kesäkuu 2011 – Sivu 2 – Tuulestatemmattua

”…että se on elettävä”

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää 🙂

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa … Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan ”infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa ”läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – –
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa ”aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus ”en parkunut”.

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa ”uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa, – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Lähtö

Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden ”Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone) – silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja, lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …

Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…

(klikkaamalla suurenee)

Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.

Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta tähdellistä.

Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen ”poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…

Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin, avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.

Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!

Niitä näitä Ruoka ja viini

Juhannusruokaa

Juhannusruokaa? Tuntuu vähän hassulle suunnitella sitä, kun ulkona sataa vettä kuin syyskuussa, kun ainakaan toinen lapsista ei pääse mökille töiden takia, ehkä toinenkaan ei tule, koska tyttösystävänsä on duunissa juhannuksen, kun itsellä kaikki työt ovat äärimmäisen kesken, ja loma tuntuu olevan jossain hyvin kaukana, kun sekä kotona että duunissa työhuoneen järjestelyt ovat liki kaaottisessa tilassa!

Mutta niinpä vain eilen ehtoolla leivoin tomaattipiirakan (taas koesapuska kesän ruokahaasteeseen, jossa siis aiheena tomaatti). Piirakan resepti on Hans Välimäen uudesta kirjasta ”Ruokaa Ranskasta”. Kirja poikkeaa Välimäen aiemmista opuksista – pipertämistä, grammoja, puolen asteen lämpötilatarkkuuksia ei ole, vaan rehtiä bistroruokaa, joka onnistuu oikein hyvin kotosalla. Samaisesta opuksesta myös jo pari kertaa mainostamani Kuhaa Meunière. Kopsailenpa molempien reseptit tähän alle, ja molempia voin suositella juhannuspöytään. Piirakkaa huoneenlämpöisenä lounaalle salaatin kanssa tai ilta/yöpalaksi viinilasillisen kera. Ja kuhaa söimme lauantaina salaatin ja rieskan kanssa, uudet perunat olisivat varmasti ihan passeli lisuke.

Tomaattikuvaan olen kummallisen tyytyväinen, sillä punaista on mielestäni kovin vaikea kuvata.
Punainen vääristyy ällöttäväksi – usein. Nyt tomaatti on oikean värinen.
Alla oleva piirakka ei ole erityisen herkullisen tai esteettisen näköistä, mutta hyvää se on.

Tänään aion vielä laittaa jääkellarin lohta tekeentymään: ehtii vielä aatoksi kun tänään tai huomenna tekee. Sitä söimme jouluna, mutta sopii kyllä juhannuspöytään vallan hyvin. Semminkin kun nyt on Norjan lohta on edullisesti saatavilla. Tällä tavalla lohesta lähtee paljon rasvanmakua pois, ja kalasta tulee kiinteämpää. Erinomaista. Ei lisättävää.

Paitsi että resepti siihen on tässä ja tee kalan kaveriksi sinappikastiketta, joka kyllä maistuu myös salaattien ja makkaran kanssa.

Jääkellarin lohi

Hanki kilo tuoretta merilohta kauppahallista. Selkäruodot kannattaa pyytää kauppiasta poistamaan, tai nyppiä itse.
Valmista liemi: kiehauta litra vettä, lisää siihen 120 g merisuolaa ja 60 g sokeria. Jäähdytä liemi ja kaada se astiaan.
Laita kala liemeen nahkapuoli ylöspäin ja asettele lautanen painoksi, jotta kala pysyy liemessä.
Kala saa tekeytyä 4 – 6 päivää. Leikkaa se noin sentin viipaleiksi ja tarjoa sinappikastikkeen kanssa.
Tillillä tai ilman. Maistuu yhtälailla alkupalana puikulaperunoiden kuin ruispaahtoleivän tai saaristolaisleivän kanssa.

