Päiväkirjanotteita opintosuorituksena – mitä ihmettä?

Lupasin tuolla tammikuulla kertoa Arjen historia -luentosarjani harjoitustehtävistä. Erityisesti siitä päiväkirjatehtävästä.  Nyt luentosarja on ohi, opiskelijoille jaettu tietoja arjen historiasta ja siitä, mistä sitä voi selvittää itsekin ja miten harjoitustyöt tehdään mallikkaasti.

Kaikkiaan kuudesta harjoituksesta oli valittava neljä, joista viimeinen päiväkirjatehtävä oli ehkä vaativin (ohjepituus 2 – 3 liuskaa), mutta selkeästi myös pidetyin harjoitus. Tehtävässä oli siis valittava itselle ”persoona” ja valittava päivä, jonka tapahtumista kirjoittaa.  

(klikkaa tehtävänanto isommaksi …)

 

 Edellisellä kerralla (3 v. sitten) teetättäessä samaa tehtävää olivat tulokset paikoin erinomaisia, taidokkaita, riemullisia, kauaskantoisiakin, eikä tämänkertainen porukka ole jäänyt yhtään jälkeen.

Yhteensä 51 opiskelijasta 21 on valinnut hahmokseen 16-vuotiaan tytön Oulussa, seuraavaksi suosituin on 45-vuotias mies Helsingissä (yht. 12). Suosituin (21) päivä on ollut vuoden 1968 marraskuun viimeinen. Lyhimmät ”päiväkirja-otteet” ovat liuskan mittaisia, ja pisimmät 10 liuskaa. Tästä seuraa, että minulla on pelkästään tämän harjoituksen tuloksia luettavana mapillinen.

Mutta ei auta valittaa: itsepä olen tehtävät antanut. Enkä valita. Näitä on mukava lukea, arvostelu on vain äärimmäisen vaikeaa. On minulla sabluuna, jonka avulla pyrin antamaan tasapuolisesti pisteet.

Päiväkirjanote on siis fiktiivinen, mutta tarkoitus on, että siinä kuvattu elämä ja arki ovat mahdollisimman autenttisia. Moni opiskelija on selvästikin harkkaa varten jututtanut vanhempiaan tai isovanhempiaan  – mutta sehän on ihan oikein: haastattelu on historiantutkimuksen metodi.

Murteita on käytetty hienosti. Onpa muutama saanut jutustaan kelpo novellin aikaiseksi. Kaunokirjallisia keinoja ei ole kaihdettu, mutta eipä ole ollut tarvettakaan. Moni on sanomalehdistä ottanut selvää, millainen sää Helsigissä oli vappuna 1938 tai millainen oli 22-vuotiaiden miesten työllisyystilanne Kemijärvellä 60-luvun lopulla.

Torstaina on harjoitustöiden palauteluento. Siihen mennessä kaikki luettava… Siis takaisin nojatuoliin …

Kallonkuvauksessa

Nyt se on todistettu: ei ole minun pääni tyhjää täynnä! Iltapäivällä otettiin päästäni magneettikuvia tuntitolkulla. Ja kotiinkin saaduissa kuvissa näkyy, että pääkopassani on jotain! Vähän ajattelin, että vaihdan FB:ssä profiilikuvaukseni tuon kallokuvani, mutta enpä sittenkään. Vois olla vähän makaaberia.

Olen ollut tänään koko päivän OYSissa tutkimuksissa. Aamuyhdekseltä alkoivat ja kolmen jälkeen olin kotosalla. Miksikö moisessa? Olin koekaniinina ns. Pohjois-Suomen kohortti 1966 -projektissa. Tuo projekti on vuonna 1966 aloitettu laaja poikkilääketieteellinen tutkimus, jossa on vuosikymmenien aikana tutkittu ko. kohorttia. Siihen kuuluvat kaikki pohjoissuomalaiset, jotka ovat syntyneet vuonna 1966, yhteensä noin 12 000 henkilöä. Ja yksi noista kohorttiin kuuluvista on sisareni. Nyt tutkimusta haluttiin laajentaa ja mukaan otettiin myös vuonna 1966 syntyneiden sisaruksia. Systeri kysyi, suostunko mukaan, ja totta kai, sen verran utelias olen. Ja saipahan ilmaiseksi aika perusteellisen kartoituksen itsestään ja omasta terveydentilastaan. Ja magneettiikuvia aivoista 🙂

Aamupäivällä oli ensin puolitoista tuntia ”palikkatestejä”: kognitiivisia kykyjä mittaavia testejä ja kokeita. Pärjäsin sanallisissa ja muistitesteissä ihan kohtuullisesti (olet hyvä selittämään, totesi psykologi. Mitenhän tuohon suhtautuisi…?) mutta sitten kun piti tehdä visuaalista hahmottamista (minusta ne näyttivät geometrian oppikirjan sivuilta, uuh!) mittaavia testejä, alkoi intoni jotensakin reippaasti hiipua.

Seuranneen tauon jälkeen oli perusteellinen haastattelu, jolla kartoitettiin elämäntilannetta ja oloa, terveyttä ja mielialoja. Verikokeet ja virtsanäytteet kuuluivat luonnollisesti myös testauspalettiin. Ja iltapäivä sitten siellä magneettikuvauspömpelissä. Sielläkin – kuvauksen aikana siis – oli muistitestejä ja hoksaamisjuttuja ja kaikkea. Ei ahtaanpaikan kammoa, eikä muuta isompaa ongelmaa kuin että sinne tynnyriin ei saanut omia rillejä ottaa mukaan, vaan ne röntgenhemmot tekivät sellaiset ”koerillit”, jotka eivät minulla pelittäneet. Karsastukseni vuoksi oli tosi vaikea nähdä mitään… Kuulostaako pikkuisen meriselitykseltä? Voipi olla. Jos testitulokset osoittautuvat huonoiksi, voin vedota siihen, etten nähnyt kunnolla. Jos tulokset on ok, en sano, että muutaman vastauksen heitin ihan hazardilla.

Joka tapauksessa testattu on! Sertifikaatti seinälle?

Sisilia maistui

Aamupäivällä lauloivat linnut! Ja on lauhtunut, – pitkän pakkasajan jälkeen aamulla näyttää nuoskaiselta, harmaalta, tylsältä, kaikkien kuulaiden, kirkkaiden, kristallisten päivien jälkeen —  on tuhnu. Mutta ah, keväältä tuntuu. Helmikuu on kohta kärsitty. Kevät!

Eilen iltasella oltiin vielä lämpimimmissä tunnelmissa: viinikerho oli meillä ja teemana Sisilia. Sicilia est insula. Sen verran me kaikki osaamme italiaa.

Ja viinikerhomme on oppinut pitämään italialaisista viineistä. Ja sisilialaiset siis maistuivat, olimme tuoneet ne pari vuotta sitten Taorminan reissulta. Etnan rinteillä kasvaneista rypäleistä puristetut punkut olivat olivat vähintäänkin kelpo viinejä. Ja vielä paremmin maistuivat pari toscanalaista IGT-viiniä (Tignanello ja lahjaksi saatu Antinorin Badia – jos joskus sattuu kohdalle niin kannattaa ostaa pois ja ikäännyttää kymmenvuotiaaksi: perfetto!). Sitten me nautimme kerhomme oppi-isän, 20 vuotta sitten meidät yhteen yhyttäneen latinistin (minunkin latinan opettajani) ja Italian viinien tuntijan, meille suositteleman marsalan. Voimallista, sisilialaista jälkiruokaviiniä. Kerhon juhlavuonna (oikeesti 20 vuotta aktiivista viiniharrastusta!) ei niin huono maistelu…

Meillä oli kaikenlaista pientä syötävääkin. Uusi, helppo salaatti oli sisilialainen tomaattisalaatti: rasiallinen kirsikkatomaatteja, puntti tuoretta minttua, yksi (puna- tai roscoff-)sipuli, oliiviöljyä, mustapippuria, sitruunanmehua, pecorino tai parmesan-lastuja. Puolita tomaatit, silppua sipuli ja minttu. Sekoita keskenään, kaada joukkoon öljy ja sitruunamehu, rouhi päälle mustpippuria, ripottele vähän (sormi)suolaa, ja päälle juustolastut. Anna vetäytyä jääkaapissa tunteroinen. Kesäistä, kevyttä, kaunista.

Tänään sitten vielä eilisen ”siivoilua”.

Ja soitin tyttärelle: viikon päästä nähdään!!

________________________________________________________

Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka hurjan hieno ääni Sunrise Avenuen Samulla on? Minä olen ajatellut, – ja pitänyt! Nytkin soi – ja isosti soikin!  Onhan ihan hurjan hieno ääni!

&

Blinit ovat merkki keväästä?

Esitelmä- ja kolumnipäivä.

