Syyskuun viimeisenä kaikkea hienoa

Suuret tuulet, isot vedet!

Paljon aurinkoa, voimallista tuulta ja korkeita vaahtopäitä – kuin ainakin ison veden äärellä – oli merenrannassa aamulla. Olisi voinut kävellä vaikka kuinka kauan, Nallikariin asti. Tai torille. Mutta ei sentään, eihän sentään kesä ole.

Sään lisäksi jotain muutakin huippua tänään. Olimme konsertissa. Madetojan salissa Seminaarimäen laulajien come-back -konsertti. (Kuvia)

Täällä videopätkä ja yksi vanha biisi (klikkaa ja nauti, pienet linnut!!) , josta saa käsityksen – edes häivähdyksen – kuinka hulppeaa musiikillista ilottelua saimme kuulla. Oli hyvä konsertti. Pidimme molemmat oikein paljon.

Kuin myös Barolon ruoasta. Siellä kävimme syömässä ennen konserttiin menoa. Carpaccio rucolan kera oli kuin olisi Roomassa syönyt, mutta pääruoassa oli vähän toivomisen varaa: lihakääryleiden mureus ei vastannut odotuksia, polenta hieman kumista, mutta nämä vain pieniä marginaalivikoja. Kaikkinensa ihan kelpo sapuska.

Konsertin jälkeen kävelimme keskustaan ja Hesburgerille. Ei, emme syömään.

Tytär, ihan vuoropäällikkönä nykyisin, oli iltavuorossa ja niinhän me kunnon vanhemmat käymme tervehtimässä ja – – kysymässä, mihin kannattaisi mennä yömyssylle. ”Menkää Kulumaan tai Ykköseen.”

Ja niistä Bar 1 valittiin. Eikä huono suositus ollutkaan.

Istuimme ULKONA.

Istuimme patiolla, –  syyskuun viimeisenä vähän ennen kymmentä illalla. Ja Oulussa. Lämmintä oli vähän yli +10 C.

Mojito oli hyvä.

Päivä oli hyvä.

 

 

 

Ei mitään ihmeempiä – siispä pari ruokavinkkiä

Yhtäkkiä hoksaan että on melkein pimeä. Ja taitaa tihuuttaakin; tukka tuntuu kihartuvan ihan säkkärälle. Ihan yliarvostettuja luonnonkiharat hiukset! Paitsi joillakin ne on kauniit, minulla ne menee täysin hallitsemattomasti, räjähtävät. Niin ja silmälaseihin tulee huurua. Näin sitten käy kun vihdoinkin olin saanut itseni pihalle pehtoorille kaveriksi haravoimaan.

Koko päivän olin nyhjännyt sisällä, kirjoitellen. Työyhteisön tehnyt  sähköpostilla ja puhelimella.

Kun iltapäivällä olimme syöneet, yritin vitkuttaa uloslähtöä soittamalla ensin sisarelle, sitten äidille, mutta ei, kello ei ole kuin viisi, onhan minun vielä lähdettävä ulos. Ja sitten siellä olikin ihanaa. Hyvä hengittää. Haravointi juuri sopivaa liikkumista, en olisikaan halunnut pyöräilemään, saatikka lenkille. Piha palautuu vihreäksi, ruskeaksi liiskaantuneet lehdet kasautuvat keoiksi pitkin pihaa. Riittää niiden tekemistä vielä monelle päivälle, illalle.

Risujakin riittää. Ovat oikeastaan aika kauniita.

Siinäpä se päivä. Kun ei kummoisempia niin…

ehkäpä sitten kirjoittelenkin tähän reseptin. Ja annan vinkin viikonlopun ruokapöytään.

Vielä ehdit tehdä Aroniahilloa. Tein sitä viime viikonloppuna (kuva marjoista). Ja hyväksi on jo havaittu. Juuston kanssa se sopii. Ja broilerin kanssa. Ja nimenomaan tämä omena-aronia-versio on varmasti hyvää sen Kaiserschmarrn´n (itävaltalaisen pannarin), josta olen täällä kirjoitellut ja reseptiä postaillutkin jo.

Aronia-omenahillo

1 kg mustamarja-aronian marjoja
6 kotimaista omenaa
3 dl vettä tai mehua (Stockalla oli myynnissä kuvan mehua, sellaisen käytin tähän)
1/2 dl cointreauta tai calvadosta tai jotain muuta vahvaa
700 g hillosokeria

Kiehauta mehu tai vesi, lisää puhdistetut marjat ja kuoritut ja kodatttomat omppuviipaleet.
Keitä noin 15 minuuttia  miedolla lämmöllä välillä hämmentäen.
Poista vaahto, lisää hillosokeri ja cointreau. Keitä vielä hetki.
Sekoita sauvavatkaimella tasaiseksi.
Purkita heti.

 

Sitten butternut-kurpitsaa. Tätä olen tänä syksynä nähnyt eka kertaa Oulussa myynnissä. On sitä voinut olla aiemminkin, minä vain en ole hoksinut. Etelä-Afrikassa tätä makoisaa, makeaakin kurpitsaa oli tarjolla melkein joka päivä. Tein pari vuotta sitten jostain toisesta lajikkeesta; resepti muutoin sama, mutta tämä butternut kypsyy parissakymmenessä minuutissa. Eli nauti Pampoenmoes! Resepti täällä. Näyttää valmiina bataatilta, mutta on vielä parempaa kuin se.


 

Työhuoneen tarvetta

Ehdin aamulla hammaslääkärin aulassa hetken lukea jotain Eevaa, Annaa, Kotiliettä, tai whatever niitä naistenlehtiä onkaan. Aika vanha lehti taisi olla. Siinä oli juttu Claes Anderssonista. Tämä psykiatri, kirjailija, muusikko, joskus vasemmistoliiton puheenjohtaja ja kulttuuriministerikin.  Olen aina jotenkin sympatiseerannut häntä, joten siksi varmaan juttuun juutuin. Ja ehdin siihen asti, että Andersson totesi – nyt kun hän on jo eläkkeellä ja pitkälti yli 70-vuotias –  että hänellä on oltava kodista erillinen työhuone, jotta pystyy ylipäätään kirjoittamaan, ettei kodin ja keittiön houkutukset keskeytä työntekoa, ettei ajatus kirjoittamiselta häivy.

Minä niin tiedän tuon! Olen työurani aikana tehnyt muutamia pätkiä kotona töitä. Apurahan turvin väikkäriaikana (ja aika äkkiä järjestänyt itselleni tutkijankammion arkistosta tai yliopistolta) tai esimerkiksi virkavapaalla kirjoitellen paikallishistoria-projekteja silloin kun molemmat lapset aloittivat ala-asteen. Kun lapset menivät eka luokalle, niin järjestin niin että olin sen syksyn kotona duunaaja. Ja kun oli pakko,  niin tulihan niistä hommasta jotain, mutta molempien syksyjen aikana paitsi tekstimapit paisuivat ja pullistuivat niin teki myös paikallishistoriankirjoittajaäiti, joka lasten ollessa koulussa kirjoitti ja kulki jääkaapilla, kirjoitti ja leipoi, kirjoitti ja kävi kaupassa, kirjoitti ja söi jätkskiä tietskarin ääressä.

Jääkaapin, tietokoneen ja takkahuoneen nojatuolien välissä on pyhä kolmiyhteys, joka tänäänkin on kiehtonut. Ne muodostavat sen kolmion, jonka nurkissa minä tänäänkin olen paikkaa vaihdellut. Kaukana mistään flow:sta olleet kirjoitusprojektit tänään. Pehtoori kävi jokaviikkoisella vanhempiensa huolto/heippauskäynnillä ja salilla ja siivosi pihaa eilisen myrskyn revittyä meidän isoista koivuista valtavat määrät kuivia oksia, ja minä olen istunut sisällä yrittäen olla ahkera. Ja syönyt ja paisunut. Pitäisiköhän minun ryhtyä lähtemään vaikka arkistoon tai yliopistonkirjaston lukusaleihin niitä päivinä kun olisi tarkoitus tuottaa tekstiä.  Siellä ei voi hipsiä jääkaapille, eikä laittaa vanhoja Hectorin biisejä soimaan, eikä istahtaa kesken olevan romskun kanssa takkahuoneen nojatuoleihin.

Ei voisi, ei.

Mitähän hakisin iltapalaksi?

 

 

Palapelipäivä

Syysmyrsky.

Caritas, Palahalli, Cilja Q, Stockan Vintti, Tomo, Kukkakauppa, Caritas, Pellavaate, Finninkari ja koko ajan myrskysi. Enemmän, tai vielä enemmän. Vieläkin.

Työkaverit soittelee, kyselee. Työkaverit posteilee, kyselee. Minä vastailen puhelimeen ja minä vastailen sähköposteihin. Ja annan itseni olla iloinen, että voin olla avuksi. Annan itseni ymmärtää,  etten ollut ihan tarpeeton työssäni. Ja ajattelen, kuinka mukavaa onkaan olla keskellä viikkoa, keskellä päivää,  ”jossain muualla”.

Japanilaista ruokaa, ranskalaista musikkia, Iijokisuun sateinen ja keltainen maisema, ja muutenkin mukava sekametelisoppa. Projekti nimeltä ”Ihan vaan huvin vuoksi” etenee. Kuulette vielä!

Ja nyt pitäisi kertoa, miksi italialainen onkin venäläinen, eikun venäläinen on italian. Siis salaatti.  Kolumniani tässä samalla kirjoittelen.

Facebook ja minä

Facebook on ollut mulle vähän vaikea sosiaalinen media – mietin, miksi sinne ylipäätään koskaan kirjauduin. Ja sitten muistan, mutten kerro :).