Sinappikastike

2½ dl makeaa sinappia
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä

Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

Kuhaa Meuniére (eli myllärin tapaan)

100 g kirkastettua voita
4 kuhafilettä (150 g/kpl)
vehnäjauhoja ja suolaa
20 g kylmää voita
3 rkl hienonnettua persiljaa
1 sitruunan mehu

Sulata 120 g voita miedolla lämmöllä, kaada korkeaan lasiin ja kun hera on laskeutunut pohjalle, kaada kirkas keltainen osa toiseen astiaan. Kääntele kuhafile vehnäjauhoissa ja suolassa. Kuumenna kirkastettu voi paistinpannulla ja paista fileitä kaksi minuuttia puoleltaan: ota fileet pannulta, lisää pannuun kylmä voi ja persiljasilppu ja freesaa nopeasti, minuutin verran. Lisää sitruunamehu ja anna liemen kevyesti ruskistua. Kaada kuuma persilja-sitruunavoi kuhafileiden päälle ja tarjoa heti.

Tomaattipiirakka

100 g kylmää voita
1½ dl emmentaljuustoraasteta
3 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl kylmää vettä.

2 rkl punaista pestoa
4 tomaattia
punasipuli
100 g chevrejuustoa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna uuni 175 asteeseen.
Kuutioi voi. Laita auhot, juusto ja voi yleiskoneenseen ja anna koneen pyöriä niin kauan että taikina on pallona.
Vuoraa ”irto)pohja)vuoka leivinpaperilla. Kauli taikinasta sopivaksi, myös reunoille yllettävä.
Viipaloi tomaatit, sipuli ja vuohenjuusto ja asettele limittäin peston päälle.

Uuniin keskitasolle, noin 35 minuutiksi. Jäähdytä, koristele basilikalla ja tarjoa.

Niitä näitä Vuorotteluvapaa Yliopistoelämää

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan …”

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan… ”

(Tabermann)

tai

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä ?

(Tämäkin Tabermann´lta)

Olen epäröinyt, miettinyt, enkä ole ollut niinkään rohkea.
Mutta päätöksen olen tehnyt
– jo aikaa sitten.

Miksikö?

Jossain vaiheessa tapahtui liukuminen keskinkertaisuuden tunteeseen, jämähtämiseen, merkilliseen henkiseen laiskistumiseen, ja sitten jonain toisena päivänä kertakaikkinen uupumus taistella kaikkea uudistusvastarintaa vastaan. Joskus ”yksinkö minun on tämä homma meidän osalta taas tehtävä” -fiilis. Joku ikään liittyvä miettiminen … ja ehkä perhe-elämässä tapahtumassa oleva muutos? Omassa työssä riittämättömyys, – ajan riittämättömyys ja oma riittämättömyys. Ambitioiden hiipuminen tai suuntautuminen jonnekin, johonkin humanistiseen, mikä ei sovi yliopiston uuteen, uljaaseen tulevaisuuteen. Liikaa vakavia sairauksia lähellä, liian vähän aikaa läheisille. Ajan rajallisuuden tajuaminen, pelkokin.

Toisaalta paljon haaveita, mitä kaikkea haluaisi tehdä – jos ehtisi. Missä kaikkialla käydä – jos olisi lomaa. Jokainen mökiltä lähtö sattuu, melkein fyysisenä kipuna tuntuu, ja moni kysyy, miksi sitten lähdit. Monta (työ)projektia, jotka ovat kesken, kun ei enää, kuten vielä 10 vuotta sitten, viitsi, jaksa, halua käyttää osaa viikonlopuista/lomista tutkimukseen. Sellainenkin tunne, että olen minä osani tehnyt: 30 vuotta yliopistotöitä ja monta kirjaa. Toisaalta haluaisi käydä kursseja oppiakseen tekemään niitä lisää: luovan kirjoittamisen kurssi, taidehistoriaa, valokuvausta, — vaikka kuinka paljon opittavaa olisi. Ja se herkku/keittiökauppa-ajatus aina vaan elää – Tampereella kävin vähän asian tiimoilta konsultointia hakemassakin. Ja voisihan sitä opetella vain olemaankin, leppoistamaan elämänmenoaan.