Esitelmä ohi, josko se olisi nyt yksi puhdetyö vähemmän.  Tänäänhän puhdetöiden kuuluisi alkaa vähetä. Talvi-Matti lopettaa syys-Mattina alkaneen puhdetöiden kauden. Ainakin ”vanhan kansan kalenterissa”. Mutta eipä vielä oikein lupaavalta näytä puhdetöiden hupeneminen yliopistonlehtorin kalenterissa.

Kalenterissa laskiainen on kuitenkin vielä edessä. Ja laskiaiseen liittyvät blinit: niistä tämän kuun kolumnini. Mistähän maaliskuussa kirjoittaisi? Olisiko ehdotuksia? Mitä kuuluu maaliskuun ruokakalenteriin? Jos pääsiäinen ei ole maaliskuussa, niin kuin tänäkään vuonna ei ole, niin mitä herkkua syödään maaliskuussa?

_______________________________

 

Blinit – kevätaurinko ruokapöydässä

 

Ruokavuoden kalenterissa helmikuuhun kuuluvat blinit. Blinit ovat venäläisen keittiön klassikko, joita nautitaan nimenomaan helmikuussa, laskiaisena, ennen paastoon laskeutumista. Slaavilaisessa ruokaperinteessä ja ortodoksisessa kirkkovuodessa paastoa edeltävällä viikolla ei saa enää syödä lihaa, mutta voita, kermaa ja kananmunia senkin edestä. Niinpä laskiaisviikosta on myös käytetty nimitystä voiviikko (maslenitsa).

Blinien, jotka Suomessa yleisesti tunnetaan myös linnien nimellä, sanotaan symboloivan aurinkoa. Auringon paluuta pimeän talven jälkeen ainakin on juhlittu syömällä pyöreitä, tulikuumia ja voissa auringonkeltaiseksi  paistettuja blinejä.

Runsaan voin, kananmunien ja kerman tai maidon lisäksi blineissä on olennaista tattarijauhojen käyttö. Jos blinitaikinajuuren antaa tekeytyä yön yli, kuten hyväksi on, tulee bllineihin maidon, hiivan ja tattarijauhojen käymisen seurauksena hieman hapan maku. Lisäämällä taikinaan ennen paistamista kovaksi vatkatut munanvalkuaiset, ja ehkä myös hieman olutta, saadaan blineihin niihin kuuluvaa rapeutta ja kuohkeutta.  Blinit voi paistaa tavallisessakin (valurauta)lettupannussa, mutta pienessä (halkaisijaltaan noin 12 cm) blinipannussa herkuista tulee mukavan kokoisiakin.

Mitä blinien kanssa tarjolle? Venäläisen zakuska-pöydän antimet sopivat tattarilettujen seuraan. Erilaiset mädit, (puna)sipulihakkelus (kokeile Roscoffin sipulia) ja smetana lienevät ne tavallisimmat lisukkeet. Myös suolakurkkuja on usein tarjolla. Ja juomaksi kivennäisvettä tai olutta ja venäläiseen tapaan vodkaa.

Jos blinipöydässä haluaa tarjoata viiniä, onkin juoman valinta jo haasteellista. Hapokas kuohuviini, jossa on vähän makeuttakin tai samppanja on todettu hyviksi bliniviineiksi. Mikäli blinien seurana on kylmäsavulohitartaria tai savuporomoussea (vatkattua kermaa, smetanaa, mustapippuria, pieni nokare piparjuuritahnaa) niin kevyt, nuori punaviinikin sopii vallan mainiosti.

Vaikka blinien historia on vahvasti idässä ja paastonajassa, on niistä tullut kansainvälisiin menuihin salonkikelpoinen eturuoka.

 

Kovasti tekemistä

Että semmonen päivä!

Viiden (aamuviiden) jälkeen katson mittaria: pakkaset jatkuu. Samapa tuo.

Hyvin varhain duuniin. Luento. Meni hyvin. Minusta. Varhaisesta luentoajasta huolimatta opiskelijat hereillä, olinko aistivinani kiinnostusta. Keskusteluakin.

Päivällä parin kesätyöpaikan järjestelyä parille opiskelijalle. Sellaisista tulee aina hyvä mieli. Itsellekin.

Palaute palautteesta. Olin joutunut tilanteeseen, jossa jouduin kommentoimaan oppineempaa. Tai noh. Joka tapauksessa hieman arastelin tilannetta. Mutta turhaan.

Illansuussa toinen luento. Sen pitämiseen olisi pitänyt olla kokemusta, olikin, mutta eihän se mikään ylivertainen suoritus ollut.

Töistä suoraan kokoukseen kaupungille. Parasta keskustelu, läsnäolleet ihmiset. Parasta olisi jos oppisin olemaan vähempi äänessä. Voikohan sille mitään enää tässä vaiheessa elämää? Puheliaisuudelle?

Just ehdin katsomaan Top Chefiä. Luulen etten pidä ohjelmasta. Onko nöyryyttäminen tarkoitus? Mikä on ohjelman tarkoitus? Eikä siitä ohjelmasta edes opi mitään ruoanlaitosta. Minä ainakaan.

Nyt väsy.

Tietotekniikka rulettaa!

Tietotekniikka on ihmeellistä. Huomasin  – taas kerran – unohtaneeni työkoneelle power pointin, joka oli tarkoitus ottaa kotiin mukaan. Huomenna aamukahdeksalta kun on luennon pito, joten olisi hyvä kerrata juttu vielä. Tarvitseeko ajella Linnanmaalle? Ei, ei tarvi. VPN-yhteys tästä kotisorvista duunisorviin ja sieltä ”imuttaminen” kotiin. Helppo homma (valitettavasti homma ei toimi töistä kotikoneelle, mutta onhan minulla sellaiseenkin tilanteeseen keinot ks.).

Ja sitten olen tässä viikon, parin aikana varaillut meille Ranskan reissua varten majapaikkoja (ollaan yötä Strasbourgissa, Reimsissa ja Colmarissa)  ja tuosta vaan surffaillut. Tosin Strasbourgin varaukset olleet vähän ongelmallisia: miksikö? No tietysti – tietysti – siellä on juuri yhtä aikaa meidän kanssamme Europarlamentin istuntoviikko. Arvatkaapas, mitä se merkitsee hotellihinnoille? Liki kaksinkertaistumista. No varaukset on tehty, ja pehtoori oli päivällä tarkistellut Visa-tilin velotuksia. Ja hups: olivat veloittaneet tuplahinnan. Ja mitä tekevät pehtoori ja juniori päivällä kotosalla? Yrittävät pankin ja Ebookersin kautta saada asian korjattua, mutta kun ei simahtanut, niin ei muuta kuin Googlen ”translaattori” käyntiin ja kirjoittavat Strasbourgiin kirjeen, jotta euroja olisi palauteltava. Ja kun tuossa illansuussa istuttiin ruokapöydässä, Hotel Hannongin respasta soittivat että sori, tuplaperintä on tosiaan tapahtunut, palauttelemme rahat. Kuinka kauan tähän kaikkeen olisi kulunut vanhalla matkatoimisto-kirje-kirjeenvaihto-pankkisiirto-aikakaudella? Kauan!

Tänään töihin soitti opiskelija arkistosta, jossa oli tekemässä kandityötään: ja niin me koneiden ääressä, eri puolilla kaupunkia selasimme arkistoluetteloita ja etsimme lisämatskua: joskus muinoin tämä olisi vaatinut meetinkiä arkistolle, materiaalien tilaamista makasiineista ja kaikenlaista muuta ajankulunkia. Mutta eipä tarvi enää kun on arkistoluettelot aineistokuvauksineen netissä. Hyvä juttu!

Mikrohistoriaa

Sosiaalinen lähestymistapa ja kulttuurihistoriallinen kontekstualisointi, Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg – ja tietysti Natalie Zemon Davies, minulle sopivin näistä – uuden sosiaalihistorian oppiäiti. Heidän kanssaan olen päivän viettänyt.

Keskiviikkona luennoin varmaan kymmenennen kerran mikrohistoriasta, olen lukenut eräänkin aiheeseen liittyvän kirjan, käyttänyt tutkimustapaa, näkökulmaa ja mikrohistoriallista kontekstualisointia yhdessä jos toisessa jutussani. Nyt kun – merkillisesti haikeana – tätä aihetta taas valmistelen opetettavaksi ja päivitän tietojani tutkimussuuntauksen uusimmista käänteistä, mietin, jotta on oikeastaan ihme, että en koskaan ole halunnut kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä, novelleja tai romaania. Ja ehkä vielä enemmän ihmettelen sitä, että en koskaan kouluaikoina tullut ajatelleeksi, että voisin viettää työurani historian parissa.