En ole osannut siellä olla, en olla aktiivinen. Ketään en muistaakseni ole osannut pyytää kaverikseni, mutta kaikkiin kaveripyyntöihin – melkein tuntemattomienkin – olen vastannut myönteisesti. Ja kauan aikaa profiilissani olin virheellisesti merkinnyt poikani tyttärekseni. Olen siellä välillä käynyt aktiivisemmin – kerran, pari päivässä – yleensä kerran viikossa tai silloin kun olen nähnyt sähköpostissa ilmoituksen, että siellä on minulle viesti tai jossain viestiketjussa (sanotaankohan sitä viestiketjuksi?) jotain johon olen ottanut osaa. Tyttären vaihtariaikana koetin sieltä seurailla mitä (tänään 22 vuotta täyttävälle) esikoiselle Strassbourgissa kuuluu. Opiskelijoiden kanssa joskus siellä on viesteilty ja muutaman ”vanhan” tutunkin kanssa, mutta melko surkeaa on minun FB-osaamiseni ja -olemiseni.

Yhtään peliä en osaa siellä pelata. En ole tainnut sinne kuviakaan laitella. Ja nyt kun sieltä ei enää tule viestiä, jos minulle on jotain postia, niin harkitsen vakavasti profiilini poistamista. Johan minä kuulumiseni tänne blogiin naputtelen joka ikunen päivä. Ja joku aina kommentoikin. Sitten kun naamakirjasta ja sen uudistuksista kirjoitetaan tämmöisiä juttuja  – niin olen hyvin epäileväinen. Suhde FB:n kanssa on selkeästi kriisissä 🙂

http://www.iltalehti.fi/digi/2011092614459188_du.shtml

http://www.iltasanomat.fi/digi/raju-uudistus-facebook-tietaa-liikkeesi-vaikka-olisit-uloskirjautunut/art-1288416592101.html

Niinpä tänään olenkin käytellyt sähköpostia, tekstareita ja soitellutkin. Ja Linnanmaalla tavannutkin paljon ihmisiä, ystäviä, opiskelijoita ja työkavereita.

Sitä paitsi roikun koneella ilman feispuukkiakin ihan liikaa.  Ugh!

Pyhäpäivän Parempi Bataattikeitto

Auringon valo ei aamupäivälläkään enää tule kovin korkealta.

Lenkillä mukana ikivanha Canonin zoom. Jälki sen mukaista. Mutta kokeilinpa kuitenkin. (nämäkin kuvat kaikkine rosoineen suurenevat klikkaamalla.)

Joutsenia.  Taivaalla.

Ja meressä.

Tavallisesta poikkeavia reittivalintojakin tein Meri-Toppilan rannassa.  Ilokivet kaukaa zoomattuna…

Metsätaipaleella uusi kääpäpuukin sattui kohdalle.

Lenkiltä kotiin ja ”Mitä kaapista löytyy? -mentaliteetilla ruoanlaittoon… ?

Pyhäpäivän Bataattikeitto

½ l kanalientä (Buljonki on parasta!)
3 isoa jauhoista perunaa
iso bataatti
1 iso sipuli tai 3 shalottisipulia
2 valkosipulinkynttä
1 dl ruokakermaa
voita
suolaa ja pippuria
timjamia
vuohenjuustoa tai paksua jukurttia tai parmesanlastuja

Pilko perunat, bataatti, sipuli ja valkosipulit.
Kuullota vihanneksia parissa voiruokalusikallisessa.
Anna niiden saada vähän ruskeaa pintaa, paahteinen maku tekee hyvää.
Lisää kanaliemi.
Anna kiehua hiljalleen kypsäksi. Lisää kerma ja soseuta.
Lisää pippuria ja timjami.

Lisää keittoon juustoa, jukurttia tai smetanaa.

Samettisen, melkein makean keiton kanssa maistuu saaristolaisleipä tai paahtoleipä tuorejuustolla.
Ja Baron Philippe de Rothschildin Carmenere. Etikettikin on kuin keitolle ja luonnon väreille tehty. Viinissä on tumman suklaan tuoksu ja se on hyvin hedelmäistä. Kannattaa käyttää jääkaapin kautta ennen tarjolle tuomista. (+ 16 – +18 C on varmaankin aika ideaali lämpötila.)

Ranskalainen vanha viinitalo Rothschilds ei ole epäröinyt lähteä Uuden maailman viinitarhoihin tekemään laadukkaita käyttöviinejä (minusta tuo on vähän kumma sana, mitä muuta viinit voi olla kuin käyttöviinejä? Kristeita? Sijoitusviinejä? Ei ole meidän juttuja.). Tämä Carmenere on tullut takaisin Alkoon, eikä ole turhan hintava. Chileläinen syysviini on alle kympin. Sitä voi suositella syksyn haudutetuille lihapadoille ja juustojenkin seuraksi.

Ja kaikkien nyt niin makoisien vihannesruokien kanssa sen makeus sopii vastaansanomattomasti.

 

 

 

 

22 vuoden jälkeen

Aamulla mielessä Cat Stevensin ”Morning has broken”   (kannattaa ehkä kuunnella).  Soitin sitä C-kasetilta vihreässä teinihuoneesani varmaan yhden lukuvuoden joka ikinen aamu samalla kun koetin setviä hiuksiani järjestykseen, koetin etsiä koulukirjoja,  ja mietin, ehtisinkö pysäkille ajoissa… ehdin,  mutta hiukset olivat ihan niinkuin halusivat, eivätkä kaikki kirjat aina mukana olleet. Enkä minä niillä kirjoilla koulussa niin paljon mitään olisi tehnytkään. Enhän minä mikään mallioppilas ollut. Enempi omissa ajatuksissani, omien kavereiden kanssa, välitunteja odotellen.

Tänään ei ollut ehdittävä minnekään. Olisi ollut mielenkiintoinen väitös, mutta kun ei ollut pakko mennä, niin ulkoilin, – ja kuinka kylmä olikaan. Pyörälenkillä tunsin kuinka syyskuun loppu on tosiasia. Haaveilin Festan siivouksesta, tyydyin kylppärin ja vessan kaappien siivoukseen.

Ja iltapäivän käytin herkkujen tekoon. Kaikkea mistä tytär pitää, olihan meillä hänen synttärikekkerinsä. Ekaksi Parman salaattia, sitten ”Imaami pyörtyi” (munakoiso-ruoka jota esikoinen tilaa aina kun se vain on listalla. Istanbulissa on), eihän se voi olla niin vaikeaa tehdä. Satuin vain jostain kohtuullisen monimutkaisen reseptin vohkimaan. Olisi kannattanut vähän kauemmin etsiä … No ei se huonoa ollut. Ja sitten Strassbourgin herkkua: Tarte flambee. Teen tässä piakkoin uudelleen. Laittelen sitten reseptin. Se on hyvää.  Ja jälkkäriksi Creme brulee, jossa oli jekku. Miniäkokelas ei olisi syönyt jos olisi tiennyt ankanmaksaa jälkkäriin piilotetun. Mutta piti.

Ja minä pidin siitä, että me istuimme kauan keskenämme. Marssimurtuma-juniori kertoi inttijuttuja, suunnittelimme porukalla ensi toukokuuta, … kunhan oltiin. Se on enemmän kuin paljon.

 

 

Valokuvatorstain lauantaiaamu

Valokuvatorstain haaste on tällä kertaa poikkeuksellinen:

Haasteen tarkoituksena on kerätä mahdollisimman kattava kuvapeitto teidän kaikkien lauantaiaamustanne. Haasteeseen on tarkoitus osallistua siis vain tuoreilla kuvilla. Kellonajalla ei ole väliä, ottakaa kuva ensi lauantaina silloin, kun teillä itsellänne on aamu. Kuvan kohde ja toteutustapa jää teille itsellenne pohdittavaksi.

Päätin vastata sellaisella kuvalla, jonka otan aika usein muinakin lauantaina. Usein lauantaiaamuna ajelen pyörällä hautausmaalle ja/tai autolla markettiin ja kerran kuussa otan kuvan Tuiran patosilloilta kohti Merikosken voimalaitosta. Tänään oli syyskuun kuvan vuoro. Laittelin perään myös ne edelliset kuukaudet (kesäkuun kuva hukassa :))

Merikosken yläkanava äsken

–  ja alla kuvat siitä aiempina lauantaina… (kaikki kuvat suurenevat klikkailemalla)

 

Tammikuu

 Helmikuu

Maaliskuu

 Huhtikuu

  

Toukokuu 

 Heinäkuu

 

 Elokuu

 Syyskuu

Katso miten muut lauantaiaamuna kuvailevat: VALOKUVATORSTAI

Kokeiluja keittiössä

Musta-aroniahilloa ajattelin ryhtyä tekemään. En ole ennen tehnyt. Mutta nyt ne ovat tuossa pihalla niin tyrkyllä ja niitä on niin paljon, että on melkein pakko.

Jotain muutakin uutta olen tehnyt tänään: pastis-liekitettyjä jättikatkaravunpysrtöjä.

Ja chevre-gratinoituja portobelloja.

Juuri sellaisia ruokia, joita poika ei suin surminkaan söisi. Mutta marssimurtumasta kärsivä – toivon mukaan piakkoin toipuva, – kyllä, kyllä minä taas olen huolissani – sotamies tuleekin vasta huomenna syömään.

Ja tämänpäiväinen päivällisseura (pehtoori, tietysti!) kyllä piti sekä alku- että pääruoasta.

Jos haluat reseptin/t, pistä kommenttilootaan asiasta, niin kirjoittelen joku päivä.

 

 

 

Syksyn torstai

Sataa. Sataa paljon, pimeästi, märästi.

