helmikuu 2011

Nyt se on todistettu: ei ole minun pääni tyhjää täynnä! Iltapäivällä otettiin päästäni magneettikuvia tuntitolkulla. Ja kotiinkin saaduissa kuvissa näkyy, että pääkopassani on jotain! Vähän ajattelin, että vaihdan FB:ssä profiilikuvaukseni tuon kallokuvani, mutta enpä sittenkään. Vois olla vähän makaaberia.

Olen ollut tänään koko päivän OYSissa tutkimuksissa. Aamuyhdekseltä alkoivat ja kolmen jälkeen olin kotosalla. Miksikö moisessa? Olin koekaniinina ns. Pohjois-Suomen kohortti 1966 -projektissa. Tuo projekti on vuonna 1966 aloitettu laaja poikkilääketieteellinen tutkimus, jossa on vuosikymmenien aikana tutkittu ko. kohorttia. Siihen kuuluvat kaikki pohjoissuomalaiset, jotka ovat syntyneet vuonna 1966, yhteensä noin 12 000 henkilöä. Ja yksi noista kohorttiin kuuluvista on sisareni. Nyt tutkimusta haluttiin laajentaa ja mukaan otettiin myös vuonna 1966 syntyneiden sisaruksia. Systeri kysyi, suostunko mukaan, ja totta kai, sen verran utelias olen. Ja saipahan ilmaiseksi aika perusteellisen kartoituksen itsestään ja omasta terveydentilastaan. Ja magneettiikuvia aivoista 🙂

Aamupäivällä oli ensin puolitoista tuntia ”palikkatestejä”: kognitiivisia kykyjä mittaavia testejä ja kokeita. Pärjäsin sanallisissa ja muistitesteissä ihan kohtuullisesti (olet hyvä selittämään, totesi psykologi. Mitenhän tuohon suhtautuisi…?) mutta sitten kun piti tehdä visuaalista hahmottamista (minusta ne näyttivät geometrian oppikirjan sivuilta, uuh!) mittaavia testejä, alkoi intoni jotensakin reippaasti hiipua.

Seuranneen tauon jälkeen oli perusteellinen haastattelu, jolla kartoitettiin elämäntilannetta ja oloa, terveyttä ja mielialoja. Verikokeet ja virtsanäytteet kuuluivat luonnollisesti myös testauspalettiin. Ja iltapäivä sitten siellä magneettikuvauspömpelissä. Sielläkin – kuvauksen aikana siis – oli muistitestejä ja hoksaamisjuttuja ja kaikkea. Ei ahtaanpaikan kammoa, eikä muuta isompaa ongelmaa kuin että sinne tynnyriin ei saanut omia rillejä ottaa mukaan, vaan ne röntgenhemmot tekivät sellaiset ”koerillit”, jotka eivät minulla pelittäneet. Karsastukseni vuoksi oli tosi vaikea nähdä mitään… Kuulostaako pikkuisen meriselitykseltä? Voipi olla. Jos testitulokset osoittautuvat huonoiksi, voin vedota siihen, etten nähnyt kunnolla. Jos tulokset on ok, en sano, että muutaman vastauksen heitin ihan hazardilla.

Joka tapauksessa testattu on! Sertifikaatti seinälle?

Että semmonen päivä!

Viiden (aamuviiden) jälkeen katson mittaria: pakkaset jatkuu. Samapa tuo.

Hyvin varhain duuniin. Luento. Meni hyvin. Minusta. Varhaisesta luentoajasta huolimatta opiskelijat hereillä, olinko aistivinani kiinnostusta. Keskusteluakin.

Päivällä parin kesätyöpaikan järjestelyä parille opiskelijalle. Sellaisista tulee aina hyvä mieli. Itsellekin.

Palaute palautteesta. Olin joutunut tilanteeseen, jossa jouduin kommentoimaan oppineempaa. Tai noh. Joka tapauksessa hieman arastelin tilannetta. Mutta turhaan.

Illansuussa toinen luento. Sen pitämiseen olisi pitänyt olla kokemusta, olikin, mutta eihän se mikään ylivertainen suoritus ollut.

Töistä suoraan kokoukseen kaupungille. Parasta keskustelu, läsnäolleet ihmiset. Parasta olisi jos oppisin olemaan vähempi äänessä. Voikohan sille mitään enää tässä vaiheessa elämää? Puheliaisuudelle?

Just ehdin katsomaan Top Chefiä. Luulen etten pidä ohjelmasta. Onko nöyryyttäminen tarkoitus? Mikä on ohjelman tarkoitus? Eikä siitä ohjelmasta edes opi mitään ruoanlaitosta. Minä ainakaan.

Nyt väsy.

