Tälle päivälle oli vähän kertynyt asioita ja ostoksia toimitettavaksi. Jahka pehtoori salitreeniltään (jotka ovat käsittämättömän pitkiä kuten olen tässä syksyn aikana  huomannut) kotiutui ja mukaani joutui, lähdimme hoitelemaan hommat alta pois.

Ja sitten lopuksi kävimme ostamassa Herkusta huomista leivontaoperaatiota varten kaikenmoista erikoiselintarviketta ja myös joulunajaksi säilyviä herkkuja (mm. panettone, hmm), sillä tänään oli viimeinen mahdollisuus käyttää kanta-asiakasetuutena 10 % alennus. Siis koskapa ”säästimme”, kertyi ostoksia aika lailla. Ja taas kerran kassalla mietin, että miksi?   – Pistetäänkö jukurttit pussiin? Suljenko leipäpussin teipillä? Tämä kurpitsa ei olekaan pussissa, voisin antaa sille pussin…  Haluatko että pistän pakasteet pussiin?

Minkä halavatun takia ne kertaalleen pakatut eväät on pakattava vielä uudelleen. Hyvä on: se että hiiva tai tuoksahtelevat juustot pannaan erilliseen pussiin, on minusta perusteltua, mutta minkä vuoksi jukurtit pitää pussittaa. Jos asiakas ei osaa pakata kauppakassia siten, että jukurttipurkit säilyvät eheänä, niin oma vika. Minun mielestäni. Entä iso kurpitsa tai yksi sitruuna? – Miksi ne tarvitsevat erillisen pussin? Onhan niissä kuoret! Kylkeen vain punnituslappu ja sillä hyvä. Muutoinkin kertyy ihan mielettömästi kaikkia pakkaus- ja kääreroskia, joten miksi vielä tämä tuplapussitus? Sellaista minä hiljaa mielessäni tupisin ja taas kerran asiasta tuohduin – ihan hiljaa olin mutta tuohduin silti.

Mutta tehdäänpäs kuten Nummisuutarin Esko ja pistetään parhaat päällimmäiseksi. Siis hyvä uutinen tähän viimeiseksi: kaupasta löytyi savustettu paprika -mauste. Eipä ole ennen Oulusta löytynyt. Nyt oli Stockan maustehyllyssä. Neljä ja puoli euroa pieni viehättävä peltipurkki.

Jauhepaprika sopii niin moneen: munakkaaseen, makaronilaatikkoon, pihvikastikkeeseen, kasvispiirakkaan, lihamurekkeeseen. Kokeilehan! Uutta makua tuttuihin ruokiin.

Eikä sitä peltistä maustepurkkia edes pakattu muovipussiin!

PS. Äsken pilateksesta kotiin ajellessa auton mittari näytti +4,5 C ja huomenna ensimmäinen luukku…  Näillä mennään.

Hirvittävä tunnemyrsky ja monta déja vuta. Paluu rikospaikalle? Eiku töihin. Olin tänään jotensakin koko päivän töissä. Hieman huonot talkoot, kun ei ollut evästä, mutta tekemisen meininki [ja koreografia, heh!] hyvä. Tarpeeksi kun on suorittajia hommissa, niin suoriudutaan. Ja mukavaa yleisöä riitti. Ja opiskelijoita pitkin päivää. Pyysivät pikkujouluihinsakin. Minäpä saatan vaikka mennäkin. Lukupiiriinsä olin vähän lupautunutkin mutta en sittenkään mennyt, aattelin, että saatan olla ”häiriötekijä”. Ja henkilökunnan pikkujouluihin lupauduinkin. Rusinat pullasta? No joo, tiedä häntä.

242 päivää vuorotteluvapaata jäljellä (oikein piti tarkistaa), mitähän tekis? Osaisipa olla tekemättä mitään.

Ja sitten sellaisen huomasin, että olen aika puhelias. Varsinkin jos on tullut olluksi aika lailla kotosalla, aika lailla hiljaa, niin sitten kun on seuraa niin sitä tulee pitäneeksi keskustelua yllä. Onkohan jokaisella ihmisellä sellainen omankokoinen, omintakeinen puhesaldo? Toisilla se on kyllä selvästi pienempi kuin toisilla.

Ihan niin kuin nyt on vaikka runkonopeus, siis kävelyvauhti. Eikä se ole kiinni (vain) kunnosta. Minun runkonopeuteni ei ole erityisen nopea, paremmin vain sellainen vakaa. Mutta puhesaldoa taitaa olla keskivertaista enemmän. Voisi joskus olla hyväksi jos olisi saldorajoitus siinäkin.