Minä tiedän kun tulin vasta ulkona. Näin myöhään? Vuorotteluvapaalainen voi palata viininmaisteluillasta vasta yhdeltätoista! Hiphurraa!

Sade, pimeä ja märkä ei ole kivaa, mutta punaviinit Torosta (Espanjasta) helpottavat kummasti syksyistä synkkää oloa. Ja seura. Tuttu ja jo arvattavaksikin käynyt (herra varjelkoon olemme tunteneet 20 vuotta!!) seura ovat välillä tarpeen. Tänään olivat. Voimalliset, aiemmin kokemattomattomat Pohjois-Espanjan viinit sopivat oulunsalolaisen tattipiirakan kanssa enemmän kuin äärimmäisen hyvin. Ja matsutake oli ainutkertaista. Erinomaista. Torstai, sateinen torstai on eletty, mikä ei ollut ollenkaan vaikeaa.

Adjektiiveja hukassa

Minä olen kyllästynyt omiin adjektiiveihini. Tuntureiden huiputtaminen on aina ”hienoa”,  ruoka on joko ”hyvää” tai ”erinomaista”, moni asia on minusta ”vallan mainiota”, monia ihmisiä on ollut ”mukava” tavata, ja ”suurenmoistakin” on aika usein joku juttu. Samoin ”ylivertaisen kaunista”. Ja sitten negatiivisia kokemuksia osaan kuvailla sanalla ”tylsä”, ”väsyttävä” tai  ”ei niin kovin makoisa”. Ja sitten tänään on tullut käytettyä sanaa ”pikkusieluinen”. Se on kyllä minulta jo aika paha herja, enkä sitä nyt ole kovin laajalle porukalle huudellutkaan. Mutta sellaiselle oli vain tarvetta.

Mutta siinäpä ne sitten ovatkin. Minun adjektiivini. Haluaisin että minulla olisi mieltäylentäviä, tunnelmallisia, koskettavia, herkullisia, myötäeläviä, napakoita, älykkäitä, riemastuttavia, hauskoja adjektiiveja enemmän.

Yritin lauantaina isommalla porukalla syödessämme kysellä adjektiiveja. Nuorilla ja sisarella olikin aika monta hyvää (siinä se taas on: ”hyvä”-adjektiivi), mutta oliko minulla muistiinpanovälineitä mukana. No ei ollut ei. Yhden minä muistan; ei sanoinkuvaamaton, vaan ”kuvin sanomaton”. Sisar kehotti viisaasti käyttämään enemmän verbejä. Mutta nekin ovat minulla hyvin kliseisiä: herkuttelimme tai en siedä.

Tänään olisin tarvinnut hyviä sanoja – ihan vain itselleni – että olisin osannut pistää adjektiivin sille, miltä tuntui istua aamupäivä kirjastossa, kuinka oli palkitsevaa kun jätin ostamatta Kaakkurin Marimekosta alessa olevan puna-harmaan huopatakin, joka oli niiiiin kaunis, mutta jollaista en tarvitse, ja mikä se oli se tunne kun löysin tyttärelle synttärilahjan.  Ei , ei se ollut hellyyttä, ei antamisen iloa, ei mukavaa, eikä suurenmoista, – tai ehkä se oli vähän noita kaikkia, mutta sittenkin jotain muuta, johon minulla ei ole adjektiivia. Olisin tarvinnut sanan, millaiselta Kuusamon tiellä näytti, kun ajelimme pehtoorin kanssa Jääliin. Syksyiseltä, aivan, mutta se oli myös jotain muuta, ehkä se näytti apaattiselta? Miksei adjektiivit tule itsestään? Miksi niitä pitää miettiä.

Äsken Pilateksessa mietin, mikä on se tunne, joka olkapäässäni on: se on juiliva. Siihen, sanaan siis, olen tyytyväinen. Juiliva olkapää. Sellainen minulla on.

Ja sitten minulla on yksi ongelma, joka pitäisi ratkaista ”äärellisellä työmäärällä” (kuten Umberto Eco viisaassa ”Oppineisuuden osoittaminen” -kirjassaan usein projekteista toteaa). Mutta se ei enää kuulu tähän.

Mutta siis adjektiiveja? Mistä löytyisi? Mitä ruoka muuta kuin hyvää? Mikä on sellainen tavallisen ”mukava päivä” sanottuna vähän ilmeikkäämmin? Mikä olisi hyvä, universaali, uusi adjektiivi?

Makroviikot (ja teema): Muisto

Makroviikoilla, joihin on nyt siis yhdistetty myös teema, on aiheena MUISTO.

 

Lapsuuteni muistoja on tallennettu vanhalla, nyt kirjahyllyssä olevalla Yachicalla.

Kameraankiin liittyy paljon muistoja, saatikka sillä otettuihin kuviin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

 

 

 

 

Äitini kuvasi kiitettävän paljon. Kouluikää edeltävältä lapsuusajaltani, samoin veljeni ja sisareni lapsuudesta, on melkein albumillinen kuvia, muistoja. Rusettipäisiä muistoja.

Näiden vuosien jälkeen minusta ei olekaan koskaan otettu noin naisellisia, tai siis tyttömäisiä, kuvia. Kellohelmaiset mekot, pitsikaulukset ja rusetit eivät nyttemmin ole ehkä pukeutumiseni leimallisimpia osia. 🙂

Ihan yhtä paljon kyllä karsastan, vaikka karsastuskoulunkin olen opiskeluvuosina käynyt.

Muiden muistoja on täällä.

Kirjallisia mietteitä syksystä – ja onnesta

Kotimatkalla autossa kerroin Hannulle, kuinka kovasti minua ärsyttivät kaikki lumen ja jään ylistäjät, joiden mielestä pimeys oli mukava elementti. Juuri tuollaisten tekopirteiden tyyppien vuoksi me tavalliset kaamosmasentuneet jouduimme miettimään, oliko vika sittenkin meissä, omassa synkkyydessämme. Samaa turhanaikaista tunnelmointia oli minusta sekin, että Suomessa puhuttiin neljästä vuodenajasta, kun vuodenaikoja kuitenkin oli vain yksi, kesä, ja kaikki muu oli tämän vuodenajan syntymistä ja kuolemista ja kuoleman jälkeistä pitkää pimeyttä. Jokainen suomalainen, joka tutkisteli sydäntään ja uskalsi olla itselleen rehellinen, joutui myöntämään, että vuodenaikoja oli vain yksi ja että muut ajat olivat tämän vuodenajan puuttumista.

Minä olen sellainen, joka saisin Petri Tammisen ”Mitä onni on?” -kirjan kertojaminän ärsyyntymään. Minusta pimeys on mukava elementti. Syksyllä on ihana sytytellä kynttilöitä, ja voi antaa sateen olla riittävä syy pysyä koko päivä sisällä. Jokaisessa vuodenajassa ON hyvät puolessa.  Sitä paitsi Oulu on siitä mukava paikka asua, että täällä todella on neljä vuodenaikaa. Kun on vielä vuorotteluvapaalla, voi kulkea flanelliset pyjamahousut jalassa ja vanha iso jumpperi päällä koko päivän,  kirjoitella, lukea, historiaakin, hoidella asioita puhelimella ja sähköpostilla, ja istahtaa taas hetkeksi lukemaan.

Vaikka en allekirjoitakkaan kertojaminän tuskaa pimeästä ja talvesta, on Tammisen kirja oivaltava, sen lakoninen sanonta sopii teemaan. Kirjassa on kiteytetty paljon suomalaisten (miesten) mielenmaisemasta. Siinä kaksi miestä: perheetön, Lumijoelta kotoisin oleva taidemaalari, alle 30-vuotias Hannu ja yli nelikymppinen  etelä-haagalainen, perheellinen kirjailija-kertojaminä. He kehittävät projektin, jonka tarkoituksena on tehdä kirja suomalaisesta onnesta. Miehet reissaavat Suomessa ja Pohjoismaissa ja haastattelevat onnellisuustutkijoita, oravanpyörästä hypänneitä, lottovoittajia, haudankaivajia, mummuja ja juhannushääparia. He etsivät vastausta kymykseensä ´mitä onni on´? Yhdeltä tällaiselta  haastattelureissulta palatessa kertoja kysyy kaveriltaan:

– Oletko sä Hannu onnellinen?

– Ai minä, Hannu hämmästyi. – En mä halua olla onnellinen. Mulla on muutakin tekemistä. Mun pitää maalata.

Kaiken muun hyvän lisäksi kirjassa puhutaan 70-luvun lippakioskeista,  – muistatteko Tuirassa? Siinä nykyisen Lidlin nurkalla? Uskokaa pois, Tammista kannattaa lukea.

Toinen kirja, jonka vastikään luin, kolahti sekin tähän elämäni vaiheeseen enemmän kuin olisin ehkä halunnutkaan. Lisa Genovan kirja ”Edelleen Alice” kertoo ikäisestäni naisesta, joka oli Columbian yliopiston kielitieteen professori ja joka sairastui varhaiseen alzheimerintautiin. Alicen elämänmuutos, luopuminen työstä, luopuminen lasten muistamisesta, ikääntymisen ja taudin vaatimat muutokset ja taival muistamattomuuden maailmaan on kuvattu mahdottoman uskottovasti. Kirja on melkein ahdistava. Mutta se on erinomainen.

