Syyskuun viimeisenä kaikkea hienoa

Suuret tuulet, isot vedet!

Paljon aurinkoa, voimallista tuulta ja korkeita vaahtopäitä – kuin ainakin ison veden äärellä – oli merenrannassa aamulla. Olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan, Nallikariin asti. Tai torille. Mutta ei sentään, eihän sentään kesä ole.

Sään lisäksi jotain muutakin huippua tänään. Olimme konsertissa. Madetojan salissa Seminaarimäen laulajien come-back -konsertti. (Kuvia)

Täällä videopätkä ja yksi vanha biisi (klikkaa ja nauti, pienet linnut!!) , josta saa käsityksen – edes häivähdyksen – kuinka hulppeaa musiikillista ilottelua saimme kuulla. Oli hyvä konsertti. Pidimme molemmat oikein paljon.

Kuin myös Barolon ruoasta. Siellä kävimme syömässä ennen konserttiin menoa. Carpaccio rucolan kera oli kuin olisi Roomassa syönyt, mutta pääruoassa oli vähän toivomisen varaa: lihakääryleiden mureus ei vastannut odotuksia, polenta hieman kumista, mutta nämä vain pieniä marginaalivikoja. Kaikkinensa ihan kelpo sapuska.

Konsertin jälkeen kävelimme keskustaan ja Hesburgerille. Ei, emme syömään.

Tytär, ihan vuoropäällikkönä nykyisin, oli iltavuorossa ja niinhän me kunnon vanhemmat käymme tervehtimässä ja – – kysymässä, mihin kannattaisi mennä yömyssylle. ”Menkää Kulumaan tai Ykköseen.”

Ja niistä Bar 1 valittiin. Eikä huono suositus ollutkaan.

Istuimme ULKONA.

Istuimme patiolla, –  syyskuun viimeisenä vähän ennen kymmentä illalla. Ja Oulussa. Lämmintä oli vähän yli +10 C.

Mojito oli hyvä.

Päivä oli hyvä.

 

 

 

Ei mitään ihmeempiä – siispä pari ruokavinkkiä

Yhtäkkiä hoksaan että on melkein pimeä. Ja taitaa tihuuttaakin; tukka tuntuu kihartuvan ihan säkkärälle. Ihan yliarvostettuja luonnonkiharat hiukset! Paitsi joillakin ne on kauniit, minulla ne menee täysin hallitsemattomasti, räjähtävät. Niin ja silmälaseihin tulee huurua. Näin sitten käy kun vihdoinkin olin saanut itseni pihalle pehtoorille kaveriksi haravoimaan.

Koko päivän olin nyhjännyt sisällä, kirjoitellen. Työyhteisön tehnyt  sähköpostilla ja puhelimella.

Kun iltapäivällä olimme syöneet, yritin vitkuttaa uloslähtöä soittamalla ensin sisarelle, sitten äidille, mutta ei, kello ei ole kuin viisi, onhan minun vielä lähdettävä ulos. Ja sitten siellä olikin ihanaa. Hyvä hengittää. Haravointi juuri sopivaa liikkumista, en olisikaan halunnut pyöräilemään, saatikka lenkille. Piha palautuu vihreäksi, ruskeaksi liiskaantuneet lehdet kasautuvat keoiksi pitkin pihaa. Riittää niiden tekemistä vielä monelle päivälle, illalle.

Risujakin riittää. Ovat oikeastaan aika kauniita.

Siinäpä se päivä. Kun ei kummoisempia niin…

ehkäpä sitten kirjoittelenkin tähän reseptin. Ja annan vinkin viikonlopun ruokapöytään.

Vielä ehdit tehdä Aroniahilloa. Tein sitä viime viikonloppuna (kuva marjoista). Ja hyväksi on jo havaittu. Juuston kanssa se sopii. Ja broilerin kanssa. Ja nimenomaan tämä omena-aronia-versio on varmasti hyvää sen Kaiserschmarrn´n (itävaltalaisen pannarin), josta olen täällä kirjoitellut ja reseptiä postaillutkin jo.