Sitten eräänä päivänä (jo reilu vuosi sitten) kesken kokouksen kuulen sanovani: ”— mutta entä sitten kun minä jään vuorotteluvapaalle?”

Seurasi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Sen jälkeen on asiasta paljon puhuttu, epäillen onnistunko, osaanko olla, pyydetty jättämään moiset unelmat – toisaalta kannustettu. On sattunut paljon, mikä on helpottanut lähtemistä, sydäntalvella varsinkin, ja paljon sellaista (opiskelijat!!), että olen miettinyt päätöksen perumista, – mutta nyt se vain on niin, että minä jään kuin jäänkin vuorotteluvapaalle. 🙂 Minä jään!

Kohti ääretöntä ja sen yli! Uusia polkuja! Yritän olla hyvä unelmiani kohtaan!

Niitä näitä

Päivitys

Meidän vuorikiipeilijöiden on lenkkeiltävä, että rohkenemme lähteä Alpeille. Onneksi olin niin varhain liikkeellä, ettei kukaan katsellut, miksi joku pöhkö tepastelee kaupungin lenkkipoluilla patikointikengät jalassa.

Kuhaa meunier. Sitä söimme tänään. Siitä pidämme. Kirjoitan tähän illemmalla tai huomenna reseptin. Nyt on kaappien järjestelyt niin pahasti kesken, ettei voi …

Aamupäivällä etsimme – kuhan lisäksi – lamppua nurkkahuoneeseen. Löysimme Tuulentupaan maton ja kotiin ämpäreitä. Lamppua emme. Etsimme myös sadeviittoja. Löysimme pehtoorille teknisen vaelluspaidan (miksi vaatteidenkin pitää olla teknisiä!). Sadeviittoja emme. Etsimme myös sellaista löhöämislaveria piazzalle. Emme löytäneet, mutta eihän nyt tarkene ulkona löhötäkkään. Eivätkä vuorikiipeilijät löhöile. 🙂

Blogissa on uusia polkuja, kuvissa. Minullakin on uusia polkuja. Niistäkin joskus toiste… Nyt lähden takaisin järkkäilypuuhiin.

Niitä näitä

Netistä tilattuja – ja peruttuja

Tänään soittivat matkatoimistosta: meidän jo ajat sitten, joskus sydäntalvella, varaamamme matka ensi lokakuuksi on peruttu, koska ei ollut tarpeeksi ilmoittautuneita. Matka oli loka-marraskuun vaihteessa Peking – Taiwan – Hongkong. Olen kyllä pahoillani peruuntumisesta, juuri tuo Taiwan olisi ollut kiinnostava kohde. Nyt olisi löydettävä uusi reissu… Bhutan-Kathmandu? Mutta kun jäljellä on vain yksi paikka… Kiina pähkinänkuoressa? Tansanian suursafari on jo täynnä.. Minne ihmeeseen? Matkaan on päästävä. Minä olin jo niin Kiina-orientoitunut… Kummitytön kanssa oli sovittu Beijingiin illallinenkin. Eivät siis kuitenkaan isoja ole murheeni tänään: matka vaihtunee toiseksi.

Tämä viikonloppu on tyhjä! Ei sovittuja juttuja. Ei pakollisia menoja. Ei mieluisia meetinkejä. Ei itse asiassa ollut viime viikonloppunakaan, joten oli enemmän kuin luonnollista, että keksin lauantaina soitella systerille, jotta josko järjestäisimme nyyttäri-sapuskan eräiden nimipäivien kunniaksi. Soitimme murmelinkin syömään, ja tyttären. Lauantaiehtoolla hiljaa mielessäni ajattelin, että ajelen sunnuntaina Stockalle ja ostan kaikkea mukavaa puolivalmista – vaikka sitten vähän tyyrimminkin – ja katan kauniisti ja: se on siinä. Ja sitten sunnuntaiaamuna valkeni, että on helluntai: kaupat on kiinni. Ei muuta kuin kerrankin vierasvara köksäilyä. Aina mietin niitä naistenlehtien juttuja ”yllätys-vieraille-nopeasti-herkkuja”. Eivät ole olleet mun juttu. Minä kun en osaa vieraille tehdä mitään nopeasti. Haluankin käyttää aikaa… Mutta niin ne meni nekin kekkerit sunnuntaina. Päivänsankarit saivat syödäkseen ja kaapien kätköjä tuli hyödynnettyä.

