Ruokakaupan kassalla

Tälle päivälle oli vähän kertynyt asioita ja ostoksia toimitettavaksi. Jahka pehtoori salitreeniltään (jotka ovat käsittämättömän pitkiä kuten olen tässä syksyn aikana  huomannut) kotiutui ja mukaani joutui, lähdimme hoitelemaan hommat alta pois.

Ja sitten lopuksi kävimme ostamassa Herkusta huomista leivontaoperaatiota varten kaikenmoista erikoiselintarviketta ja myös joulunajaksi säilyviä herkkuja (mm. panettone, hmm), sillä tänään oli viimeinen mahdollisuus käyttää kanta-asiakasetuutena 10 % alennus. Siis koskapa ”säästimme”, kertyi ostoksia aika lailla. Ja taas kerran kassalla mietin, että miksi?   – Pistetäänkö jukurttit pussiin? Suljenko leipäpussin teipillä? Tämä kurpitsa ei olekaan pussissa, voisin antaa sille pussin…  Haluatko että pistän pakasteet pussiin?

Minkä halavatun takia ne kertaalleen pakatut eväät on pakattava vielä uudelleen. Hyvä on: se että hiiva tai tuoksahtelevat juustot pannaan erilliseen pussiin, on minusta perusteltua, mutta minkä vuoksi jukurtit pitää pussittaa. Jos asiakas ei osaa pakata kauppakassia siten, että jukurttipurkit säilyvät eheänä, niin oma vika. Minun mielestäni. Entä iso kurpitsa tai yksi sitruuna? – Miksi ne tarvitsevat erillisen pussin? Onhan niissä kuoret! Kylkeen vain punnituslappu ja sillä hyvä. Muutoinkin kertyy ihan mielettömästi kaikkia pakkaus- ja kääreroskia, joten miksi vielä tämä tuplapussitus? Sellaista minä hiljaa mielessäni tupisin ja taas kerran asiasta tuohduin – ihan hiljaa olin mutta tuohduin silti.

Mutta tehdäänpäs kuten Nummisuutarin Esko ja pistetään parhaat päällimmäiseksi. Siis hyvä uutinen tähän viimeiseksi: kaupasta löytyi savustettu paprika -mauste. Eipä ole ennen Oulusta löytynyt. Nyt oli Stockan maustehyllyssä. Neljä ja puoli euroa pieni viehättävä peltipurkki.

Jauhepaprika sopii niin moneen: munakkaaseen, makaronilaatikkoon, pihvikastikkeeseen, kasvispiirakkaan, lihamurekkeeseen. Kokeilehan! Uutta makua tuttuihin ruokiin.

Eikä sitä peltistä maustepurkkia edes pakattu muovipussiin!

 

PS. Äsken pilateksesta kotiin ajellessa auton mittari näytti +4,5 C ja huomenna ensimmäinen luukku…  Näillä mennään.

Paluu rikospaikalle

Hirvittävä tunnemyrsky ja monta déja vuta. Paluu rikospaikalle? Eiku töihin. Olin tänään jotensakin koko päivän töissä. Hieman huonot talkoot, kun ei ollut evästä, mutta tekemisen meininki [ja koreografia, heh!] hyvä. Tarpeeksi kun on suorittajia hommissa, niin suoriudutaan. Ja mukavaa yleisöä riitti. Ja opiskelijoita pitkin päivää. Pyysivät pikkujouluihinsakin. Minäpä saatan vaikka mennäkin. Lukupiiriinsä olin vähän lupautunutkin mutta en sittenkään mennyt, aattelin, että saatan olla ”häiriötekijä”. Ja henkilökunnan pikkujouluihin lupauduinkin. Rusinat pullasta? No joo, tiedä häntä.

242 päivää vuorotteluvapaata jäljellä (oikein piti tarkistaa), mitähän tekis? Osaisipa olla tekemättä mitään.

Ja sitten sellaisen huomasin, että olen aika puhelias. Varsinkin jos on tullut olluksi aika lailla kotosalla, aika lailla hiljaa, niin sitten kun on seuraa niin sitä tulee pitäneeksi keskustelua yllä. Onkohan jokaisella ihmisellä sellainen omankokoinen, omintakeinen puhesaldo? Toisilla se on kyllä selvästi pienempi kuin toisilla.

Ihan niin kuin nyt on vaikka runkonopeus, siis kävelyvauhti. Eikä se ole kiinni (vain) kunnosta. Minun runkonopeuteni ei ole erityisen nopea, paremmin vain sellainen vakaa. Mutta puhesaldoa taitaa olla keskivertaista enemmän. Voisi joskus olla hyväksi jos olisi saldorajoitus siinäkin.

 

Jos tekis omista valokuvista kirjanmerkkejä joululahjoiksi? No enpä taida. Jos saisi nyt edes joulukorttiprojektin alulle.

 

 

 

 

 

Palasia maanantailta

Torinrannan parkkiautomaatilla vuoroani odottaessani kuulen, kun mies selittää kaverilleen : ”Son kyllä meleko kälämi. Kaukana mistää tolokusta ihimisestä. Se tolojottaaki aina niinku ois parempiki ihiminen, ja sitte tölöväsee jottai iha älytöntä… !  – Eipä pitkään aikaan olekaan tullut kuultua Oulun murretta ”nui leviästi”.

Tänään viiliä ja pipareita (ks. täältä). Tästä se jouluruoka-aika alkaa. Pari viikkoa tavallista aiemmin.

Palautetta valokuvauksestani – joku oli tullut siitä iloiseksi. Ja teki minut iloiseksi kun kertoi ilahtuneensa.

Kävin illansuussa hierojalla. Tuntuu oudolta kun veri kiertää päässä 🙂

Elmerin kylvetin tänään. Kilpuri on pari viikkoa jo ollut vaipumassa talvihorteeseen, mutta on vielä nesteytettävä sitä, ja saatava aineenvaihdunta lepotasoon [lue: suoli tyhjäksi]. Ja kuinka se suhisikaan kun nostin sen vannaan. Enpä ihmettele. Tänään luontoa katsellessa tuli mieleen, että oikeastaan ainoa oikea ratkaisu olisi mennä unosille pariksi kuukaudeksi.

Teimme pehtoorin kans jotain sellaista, jonka jälkeen tytär sanoi: ”Sen jälkeen kun me on T:n muutettu kotoa pois, täällä on syöty mutupizzaa [kerran loppukesästä pyysin pehtooria hakemaan kotipizzat… Ihan mielettömästi teki mieli pizzaa, oli vähän efterdagen olo, enkä millään viitsinyt kokata mitään.], jatkuvasti juodaan olutta [Kiinassa joka päivä joimme lounaalla lasillisen paikallista pilsneriä kun ei ollut tietoakaan viinistä. Vedestä ei tiennyt ja limppari ei maistunut. Sitä paitsi se pilsneri oli hyvää.] ja nyt vielä tämä!!!! Ihan hirveetä!”
–   Tietäisittepä vain! Tulette kyllä vielä tietämään. 🙂

Milloin minun teksteissäni on ruvennut näkymään päätalolainen kerronta? uuh!!

Melkein unohdin blogini!

Hyvin erilainen maanantai.

Myrskyn jälkeen on poutasää

T’änään ulkona olisi taas voinut olla vaikka kuinka kauan.

Lähtiessä satoi märkää räntää. Palatessa paistoi vielä aurinko.

Ja siinä välissä näkyi sateenkaari.

(klikkaa kuvaa niin se suurenee) 

 Meri oli tänään levollinen, hiljainen. Molemmat – sekä Toppilansalmen että Nallikarin – aallonmurtajat näkyivät Meri-Toppilan kukkuloilta hyvin. Ei pärskeet lyöneet yli kuten eilen.

