Ihan kuin odottaisin jo jotain…

Myrsky repii puita ja … ei sentään salamoi, mutta koko illan ollut hirmuinen tuuli. Oli jo aamulla Linnanmaalle polkiessa.

Tänään olen kaivannut ulkona oloa, haluaisin vaeltaa tunturissa, kiivetä Iisakkipäälle, katsoa kauan – kauas, kuunnella hiljaisuutta. Tänään päätin, että ensi kesänä käydään isonveden äärellä, ajetaan Jäämeren rantaan. Vihdoinkin käydään Pykeijassa.  Ehkä mennään Tromssaankin. Otsamo-tunturin huipulle haluaisin kiivetä. Ehkä me menemme sinne Inarinjärven ”taakse” jossa on kuulemma hienot vaellusmaastot. Niin olen antanut itselleni kertoa. Tulistelemme siellä. Siikaleipiä ja purovettä. Leetapullaa ja kahvia.

Haluaisin ajella Järvi-Suomessa, piipahtaa jossain vanhassa kartanossa perinnelounaalla, käveleskellä Lounais-Suomessa kallioilla. Tutustua johonkin ”uuteen” keskiaikaiseen kivikirkkoon ja sitä ympäröivään kirkkotarhaan.

Kuinka olisikaan mukavaa, kun voisin lukea loppuun sen sisarelta synttärilahjaksi saamani kirjan, eikä tarvisi ajatella, että on sammutettava valot ja nukuttava, jotta aamulla jaksaa herätä salille ja duuniin. Voisi lukea auringonnousuun ja sitten nukahtaa ja mennä vasta puolelta päivin rullislenkille kun Koskelantiellä ei ole paljon liikennettä. Ja jos iltapäivällä sataa voisi laitella Strasbourgin reissun kuvista matkakertomuksen nettisivustolle. Ja sitten voisi tehdä suuren kulhollisen salaattia, ja tsatsikia ja viritellä grilliä ja kutsua pojan ja tyttöystävänsä töiden jälkeen syömään. Ja ehkä sitten voisi tehdä tyttären perjantaisiin pileisiin herkkuja.

Montako yötä juhannukseen onkaan?

Arviointeja

Monenlaisia arviointeja.

Eilen aamupäivä meni kuunnellessa opetusnäytteitä – saameksi. Kuulun viran(tehtävien)täyttöjä valmistelevaan työryhmään, mikä merkitsee että aina kun humanistisessa tiedekunnassa täytetään uusi opettajantehtävä (professori, yliopistonlehtori, lehtori, yliopisto-opettaja) niin hakijoiden on annettava 45 minuutin mittainen opetusnäyte, jota on kuunneltava ja  arvosteltava. Olenpa itsekin joutunut opetusnäytteen kerran antamaan, ja kyllähän se oli jotensakin rassaavan jännittävä tehtävä. Hengissä selvisin. Nyt olen siis kuulijapuolella ja eri tieteenaloilta on joutunut/saanut kuulla hyvinkin erilaisia opetusnäytteitä.

Eilinen oli kyllä huippu: saamen kielen yliopisto-opettajan tehtäväntäytössä oli loppusuoralla kaksi hakijaa ja heidän luentojaan sitten aamupäivä kuunneltiin ja arvioitiin. Oli meidän arviointiryhmässä sentään saamea äidinkielenään puhuviakin, joten myös sisällön arvioinnille oli perusteita. Mutta toisaalta oli hyvin opettavaista itselle katsoa ja seurata opetusta jotensakin täysin ummikkona. Hyvä opetus siitä, kuinka esitystavalla on vaikutusta kuulijaan ja oppimiseen.

Lisää arviointeja oli tehtävä eilen iltapäivällä kandiseminaarissa. Ja siellä yritin painottaa opiskelijoille, kuinka paljon on merkitystä sillä, miten työnsä kirjoittaa.  Hyväkin tutkielma voi romahtaa huonoon ylöspanoon, mutta toisaalta hyvästä voi tulla vielä paljon parempi, jos se on kirjoitettu sidoksisesti, oikeakielisesti, vahvasti argumentoiden, – teksti voi jopa viedä mukanaan! Joskus niinkin käy.

Ja tänään sitten. Oli historian pääsykoe. 180 kokelasta, joissa 2/3 nuoria miehiä, mikä on poikkeuksellista. Meillä on yleensä aika fifty-fifty. Nyt kysymykset olivat poikkeuksellisen laajat tai siis ne olivat aineistotehtäviä, mikä tarkoitti, että enemmän kuin puolet kokelaista istui koko kolmetuntisen. Ikähaarukka pyrkijöissä 18 – 65 v. ja mikä riemullista mukana oman opiskeluaikani parhaimman kaverin poika. Ei olisi ihan harvinaista, että meille joku seuraa isänsä (tai äitinsä) jälkiä – meidän perheen lapsilla ei ole koskaan tullut pieneen mieleenkään lähteä lukemaan historiaa. Mikä lienee ihan ymmärrettävää 🙂 Tämän vuotisen pääsykokeen osalta minun jobini on nyt ohi. En ole tarkastusvuorossa.