Jos tekis omista valokuvista kirjanmerkkejä joululahjoiksi? No enpä taida. Jos saisi nyt edes joulukorttiprojektin alulle.

Torinrannan parkkiautomaatilla vuoroani odottaessani kuulen, kun mies selittää kaverilleen : ”Son kyllä meleko kälämi. Kaukana mistää tolokusta ihimisestä. Se tolojottaaki aina niinku ois parempiki ihiminen, ja sitte tölöväsee jottai iha älytöntä… !  – Eipä pitkään aikaan olekaan tullut kuultua Oulun murretta ”nui leviästi”.

Tänään viiliä ja pipareita (ks. täältä). Tästä se jouluruoka-aika alkaa. Pari viikkoa tavallista aiemmin.

Palautetta valokuvauksestani – joku oli tullut siitä iloiseksi. Ja teki minut iloiseksi kun kertoi ilahtuneensa.

Kävin illansuussa hierojalla. Tuntuu oudolta kun veri kiertää päässä 🙂

Elmerin kylvetin tänään. Kilpuri on pari viikkoa jo ollut vaipumassa talvihorteeseen, mutta on vielä nesteytettävä sitä, ja saatava aineenvaihdunta lepotasoon [lue: suoli tyhjäksi]. Ja kuinka se suhisikaan kun nostin sen vannaan. Enpä ihmettele. Tänään luontoa katsellessa tuli mieleen, että oikeastaan ainoa oikea ratkaisu olisi mennä unosille pariksi kuukaudeksi.

Teimme pehtoorin kans jotain sellaista, jonka jälkeen tytär sanoi: ”Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa pois, täällä on syöty mutupizzaa [kerran loppukesästä pyysin pehtooria hakemaan kotipizzat… Ihan mielettömästi teki mieli pizzaa, oli vähän efterdagen olo, enkä millään viitsinyt kokata mitään.], jatkuvasti juodaan olutta [Kiinassa joka päivä joimme lounaalla lasillisen paikallista pilsneriä kun ei ollut tietoakaan viinistä. Vedestä ei tiennyt ja limppari ei maistunut. Sitä paitsi se pilsneri oli hyvää.] ja nyt vielä tämä!!!! Ihan hirveetä!”
–   Tietäisittepä vain! Tulette kyllä vielä tietämään. 🙂

Milloin minun teksteissäni on ruvennut näkymään päätalolainen kerronta? uuh!!

Melkein unohdin blogini!

Hyvin erilainen maanantai.

T’änään ulkona olisi taas voinut olla vaikka kuinka kauan.

Lähtiessä satoi märkää räntää. Palatessa paistoi vielä aurinko.

Ja siinä välissä näkyi sateenkaari.

(klikkaa kuvaa niin se suurenee) 

 Meri oli tänään levollinen, hiljainen. Molemmat – sekä Toppilansalmen että Nallikarin – aallonmurtajat näkyivät Meri-Toppilan kukkuloilta hyvin. Ei pärskeet lyöneet yli kuten eilen.

Ulkoa oli kuitenkin palattava. Semminkin kun nuoret tulivat syömään. Kerronko teille, kuinka pöhkö voin olla? Ehkä kerron, ei tämä minun ”julkisuuskuvani” enää tästä paljon kummene. Siis: viime kevättalvella – varsinkin helmikuussa – kun oli vähän ankeaa monestakin syystä, ja tytär Strassbourgissa vaihdossa, kävi joka viikonloppu niin, että kun kokkasin ja katoin pöytää, vain kolmelle tai neljälle jos miniäkokelaskin oli tulossa syömään, joka tapauksessa niin että tyttären paikka oli tyhjänä, juuri silloin Radio Novasta (joka minulla on yleensä ruokaa laittaessa auki) kuului Laura Närhen biisi ”Mä annan sut pois”. Ja minä kuuntelin ja märisin sen biisin kanssa muutoinkin … mutta nyt … nyt kun esikoinen käy (jos ei ole töissä) vähintään joka viikonloppu kotikotona syömässä, ei radiossa enää tuota viime kevättalven hittibiisiä soiteta. Ja mitä minä teen? Laitan sen iPodilta soimaan! Ihan vaan sen takia, että saan hiljaa mielessäni olla tyytyväinen ja  hiljaa mielessäni irvistellä (kenelle ihmeessä???? ) että esikoinen tulee kohta, ihan pian, syömään. Näin tomppeli sitä kuulkaa voi olla. Olenpahan vaan iloinen että tulee, eikä ole jossain Keski-Euroopassa, ei ole pois, ei ole ison ikävän päässä.