Tälle viikonlopulle en todellakaan aio mitään järkätä. On kotitöissä, töissä ihan yllin kyllin tekemistä. Ja keskiviikkona kohti mökkiä. Yesh, yesh, yesh….

Tiedättekö, miten hammashoito ja sandaalit liittyvät yhteen? Siten, että käyt – taas kerran – hammaslääkärissä, tai oikeastaan hammashygienistin luona, ja näet hänellä mukavannäköiset sandaalit ja kysyt, mistä moisia saa. – Maahiset näitä myy. Siis eikun nettiin ja tilaamaan (klikkaamalla kuva suurenee.). Minä olen saanut tänään omani. Ihanat ovat. (eikä ole maksettu mainos) Eivät ole minulla kovin pienet, mutta mitäpä minä sellaisilla? 🙂

Kolumni Luettua

Kolumni: Dekkarit ja ruoka

Eilinen kolumni jäi tänne Temmattuun postailematta. Tästä(KIN) aiheesta olisi voinut kirjoittaa pienen artikkelin. Eikä ihan niin pientäkään. Ehkä joskus kirjoitan.

__________________________________________________________

Dekkarit ja ruoka

Kesään kuuluvat dekkarit. Ruokafriikille sellaiset dekkarit, joissa syödään hyvin ja joissa käydään kulinaarisia keskusteluja, ovat arvattavastikin kesäloman lukunautintojen parhaimmistoa. Kun murhamysteereitä ratkotaan ranskalaisessa päivällispöydässä tai komisarion vaimon kokkailemien venetsialaisherkkujen reseptiikkaa avataan lukijalle, ei kirja voi olla huono.

Ruoka ja jännityskirjallisuus eivät ole aivan harvinainen yhdistelmä: päinvastoin. Klassikkodekkareiden kirjoittajista on mainittava Georges Simenon, jonka kirjoissa komisario Maigret´n Louise-rouva tarjoilee miehelleen ranskalaisen keittiön parhaita paloja. Ja toki Agatha Christien kirjoissa neiti Marple herkuttelee usein.

Suomalaisissa jännityskirjallisuuden ja ruoan yhdistäjissä on yksi ylitse muiden: Outi Pakkasen kirjojen päähenkilön Anna Laineen kanssa pääsemme syömään helsinkiläisiin ruokaravintoloihin, mutta myös Annan keittiöön, jossa syntyy helposti hyviä illanistujaisherkkuja tai pieniä makupaloja piknikille.

Sekä Simenonin (Madame Maigret´n keittokirja) että Pakkasen (Porosta parmesaaniin – Anna Laineen keittokirja) dekkareiden ruokajutuista on tehty reseptikokoelmat. Varsinkin Pakkasen kirjassa on paljon suomalaiseen kesäpöytään sopivia herkkuja. Ja kirja on myös lukunautinto.

Lukunautinto on myös tässä ”dekkareista keittokirja” -sarjassa vastikään suomeksi ilmestynyt Donna Leonin kirjojen pohjalta koottu ”Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettiin tapaan”. Yhdysvaltalaisen 30 vuotta Italiassa asuneen Leonin dekkareissa on kulinaarisia kuvauksia venetsialaisten perhepäivällisistä ja viipyilevistä lounaista.