Kesät talvet kävelyllä kameran kanssa

Kummasti alkoi tänään tuntua että toistan itseäni… Pitäisiköhän jo vaihtaa maisemaa…

Roomaan vai mökille? Sitähän sitä meidän pihalla pohditaan kesät talvet

Periaatteessa kotipihan Huvilassa voisi olla talvellakin

Mielummin kuitenkin kesällä

EIkä talon toisellakaan puolella talvi näytä niin lempeälle kuin kesä, ei vaikka jäniksenjäljet pehmentävät tunnelmaa.

Tänään olisi lenkillä jo voinut mennä jäällekin.

(kaikki kuvat muuten suurenevat klikkaamalla)

Olin pitkästä aikaa (koti)merenrannassa .. ilokivet (ks. täältä) näkyivät hyvin, ja jäällä oli jo muita lenkkeilijöitä, mutta minulla ei ollut kovasti enää aikaa: saimme systerin ja äidin ruokavieraaksi ja tämän viikonlopun ruokavire jatkui ja halusin laitella jälkkäriäkin (olettekos ennen kuulleetkaan creme brulee -vellistä? heh, mutta hyvää sekin oli :)). Uutena vuonna lahjaksi saamani Röslen tohotin eka kertaa käytössä: tehokas oli, minulle liiankin? Ja sitten tein amuseja. Tiedättehän: terveisiä keittiöstä. Ja eiköhän pojat (pehtoori & juniori) onnistuneet niistäkin vääntämään jonkun Las Palmas -jutun (sisäpiirin huumoria). Söivät kuitenkin, ja pitivätkin. Eivät vaan voineet heti tunnustaa, jotta hyviä olivat.

Valokuvaus ja ruoanlaitto, ulkoilu ja sosiaalinen kanssakäyminen ovat olleet viikonlopun syvintä olemusta, ja vähintäänkin mukavia, mutta nyt jo huoli ensi viikon töistä… niitä olisi ollut tehtävä, mutta olenko? Höpsis!

Ylös, ulos ja lenkille!

Tarvajärveä mukaillen: ylös, ulos ja lenkille! Viidentoista asteen pakkanen oli ylivertaisen hyvä sää olla ulkona. Jokivarressa, hautuumaalla, Pikisaaressa, Nallikarissa. Ah, onnea. Ja kamera mukana. Varjot vielä pitkät, mutta aurinko jo kertoi, että kevät on tulossa. Kevään korkea keskipäivä …

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pari tuntia vierähti hyvinkin, ja pari tuntia asioilla. Pitkästä aikaa pääsin kauppaan oikein ajan kanssa: ja eilisen gourmet-illallisen jälkeen oli merkillinen into ostella ja laitella kaikkea hyvää, itsekin yrittää värkkäillä kunnon einettä.

Jälkkärissä on kolme appelsiinia (kalvot poistettu ja viipaleet paloiteltu), sitten sekaan kolmisen desiä smoothie-tuoremehua ja pari teelusikallista vaniljasokeria ja sekaan kuumaan  ”luraukseen Curacaota” (itseasiassa joskus muinoin Maltalta tuotua kaktuksenkukkalikööriä, mutta todella Cointreau tms. käy hyvin) sekoitettuna neljä liivatelehteä. Sitten ainekset sekaisin ja Tupper-vuokaan. Tarjolle kermavaahtoa ja/tai Marsmallows-vaahtoa. Ei huono. Vähän kuin kevätaurinko tämäkin … 🙂 Nuorelleparillekin maistui. 🙂

Eiliseen vielä palatakseni: chez Jouni toi tullessaan Ouluun sellaista gastronomiaa että enpä tiedä aiemmin täällä olleen. Me pidimme kaikesta tarjotusta,  parsakaalikeitto (veloute)  oli  vain! hyvää, kaikki muu erinomaista. Kaikissa annoksissa raaka-ainetta oli kunnioitettu (huomatkaa: hyvin trendikäs tapa ilmaista asia, että kalaa tai kasvista ei saa peittää mausteilla tai muuten turmella) ja Puistolassa tarjoilu ja asiakkaiden huomioiminen pelitti. Toimi hyvin, erinomaisesti. Sainpa illan lopuksi keskustella  chefin kanssa.  🙂

Ystävien kanssa riemastuimme  vielä lähtemään yömyssysamppanjalle Bar B:hen, – onneksi Juniori poimi vanhempansa kaupungista kotiin ennen puolta yötä. Kuinka me olemmekaan iloisia hyvästä ruoasta – ja ystävistä!  Tänään paljon vielä eilisessä viipyillen.

Huomaatteko:  hyvä päivä tänään.

Ravintolailta

Odotettu perjantai, joka tulikin kovin äkkiä.

Odotukset täyttyivät/täyttyvät:

  • rauha tehdä töitä. Rauhassa monelta asialta. Vain pari ”omaa” opiskelijaa kävivät opinnäytetöidensä kanssa, – olen luottavaisin mielin.  Aiheet kiinnostavat ohjaajaakin – vähintäänkin paljon.
  • tapaamme ystävät. Viimeksi tällä porukalla kuudestaan oltu Roomassa; tänään menemme ravintola Puistolaan, jossa on vierailevana tähtikokkina chez Jouni. Michelin-tähdet Nizzan ravintolaansa hankkineen Jouni Törmäsen kuuden ruokalajin illallinen odottaa meitä. Ystäviä ja hyvää ruokaa, – se on paljon se. Yhdelle illalle.
  • viikonloppu tarkoittaa ulospääsyä. Olkoonkin, että pakkasta on edelleen reilummasti. Aamulla mittari näytti – 30,1 C.

______________________________

Sitten kun kerran ravintolaillasta on puhe …  Jotenkin tämä on vähän arveluttava, mutta ei voi mitään, että hauskahan se on!

Puhujamatkoilla – kylänraitti kuralla

Mikä ihme se saa ihmisen suostumaan ylimääräiseen…

http://www.oulunseurakunnat.fi/nyt/4/0/luentoillassa_heratellaan_keskustelua_lapsiperheiden_arjesta

Aiemmin tällaisiin esitelmätilaisuuksiin tuli suostuttua monestakin perustellusta syystä:

a) Rahasta. Kun kävi pitämässä saman esitelmän Kuusamossa, Kajaanissa, Ylivieskassa ja Oulussa (ikäihmisten yliopisto) alkoi jo päästä tuntipalkoille. Kilometrikorvaukset ja päivärahat ja luentopalkkiot tekivät yhdessä jo sen verran, että saatettiin lasten kanssa mennä viikonloppuna Edeniin (kylpylään) polskimaan ja syödä vielä pizzat päälle.

b) Kontaktien tarpeesta. Väitöskirjan teon aikana kaikki aihepiiriin liittyvät seminaarit ja luentotilaisuudet olivat tärkeitä, jotta sai kontakteja muihin saman aihepiirin kanssa pakertaviin tutkijoihin.

c) Markkinoinnin takia. Paikallishistoria-projekteissa oli sisäänrakennettuna, että historiankirjoittaja käy työn tekeillä ollessa kerran, pari, kolme kertaa vuodessa kunnassa tai seurakunnassa puhumassa. Mieluusti vielä itsenäisyyspäivänä, jotta tieto tulevasta kirjasta olisi kaikilla. Näillä paikallishistoria-esitelmäreissuilla kyllä sai usein myös informantteja, joku kertoi mistä löytyisi vanhaa kirjeenvaihtoa, ja kaikkea muuta tähdellistä paikallista tietoa. Elikkäs olivat myös tiedonkeruureissuja.  Ja sitten tietysti olivat kirjan julkistuskekkerit vielä erikseen.

d)  Yliopistovirkaan kuului myös ”yhteiskunnallinen palvelutehtävä”. Tarkoittaa ”jalkautumista”, tieteen popularisointia, tiedon viemistä yhteiskuntaan; yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisvelvoite oli olemassa. Ja sillä myös mitattiin yliopiston työntekijän ja hänen yksikkönsä tuloksellisuutta. Nyt suunnilleen vain ulkomaiset referee-julkaisut tuovat pointseja.

e) Museoyhdistyksen puheenjohtajana oli esitelmöitävä itse, jollei mistään saanut sopivaa vierailijaa. 🙂

f) Sitä uskoi oppivansa joka kerta jotain kirjoittamisesta ja puhumisesta. Ja totuuden nimessä on sanottava, että sen verran esiintyjän vikaa on olemassa, että kun esitelmän saan alkuun, homma on minusta melkoisen mukavaa.

g) Kun kävi pitämässä esitelmän, siitä tuli usein myös tehtyä julkaisu, artikkeli, edes Kalevaan, joten oma julkaisuluettelo, jonka ”pitkättäminen” oli joskus vielä urakehityksen kannalta tärkeääkin, vähän venyi.