Tietotekniikka on ihmeellistä. Huomasin  – taas kerran – unohtaneeni työkoneelle power pointin, joka oli tarkoitus ottaa kotiin mukaan. Huomenna aamukahdeksalta kun on luennon pito, joten olisi hyvä kerrata juttu vielä. Tarvitseeko ajella Linnanmaalle? Ei, ei tarvi. VPN-yhteys tästä kotisorvista duunisorviin ja sieltä ”imuttaminen” kotiin. Helppo homma (valitettavasti homma ei toimi töistä kotikoneelle, mutta onhan minulla sellaiseenkin tilanteeseen keinot ks.).

Ja sitten olen tässä viikon, parin aikana varaillut meille Ranskan reissua varten majapaikkoja (ollaan yötä Strasbourgissa, Reimsissa ja Colmarissa)  ja tuosta vaan surffaillut. Tosin Strasbourgin varaukset olleet vähän ongelmallisia: miksikö? No tietysti – tietysti – siellä on juuri yhtä aikaa meidän kanssamme Europarlamentin istuntoviikko. Arvatkaapas, mitä se merkitsee hotellihinnoille? Liki kaksinkertaistumista. No varaukset on tehty, ja pehtoori oli päivällä tarkistellut Visa-tilin velotuksia. Ja hups: olivat veloittaneet tuplahinnan. Ja mitä tekevät pehtoori ja juniori päivällä kotosalla? Yrittävät pankin ja Ebookersin kautta saada asian korjattua, mutta kun ei simahtanut, niin ei muuta kuin Googlen ”translaattori” käyntiin ja kirjoittavat Strasbourgiin kirjeen, jotta euroja olisi palauteltava. Ja kun tuossa illansuussa istuttiin ruokapöydässä, Hotel Hannongin respasta soittivat että sori, tuplaperintä on tosiaan tapahtunut, palauttelemme rahat. Kuinka kauan tähän kaikkeen olisi kulunut vanhalla matkatoimisto-kirje-kirjeenvaihto-pankkisiirto-aikakaudella? Kauan!

Tänään töihin soitti opiskelija arkistosta, jossa oli tekemässä kandityötään: ja niin me koneiden ääressä, eri puolilla kaupunkia selasimme arkistoluetteloita ja etsimme lisämatskua: joskus muinoin tämä olisi vaatinut meetinkiä arkistolle, materiaalien tilaamista makasiineista ja kaikenlaista muuta ajankulunkia. Mutta eipä tarvi enää kun on arkistoluettelot aineistokuvauksineen netissä. Hyvä juttu!

Tarvajärveä mukaillen: ylös, ulos ja lenkille! Viidentoista asteen pakkanen oli ylivertaisen hyvä sää olla ulkona. Jokivarressa, hautuumaalla, Pikisaaressa, Nallikarissa. Ah, onnea. Ja kamera mukana. Varjot vielä pitkät, mutta aurinko jo kertoi, että kevät on tulossa. Kevään korkea keskipäivä …

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pari tuntia vierähti hyvinkin, ja pari tuntia asioilla. Pitkästä aikaa pääsin kauppaan oikein ajan kanssa: ja eilisen gourmet-illallisen jälkeen oli merkillinen into ostella ja laitella kaikkea hyvää, itsekin yrittää värkkäillä kunnon einettä.

Jälkkärissä on kolme appelsiinia (kalvot poistettu ja viipaleet paloiteltu), sitten sekaan kolmisen desiä smoothie-tuoremehua ja pari teelusikallista vaniljasokeria ja sekaan kuumaan  ”luraukseen Curacaota” (itseasiassa joskus muinoin Maltalta tuotua kaktuksenkukkalikööriä, mutta todella Cointreau tms. käy hyvin) sekoitettuna neljä liivatelehteä. Sitten ainekset sekaisin ja Tupper-vuokaan. Tarjolle kermavaahtoa ja/tai Marsmallows-vaahtoa. Ei huono. Vähän kuin kevätaurinko tämäkin … 🙂 Nuorelleparillekin maistui. 🙂

Eiliseen vielä palatakseni: chez Jouni toi tullessaan Ouluun sellaista gastronomiaa että enpä tiedä aiemmin täällä olleen. Me pidimme kaikesta tarjotusta,  parsakaalikeitto (veloute)  oli  vain! hyvää, kaikki muu erinomaista. Kaikissa annoksissa raaka-ainetta oli kunnioitettu (huomatkaa: hyvin trendikäs tapa ilmaista asia, että kalaa tai kasvista ei saa peittää mausteilla tai muuten turmella) ja Puistolassa tarjoilu ja asiakkaiden huomioiminen pelitti. Toimi hyvin, erinomaisesti. Sainpa illan lopuksi keskustella  chefin kanssa.  🙂

Ystävien kanssa riemastuimme  vielä lähtemään yömyssysamppanjalle Bar B:hen, – onneksi Juniori poimi vanhempansa kaupungista kotiin ennen puolta yötä. Kuinka me olemmekaan iloisia hyvästä ruoasta – ja ystävistä!  Tänään paljon vielä eilisessä viipyillen.

