heinäkuu 2011

Showing: 21 - 30 of 33 RESULTS
Niitä näitä

Gaisberg – huiputettu

Tiistai – Gaisberg
Siirrymme viereiseen Kirchbergin kylään ja nousemme hissillä ylös Gaisberg stüberlille (1258 m). Hissillä noustessa alapuolellesi jää maailman parhaiden alppihiihtäjien suosima harjoitusrinne, tosin nyt hieman vähälumisena. Vaellus jatkuu Gaisbergin (1797m) huipun kautta hienoa panorama reittiä lounaalle Kopingerhüttelle (1504 m).  Vaellusaika noin 6-7 t.

Näin tehtiin. Ja vähälumista oli. Nyt (klo 21.20) hotellin respan mittari näyttää 27,8 C. Kellään ei ollut päivällä mittaria vuorilla, mutta lämmintä oli. Sen +30 C varmaankin. Mikä antoi kyllä lisähaastetta vaeltamiselle. Mutta toisaalta takasi ruskettumisen paremmin kuin missään poolin reunalla.

 

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla… Mikä on yllä oleva juttu? Lehtipuu jolla on joku loinen?

Aamiaisen jälkeen vain hyvin vähän kipeytynein lihaksin lähdimme kävelemään kohti Aquarenan edessä olevaa pysäkkiä. Ihan liian aikaisin lähdimme (minun ehdotuksestani tietysti, mielummin etuajassa, ja ehdin kuvata  :)) mutta ehdimme käydä apteekissakin. Hain polveen tuen ja K:lle löydettiin rakkolaastareita (urheilija ei tervettä päivää näe… ). Molemmat tuotteet olivat apoteekin ovella: näissä maisemissa niillä lienee eniten kysyntää.

Paikallisbussilla siirryimme tiistaiaamussa naapurikylään, ja siellä tuolihissillä kohti Gaisbergin ala-asemaa.  Porukkamme jaettiin kahtia, tai siis jokainen sai  valita haluaako ”lommoposkisten” vai nautiskelijoiden ryhmään. No mitäs luulette? Verenmaku suussa kohti korkeuksia, Alppeja hellivässä helteessä vai sopivaa taivaltamista kuvaus- ja vesitankkaustaukoineen? Ihan suosiolla ilmoittauduimme jälkimmäiseen ryhmään.

Totta puhuen lommoposkiryhmä olisi tuottanut suorituspaineita ja valitsemassamme porukassa todellakin ehti kuvata (228 otosta tänään!). Siis meille sopivaa liikkumista. Kolme ja puolituntia patikointia, ainakin toistakymmentä kilometriä – luulisin. Kuten yläkuvasta näkyy, täällä matkat ilmoitetaan aikoina, ei kilometreinä. Viitassa numero kertoo reitin numeron, ei kilometrimäärää.

Ryhmäjaon jälkeen alkoi nousu. Ehkä tunteroinen, vähän toista noustiin. Ja otettiin kuvia, huilattiin, höpöteltiin. Ja aurinko paistoi. Minullakin kuuma. Maitohapoilla vain kerran. Juuri ennen Gaisbergille pääsyä. Mutta muutoin oikein lussakkaa taivaltamista.

Kerronko maisemista? Ei niistä voi kertoa. Ei ainakaan niin että oikeasti välittyisi kuinka kaunista täällä onkaan!

Tänään kuvasin pääasiassa makrolla: paljon kukkakuvia, paljon kuvia matkaseurasta (mukavan rentoa porukkaa), paljon kuvia reitin erilaisista pätkistä. Metsää, niittyä, kapeaa kalkkikivireunaa, viileää metsätaivalta, huipulla leppeässä tuulessa taivaltamista, jyrkempää nousua, loivempaa laskua. Välillä näet 360 astetta huikeaa alppimaisemaa, lumihuippuja, alppiniittyjä, perhosia, polkuja, haasteellisia huippuja.

Kun lähdimme laskeutumaan takaisin 1799 metriltä laitoin polvituen paikalleen ja ihan kivutta pääsin alas asti. Tai siis 1200 metriin. Ylivertaisen hyvä sijoitus maksaa 15 euroa moisesta tuesta, eilinen viiltävä kipu on muisto vain!

Lommoposket menivät loppumatkankin alas kävellen, me muut hissillä. Alasmeno sorapoluilla ei ole ihan helppo juttu. Ja meidänkin reitillä niitä kuitenkin riitti.