Aronia-omenahillo

1 kg mustamarja-aronian marjoja
6 kotimaista omenaa
3 dl vettä tai mehua (Stockalla oli myynnissä kuvan mehua, sellaisen käytin tähän)
1/2 dl cointreauta tai calvadosta tai jotain muuta vahvaa
700 g hillosokeria

Kiehauta mehu tai vesi, lisää puhdistetut marjat ja kuoritut ja kodatttomat omppuviipaleet.
Keitä noin 15 minuuttia  miedolla lämmöllä välillä hämmentäen.
Poista vaahto, lisää hillosokeri ja cointreau. Keitä vielä hetki.
Sekoita sauvavatkaimella tasaiseksi.
Purkita heti.

 

Sitten butternut-kurpitsaa. Tätä olen tänä syksynä nähnyt eka kertaa Oulussa myynnissä. On sitä voinut olla aiemminkin, minä vain en ole hoksinut. Etelä-Afrikassa tätä makoisaa, makeaakin kurpitsaa oli tarjolla melkein joka päivä. Tein pari vuotta sitten jostain toisesta lajikkeesta; resepti muutoin sama, mutta tämä butternut kypsyy parissakymmenessä minuutissa. Eli nauti Pampoenmoes! Resepti täällä. Näyttää valmiina bataatilta, mutta on vielä parempaa kuin se.


 

Työhuoneen tarvetta

Ehdin aamulla hammaslääkärin aulassa hetken lukea jotain Eevaa, Annaa, Kotiliettä, tai whatever niitä naistenlehtiä onkaan. Aika vanha lehti taisi olla. Siinä oli juttu Claes Anderssonista. Tämä psykiatri, kirjailija, muusikko, joskus vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministerikin.  Olen aina jotenkin sympatiseerannut häntä, joten siksi varmaan juttuun juutuin. Ja ehdin siihen asti, että Andersson totesi – nyt kun hän on jo eläkkeellä ja pitkälti yli 70-vuotias –  että hänellä on oltava kodista erillinen työhuone, jotta pystyy ylipäätään kirjoittamaan, ettei kodin ja keittiön houkutukset keskeytä työntekoa, ettei ajatus kirjoittamiselta häivy.

Minä niin tiedän tuon! Olen työurani aikana tehnyt muutamia pätkiä kotona töitä. Apurahan turvin väikkäriaikana (ja aika äkkiä järjestänyt itselleni tutkijankammion arkistosta tai yliopistolta) tai esimerkiksi virkavapaalla kirjoitellen paikallishistoria-projekteja silloin kun molemmat lapset aloittivat ala-asteen. Kun lapset menivät eka luokalle, niin järjestin niin että olin sen syksyn kotona duunaaja. Ja kun oli pakko,  niin tulihan niistä hommasta jotain, mutta molempien syksyjen aikana paitsi tekstimapit paisuivat ja pullistuivat niin teki myös paikallishistoriankirjoittajaäiti, joka lasten ollessa koulussa kirjoitti ja kulki jääkaapilla, kirjoitti ja leipoi, kirjoitti ja kävi kaupassa, kirjoitti ja söi jätkskiä tietskarin ääressä.

Jääkaapin, tietokoneen ja takkahuoneen nojatuolien välissä on pyhä kolmiyhteys, joka tänäänkin on kiehtonut. Ne muodostavat sen kolmion, jonka nurkissa minä tänäänkin olen paikkaa vaihdellut. Kaukana mistään flow:sta olleet kirjoitusprojektit tänään. Pehtoori kävi jokaviikkoisella vanhempiensa huolto/heippauskäynnillä ja salilla ja siivosi pihaa eilisen myrskyn revittyä meidän isoista koivuista valtavat määrät kuivia oksia, ja minä olen istunut sisällä yrittäen olla ahkera. Ja syönyt ja paisunut. Pitäisiköhän minun ryhtyä lähtemään vaikka arkistoon tai yliopistonkirjaston lukusaleihin niitä päivinä kun olisi tarkoitus tuottaa tekstiä.  Siellä ei voi hipsiä jääkaapille, eikä laittaa vanhoja Hectorin biisejä soimaan, eikä istahtaa kesken olevan romskun kanssa takkahuoneen nojatuoleihin.

Ei voisi, ei.

Mitähän hakisin iltapalaksi?

 

 

Palapelipäivä

Syysmyrsky.

Caritas, Palahalli, Cilja Q, Stockan Vintti, Tomo, Kukkakauppa, Caritas, Pellavaate, Finninkari ja koko ajan myrskysi. Enemmän, tai vielä enemmän. Vieläkin.