Huomaatteko:  hyvä päivä tänään.

Odotettu perjantai, joka tulikin kovin äkkiä.

Odotukset täyttyivät/täyttyvät:

• rauha tehdä töitä. Rauhassa monelta asialta. Vain pari ”omaa” opiskelijaa kävivät opinnäytetöidensä kanssa, – olen luottavaisin mielin.  Aiheet kiinnostavat ohjaajaakin – vähintäänkin paljon.
• tapaamme ystävät. Viimeksi tällä porukalla kuudestaan oltu Roomassa; tänään menemme ravintola Puistolaan, jossa on vierailevana tähtikokkina chez Jouni. Michelin-tähdet Nizzan ravintolaansa hankkineen Jouni Törmäsen kuuden ruokalajin illallinen odottaa meitä. Ystäviä ja hyvää ruokaa, – se on paljon se. Yhdelle illalle.
• viikonloppu tarkoittaa ulospääsyä. Olkoonkin, että pakkasta on edelleen reilummasti. Aamulla mittari näytti – 30,1 C.

Mikä ihme se saa ihmisen suostumaan ylimääräiseen…

http://www.oulunseurakunnat.fi/nyt/4/0/luentoillassa_heratellaan_keskustelua_lapsiperheiden_arjesta

Aiemmin tällaisiin esitelmätilaisuuksiin tuli suostuttua monestakin perustellusta syystä:

a) Rahasta. Kun kävi pitämässä saman esitelmän Kuusamossa, Kajaanissa, Ylivieskassa ja Oulussa (ikäihmisten yliopisto) alkoi jo päästä tuntipalkoille. Kilometrikorvaukset ja päivärahat ja luentopalkkiot tekivät yhdessä jo sen verran, että saatettiin lasten kanssa mennä viikonloppuna Edeniin (kylpylään) polskimaan ja syödä vielä pizzat päälle.

b) Kontaktien tarpeesta. Väitöskirjan teon aikana kaikki aihepiiriin liittyvät seminaarit ja luentotilaisuudet olivat tärkeitä, jotta sai kontakteja muihin saman aihepiirin kanssa pakertaviin tutkijoihin.

c) Markkinoinnin takia. Paikallishistoria-projekteissa oli sisäänrakennettuna, että historiankirjoittaja käy työn tekeillä ollessa kerran, pari, kolme kertaa vuodessa kunnassa tai seurakunnassa puhumassa. Mieluusti vielä itsenäisyyspäivänä, jotta tieto tulevasta kirjasta olisi kaikilla. Näillä paikallishistoria-esitelmäreissuilla kyllä sai usein myös informantteja, joku kertoi mistä löytyisi vanhaa kirjeenvaihtoa, ja kaikkea muuta tähdellistä paikallista tietoa. Elikkäs olivat myös tiedonkeruureissuja.  Ja sitten tietysti olivat kirjan julkistuskekkerit vielä erikseen.

d)  Yliopistovirkaan kuului myös ”yhteiskunnallinen palvelutehtävä”. Tarkoittaa ”jalkautumista”, tieteen popularisointia, tiedon viemistä yhteiskuntaan; yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisvelvoite oli olemassa. Ja sillä myös mitattiin yliopiston työntekijän ja hänen yksikkönsä tuloksellisuutta. Nyt suunnilleen vain ulkomaiset referee-julkaisut tuovat pointseja.

e) Museoyhdistyksen puheenjohtajana oli esitelmöitävä itse, jollei mistään saanut sopivaa vierailijaa. 🙂

f) Sitä uskoi oppivansa joka kerta jotain kirjoittamisesta ja puhumisesta. Ja totuuden nimessä on sanottava, että sen verran esiintyjän vikaa on olemassa, että kun esitelmän saan alkuun, homma on minusta melkoisen mukavaa.

g) Kun kävi pitämässä esitelmän, siitä tuli usein myös tehtyä julkaisu, artikkeli, edes Kalevaan, joten oma julkaisuluettelo, jonka ”pitkättäminen” oli joskus vielä urakehityksen kannalta tärkeääkin, vähän venyi.

Nyt kaikki nämä syyt ovat enemmän tai vähemmän ohi. Ja silti minä täällä värkkäilen esitelmää, … pöhkö!