Alasmenot käyvät oikeasti lihaksiiin paljon enemmän kuin nousut! Mutta hyvin me pärjäsimme.

Kobingerhüttessä lounaalla (kellä nestemäinen lounas, kellä leipää, kellä soppa…) hoksasimme – viimeistään silloin – kuinka paljon tänään on näkynyt perhosia, melkein enemmän kuin Milka-lehmiä.

Kirchbergissä juoksimmme bussiin, pehtoori samalla puhuen puhelimessa alokkaan kanssa. Hyvin on menny, kuulemma. Vankka päivän kokemus armeijasta on pojalla. 🙂

Kitzbuhelissa emme lähteneet enää After hikelle, bussi kaarsi niin sopivasti hotellimme edestä, että ponkaisimme siitä suunnilleen suoraan suihkuun!  Hurahuhhahhei, kuinka kylmä vesi tuntuikaan taivaallisille. Enkä minä ole edes kipeä, minä jaksan. Korkean paikan leiri mökin tuntureilla ja päivittäinen arkitepastelu kotilenkkipoluilla ovat tuottaneet tulosta. Patikointi on kivaa!

Ja sitten illalliselle. Sitä ennen hotellin terasssilla hurjan marjaisa, kesäinen, kauniin värinen ”villikuohuva” itäisestä Itävallasta (Neusedlersee, joka tunnetaan paremmmin jäkiruokaviinien tuotannostaan), VMP virkeänä, ruoka jälleen erinomaista, tarjoilijatteret pirteitä nuoria naisia, jotka ovat syntyneet palveluammattiin ja me olemme tyytyväisiä.

Nyt väsyneitä, täällä vielä kuuma, mutta aamulla on varhain nousu ja lähdemme taas uusiin maisemiin: kohti ääretöntä ja sen yli!

Liikkuminen Niitä näitä

Kitzbühelhorn – huiputettu!

Maanantai – Kitzbühelhorn
Nousemme hissillä ylös Kitzbühelhornille (1996 m). Täältä avautuvat upeat maisemat yli koko Kitzbüheler Alppien aina Hohe Tauernin jäätiköille. Alppikasvitarhalta vaellamme läpi murmeliniittyjen lounaalle Sonnbergstubelle (1670 m). Paluu Kitzbüheliin helpohkoja polkuja pitkin. Vaellusaika noin 6 t.

Niinhän se viikko-ohjelmassa luki. Mutta, mutta lähdimme hotellista yhdeksältä ja palasimme puolikuudelta (8½ t. joo, myönnettäköön, että olimme melkein pari tuntisen lounaalla tai siis ainakin vuoristomajan aurinkoisella seinustalla nauttimassa juotavaa ja salaattia tai sitten toiset vähän enemmän ruokaa). Murmeleita emme nähneet, mutta niittyjä, havumetsätaipalaita, kapeita polkuja, kivikkoa, sorateitä, asfalttitietäkin, helpohkoja laskuja ja vähemmän helpohkoja nousuja. Jyrkät nousut helpompia kuin hiipuvat, hiivuttavat pitkät niittytaipaleet.

Palatkaamme aamuun: runsaan, makoisan, monipuolisen aamiaisen jälkeen kävelimme ensin cabiini-asemalle. Tarvittiin kaksi eri cabin-pätkää., jotta pääsimme Kitzebühler Hornille (melkein 2000 mpy). Siellä parinkymmenen hengen ryhmämme asettui jonoon ja lähti patikoimaan.

Maasto ja maisemat vaihtelivat: ainoa yhdistävä tekijä oli että kaikkinensa taivaltaminen oli aika suurenmoista. Maisemat, näkymät, tuoksut, sää, liikkumisen ilo, auringon paiste vastoin kaikkia säätiedotuksia (koko päivän – ylhäälläkin – lämpö parinkymmenen asteeen kieppeillä), Alppien kauneus, Hohe Tauernin edessä näkyvä silhuetti. 

