Otsamotunturin huiputus

Tänään – kun saimme pojankin hereille,
– ei niin että itsekään oltaisiin aamuvarhain oltu hereillä
– aamupäivällä ehdimme –
ennen iltapäivän massiivisia sadekuuroja  ja aamun sateenräpsyjen välissä –
käydä korvasieniapajan tsekkaamassa.

Melkein parin tunnin tepastelun aikana ehti sataa, paistaa,
olla helle ja puottaa vettä oikein kunnolla.
Sieniä? Tasan yksi! Yksi!

Muutoin juhannusaatto kulunut kolmistaan oleillen. Minäkin olen oleillut.

______________________

Ja tehnyt eilisestä Otsamotunturin huiputuksesta matkakuvakertomuksen:
minivaellus tässä, olkaapas hyvä!

Otsamotunturille pääsee joko suoraan Siidan edestä lähtevää patikkareittiä pitkin tai sitten voi ajaa Inarin keskustan ohi,
Kaamasentietä puolenkymmentä kilometriä pohjoiseen, kunnes tulee viitta Angeli ja Rovajärvi.
Sitä sitten ajettava tovi.
Auto parkkiin ja kohti tunturin lakea (418 mpy).

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Alussa oli aika tasaista.

Sääskiä? Koko reissulla enemmän sopuleita (3) kuin sääskiä (2).

Vähitellen alkoi olla korkeuseroja.

Ensimmäiseen kahteen kilometriin meni puoli tuntia, viimeiseen kilometriin saman verran.

Inarinjärvi jalkojen juuressa … 😉

Ja Hammastunturille päin melkein yhtä huikeaa…

Kohti ääretöntä ja sen yli … tai johonkin …

Tuulessa Temmattu…  taustalla Juutuanjoki ja Ritakoski.

Taivas kattona.

Hilla kukassa,  ja Lapin orvokki ja merimarja ja suopursu ja kurjenkanerva … Kaikki kovin kaunista.

Tunturin huipun puuceen edessä on kivi, jossa on näin hienot ”kerrokset”.

Tämä oli varmaan ensimmäinen huiputus,
jossa alastulo oli vaativampi, vaikeampi kuin ylöspäin kapuaminen.

Kotimatkalla vastaantulijan kaistalla tällainen pariskunta.

Ja sitten mökkitiellä jo paistoi kauniisti kun kotiudutttiin vai pitäisikö sanoa mökkiydyttiin…

Korkean paikan leirillä

Met huiputimma Otsamo-tunturin tänhään. Sole, poika, homma, eikä mikhään, kiivetä sinne päälle, mutta tuuppa alas!

Kävimme siis tänään Inarissa ja kapusimme Otsamo-tunturin laelle. Korkean paikan leiri ennen parin viikon päästä olevaa reissua Kitzbüheliin ja sen vuorille, on hyvässä alussa. Kyllä kannatti kiivetä. Kuvia ja kertomusta huomenissa tai lauantaina (nyt ei malta, kun on niin kaunis ilta Hangasojalla).

Päivä suunnilleen tuohon reissuun kuluikin. Ennen lähtöä kävimme Saariselällä Partioaitassa ja ostimme sitten ne Lekit, vaellussauvat siis. Löysin sen kameralle jalustaksi (monopodiksi) passelin vaellussauvan, josta olin haaveillut ja joka oli tällä korkean paikan leirillä hyvä testata. Oli hyvä kuvatessa. Ja vaellussauvana  myös, varsinkin alastullessa. Nuppi lähtee irti ja siihen voi ruuvata kameran kiinni. Olen tyytyväinen hankintaan.

Eipä ollut reitillä kun yksi pariskunta meidän lisäksemme. Jotta ei tunkua.

Mökille palattua makkarawokkia. Ette usko, mutta lappilaista perinneruokaa: makkarawokkia. Tulomatkalla kuulimme kun Lapin radiossa  Marttojen ihminen neuvoi tekemään lappilaista juhannusperinneruokaa: makkarawokkia! Minä siitä idean poimin.. Erityisen hyvää siinä oli parsakaali. Ja helppous. Minulla kun nyt ei ollut mitään erityisiä kunnianhimoja kokkailuun: kaksistaan kun nälkäisinä pöytään istahdimme. Ei VMP (varamiespalvelu), ei nuoret, ei ketään kerallamme syömässä.