 

Ulkoa oli kuitenkin palattava. Semminkin kun nuoret tulivat syömään. Kerronko teille, kuinka pöhkö voin olla? Ehkä kerron, ei tämä minun ”julkisuuskuvani” enää tästä paljon kummene. Siis: viime kevättalvella – varsinkin helmikuussa – kun oli vähän ankeaa monestakin syystä, ja tytär Strassbourgissa vaihdossa, kävi joka viikonloppu niin, että kun kokkasin ja katoin pöytää, vain kolmelle tai neljälle jos miniäkokelaskin oli tulossa syömään, joka tapauksessa niin että tyttären paikka oli tyhjänä, juuri silloin Radio Novasta (joka minulla on yleensä ruokaa laittaessa auki) kuului Laura Närhen biisi ”Mä annan sut pois”. Ja minä kuuntelin ja märisin sen biisin kanssa muutoinkin … mutta nyt … nyt kun esikoinen käy (jos ei ole töissä) vähintään joka viikonloppu kotikotona syömässä, ei radiossa enää tuota viime kevättalven hittibiisiä soiteta. Ja mitä minä teen? Laitan sen iPodilta soimaan! Ihan vaan sen takia, että saan hiljaa mielessäni olla tyytyväinen ja  hiljaa mielessäni irvistellä (kenelle ihmeessä???? ) että esikoinen tulee kohta, ihan pian, syömään. Näin tomppeli sitä kuulkaa voi olla. Olenpahan vaan iloinen että tulee, eikä ole jossain Keski-Euroopassa, ei ole pois, ei ole ison ikävän päässä.

Tänään sain siis tehdä sapuskaa molemmille muksuille ja pehtoorille. Tosin tänään minulla itsellä ei erityisen iso nälkä… vielä eilinen illallinen riitti pitämään nälkää. Olimme eilen – vaihteeksi – ulkona syömässä.  Vähän extempore lähdimme VMP:n kanssa Istanbuliin (ravintola, erinomainen ravintola Oulussa) syömään ja sitten teatteriin katsomaan Viulunsoittaja katolla. Siitäpä on aikaa kun ollaan Oulun kaupunginteatterin isolla näyttämöllä oltu. No ei se huono ollut. Ei missään tapauksessa. Minä pidin orkesterista, ja tanssikohtauksista. Varsinkin miesten tanssiessa, ja varsinkin yhden erinomaisen taitavan miestanssijan esityksestä. Oli siinä hyvät hetkensä. Illasta kuitenkin parasta seura, – vanha, harmaa :), monet kerrat hyväksi havaittu seura.

Marrasmyrsky

Varoitukset lähivuorokaudelle (24 h) Päivitetty 26.11.2011 klo 11:58
Varoitukset merialueilla
Myrskyvaroitus: Perämeri: Lounaismyrskyä 22 m/s.

 

Kävimme aallonmurtajalla. Luonto näytti voimansa. En osannut sitä voimaa kuvata, mutta hienoa oli. Hirmuista.

Kuvat suurenevat klikkaamalla.  

Ilokivet tuolla tyrskyjen keskellä.
Ei puhettakaan että olisi uskaltanut mennä aallonmurtajan päähän.

Ilokivet on tullut kuvatuksi joskus tyynemmälläkin (ks. täältä)

 

Monet kuvani ovat erittäin epätarkkoja; tuuli oli niin kova, että oli vaikea kävellä, pysyä pystyssä, saatikka pitää kuvausasentoa vakaana. Eikä näissä kuvissa kuulu ääni. Myrskyssä on myrskyn ääni!

Tässä alla olevassa kuvassa näkyy (kun klikkaat isommaksi), kuinka Nallikarissa oli aallonmurtajalla porukkaa .. Muutkin olivat tulleet katsomaan poikkeuksellista myrksyä. Ja taisi sekä Toppilansalmessa että Nallikarissa olla eräskin ammattikuvaaja – oli sen verran järeänoloisia kameroita ja objektiiveja. Mutta eipä ollut muilla kuvausassistenttia. Mulla oli pehtoori pitämässä kameralaukkua!

Mekin menimme sitten vielä Nalskuun, mutta aurinko häipyi silloin, ja rannassa tuuli nosti hiekkaa niin kovasti että silmät oli sitä täys ja kameranlinssi ihan tyrskyistä märkänä.

Hieno oli esitys. 

Sateista ja perinteinen glögimaaottelu

Olen tehnyt tänään toki muutakin kuin oppinut aika lailla css-kieltä. Siis koodaamaan. Ainakin muokkaamaan blogin ulkoasun uudeksi. Siinä tärväytyikin kyllä aika lailla aikaa. Artikkeliakin taas vähän yritellyt. Ruokaa en ole laittanut; pehtoori paistoi pihvit. Oli nähnyt jossain ruokaohjelmassa uuden tavan ja kokeili  – kunhan vähän 🙂 kannustin. Hyviä tuli. Hurjan hyviä.

Tytär ei ehtinyt  kanssamme pöytään, mutta autoa palauttaessa ilmoitti ovenpielessä, että ”tulisin kyllä sitten sunnuntaina syömään”. Niin ilmoitti veljensäkin, kun lomille palautui ja piipahti. Silmä mustana – ”noku vähän ryynättiin ja tetsattiin ni sattu vyösolki tuohon silmään, mutta enempi kävi ku putosin Rasin [vai Masin – en ole varma] kyydistä olka edellä .. ” Kyllä on maanpuolustus kovaa touhua. Hyvä kun tulevat sunnuntaina. Taidan tietää mitä teen; molempien herkku on poronkäristyslasagne! Ja jälkkäriksi jotain jouluaiheista jo …

Me olemme – hillittömästä vesisateesta huolimatta – kaksistaan järjestäneet perinteisen Suomi – Ruotsi -maaottelun. Lignell Piispasen Loimu-glögi versus ruotsalainen  Blossan vuosikertaglögi.

Viimevuotinen Blossa jäi testaamatta kun sitä ei Suomeen tuotu, eikä kellään ollut Haaparantaan asiaa. Monena vuonna Blossa on meistä ollut parempi, mutta kuinkas nyt kävikään?

Tänä vuonna ruotsalaisen vuosikertaglögin päämauste on kahvi, periaatteessa hyvä idea, eikä glögi ole huonoa, se ei edelleenkään ole liian mausteista, eikä liian makeaa, kuten monet tuppaavat olemaan, mutta nyt maku jäi meidän molempien mielestä merkillisen ohueksi.  Sen sijaan Loimun neilikkainen ja karpaloinen maku oli mieluisampi. Glögillisempi [karmea sana], olematta tönkkiä. Sitä paitsi sellainen merkittävä asia kuin pullon väri ja koristelu oli tänä vuonna Loimulla paljon kauniimpi.  Liekö näin positiiviseen Loimu-suhtautumiseen ollut syynsä myös sillä, että se oli lahjaksi saatu [kiitos ja kumarrus Savon suuntaan], mutta joka tapauksessa tänä vuonna Suomi voitti äänin 2 – 0.

Ehkäpä lähdenkin lämmittelemään toisen mukillisen – Loimua siis – , myrskyä odotellessa!

Historiaa läheltä

Eihän tänään niin järin mukava sää ole ollut. Aamulla kun lähdin liikenteeseen, vettä satoi kaatamalla. Päivällä kirkastui. Auttoiko se? Tiedä häntä.

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät ”tilitykset” ja ”budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. ”Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella!

 

Ja melkein yhtä hyvä on Kempeleestä tehty ”kuntakertomus in english”: The Perl of Botnia.

 

1500.

Tuhannesviidessadas!

Se on enemmän kuin yksi päivässä neljän vuoden ajan. Kerrassaan ”omituinen höpöttäjä”, – muistatteko sen Pirkka-Pekka Peteliuksen Bolttipois-tyypin ”omituinen höpöttäjä”? Noh, toivottavasti en ihan niin omituinen. Mutta 1500 juttua ja haastevastausta tänne on tullut blogattua. Pienen juhlan paikka siis!

Mitäpä sitä ei pieni bloggaaja lukijoidensa eteen tekisi? Söisi vaikka kakkua keskellä viikkoa.

Paitsi, ettei tämän konditoriasta ostetun kakkupalasen nauttiminen pehtoorin kanssa puokkiin taida paljon lukijoita ilahduttaa. 🙂 No kiva kuva kuitenkin, eikö?