Pehtoori Alpeilla

Tarkkaan ottaen mehän huiputimme Kitzbühel Hornin cabineilla, mutta Hornköpflille me todellakin kapusimme ihan omin jaloin. Enkä edes pelännyt lehmiä! Täällä on Milka-lehmiä. Tiedättehän että Ruotsissa on Marabou-lehmiä ja Tertin kartanossa valkosuklaa-lehmä, mutta täällä on – tietysti – Milka-lehmiä. Ja kyllä lehmänkellojen kilkatus on idyllistä, lehmät ihan mukavia, mutta kyllä Lapin tuntureilla on sikäli kivempi patikoida, etttä porojen jätökset ovat jotensakin hajuttomia ja olennnaisesti pienempiä ja vähemmän liukkaita kuin näiden alppilehmien niityille ja patikointipoluille jättämät – etten sanoisi laajat – jätökset. 

Huiputuksen jälkeen kohti lounaspaikkaa: Rosi Schipflingerin alppimaja on iso ”hytte”. Ei ihan rotissööri-paikka, mutta Rosilla itsellään on käädyt. Siispä pysytään normissa, ja kuin tähän liittyen alokas S. Kajaanin ensimmäisen erillisen autokomppanian tuvasta soitti. Nyt on Juniori astunut harmaisiin.

Me siis lounastimme monen tunnin patikoinnin jälkeen.

Laskeutuminen (melkein työläämpää kuin nousu, vanha lasketteluvamma polvessa vihoitteli tietyssä kulmassa tosi pahasti) kohti kylää jatkui.

Matkalla näimme alppiruusuja, ahomansikoita, mustikoita, villiviinimarjoja, vattuja, kaikenmaailman niittykukkia, joista ei tietoakaan… Kaunista. Ja sää mitä parhain, vilvoittava tuuli tuntui kovin hyvälle.

Ja sitten vielä kylässä ”after hike” – meille ihan tuntematon käsite, mutta kyllähän se lasillinen prosessoa maistui vilvoittavalle. Arvoimme porukalla käveltyjä kilometrejä: askelmittarini näytti että melkein viisi tuntia oli tullut oltua liikkeessä, ja kilomertejä taivallettuna lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Mutta niistä viis, hienon hieno vaelluspäivä takana.

Eikä puhettakaan että olisimme jaksaneet enää lähteä kylälle (hotellista vajaa kilometrin päässä) illalliselle. Oli ”tyydyttävä” hotellin tarjontaan. Matkaa varatessa luulin, että puolihoito tarkoittaa, että patikointireissuilla lounaat/eväät ovat ne ”puolihoito”, mutta lounaat maksetaankin itse, ja viiden (kevyen onneksi) ruokalajin illallinen onkin se, joka kuuluu hintaan. Tänään jälkkäri näytti tältä

Vahvasti ennakkoluuloiset käsitykseni itävaltalaisesta keittiöstä ja keittotaidosta ovat vuorokaudessa muuttuneet aika lailla!

Niitä näitä

Täällä Kitzbühel!

Täällä Kitzbühel.

Lufthansan lento Helsingistä Müncheniin lähti vähän myöhässä, mutta 2½ tunnin lennon jälkeen olimme perillä aurinkoisessa Etelä-Saksassa. Meidän kaikkien neljän (K & M, jotka ovat täällä Temmatussa seikkailleet mm. Hangasojan uusina vuosina, viime kesänä kanssamme Roomassa ja toissa kesänä Kataloniassa ja jotka tunnetaan myös nimillä Majakka (M) ja Perävaunu (F) tai VMP (varamiespalvelu) ovat jälleen seurana) laukut olivat kanssamme yhtä aikaa Münchenissa, mikä ilolla merkille pantiin.

Tullin takana meitä odottivat YouTravelin  (alpit.fi) matkaoppaat Jenni ja Marianne. He johdattivat meidät ja parikymmentä muuta matkailijaa pikkubussiin jolla suuntasimme kohti Itävaltaa ja Kitzbûhelia. Taas kului reilut pari tuntia ja olimme perillä. Jo matkalla alkoi tuntua, että aika hetken mielijohteesta tänne varattu matka ei ollut ollenkaan huono idea.

Alppikylät kauniita, oppaiden kertoma tulevan viikon ohjelma vaikutti hyvälle, hotellimme (Astoria) on kaunis, siisti, ja pakettiin kuuluva illallinen nautittiin juuri. Olimme kuvitelleet menevämme hotellin buffettiin nauttimaan lihapatoja ja litistyneitä salaatteja altaista, mutta saimmekin ihan hurjan hienon illallisen (kerron joku toinen ilta).