Saunan lämmittelimme vastikään. Pehtoori pulahti purossa, minä jätin huomiseen tai elokuulle 🙂

Ja nyt juuri Juniori tuli tänne. Poika otti ja ajeli työpäivän jälkeen meidän seuraksemme, iloksemme, tänne. Tyttöystävänsä kun on juhannuksen duunissa, poika otti Maisan (tyttöystävän koiran) ja ajaa hurautti tänne. Johan met olemma mielissämme kun tänne tuli… 🙂

 

”…että se on elettävä”

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää 🙂

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan ”infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa ”läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – –
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa ”aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus ”en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa ”uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Lähtö

Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden ”Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone)  –  silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja,  lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …

Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…

(klikkaamalla suurenee)

Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.

Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta  tähdellistä.

Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen ”poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman  autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…

Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin,  avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.

Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!

Juhannusruokaa

Juhannusruokaa? Tuntuu vähän hassulle suunnitella sitä, kun ulkona sataa vettä kuin syyskuussa, kun ainakaan toinen lapsista ei pääse mökille töiden takia, ehkä toinenkaan ei tule, koska tyttösystävänsä on duunissa juhannuksen, kun itsellä kaikki työt ovat äärimmäisen kesken, ja loma tuntuu olevan jossain hyvin kaukana, kun sekä kotona että duunissa työhuoneen järjestelyt ovat liki kaaottisessa tilassa!

Mutta niinpä vain eilen ehtoolla leivoin tomaattipiirakan (taas koesapuska kesän ruokahaasteeseen, jossa siis aiheena tomaatti). Piirakan resepti on Hans Välimäen uudesta kirjasta ”Ruokaa Ranskasta”. Kirja poikkeaa Välimäen aiemmista opuksista – pipertämistä, grammoja, puolen asteen lämpötilatarkkuuksia ei ole, vaan rehtiä bistroruokaa, joka onnistuu oikein hyvin kotosalla. Samaisesta opuksesta myös jo pari kertaa mainostamani Kuhaa Meunière. Kopsailenpa molempien reseptit tähän alle, ja molempia voin suositella juhannuspöytään. Piirakkaa huoneenlämpöisenä lounaalle salaatin kanssa tai ilta/yöpalaksi viinilasillisen kera. Ja kuhaa söimme lauantaina salaatin ja rieskan kanssa, uudet perunat olisivat varmasti ihan passeli lisuke.

Tomaattikuvaan olen kummallisen tyytyväinen, sillä punaista on mielestäni kovin vaikea kuvata.
Punainen vääristyy ällöttäväksi – usein. Nyt tomaatti on oikean värinen.
Alla oleva piirakka ei ole erityisen herkullisen tai esteettisen näköistä, mutta hyvää se on.

Tänään aion vielä laittaa jääkellarin lohta tekeentymään: ehtii vielä aatoksi kun tänään tai huomenna tekee. Sitä söimme jouluna, mutta sopii kyllä juhannuspöytään vallan hyvin. Semminkin kun nyt on Norjan lohta on edullisesti saatavilla. Tällä tavalla lohesta lähtee paljon rasvanmakua pois, ja kalasta tulee kiinteämpää. Erinomaista. Ei lisättävää.

Paitsi että resepti siihen on tässä ja tee kalan kaveriksi sinappikastiketta, joka kyllä maistuu myös salaattien ja makkaran kanssa.

Jääkellarin lohi

Hanki kilo tuoretta merilohta kauppahallista. Selkäruodot kannattaa pyytää kauppiasta poistamaan, tai nyppiä itse.
Valmista liemi: kiehauta litra vettä, lisää siihen 120 g merisuolaa ja 60 g sokeria. Jäähdytä liemi ja kaada se astiaan.
Laita kala liemeen nahkapuoli ylöspäin ja asettele lautanen painoksi, jotta kala pysyy liemessä.
Kala saa tekeytyä 4 – 6 päivää. Leikkaa se noin sentin viipaleiksi ja tarjoa sinappikastikkeen kanssa.
Tillillä tai ilman. Maistuu yhtälailla alkupalana puikulaperunoiden kuin ruispaahtoleivän tai saaristolaisleivän kanssa.

Sinappikastike

2½ dl makeaa sinappia
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä

Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

 

 

Kuhaa Meuniére (eli myllärin tapaan)

 

100 g kirkastettua voita
4 kuhafilettä (150 g/kpl)
vehnäjauhoja ja suolaa
20 g kylmää voita
3 rkl hienonnettua persiljaa
1 sitruunan mehu

Sulata 120 g voita miedolla lämmöllä, kaada korkeaan lasiin ja kun hera on laskeutunut pohjalle, kaada kirkas keltainen osa toiseen astiaan. Kääntele kuhafileessä vehnäjauhoissa ja suolassa. Kuumenna kirkastettu voi paistinpannulla ja paista fileitä kaksi minuuttia puoleltaan: ota fileet pannullta, lisää pannuun kylmä voi ja persiljasilppu ja freesaa nopeasti, minuutin verran. Lisää sitruunamehu ja anna liemen kevyesti ruskistua. Kaada kuuma persilja-sitruunavoi kuhafileiden päälle ja tarjoa heti.