Eilen illalla aloitin Tuomas Kyrön ”Kerjäläinen ja jänis” -kirjan. Se on Kyrön tapaan tiivistä kerrontaa, jokainen lause on täynnä monia älykkäitä sisältöjä. Se on ehkä vähän absurdi, mutta siitä viis. Teksti kulkee lähes hengästyttävästi. Kirjan takakannessa lukee:  ”Kyrö tarjoilee lukijoille yksissä kansissa sähäkän kirjallisen ilotulituksen ja lämminhenkisen yhteiskuntakritiikin”. Niin tuntuu tekevän. Näytteeksi pätkä siitäkin:

Hän kaapi purkin pohjalta viimeisen lusikallisen ja koki jumalan läsnäolon. Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää. Jukurtin maku oli paha, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Kieltäymyksen ja kärsimyksen kautta pyhimykset ovat aina kulkeneet.

*             *            *

 

Ja syksyllä voi katsella telkkariakin. Downton Abbey sopii minulle. Varsinkin näin syksyllä.

Opiskelijana

Yöpakkanen, eikun pakkasyö. Mutta kaunis aamu. Silti en kävele Linnanmaalle, vaikka niin olin aikonut. Lorvailua aamusella.

Mutta tänään todellakin aloitin ne taidehistorian opinnot, joista olen viime vuosina täällä Temmatussakin höpötellyt – – ja olenhan jo perusopintoihin kuuluvan kotimaan ekskun suorittanut, tosin vain satunnaisena matkustajana (Ars longa, vita brevis -turneen tunnelmat täällä). Mutta siis tänään klo 10.15 istuin 35 muun opiskelijan kanssa luentosalissa valmiina aloittamaan syyslukukauden kestävän ”Johdatus taidehistoriaan” -luentosarjan. Yksi lemppariluentosaleistani, ja minä istun ”siellä toisella puolen”.

En voi mitään, mutta katson, tarkkailen, miten kollega, ystäväni, aloittaa luennon. Kuuntelen hänen sanomistaan, aloittamistaan, sanavalintojaan, oppimiseen motivointiaan. Se mitä kadehdin, on hänen rauhallinen tapansa puhua, pieni viehättävä lounaismurteiden aksentti puheessaan. Hänelle tuskin kukaan koskaan  sanoo luennolla niinkuin minulle joskus etupenkin pojat ovat huomauttaneet ”hengitä välillä”.

Yritän olla mahdollisimman huomaamattomana, kuitenkin oman oppiaineen opiskelijat hoksaavat ”sinä täällä??”.  Istun luennolla ja opin. Mietin, miten aika kuluu paljon hitaammin ”pulpetissa” kuin ”kateederilla”. Eikä tarkoita, että olisin pitkästynyt, mutta luennoidessa puolitoista tuntia ei tahdo minulle koskaan riittää. Mietin muistiinpanojen tekemistä, mietin, miten opettajan on hyvä sanoa sanottavansa, jotta olennainen erottuisi. Ehkä tällä eka kerralla opinkin enemmän luennoimisesta kuin taiteen tutkimisesta. Vaikka siitäkin niin paljon, että ensi maanantaina menen mielelläni jatkamaan.

____________________

Petäjäveden kirkko pari vuotta sitten ekskursiolla – opiskelijana silloinkin. Tai ainakin satunnaisena matkailijana.

 

Taidetta koteihin vol. III

Taidetta. Päivä on mennyt taiteen parissa. Tai nyt ihan taidetta, mutta taulujuttuja.

Pyöräilin aamupäivällä rakentajamessuille Oulu-halliin, jossa oli muutakin kuin metrilakuja ja ompelukone-esittelyjä. Talopakettien lisäksi ihania mattoja, tauluja (ei hääppösiä), mutta myös ständi, jossa esiteltiin suurkuvatulostuksia (artwall.fi).

Meillä kun nyt näiden mööbleerauksien jälkeen on vielä seiniä tyhjillään, olisi pari taulua/julistetta/isoa kuvatulostusta hankittava. Niinpä olen pari tuntia selaillut kuva-arkistojani, olisiko niissä sellaista kuvaa, jossa olisi sinistä ja ruskeaa, josta kehtaisi teetättää 100 x 150 cm suurkuvan telkkarihuoneeseen sohvan päälle.

Naantalin aamusta olisi hyviä kuvia, mutta ei ne oikein käy.  Alpeilta on oikean värisiä, ihan kelpo otoksia, niistä joku ehkä sopisi paremmin. Ehkä. Ja Raumalta olisi yksi hyvä kuva, mutta miksi meillä olisi kuva Raumalta kotimme seinällä. Kuvassa pitäisi olla jotain henkilökohtaista, jotain ideaa. Jotain joka liittäisi sen tähän kotiin. Kukkakuvia? Niitä riittäisi. Ja ruokakuvia. Mutta enhän nyt voi jotain jälkkärikuvaa läsäyttää telkkarihuoneen sohvan päälle.

(Klikkaile kuvia isommiksi, ovat vähän parempia siten.) 

Viime kesän Toscanan kierrokselta on muutama hyvä, mutta kun Festan oven rullaverhon jo teetätin sieltä otetusta kuvasta. Ja lisäksi San Gimingnanosta on jo kaksi pientä canvas-taulua tehtynä. Lapista on kuvia, mutta ne kuuluu mökille, ei tänne Rantapeltoon. Sitten minulla on paljon ikkunoiden ja ovien kuvia. Niitähän on blogin bannerikuvinakin ollut usein. Mutta kun ne ovat – ainakin parhaat niistä – pystykuvia, ja sohvan päälle pitää saada vaakakuva.

Kääpäkuvia on niin paljon, että erilaisilla käävillä voisi tapiseerata vaikka koko huushollin. Ei innosta. Vois tulla vähän metsäläisolo.

Mandariinipuustani otin äsken kuvan. Se voisi olla sisustustaulu, mutta vihreä ei käy!

Rakentajamessuilta ajelin hautuumaan kautta, ja yksi siellä ottamani penkkikuva voisi olla harkitsemisen arvoinen, ja muutama muukin penkkikuva voisi olla aika hyviä… mutta nekin vihreitä. Eivät sinisiä ja ruskeita. Siis ajelin lyseolle, jossa on taidemyyntinäyttely.

Siellä oli satoja tauluja ja muutama niljakahko kauppias; eivät minua todellakaan taulut eivätkä kauppiaat innostaneet. Poljin kotiin. Eikä tästä nyt tämän valmiimpaa sitten ole tullut. Sunnuntai taiteelle, – ihan turhaan.

Pesin sentään kaikki ulkoilukamppeeni. Eli ei ihan tyhjäntoimitussunnuntai.

Laidunkauden lopettajaiset, rapukestit, myöhästyneet synttärit…

Yritimme parhaamme… Eikä se varmaankaan ihan huonosti mennyt.

Rapukestit, mummun synttärit, nuorison ruokkiminen (ehkei ihan pelkkää nälän poistamista ? ;)), kesän lopetus…

Saaristolaisleipä oli parempaa kuin viimeksi, paistoin vähemmän.

Jokiravut pieniä, mutta Pykeijan tuliaiset olivat huippuja. Liekö piankin ajeltava Pykeijaan? Pelkästään kuningasrapujen takia kannattaisi.

Eikä luomupihveissäkään valittamista.

Nuoria, molemmat kavereineen, sisar ja mummu samassa pöydässä. Höpötellään, muistellaan, ollaan, – puhe pulppuaa, eikä kukaan huomaa, kuinka minä pyyhin kulmiani, hiljaa mietin ja hiljaa olen lähellä kyynelehtiä pelkästä ilosta: tässä ja nyt. Ei tarvinne selitellä.

 

 

Niin paljon hyvää …

Perjantai! Ja aurinko!

Elämä on!  Elämä on ollut ihan mukavaa tänään. Tänäänkin.

Ensinnäkin. Löysin rannekorun, joka on ollut hukassa kalaaseja edeltävältä ajalta. Kalaaseihin olisin sen tarvinnut, en löytänyt. Muistin, että se oli ranteessa työlounaalla edeltävänä torstaina, mutta mihin siinä välissä sujautin sen? Essun taskuun! Festassa on essu, ja sen taskuun. Tänään se essu sitten käytössä. Siellähän se rannekoru.

Ostin rannerenkaan ja sormuksen (Calvin Klein) kun kävimme tytärtä Strasbourgissa katsomassa. Siksikin tärkeitä, että on muistoja niissä. Nyt ne ovat taas arjessani, juhlassani.

Söimme juuri  juhlallisesti arjessa kaksistaan. Ostin kaksi luomu-filepihviä, ja ne nautimme.  Mutta ne eivät ole raportoimisen aihe, vaan viini, jota nautimme. Argentiinalainen Malbec-rypäleestä valmistettu viini  (Domaine Jean Bousquet Reserva Malbec) on todella hyvää. Siinä on kirsikan tuoksua ja makua, ehkä vähän suklaata, ei kiristäviä tanniineja. Makoisaa, pitkän jälkimaun viiniä. Etiketissä vuoria, ja sehän patikoijan mieltä ilahduttaa. Hinta ei ole ihan edullisin (16 euroa), mutta on sen väärti. Pienestä ilo. (Viinikaapimme ovessa on tämä:))

Toinen uutuusviini, joka testattiin viime viikonloppuna mökillä, kuuluu meillä jo nimensä – ja nimenomaan sen – vuoksi talon viineihin, on Lindemans´n Pinot Noir. Lindemans´n pinot noiria ei ennen ole Suomessa ollut saatavana, ja tämä oli iloinen yllätys. Talon shiraz on ollut taattua laatua, jopa tömppöviininä, samoin cabernet sauvignon, mutta chardonnay ei ole enää vuosiin runsaan tammensa takia meille maistunut. Early harvest valkoinen ja punainen ovat sarjassaan mukavia, mutta viime kädessä olen sitä mieltä, että jos viiniä nautitaan, niin sitten ei kaloreita, eikä prosentteja lasketa. Cawarra-kuohuvasta olen muistaakseni  (täällä)  jo kirjoittanutkin. Pidän siitä, ja tästä uudesta pinot noirista. Joka ei maistu puolukkamehulle, ei ole litkua – kuten monet muut alle kympin lajitoverinsa. Aika ”helppo” punaviini. Melkein raikas, olematta turhan ohut.