Eurooppalainen siirtomaapolitiikka 1700-luvulla, Englannin uuden ajan historia, Historiankirjoituksen historia, 1800-luvun historiantutkimuksen erityispiirteet ja vielä yksi mapillinen, jossa noin 20 esitelmää. Vieläkö noistakin vapautuisin? Kaikista noista aihieista olen joskus muinoin pitänyt 24-tunnin luentosarjat, joista en suinkaan ole mitenkään erityisen ylpeä: pedagogisesti, retorisesti ja luentotekniikaltaan eivät mitään yliopistourani  riemuvoittoja. On vaikea kuvitella tilannetta, jossa noita viittä mapillista luentomatskuja enää koskaan tarvitsisin. Niitä ei tietenkään ole missään ”tallennettuna” eli lerpuilla, korpuilla, tikuilla, kovalevyillä. Ei tietenkään. Ne on vanhalla historian laitoksen punaisella ”pallo-IBM:llä” kirjoitettu, paikoin teksti on käsin kirjoitettua, – ja minulla oli tuohon maailmanaikaan vielä kovin pieni ja tuhruinen käsiala, jotta niistä ei tieto edes helposti  avaudu. Mutta siis mihin minä niitä enää tarvin?

Tuon kysymyksen olen tässä pidennetyn viikonlopun aikana esittänyt yhdelle jos toisellekin asialle. Paljon on lähtenyt suoraan Lassila & Tikanojan kyydille, ison kassillisen kirjoja olen pakannut vietäväksi muutamalle lemppariopiskelijalle, kassillisen erilaisia matkaesitteitä ja -lehtiä olen  yöpöytäkaapista vienyt paperinkeräykseen, en kuitenkaan ehdi matkustaa kaikkiin niihin paikkoihin, mihin haluaisin. Kylppärinkaapeista on lähtenyt samppoot ja kosteusvoiteet, joista on ollut enemmän haittaa (allergiaa) kuin iloa, mutta joita olen härskiintymiseen asti säilytellyt ”kun ei raski heittää poiskaan”, sama koskee muutamia ruokatarpeita jääkaapista. Ostettu tartar-kastike tai sokeroidut inkiväärit, Dubaista raahattu ”outo” hillo ja arveluttavasti vihertävä juusto? (kai se oli juusto?) ovat saaneet lähtöpassit meiltä.

Kaikki tuo on merkillisen vapauttavaa. Mutta vielä on avoinna: luovunko noista luennoista? Varmaankin. Omista opinnäytetöistä en luovu. Niitä on hauska lueskella, ja ihmetellä, mistä kaikesta onkaan tiennyt joskus… ei tiedä enää.. 🙂 Mutta on vapauttavaa huomata, että jotain on oppinut ainakin kirjoittamisesta ja argumentoinnista.

Pehtoori on tässä ”vapautumisprosessia” harrastaessani tupissut, että jos tuolla touhuamisella saa hyvän omantunnon töistä poissaoloon, niin anna mennä vaan… Kummallinen mies! Sitä paitsi kävin tänään töissä. Ja kävin joululahjaksi saamani punaiset vinkkelit jalassa. Teputtelin vinkkeleillä kirjastoonkin tekemään tenttikysymyksiä ja vastaan tuli pari eka vuoden opiskelijaa;  hymyssä suin virnuilivat punaisia huopikkaita kohden nyökkäillen: ”Vähänkö siistit.”

Lämpimät olivat, – hymyt ja vinkkelit. Flunssa on nujerrettu.  Vapauttavaa.

– Voi hyvänen aika, kuinka olet laihtunut kun olet sairastellut!

Näinhän sitä kuulee monelle sairasvuoteelta nousseelle sanottavan. Ei tarvitse sanoa minulle jos ja kun tämä hitonmoinen flunssa joskus on ohi. Nyt kurkku on karhea, kuin pienillä haavoilla, nenä tukossa, pää tokkurassa, joka paikkaa särkee, silmät ovat vetiset ja kipeät, olen kärsimätön kun en juuri voi tehdä mitään (vähän jatkotutkijoiden aikeita lueskellut – edes),  mutta edelleenkään ei kuumetta – eikä ruokahalu todellakaan ole kadonnut yhtään mihinkään!

Enpä ole eläissäni vielä niin sairas ollut,  etteikö ruoka maistuisi! Ei edes silloin kun minulle tehtiin iso, monta tuntia kestänyt leikkaus, oikeasta lapaluusta vasempaan lonkkaan ulottunut 46 cm pitkä leikkaushaava, kylkiluun poisto, samalla munuaiskiviä veks ja kaikkea muuta hienosäätöä, jouduin olemaan viikon erossa vauvasta (esikoisesta), kipulääkitys oli kova ─  mutta ei, ei pienintäkään häivähdystä ruokahalun menettämisestä. Suunnilleen suoraan heräämöstä osastolle palattua sairaalaruokakin maistui ihan hyvin! Eikä edes samalla reissulla saatu sairaalabakteeri pilannut ehtymätöntä iloani ruoasta nauttimiseen.

