toukokuu 2011

Tennareista! Ainakin pentuna tiesi siitä, että on kevät, kun  sai uudet valkoiset tennarit (kollaasin oikeassa alanurkassa meillä veljen kanssa. Kuva suurenee klikkaamalla), ja sai testata uuden jätskimaun. Tai ainakin sai jätskiä.  Nyt on uudet tennarit, ja uutta jätskiä.

Ilkka Lappalaisen kolumnissa Kalevassa todettiin tennareista …

Tennarit olivat kovaa huutoa. Niiden piti olla valkoiset. Ehdottomasti valkoiset. Kaikilla kun oli. Vaikka eivät ne kauan valkoisina säilyneet. Juuriharjalla ja mäntysuovalla jynssättiin vähän väliä, jotta saatiin alkuperäistä väriä näkyviin.

Tennareiksi kutsuttiin matalia, varrettomia, nauhallisia, kumipohjaisia ja farkkukankaisia tossuja. Maksoivat vain kympin tai jotain. Markoissa.

Juuri noin se meni. Nyt ei vain ole Nokian valkoiset kympin tennarit, vaan on kultaiset, pyöreäpohjaiset citytennarit. Maksoivat enemmän kuin kympin, mutta löytyi meitsin kokoa! Ah, onnea! Nyt tuntuu keväälle.

Ja sitten jätskiä. Sortolan ”Maatalon jäätelöä” tehdään Ylikiimingissä, tuossa Oulun naapurissa. Ja luomuherkkua saa ainakin Linnanmaan Prismasta ja Oulun (ei muista, kuulin tänään, kerrankin näinkin päin!) Stockalta.  Lämpimästi suosittelen. Nautitaanpa näistä!

Tällaisenä päivänä kun

syöminen on repsahtanut ylenpalttiseksi välipaloista nauttimiseksi,

pojasta ei ole kuulunut mitään, ei ole käynyt eikä soittanut, mikä on aika harvinaista,

kaikki opiskelijat ovat olleet kovin väsyneitä, kovin huolestuneita siitä ja tästä ja monesta muusta,

löydän itseni useamminkin kuin kerran Interhomen sivuilta surffailemasta

pehtoori on saanut nurkkahuoneen lattian parketin asennuksen valmiiksi,

olen maksanut laskuja enemmän kuin kuukausipalkkani edestä,

aamulla istuimme aamukahvilla ja pehtoori omaksi hämmästyksekseen totesi, etteihän kello ole kuuttakaan,

olen kirjoittanut 16 sähköpostia, minä laskin ne äsken: 16!,

kuulin, että Oulussa on avattu uusi italialainen trattoria (Barolo),

on enää kuusi yötä siihen että tytär tulee kotiin,

olen aika levollinen ja tuntuu kuin olisin löytänyt jotain mitä talvisydännä kadotin,

kaipaan uutta kirjaa luettavaksi, jotain ylivertaisen lälläriä ja romanttista,

minulla on paljon aikeita ja paljon sanoja tulevasta.

Tällaisena iltana ei ole mitään kirjoitettavaa, mistään.

Duunipäivän venähdettyä taas liki kellonympäriseksi oli hyvä lähteä vähäksi aikaa ulos hakemaan makrohaasteen vastauksia (ks. edellinen postaus).  Ja ehkä vielä enemmän hetkeksi huohtamaan. Ja olihan tuossa lähimetsässä taas ihana iltavalo.

Vähän aikaa tuolla tepastellen alkoivat päivän monet, minua koskettaneet jutut asettua oikeisiin suhteisiinsa ja muuttua muistoiksi. Mietin, miten ne muistot syntyvät, voiko jo yhdessä päivässä tapahtuneista asioista tulla muistoja? Vaatiiko muiston syntyminen pidemmän kypsymisajan? Tietysti muisti koko ajan suodattaa ja valikoi ja  vaatii ja väistää… mutta – –

Äkkiä on ilta,

– – ja muistan aamun erittäin hyvän keskustelutentin opiskelijoiden ja kollegan kanssa. Onko se jo muisto?