Kuvista ja bloggaamisesta puheenollen: viime viikolla asettamani kysely joulukalenterista sai yhteensä 22 vastausta. Kiitos niistä. Vastanneista 20 antoi ymmärtää ilahtuvansa, jos tänne taas joulukalenterikuvia laittelen, ja vastaajista kaksi viestitti myös positiivista suhtautumista (”Miksi ei? ” ja ”Delad glädje är dubbel glädje.”) Ja eiliseen juttuuni kommentoidessaan ja kertoessaan ryppynahkasta ja muista vekkuleista orvakoista ja sen sellaisista, Koivukin rohkaisi kauniilla sanoillaan jatkamaan kuvajulkaisua täällä.  Siispä viikko enää ja alkaa olla ensimmäisen joulukalenterin luukun aika.

1500 blogitekstin tuottamiseen – ihan sama millaista hömppää ja tuulesta temmattuja juttuja ovatkaan – on mennyt aika lailla aikaa. Aionko siis jatkaa vielä joulukalenterin jälkeenkin? Enköhän.

Minullahan on aina ollut tapana ja tarve ja itsehoidon/terapian muoto kirjoittaa. Joskus vieläkin käy mielessä, että aloitan taas lisäksi paperille/päiväkirjoihin tai toiseen anonyymiin/salaiseen blogiin kirjoittaa sen, mitä oikeasti 😉 ajattelen. On välillä sellaisia hetkiä ja aikoja, on sellaisia asioita, joista haluaisi kirjoittaa, joita haluaisi jäsentää ja analysoida kirjoittamalla, joista haluaisi raivota ja riemuita, mutta ei oikein voi julkisesti. Ei voi niistä oikein kenellekään sanoa, ei niistä ainakaan täällä  kirjoittaa. Mutta toisaalta se, etten enää suolla  elämääni omiin mustakantisiin vihkoihin, on ehkä ollut enimmäkseen kuitenkin hyväksi. Ei tule vatvottua asioita turhan paljoa.

Joten eiköhän tämä – ainakin minulle, ainakin enimmäkseen kelpo – slogan jatkossakin pysy tämän blogini ”linjana”:  Arkea ja juhlaa. Ruokaa ja reissuja. Satunnaisessa sekamelskassa tuulestatemmattuja ja tosia juttuja.

Ajatella, että tuli oikein linjapuhe tässä juhlassa pidettyä!

 

 

Kenkku ilima – ja Kiinan kuvat

Pehtoori tuli aamupäivällä lenkiltä ja sanoi, että ”siellon vähä kenkku ilima, pistä kunnolla päälle jos lähet ulos.”

Ei oikeastaan ollut tarkoitus mennäkään, mutta ”kenkku ilima” pisti miettimään, että NYT JUURI voisi olla oivallinen tilanne ottaa kuva lehdessä olleeseen ”kuvaa ankeinta mahdollista” -kilpailuun. Tai muuten vain koettaa kuvata ankeaa marraskuuta. Siispä Canon reppuun ja rantaan. Juuri kun olin ottanut ensimmäisen ankeuden

ja  olin ottamassa tätä alla olevaa kuvaa (jossa minusta ei oikeastaan ole mitään ankeaa, ehkä vähän alakuloinen vain)

niin kohdalleni tulee puistotietä pitkin auto, likaisin ja rähjäisin pickuppi, joka kaupungin katurakennusvirastolla tai jollakin sen kaltaisella puljulla on, ja kuski (vielä rähjäisempi kuin auto, tupakansavuinen, parransänkinen, tympääntyneen ja tympeän näköinen tyyppi) veivaa ikkunan auki – oikein sillä töin pysähtyy ja vaivautuu – että saa sanotuksi minulle: ”No paljoko kannattaa täälä mittää kuvia otella? Vaikkois miten hieno kamera ni ei kannata kuvata.” Sulki ikkunan ja lähti ajeleen. Hö! Oispa pysyny vähän aikaa autonräiskänsä ja naamavärkkinsä kans paikoillaan, niin oisin varmasti saanut ankeimman kuvan ikinä!

Miksihän moinen kenkku tyyppi sai minut unohtamaan ankean haasteen. Ei nyt mitään äärimmäisen, suuremmoisen auvoista, aurinkoista ja autereista maisema episodin jälkeenkään ollut, mutta löysinpäs vaikka mitä mukavaa linssin taakse. Ja kun käännyin takaisin kotiin päin, tympeä tuuli kääntyi myötäiseksi, ja ilmakin oli mitä parhain.

Tuosta allaolevasta pidän, siinä on jotain melankolista, mutta kuitenkin luontoa…
(klikkaamalla kuvat suurenevat)

  


Mikä tuo tuossa kannossa on?

_______________________________________________________________________________________________

Ja sitten

KIINAN MATKAN SADAT KUVAT OVAT NYT NETISSÄ!!

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/ 


Elämää hammaskiskon kanssa

Loputtomien hammasremppojen, -särkyjen, -leikkausten, juurihoitojen, implanttien, iensiirtojen, tulehdusten, valvottujen öiden, purentavikojen, hoitovirheiden, hymyttömien viikkojen, tuhansien eurojen hammaslääkärilaskujen – joista kaikista olen vielä kehdannut täällä blogissanikin valittaa – on elämässäni purukalustoni kanssa jälleen uusi vaihe. Tai oikeastaan toisinto: on minulla ollut purentakisko ennenkin.

 Muistanpa kun oltiin keväällä 2003 äiti-tytär -leirillä kaksistaan Roomassa ja tyttärellä (13 v.) oli sellainen kitalakeen laitettava purentaa oikova laite ja minulla kiskoni ja molemmat pidimme niitä yöpöydällä. Eräänä aamuna hotellin kerrossiivoja kävi erikseen meille hämmästelemässä vempaimiamme: otti molemmat käsiinsä, pyöritteli päätään, hymyili kohtuullisen kuluneella purukalustollaan, puhua pulputti italiaa ja oli todella hämmästyneen oloinen. Me vain hymyilimme.

Silloinen hammaskiskoni jäi pois käytöstä kun tein yhteensä toista vuotta vieneen amalgaamien poistoremontin: hammasriviston ”profiili” tai whatever se onkaan muuttui niin totaalisesti, ettei vanhaa kiskoa voinut käyttää. Nyt sitten tämän kevään ja kesän hammasoperaatioiden yhteydessä todettiin, että kisko on otettava käyttöön tai muuten puren hampaani palasiksi ja leukani helliksi. Reilun 300 euron uuden kiskon sain juuri ennen Kiinan matkaa, joten reilun kuukauden olen sitä nyt käyttänyt. Ok, olen aika hyvin sujut sen kanssa. Mutta aiheuttaa se omat hölmöt juttunsakin. Yöllä herätessä – kun janottaa – ottaa vesilasin yöpöydältä, eikä muista että on kisko, minkä seurauksena puolet vedestä on pyjamalla.  Kahtena iltana olen nukahtanut rillit päässä; en ota niitäkään pois, kun kerran suussakin on joku ”lisälaite”. Kerrassaan briljanttia! Sekä mökillä että Kiinan matkalla olin neuroottisen huolissani, että kisko varmasti on mukana meikkipussin sivutaskussa. Ihan kuin maailman pyöriminen nyt olisi kiinni siitä, etten vain unohda tätä pikkuvempainta.

On kiskosta ollut apuakin. Selvästi tuntuu, että en ole leukaperistäni enää niin tiukkis. Ei juurikaan kipeitä hampaita.

Ja sitten tämä kiskojuttu näyttää aiheuttavan myös sen, että blogiin kirjoittamieni juttujen taso alkaa olla todella surkea: purentakisko!  Yritänpä huomenna hankkia taas jotain elämää… 🙂

Pienet pikkujoulut

Kaiken kulkemisen, vieraissa ruokapöydissä istumisen, tekstareiden ja puhelujen varassa ylläpidetyn läheisten yhteydenpidon jälkeen oli mahdottaman mukava saada omat tänne kotiruokapöydän ympärille. Hesburger ja Puolustusvoimat tuli päivitettyä. Iin, Runolan ja Caritaksen kuulumiset jäivät vähemmälle, mutta eipä tainnut haitata.