Tänään sain siis tehdä sapuskaa molemmille muksuille ja pehtoorille. Tosin tänään minulla itsellä ei erityisen iso nälkä… vielä eilinen illallinen riitti pitämään nälkää. Olimme eilen – vaihteeksi – ulkona syömässä.  Vähän extempore lähdimme VMP:n kanssa Istanbuliin (ravintola, erinomainen ravintola Oulussa) syömään ja sitten teatteriin katsomaan Viulunsoittaja katolla. Siitäpä on aikaa kun ollaan Oulun kaupunginteatterin isolla näyttämöllä oltu. No ei se huono ollut. Ei missään tapauksessa. Minä pidin orkesterista, ja tanssikohtauksista. Varsinkin miesten tanssiessa, ja varsinkin yhden erinomaisen taitavan miestanssijan esityksestä. Oli siinä hyvät hetkensä. Illasta kuitenkin parasta seura, – vanha, harmaa :), monet kerrat hyväksi havaittu seura.

Olen tehnyt tänään toki muutakin kuin oppinut aika lailla css-kieltä. Siis koodaamaan. Ainakin muokkaamaan blogin ulkoasun uudeksi. Siinä tärväytyikin kyllä aika lailla aikaa. Artikkeliakin taas vähän yritellyt. Ruokaa en ole laittanut; pehtoori paistoi pihvit. Oli nähnyt jossain ruokaohjelmassa uuden tavan ja kokeili  – kunhan vähän 🙂 kannustin. Hyviä tuli. Hurjan hyviä.

Tytär ei ehtinyt  kanssamme pöytään, mutta autoa palauttaessa ilmoitti ovenpielessä, että ”tulisin kyllä sitten sunnuntaina syömään”. Niin ilmoitti veljensäkin, kun lomille palautui ja piipahti. Silmä mustana – ”noku vähän ryynättiin ja tetsattiin ni sattu vyösolki tuohon silmään, mutta enempi kävi ku putosin Rasin [vai Masin – en ole varma] kyydistä olka edellä .. ” Kyllä on maanpuolustus kovaa touhua. Hyvä kun tulevat sunnuntaina. Taidan tietää mitä teen; molempien herkku on poronkäristyslasagne! Ja jälkkäriksi jotain jouluaiheista jo …

Me olemme – hillittömästä vesisateesta huolimatta – kaksistaan järjestäneet perinteisen Suomi – Ruotsi -maaottelun. Lignell Piispasen Loimu-glögi versus ruotsalainen  Blossan vuosikertaglögi.

Viimevuotinen Blossa jäi testaamatta kun sitä ei Suomeen tuotu, eikä kellään ollut Haaparantaan asiaa. Monena vuonna Blossa on meistä ollut parempi, mutta kuinkas nyt kävikään?

Tänä vuonna ruotsalaisen vuosikertaglögin päämauste on kahvi, periaatteessa hyvä idea, eikä glögi ole huonoa, se ei edelleenkään ole liian mausteista, eikä liian makeaa, kuten monet tuppaavat olemaan, mutta nyt maku jäi meidän molempien mielestä merkillisen ohueksi.  Sen sijaan Loimun neilikkainen ja karpaloinen maku oli mieluisampi. Glögillisempi [karmea sana], olematta tönkkiä. Sitä paitsi sellainen merkittävä asia kuin pullon väri ja koristelu oli tänä vuonna Loimulla paljon kauniimpi.  Liekö näin positiiviseen Loimu-suhtautumiseen ollut syynsä myös sillä, että se oli lahjaksi saatu [kiitos ja kumarrus Savon suuntaan], mutta joka tapauksessa tänä vuonna Suomi voitti äänin 2 – 0.

Ehkäpä lähdenkin lämmittelemään toisen mukillisen – Loimua siis – , myrskyä odotellessa!

Loputtomien hammasremppojen, -särkyjen, -leikkausten, juurihoitojen, implanttien, iensiirtojen, tulehdusten, valvottujen öiden, purentavikojen, hoitovirheiden, hymyttömien viikkojen, tuhansien eurojen hammaslääkärilaskujen – joista kaikista olen vielä kehdannut täällä blogissanikin valittaa – on elämässäni purukalustoni kanssa jälleen uusi vaihe. Tai oikeastaan toisinto: on minulla ollut purentakisko ennenkin.