Ainoa kerta, jonka muistan jolloin en ole voinut syödä, oli väitöstä edeltävänä perjantai-iltana. Menin silloin töiden jälkeen kampaajalle ja hankkimaan vielä jotain tarpeellista seuraavaa suurta päivää varten, ja kun tulin kotiin, oli mieheni tehnyt ruoan: savustanut nieriää ja tehnyt salaatin, avannut pienen samppanjapullon. Parasta mitä voin tietää, mutta ei. Mitään en pystynyt syömään. Enkä juuri väitöspäivän aamunakaan. Että vähän jännitti. Karonkassa kaikki kyllä sitten maistui kaksinverroin!

Mutta tänään: kaikki muu on toisin kuin normaalisunnuntaina, mutta ruokahalu ei ole kadonnut! Olisi edes jotain iloa tästä taudista, mutta noup:  ruokaa on saatava tehdä, ja siitä nauttia!

Mun kurkku tuntuu tältä:

Jäätävä, pistävä, säröinen, sinisenä kivusta, höyryää kuumista juomista…  Ei ole kiva, ei.

Ja eniten riepoo kun en pääse ulos – pikkuisen vain poikkesin Tuiranrannassa kun kauppaan kuitenkin livahdin puolelta päivin. Hieno, hieno pakkaspäivä ollut.

Olen sitten kuvaillut sisällä (tämän kuun ruokahaaste on ”jotain japanilaistyylistä” ja innostuin värkkäilemään kaikenlaista, huomenissa ehkä postailen), nukkunut, valmistellut ensi viikon opetusta, nukkunut, yrittänyt olla valittamatta ulos pääsemättömyyttä – paino sanalla yrittänyt.

Olen sitä surkeaa sarjaa ihmisistä, joille ei nouse kuume, vaikka kuinka olis kipee. Ja kun ei ole kuumetta, ei voi olla pois töistä. Ei vaikka töissäolovelvoitetta ei varsinaisesti ole.

Pestiinihän kuuluu vain (? :)) hoitaa hommat, periaatteessa ihan sama, teenkö ne kampuksella vai kotona. Kukaan ei kysele, vaikka tekisin luennon tai tarkastaisin harjoitukset kotona tai kylillä, kampuksella tai kirjastossa. Ei ole kellokorttia, eikä paikallaolopakkoa. Tietty jos on opetusta tai kokouksia tai muuta tapaamista, on oltava läsnä, mutta muuten ei väliä missä hommat teen. Meitsi on vaan tottunut siihen, jotta kustannuspaikalle mennään. Kotona duunaaminen sopii minulle ja sitä tulee tehtyä  silloin kun se on ”ylimääräistä”, mutta noin suunnilleen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa olen Linnanmaalla ja sitten ”loput” ja lukuhommat teen kotosalla. Luterilainen työmoraali on turhankin syvällä selkäytimessä.

Eikä tämmöisellä ajattelutavalla varustettu tietenkään juuri sairauspoissaoloja harrasta. Ei vaikka olis lääkärintodistus ja -kehotus jotka kannustaisivat pysymään petissä ja/tai pois palkkatyön äärestä. Semmoinen surkeus se on ristinä.

Mutta tänään olen ollut pois töistä. Aamupäiväksi menin – kun oli rästitentin valvonta, eikä ollut ihan hurjan huono olo. Mutta puolenpäivän jälkeen luovutin ja könysin kotiin. Olen nukkunut kahdet – kahdet!! -päiväunet, ja vieläkin on uupumus. Ja huoli tekemättömistä töistä… Melko surkea tapaus.

Nyt yritän relata, menen muurin viereen, otan kirjan – en työkirjaa – ja kuuman rommikaakaon ja toivon että huomenna jo pääsen ulos. Ja tekemään tämän iltapäivän tekemättömät työt.

_________________________________________________

Viime sunnuntaiaamuna Rukalta lähtiessä pilvet tekivät kaaria, jotka näyttivät tuntureilta. Klikkaa ihmeessä kuva isommaksi.  Siinä on jotain sadunomaista. Minusta.

Yhdelle päivälle paljon epätavallista. Hyvässä ja pahassa.

Näin järjettömän paljon, järjettömän väkivaltaisia painajaisia. Herättyä vielä kauan aikaa inhottava olo. Kurja juttu.