Nyt Leon on yhdessä ystävänsä Roberta Pianaron kanssa kirjoittanut Brunettin vaimon Paolan keittiön salaisuudet julki: hurmaavia venetsialaisia kesäruokia nautittavaksi ennen tai jälkeen lukemisen. Kirjassa on lainauksia dekkareista, penne rigaten herkullinen ohje, resepti sitrus-omenatorttua ja kymmeniä muita herkkuja varten, mutta siinä on myös Leonin pieniä ruokatarinoita esimerkiksi venetsialaisesta kalastajasta, Capitano Albertosta. Kesälukemista tämäkin! Ehdottomasti!

Niitä näitä

Töistä Baroloon

Uutteran, mukavan, pitkälle tulevaa vuotta aikatauluttavan, haikean, työteliään, menneeseen palaavan, kyynelehtivän, lopultakin rauhallisen työpäivän jälkeen lähdin kaupungille pyörällä, helmat hulmuten polkien.

Puolet asioista jäi hoitamatta, mutta tärkein tuli hoidetuksi: kävimme ystävän kanssa ”yhillä” – kuten nuorison tapa ilmaista asia kuuluu. Olimme vähän ajatelleet menevämme torinrantaan höpöttelemään kuulumisemme, kuuntelemaan toisiamme, kertaamaan kuluneet ja miettimään mitä meillä on edessä, mutta kun aittaravintoloiden äärellä tuntui olevan heviä ja rokettirollia korkeilla desibeleillä, päätimme suosiolla vetäytyä jonnekin enimmäkseen ruokaan keskittyvään anniskelupaikkaan. Aikamme arvottuamme päätimme mennä NYT sinne Trattoria Baroloon. Siis se uusi oululainen trattoria, postin takana, vanhan Pakkahuoneenkadun Alkon paikalla. Eihän siellä ollut kuin kourallinen ihmisiä meidän lisäksemme, mutta paikka oli ihan mukavan oloinen.

Aitoitalialainen ruokalista: antipastit, primot, secondot, dolcet. Pizzaakin näytti olevan. Viinilista kovin vaatimaton. Laseittain vain yhtä proseccoa, yhtä valkkaria ja yhtä punaviiniä. Prosecco maistui enemmän siiderille kuin kuohuviinille, mikä ei vakuuttanut. Punaviini (sisilialainen joku, jonka nimeä meille ei kerrottu) ei säväyttänyt. Mutta ruoka. Me molemmat tilasimme puna-ahventa. Erinomaista. Ohessa kelpo täytetty tomaatti ja paras kaikesta: raviolin kaltainen täytetty nyytti jossa sisällä pinaattia, sipulia… molto bene!

Minä otin vain pääruoan, pari lasillista viiniä ja espesson ja koko lasku oli 31 euroa. Kyllä oli hintansa väärti. Semminkin kun saimme pieniä ”terveisiä keittiöstä” useammankin. Alun bruchetta oli ihan huippu ja laskua ennen tuotu tryffeli mietitytti – – hm .. mikä tämä erikoinen maku on? – Tryffeliöljyä, kertoi tarjoilija. – No, sehän se. Aina sen perinteisen Fazerin sinisen voittaa. Metka juttu oli se.

Ei millään muotoa huono kokemus. Ollenkaan, miltään osin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Töistä harrastuksiin

Innostua jostakin, innostua taas niin kovasti ettei meinaa lopettaa, vähentää, hiljentää, – – Ja ettekä arvaa, mistä puhun? Töistä! Nyt on taas ollut viime ajat ihan hullun hauskaa töissä. Tänä aamunakin oli jo ennen seitsemää sinne kiidettävä. On taas pitkästä aikaa sellainen ”olisipa-maailmassa-kahvat-niin-kääntäisin” -olo. Lopun alkua? 🙂 Ehkäpä.