Nyt on jo mentävä yöpuulle: huomenna on edessä ensimmäinen vaelluspäivä. Aamulla on lähtö ja huiputamme Kitzbüheler hornin (2000 mpy). Siispä: Guten nacht.

Näihin kuviiin, näihin odottaviin, ihastuneisiin tunnelmiin, ukkosen järistessä vuorten rinteillä … kirjeenvaihtajanne

R, Tuulestatemmattu, Kitzbühel

_________________

Huomenna huiputetaan Kitzbüheler horn (kuvassa)

Niitä näitä

Haloo Helsingistä!

Tytär vei meidät kentälle. Helteisestä Oulusta melkein yhtä helteiseen Hesaan.

No sehän olikin sitten merkillisesti pettymys. Mutta yhtä aikaa esillä ollut näyttely Heikki Aho ja Björn Soldan (Juhani Ahon pojat) valokuvista oli hurjan hyvä, laaja ja mielenkiintoinen. Aho ja Soldan kuvasivat sotien välisenä aikana; mv-otokset olivat ihan mahdottoman hienoja. Eikä niissä ollut vain monumentaalisia rakennuksia, henkilökuvia tai pönäköitä maisemia vaan arkea. Suomalaisten, stadilaisten, tehdastyöläisten, naisten, maaseudun ihmisten,- – – kaikkien arkea. Kuva tukkikämpältä esimerkiksi. Tai lyhytelokuva ”matka Lappiin” olivat pysäyttäviä. Harmi vain ettei meillä ollut aikaa pysähtyä. Ateneum sulkeutui viideltä. Kuvien parissa olisi mennyt toinen tunti vallan helposti.

Kävimme hotellissa siistiytymässä ja sitten kohti Luomoa. Yhden Michelin tähden raivntola Kruununhaassa. Samassa paikassa oli 90-luvulla ravintola Safka. Kävimme silloin siinä ja nyt tässä uudessa tähditetyssä paikassa. Ja ystävät Helsingistä saatiin seuraksi. Ravintola on pieni (30 paikkaa) ja ilman ilmastointia. Huh! Mutta ruoka hyvää, suomalaista, lähiruokaa. Gourmettia olematta turhan kimuranttia. Amusia ja sorbetteja ruokalajien välissä, ruokalajeille valitut viinit (erikoisin, ehkä lopultakin paras oli burgundilainen suodattamaton pinot noir 2008). Seurueen herrat söivät viiden ruokalajin menun, me naisissa tyydyimme kolmeen (+ ne pikkusyötävät välissä). Suomalaista ankkaa, tillisiikaa (viehättävä keittiömestari ”Pikku Myy” kävi itse salin puolella, J) ja mansikkamaitoa.

Illallisen jälkeen vielä kävelimme keskustan kaduilla, joissa oli paljon turisteja, leppoisa tunnelma, istahdimme vielä Kämpin uudelle terassille yökuohuville. Oikeastaan ei haitannutkaan yhtään että oli ollut lennettävä Helsinkiin jo päivää ennen kuin kone Müncheniin ja edelleen matka sieltä Kitzbüheliin alkoi.

Ateneum, Luomo, kesälauantai-ilta Espalla ja ystävät ovat hyvä syy olla Hesassa yksi ”ylimääräinen” yö.

Niitä näitä

Helle ja heippa!

+ 33 C. Kesän helteisin päivä. 🙂 Sehän oli ihan hurjan mukavaa!

Aamulenkin (ei pelkoakaan ylikunnon puolelle menosta… ) jälkeen mansikka-aamiainen ja sitten Caritakseen ”huoltokuljetus” ennen matkalle lähtöä.

Puolelta päivin poika kävi: lähti tyttöystävänsä kanssa viimeiseksi siviiliviikonlopuksi kotimaanmatkailemaan. Tampereelle. Koskapa me lähdemme jo huomenna Hesaan, ei sitten enää nähdä ennen kuin seuraavalla lomalla… Tämä heippaaminen ei ollut niin dramaattinen jos olisi maanantaina oltu asemalla saattelemassa. Kotipihalla halaamisen selvitin ilman isompia itkemisiä. Poika on kyllä kovin epäileväinen ja huolissaan armeijansa sujumisesta. Keväällä loukkaantunut ja leikattu polvi kun on kaikkea muuta kuin kunnossa. Ja kun Juniori kuitenkin inttivuotensa haluaisi suorittaa ja rekkakortin Kajaanin autokomppaniassa hankkia…

Iltapäivällä auringon hellittävänä pihalla.  Ilta pakatessa.