Huomenna vielä arviointeja. Iltapäivän haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen hakeutuvia. Voisi luulla, että helppoahan se on olla aina vain arvioijana, mutta eihän se ihan niinkään mene. Vastuu painaa.

 

Noutopöydän ääressä – mitä valitset?

Lähes jokaisella on varmastikin ainakin kerran vuodessa kutsu juhliin, joissa on buffet-pöytä. On synttäreitä, ristiäisiä, rippijuhlia, viiskymppisiä, kirjojen julkistuksia,   – lakkiaisia. Kun olet noutopöydän ääressä, mitä valitset mieluiten? Toivotko että pöydässä olisi sen seitsemän sortin pikkuleivät, paakkeelsia ja pullaa yllin kyllin. Vai oletko suolaisten leivonnaisten ystävä: lohipiirakkaa, salaattia ja coctail-paloja? Tai oletko sitä mieltä, että kunnon hyvä iso kakku kuuluu juhlaan eikä muuta tarvita?

Itse nautin sellaisista juhlabuffeteista, joissa on pieniä makoisia, erilaisia suolaisia tarjolla. Esimerkiksi viiime lauantaina saimme pinchos (pintxos)-makupaloja, jotka ovat jotensakin sama kuin espanjalaiset tapakset, mutta nämä pienet makupalat kuuluvat nimenomaan baskikeittiöön. Lauantaina monien erilaisten joukossa yksi oli ylitse muiden: taatelikääröt. Taateleista poistetun kiven tilalle oli pantu nokare vuohenjuustoa, ja sitten taateli kiedotttu pekoniviipaleeseen ja nämä coctail-tikulla kiinnitetyt pikku kääröt käytettiin kuumassa uunissa. Kuinka ne olivatkaan erinomaisia! Juuri sellaisista pidän hyvin paljon.

Esikoisen lakkiaisten aikaan, kolme vuotta sitten, olin periaatteessa koko toukokuun virkavapaalla, (mitä nyt kävin proseminaarit hoitelemassa, tenttikysymykset tekemässä ja vastaanotot pitämässä :)), mutta joka tapauksessa aikaa lakkiaisten järkkäämiseen oli jotensakin reilusti enemmän kuin nyt. Huolimatta siitä, että olimme tyttären kanssa melkein kaksi viikkoa Kiinassa (paossa minun puolivuosisataisia ja tytär yo-lahjamatkalla, jossa ahkeroi ja luki pääsykokeisiin ison osan ajasta!). Mutta siis. Noihin lakkiaisiin leipominen ja kaikki järkkääminen lähti silloin totaalisesti lapasesta: tein 21 kakkua, suolaista piirakkaa ja torttua (voileipäkakuista en itse pidä, enkä osaa niitä tehdäkään, joten sellaisia ei meidän buffeteissa nähdä) ja kaikenlaista muuta. Huolimatta siitä että meillä kävi 101 vierasta, kaikkea kuitenkin jäi – paitsi, että suolaiset pikkupalat loppuivat. Enhän voinut yksin niitä syödä?!

Nyt kun aikaa on todellakin vain murto-osa noista kesteistä, olen päättänyt,  että muutan vähän konseptia.

Mielenkiinnon vuoksi laittelen tähän kyselyn… Et voi ruksata kuin yhden kohdan, mutta klikkaa siis yksi vastauksesi ja äänestä! Jollei mikään näistä vaihtoehdoista ole mieluisesi, niin viimeiseen kohtaan voit kirjoittaa oman vaihtoehtosi…

(Suljen äänestyksen viikon päästä.)


Pihapäivä

Aamuvarhain (oikeasti varhain! Kahdeksalta olin jo takaisin) oli merkillinen näky kun Rajahaudassa sähköpylvään nokassa tikka nakutti metallista johtojenjakolistaa ihan mielettömällä vimmalla. Luulisi nokan tylsyvän moisesta. Muutoin hiljaisessa, yön myrskyn jälkeisessä aamussa merkillisen absurdi näky. Itsekseni hihittelin kun katson tikkaparan touhuja.

Pihaprojektit jatkuivat, ja kävin puutarhallakin. Säynäjäahon puutarha Patelassa on minun suosikkini. Siisti, ja kukat hyviä. Eikä pahan hintaisiakaan. Kovin paljon pihakukkia ei vielä uskaltanut ostaa, voi olla vielä pakkasöitä. Tänä vuonna aion laittaa vähemmän kuin aiemmin, sillä meillä on pihalla monta isoa perennapenkkiä ja tänä vuonna kasteluhommat voi olla entistä vaikeampi järkätä. Poikakaan kun ei enää täällä asu. Mutta jotain sentään jo nyt laittelin: orvokkeja ja ruusubegonioita moneen purkkiin. Poika pesi autoa, tytär luki ja otti aurinkoa, pehtoori istutti piazzalle kosmoskukkia ja lumihiutaleita. Pihalla lämmintä! Liki idyllistä.

Ilta meni Festaa siivotessa. Touhuaminen on hyväksi.