Kävimme pehtoorin kanssa äsken pyörällä kaupungisssa (meidän vuorikiipeilijöiden täytyy koettaa liikkua aina kun mahdollista) ja olimmekin aika kauan. Etsimme meille päiväreppuja sinne Alppi-turneelle. Onhan meillä mökillä yksi pieni reppu, johon mahtuu vesipullot, kompassi ja kamera, sadeviitta ja kartta, tulitikut ja nenäliinoja. Eikä sitten juuri muuta. Ja sitten minulla on city-reppu, jota käytän duunimatkoilla ja kamerareppuna. Mutta nyt me halusimme/tarvimme uudet isommat reput. Aiotaan Lapissakin tehdä vähän aiempaa pitempiä taivalluksia tulevan vuoden kuluessa.

Ja menimme sitten Partioaittaan, jossa saimme vähintäänkin erinomaista palvelua. Ja nyt meillä on reput. Hienot ovat: varustetaso on kuin sporttiautoissa. On ilmaviilennettyä selkämystä , ja leveät viilekkeet ja kaikkinensa ihan reppujen a-luokkaa!

Ja sitten minulla on yhdeltä parhaalta duunikaverilta saamani retkilusikka. The Spork. Limited Edition. Siis ei mikä tahansa tupperi-muovi-turhake. Parasta tässä oli lahjapuhe. Tämä lahjanantanut työkaveri on ollut meillä vasta pari vuotta ja olen sitten ollut hänelle lähin jelppaaja ja mentori (hieno sana eikö?) koskapa hoidamme omissa oppiaineissamme suunnilleen vastaavia hommia. Hän on verraton verbaaliakrobaatti – erityisesti kirjallista tekstiä tuottaessaan – mikä taas tänään tuli ilmi.

Aamuvarhain kun olimme vasta kaksistaan (kuten yleensäkin aamuisin) duunissa hän tuli huoneeseeni vallan ovelan näköisenä, kädet selän takana ja aloitti (voi kunpa osaisin kirjoittaa puoliksikaan niin mainiosti kun hän puhui):

”Kun meillä nyt ainakin vähään aikaan on viimeinen yhteinen työpäivä [hän lähtee huomenna Japaniin] ja kun eläköitymisesi lähenee [muistanette sen lehtijuttuun jääneen virheen] haluaisin nyt muistaa jollain pienellä ja samalla kiittää avusta —

Kun nyt olen antanut itseni ymmärtää, että lomallasi haluat nimenomaan aikaa ja rauhaa, ajattelin hankkia jotain niihin liittyvää. Mutta kun aikaa ei voi panna pulloon, tuli mieleeni, että hakeudut varmaan pohjoiseen, tuntureiden katveeseen rauhaan ja patikoimaan, joten päätin ostaa sinulle maastopuvun. Mutta hyvin pian huomasin, että nehän ovatkin varsin hintavia, ja – kuten tiedät – yliopistonlehtorin tulot eivät ole kovinkaan mittavat, päätin luopua ideastani, semminkin kun en edes tiedä kokoasi.

Ja sitten tulinkin ajatelleeksi että ehkä sittenkin olisi parasta muistaa jollakin, mikä liittyy ruokaan. [evästelemme hyvin usein yhtä aikaa työpaikan kahvihuoneessa, ja minulla on paha tapa urkkia, ja aivan!: pyytää saada maistaa hänen eväitään. Hänellä kun on japanilainen vaimo, joka pakkaa miehelleen evääksi kaikkea muuta kuin ruisleipäviipaleet ja jukurtin tai eilisen makaroonilaatikon jämät. Tulemme siis usein keskustelleeksi ruoasta, japanilaisesta ruoasta, suomalaisesta ruoasta ja… ] Pian ajatuskulku johtikin siihen, että muistan jollain, joka liittyy sekä retkeilyyn että ruokaan: the Spork. Ja nimenomaan tällainen hohtoversio. Se heijastaa pimeässä. Voit Lapissa jos sinne aiot kerran pidemmäksikin aikaa jäädä, nauttia kaamoksessakin herkkuja… ”

Nyt minulla on siis superhieno reppu ja ihan ylivertaisen erinomainen lusikka-haarukka, joten voin jo laskea päiviä lomaan: viisi. VIISI työpäivää. Vain? Enää? Vielä?

Huomennakin on.

Makrokuvaus