 Muistanpa kun oltiin keväällä 2003 äiti-tytär -leirillä kaksistaan Roomassa ja tyttärellä (13 v.) oli sellainen kitalakeen laitettava purentaa oikova laite ja minulla kiskoni ja molemmat pidimme niitä yöpöydällä. Eräänä aamuna hotellin kerrossiivoja kävi erikseen meille hämmästelemässä vempaimiamme: otti molemmat käsiinsä, pyöritteli päätään, hymyili kohtuullisen kuluneella purukalustollaan, puhua pulputti italiaa ja oli todella hämmästyneen oloinen. Me vain hymyilimme.

Silloinen hammaskiskoni jäi pois käytöstä kun tein yhteensä toista vuotta vieneen amalgaamien poistoremontin: hammasriviston ”profiili” tai whatever se onkaan muuttui niin totaalisesti, ettei vanhaa kiskoa voinut käyttää. Nyt sitten tämän kevään ja kesän hammasoperaatioiden yhteydessä todettiin, että kisko on otettava käyttöön tai muuten puren hampaani palasiksi ja leukani helliksi. Reilun 300 euron uuden kiskon sain juuri ennen Kiinan matkaa, joten reilun kuukauden olen sitä nyt käyttänyt. Ok, olen aika hyvin sujut sen kanssa. Mutta aiheuttaa se omat hölmöt juttunsakin. Yöllä herätessä – kun janottaa – ottaa vesilasin yöpöydältä, eikä muista että on kisko, minkä seurauksena puolet vedestä on pyjamalla.  Kahtena iltana olen nukahtanut rillit päässä; en ota niitäkään pois, kun kerran suussakin on joku ”lisälaite”. Kerrassaan briljanttia! Sekä mökillä että Kiinan matkalla olin neuroottisen huolissani, että kisko varmasti on mukana meikkipussin sivutaskussa. Ihan kuin maailman pyöriminen nyt olisi kiinni siitä, etten vain unohda tätä pikkuvempainta.

On kiskosta ollut apuakin. Selvästi tuntuu, että en ole leukaperistäni enää niin tiukkis. Ei juurikaan kipeitä hampaita.

Ja sitten tämä kiskojuttu näyttää aiheuttavan myös sen, että blogiin kirjoittamieni juttujen taso alkaa olla todella surkea: purentakisko!  Yritänpä huomenna hankkia taas jotain elämää… 🙂

Kaiken kulkemisen, vieraissa ruokapöydissä istumisen, tekstareiden ja puhelujen varassa ylläpidetyn läheisten yhteydenpidon jälkeen oli mahdottaman mukava saada omat tänne kotiruokapöydän ympärille. Hesburger ja Puolustusvoimat tuli päivitettyä. Iin, Runolan ja Caritaksen kuulumiset jäivät vähemmälle, mutta eipä tainnut haitata.

Eilen ei pikkujoulut, vaan ruoka- ja viinijuhla. Minähän olen siitä vanhanaikainen että on mukavaa kun juhlaan pukeudutaan (yksi frakki, yksi smokki, muutamat tummat puvut ja daameilla uutta ja vanhaa juhlavaa). Meille oli valittu hienot viinit, ja kerhomme syntyaikoihin kypsyneistä ja poimituista rypäleistä tehty portviini (1991) oli makoisa, hedelmäinen, pehmeä piste iin päälle – suurin osa meistä piti siitä erityisen paljon. Ja ainakin minä pidin siitä, että meillä oli puhe siellä. Ei pömpöösi puhe, mutta puhe. Otimme maljoja ja nautimme erinomaisen makoisan Uleåborg menun. Oli oikeat illalliset. Tästä tehdään viinikerhon kanssa tapa! 🙂

Ja vastoin tapojamme jäimme (vain osa meistä) ravintolaan baariin yömyssylle – ja höpöttelemään. Puolilta öin höpöttely baaritiskillä on joskus mukavaa – eilen oli.

Nyt kunnian polut jääköön,
Ne kalliisti suosiotaan myy.
Myös historia unohtukoon:
Se turmion monen on syy.
Nyt juomaa meille tuotakoon!
Tää viini rakkaus oli isien,
Sen vanhana juomme nauttien!

Brillat-Savarin

On taas aika lainata tähän tuo Brillat-Savarinin runo.