Tämän päivän muita plussamerkkisiä juttuja on ollut Lamppujen saapuminen! Lamppujen isolla L:llä. Näitä on kaksi. Näitä on odotettu neljä kuukautta.

Mutta: kannatti. Pidän niistä. Kovasti. Ja ne ovat tarpeen, on jo syksy, on jo pimeä. Niihin sisältyy oikeastaan paljon enemmän kuin vain valo.

Kun Juniori maaliskuussa muutti täältä kotikotoa ja jätti jälkeensä tyhjyyttä ammottavan huoneensa, jossa seinät ja lattia näyttivät, että huoneessa oli vuosia asunut ei-niin-siisti-nuori-mies, mietimme hetken (semminkin kun se oli lyhyen ajan sisällä toinen tyhjä huone, joka tähän taloon, tähän kotiimme jäi), että entä jos myytäisiin koko talo. Mitä me kaksi näin isolla talolla, jossa on kaksi tyhjää kalustamatonta huonetta, teemme? Myydään pois, ostetaan keskustasta jostain korkealta asunto, ostetaan vaikka tyttären naapuriin valmistuvasta talosta asunto. Onhan meillä mökki, jossa saadaan olla maan päällä. Jossa on piha.

Tyttären huoneesta oli kyllä jo tehty vierashuone, mutta tytärtä lukuunottamatta siellä ei ollut ollut ketään yötä. Paitsi Elmeri. Harvalla kilpikonnalla on omaa huonetta! Mihin me tarvitsemme toisen tyhjän huoneen?

Emme sitten kuitenkaan panneet taloa myyntiin. Hyvänen aika, itse tehty talo ja pehtoorin puutarha! Festa, jossa on vietetty ja vietetään vielä monet hyvät juhlat, jossa on hyvä lukea, jossa on hulppeaa katsella elokuvia. Meillä on portaat, joilla kesällä juoda aamukahvi. Meillä on piha, jonka läpi kävellä postilaatikolle, kun on satanut ensilumen. Meillä on puut ja pensaat, jotka on pienestä asti nähty, joita on varjeltu ja hoidettu. Meillä on pehtoorin huolella hoitama puutarha. Hyvät, erinomaiset naapurit. Entäs minun rantalenkkini! Sitä paitsi minä olen asunut tässä tai tässä lähellä, kilometrin säteellä, aina, koko elämäni (miinus muutaman opiskeluvuoden Tuirassa).

Ei, ei me myydä.

Onneksi emme.

Olohuoneen kalusteet siirrettiin pojan huoneeseen (jonka pehtoori ensin tapiseerasi ja jonne laittoi uuden lattian). Saatiin telkkarihuone. Sitten olohuoneesta tuli tyhjä huone. Nyt siellä on tuolit (verhoiltiin vanhat) ja sohvat (ostettiin uusi). On tilaa lukea, on tilaa ystäville. Kirjat  siirretty pois. Nyt on tilaa – olla. Ja nyt on vielä Lamput.

Kaikella on paikkansa. Nyt on tilaa olla, nyt on pehtoorilla telkkarihuone, nyt meillä on olohuone, jossa voi olla. Useampikin kerrallaan.  Nyt on hyvä. On perjantai, aurinko, –  ja lamput.

Kohtaamisia

Tänään kohdalle on sattunut

sisälukutaidoton eläköitynyt rehtori [vaikka ennakko-odotukset eivät olleet korkeat, onnistuttiin minut yllättämään. Sanattomaksi veti.],

asiakkaita inhoava virastoihminen [mikä ihmisiä oikein vaivaa?? Eikö olisi itselleenkin mukavampaa olla mukava kuin äkeä?],

avuliaita kollegoita [tarpeellisia ovat],

iloisesti hymyileviä opiskelijoita [jos vuorotteluvapaa alkaa tympiä, pitää muistaa, että Linnanmaan käytävillä kannattaa käydä välillä käveleskelemässä],

erinomaisen hyvin palveleva kirjankaupanmyyjä [lähtikin sitten vähän lapasesta taas kirjojen osto. Ostin jopa Utrion kirjan. Ostin, ostin. Menin ostamaan Petri Tammisen pokkaria. Eikä sitten jäänyt siihen. EI, vaikka minulla lukemattomien kirjojen hyllyssä on varmaan kymmenen tai kaksikin kymmentä kirjaa!!],

työnrasittamia yliopistonlehtoreita  [ja taas:  jos vuorotteluvapaa alkaa tympiä, pitää muistaa, että Linnanmaan käytävillä kannattaa käydä välillä käveleskelemässä],

matkasta iloinen sushilounasseura [systeri on saanut matkavaihteen päälle],

melkein kaveriksi tullut entinen oppilas [eihän se kaveruus ikää katso].

 

Kyllähän se niin on, että minä tarvitsen kohtaamisia.

 

Pihalla ja pilates

Tänään Oulussa melkein yhtä lämmintä kuin Lapissa, kuin Jäämeren rannalla. Aamupäivän taisi sataa, vai satoiko? Entäs iltapäivällä? Ei mitään tietoa.

Illansuussa putsailin kesäkukat kompostiin. Alkoi pihan feng sui olla enemmän ahdistava ja masentava kuin seesteisiä mielenrauhan tuntemuksia tuottava. Rupsahtaneet auringonkukat, harvaksi käyneet ja mustiksi menneet pelakuut ja japaninkellojen raadot ikkulautojen alla ja portinpielissä oli aika kantaa pois pilaamasta pihan tunnelmaa. Jos viikonloppuna hakisi jo callunat tai kanervat.

Ja äsken olin pilateksessa. Semmoisen olen aloittanut kokeeksi.  Olin eka kertaa ryhmätunnilla. Ennen kuin sellaiselle pääsee, täytyy käydä yksityisopetuksessa 2 -4 tuntia. En ollut yksityisopetuksessa, olin duo-opetuksessa. Pehtoorin kanssa kaksistaan se alkujakso tehtiin. Hankin sellaisen aloittelijan paketin pehtoorille  synttärilahjaksi; mies kun on kauan puhunut että tarvisi 3 – 5 kertaa viikossa harrastamalleen salitreenille jotain vastapainoa, venytystä yms.

Systeri kun kerran meille omia positiivisia pilates-kokemuksiaan kertoi, päätimme jotta kokeilemme. Minäkin silläkin uhalla, että se on ryhmäliikuntaa ja sidottu tiettyyn päivään ja tiettyyn kellonaikaan, mikä minulle ei ole hyvä juttu noissa liikkumisasioissa. Ja sitten vielä pelkäsin, että siellä on hoikkia, urheilullisia, notkeita, nuoria naisia  joiden kanssa tunnen itseni tavallistakin isommaksi ja kömpelömmäksi. Ryhmätunnillakin on vain viisi-kuusi henkeä, ja ainakin tänään olivat suunnilleen meitsin kaliberia, joten no problem siltä osin. Miesten ryhmässä oli ollut vähän sekalaisempaa seurakuntaa.

Neutraali asento, imprint, hengitykset, sataset, perusasiat jo tiedän. En vielä osaa. Enkä tiedä opinkokaan koskaan. Sisäistä ryhtiä kaipaan. Venytykset erityisesti hartiaseudulla, ikikipeässä olkapäässäni ja patikoinnista pinkeissä pohkeissa tuntuivat erinomaisen elvyttäviltä. Ehkä siitä tulee mun juttu. Ainakin nyt tuntuu mukavammalta kuin salitreeni, johon olen lopen kyllästynyt. Mutta jotain on olkapään ja muunkin lihaskunnon takia tehtävä. Pilatestakinhan on montaa sorttia: matolla tehtävää, pilates-joogaa, vai onko se jooga-pilatesta, ja ties mitä. Tämä jossa kävin on ns. reformer Pilatesta (Stott Pilates on kai rekisteröity juttu). Body and mind -treeniä on. Katsotaan nyt mitä tästä tulee.

 

Tulosjulkistus

Neljä vuotta sitten kun aloittelin tämän bloggailun, koko kuukauden postaus oli niin pitkä kuin nykyään helposti naputtelen yhden päivän ruutuun. Ennen liuskan verran tekstiä koko kuukaudessa, nykyisin sellainen ei tavatonta päivittäinkään. Loputkin  kontrollit kirjoittamisesta hiipuneet?  Kaikkiaan olen postannut blogiini 1421 juttua. Siitähän tulisi kirja tai pari. Mutta ei kyllä olisi mitään kovin korkeakulttuuria teoksia ne.  Olisivat hömppää, hömppää olisivat.

Kommentointeja on melkein 4000, joista suurin osa on noihin Valokuvatorstain (postauksia yhteensä 112) ja Makrokuvailujen ( postauksia 19) haastekuviin. Eniten kommentteja –  yli 300 – on kirjaillut Koivu. Kaukana kärjestä, mutta selvästi kakkosena kommentoinneissa ovat Raila ja Irma, sitten Yaelian ja Taijellakin jo kymmeniä kommentteja. Sitten on satunnaisia kommentoijia suurehko joukko. Yhtä kaikki, kaikki te olette aina ilo! Tämmöiselle yksikeen jutustelijalle.