 

 

Toukolauantai

Tämän lauantain ykkösjuttu on ollut olla ulkona. Tänään on ollut yksi niistä päivistä, jotka vuodessa ovat parhaita. Olemme laitelleet pihaa kesäkuosiin.

Aamulenkkien (molemmat erikseen, niinhän se meillä menee) jälkeen tuunasimme pihaa, Huvilan ikkunat pesin ja muutenkin siivosin. Huvila on pihalla oleva ”huvimaja”,  joka on nyt jo toistakymmentä vuotta vanha, mutta joka on jäänyt vähälle käytölle sen jälkeen kun  tontin toiselle laidalle saimme La Festan valmiiksi. Huvilaan on tullut vuosien varrellla kerättyä kaikkea sinistä. (Värkkäilen tässä joskus kollaasin  …)

Jokaiselta ulkomaanmatkalta on ostettu jotain pientä, pääasia että on sinistä … Kreikasta on ollut helpoin löytää jotain mukavaa, ja siellähän on tullut käytyä eräänkin kerran. Italian jälkeen eniten … Onhan Huvilan sinisissä  Ranskaa,Marokkoa, Maltaa, Kiinaa… ja paljon mitä tässä kuvassa ei näy…

Matkailutilpehkoilemassa

 

Iltapäivällä lähdimme kaupungille, molempien lasten huushollien verhoasioissa ja muutenkin. Esikoinen vietiin Tomoon. Sushi maistui ja sitten Oulunsaloon.

Viinikerhon supistetulla kokoonpanolla seitsemäs viininmaistias-kilpailu. Mertaranta ei selosta, mutta takana oleva harjoittelukausi kaikilla vähintäänkin doping-tasoinen… ja selkeästi muut pärjäävät paremmin kuin meitsi … Mutta jälleen kerran toteamme porukalla, kuinka nimenomaan tässä ”maistelukohteessa” on mukava käydä. Monin tavoin verraton paikka.

 

 

”Myötäelävää perussympatiaa”

Yhdestä opinnäytetyöstä opin uuden käsitteen ”myötäelävää perussympatiaa”, sitä soisin hallitsevani, mutta tänään on käynyt niin, että sitä onkin riittänyt minulle päin. Sitä on tänään riittänyt! Lähdöntunnelmaankin (lukukauden loppu on aina ero!) on riittänyt sympatiseeraamista, empatiaa, haikeutta – ja onnitteluja ja kaikkea. Siitä olen ollut iloinen. Myötäelämistä pitäisi olla maailmassa PALJON lisää. Se on hyväksi. Maailma olisi parempi paikka jos sitä olisi enemmän. Kateutta ja katkeruutta vähemmän ja sympatiaa enemmän! Tällä sloganilla ei taideta maailmanhistoriaan jäädä, mutta hiton hyvä idea se minusta on! 🙂

Muutoin huonosti nukutun yön jälkeisestä päivästä on kovin vähän mitään kerrottavaa.

Lakkiaisten järjestely tekee hyvää.

Olen jo suunnilleen saanut tarjottavat ja kattaukset suunnitelluksi.

Eivät uskoneet töissä, etten ole mitään tehnyt etukäteen. Mutta en ole. Tyhjästä lähdetään, ja kuten esimies lohdutellen sanoi: yöthän ovat valoisia.

Huomenna piha- ja kukkapäivä!

Näillä mennään!

Helpotus

 

 

 

 

Energiansäästöohjelmalla ylioppilaaksi!

Ei tiedolla, ei taidolla vaan tuurilla!

Opiskelupatistus palkittiin!

L:n paperit – kuten isällään. Ja tässä perheessä ällä on lubenter.

 

Poika itse nauraa kaikille meille tulleille onnitteluille: ”Minähän äippä sanoin, että musta vielä tulee ylioppilas!”

Tulee siitä. Yesh, yesh!  Ja minä saan järjestää juhlat! Mikä tässä kutsuna ilmoitettakoon!

_________________________________________________

Kaikenlaista tänään olen jo järjestellytkin. Lähdin töistä jo varhain, kunhan ensin piipahdin arkeologian väitöksessä kuulemassa kelpo lektion ja vastaväittäjän hyvän aloituksen, kunhan muutaman seminaarilaisen ohjasin vielä viikonlopun loppurutistuksen tekoon, kunhan kirjoitin lausunnon viranhakuprosessiin, kunhan kävin tekemässä yhden haastattelun yhden kirjan johdantoa varten, kunhan varmistelin väitöskirjan tekijälle apurahaa ja vietin myllerryksessä pienen suvantohetken, josta jäin miettimään sitä vanhaa juttua, sitä jonka Hemingway kirjoitti

Duunista menin kaupungille ja ostin itselleni passelin kamppeen lakkiaisjuhlia varten (eka- ja kertasovituksella!), tilasin pihapöydille liinat, kävin ostamassa lautasliinat ja sopimassa tarjoiluavusta.

Minäkö suorittaja? Niinhän se on. Ja laiska töitään luettelee…

Sellainen päivä kuitenkin.