 

Niitä näitä

Aamu Iijoella, ilta Rantapellossa

Aamukuudelta alan miettiä voisinkohan jo nousta. Puolen tunnin turhanaikaisen pyörimisen jälkeen ymmärrän nousta ylös: ulkona paistaa aurinko, Iijoki on vieressä, uusia lenkkireittejä tiedossa. Ylös, ihminen! Kannatti.

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

 

Palattuani lenkiltä laittelin aamiaisen tarjotttimelle ja koriin; sisarenkin jo herättyä vietimme laiturilla aamiaisen, levollisen, leppoisan aurinkoisen aamiaisen. Katselimme cumulus-pilviä. Eikä enää niin paljon asiaa. Suunnitelmia, aikeita… ja minä uhkaan tulla pian uudestaan. Kauan eläköön kesäloma ja vuorotteluvapaa!

Vähitellen Iijoen sulan (sinisen) lyijyn kaltainen tyyni pinta alkaa väreillä. Aamu alkaa vaihtua päiväksi.

On aika pakata ja lähteä kohti Oulua.

Alkuiltapäivästä käy työkaveri – työasioissakin – ja koskapa kutsu myös vaimolleen on tuottanut tulosta, syömme mansikoita, katselemme puutarhaa.  Mukavasti vierähtää tovi.

Ja sitten Rantapellon aurinkoisella piazzalla laittelen sapuskaa – ihan vauhdilla ja ihan reilummasti. Illalla on pojan armeijaan lähtiäisillallinen.

Oli. Nuoret lähtivät jo. Huomenna heipataan, vielä en niiskuttanut.

 

Niitä näitä

Kaukanakin?

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta, makaan huolitellulla patiolla mukavassa lepotuolissa, vesi kimmeltää ja aaltojen liplatus kuuluu rannasta, pöydällä tuoreita kirsikoita, kohta lähdemme pesulle ja hyvä ruoka odottaa nauttijoitaan. Syömme varmaan veden äärellä. Olenko jossain aurinkorannalla? Ehei, systerin luona Iijoen rannalla. Tänne huurruuttelin iltapäivällä. Kauas maalle ajelin – tasan puoli tuntia kotipihasta.

Meillä oli tarkoitus lähteä katselemaan ja kuvaamaan Iin kulttuurinähtävyyksiä: Haminaa, Kulttuuri-Kauppilaa, Sanna Koiviston pronssiveistosta Nätteporin rannassa, käydä lenkillä ja mitä kaikkea meillä olikaan tarkoitus. Mutta miksi ihmeessä olisimme lähteneet!!  

Siinä me sisaren talon pihalla iltapäivän vietimme, kaupungista tuomani valmiit sushit ja mansikat sokerin kanssa nautimme sapuskaksi, välillä minä kuvasin, välillä pari päivää nettipimennossa (kiitos DNAn) ollut sisareni pääsi läppärilläni surffailemaan ja taas me istuimme auringossa, uimme, luimme, höpötimme. Saunankin lämmitimme. Jo puusaunan tuoksu… mie olen mökkeillyt! Ollut lomalla, lähellä. Ihan parasta.

Nyt Iijoella jo tyvenee, hiljenee. On ilta. Tietokone on nyt turha, lähden laiturille. Hiljaiselle Iijoen rannalle. Juhla tämä on!

Niitä näitä

Pieniä poikia ja niittykukkia

Tähän päivään ovat kuuluneet pienet pojat, ja yksi vähän isompikin. Jonka kanssa vähän keskusteltukin.

Tähän päivään on kuulunut kierrätystä: yhtä lailla Lego-reppu ja kassillinen-pari muuta ylimääräistä kuin ylijäämägraniittipötkylät ovat uusissa kodeissaan saaneet iloisen vastaanoton, mistä kierrättäjillekin hyvä mieli.

Tähän päivään on kuulunut myös patsaan (Kotiportit) julkistamistilaisuus, jossa oli puhetta, runonlausuntaa, maljan kilistystä, yksinlaulua ja pukeutuneita vieraita (paitsi me, jotka pyöräilimme* 9 km suuntaansa, ollenkaan ymmärtämättä, kuinka hienoon tilaisuuteen olimme menossa. Onneksi oli sentään helmet. Ne pelastavat aina.), raparperipiirakkaa merkillisen hyvän ”pullojätskin” (saa kuulemma Lidlistä) kanssa ja kaunis puutarha omenapuineen.