Päivän aikana on muutama minuun sattuva (hyvässä ja pahassa) keskustelu, joista selvästikin suodatan paljon tarpeetonta pois. Prosessoin asioita, sanoja ja teen niistä itselleni muistoja. Sellaisia muistoja kuin minulle sopii. Mutta vaikka haluaisin jotain jo jättää pois muististani niin se ei onnistu. Noup.

Ja sitten illan seminaarissa joudutaankin keskustelemaan juuri tästä historiantutkijoiden tärkeästä kysymyksestä, mitä muistetaan, miten ja miksi. Tietoisesti tai tiedostamatta. Metsässä käveleskellessä näitä  mietin. Näitäkin.

Ollaan taas siinä ajassa vuodesta, että on merkillinen käsitys, että eväät on syötävä koneen ääressä, että käytävälle ei ehdi jäädä opiskelijoiden kanssa jutustelemaan, että on vain revittävä itsensä illansuussa kotiin, että kello ei aamulla ehdi soida ennen kuin jo herää, että samaan aikaan kun on jonkun kanssa puhelimessa laatii sähköpostia toiselle, että duunin ja kodin välillä kulkee käsilaukun lisäksi massiivinen kassillinen tai ainakin yksi 8 gigan muistitikullinen matskuja, että kirjastossa käydessä ei voikaan livahtaa lehtisalin puolelle lukemaan Kamera-lehteä, että pelkästään niiden tekstien, joita on luettava tulostamiseen menee puoli tuntia, että …

että ei muista että ei valmiissa maaailmassa mihinkään ole kiire.

Ja joka toukokuuhan se on tällaista. Vaikka joka vuosi huhkisi ja heiluisi kuinka ei ne kiireet siitä hupene. Jotta nyt alan relata. Lähden katsomaan ”Täykkäreitä” ja piut paut välitän mistään hopusta.  Se on asennekysymys. Katotaan vaikka, hitsi!

Juuri kun olen puhelimessa tyttäreni kanssa Strasbourgiin ja juuri kun hän kysyy ”millainen ilma siellä on?” alkaa sataa räntää, alkaa sataa rakeita. Mutta siitä huolimatta sanon, ”tuuthan takaisin”? Vappupäiväänhän pieni lumi/räntä/vesisade kuuluu, eikö vain? Tulee tännekin kesä, usko pois … 🙂 Eihän me muuta voida kuin uskoa, eihän? Sade kuuluu vappupäivään.

Vappupäivään meillä kuuluu myös piipahdus Rotuaarilla (Oulun keskustan kävelykatu), ehkä kuohuvalla jossakin, usein vappupäivään kuuluu kevään ensimmäinen rullistelulenkki, vappupäivään kuuluu pienoinen väsymys, vappupäivään kuuluu myös ensimmäinen tötteröjätski, jonkin verran kanditöiden silmäilyä, ehkä vähän haravointia, ja joka tapauksessa kuohuviini (eks)naapureiden kanssa.

Ja tänä vuonna noista ei ole toteutettu mitään! Perinteistä on luovuttu!

Tänään ei väsytä, sillä on nukuttu yli yhdeksään (venähti eilen aika myöhäiseen/aikaiseen = kello oli reilusti yli puolenyön ennen kuin maltoimme lopettaa juhlimisen. Meillä oli juhla, oli  ystäviä, meillä oli nyyttäriajatuksella huippuillallinen.

Paljon asiaa, höpötettävää, tulevia toiveita (Skotlantiin?), vuosientakaisia yhteisiä muistoja, paljon naurua, kaikkinainen myötäelämisen tunne,  yhdessäolemisen helppous,   juhla.

Tänään lupasin itselleni jättää urheilun väliin jos harrastelen hyötyliikuntaa. Harrastin. Paljonkin.

Niin paljon että kaupungille ei ehditty, nuoripari tuli syömään … tein kaikenlaista. Ja siinä ohessa niitä juttuja joita olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten. Tänään oli aikaa…

Tätä (klik) olen nyt  tykännyt kuunnella. Kun kiljut riemusta. Melankoliaa sopivasti. Ja jotenkin tähän biisiin  kuuluu kuva,  jonka otin. Minä pidän kuvasta kovastikin, olen tyytyväinen otokseeni, vaikkei niin ihmeellinen olekaan, mutta jotakin siinä on – minulle  … Sopii tuohon biisiin. Minun mielestäni … melankoliaa vaikka on kevät  …