Pakkasta paljon, epätavallisen paljon. Linnanmaalle ajellessa auton mittari näytti – 31 C. Ei hyvä.

Koko päivänä mikään ei ole ollut hukassa. Ei mikään. Itse asiassa löysin yhden kauan hukassa olleen huivini.

Juniori on lukenut eilen ja tänään ylioppilaskirjoituksiin. Ja kysynyt neuvoa. Antanut neuvoa. Sanonut että lukeminen auttaa oppimisessa. Ja selvästikin oppinut jotain. Huomenna on äidinkielen tekstitaidon yo-koe ja kyllähän minä sen soisin läpi menevän.

Luennolla ehdin sanoa kaiken aikomani, ääni ei mennyt, vaikka kurkku on kummallisen karkea ja kipeäkin – ollut jo pari päivää.  Heti kun muistan hengittää, opiskelijat kyselevät. Saavat suunvuoron 🙂 Hyviä kyselevät. Enemmänkin saisivat. Mutta hyvä että edes vähän.

Eilen ja tänään murmelin kanssa käyty lääkäreillä, joilla kummallakaan ei ollut kiire, jotka kuuntelivat, ottivat huomioon, olivat tarkkoja. Epätavallisen rauhoittavia lääkärireissuja.

Pehtoori vei tänään tietokoneen huoltoon. Kone (tai itse asiassa sen tuuletin) simahti eilen. Pehtoorihan ei meillä tietokoneisiin puutu kuin satunnaisena, päivittäisenä käyttäjänä, mutta siis tänään vei sorvin liikkeeseen, jossa oli todettu että kaksi viikkoa menee ennen kuin saa takaisin. Ja mitä tekee mieheni? Koskapa tietää, etteihän meitsi pikkuläppärillä kahta viikkoa kestä, oli yksinkertaisesti uhkaillut nörttikauppiaita, ja sanonut, että ette tiedä eikä kannata kokeilla!, mitä tapahtuu jos vaimo ei saa varakonetta/osaa siksi aikaa, että sorviin tulee alkuperäisosa. Ja oli niin ansiokkaasti saanut liikkeen huoltomiehen pelkotilaan, joten koneessa on nyt väliaikaistuuletin ja homma pelittää. Hih!

Ja sitten minä ostin meille tulppaaneja. Epätavallista. Tavallisesti ne ostaa pehtoori.

Kaikenlaista epätavallista.

Tänä aamuna olisin voinut maksaa päivän palkkani jos olisin saanut jäädä nukkumaan ja kotiin. Kolmen päivän lomasen (no joo, meni muutama tunti tarkastaessa Arjen historian harjoituksia sekä perjantaina menomatkalla että eilen ehtoolla kotona) jälkeen olisin voinut tänään jatkaa poissaoloa Linnanmaalta. Olisin voinut nukkua.

On tavallisempaa, että herään ennen kellonsoittoa kuin että kello ehtisi soida (saliaamuina klo 5.40, muulloin 6.20). En suinkaan ole joka aamu virkeä, en todellakaan, mutta heräänpähän aika helposti. Tai en kyseenalaista sitä. Minä vain nousen. Väsytti tai ei.

Mutta en torkuta. Tytär torkuttaa. Laittaa usein puhelimen herätyskellon tuntia aiemmaksi soimaan kuin olisi tarpeen, ja sitten viimeisen tunnin unen  torkuttaa 15 minuuttia kerrallaan. Myös yhdellä työkaverilla on tapana torkutella, varsinkin alkuviikosta. Vielä 10 minuuttia, vielä, – ja vielä. Ei ole meitsin juttu. Mutta tänään torkutin, yritin hämätä: kuvittelin että ei tarvi lähteä duuniin.

On vasta reilu kuukausi  joululomasta ja minä jo haluaisin vähän lomailla. Olla vain vailla velvollisuuksia.

Mutta kyllä sitten tänään tapahtui jotain hurjan mukavaakin. Yliopiston kirjastosta poistetaan dupletteja ja/tai muuten tarpeettomia kirjoja ”divarissa”. Kirjaston edessä on iso vitriinikaappi, johon kirjastoihmiset kantavat poistettavia kirjoja – niitä saa sitten ostella euron kappale.

En yleensä suo itselleni lupaa mennä katselemaankaan niitä, mutta tänään tuttu kirjastoihminen vinkkasi, että poistossa on vanhoja keittokirjoja ja 1920- ja 30-luvun kodinhoidon yms. oppaita. Miehän tarvin niitä töitäkin varten. Ja niinhän sitten 21 euroa maksoin ja nyt minulla on 21 äärimmäisen tarpeellista uutta vanhaa opusta. Jee!