Työkaverit soittelee, kyselee. Työkaverit posteilee, kyselee. Minä vastailen puhelimeen ja minä vastailen sähköposteihin. Ja annan itseni olla iloinen, että voin olla avuksi. Annan itseni ymmärtää,  etten ollut ihan tarpeeton työssäni. Ja ajattelen, kuinka mukavaa onkaan olla keskellä viikkoa, keskellä päivää,  ”jossain muualla”.

Japanilaista ruokaa, ranskalaista musikkia, Iijokisuun sateinen ja keltainen maisema, ja muutenkin mukava sekametelisoppa. Projekti nimeltä ”Ihan vaan huvin vuoksi” etenee. Kuulette vielä!

Ja nyt pitäisi kertoa, miksi italialainen onkin venäläinen, eikun venäläinen on italian. Siis salaatti.  Kolumniani tässä samalla kirjoittelen.

Facebook ja minä

Facebook on ollut mulle vähän vaikea sosiaalinen media – mietin, miksi sinne ylipäätään koskaan kirjauduin. Ja sitten muistan, mutten kerro :).

En ole osannut siellä olla, en olla aktiivinen. Ketään en muistaakseni ole osannut pyytää kaverikseni, mutta kaikkiin kaveripyyntöihin – melkein tuntemattomienkin – olen vastannut myönteisesti. Ja kauan aikaa profiilissani olin virheellisesti merkinnyt poikani tyttärekseni. Olen siellä välillä käynyt aktiivisemmin – kerran, pari päivässä – yleensä kerran viikossa tai silloin kun olen nähnyt sähköpostissa ilmoituksen, että siellä on minulle viesti tai jossain viestiketjussa (sanotaankohan sitä viestiketjuksi?) jotain johon olen ottanut osaa. Tyttären vaihtariaikana koetin sieltä seurailla mitä (tänään 22 vuotta täyttävälle) esikoiselle Strassbourgissa kuuluu. Opiskelijoiden kanssa joskus siellä on viesteilty ja muutaman ”vanhan” tutunkin kanssa, mutta melko surkeaa on minun FB-osaamiseni ja -olemiseni.

Yhtään peliä en osaa siellä pelata. En ole tainnut sinne kuviakaan laitella. Ja nyt kun sieltä ei enää tule viestiä, jos minulle on jotain postia, niin harkitsen vakavasti profiilini poistamista. Johan minä kuulumiseni tänne blogiin naputtelen joka ikunen päivä. Ja joku aina kommentoikin. Sitten kun naamakirjasta ja sen uudistuksista kirjoitetaan tämmöisiä juttuja  – niin olen hyvin epäileväinen. Suhde FB:n kanssa on selkeästi kriisissä 🙂

http://www.iltalehti.fi/digi/2011092614459188_du.shtml

http://www.iltasanomat.fi/digi/raju-uudistus-facebook-tietaa-liikkeesi-vaikka-olisit-uloskirjautunut/art-1288416592101.html

Niinpä tänään olenkin käytellyt sähköpostia, tekstareita ja soitellutkin. Ja Linnanmaalla tavannutkin paljon ihmisiä, ystäviä, opiskelijoita ja työkavereita.

Sitä paitsi roikun koneella ilman feispuukkiakin ihan liikaa.  Ugh!

Pyhäpäivän Parempi Bataattikeitto

Auringon valo ei aamupäivälläkään enää tule kovin korkealta.

Lenkillä mukana ikivanha Canonin zoom. Jälki sen mukaista. Mutta kokeilinpa kuitenkin. (nämäkin kuvat kaikkine rosoineen suurenevat klikkaamalla.)

Joutsenia.  Taivaalla.

Ja meressä.

Tavallisesta poikkeavia reittivalintojakin tein Meri-Toppilan rannassa.  Ilokivet kaukaa zoomattuna…

Metsätaipaleella uusi kääpäpuukin sattui kohdalle.

Lenkiltä kotiin ja ”Mitä kaapista löytyy? -mentaliteetilla ruoanlaittoon… ?