Tomaattipiirakka

 

100 g kylmää voita
1½ dl emmentaljuustoraasteta
3 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl kylmää vettä.

2 rkl punaista pestoa
4 tomaattia
punasipuli
100 g chevrejuustoa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna uuni 175 asteeseen.
Kuutioi voi. Laita auhot, juusto ja  voi yleiskoneenseen ja anna koneen pyöriä niin kauan että taikina on pallona.
Vuoraa ”irto)pohja)vuoka leivinpaperilla. Kauli taikinasta sopivaksi, myös reunoille yllettävä.
Viipaloi tomaatit, sipuli ja vuohenjuusto ja asettele limittäin peston päälle.

Uuniin keskitasolle, noin 35 minuutiksi. Jäähdytä, koristele basilikalla ja tarjoa.

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan …”

”Ole hyvä unelmiasi kohtaan… ”
(Tabermann)
 
 
tai

Epäröinnin kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään
jättää käyttämättä ?

(Tämäkin Tabermann´lta)

 

Olen epäröinyt, miettinyt, enkä ole ollut niinkään rohkea.
Mutta päätöksen olen tehnyt
– jo aikaa sitten.

 

Miksikö?

Jossain vaiheessa tapahtui liukuminen keskinkertaisuuden tunteeseen, jämähtämiseen, merkilliseen henkiseen laiskistumiseen, ja sitten jonain toisena päivänä kertakaikkinen uupumus taistella kaikkea uudistusvastarintaa vastaan. Joskus ”yksinkö minun on tämä homma meidän osalta taas tehtävä” -fiilis. Joku ikään liittyvä miettiminen … ja ehkä perhe-elämässä tapahtumassa oleva muutos? Omassa työssä riittämättömyys, – ajan riittämättömyys  ja oma riittämättömyys.  Ambitioiden hiipuminen tai suuntautuminen jonnekin, johonkin humanistiseen, mikä ei sovi yliopiston uuteen, uljaaseen tulevaisuuteen. Liikaa vakavia sairauksia lähellä, liian vähän aikaa läheisille. Ajan rajallisuuden tajuaminen, pelkokin.

Toisaalta paljon haaveita, mitä kaikkea haluaisi tehdä – jos ehtisi. Missä kaikkialla käydä – jos olisi lomaa. Jokainen mökiltä lähtö sattuu, melkein fyysisenä kipuna tuntuu, ja moni kysyy, miksi sitten lähdit. Monta (työ)projektia, jotka ovat kesken, kun ei enää, kuten vielä 10 vuotta sitten, viitsi, jaksa, halua käyttää osaa viikonlopuista/lomista tutkimukseen. Sellainenkin tunne, että olen minä osani tehnyt: 30 vuotta yliopistotöitä ja monta kirjaa. Toisaalta haluaisi käydä kursseja oppiakseen tekemään niitä lisää: luovan kirjoittamisen kurssi, taidehistoriaa, valokuvausta, — vaikka kuinka paljon opittavaa olisi. Ja se herkku/keittiökauppa-ajatus aina vaan elää – Tampereella kävin vähän asian tiimoilta konsultointia hakemassakin. Ja voisihan sitä opetella vain olemaankin, leppoistamaan elämänmenoaan.

Sitten eräänä päivänä (jo reilu vuosi sitten) kesken kokouksen kuulen sanovani: ”— mutta entä sitten kun minä jään vuorotteluvapaalle?”

Seurasi hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Sen jälkeen on asiasta paljon puhuttu, epäillen onnistunko, osaanko olla, pyydetty jättämään moiset unelmat – toisaalta kannustettu.  On sattunut paljon, mikä on helpottanut lähtemistä, sydäntalvella varsinkin, ja paljon sellaista (opiskelijat!!),  että olen miettinyt päätöksen perumista, – mutta nyt se vain on niin, että minä jään kuin jäänkin vuorotteluvapaalle. 🙂  Minä jään!

Kohti ääretöntä ja sen yli! Uusia polkuja! Yritän olla hyvä unelmiani kohtaan!