 

Siihen liittyen meilläkin takapihan suunnittelussa ajatukseni omenapuupalstasta (palstasta! aika mahtipontista kun ajattelee, että meillä on pikkuisen yli 1000 neliön tontti) sai ehkä vähän lisäpontta.

Ja kaiken tämän yllä aurinko! Ei ollenkaan huono päivä tänäänkään.

 

* Kannattaa katsella ojanpenkkoja juuri nyt! Tervakukkia, niittyleinikkejä, kissankelloja (enemmän kuin ikinä??), koiranputkia, siankärsämöitä, horsmia… ja mikä se on se kellertävä, nyt kukkiva, pikkuhattarakukkainen? En tiedä. Muttta niitä oli paljon Haukiputaalle pyöräillessä.  Aamulenkillä Toppilanrannassa päiväkakkaroita peltoina! Ja apilantuoksu. Huumaava. Sikäli kuin pujon, heinän, tänään hevostenkin aiheuttaman allergian jälkeen aistin. Mutta kauniita ovat niityt ja pientareet!

Hautausmailla Historiaa Niitä näitä

Hautuumaakierroksella

Oulun hautausmaalle järjestetään joka kesämaanantai klo 18 kierros, jonka aikana tutustutaan hautamuistomerkkeihin tai merkkihenkilöiden hautoihin. Jo parina kesänä on ollut vakaa aie osallistua tällaiselle kierrokselle. Aikeeksi on jäänyt. Mutta tänään me sinne pehtoorin kanssa pyöräilimme. Meidän lisäksemme puolensataa muutakin oli innostunut kauniina, joskin tuulisena iltana, lähtemään Intiöön. Onneksi oppaita oli kaksi. Tänään parituntisen kierroksen aiheena oli siveltimellä ja sulalla tai harpulla ja kynällä. Kierroksen teemana siis oululaiset, Ouluun haudatut taiteilijat: Aukusti Koivistosta Jamppa Tuomiseen, Atte Kalajoesta Samuli Paulaharjuun.

Olin ehkä vähän pettynyt kun sattui taiteilijateema. Mielummin olisin tutustunut valtiollisen historian ”suuruuksiin” tai ihan hautamuistomerkkeihin. Siis niiden taiteeseen. Tai ehkä oululaiset tervaporvarisuvut (Snellmanit ja Bergbomit) tai virkamiehet olisivat olleet minulle läheisimpiä (omissakin artikkeleissani heitä käsittelyt), mutta hyvä se tämäkin kierros oli.

Ja kuten täällä on niin monta kertaa ollut puhetta, minähän tykkään kulkea hautausmaalla, Oulussa ja muuallakin. Enkä vähiten niiden erikoisten nimien takia. Ja vaikka tuolla Oulun hautuumaan vanhalla puolella olen kävellyt polut ristiin rastiin löysin tänäänkin uusia erikoisia nimiä. Kaksi sellaistakin, joita Väestörekisterikeskuksen nimipalvelu ei tunne ollenkaan.

Ensinnäkin tässä on melko harvinainen nimi Oma, mutta Fausta on vielä harvinaisempi. Alle viidellä naisella ja alla viidellä miehellä koskaan. Ja huom. Hautakirven urkupillit kuten tuomiokirkon urkurille kuuluukin.

 

Sitten toinen löytö! Eefferi. Edward? lähtökohtana. Mutta Matti Eefferiksi poika on sitten kuitenkin vuonna 1871 kastettu. Matti Eefferi ei ollut mitenkään illan kierroksen teemaan liittyvä, joten minähän seurailin muutakin kuin oppaan selostusta 🙂

Ja Ståhleborgin puolella (vanhin osa hautausmaasta) oli satulamaakarin kisällin Jaakoppi Lagerkrantsin hautataulu tämmöinen. Klikkaa isommaksi näet tekstin.  Kova kohtalo oli Jaakopilla – vielä kuoltuaankin ”lewottomuudessaan walitti waikiasti”.

Luulen, että menen (ehkä pehtoorikin) vielä uudemmankin kerran kierrokselle.