Tänään on viinikerhomme 20-vuotissynttärit. Tasan 20 vuotta aloitimme. Viime vuonna jo tänne kirjoittelinkin toimintamme alkuvaiheista ja tavasta maistella viinejä.

https://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/juhlalauantai/

Viime kuussa juuri ennen Kiinaan lähtöä oli meillä tämän Jubileumin ”ensimmäinen kattaus”.

https://www.satokangas.fi/blogi/2011/10/viininmaistelun-vaikeudesta-ja-viehatyksesta/

Ja tänään on Grand Diner. Menemme oululaiseen (Oulun parhaaseen?) ravintolaan Uleåborgiin nauttimaan juhlaillallisen. Aloitamme samppanjalla klo 18.

Tänään on 215. kerta kun tapaamme. Minä olen ainoa, joka en ole ollut kertaakaan pois 🙂 Niinpä en voi olla tänäänkään.

BO:n www-sivut ovat täällä: http://www.satokangas.fi/BO/index.html

Nekin on ollut tarkoitus vuorottelun aikana ajantasaistaa, mutta, mutta- – – Ehdinhän minä vielä.

Taas teen listoja, täyttelen kalenteria, haluan vuorotteluvapaalle [pehtoori eikä kukaan muukaan huomauttele nyt mitään …:) ], touhuan ja suoritan niin, että ennen kymmentä, kun en ole edes saanut kauppalappua tehtyä, tunnen jo ansainneeni  kahvitauon höyryävän latten äärellä.

Kiinasta palattua Oulu tuntui autiolta, hiljaiselta, puhtaalta, väljältä. Lapin marraskuusta palattua ahdistun Stockalla joulusomistusten ja kymmenien, satojen ihmisten

välissä!

Ja senkö seurauksena Höyhtyän apteekissa asioidessa hoksaan hyllyssä Aurinkomatkojen lomamatkakatalookin! Otan sellaisen, enkä ostakaan aikomaani Joulu-lehteä. Ei, ei vielä olla matkaa varattu.

Sen sijaan kuvitellaan, että ollaan pariisilaisessa bistrossa. Laitoin punaviinipullon ruutupöytäliinalle  ja kynttilään liekin. Onhan  taas Beuaujolais Nouveaun aika (ks. suhteeni tähän ”tuoreviiniin” täältä: Beaujolais. Eilen olisi ollut tarjolla tämän vuotiset maistiaisetkin, mutta skippasimme… ) Nyt olisi tietysti pitänyt olla simpukoita tai Quiche Lorrainea tai jotain muuta bistroruokaa. Ei  ollut.

No viini? Miltäkö maistui? Hyvältä. ei suuria elämyksiä, ei suuria ikimuistoisia makuaistimuksia, mutta ei kitkerää nuoren viinin kiristelyäkään.

Ehkä pullon teksti C´est la Vie ja tuo ruutupöytäliina tekivät tehtävänsä… ei kehnompaa beuaujolaisia.

Viinin maistaminen on aina kokonaisvaltainen kokemus.

Ja  huomenna jatkuu…. Botrytis Ouluensis 20 vuotta!

Joko voisi laittaa ensimmäisen jouluvalon ikkunaan. Voisihan.

Hangasojalla, pohjoisessa, yötä riittää. Ja herravarjelkoon! kuinka paljon unta riittää! En edes kehtaa kertoa, kuinka pitkään olemme nukkuneet! Ilman kelloa on vaikea tietää, mikä aika vuorokaudesta on menossa. Tänään herätessämme maa valkoinen. Pikku pakkanen.

Pehtoori lähti kävelemään Laanilaan, minä jäin koneelle. Rojekteja… uskokaa pois rojekteja, joista teillekin (ainakin osasta), hyvät blogilukijat, on iloa… 🙂 Niin toivon. Vielä salaisuus.

Iltapäivällä halusin ulos, minäkin. Kannoin puita saunalle, notskin puulaatikkoon, sisälle takkapuiksi. Vähän lumitöitä. Lähdöntoimia ja -valmistelua – huomenna lähdetään taas etelään. Lämmittelin saunaa… olemmeko pulahdelleet? Emme. Ei kumpikaan ole uskaltautunut puroon… Sula se vielä on, ainahan se, mutta hyytävältä näyttää vesi.

Ja sittten kuvasin, tietysti. Vähän varastoonkin. Tulin miettineeksi, josko tänne blogiin taas joulukalenterin tekisin. Tekisinkö? Mitä olet mieltä? Kahtena edellisenä vuonna olen joulukuussa jokainen päivä liittänyt yhden kuvan näiden sepustusteni loppuun, – niin kuin joulukalenterin luukuiksi… Ks. edellisiä KLIK!

https://www.satokangas.fi/blogi/category/joulukalenteri/

Mitäs mieltä olet? Olisiko siitä iloa? Teenkö niin tänäkin vuonna? Klikkaathan vastauksesi.