Kävijämäärät ovat olleet nousussa. Yhteensä Temmattuun on klikattu lähes 180 000 kertaa, ja siellä käyty yli 350 000 sivulla (tämä tilasto viimeiseltä kahdelta vuodelta). Se ei ole vähän se. Ja kävijämäärät ovat olleet nousussa; parissa vuodessa kävijämäärä on kaksinkertaistunut. Elokuu oli toiseksi vilkkaiin kuukausi, pikku reissut kai kiinnostivat. Eiväthän nämä mitään isoja lukuja ole. (tammikuun huippuluvut sen Kalevan jutun aiheuttamia: bloggauksestani kertova artikkeli sai Tuulestatemmattuun tulemaan yli 500 kävijää yhtenä päivänä. (klikkaamalla suurenee)

Kaiken kaikkiaan sivulla on käynyt 56 000 eri kävijää.  Enemmistö (56 %) kävijöistä on palaajia. Siis sellaisia, jotka tulevat säännöllisin väliajoin uudelleen. Joillekin se väliaika on aamusta iltaan, jotkut käyvät vain viikonloppuisin, jotkut vain töistä, jotkut kerran kuussa, mutta sitten on sellaisia jotka eksyvät blogini sivuille googlattuaan jotain. Viime aikoina eniten tällaisia ”hakuammunta”-käyntejä ovat tuoneet hakusanat Limoncello ja Rex-kakku.

Viimeisen  kvarttaalin aikana suosituimpia sivuja ovat olleet seuraavat

 

 

Vieraskirjan sivuillakin näytetään käyvän aika tiuhasti, mutta kovin harva sinne on uskaltanut mitään raapustella. ”Puumerkki ois kiva.” Ja Galleria-sivulla myös piipahdellaan; siellä on vain kovin vanhoja kuvia. Pitäisi ryhdistäytyä ja laitella uusia tai poistaa koko galleria.

Tuossa oikeassa palkissa olevien aiheiden luettelosta voi nähdä, että yliopistoelämää ja historiaa ovat olleet aika usein esillä, Lappi ja valokuvaus myös. Ja sitten reissut. Mutta liikkuminen ja lukeminen ovat innostaneet kirjoittamaan tuntemuksia aika harvoin. Ne ja resepti-postaukset tullenevat tässä talven tullessa lisääntymään. Ja mitä kaikkea keksinenkään. Toiveita? Ehkä kirjoitan jotain oikeasti fiktiivistä enkä vain tuulestatemmattuja juttuja, ehkä tässä jossain välissä kirjoitan. Liekö julkaisen?

Omiani täällä vain muistiinmerkitsen. Itselleni, mutta – vuosi vuodelta yhä enemmän – myös kuvitellulle lukijalle. Tilastot onneksi kertovat etten kaikkia lukijoita vain kuvittele. 😀

Nämä tilastot koskevat vain blogiani. Sitten on vielä tuo massiivinen www-sivusto, jossa on pari keittokirjaa, parinkymmenen matkan kuvakertomus, luentoja, puutarhakuvia, lukupäiväkirja ja viinikerhon sivut ja kaikenlaista, joita käy lueskellemassa melkein samanmoinen porukka. Jollet ole vielä käynyt siellä klikkaa tuosta sivupalkin kuvasta … Laskeskelin tuossa vielä että  blogin ja www-sivun kaikki käynnit yhteensä, hyvin pitkältä ajalta (n. 10 v.), tekevät yli miljoona käyntiä.

Neljän vuoden jälkeen ei loppua webbailulle näy. Ainakaan vielä.

Pääasiaa

Lomasen jälkeen tänään Linnanmaalle, pari palaveria, ristivetoa ja vetoa, ”talkoot”. Kolmen ja puolen tunnin käynti kampuksella oli juuri sopiva. Sutjakasti sujui, vuorotellen taas, tutkimusapulaisen olemassaolo on  enemmän kuin tuhat jänistä ja sekinhän on tunnetusti paljon.

Sitten joutuin hammaslääkärille. Kauan odotettu hammas! Implantti on vihdoin paikallaan, hymyni eheä ja leveä. Tiedättekös, mitä maksoi?  1300 euroa! Pieni titanium mötikkä luussa ja feikkihammas poskessa ja 1300 euroa. Nyt kannattaa kyllä hymyillä. 🙂

Ja hammaslääkäristä vielä kampaajalle. En varmaan koskaan ennen ole ollut maanantai-iltapäivällä (työaikana! Kandiseminaarin aloitusistunnon aikana!) kampaajalla. Siellä oli rauhallista ja lussakkaa. Enpäs antanut paljon leikata: kasvattelen pitkää tukkaa. Tai siis pitempää. Nyt kun kohta vuoden olen ollut ilman värjäyksiä, on se aiheuttanut luonnonkiharuuden/taipuisuuden lisääntymisen tai paremminkin palautumisen. Tarkoittaa sitä, että tukka taipuu ihan miten sitä huvittaa, ja milloin huvittaa. Periaatteessahan se voi olla kiva juttu, mutta ei aina. Jos ja kun haluan, että se on huolitellun näköinen, föönään eräänkin tovin, että saan sen jotenkinkaan ruotuun. Mutta: esimerkiksi kesällä veljeni ja vaimonsa synttäripilheitä varten laittelin sitä, käytin kourallisen muotovaahtoa, tusinan verran tyvikohotustsydeemiä, desin lakkaa ja kaiken päälle vielä jotain tyttären kiiltosuihketta. Ja? Lähtiessä hiukset jotensakin kondiksessa, mutta kun kesken kesäjuhlien pamahti pieni sadekuuro, jonka seurauksena ilma oli kuin suihkuhuoneessa, kampaukseni muistutti enemmän kehnosti permanentettua pörröä tai Jukolan veljesten karkeita hiuskuontaloita. Siispä nyt kokeilen vähän pidempiä hiuksia, jos hiukset ”eivät jaksaisi vetää kiharalle”. Kampaajani ei oikein uskonut teoriani pitävyyteen, mutta minähän kokeilen. Jollei pelitä niin menen parin viikon päästä saksituttamaan entisen mitan. Sillä hyvä. Tukka hyvin, kaikki hyvin.

 *    *     *

Tiesittekös, että jos aamulla ensimmäisenä ulosastuessaan
näkee kuukkelin ennen muita lintuja,  tulee päivästä hyvä. 

Jos näkee ensimmäisenä tiaisen, kannattaa palata sisälle ja pitää pirttipäivä.
Kuukkeleita aamuihinne!

 

Ja että kannot ovat saamelaisten muinaisuskossa olleet pyhiä paikkoja. Vieläkin ovat.
Minun kantoni on tässä.

Kuukkelit ja kannot suurenevat klikkaamalla. Kannattaa.

Kohti Jäämerta – ja takaisin

Aie ajella Jäämerelle, ajella katsomaan Pykeijaa, ehkä käydä Utsjoellakin on ollut olemassa jo kauan. Keväällä hoksin Saariselän Sanomista ilmoituksen, että sinne pääsisi bussikyydilläkin. Kun vielä luvattiin, että matkalla olisi opastus, pysähdyksiä juuri niissä paikoissa, jotka on ollut toiveissa nähdä, ja tiedossa olisi valmiiksi järkättyä evästystä paikoissa, joista olimme kuulleet mainesanoja, alkoi osallistuminen  valmismatka ”Jäämeren kierrokselle” olla päätetty.

 Jäämeren kierrokselta ja Pykeijasta on satakunta kuvaa täällä (klik, klik)

Kierros meni näin: Saariselkä – Ivalo – Inari – Sevettijärvi – Näätämö – Pykeija – Varangerbotn – Utsjoki – Karigasniemi – Kaamanen – Saariselkä.

Kukkolan bussi oli Paukkulan levikkeellä aamusella varttia vaille kahdeksan, – kuten sovittu oli. Ja mekin olimme. Ja bingo: meidät poimittiin ekana reissuun, joten me saimme ensimmäisinä valita paikat. Etupenkit olivat meidän! Ylivertaisen hienot näkymät siitä koko kierroksen ajan. Laanilan ja Saariselän hotellien edestä haettiin lisää matkalaisia, kokonaisvahvuus oli sitten 22 + kaksi (Lissu oppaana ja Tapani saföörinä). Matka Euroopan reunalle ja viivähdykset Finnmarkenissa veivät aikaa enemmän kuin kellon ympäri, reilut 13 tuntia koko roundi, enemmän kuin 700 kilometriä.

Tyven aamu. Ilmassa tuntui lupaus kauniista kelistä. Jo tutulla Ivalo–Inari -välillä saimme aavistuksen siitä,  kuinka hieno päivä olisi edessä.

Keltaiset koivut, peilityynet lampien pinnat, Inarinjärven tumma levollinen pinta keltaisten ja syvän vihreiden tuntureiden kehystämänä.

Ennen kuin olimme Inarissakaan, olimme jo oppineet paljon saamelaisten maailmankuvasta, maahisista ja siitä, kuinka niitä ei kannata häiritä.