Eilen ei pikkujoulut, vaan ruoka- ja viinijuhla. Minähän olen siitä vanhanaikainen että on mukavaa kun juhlaan pukeudutaan (yksi frakki, yksi smokki, muutamat tummat puvut ja daameilla uutta ja vanhaa juhlavaa). Meille oli valittu hienot viinit, ja kerhomme syntyaikoihin kypsyneistä ja poimituista rypäleistä tehty portviini (1991) oli makoisa, hedelmäinen, pehmeä piste iin päälle – suurin osa meistä piti siitä erityisen paljon. Ja ainakin minä pidin siitä, että meillä oli puhe siellä. Ei pömpöösi puhe, mutta puhe. Otimme maljoja ja nautimme erinomaisen makoisan Uleåborg menun. Oli oikeat illalliset. Tästä tehdään viinikerhon kanssa tapa! 🙂

Ja vastoin tapojamme jäimme (vain osa meistä) ravintolaan baariin yömyssylle – ja höpöttelemään. Puolilta öin höpöttely baaritiskillä on joskus mukavaa – eilen oli.

 

Jubileum: Botrytis Ouluensis 20 vuotta

Nyt kunnian polut jääköön,
Ne kalliisti suosiotaan myy.
Myös historia unohtukoon:
Se turmion monen on syy.
Nyt juomaa meille tuotakoon!
Tää viini rakkaus oli isien,
Sen vanhana juomme nauttien!

Brillat-Savarin

On taas aika lainata tähän tuo Brillat-Savarinin runo.

Tänään on viinikerhomme 20-vuotissynttärit. Tasan 20 vuotta aloitimme. Viime vuonna jo tänne kirjoittelinkin toimintamme alkuvaiheista ja tavasta maistella viinejä.

http://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/juhlalauantai/

Viime kuussa juuri ennen Kiinaan lähtöä oli meillä tämän Jubileumin ”ensimmäinen kattaus”.

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/10/viininmaistelun-vaikeudesta-ja-viehatyksesta/

Ja tänään on Grand Diner. Menemme oululaiseen (Oulun parhaaseen?) ravintolaan Uleåborgiin nauttimaan juhlaillallisen. Aloitamme samppanjalla klo 18.

Tänään on 215. kerta kun tapaamme. Minä olen ainoa, joka en ole ollut kertaakaan pois 🙂 Niinpä en voi olla tänäänkään.

 

BO:n www-sivut ovat täällä: http://www.satokangas.fi/BO/index.html

Nekin on ollut tarkoitus vuorottelun aikana ajantasaistaa, mutta, mutta- – – Ehdinhän minä vielä.

 

Perjantaiko tänään

Taas teen listoja, täyttelen kalenteria, haluan vuorotteluvapaalle [pehtoori eikä kukaan muukaan huomauttele nyt mitään …:) ], touhuan ja suoritan niin, että ennen kymmentä, kun en ole edes saanut kauppalappua tehtyä, tunnen jo ansainneeni  kahvitauon höyryävän latten äärellä.

Kiinasta palattua Oulu tuntui autiolta, hiljaiselta, puhtaalta, väljältä. Lapin marraskuusta palattua ahdistun Stockalla joulusomistusten ja kymmenien, satojen ihmisten

välissä!

Ja senkö seurauksena Höyhtyän apteekissa asioidessa hoksaan hyllyssä Aurinkomatkojen lomamatkakatalookin! Otan sellaisen, enkä ostakaan aikomaani Joulu-lehteä. Ei, ei vielä olla matkaa varattu.

Sen sijaan kuvitellaan, että ollaan pariisilaisessa bistrossa. Laitoin punaviinipullon ruutupöytäliinalle  ja kynttilään liekin. Onhan  taas Beuaujolais Nouveaun aika (ks. suhteeni tähän ”tuoreviiniin” täältä: Beaujolais. Eilen olisi ollut tarjolla tämän vuotiset maistiaisetkin, mutta skippasimme… ) Nyt olisi tietysti pitänyt olla simpukoita tai Quiche Lorrainea tai jotain muuta bistroruokaa. Ei  ollut.

 

No viini? Miltäkö maistui? Hyvältä. ei suuria elämyksiä, ei suuria ikimuistoisia makuaistimuksia, mutta ei kitkerää nuoren viinin kiristelyäkään.

Ehkä pullon teksti C´est la Vie ja tuo ruutupöytäliina tekivät tehtävänsä… ei kehnompaa beuaujolaisia.

Viinin maistaminen on aina kokonaisvaltainen kokemus.

Ja  huomenna jatkuu…. Botrytis Ouluensis 20 vuotta!

Joko voisi laittaa ensimmäisen jouluvalon ikkunaan. Voisihan.

 

Etelään matkalla

Ja minä tomppeli pakkasin kamerani vetolaukkuun, jonka sitten laitoin Eskelis-bussin tavaratilaan, kun aamusella viittä vaille yhdeksän Jäämerentien varresta kyytiin nousimme. Ei olisi kannattanut sinne alas jättää, kameraa siis. Porttipahdassa ja Yläpostojoella ja Torvisessa ja Olkkajärvellä ja pitkin matkaa olisi ollut paljon kaunista kuvattavaa. Aurinko ja sen säteet veden yllä. Aamupäivän kirkas valo. Auringon lämmittäessa sulavan kuuran, kimmel metsien reunassa, vihreiden metsien syvä väri.

Torstaina. Marraskuun torstaina. Arkitorstaina. Paino sanalla arki. Siinä virkanainen istui bussin takapenkillä matkalla pohjoisesta etelään ja katseli maisemia. Ja mietti arkea ja virkaa.

Ja Rovaniemellä mietittiin nurmen vihreyttä: eihän sen kuulu tähän aikaan enää auringossa vihreänä hehkua. Ei kuulu, mutta hehkuipa kuitenkin. Ja vihreät olivat rautatieaseman lipputoimiston ja vessan kaakelitkin, samanväriset kuin OYS:ssa on  leikkaussaleissa ja synnytyssaleissa. Ei oikeastaan olisi kannattanut samanvärisiä laittaa. Ei olleet viihtyisät; leikkaus- ja synnytyssaleissa kun nyt ei varsinaisesti viihdytä.

Rovaniemellä vaihdettiin bussista junaan. Ja kuvatoimitusta jatkoin …  Junalle vastaantullut tytär vei minut suoraan Linnanmaalle. Sikäli ei poikkea ”normaalielämästäni”, että suoraan kampukselle, mutta sikäli poikkeaa, että vasta torstai-iltapäivällä, eikä maanantaina puolenpäivän jälkeen, eikä suoraan seminaariin.

Etelään on tultu.

____

PS. Eilisessä postauksessa, joka mökin yhteyksien takia jäi vähän torsoksi alkuillasta, on kysely. Katso vaikka

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/11/joulukuuta-kohti/

Kolumni: Lohturuokaa

Marraskuun ruokahaasteena (Kulinaarimuruja-blogissa (katso, klik)) aiheena on lohturuoka . Ehkäpä ruokahaasteeseenkin osallistun vielä, mutta sitä ennen tämänpäiväinen Kalevan ruokakolumnini.

__________________________________________

Lohturuokaa

Päivät lyhenevät, työt kasaantuvat, ulkona on kylmää ja kiiltävä asfaltti ahdistaa. Kaamos saa monen lisäämään kauppalappuunsa suklaalevyn tai parikin. Suklaa onkin varmasti yleisin lohturuoka. Suklaan – tai tarkemmin ottaen siihen sisältyvän kaakaovoin – tiedetäänkin vaikuttavan myönteisesti aivojen serotoniinitoimintaan, mikä sitten helpottaa ankeaa oloa.


Mistä muusta syötävästä kuin suklaasta tulee parempi mieli? Elokuvissa ja tv-sarjoissa lemmensuruissaan rypevät naiset nyyhkivät sohvalla ja lappavat jätskiä suoraan isosta paketista.  Leivoskaupan kautta mennään  kotiin parantelemaan työssä saatuja henkisiä kolhuja.