Kuusamon kapituli on ohi. Nyt matkalla kotiin Tolvan Korpihillan ja Posion Pentikin kautta. Koillismaan luonto on tavattoman kaunis ja kimmeltävän valkoinen, kynttiläkuuset tykkylumessa. Vaaramaisemat auringossa, pakkassunnuntain kirkkaassa keskipäivässä ihaltavana. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kaksi päivää ruokajuhlaa on koettu ja nautittu. Me ja kaksisataa muuta paistinkääntäjää olemme viettäneet hienon viikonvaihteen.

Mutta palataanpa perjantai-iltaan.

Meidät haettiin Rukan Rantasipin edestä ja neljä bussilastillista rotissöörejä (ympäri Suomea tulleita, ja parikymmentä turkkilaista, muutama amerikkalainen) vietiin Iisakin kylään, josta matka jatkui metsäpolkua pitkin kohtuu napakassa pakkasessa kohti Kontioluolaa. Matkalla oli maistelupisteitä: saimmme ensin päreen ja sen päälle ensimmäisessä pisteessä marinoituja muikkuja ja sitten toisessa karhunlihapullia karpalohyytelön kanssa. Eikä kuuma kaarnikkadrinksu ollut ollenkaan huono idea.

Luolassa (keskellä ei mitään?) oli tilaa kahdellesadalle hengelle. Diner Amical on epämuodollinen ilta, jolloin ei ole plaseerauksia ja tarkoituskin on tavata tuttuja ja kulkea pöydistä toisiin. Meitä oululaisia oli pari pitkää pöytää: juttua, ruokaa ja viiniä (Artadi Orobio 2007, tempranillo) riitti.

Poromiehen höystö oli poron palapaistia, ei siis perinteistä käristystä, ja pohdimme, jotta maustepippuri oli ”se juttu” – antoi omanlaisensa mukavan maun pataruoalle. Kaiken kaikkiaan ruoka oli rustiikkia ja tunnelma mukavan familiaari. Ei pönötystä …

Pukukoodi ”after ski -asu” oli keskusteluttanut porukkaa, mutta toinen toistaan kauniimpia villapuseroita ja turkisjakkuja oli paistinkääntäjillä yllä.

Musiikki oli mainiota, sopivan lyhyitä puheita ja mukavaa seuraa. Yhdentoista kieppeissä kuljetus takaisin hotellille, jossa vielä tarjolla iltapalaa: karhumakkaraa. Nälkä ei ollut, mutta maistettava oli. Ja minä pidin kovasti. Lihaista, sopivan riistaisen makuista makkaraa. Vastoin tapojamme mekin jaksoimme jatkoilla reilusti yli puolen yön…

Lauantaiaamun sää hieman tuhnuinen ja tuulinen, pakkastakin lähemmäs parikymmentä, mutta lähdimme pienelle lenkille. Pitkään ei ehdittty, koskapa puoliyhdeltätoista oli oltava taas valmiina syömään. Bussilla Rukalta Kuusamoon: brunssi Kuusamo-hotellissa oli mahdottoman hyvä. Kylmäsavustettu hauki sai varauksettoman suosion pöydässämme. Samoin savustettu särki ja lämminsavustettu villisika. Eikä poropyöryköissä, hirvi- ja karhumakkarassakaan ollut moittimista. Oltiin jo fine dinig -tasossa. Ja uusia ruokatuttavuuksia löytyi: tosin aika hiljaista seuraa, mutta sehän johtuu vain vaimoista? 🙂

Lounaan jälkeen muutama tunti aikaa: minä päikkäreille, pehtoori lenkille. Ja sitten kuitenkin sainkin kampaajalle ajan. Oulun Salon Virhon 10-hengen kampaaja-meikkaaja porukka oli pistänyt hotellin kokoustilaan pystyyn salongin. Muutamassa tunnissa kolmisenkymmentä naista saivat kampaukset ja meikin (minullekin irtoripset!! heh!). Ja kiirehän se sitten jo tuli. Puoli viideltä alkoi Installointi! Olimme kahta vaille paikalla.

Yhteensä 49 käädyt jaettiin. Installoijana oli Chef Jaakko Nuuttila, joka hoiti hommansa mallikkaasti, juhlavasti, mutta mukavan rennosti. Tämä oli kolmas installointitilaisuus, jossa olimmme läsnä, ja paras tämä oli. Käätyjen saajien lisäksi meitä oli yhdeksän, jotka vihittiin OMGD-jäseneksi. Installoinnissa saimme käätyihin pienen viininmaistelu”kipon” eli tastevinin.