Joulukalenteri tuli mieleeni siksikin, että huomaan tänne blogiini,  mutta varsinkin www-sivuilleni, klikkauduttavan kymmeniä kertoja päivässä ja klikkauduttavan nimenomaan hakusanalla ”joulureseptejä”.

Kerronkin tässä –  jos tänne blogiini on vuoden kuluessa joku uusi lukija tullut, ja muistutuksesi vanhoille Tuulestatemmatun uskollisille lukijoille – että www-sivuillani on joulureseptejä, -kuvia, -viinisuosituksia  jo monelta, monelta vuodelta. Itsekin hämmästyin, kuinka paljon siellä onkaan reseptejä ja kuvia … ja ilokseni huomasin, että kuvat ovat vuosien varrella sentään vähän parantuneet alkuvaiheen otoksista.   Piipahda ihmeessä:

http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulureseptit.htm

 Nyt voisi ryhtyä pakkaamaan, katsomaan videoita, lukemaan, kutomaan,… tai pihalle kuvaamaan. Pimeässä.

Sumuisessa varhaisaamussa sytytän kynttilän työpöydän nurkalle, silläkin uhalla, että se on paperityöläiselle vähän riskaabelia. Enkä edes mieti, mistä aloittaisi. Aloitan vain. Ja siitä se kulkee…

Iltapäivällä käytiin systerin kans syömässä. Ei olla nähty aikoihin, mutta nyt maailman ääristä palattiin – ruoan äärelle (Haraldiin). Naturalmente. Ja ”ihan huvin vuoksi” myös. Ja kuulumisia, hyviä sellaisia. Tuliaisensa ratkaisi yhden huomisesta pukeutumisongelmastani; minä kun olen sellainen huivi-ihminen.  Ja melkein yhtä mukavaa oli antaa tuliainen. Kiinalaisilla merkeillä sisareni nimi on käsikädessä yhdessä käsikädessä, aika viehättävää, eikö?

Puhelimessa. Puhelimessa voi kuulla jos joku on täynnä itseään. Mietin, että miksi sellainen ihminen, jolla on periaatteeessa hyvinkin aihetta ja ”varaa” olla tekemisistään ylpeä, joka on saanut urallaan merkittävää aikaiseksi, on kuitenkin niin .. sanonko mikä? – p..ntärkeä,  että viitsii itsetehostaa ja rehvastella niin, että kuulija ei edes halua muistaa hänen oikeasti hyviä puoliaan, vaan koettaa luikerrella puhelun loppuun mahdollisimman äkkiä antamatta mahdollisuuksia egoilijan lisävuodatuksille.

Taas puhelimessa. Mietin, kuinka vanha mies voi olla viisas. Kuuntelen hänen levollista ääntään, naurahduksia hänen muistellessaan lukioaikojaan. Kuulen äänessä lämmön ja vilpittömän halun olla avuksi. Ja mietin, että tuo ihminen olisi mukava tavata, juoda kahvit ja syödä rauhassa leetapullaa. Sellaisesta puhelusta jää hyvä mieli. Sellaisestakin.

Minulla on heijastin, ostin tänään. Mihin ne aina kesän aikana häipyvät? Heijastinten hautausmaille? Seikkailemaan…?  Miksei sellaisissa maissa, joissa illat ovat aina pimeitä, etelänmaissa, miksei siellä käytetä heijastinta? Eihän niissä kyllä paljon kynttilöitäkään poltella. Meilla poltellaan, marraskuussa. Eikä ihme. Mutta mikseivät kaikki Suomessa käytä heijastinta? Pitäisi.

Uuden kirjankin ostin. Luulin, että se on keittokirja. Se onkin romaani. Sen nimi on Lohturuokaa. Siitä haluaisin nyt tietää enemmän. Lohturuoasta. Onko sinulla? Kerro. Olisi mukava tietää, …