Ensimmäinen jaloittelu/kuvauspaikka oli Tuulispää-nimisen vaaran laella, Inarijärven länsirannalla. Tämä Tuulispää-vaara eli  Bieggaoaivi on pyhitetty saamelaisten Tuulimiehelle. Nähtiin Inarinjärvi uudesta kulmasta. Kuvissakin kaukana näkyy Ukonkivi, jossa elokuun alussa kävimme katamariinireissulla. Tuulispäältä näkyi laajasti Lapinmaa. Tuulestatemmattu viehtyi ja viihtyi sielläkin 🙂

Inari ohitettiin pysähtymättä; eipä sinne nyt ollutkaan asiaa, ja vähän ennen Kaamasta käännos koilliseen, jatkoimme Inarinjärven pohjoispuolta kohti Varanginvuonoa. Aamusumun hälvettyä edessä sininen taivas, ruskaiset taipaleet, ehkä sanonta ”henkeäsalpaava näköala” ei tässä yhteydessä ole ihan kohdallaan, mutta kaunista, karua, värikylläistä oli. Karun kaunista. Jääkauden muokkaama maisema hiekkadyyneineen, palsasoineen, tuntureineen, järvenselkineen, puroineen. Ja matkan taittuessa mitä ilmeisimmin työhönsä –  tai elämäntapaansa kuten hän itse totesi – intohimoisesti suhtautuva Lissu kertoi meille alueen historiasta, jääkauden jäljistä luonnossa, paikallisista ihmisistä, postin kulusta ja kulkemattomuudesta. Omista kokemuksistaan. Ei paperin- vaan elämänmakua opastuksessaan. Se ja syvällinen paikallistuntemus tekivät hänen levollisesta puheestaan vakuuttavaa ja kiinnostavaa.

Matka eteni, mukavasti oli kuvaustaukoja. Sevettijärven ortodoksisella hautausmaalla kävimme. Kolttasaamelaisten hautausmaa oli tavattoman kaunis. Sinnekin sopii se sama lause, joka pari viikkoa sitten luettiin Naantalin hautausmaalla: ”Hautausmaa tukee elämää.” Valoisa. Valkoinen. Islannin jäkälillä peitetyt hautakummut olivat seesteisiä, lohdullisia jotenkin. Muutamien ristien päällä sielun lintu… K:lle tästä valkoisesta hautausmaasta tuli mieleen Verdun, joka mekin on sekin tänä vuonna nähty, mutta minulle se ei ollut mielessä. Sevettijärven hautuumaa oli jotenkin rauhan tyyssija, Verdun on sodan muistomerkki. Kun olimme siellä oli kylmä, Sevettijärvellä oli leppeä syksyinen lauantai. Miksihän minä niin pidän hautausmaista? Historioitsijalle mennyt maailma on  osa elämää?

Ennen kuin ylitettiin Norjan raja, oli aika kahville ja makoisalle poroleivälle Sanilan porotilalla. Muutama perinteinen kolttakotikin nähtiin vilahdukselta.

Neidenissä (Näätämö suomeksi) on kaunis kirkko, johon pääsimme sisällekin. Ja sen ympärillä kirkkotarha, joka taas kerran kiinnosti minua melkein enemmän kuin arkkitehtuuri tai puuleikkaukset. Mutta kaunis oli kirkkokin. Sen koristelussa käytetty ornamentiikka varsinkin viehätti.

Neidenistä matka jatkui kohti Varangin vuonoa. Kolttakönkäästä olen kuullut, mutta se on myös nähtävä. Se on kuultava.  Käpäläkalastusta olisi mukava päästä seuraamaan, ehkä joskus. Kuulosti kyllä aikas ainutlaatuiselta sekin. Matka jatkui. Ja onneksi pysähdeltiin välillä. On mahdotonta kertoa, kuinka kaunista oli. Ainakaan minä en osaa.  Eikä kuvakaan kerro kuin häivähdyksen.

Ja sitten näkyy jo Varanginvuono, jonka reunaa seuraillen ajelimme kohti Pykeijaa. Se oli merkillinen sekoitus lauantai-iltapäivän auringossa kylpevää idyllistä kalastajakylää ja kulahtunutta, piittaamatonta lappilaista (kveeniläistä?) elämisen meininkiä. Viehättäviä pikkutaloja ja vanhoja minereettipintaisia sodanjälkeisiä pytinkejä. Ehkäpä kuvasivulta edes vähän välittyy millaista. Ja sielläkin tietysti vähän syötiin. Matkan hintaan ei kuulunut jättirapuleipä, mutta toki me se kymppi siitä maksettiin. Erinomaista oli. Ja otimme neljästään pullollisen Sauvignon Blanciakin  – olihan VMP:lla hääpäivä. Ostinpa paikallisesta pikkuputiikista pussillisen jättirapua pakasteenakin, on nyt jo täällä kotipakastimessa. Pykeijassa ehdimme hyvin vielä käydä hautausmaallakin: hautakivien lisäksi siellä jotain ihan erityistä, Skandinaviassa ainutlaatuista: karvainen sinilatva. Sitä ei kasva Skandinaviassa missään muualla kuin Pykeijan hautausmaalla.

Puoli kolmelta jätimme Pykeijan. Matka jatkui yhä pohjoisemmas. (Hieman kyseenalaisen historian omaavan) Skipagurran kohdalla käännyimme Tenojokivartta alaspäin ja siirryimme takaisin Suomen puolelle. Teno oli minusta odotettua ”vaisumpi”. Se oli leveä ja komea, mutta santapakat isoja ja leveitä. Mutta mikä oli hienoa, sää jatkui edelleen järjettömän kauniina. Lämmintä välillä +20 C! Ihan inkkarikesä Suomineidon päänupissa.

Kun saavuimme kohti Rastigaissia (tunturi  n. 1600 mpy) oli ensin pub-ravintola Rastigaissassa lohikeittolounaan aika. Tenon rannalla oletti saavansa hyvän sopan: saatiinkin.

Karigasniemeltä käännyimme takaisin kohti Inaria. Sulaveden lähteellä kävimme täyttämässä vesipullot ja Muotkan Ruoktun tunturikylän pöydässä oli isot vadilliset Hansin paistamia lättyjä. Ja matkalla Lissu kertoi Hansin saksan kielen taidosta, ja paljon muusta:  luonnonpuistoista, niiden eläimistä, kasveista, reiteistä. Iltasatu Tunturin tuulesta ja Uula-Matista viehätti Tuulestatemmattua ja Myötätuulen asujaa… 🙂

Hansin ”ei krääsäisen” paikan jälkeen matkan hintaan kuuluvat eväät oli nautittu. Ja viimeistään tässä vaiheessa todettiin että 95 euroa on pantu paljon turhempaankin. Kyyti, Lissun loppumattomat, lohdulliset, lappilaiset tarinat, aamukahvi poroleivällä, lounassoppa salaatteineen ja jälkkäreinen ja iltapalaksi lättykahvit olivat hyvinkin hintansa väärtejä.

Muddusjärvellä kävimme vielä jaloittelemassa, kuvaamassa auringonlaskun jälkeistä sinistä hetkeä, katsomassa kuinka täysikuu alkoi nousta taivaalle. Loppumatkalla jo väsy alkoi painaa. Jäämeren kierros tehty. Hyvä reissu tehty.

___________________

Tänään  aamupäivällä  Hangasojalla saunan lämmitystä, pieni metsälenkki,  mökkisiivousta, ja runsaahko brunssi. Puolen päivän jälkeen matka maalikyliin.

Nyt tämä ja kuvasivu tehtynä. Jäämeren kierrokselta on satakunta kuvaa täällä (klik, klik) . Tervetuloa kuvamatkalle.

Jäämeren retkipäivä

Jäämeren kierros. Aamu puolikahdeksalta lähdimme mökiltä, ilta puolikymmeneltä palasimme.

Suurenmoinen päivä. Yli 700 km bussin kyydissä. Jäämerellä on käyty. Ja nähty mahdottoman paljon. Vielä ei edes ymmärrä kaikkea. Hyvä kyyti, erinomainen opas. Sää ylivertaisen hieno. Monimuotoinen luonto. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hyvää ruokaakin. Seura taattua turvallista.

Pykeija. Kannatti herätä. Kannatti mennä. Kannatti nähdä.

Nyt on mahdoton vielä kertoa, en osaa vielä sanoa sitä kaikkea, en osaakaan siitä. Kuvia on satoja. Vielä kaikki kovin myllerryksessä mielessä, silmissä…

Huomenna kerron, huomenna laitan kuvia. (täältä ne löydät, klik, klik)

Huomenna palattava maalikyliin. Huomenna taas hyvästeltävä Hangasoja.

Päivä ulkona, ulkoruokinnassakin

Perjantaiko tänään on?

Eilen iltasella, ennen puolta yötä VMP (= varamiespalvelu = K & M) tupsahti tänne. Tervetulleita olivat.

Aamu ei ollutkaan niin aurinkoinen kuin oletus oli ollut, mutta aamiaisen nautittuamme suunnitelman mukaisesti kohti Vuotsoa. Tankavaaraan ja UKK-kansallispuistoon samalle reitille kuin teimme kaksistaan kuukausi sitten. Nyt enemmän ruskaa. Ja ettehän te usko, mutta lämmintä! Pilvistä mutta lämminät (+1 7 C). Hyvinhän se Pikku Tankavaaran huiputus meiltä alppinisteilta sujui :).

Mentiin rauhassa.  Hurjan hienoa. Hiljaista. Suo sykähdytti. Taas.

Tankavaaran saluunassa munkkia ja cavaa. After hike, you know. Ja sitten kultamuseon ulkoalueelle…

Paluu Saariselälle, ja Kuukkelin kautta notsikille myöhäiselle lounaalle: kyllä Culinarin aura-poromakkara äänestettiin parhaaksi. Lämmin, tyven, leppoisa, jo aurinkoinenkin,  ihan äärettömän mukava iltapäivän loppu. Ja kuukkelit!

Huilausta, tietotekniikkaa, ulkona oloa, illallisen tekoa, saunomista ja ennen kahdeksaa istahdimme hyvin kliseisen aterian äärelle. Lohileipiä, poron sisäfilettä tattimuhennoksella ja porkkana-lanttulisukkeella ja jälkkkäriksi hillaherkkua. No ei voi valittaa, vaikka itse sanonkin. 🙂

Illan lopuksi musiikkia; Juha Watt Vainio on pettämätön!