Nyt kaikki nämä syyt ovat enemmän tai vähemmän ohi. Ja silti minä täällä värkkäilen esitelmää, … pöhkö!

Valokuvatorstai: rieha

Valokuvatorstain haasteessa lukee näin: ”Lukionsa tänä vuonna päättävät palelevat tänään penkkareissaan auton lavalla. Heidän innoittaminaan haasteemme täällä viikolla on rieha.”

Minulla tuli mieleen vähän lämpimämpi rieha. Satuttiin viime heinäkuun helteessä Roomassa Piazza Venetsialle, juuri kun siellä oli menossa joku rieha. Se ei ollut Berlusconia vastaan, mutta italialaiseen tapaan melua ja melskettä riitti. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Muiden riehat.

Assari vailla vertaa

Tänään töissä oli tettiläinen. Tiedättehän: yläastelaiset ja lukiolaiset saavat koulusta kolme päivää tai viikon vapaata, jotta menevät jonnekin työpaikkaan tutustumaan työelämään. Minä lupasin viime viikolla tälle kasiluokkalaiselle, että saapi tulla meidän käytävälle tutustumaan ja duuniin. Näitä tettiläisiä on joka vuosi ollut, ja useimmat ovat jääneet mieleen lähinnä vaikeasti työllistettävinä murrosikäisinä, jotka eivät tee mitään mutta kyselevät koko ajan tekemistä  tai sitten intohimoisina historiafriikkeinä, jotka haluavat ”isona historiantutkijaksi” ja joista on ”hienoa” auttaa  seisomalla kopiokoneella kopioimassa  luentomateriaaleja tai ”mahtavaa” istua yliopistolaisten kanssa luennoilla.

Tänään ja loppuviikon apulaisenani oleva tettiläinen on aivan vertaansa vailla. Kohtelias, puhelias, paljon tietävä, tosin Suomen historiaan erittäin varauksellisesti suhtautuva, mutta on ”viime aikoina (viime aikoina! kasiluokkalainen, siis 15 v., eikö?)  suuria historian – niinkuin Neuvostoliiton hajoamista – juttuja tutkinut”.

Hulvaton nuorukainen, jonka voisin ottaa assarikseni pidemmäksikin aikaa.

______________________________________________________

Niin, että onhan se päivä paistanut risukasaankin…

Vapauttavaa

Eurooppalainen siirtomaapolitiikka 1700-luvulla, Englannin uuden ajan historia, Historiankirjoituksen historia, 1800-luvun historiantutkimuksen erityispiirteet ja vielä yksi mapillinen, jossa noin 20 esitelmää. Vieläkö noistakin vapautuisin? Kaikista noista aihieista olen joskus muinoin pitänyt 24-tunnin luentosarjat, joista en suinkaan ole mitenkään erityisen ylpeä: pedagogisesti, retorisesti ja luentotekniikaltaan eivät mitään yliopistourani  riemuvoittoja. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa noita viittä mapillista luentomatskuja enää koskaan tarvitsisin. Niitä ei tietenkään ole missään ”tallennettuna” eli lerpuilla, korpuilla, tikuilla, kovalevyillä. Ei tietenkään. Ne on vanhalla historian laitoksen punaisella ”pallo-IBM:llä” kirjoitettu, paikoin teksti on käsin kirjoitettua, – ja minulla oli tuohon maailmanaikaan vielä kovin pieni ja tuhruinen käsiala, jotta niistä ei tieto edes helposti  avaudu. Mutta siis mihin minä niitä enää tarvin?

Tuon kysymyksen olen tässä pidennetyn viikonlopun aikana esittänyt yhdelle jos toisellekin asialle. Paljon on lähtenyt suoraan Lassila & Tikanojan kyydille, ison kassillisen kirjoja olen pakannut vietäväksi muutamalle lemppariopiskelijalle, kassillisen erilaisia matkaesitteitä ja -lehtiä olen  yöpöytäkaapista vienyt paperinkeräykseen, en kuitenkaan ehdi matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Kylppärinkaapeista on lähtenyt samppoot ja kosteusvoiteet, joista on ollut enemmän haittaa (allergiaa) kuin iloa, mutta joita olen härskiintymiseen asti säilytellyt ”kun ei raski heittää poiskaan”, sama koskee muutamia ruokatarpeita jääkaapista. Ostettu tartar-kastike tai sokeroidut inkiväärit, Dubaista raahattu ”outo” hillo ja arveluttavasti vihertävä juusto? (kai se oli juusto?) ovat saaneet lähtöpassit meiltä.

Kaikki tuo on merkillisen vapauttavaa. Mutta vielä on avoinna: luovunko noista luennoista? Varmaankin. Omista opinnäytetöistä en luovu. Niitä on hauska lueskella, ja ihmetellä, mistä kaikesta onkaan tiennyt joskus… ei tiedä enää.. 🙂 Mutta on vapauttavaa huomata, että jotain on oppinut ainakin kirjoittamisesta ja argumentoinnista.

Pehtoori on tässä ”vapautumisprosessia” harrastaessani tupissut, että jos tuolla touhuamisella saa hyvän omantunnon töistä poissaoloon, niin anna mennä vaan… Kummallinen mies! Sitä paitsi kävin tänään töissä. Ja kävin joululahjaksi saamani punaiset vinkkelit jalassa. Teputtelin vinkkeleillä kirjastoonkin tekemään tenttikysymyksiä ja vastaan tuli pari eka vuoden opiskelijaa;  hymyssä suin virnuilivat punaisia huopikkaita kohden nyökkäillen: ”Vähänkö siistit.”

Lämpimät olivat, – hymyt ja vinkkelit. Flunssa on nujerrettu.  Vapauttavaa.

Tuote-esittely vol. 3

Pakkasmaanantaina, jolloin vointi edelleen enemmän kuin puolikuntoinen, ei kotona ole kummoisia tapahtunut. Kolumnia kirjoitellut, ensi viikon esitelmätilaisuutta varten matskuja etsinyt, lueskellut… Eipä niistä paljon blogattavaa ole.

Siispä on aika penkoa kuva-arkistoista otokset juttuun nimeltä Tuote-esittelyä vol. 3 (aiemmat täällä).

Ja ruokaanhan nämä tietty liittyvät. Aloitetaan alkupaloista. Tai välipaloista, tai siis sipseistä. Nämä Linkosuon RuisSipsit ovat kaupoissa sipsihyllyissä, eivät Hapankorppujen, näkkäreiden ja Palttoonnappien joukossa vaan sipseissä. Jos minulta kysytään niin vääärässä hyllyssä. Mutta minultahan ei kysytä. Koukkuun näihin jää, kokeile vaikka. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Nämä on erinomaisia sellaisenaan, ne on hyviä täytettynä sienisalaatilla, raejuustolla, sipuli-smetana-mätimössöllä, lohitartarilla. Vrt. palttoonnapit, mutta ohuempia, mukavan, pehmeän valkosipulisia.

Sitten kun sipulista oli puhetta niin on muistettava sanoa Roscoff-sipulista. Se on ranskalainen sipuli (appellation Roscoff!) joka on makeaa, sitä voi herkemmätkin syödä raakana, siis salaattisipulina, blinisipulina, ja vaikka miten. Se myydään tertuissa. Sitä on ainakin Stockalla.

Sipulissa pitäytyäksemme: Persillade. Santa Marian mauste, jossa on kuivattua valkosipulia, persiljaa ja suolaa. Ei glutamaattia. Käytä esimerkiksi näin: keitä naposteluporkkanat al dente, sekoita kuumien porkkanoiden joukkoon ruokalusikallinen smetanaa ja ripottele pinnalle Persilladea. Tai keitä spaghetti ja laita sekaan nokare voita ja ripottele pinnalle Persilladea ja parmesania. Tai paista munakas ja ripottele pinnalle Persilladea. Siinäpä suunnilleen se mitä tyttäremme on äitinsä keittotaidosta opiskelijakeittiöönsä ominut. Onhan sitä siinäkin. 🙂 Mutta oikeasti suosittelen. Vaikka kuivatusta valkosipulista en periaatteessa perusta.

Sitten voisikin hypätä jälkiruokaan. Suklaata. Valkoista suklaata, joka on kyllä jo vähän pois muodista, mutta jos teet jotain valkosuklaajälkkäriä, ja varsinkin jos suklaa on sulatettava, hanki tätä:

Useinhan valkosuklaassa sulatettuna on sellainen muovinen maku, ja vähän liisterimäinen rakenne, mutta tämä on toista! Saman tuottajan tumma suklaa ja minttusuklaa ovat myös laatutavaraa. Näitä saa Oulussa Punnitse ja säästä -liikkeestä. Se on Kauppurienkadulla vanhassa Liiton talossa. Samaisessa putiikissa on kaupungin parhaat ja tuoreimmat (para)pähkinät ja teet, raakasuklaat, luomukuivahedelmät etc. Siis sinne.