Oli pakkasyö, ja taitaa ensi yöstäkin tulla. Aamulla kipristeli poskia postilaatikolle mennessä, ja kujan asfaltti oli kuiva. Aamupäivällä puiden välistä näkyi auringon kelmeä valo. Kelmeä on oikea sana, mutta toisaalta valo kuitenkin. Merkillisesti kauniskin.  Nyt täysikuu jo varoittelee nukkumaanmenemisestä; olisiko oikeastaan sama ryhtyä Kiina-sivuja* kokoilemaan loppuun, eikä yrittääkään pyöriä odotellen nukku-mattia (kirjoitetaanko nukku-matti noin? Vai nukkumatti, Nukku-Matti, ehkä sittenkin Nukkumatti. Minun pitäisi kyllä osata erilaiset Matti-nimet kirjoittaa! Hah, sisäpiirijuttuja taas… ). No niin mutta siis kannattaako yrittääkään nukkua kun kuu kerran haastaa valvomaan. Toisaalta tunnin lenkki päivällä, äsken pilates ja pitkin päivää jotensakin kohtuuttoman runsas syöminen, sekä jo öiseen hammaskiskoon tottuminen ja sekin, että kuitenkin on aika levollinen olo, – ehkä ne mahdollistavat, että täydestä kuusta huolimatta ensi yönäkin tulee nukuttua.

Kynttilöitä olen poltellut, kuunnellut musiikkia, vaikka kirjoitellutkin olen.  Pehtoori on koko päivän kulkenut jossain; kavereidensa kanssa kahvilla ja yhden kanssa lounaalla ja sitten asioilla. Eilen oli ”tonttipäivä” – kuten itse sanoi – ja mm. katkoi kaikki mustaviinimarjapensaamme ja poltti ne. Ovat monta vuotta tuottaneet tosi huonosti, kirvoja tai jotain, ja sitten vaikka olisi jaksettu marjat poimia ja mehuiksi keitellä, kukaan ei niitä mehuja ole juonut. Toissavuotisia on vieläkin pakkasessa. Ensi keväänä istutamme omenapuita. Omenapuissa on jotain ”hillittyä charmia”. Ja omenoista voi tehdä vaikka mitä!

Saimme eilen kirjeen. Oikean paperisen kirjeen, ei työkirjettä, ei asiakirjettä vaan kuulumis- ja kiitoskirjeen. Sellaisesta pidän. Minä pidän sähköpostikirjeistäkin, mutta oikea kirje on vielä henkilökohtaisempi, ystävällisempi. Ihan kuin olisimmekin saaneet uusia ystäviä… Tai ehkä ei vielä voi puhua ystävyydestä, siihen nyt vaaditaan vähän enemmän. Tai siihen vaaditaan ihan hurjan paljon. Minun mielestäni. Ystävyyden kehittymiseen vaaditaan aikaa, yhteistä historiaa. Rakastua ja ihastua voi  helpommin, nopeamminkin, mutta että ystävystyä. .. Sitä ei enää nykyisin ihan helposti tapahdu.

Tästä kaikesta huolimatta, tämän kaiken vuoksi – jotenkin vähän poissaoleva on oloni.

_________________________

* Teinpä Photo Shopilla Kiinan muurillekin kuutamon!

Tuolla vasemmalla ylhäällä, nuo valkoiset läiskät:  siellä lukee Mao tai Maoa kunnioittaen tai jotain.

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

Merenrannassa aamulla sorsat eivät halunneet kaislikosta lähteä, lokitkin olivat hiljaa, lentelivät vain ilmavirran viemänä hiljalleen. Nallikarin aallonmurtajaa ei näkynyt. Vaisua, kalseaa. Puistossa siltojen kannet liukkaita kosteudesta.  Toppilassa talojen välistä tuuli puhalsi hyytävästi. Ja siltikin oli hyvä kävellä. Reippaasti, paljon. Sain happea, raitista ilmaa, jolle osaa kyllä Kiinan reissun jälkeen kummasti antaa arvoa!

Toinen hyvä asia tänään, kun molemmat nuoret olivat kotikotona. Paitsi, että söimme jotensakin aika hyvin, pistimme myös maanpuolustusasiat ja Suomen kriisinhallinnan sekä taloustieteen koulutusasiat kuntoon. Ainakin noin niinkuin teoriatasolla. Kumma,  ettei kukaan ko. asioiden kanssa työkseen touhuava ole meiltä konsultaatiota kysellyt. Olisi lähtenyt tänään enemmältikin kunnon neuvoja asioiden oikealle tolalle saattamiseksi.

_________________________

Ja sittenhän se päivä on kulunut Kiina-sivua tehdessä. PALJON kuvia linkin takana.

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/ 

Palautetta eletystä –  vaivihkaa, monellakin tavalla. Kutsu, joka ilahdutti ja sitten toiseen asiaan vastaus, joka sai tajuamaan, ettei kaikki olekaan niinkuin luulin. Sellaistahan se elämä on.