Kyselykierros vahvisti, että useimmiten lohturuoka on makeaa (”pulla auttaa”,  ”ois edes mustikkapiirakkaa”,  ”jättipussi irtiksiä ja leffa, niin johan pelittää taas”), mutta myös suolaisesta, erityissuolaisesta, sapuskasta on lohtua, kun maailma murjoo. Varsinkin miehet mainitsivat lohturuoaksi suolaisia herkkuja: uuniperuna sillin kanssa, rapea sopivan suolainen pekoniannos tai anjovispizza kirkastavat apean miehen mielen.

Eikä vähäinen ole se määrä miehiä ja naisia, joille lasillinen punaviiniä ja kimpale juustoa, mieluusti vielä takkatulen ääressä, auttaa alkutalven ankeudessa. Monelle lohturuoassa on makumuisto lapsuudesta: pannukakku tai letut kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa tuovat turvallisen olon. Monen inhokkiruoka,  kaurapuuro voisilmän kanssa, on joillekin lempeä lohduttaja.

Ruoasta lukeminenkin auttaa unohtamaan murheet: vastikään ilmestynyt Kate Jacobsin kirja nimeltä ”Lohturuokaa” on kepeä, ruoan ympärillä pyörivä romaani.  Ruoasta saa lohtua myös tekemällä sitä: ”Kun oikein riepoo, alan kokkaamaan. Se on terapiaa.”

Ja sitten ehkä parasta lohdutusta ruoasta saa, kun nauttii sitä jonkun kanssa. Sen perinteisen suklaalevyn sijaan, voisikin ostaa pastaa ja pekonia, soittaa ystävän syömään. Voisi tehdä vaikka Miilunpolttajan spagettia ja laitella jälkiruoaksi kaakaota ja vaniljajätskiä. Kyllä se marraskuukin lohdulliseksi kääntyy.

Valokuvatorstai: Ääni

Valokuvatorstain haasteena ääni. ”ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolella.”

Ennen kuulematon oli ääni Kaunispään rinteellä alkuvviikosta patikoidessa;
ei täällä Lapissa juuri muita ääniä ole kuulunutkaan …
Tunturikoivut olivat jäätyneet, ja tuulen väreillessä jäätyneistä oksista lähti ääni.

Jääkellojen ja tuulen soitto!

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

 Eipä ennen olekaan ”lennosta” tullut haasteeseen osallistuttua. Eskelis-bussilla saavutaan juuri Sodankylään…

Muiden Ääni-kuvia täällä

Joulukuuta kohti

Hangasojalla, pohjoisessa, yötä riittää. Ja herravarjelkoon! kuinka paljon unta riittää! En edes kehtaa kertoa, kuinka pitkään olemme nukkuneet! Ilman kelloa on vaikea tietää, mikä aika vuorokaudesta on menossa. Tänään herätessämme maa valkoinen. Pikku pakkanen.

Pehtoori lähti kävelemään Laanilaan, minä jäin koneelle. Rojekteja… uskokaa pois rojekteja, joista teillekin (ainakin osasta), hyvät blogilukijat, on iloa… 🙂 Niin toivon. Vielä salaisuus.

Iltapäivällä halusin ulos, minäkin. Kannoin puita saunalle, notskin puulaatikkoon, sisälle takkapuiksi. Vähän lumitöitä. Lähdöntoimia ja -valmistelua – huomenna lähdetään taas etelään. Lämmittelin saunaa… olemmeko pulahdelleet? Emme. Ei kumpikaan ole uskaltautunut puroon… Sula se vielä on, ainahan se, mutta hyytävältä näyttää vesi.

Ja sittten kuvasin, tietysti. Vähän varastoonkin. Tulin miettineeksi, josko tänne blogiin taas joulukalenterin tekisin. Tekisinkö? Mitä olet mieltä? Kahtena edellisenä vuonna olen joulukuussa jokainen päivä liittänyt yhden kuvan näiden sepustusteni loppuun, – niin kuin joulukalenterin luukuiksi… Ks. edellisiä KLIK!

http://www.satokangas.fi/blogi/category/joulukalenteri/

Mitäs mieltä olet? Olisiko siitä iloa? Teenkö niin tänäkin vuonna? Klikkaathan vastauksesi.

Joulukalenteri tuli mieleeni siksikin, että huomaan tänne blogiini,  mutta varsinkin www-sivuilleni, klikkauduttavan kymmeniä kertoja päivässä ja klikkauduttavan nimenomaan hakusanalla ”joulureseptejä”.

Kerronkin tässä –  jos tänne blogiini on vuoden kuluessa joku uusi lukija tullut, ja muistutuksesi vanhoille Tuulestatemmatun uskollisille lukijoille – että www-sivuillani on joulureseptejä, -kuvia, -viinisuosituksia  jo monelta, monelta vuodelta. Itsekin hämmästyin, kuinka paljon siellä onkaan reseptejä ja kuvia … ja ilokseni huomasin, että kuvat ovat vuosien varrella sentään vähän parantuneet alkuvaiheen otoksista.   Piipahda ihmeessä:

http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulureseptit.htm

 Nyt voisi ryhtyä pakkaamaan, katsomaan videoita, lukemaan, kutomaan,… tai pihalle kuvaamaan. Pimeässä.

 

Kaamos

Kaamos.

Tämän marrastiistain agenda oli aika lyhyt: ottaa kaamoskuvia ja liikkua. Kahden tunnin lenkin (viimeinen patikka tälle satojen kilometrien patikointivuodelle?) aikana kuvia kertyi yli viisikymmentä. Yksi (yllä) on niistä hyvä kaamoskuva. Tuota ei ole käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla mitenkään. Otin sen vastavaloon, reilusti alivalottaen, pienellä iso-arvolla, siksi näyttää iltakuvalta. Paitsi että illalla täällä ei enää aurinkoa näy. Keskipäivällä se paistoi, juuri ja juuri sen parituntisen kun olimme kävelemässä. Yllättävän paljon kävelyreiteillä muitakin liikkujia.

MInä pidän kyllä enemmän joulu- ja tammikuun kaamoksesta, jolloin aurinko ei näyttäydy ollenkaan. Silloin kun aamu vaihtuu illaksi vain hämärän kautta. Silloin kun on lunta, paljon. Silloin kun on sinisenmustaa mutta taianomaisesti kuitenkin valoa.

Tänään meillä  kerrankin oli oikein kahvit mukana… 

 

 

 

 

 

 

 Ja nyt rantasaunan jälkeen, kulutettuamme noinkin valtaisan määrän kaloreita (klikkaa vasemmalla oleva Trackerin raportti isommaksi :)) , ja kun pääruokana oli lähinnä kaappientyhjennysoppaa, niin jälkkäriksi nautimme eilen Kaunispään Huippu -kahvila/ravintolasta mukaan ostamamme kaarnikkakakun palaset. Ja kovasti minä koetin analysoida, mitä siinä on. Resepti kun – luonnollisesti – on salaisuus. Ja kakku – luonnollisesti – on vähintään yhtä hyvää kuin miltä se näyttääkin.

Tyhjänkulkemista paljakassa

Retkeilyn näkökulmasta Koilliskairan kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin merkitys on kuitenkin itse eräretkeilyn kehityksessä. 1930-luvulta alkaen oli Suomessa alettu harrastaa tyhjänkulkemista.  – – harrastajajoukko oli vielä pieni, mutta  – – Saariselkä nousi yleiseen tietoisuuteen [1950-luvulla] eräretkeilyn ihanneseutuna ja retkeily yleensä sai suurta nostetta.

(Jouni Laaksonen, Erämaaat. Pohjoisen Lapin vaelluskohteet. Porvoo 2010.)

Muistanpa jokunen vuosi sitten kun mökin rakentaminen oli vielä kesken ja kun olimme italian tunnilla, meidän opettajamme (nuori viehättävä Ouluun muuttanut roomatar) kysyi kummissaan, mitä ihmettä te siellä mökillä teette? Moni Lapin kävijä jättää moisen kysymättä, mutta kyllä moni on kummastellut kuitenkin, että mitä te marraskuussa siellä teette!

Täällä voi tyhjänkulkea! Moni hiihtääkin jo, mitä me emme ehkä ihan ymmärrä, mutta eihän meidän tarvitsekaan. Me lähdimme patikoimaan kun toiset kiersivät Saariselän ensilumen latua. ( Muistathan, kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Lähtiessämme reitillemme aurinko paistoi laskettelurinteen huipulle.