Makeista puheenollen: Heritage Palm Sugar, ja erityisesti kanelisokeri on jotain mainitsemisen arvoista. Etten sanoisi suurenmoista. Ei mitään tavalllista tavallista kanelisokeria, vaan herkkua. Tein eilen jälkkärin: kuorin hapokkaan omenan, makean päärynän, pirskottelin vähän sitruunamehua päälle, desi, pari turkkilaista jukurttia sekaan ja sitten tätä päälle. Nam. Tämä on hyvää – tietysti – viilin päällä.

Ruokahalun menetys

– Voi hyvänen aika, kuinka olet laihtunut kun olet sairastellut!

Näinhän sitä kuulee monelle sairasvuoteelta nousseelle sanottavan. Ei tarvitse sanoa minulle jos ja kun tämä hitonmoinen flunssa joskus on ohi. Nyt kurkku on karhea, kuin pienillä haavoilla, nenä tukossa, pää tokkurassa, joka paikkaa särkee, silmät ovat vetiset ja kipeät, olen kärsimätön kun en juuri voi tehdä mitään (vähän jatkotutkijoiden aikeita lueskellut – edes),  mutta edelleenkään ei kuumetta – eikä ruokahalu todellakaan ole kadonnut yhtään mihinkään!

Enpä ole eläissäni vielä niin sairas ollut,  etteikö ruoka maistuisi! Ei edes silloin kun minulle tehtiin iso, monta tuntia kestänyt leikkaus, oikeasta lapaluusta vasempaan lonkkaan ulottunut 46 cm pitkä leikkaushaava, kylkiluun poisto, samalla munuaiskiviä veks ja kaikkea muuta hienosäätöä, jouduin olemaan viikon erossa vauvasta (esikoisesta), kipulääkitys oli kova ─  mutta ei, ei pienintäkään häivähdystä ruokahalun menettämisestä. Suunnilleen suoraan heräämöstä osastolle palattua sairaalaruokakin maistui ihan hyvin! Eikä edes samalla reissulla saatu sairaalabakteeri pilannut ehtymätöntä iloani ruoasta nauttimiseen.

Ainoa kerta, jonka muistan jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Mutta tänään: kaikki muu on toisin kuin normaalisunnuntaina, mutta ruokahalu ei ole kadonnut! Olisi edes jotain iloa tästä taudista, mutta noup:  ruokaa on saatava tehdä, ja siitä nauttia!

Helmikuun ruokahaaste: Japani

Tammikuun ruokahaasteeseen osallistuminen jäi minulta väliin. Kisan voitti Katja Moments-blogista, joten hän sai asettaa helmikuun haasteen. Nyt en voi jättää vastaamatta: aiheena on Japani, jotakin japanilaistyylistä. Ja Katja vielä vinkkaa, että esteettisyys ei ole pahaksi. Japanilaisessa keittiössähän se on olennainen osa. Niinpä sitten oli yritettävä tehdä melkoisen värittömistä aineksista herkullista ja kauniisti esillepantua einettä.

Vanhan reseptin kaivoin esille, vähän vain muokkailin. Pähkinäkastike on  japanilaisessa alkuperäisohjeessa (Helppoa ja hyvää Japanista) tehty grillattujen munakoisojen kastiksi, mutta se sopii myös grillatulle possunlihalle ja broilerille erinomaisesti. Tein siis munakoisoja mutta myös broileria, jotta perheen nuorimieskin saisi mieleistään sapuskaa, munakoisot kun eivät ole pojan ykkösherkku.

Grillattua munakoisoa ja pähkinäkastiketta

Jos haluat tehdä myös broileria laita se marinoitumaan mieleiseesi kastikkeeseen. Kuvan Chicken-marinadi on tarkoitukseen oikein hyvä. Puoli tuntia riittää marinointiajaksi. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Leikkaa munakoiso noin sentin viipaleiksi, ripottele pinnalle suolaa ja ”itketä” viipaleita puolisen tuntia. Kuivaa talouspaperilla. Sivele viipaleet rypsiöljyllä, myllystä mustapippuria ja vähän suolaa pinnalle ja sitten uuniin. Grillivastusten alle noin 8─10 minuutiksi.

Mittaa kattilaan
1½ dl vettä,
5 rkl sokeritonta maapähkinävoita,
2 murskattua valkosipulikynttä,
2 rkl soijaa,
1 rkl raastettua inkivääriä ja
vähän wasabia, wasabi-kastiketta tai cayennepippuria.

Kiehauta ja sekoita tasaiseksi.

Wokkaa broiler ja lisää lopuksi soijaa.

Munakoison ja broilerin sekä pähkinäkastikkeen lisäksi keitin villiriisiä ja sitten tein kurkku-retikkaraastetta.

Sitä varten tarvitset kokonaisen kurkun ja isohkon palasen retikkaa. Raasta ne molemmat, sekoita, ripottele ½─1 tl suolaa pinnalle. Valuta niitä jonkin aikaa lävikössä.  Lisää joukkoon pari ruokalusikallista sitruunamehua.

Pinnalle laittelin vielä merilevää, jonka olin kiehauttanut ja maustanut soijalla. Enpä ollut aiemmin kyseiseen tuotteeseen tutustunut, mutta sehän olikin erinomaista ja sopi hyvin salaattiin. Ja laittelin sitä myös riisin joukkoon.

Raikas raaste ja merilevä  sopivat täyteläisen ja pehmeän pähkinäkastikkeen kanssa samalle lautaselle jotensakin oivallisesti.

Lasillinen lämmintä sakea ei ollut sekään huono idea tämän kokonaisuuden keralle.

Eipä kummoista

Mun kurkku tuntuu tältä:

Jäätävä, pistävä, säröinen, sinisenä kivusta, höyryää kuumista juomista…  Ei ole kiva, ei.

Ja eniten riepoo kun en pääse ulos – pikkuisen vain poikkesin Tuiranrannassa kun kauppaan kuitenkin livahdin puolelta päivin. Hieno, hieno pakkaspäivä ollut.

Olen sitten kuvaillut sisällä (tämän kuun ruokahaaste on ”jotain japanilaistyylistä” ja innostuin värkkäilemään kaikenlaista, huomenissa ehkä postailen), nukkunut, valmistellut ensi viikon opetusta, nukkunut, yrittänyt olla valittamatta ulos pääsemättömyyttä – paino sanalla yrittänyt.

Sairauspoissaolo

Olen sitä surkeaa sarjaa ihmisistä, joille ei nouse kuume, vaikka kuinka olis kipee. Ja kun ei ole kuumetta, ei voi olla pois töistä. Ei vaikka töissäolovelvoitetta ei varsinaisesti ole.

Pestiinihän kuuluu vain (? :)) hoitaa hommat, periaatteessa ihan sama, teenkö ne kampuksella vai kotona. Kukaan ei kysele, vaikka tekisin luennon tai tarkastaisin harjoitukset kotona tai kylillä, kampuksella tai kirjastossa. Ei ole kellokorttia, eikä paikallaolopakkoa. Tietty jos on opetusta tai kokouksia tai muuta tapaamista, on oltava läsnä, mutta muuten ei väliä missä hommat teen. Meitsi on vaan tottunut siihen, jotta kustannuspaikalle mennään. Kotona duunaaminen sopii minulle ja sitä tulee tehtyä  silloin kun se on ”ylimääräistä”, mutta noin suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olen Linnanmaalla ja sitten ”loput” ja lukuhommat teen kotosalla. Luterilainen työmoraali on turhankin syvällä selkäytimessä.

Eikä tämmöisellä ajattelutavalla varustettu tietenkään juuri sairauspoissaoloja harrasta. Ei vaikka olis lääkärintodistus ja -kehotus jotka kannustaisivat pysymään petissä ja/tai pois palkkatyön äärestä. Semmoinen surkeus se on ristinä.

Mutta tänään olen ollut pois töistä. Aamupäiväksi menin – kun oli rästitentin valvonta, eikä ollut ihan hurjan huono olo. Mutta puolenpäivän jälkeen luovutin ja könysin kotiin. Olen nukkunut kahdet – kahdet!! -päiväunet, ja vieläkin on uupumus. Ja huoli tekemättömistä töistä… Melko surkea tapaus.

Nyt yritän relata, menen muurin viereen, otan kirjan – en työkirjaa – ja kuuman rommikaakaon ja toivon että huomenna jo pääsen ulos. Ja tekemään tämän iltapäivän tekemättömät työt.

_________________________________________________

Viime sunnuntaiaamuna Rukalta lähtiessä pilvet tekivät kaaria, jotka näyttivät tuntureilta. Klikkaa ihmeessä kuva isommaksi.  Siinä on jotain sadunomaista. Minusta.