Nyt nukkumaan! Huomenna aamuvarhain kohti Jäämerta! 😉

Kameran kanssa tunturissa

Suvi Teräsniska Raikussa, Kaju Hyttinen kappelissa, Souvarit Laanihovissa, Maija Vilkkumaa Huipulla… Olishan sitä kaikenlaista. Ei vois vähempää kiinnostaa… Nyt kiinnostaa oleminen, ehkä lukeminen, omenapiirakan teko*, iltatulet nuotiolle, levollista musiikkia, historiaakin vähän …

 

Nukuimme yli kahdeksaan ja kunhan jouduimme lähdimme tahoillemme tunturiin. Pehtoori patikoimaan poroaidalle ja minä maastopyörällä kohti Laanilaa, ja kohti Prospektorin kaivosta. Välillä hyvä näinkin. Pehtoorin runkonopeus on paljon nopeampi ja kunto kovasti korkeampi kuin minun, sitä paitsi minun toistuva pysähtelyni kuvaamaan, keskeyttää reippaan kävelyn ja toisaalta minä en saa rauhassa kuvata kun pehtoori jo viuhtoo edellä, sitä paitsi yritän kuitenkin (periksi kun en hevin anna) pysyä perässä…

Siispä tänään molemmille oma tahti, oma reitti. Ja sää? Ihan mielettömän kaunis! Aurinkoa, kovaa, mutta lempeää etelätuulta. Valo ihan huikea, kirkas. Vihdoinkin alan oppia käyttämään alivalotusta, ja sitten leikin vielä uuden polarisaatiosuotimen kanssa. Halpa lysti, joka näköjään auttaa vastavaloon kuvatessa saamaan taivaasta sinisen.

 Ikinä ennen ei ole ollut mahdollista olla tähän aikaan täällä, joten kyllä nyt on nautittu. Samaan aikaan kun kuulee uutisista vuorotteluvapaiden rajoittamisesta ja korvausten pienentämisestä on jotenkin tuplatyytyväinen, että sittenkin rohkenin tämän tehdä. Mutta ei tämä ihan ongelmitta mene; kahtena viime yönä hirmuisesti unia opiskelijoista, ikäviä unia, unia ikävästä. Hölmöhän olen, mutta ei voi mitään. 

* (miksei kukaan kommentoinut aamun kommenttini rivien hyppelyä!! 😉 ihan hölmöjä tekstejä siellä oli… )

________________________________________________

Meillon metsässä nuotiopiiri …

Makroviikot jatkuu

Makroviikot jatkuvat osallistujien toiveesta ja viime viikolla TEEMATIISTAI LIITTYI MUKAAN SAMOIN AIHEIN! Tästä viikosta eteenpäin voi osallistua joko makroviikoille tai  teemaextraan tai molempiin.

Nyt kuvaamme jotain, joka on RAIDALLINEN.

Ajattelin ensin, että lopetan osallistumisen tähän haasteeseen ja palailen enemmän ruokahaasteiden maailmaan, että makroilu oli vain kesän juttu, mutta äsken tunturissa tuli raidat linssien taakse niin hienosti, että ajattelin sittenkin osallistua. Siis sekä makro- etä teema. Raidallinen kelo!

 

 

 

 

 

  Lisää raidallisia täällä.

Ahopää huiputettu

11,5 km marssi  täysvarustuksessa (25–30 kiloa selässä), ja 1850 kcal takana, olo melko fresh 🙂 Niin ja aikaa taukoineen semmonen pikkusen reilu 3 h.

Ei, ei tämä ole meidän patikointiraportti tältä päivältä, vaan poika lähetti viestin juuri kun meidänkin ”marssi” alkoi olla ohi. Ei saatu lähettää noin hienosta suorituksesta paluuviestiä. Mutta kelpo kierros meilläkin oli.

 

Kunhan aamusella olin omantunnon rauhoittamiseksi tarpeeksi ”ahertanut” lähdimme ulos.

Reitti kulki Kiilopään juurelta kohti Ahopäätä, ja sieltä takaisin, vajaa 7 km ja pari tuntia (yli 100 kuvaa veivät aikaa :)).

Kovassa myötäisessä nousu, vain kurujen pohjalla vähän tyvenempää.

Eikä tällä reitillä sellaista trafiikkia kuin eilen, jolloin patikkapolun alku oli keskeltä Saariselän keskustaa. Vaikka kyllä tänäänkin monta kulkijaa oli reitillä.

Sesonki täällä on. Eikä ihme.

Lappi kauneimmillaan. Tai onhan se huhtikuussakin, ja elokuussa on puolensa, saatikka kaamosajalla… Milloinpa ei?

 

 

 

Tänään ei niin lämmintä (+ 16 C) kuin eilen (+20 C), mutta happea, hiljaisuutta, liikkumista, kaunista, karua, pieneksi taas itsensä tunsi.

Kovasti yritin ottaa kauniita kuvia riekonmarjoista…

Ja paljon muusta. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Riekko vai kiiruna?

Patikoinnin jälkeen kaupan kautta mökille.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että pehtoori ne sembrat istutti. Olihan minun sitten ne ikkunat pestävä. Tasapeli ? 🙂

No mutta hyvä päivä. Hyvä päivä Lapissa.

Vahtamapää huiputettu

En olisi ikinä uskonut. Että se olenkin minä joka täällä mökillä ”laittelen pihaa” (lue: vielä niitä heiniä ”deletoin”. Ai ettei heiniä deletoida, no any way leikkelin niitä) ja sitten kun illansuussa hurautin Ivaloon asioille (lue: ostamaan kännykkälaturin. Minkä halvatun takia joka ikinen luuri kaipaa omanlaisensa laturin!) niin ostin myös kaksi sembramäntyä. Ei muuten ole puuntaimet täällä napapiirin pohjoispuolella mitään ekstrahalpoja.

Minä ostin puita, ei pehtoori. On nimittäin käynyt niin että työkavereilta lahjaksi saamani, ja sille kaveriksi ostetut, pyhät pihlajat ovat Hangasojan poroparttion, -tokan tai jonkun yksinäisen laumasta karanneen nälän tyydyttäjinä tehneet tehtävänsä viime talvena. Ei ole kuin tyngät jäljellä.

Silloin kun mökkiä rakenneltiin pehtoori ehdotti, että laiteltaisiin vähän pensaita ja jotain tundra- , siperian-, arktisia- tms. perennoja seinustoille, mutta lasten kanssa ilmoitimme yhteen ääneen, että ei. Kotona saat, ja on suotavaa, hoidella puutarhaa, mutta ei mökillä. Luonnontilainen piha on ollut ajatuksena.

No myönnettäköön vähän on muokkailtu. Ja purolta, notskipaikalta mökille päin, mökin seinämä huutaa jotain. Siitä näkee, että kaivojen ja viemäreiden takia on pitänyt puita kaataa, katajia kiskoa… Siis maisemointia varten uudet sembrat istutamme huomenna. Miten se menikään: jos haluat olla onnellinen, istuta puu…

Mitäkö muuta? Aamuvarhain ylös. Koko luonto märkä, ankean näköistä, mutta sentään lämmintä. Ei kiirettä ulos. Lukemista, kommenteeraamista, sposteja. Ja vähän ennen puolta päivää sitten tunturiin.

Patikoida 10 km Alpeilla ja patikoida 10 km Saariselällä on eri asia. Mutta lämmin tuli tänäänkin. Reilut kaksi tuntia meni kun Iisakkipään reunaa lähdimme nousemaan, ja tavoitteena Vahtamapää.

Sinne mentiin, ja sitten pehtoorin ”oikkari” vei kurun pohjalle, joka nyt sitten ei niin helppoa ollutkaan tepastella.

 

 Ja onko ruska? On. Kaunis keltainen koivuissa. Tunturien rinteet aaltoilevat keltaisena. Tai matkalla Ivaloon syvän tumman vihreät kynttiläkuuset luovat kauniin kontrastin keltaisille koivuille. Riekonmarja hehkuu. Ja mustikanvarvut ovat kirkkaanpunaisia. Auringossa, joka helli koko iltapäivän ja illan, kaikki värit näyttävät vielä syvemmiltä.

Leppoistamista opettelemassa

On melkein pimeää, sataa, vähän ropisee kattoon välillä. Muutoin ihan hiljaista. Ja lämmin. Kesäpupu poukkoilee tuossa tuvan ikkunan lampun alla, käy vähän kauempana ja tulee taas takaisin.

Toisin kuin oli ajateltu, oltiin täällä Hangasojan varren mökissä, vai pitäisikö tässä elämäntilanteessa jo sanoa, että kakkosasunnossa, aika myöhään iltapäivällä. Erinäisiä starttivaikeuksia. Rinkelipussi kuitenkin pelasti tilanteen. Hih!

Vaikka kuinka olen hehkutellut, että syyskuun ekalla viikolla voin lähteä mökille, voin lähteä yliopistolukukauden aloitusviikolla patikoimaan, niin onhan tässä saanut yhdelle jos toiselle vastailla sposteihin, puheluihin, postitella vaikka ja mitä. Eikä se ole sittenkään ollut sellaista ”hoitakaa-hommat-minä-vuorottelen”-meininkiä. Melkein olen mustasukkainen, melkein haluaisin itse lähteä ”omiani” tapaamaan, enkä vain kehottaa ottamaan yhteyttä siihen tai tuohon kollegaan, sijaiseen. Melkein panttaan kaikkea, mitä olen pohjiksi tehnyt. Mutta en sitten kuitenkaan. Miksipä panttaisin?

Yritän opetella leppoistamista. Yritän. Opetella. Leppoistan jo. Ihan pian. Sitteku.