Noh, rinteessä ei ihan tarpeeksi lunta laskemiseen, joten lähdimme patikkareitille Luttojoen vartta Palo-ojan tulistelupaikalle, ja siitä sitten tunturiin. Kaunispään huiputus tavallisesta poikkeavasta suunnasta. Vain kerran aiemmin on ko. reitti (vajaa 10 km) kävelty.

Reitin jälkiosan neljän kilometrin hiipuva nousu alkoi patikoinnin lopussa todella tuntua jaloissa.

Etelässä paistoi aurinko. Ihan selvästi paistoi…

 

Matkalla näimme tutut muurahaisten yhdyskunnat: näitä kekoja on kymmeniä …

Reitillä alkoi myös tuntua, että talvi tulee; pohjoistuuli tunturin takaa vihmoi. Ja se oli ehtinyt vihmoa vaivaiskoivua jo aiemmin. Niiden oksissa jäätä. Ja kun tunturituuli näitä oksia heilutti, kuului soittoa, kuului tuulikellojen ääni. Jäät helisivät. Jotain ihan ennenkokematonta. Siinä me kaksin seisoimme tunturin reunalla ja kuuntelimme jäisten oksien soittoa.

 

Pitääkö täällä keksiä muuta tekemistä? Tunturituulessa tyhjänkävely ja vaivaiskoivujen soitto… ei tarvita muuta tekemistä. Ei tarvita.

Vähän töitäkin, kuitenkin. Saunottu, syöty, siivottu. Kaikkea sitä, mitä kotonakin. Ei tarvita muuta. Nyt ei tarvitse mennä ulos. Marrasmyrsky nousee, kuuluu tuvan nurkissa. Siksikin on hyvä sytyttää takkaan tuli, ottaa esille kirja tai kudin tai torkahtaa.

Tyhjänkulkeminen, oleminen, on hyväksi.

Vähän on paljon

Rauha. Täällä on syvä, hiljainen rauha. Hangasojalla ei ole ketään muita kuin me kaksi.

Tänään täällä on jo vähän luntakin, tai siis kuuraa. Herättyä unisin silmin purolle, pienikin valkoinen huntu tekee luonnon kauniiksi.

Tänään otetuissa kuvissa ei juurikaan värejä, kuin olisi ottanut mustavalkokuvia. Rönkönlammelle vain kävelimme, mutta kävelimme sentään. Nollakelissä, mutta tänään on sininen hämärä, juuri se, jota olen kaivannut. Heti kun maassa ja puissa on vähänkään valkoista, niin valossa on sitten sinistäkin.

Ei muuta.

Täällä vähän on paljon.

Rotissöörien kesken – ruokapäivä :)

 Lauantaiaamu marraskuussa mökillä sumuinen, usva estää näkemästä purolle.

Eihän meillä paljon mitään aamiaistarpeita täällä ollut. Puuron ja kahvit keitimme. Mitäpä sitä muuta —

Kauppaan lähdimme. Ostimme Culinarian aura-poromakkaraa aika reilusti, Kuukkelin savupororieskaa aika reilusti,  piccolokuohuvia aika reilusti.  Oli nimittäin päässyt käymään niin, että olimme kutsuneet paistinkääntäjiä meille ulkoilemaan ja makkaranpaistoon. Ja kaikki kutsutut tulivat! 🙂 Makkarabrunssi piccolokuohuviinien kera Hangasojan notskipaikalla!

Kampanisujakin olin kotosalla leiponut, joten kahvitkin vielä keitimme. Kovasti tuntuivat tykkäävän Hangasojan hostista. Oiskohan mennyt jo ylisanojen puolelle… [”ei moitittavaa” 🙂 ] mutta oli kyllä meistäkin mukavaa. Ja taas tutustuttiin uusiin ihmisiin. 

Kun lounastajat lähtivät, me lähdimme rantasaunaan. Kahden kuukauden tauon jälkeen – taas kerran – ihan ylivertaista. Ei ole sen parempaa.

Ja johan se jo nälkä olikin! Vuorossa Lapin keittiömestareiden 20. herkkupöytä Saariselällä!

Viime vuotisen (ks. menu ja yms.) perusteella tiesimme, mitä odottaa. Odotimme paljon, saimme vielä enemmän.

Ehkä siihen vaikutti sekin, että tänä vuonna oli meitä muitakin oululaisia rotissöörejä pöydässä. Oli meidän porukka (ja sodankylätutut viime vuodelta). Ja omat jutut. Minulle ruoka on parhaimmillaan aina sosiaalinen tapahtuma, ja siksikin seura on tärkeä osa  nautintoa. Mistä keskusteltiin? Ruoasta! Luonnollisesti. Voiko parempaa keskustelunaihetta olla? Pieniä harharetkiä horoskooppien ja urheilun maailmaan, ja käätyihinkin (ei muuten mutta mikä sopii pukeutumiseen.  Heh!).

No mikä tuosta (alla olevasta) huikeasta ruokalistasta oli parasta? Mahdoton sanoa. Minä ja moni muu meidän seurueesta piti lasimestarin raudusta, semminkin kun sillä oli nokkospestokastike. Hmmm… Ruohosipuli-inkiväärisiika ja nahkiainen dijonpannacottan kanssa olivat jotain sellaista, jota ei voi kuvitella saavansa muualla kuin täällä. Kovasti, kovasti pidin niistä. Poronvasanmaksaterriini sai meidän pöydältä jotensakin täydet kympit, ja ainakin minä ja vieruskaverini pidimme jänispikkelsiä oivallisena. (kuvassa ”neliövohvelissa”). Pääruoista sorsamakkara oli ylitse muiden. Ainakin minusta, joka olen gourmet-makkarafriikki muutoinkin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Jälkkärilautasellinen ja lautanen, jonka saimme muistoksi ja lahjaksi ja joita meillä nyt sitten on neljä, –  kiitos L!, oli pelkkää makujen ilotulitusta. Myös tuo taustana näkyvä ”mitali” oli syötävää.

Mustikka-vaniljamousse ja Lapin hillaa ja leipäjuustoa uutena virityksenä olivat minullle mieluisimmat: minä kun pidän vaniljasta ja tietty kaikista leipäjuusto/hillaviritelmistä. Tämäniltaisessa (oik. kesk.) oli rakennettu uusi kokoonpano, maku täyteläinen.

 

Ja sitten. Paraati! Uuh. Kylmät väreet kulki kun keittiömestareiden ja kokkien joukkue marssi keittiöstä kiitettäväksi ja kukitettavaksi. Kannatti kiittää ja kukittaa. Huippuilta.

 LAPIN KEITTIÖMESTAREIDEN 20. HERKKUPÖYTÄ LAUANTAINA 12.11.2011

Juhlavuoden menussa tullaan näkemään jälleen runsas määrä perinteisiä Lapin herkkuja, mutta myös hieman yllättävämpiä makuja.