Epätavallista

Yhdelle päivälle paljon epätavallista. Hyvässä ja pahassa.

Näin järjettömän paljon, järjettömän väkivaltaisia painajaisia. Herättyä vielä kauan aikaa inhottava olo. Kurja juttu.

Pakkasta paljon, epätavallisen paljon. Linnanmaalle ajellessa auton mittari näytti – 31 C. Ei hyvä.

Koko päivänä mikään ei ole ollut hukassa. Ei mikään. Itse asiassa löysin yhden kauan hukassa olleen huivini.

Juniori on lukenut eilen ja tänään ylioppilaskirjoituksiin. Ja kysynyt neuvoa. Antanut neuvoa. Sanonut että lukeminen auttaa oppimisessa. Ja selvästikin oppinut jotain. Huomenna on äidinkielen tekstitaidon yo-koe ja kyllähän minä sen soisin läpi menevän.

Luennolla ehdin sanoa kaiken aikomani, ääni ei mennyt, vaikka kurkku on kummallisen karkea ja kipeäkin – ollut jo pari päivää.  Heti kun muistan hengittää, opiskelijat kyselevät. Saavat suunvuoron 🙂 Hyviä kyselevät. Enemmänkin saisivat. Mutta hyvä että edes vähän.

Eilen ja tänään murmelin kanssa käyty lääkäreillä, joilla kummallakaan ei ollut kiire, jotka kuuntelivat, ottivat huomioon, olivat tarkkoja. Epätavallisen rauhoittavia lääkärireissuja.

Pehtoori vei tänään tietokoneen huoltoon. Kone (tai itse asiassa sen tuuletin) simahti eilen. Pehtoorihan ei meillä tietokoneisiin puutu kuin satunnaisena, päivittäisenä käyttäjänä, mutta siis tänään vei sorvin liikkeeseen, jossa oli todettu että kaksi viikkoa menee ennen kuin saa takaisin. Ja mitä tekee mieheni? Koskapa tietää, etteihän meitsi pikkuläppärillä kahta viikkoa kestä, oli yksinkertaisesti uhkaillut nörttikauppiaita, ja sanonut, että ette tiedä eikä kannata kokeilla!, mitä tapahtuu jos vaimo ei saa varakonetta/osaa siksi aikaa, että sorviin tulee alkuperäisosa. Ja oli niin ansiokkaasti saanut liikkeen huoltomiehen pelkotilaan, joten koneessa on nyt väliaikaistuuletin ja homma pelittää. Hih!

Ja sitten minä ostin meille tulppaaneja. Epätavallista. Tavallisesti ne ostaa pehtoori.

Kaikenlaista epätavallista.

Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV

Yhden blogitilaston mukaan sivuilla käyntien top 12 on tämmöinen 

Etusivu   73987
Erikoisten etunimien bongausharrastus 1764
Galleria 1616
Syyskuun ruokahaaste: lapsuuden paras kotiruoka  1578
Tämä blogi 1266
Runot 1225
Artikkelit 1098
Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola 928
Vieraskirja 922
Arkisto 862
Tuulestatemmattua 651
Toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs 629

 Etusivu on ollut yli 73 000 tulijalle se ensimmäinen sivu, mutta heti toisena on postaus marraskuulta 2008, otsikolla ”Erikoisten etunimien bongausharrastus”, ja helmikuussa 2009 julkaisemani toinen ja marraskuussa 2009 etunimet vol. iii ovat nekin saaneet satoja lukijoita.

Koskapa etunimet ja nimenomaan erikoiset ja vanhat nimet selvästi kiinnostavat muitakin kuin minua, niin nyt on puolusteltua kirjoittaa ”Erikoisten etunimien bongausharrastus vol. IV”.  Tähän tuli tarvetta kun käsiini sattui  hillittömän hauska kirja ”Retrovauvat”. Siinä kerrotaan mm. siitä, kuinka 1800-luvun lopulla suomalaisuusaatteen noustessa sivistyneistö halusi kastaa pienokaisiaan suomalaisilla (omakeksimillä) nimillä: kielimies K. A. Gottlundin tyttäret saivat nimikseen Sigrid Pikku Sinisirkku ja Maria Neitokulta. Ja Wolmar Schildt katsoi hyväksi kastaa lapsensa Jalo Aatos Viiniksi ja Silmä Hilja Elisabetiksi. Tuli vaan mieleen, mitenhän noista nimistä väännettiin lempi/haukkumanimiä? Olisi mukava tietää, mitä mieltä sisarukset Jalo ja Silmä olivat vanhempien nimenantoideoista. 

Toinenkin suomalaiskansallinen nimenantolinja on ollut. Toisen maailmansodan aikana Itä-Karjalan asukkaista haluttiin tehdä suomalaisia  – nimiä myöten: venäläis- tai karjalaisperäiset nimet haluttiin vaihtaa (vaihdattaa) suomalaisiksi ja jatkosodan aikana ilmestyi nimioppaita joissa muinaissuomalaista sointia oli ehdolla nimenomaan itäkarjalaisille: Aumo, Urmo, Sorjikki, Telkkä, Ehvo ja Mieho eivät kylläkään nousseet nimipäivälistojen kärkeen. 

Sota-aikana ilmestyi myös tuntemattoman Rauha Hammarin omakustanteina almanakkoja, joiden taustalla oli vaatimus vierasperäisten nimien ”suomentamisesta”. Hammarin nimiehdotukset olivat kovin maanläheisiä, etten sanoisi arkipäiväisiä. Kuka haluaisi olla Aherto, Ongelma, Purjo, Vierti tai Öntyri? 

Almanakka-toimiston www-sivua opiskelijoille esitellessäni törmäsin 1800-luvun puolivälissä tehtyyn kauno-annakkaan. Siinä on jokaiselle päivälle suomalaiskansallinen nimi. 

Käyhän kurkkaamassa oma nimipäiväsi nimi Kauno-annakasta. KLIK!! > Aukeavan sivun vasemmasta reunasta Nimiuudistusarkisto ja sieltä alimmaisena Siweä Kauno-annakka. 

 

Aiemmat nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana: 

http://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/ 

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/ 

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

Urasuunnitelmia?

Julkaisivat Kalevassa tuon bannerikuvan, jonka otin sunnuntaina Tolvan kylässä matkalla Kuusamosta Posiolle. Se oli nyt toinen kerta kun julkaisivat ottamani kuvan. En ole kovin monta Kalevan lukijakuviin lähettänytkään, ja kaikki lähettämäni taitavat olla pohjoisessa otettuja. Ja siitäpä sitten taas tulikin mieleeni, kuinka Lapissa valo on kuvaajalle, ainakin minulle, suuremmoisen hyvä. Siellä hämäräkuvauskin onnistuu paremmin kuin täällä kaupungin valojen katveessa. Valo ei maalikylissä ole ”puhdasta”. Tuo on meitsin täysin oma merkillinen mielipide. Mutta ihan sama, minulla vain kuvaaminen onnistuu paremmin pohjoisessa. Usein kirjoittaminenkin onnistuu siellä paremmin kuin kampuksella. Ehkä siinä on sekin, että otan siellä rauhallisemmin. Siellä on aikaa sommitella ja säädellä. Ja siellä tulee kaiken kaikkiaan kuvattua niin paljon, että joskus joku otos onnistuukin.

Edelläoleva johdannoksi: ikävä mökille on iso. Eikä nyt ole edes tiedossa, milloin sinne pääsen. Pehtoori menee ehkä ennen kymppiviikkoa, joka on siis (hiihto)lomaviikko täällä ja minullakin. Ja silloinhan me lähdemme Ranskaan. Toinen ikävän kohde on siellä. Ja tyttärellä ei kyllä juuri ikävä Ouluun ole. Nyt siellä on ollut lämmintäkin +10C, ja ”sunnuntaina oltiin kävelyllä ilman takkia”.

Mutta palatakseni vielä pohjoiseen. Luin juuri uutisen, jossa Kari Väänänen kertoi huomenna päättyvien Taivaantulien jatkuvan kolmannelle tuotantokaudellekin ja kertoi, että ” Jos tekee kaikella sydämellä ja kaikella osaamisella niiin totta kai tuntuu hyvältä”. Sitä minä vaan, että jos lähtisi sinne Saamelaiskoulutuskeskukseen opiskelemaan ”kaikella sydämellä”. Voisin opiskella mediaa, kokkaamista ja kuvaamista. Ja sitten hyödyntäisin jo oppimaani historiantutkimusta ja ryhtyisin kirjantekijäksi… Kuvia, ruokaa ja historiaa – niin veisin tämän blogihöpöttämisen ja -tuottamisen ihan uusiin svääreihin!