Tänään ei ole ollut oikein onnistumisten päivä. Leivoin kampanisuja. Ovat hyviä, mutta rumia kuin … en tiedä, mikä voi olla noin alkeellisen näköistä. Ja minä ajattelin tarjota niitä myös paistinkääntäjille! Ei minkäänlaista itsekritiikkiä!

Tein uutta gourmettia meille kahdelle: perunalettuja ja vaniljamarinoitua lohta. No, hyvä on: nälkä lähti, eikä puistattanut, ja lohi oli ihan kelpoa, mutta että ko. sapuskan tekoon meni aika tolkuttomasti aikaa ja vaivaa, niin ei todellakaan olisi kannattanut. Ja minä noudatin annettua ohjetta tarkasti: ei olisi kannattanut. Enemmän jauhoja, vähemmän maitoa, ja suolaa enemmän – olisivat saattaneet onnistua. En silti aio yrittää uudelleen.

Lähdin lenkille. Hoksasin, että olinkin aamupäivän viettänyt koneella (Suzhou-sivu Kiinan reissulta valmis! Siitä sentään tuli aika hyvä, suosittelen klikkautumista tästä) joten en sittenkään lähde kävellen Valtatien Siwaan hakemaan sitruunoita, vaan lähden pyörällä – kun kerran vuodenajasta huolimatta ei ole liukasta eikä lunta. Mutta se tuuli. Mennessä pääsi liki maitohapoille. Huh! Ihan infernaalinen tuuli, kävellessä ei ehkä olisi tuntunut.

Mikä muu on mennyt pieleen? Postitus. Siitä olen pahoillani.

Kaurapuuro onnistui aamulla. Luomuhiutaleista. Kirnuvoin kanssa.
Täytyy repiä riemu siitä, mikä on onnistunut.

Tuohon kuvaan olen tyytyväinen. Mutta se ei olekaan tänään otettu.
Se ja muutama muu kelpo otos on Suzhou-sivulla.

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/Suzhou.htm

Kuva suurenee klikkaamalla   

Aamupäivän palaverin jälkeen ajelin arkistolta hautausmaan kautta kotiin. Ja mietin, että kyllä ei olisi minusta hyvä juttu, jos olisi Suomessa samanlainen systeemi kuin Kiinassa. Siellä kun väenpaljous on aiheuttanut sellaisenkin jutun, että hautausmaat ovat täynnä ja miljoonien ja miljoonien kiinalaisten viimeiset leposijat vievät liikaa tilaa, joten on ollut keksittävä asialle joku ratkaisu. Niinpä siellä on ”muistolehdot” ja hautausmaat sijoitettu internettiin. Nettisivuilla on paikkoja, joissa voi käydä kuolleita läheisiään muistamassa; jättämällä virtuaalikukan tai sytyttämällä kynttilän ”nettihaudalle”.

Minulle – joka viihdyn ”vieraissakin” kirkkotarhoissa ja ulkomaillakin useasti etsin hautausmaita, joissa voisi käydä käveleskelemässä, minulle, jolle kynttilän vieminen haudalle, nyttemmin jo harvakseltaan, on merkillisen tärkeää – on vaikeaa käsittää nettikalmistoja. Mutta eihän minun tarvitsekaan. Hautaustapoja tulevina vuosisatoina tutkiville arkeologeille voi olla vähän kinkkisempi juttu. 🙂

Muutoin päivä kulunut historiaharrastusten/töiden parissa. Jotenkin olin altavastaajana projektissa, jossa olen muutoin ollut enempi vähempi organisaattori ja kokoaja. Oikeastaan olo vastaanottavana osapuolena sopi tänään enemmän kuin erinomaisesti.  Merkillisen väsynyt oli olo vielä tänäkin aamuna – vaikka heräsinkin viideltä: univaje reissussa kasvoi melkoiseksi, mutta nyt kalseassa syksyssä voikin sitten nukkua yllin kyllin. Sateiset kadut ja kylmä pimeä eivät vaadi ulkoilemaan.

Paluu arkeen on siis jo hyvin käynnissä. Mikä on havaittavissa myös blogin ulkoasun palauttamisessa ”vähemmän kiinalaiseksi”. Tosin banneri on viime viikolta: leskikeisarinnan kesäpalatsin alueelta, Pitkäikäisyyden vuorelta (tekomäki se kyllä oikeasti oli :)).

Laittelin tuohon edelliseen postaukseen ”rästiin jääneen” kolumnin, joka on julkaistu Kalevassa reissun aikana. Uuttakin pitäisi ryhtyä miettimään. Ehdotuksia aiheeksi?