MENU

ÄYRIÄISET JA MÄDIT:
KIRJOLOHEN-, SIIAN- JA VILLAKUOREEN MÄTEJÄ KRUSTADIKUPEISSA
SMETANAA JA SIPULIA
OSTEREITA
SAVUSIMPUKKATARTAR, avocado-limemajoneesi
VALKOSIPULIETANOITA
KAMPASIMPUKKAA JA RAPUVARIÉTÉ SIMPUKAN KUORESSA, timjamiöljyä

KYLMÄT KALAT:
HAUKI-KYLMÄSAVULOHIFRIKADELLIT
LASIMESTARIN RAUTUA
PUNAJUURI-LOHISASHIMI
RUOHOSIPULI-INKIVÄÄRISIIKA
HALSTRATTUA NAHKIAISTA, dijonpannakotta
VILLIRIISI-JASMINSALAATTIKAKKU

KYLMÄT LIHAT:
PORON SATULA, pekonipapusalaatti, caesarkastike
PORONVASANMAKSATERRIINI, tattigalantiini
HIRVENKIELI-KASVISVARRAS, sipuli-jukurttikastike
JÄNISPIKKELSSI

KYLMÄT LINNUT:
HYYTELÖITYÄ METSONRINTAA, rosmariinikarpaloita
HANHIGALANTIINI, viikuna-porkkanahilloketta

LÄMMIN:
TAIMEN-SIIKARUUSUKE, tomattisoitu yrttikastike
PORON KAREETA, puolukka-riistakastike
SORSAMAKKARA
HAPANKORPPUKUORRUTETTUJA  PUIKULAPERUNOITA
KASKINAURISTA, PORKKANAA JA HÄRKÄPAPUJA

JUUSTOT:
VALIO HIENOIN MUSTALEIMA (18kk), tummaa pistaasisuklaata
VALIO MÜNSTER), omena-sitrushilloke
VALIO AURA GOLD (3 kk), raparperi-vaniljahilloke

LEIVÄT:
ROUHEINEN REIKÄLEIPÄ
TALON LEIPÄÄ  KREIKAN- JA 7-VILJAN TAIKINOISTA
LAPIN RIESKAA
SÄMPYLÖITÄ
KATAJANMARJALEIPÄÄ

JÄLKIRUOKA:
MUSTIKKA-VANILJAMOUSSE
PISTAASI-MANTELIKAKKU
”LAPIN LEIPÄJUUSTOA JA HILLAA”
OMENA PETIT FOURS
TYRNI PETIT FOURS
SUKLAAPRALIINEJA
”ASIA STYLE”HEDELMIÄ

JÄÄTELÖT:
VALKOSUKLAA-MUSTIKKAJÄÄTELÖÄ
PERSIKKAJÄÄTELÖ
PUOLUKKASORBETTI

KAHVI:
TUMMA PRESIDENTTI
ESPRESSO ORIGINAL

_________________________________________

Minun on vaikea hengittää!

Lappiin syömään

Mökillä. Eikä yhtään lunta.

Tänä viikonloppuna täällä on Lapin Keittiömestareiden 20-vuotisjuhla, ja sekä tänään illallinen että huomenna herkkupöytä. Siinäpä syytä riitttävästi  Oulun Paistinkääntäjien iskuryhmälle (10 henkeä, joka vielä vähän täydentyy huomenna)  lähteä pohjoiseen. Tulimme pikkubussilla, jolla muut sunnuntaina palaavat Ouluun. Me jäämme vielä alkuviikoksi, palaamme sitten Eskelisellä ja junalla kotiin.

Tänään oli ravintola Kaltiossa pöytiintarjoiluilllallinen: ei valittamista. Paitsi että muhennettu korvasieni (ei korvasienimuhennos, – olen oppinut taas jotain uutta) ei ollut ihan odotustenmukaista.

 11.11.11. klo 11.11  Missä Olit? Me oltiin Tervolan Kuksan pihalla ja nostimme maljan ”ajalle”. Aurinko paistoi. Harvoin tähän aikaan vuodesta näillä korkeuksilla paistaa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Sodankylässä ei ole tähän mennessä satanut ensilunta. Sataiskohan täällä ensi viikolla toisen lumen. Sataispa.

________________

Kiinan matkan kuvasivu Pekingistä on valmis. ”Syömässä” ja ”ihmisten keskellä” -sivujen julkaisu jää ensi viikonloppuun, sillä täältä tunturin kupeesta kuvasivustojen lähetys ei onnistu.

Tuokiokuvia

Sumuisessa varhaisaamussa sytytän kynttilän työpöydän nurkalle, silläkin uhalla, että se on paperityöläiselle vähän riskaabelia. Enkä edes mieti, mistä aloittaisi. Aloitan vain. Ja siitä se kulkee…

Iltapäivällä käytiin systerin kans syömässä. Ei olla nähty aikoihin, mutta nyt maailman ääristä palattiin – ruoan äärelle (Haraldiin). Naturalmente. Ja ”ihan huvin vuoksi” myös. Ja kuulumisia, hyviä sellaisia. Tuliaisensa ratkaisi yhden huomisesta pukeutumisongelmastani; minä kun olen sellainen huivi-ihminen.  Ja melkein yhtä mukavaa oli antaa tuliainen. Kiinalaisilla merkeillä sisareni nimi on käsikädessä yhdessä käsikädessä, aika viehättävää, eikö?

Puhelimessa. Puhelimessa voi kuulla jos joku on täynnä itseään. Mietin, että miksi sellainen ihminen, jolla on periaatteeessa hyvinkin aihetta ja ”varaa” olla tekemisistään ylpeä, joka on saanut urallaan merkittävää aikaiseksi, on kuitenkin niin .. sanonko mikä? – p..ntärkeä,  että viitsii itsetehostaa ja rehvastella niin, että kuulija ei edes halua muistaa hänen oikeasti hyviä puoliaan, vaan koettaa luikerrella puhelun loppuun mahdollisimman äkkiä antamatta mahdollisuuksia egoilijan lisävuodatuksille.

Taas puhelimessa. Mietin, kuinka vanha mies voi olla viisas. Kuuntelen hänen levollista ääntään, naurahduksia hänen muistellessaan lukioaikojaan. Kuulen äänessä lämmön ja vilpittömän halun olla avuksi. Ja mietin, että tuo ihminen olisi mukava tavata, juoda kahvit ja syödä rauhassa leetapullaa. Sellaisesta puhelusta jää hyvä mieli. Sellaisestakin.

Minulla on heijastin, ostin tänään. Mihin ne aina kesän aikana häipyvät? Heijastinten hautausmaille? Seikkailemaan…?  Miksei sellaisissa maissa, joissa illat ovat aina pimeitä, etelänmaissa, miksei siellä käytetä heijastinta? Eihän niissä kyllä paljon kynttilöitäkään poltella. Meilla poltellaan, marraskuussa. Eikä ihme. Mutta mikseivät kaikki Suomessa käytä heijastinta? Pitäisi.

Uuden kirjankin ostin. Luulin, että se on keittokirja. Se onkin romaani. Sen nimi on Lohturuokaa. Siitä haluaisin nyt tietää enemmän. Lohturuoasta. Onko sinulla? Kerro. Olisi mukava tietää, …

Jotenkin vähän poissaoleva

Oli pakkasyö, ja taitaa ensi yöstäkin tulla. Aamulla kipristeli poskia postilaatikolle mennessä, ja kujan asfaltti oli kuiva. Aamupäivällä puiden välistä näkyi auringon kelmeä valo. Kelmeä on oikea sana, mutta toisaalta valo kuitenkin. Merkillisesti kauniskin.  Nyt täysikuu jo varoittelee nukkumaanmenemisestä; olisiko oikeastaan sama ryhtyä Kiina-sivuja* kokoilemaan loppuun, eikä yrittääkään pyöriä odotellen nukku-mattia (kirjoitetaanko nukku-matti noin? Vai nukkumatti, Nukku-Matti, ehkä sittenkin Nukkumatti. Minun pitäisi kyllä osata erilaiset Matti-nimet kirjoittaa! Hah, sisäpiirijuttuja taas… ). No niin mutta siis kannattaako yrittääkään nukkua kun kuu kerran haastaa valvomaan. Toisaalta tunnin lenkki päivällä, äsken pilates ja pitkin päivää jotensakin kohtuuttoman runsas syöminen, sekä jo öiseen hammaskiskoon tottuminen ja sekin, että kuitenkin on aika levollinen olo, – ehkä ne mahdollistavat, että täydestä kuusta huolimatta ensi yönäkin tulee nukuttua.

Kynttilöitä olen poltellut, kuunnellut musiikkia, vaikka kirjoitellutkin olen.  Pehtoori on koko päivän kulkenut jossain; kavereidensa kanssa kahvilla ja yhden kanssa lounaalla ja sitten asioilla. Eilen oli ”tonttipäivä” – kuten itse sanoi – ja mm. katkoi kaikki mustaviinimarjapensaamme ja poltti ne. Ovat monta vuotta tuottaneet tosi huonosti, kirvoja tai jotain, ja sitten vaikka olisi jaksettu marjat poimia ja mehuiksi keitellä, kukaan ei niitä mehuja ole juonut. Toissavuotisia on vieläkin pakkasessa. Ensi keväänä istutamme omenapuita. Omenapuissa on jotain ”hillittyä charmia”. Ja omenoista voi tehdä vaikka mitä!