Ajatella, että yksi kuva julkaistu paikallisessa sanomalehdessä ja sitä luulee olevansa valmis uuteen uraan?

No voi hyvä tavaton!

Torkuttaminen

Tänä aamuna olisin voinut maksaa päivän palkkani jos olisin saanut jäädä nukkumaan ja kotiin. Kolmen päivän lomasen (no joo, meni muutama tunti tarkastaessa Arjen historian harjoituksia sekä perjantaina menomatkalla että eilen ehtoolla kotona) jälkeen olisin voinut tänään jatkaa poissaoloa Linnanmaalta. Olisin voinut nukkua.

On tavallisempaa, että herään ennen kellonsoittoa kuin että kello ehtisi soida (saliaamuina klo 5.40, muulloin 6.20). En suinkaan ole joka aamu virkeä, en todellakaan, mutta heräänpähän aika helposti. Tai en kyseenalaista sitä. Minä vain nousen. Väsytti tai ei.

Mutta en torkuta. Tytär torkuttaa. Laittaa usein puhelimen herätyskellon tuntia aiemmaksi soimaan kuin olisi tarpeen, ja sitten viimeisen tunnin unen  torkuttaa 15 minuuttia kerrallaan. Myös yhdellä työkaverilla on tapana torkutella, varsinkin alkuviikosta. Vielä 10 minuuttia, vielä, – ja vielä. Ei ole meitsin juttu. Mutta tänään torkutin, yritin hämätä: kuvittelin että ei tarvi lähteä duuniin.

On vasta reilu kuukausi  joululomasta ja minä jo haluaisin vähän lomailla. Olla vain vailla velvollisuuksia.

Mutta kyllä sitten tänään tapahtui jotain hurjan mukavaakin. Yliopiston kirjastosta poistetaan dupletteja ja/tai muuten tarpeettomia kirjoja ”divarissa”. Kirjaston edessä on iso vitriinikaappi, johon kirjastoihmiset kantavat poistettavia kirjoja – niitä saa sitten ostella euron kappale.

En yleensä suo itselleni lupaa mennä katselemaankaan niitä, mutta tänään tuttu kirjastoihminen vinkkasi, että poistossa on vanhoja keittokirjoja ja 1920- ja 30-luvun kodinhoidon yms. oppaita. Miehän tarvin niitä töitäkin varten. Ja niinhän sitten 21 euroa maksoin ja nyt minulla on 21 äärimmäisen tarpeellista uutta vanhaa opusta. Jee!

Kuusamon kapituli

Kuusamon kapituli on ohi. Nyt matkalla kotiin Tolvan Korpihillan ja Posion Pentikin kautta. Koillismaan luonto on tavattoman kaunis ja kimmeltävän valkoinen, kynttiläkuuset tykkylumessa. Vaaramaisemat auringossa, pakkassunnuntain kirkkaassa keskipäivässä ihaltavana. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kaksi päivää ruokajuhlaa on koettu ja nautittu. Me ja kaksisataa muuta paistinkääntäjää olemme viettäneet hienon viikonvaihteen.

Mutta palataanpa perjantai-iltaan.

Meidät haettiin Rukan Rantasipin edestä ja neljä bussilastillista rotissöörejä (ympäri Suomea tulleita, ja parikymmentä turkkilaista, muutama amerikkalainen) vietiin Iisakin kylään, josta matka jatkui metsäpolkua pitkin kohtuu napakassa pakkasessa kohti Kontioluolaa. Matkalla oli maistelupisteitä: saimmme ensin päreen ja sen päälle ensimmäisessä pisteessä marinoituja muikkuja ja sitten toisessa karhunlihapullia karpalohyytelön kanssa. Eikä kuuma kaarnikkadrinksu ollut ollenkaan huono idea.

Luolassa (keskellä ei mitään?) oli tilaa kahdellesadalle hengelle. Diner Amical on epämuodollinen ilta, jolloin ei ole plaseerauksia ja tarkoituskin on tavata tuttuja ja kulkea pöydistä toisiin. Meitä oululaisia oli pari pitkää pöytää: juttua, ruokaa ja viiniä (Artadi Orobio 2007, tempranillo) riitti.

Poromiehen höystö oli poron palapaistia, ei siis perinteistä käristystä, ja pohdimme, jotta maustepippuri oli ”se juttu” – antoi omanlaisensa mukavan maun pataruoalle. Kaiken kaikkiaan ruoka oli rustiikkia ja tunnelma mukavan familiaari. Ei pönötystä …

Pukukoodi ”after ski -asu” oli keskusteluttanut porukkaa, mutta toinen toistaan kauniimpia villapuseroita ja turkisjakkuja oli paistinkääntäjillä yllä.

Musiikki oli mainiota, sopivan lyhyitä puheita ja mukavaa seuraa. Yhdentoista kieppeissä kuljetus takaisin hotellille, jossa vielä tarjolla iltapalaa: karhumakkaraa. Nälkä ei ollut, mutta maistettava oli. Ja minä pidin kovasti. Lihaista, sopivan riistaisen makuista makkaraa. Vastoin tapojamme mekin jaksoimme jatkoilla reilusti yli puolen yön…

Lauantaiaamun sää hieman tuhnuinen ja tuulinen, pakkastakin lähemmäs parikymmentä, mutta lähdimme pienelle lenkille. Pitkään ei ehdittty, koskapa puoliyhdeltätoista oli oltava taas valmiina syömään. Bussilla Rukalta Kuusamoon: brunssi Kuusamo-hotellissa oli mahdottoman hyvä. Kylmäsavustettu hauki sai varauksettoman suosion pöydässämme. Samoin savustettu särki ja lämminsavustettu villisika. Eikä poropyöryköissä, hirvi- ja karhumakkarassakaan ollut moittimista. Oltiin jo fine dinig -tasossa. Ja uusia ruokatuttavuuksia löytyi: tosin aika hiljaista seuraa, mutta sehän johtuu vain vaimoista? 🙂

Lounaan jälkeen muutama tunti aikaa: minä päikkäreille, pehtoori lenkille. Ja sitten kuitenkin sainkin kampaajalle ajan. Oulun Salon Virhon 10-hengen kampaaja-meikkaaja porukka oli pistänyt hotellin kokoustilaan pystyyn salongin. Muutamassa tunnissa kolmisenkymmentä naista saivat kampaukset ja meikin (minullekin irtoripset!! heh!). Ja kiirehän se sitten jo tuli. Puoli viideltä alkoi Installointi! Olimme kahta vaille paikalla.

Yhteensä 49 käädyt jaettiin. Installoijana oli Chef Jaakko Nuuttila, joka hoiti hommansa mallikkaasti, juhlavasti, mutta mukavan rennosti. Tämä oli kolmas installointitilaisuus, jossa olimmme läsnä, ja paras tämä oli. Käätyjen saajien lisäksi meitä oli yhdeksän, jotka vihittiin OMGD-jäseneksi. Installoinnissa saimme käätyihin pienen viininmaistelu”kipon” eli tastevinin.

Ordre Mondial des Gourmets Dégustateurs -järjestö

OMGD on Paistinkääntäjien Veljeskunnan alajärjestö viinien ja muiden jalojen juomien harrastajille. Se on perustettu Pariisissa 2. syyskuuta 1963. Sen päämääränä on edistää laadukkaiden viinien ja muiden jalojen juomien käyttöä ja tunnettuutta jäsenmaissa ympäri maailman. Asian edistämiseksi järjestetään viinin- ja muiden juomien tasting-tilaisuuksia, kilpailuja, messuja, koulutustapahtumia sekä julkaistaan laatujuomista kertovia artikkeleita.

OMGD:n jäsenet ovat juomien parissa työskenteleviä ammattilaisia kuten tuottajia, kauppiaita tai asiaan vihkiytyneitä aktiivisia harrastajia.

OMGD:n jäseneksi voidaan hyväksyä vain Chaîne de Rôtisseurs-järjestön jäsen. Virallinen jäseneksi vihkiminen tapahtuu järjestön kapitulissa installoinnin yhteydessä. Uusi jäsen saa käätyihinsä OMGD:n tunnuksena kullanvärisen tastevinin.

Hyvin meni, en kompastunut helmoihin … 🙂

Installoinnista kaupungin samppanjavastaanoton kautta suoraan Grand Dinnerille. Seitsemän ruokalajia huippuviineineen olivat pohjoista gourmeeta, puhdasta, huolella valmistettua, kauniisti esillepantua ja mallikkaasti tarjoiltua juhlaruokaa: kaloja ja riistaa. Pääruokana prässättyä karhunpaistia. Jälkiruoassa kaurakeksi, jolla hillakompottia, suklaalieriö ja hillasmoothie. Kaunis makujen harmonia päätöksenä.