Pyhäpäivän Bataattikeitto

½ l kanalientä (Buljonki on parasta!)
3 isoa jauhoista perunaa
iso bataatti
1 iso sipuli tai 3 shalottisipulia
2 valkosipulinkynttä
1 dl ruokakermaa
voita
suolaa ja pippuria
timjamia
vuohenjuustoa tai paksua jukurttia tai parmesanlastuja

Pilko perunat, bataatti, sipuli ja valkosipulit.
Kuullota vihanneksia parissa voiruokalusikallisessa.
Anna niiden saada vähän ruskeaa pintaa, paahteinen maku tekee hyvää.
Lisää kanaliemi.
Anna kiehua hiljalleen kypsäksi. Lisää kerma ja soseuta.
Lisää pippuria ja timjami.

Lisää keittoon juustoa, jukurttia tai smetanaa.

Samettisen, melkein makean keiton kanssa maistuu saaristolaisleipä tai paahtoleipä tuorejuustolla.
Ja Baron Philippe de Rothschildin Carmenere. Etikettikin on kuin keitolle ja luonnon väreille tehty. Viinissä on tumman suklaan tuoksu ja se on hyvin hedelmäistä. Kannattaa käyttää jääkaapin kautta ennen tarjolle tuomista. (+ 16 – +18 C on varmaankin aika ideaali lämpötila.)

Ranskalainen vanha viinitalo Rothschilds ei ole epäröinyt lähteä Uuden maailman viinitarhoihin tekemään laadukkaita käyttöviinejä (minusta tuo on vähän kumma sana, mitä muuta viinit voi olla kuin käyttöviinejä? Kristeita? Sijoitusviinejä? Ei ole meidän juttuja.). Tämä Carmenere on tullut takaisin Alkoon, eikä ole turhan hintava. Chileläinen syysviini on alle kympin. Sitä voi suositella syksyn haudutetuille lihapadoille ja juustojenkin seuraksi.

Ja kaikkien nyt niin makoisien vihannesruokien kanssa sen makeus sopii vastaansanomattomasti.

 

 

 

 

22 vuoden jälkeen

Aamulla mielessä Cat Stevensin ”Morning has broken”   (kannattaa ehkä kuunnella).  Soitin sitä C-kasetilta vihreässä teinihuoneesani varmaan yhden lukuvuoden joka ikinen aamu samalla kun koetin setviä hiuksiani järjestykseen, koetin etsiä koulukirjoja,  ja mietin, ehtisinkö pysäkille ajoissa… ehdin,  mutta hiukset olivat ihan niinkuin halusivat, eivätkä kaikki kirjat aina mukana olleet. Enkä minä niillä kirjoilla koulussa niin paljon mitään olisi tehnytkään. Enhän minä mikään mallioppilas ollut. Enempi omissa ajatuksissani, omien kavereiden kanssa, välitunteja odotellen.

Tänään ei ollut ehdittävä minnekään. Olisi ollut mielenkiintoinen väitös, mutta kun ei ollut pakko mennä, niin ulkoilin, – ja kuinka kylmä olikaan. Pyörälenkillä tunsin kuinka syyskuun loppu on tosiasia. Haaveilin Festan siivouksesta, tyydyin kylppärin ja vessan kaappien siivoukseen.

Ja iltapäivän käytin herkkujen tekoon. Kaikkea mistä tytär pitää, olihan meillä hänen synttärikekkerinsä. Ekaksi Parman salaattia, sitten ”Imaami pyörtyi” (munakoiso-ruoka jota esikoinen tilaa aina kun se vain on listalla. Istanbulissa on), eihän se voi olla niin vaikeaa tehdä. Satuin vain jostain kohtuullisen monimutkaisen reseptin vohkimaan. Olisi kannattanut vähän kauemmin etsiä … No ei se huonoa ollut. Ja sitten Strassbourgin herkkua: Tarte flambee. Teen tässä piakkoin uudelleen. Laittelen sitten reseptin. Se on hyvää.  Ja jälkkäriksi Creme brulee, jossa oli jekku. Miniäkokelas ei olisi syönyt jos olisi tiennyt ankanmaksaa jälkkäriin piilotetun. Mutta piti.

Ja minä pidin siitä, että me istuimme kauan keskenämme. Marssimurtuma-juniori kertoi inttijuttuja, suunnittelimme porukalla ensi toukokuuta, … kunhan oltiin. Se on enemmän kuin paljon.