Saimme eilen kirjeen. Oikean paperisen kirjeen, ei työkirjettä, ei asiakirjettä vaan kuulumis- ja kiitoskirjeen. Sellaisesta pidän. Minä pidän sähköpostikirjeistäkin, mutta oikea kirje on vielä henkilökohtaisempi, ystävällisempi. Ihan kuin olisimmekin saaneet uusia ystäviä… Tai ehkä ei vielä voi puhua ystävyydestä, siihen nyt vaaditaan vähän enemmän. Tai siihen vaaditaan ihan hurjan paljon. Minun mielestäni. Ystävyyden kehittymiseen vaaditaan aikaa, yhteistä historiaa. Rakastua ja ihastua voi  helpommin, nopeamminkin, mutta että ystävystyä. .. Sitä ei enää nykyisin ihan helposti tapahdu.

Tästä kaikesta huolimatta, tämän kaiken vuoksi – jotenkin vähän poissaoleva on oloni.

_________________________

* Teinpä Photo Shopilla Kiinan muurillekin kuutamon!

Tuolla vasemmalla ylhäällä, nuo valkoiset läiskät:  siellä lukee Mao tai Maoa kunnioittaen tai jotain.

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

 

Kirjoittamisesta ja kontakteista

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nettisivuilla (joissa kannattaa kyllä aina silloin tällöin piipahtaa, siellä on paljon hyvää, hauskaa, hyödyllistä) kerrotaan, että

Helsingin kirjamessuilla 2011 järjestetyssä kilpailussa pyydettiin täydentämään vertaus ”Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin…”.
Kaikista vastaajista palautteen saaminen on tärkeä,
suorastaan välttämätön osa kirjoittamista.
Vaikeaan tehtävään tuli 38 vastausta. Parhaaksi vertaukseksi valittiin
Kirjoittaminen
ilman palautetta on kuin Särkänniemi ilman ranneketta.

Voittajavertaus kuvastaa hauskasti palautteensaamisen kahtalaisuutta: kirjoittaminen ilman palautetta ja vieraileminen huvipuistossa ilman ranneketta voivat joskus onnistua ja olla melko mukavaa toimintaa. Kuitenkin vain palautteen tai rannekkeen avulla kirjoittamisesta tai retkestä saa koko ilon irti! Koska kisan taso oli loistava, seuraavat kolme ehdotusta saavat kunniamaininnan:

Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin…

1) …pallo, joka ei pomppaa

2) …puolukkahillossa purjehtisi

3) … aamu ilman kahvia

Noinhan se on. Palaute on tärkeää (toteaa ihminen, jonka leipätyönä on antaa palautetta kirjoitetusta tekstistä), jopa blogiraapustajalle palaute on järin tarpeellista. Eihän sitä näistä höpinöistä päntiönnään tule, mutta kuitenkin joskus.

Mutta pointti, josta nyt itse asiassa piti kirjoittaa on se, että minusta – tänään erityisesti – nuo kaikki lauseenjatkeet  voisi laittaa myös lauseeseen:

Tänään artikkelin työstäminen on ollut kuin .… puolukkahillossa purjehtisi!  tai välillä

Tänään artikkelin työstäminen on ollut kuin  … Särkänniemi ilman ranneketta.

Nimenomaan niin, että ympärillä tapahtuu tavattomasti, ideoita ja mahdollisuuksia olisi vaikka ja kuinka, mutta mitään kunnon kirjoittamisen riemua ja sen mukaista tulosta ei ole havaittavissa. Mutta jos kirjoittaminen on ollut takkuamista,  niin sekä suullinen että kirjallinen viestintä onkin ollut aika ajoin riemullista. Myötätuulta purjeissa ja rannekkeet molemmissa käsissä!

 

Ihmiskuva pohdinnassa

Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että ortodokseilla on myönteisempi, iloisempi ihmiskuva kuin luterilaisilla? Että läntisen kristikunnan kirkoissa, nimenomaan luterilaisten, mutta myös roomalaiskatolisten, kirkkojen  alttaritauluissa ja seinämaalauksissa, yleensäkin kirkkotaiteessa, viimeinen tuomio on hyvin korostetusti esillä, ja että ortodoksikirkkojen kuvissa, ikoneissa, kuvaohjelmissa viimeistä tuomiota ei kuvata.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta ”ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Ulkona ja sisällä

Merenrannassa aamulla sorsat eivät halunneet kaislikosta lähteä, lokitkin olivat hiljaa, lentelivät vain ilmavirran viemänä hiljalleen. Nallikarin aallonmurtajaa ei näkynyt. Vaisua, kalseaa. Puistossa siltojen kannet liukkaita kosteudesta.  Toppilassa talojen välistä tuuli puhalsi hyytävästi. Ja siltikin oli hyvä kävellä. Reippaasti, paljon. Sain happea, raitista ilmaa, jolle osaa kyllä Kiinan reissun jälkeen kummasti antaa arvoa!

Toinen hyvä asia tänään, kun molemmat nuoret olivat kotikotona. Paitsi, että söimme jotensakin aika hyvin, pistimme myös maanpuolustusasiat ja Suomen kriisinhallinnan sekä taloustieteen koulutusasiat kuntoon. Ainakin noin niinkuin teoriatasolla. Kumma,  ettei kukaan ko. asioiden kanssa työkseen touhuava ole meiltä konsultaatiota kysellyt. Olisi lähtenyt tänään enemmältikin kunnon neuvoja asioiden oikealle tolalle saattamiseksi.

_________________________

Ja sittenhän se päivä on kulunut Kiina-sivua tehdessä. PALJON kuvia linkin takana.

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/ 

 

 

Aina ei voi voittaa

Palautetta eletystä –  vaivihkaa, monellakin tavalla. Kutsu, joka ilahdutti ja sitten toiseen asiaan vastaus, joka sai tajuamaan, ettei kaikki olekaan niinkuin luulin. Sellaistahan se elämä on.

Tänään ei ole ollut oikein onnistumisten päivä. Leivoin kampanisuja. Ovat hyviä, mutta rumia kuin … en tiedä, mikä voi olla noin alkeellisen näköistä. Ja minä ajattelin tarjota niitä myös paistinkääntäjille! Ei minkäänlaista itsekritiikkiä!

Tein uutta gourmettia meille kahdelle: perunalettuja ja vaniljamarinoitua lohta. No, hyvä on: nälkä lähti, eikä puistattanut, ja lohi oli ihan kelpoa, mutta että ko. sapuskan tekoon meni aika tolkuttomasti aikaa ja vaivaa, niin ei todellakaan olisi kannattanut. Ja minä noudatin annettua ohjetta tarkasti: ei olisi kannattanut. Enemmän jauhoja, vähemmän maitoa, ja suolaa enemmän – olisivat saattaneet onnistua. En silti aio yrittää uudelleen.

Lähdin lenkille. Hoksasin, että olinkin aamupäivän viettänyt koneella (Suzhou-sivu Kiinan reissulta valmis! Siitä sentään tuli aika hyvä, suosittelen klikkautumista tästä) joten en sittenkään lähde kävellen Valtatien Siwaan hakemaan sitruunoita, vaan lähden pyörällä – kun kerran vuodenajasta huolimatta ei ole liukasta eikä lunta. Mutta se tuuli. Mennessä pääsi liki maitohapoille. Huh! Ihan infernaalinen tuuli, kävellessä ei ehkä olisi tuntunut.

Mikä muu on mennyt pieleen? Postitus. Siitä olen pahoillani.

Kaurapuuro onnistui aamulla. Luomuhiutaleista. Kirnuvoin kanssa.
Täytyy repiä riemu siitä, mikä on onnistunut.

Tuohon kuvaan olen tyytyväinen. Mutta se ei olekaan tänään otettu.
Se ja muutama muu kelpo otos on Suzhou-sivulla.

http://www.satokangas.fi/Matka/Kiina%202011/Suzhou.htm

 

Kuva suurenee klikkaamalla