Pöytäseuran kanssa todettiin – jälleen – kuinka Suomi on pieni maa. Ikkunoista näkyi tummuvassa illassa Rukan silhuetti ja niin taas nautimme ja juhla tuntui hyvälle. Nyt emme jääneet notkumaan tai tanssimaan, hyvästelimme ja kiitimme muutaman tutun ja puolilta öin nukkumaan. Tyytyväisenä, kylläisinä – luonnollisesti.

Seuraava kapituli Turussa. Ehkä sinne, ehkä ei. Nyt kohti kotia ja arkea.

Rukalla ollaan

Kymmenen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti kohti Kuusamoa. Hieno keli. Pudasjärven jälkeen aurinko paistoi hulppeasti: maailma ihan valkoinen. Kimmeltävän valkoinen. Taivalkoskella kahvittelimme Jalavan kaupassa. Se on kyllä ehdottomasti piipahtamisen väärti: pehtoori löysi itselleen pussihousut, flanelliapaidan, jatsarit ja henkselit. Ei, ei se ole kapituliin vaate, vaan mökille.

Majoituttuamme lähdimme kierrokselle Rukan ”keskustaan”. Olen käynyt täällä viimeksi joskus linja-autonkuljettajan urani aktiivivuosina, ja siitähän on tovi. Sen jälkeen on valtavasti laajentunut: ja komeaa on. Rotissöörituttuja nähtiin raitilla ja hotellin aulassa… Meitä paistinkääntäjiä puoliskoineen on täällä yhteensä pari sataa; paljon tietysti Oulun voutikunnan jäseniä. Tuttuja siis.

Kohta puoliin on aika lähteä Diner Amicaliin. Pohjoisen meninkiin kuuluu että ollaan vähän ulkonakin. Joten lämmintä ja siistiä pitäisi pukea ylle.

Menu alkaa näin: Poromiehenhöystöä, ohra-männynsiemnerisottoa, porkkana- ja oalsternakkaseipäitä… jne. Minulla on ”sisäpiirin tietoa”, että saamme alkupaloja jo metsätaipaleella kohti Karhunluolaa… Mitä ne alkupalat ovat,  ei ole tiedossa. Siis jännitystäkin on ilmassa …

Juusto-viini-illan antia

Juuston ja viinin – ja hillojen – oivaltavasta ja onnistuneesta yhdistämisestä pidetty juusto-viini-ilta eilen oli aikas onnistunut. Meitä oli paikalla viisitoista maistelijaa: Oulun Slow Food -konviumin jäseniä ja meidän ”oman” viinikerhon puolikas. Illan asiantuntijana oli Oulun Stockan juustomestari, jolla on sana ja tietämys hallinnassa.

Juustot olivat (vas. ylh.) Juustoportin vuohenmaito Gruyere (6 kk), ranskalainen  Saint Agur, edelleen ranskalainen Brebirousseu d´Argental (oranssi kitti), sveitsiläinen luolakypsytetty lehmänmaidosta tehty Gruyere (10 kk) ja suomalainen uutuus Kolatun Valma valkohomejuusto. Kaikista pidettiin, mutta tuo Valma sai ehdottomasti eniten myhäileviä kommentteja, Valma loppui, – kaikkia muita juustoja jäi kotipaketteihin asti. Valman  pehmeä kitti oli ainutlaatuista ja juuston rakenne pehmeä, muttei lötky. Pähkinäisiä sävyjä. Sopi yhtä lailla puolikuivalle kuin puolimakealle valkoviinille ja punaviinille. Suuremmoista sanoisin.

Juustomestari oli valinnut meille viinitkin: Pfaffenheimin Pinot Gris 2008 (Alsace, jota meillä on nautittu vuosikausia ja muillekin suositeltu, joten se ei aiheuttanut mitään riemunkiljahduksia. Monelle maistelijalle olil yllätys kuinka hyvin puolimakea (Baron Heyl Estate Riesling sopi näiden juustojen kanssa. Semminkin jos pieni nokare hilloa (viikuna tai kirsikka-lakritsi, hmmm) oli vielä sitomassa makuja.  Minä pidin eniten argentiinalaisesta Kaiken-viinistä. Malbec-rypäleestä tehdyssä on kirsikkainen, jopa vähän lakritsainen maku. Se on hyvää. Viikunahillo ja Gruyre muodostivat viinin kanssa kolmiyhteyden, jota voi suositella kokeiltavaksi.

Vallan makoisaa ja mukavaa ja opettavaista oli.

Ja ruokajuhla jatkuu… Tänään sentään duunissa (pieni luopuminen?), mutta huomenna lähdemme Kuusamoon. Ruokakirjeenvaihtajanne yrittää ehtiä kaiken välissä raportoida, miltä karhu maistuu, miltä Koillismaan luonto helmikuussa näyttää, onko kuusamolaisia Runebergin torttuja olemassa ja mikä lauantain brunssipöydässä oli parasta. Ja miten OMGD-jäsenyyteni vahvistaminen installointitilaisuudessa sujuu…

Valokuvatorstai: Muisti on läsnä olevaa mennyttä …

Tämän viikon haasteena on sitaatti: ”Muisti on läsnä olevaa mennyttä, ajattelu läsnä olevaa nykyisyyttä ja odotus ja tulevan ennakointi läsnä olevaa tulevaisuutta. Augustinus siis yksityistää aikakäsityksen sijoittamalla sen jättämän jäljen henkilökohtaisesti koettuun aikaan.” (Fredrik Långin esseestä ’Aika historiana ja aika kohtalona’ teoksessa Minä, sinä ja rakkaus ja muita aatehistoriallisia esseitä (Teos 2010, s. 30.))

Långin artikkelin sitaatti on aika kiehtova… Ajan monta kerrosta ja niiden kokemus. Väistämättä keskikesän hellepäivä keskiaikaisessa Sienassa tulvahti mieleen.

Klikkaa isommaksi

Ajatuksissani

Unohdin eilen töistä lähtiessäni muistitikun työpaikan koneeseen; mietin illalla, viitsinkö enää lähteä ajelemaan kampukselle ja hakemaan sen, mutta ajattelin, että teen luentoon täydennykset kotikoneella olleeseen varmennustallennustiedostoon ja että menen tänään hyvissä ajoin töihin  ja yhdistelen sitten uuden ja vanhan tikun matskut sujuvaksi luennoksi.

No näin siis päätän tehdä.  Ja laittelin sitten kotosalla onnikankuvia ja sähkönkulutuskäyriä powerpointeille ja kirjoittelin pitkät pätkät uutta tutkittua tietoa suomalaisten kulutustottumusten muuttumisesta, tai oikeammin kulutuksen mentaalisesta muutoksesta. Ja aikeeni mukaisesti todellakin olin tänään aamulla seitsemän jälkeen kustannuspaikalla valmiina yhdistelemään kahden tikun materiaalit. Ja? Ja ensi töikseni hoksaan, että eilen tekemäni matskut on kotikoneessa tikussa!

Ratkaisu? Pehtoori. Pehtoorihan on juuri sopiva tuomaan vaimolle duuniin muistitikun; lumityöt eivät ole niin kiireelliset. Ja kiitos pehtoorin pääsin jatkamaan luennon tekoa jo aika varhain.

Aamupäivä meni sitten hieman hurahtaen, mutta häthätää ehdin luennon pakata kasaan! Siis hyvä ja klo 12.10 olen luentomappi kainalossa portaissa matkalla hoouuusatakutoseen (HU106- luentosali) ja, … ja missä muistitikku? Kädessäni on huulipuna! Auts!!!! Eiku takaisin työhuoneesta hakemaan …

Vaikka luento lopulta meni – no jotenkin ainakin – niin olen toivoton.

Viikon aikana näitä unohduksia on ollut tavallistakin enemmän: perjantaina unohdin lompakon kaupan kassalle. Viikonloppuna unohdin yhden aiotun lisukkeen ruokapöydästä. Mutta tokihan panzettaa ja sipulia voi  käyttää toistekin. Kampaajalla unohdin ostaa shamppoon ja hoitoaineen. Eilen unohdin kuntosalille mennessä ottaa mukaan kuulokkeet: IPod mukana, mutta eipä siitä paljon yksikseen iloa ole … Tänään unohdin töissä syödä eväät. No siihen oli syynsä.  Enkä edes viitsi luetella kaikkia unohduksiani. Olen ollut hieman tavallistakin enemmän ajatuksissani … Huoh!

Nyt lähden Juusto-iltaan. Muuten hyvä, mutta uusi huulipunani on töissä…! Kerron viimeistään huomenna, mitä maisteltiin, miltä maistui… Jos muistan, siis kertoa. Tai mitä maisteltiin tai miltä maistui. Lupaan tehdä muistiinpanoja. Ja  ottaa kuvia.  Jos muistan.