Ordre Mondial des Gourmets Dégustateurs -järjestö

OMGD on Paistinkääntäjien Veljeskunnan alajärjestö viinien ja muiden jalojen juomien harrastajille. Se on perustettu Pariisissa 2. syyskuuta 1963. Sen päämääränä on edistää laadukkaiden viinien ja muiden jalojen juomien käyttöä ja tunnettuutta jäsenmaissa ympäri maailman. Asian edistämiseksi järjestetään viinin- ja muiden juomien tasting-tilaisuuksia, kilpailuja, messuja, koulutustapahtumia sekä julkaistaan laatujuomista kertovia artikkeleita.

OMGD:n jäsenet ovat juomien parissa työskenteleviä ammattilaisia kuten tuottajia, kauppiaita tai asiaan vihkiytyneitä aktiivisia harrastajia.

OMGD:n jäseneksi voidaan hyväksyä vain Chaîne de Rôtisseurs-järjestön jäsen. Virallinen jäseneksi vihkiminen tapahtuu järjestön kapitulissa installoinnin yhteydessä. Uusi jäsen saa käätyihinsä OMGD:n tunnuksena kullanvärisen tastevinin.

Hyvin meni, en kompastunut helmoihin … 🙂

Installoinnista kaupungin samppanjavastaanoton kautta suoraan Grand Dinnerille. Seitsemän ruokalajia huippuviineineen olivat pohjoista gourmeeta, puhdasta, huolella valmistettua, kauniisti esillepantua ja mallikkaasti tarjoiltua juhlaruokaa: kaloja ja riistaa. Pääruokana prässättyä karhunpaistia. Jälkiruoassa kaurakeksi, jolla hillakompottia, suklaalieriö ja hillasmoothie. Kaunis makujen harmonia päätöksenä.

Pöytäseuran kanssa todettiin – jälleen – kuinka Suomi on pieni maa. Ikkunoista näkyi tummuvassa illassa Rukan silhuetti ja niin taas nautimme ja juhla tuntui hyvälle. Nyt emme jääneet notkumaan tai tanssimaan, hyvästelimme ja kiitimme muutaman tutun ja puolilta öin nukkumaan. Tyytyväisenä, kylläisinä – luonnollisesti.

Seuraava kapituli Turussa. Ehkä sinne, ehkä ei. Nyt kohti kotia ja arkea.

Kymmenen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti kohti Kuusamoa. Hieno keli. Pudasjärven jälkeen aurinko paistoi hulppeasti: maailma ihan valkoinen. Kimmeltävän valkoinen. Taivalkoskella kahvittelimme Jalavan kaupassa. Se on kyllä ehdottomasti piipahtamisen väärti: pehtoori löysi itselleen pussihousut, flanelliapaidan, jatsarit ja henkselit. Ei, ei se ole kapituliin vaate, vaan mökille.

Majoituttuamme lähdimme kierrokselle Rukan ”keskustaan”. Olen käynyt täällä viimeksi joskus linja-autonkuljettajan urani aktiivivuosina, ja siitähän on tovi. Sen jälkeen on valtavasti laajentunut: ja komeaa on. Rotissöörituttuja nähtiin raitilla ja hotellin aulassa… Meitä paistinkääntäjiä puoliskoineen on täällä yhteensä pari sataa; paljon tietysti Oulun voutikunnan jäseniä. Tuttuja siis.

Kohta puoliin on aika lähteä Diner Amicaliin. Pohjoisen meninkiin kuuluu että ollaan vähän ulkonakin. Joten lämmintä ja siistiä pitäisi pukea ylle.

Menu alkaa näin: Poromiehenhöystöä, ohra-männynsiemnerisottoa, porkkana- ja oalsternakkaseipäitä… jne. Minulla on ”sisäpiirin tietoa”, että saamme alkupaloja jo metsätaipaleella kohti Karhunluolaa… Mitä ne alkupalat ovat,  ei ole tiedossa. Siis jännitystäkin on ilmassa …

Unohdin eilen töistä lähtiessäni muistitikun työpaikan koneeseen; mietin illalla, viitsinkö enää lähteä ajelemaan kampukselle ja hakemaan sen, mutta ajattelin, että teen luentoon täydennykset kotikoneella olleeseen varmennustallennustiedostoon ja että menen tänään hyvissä ajoin töihin  ja yhdistelen sitten uuden ja vanhan tikun matskut sujuvaksi luennoksi.

No näin siis päätän tehdä.  Ja laittelin sitten kotosalla onnikankuvia ja sähkönkulutuskäyriä powerpointeille ja kirjoittelin pitkät pätkät uutta tutkittua tietoa suomalaisten kulutustottumusten muuttumisesta, tai oikeammin kulutuksen mentaalisesta muutoksesta. Ja aikeeni mukaisesti todellakin olin tänään aamulla seitsemän jälkeen kustannuspaikalla valmiina yhdistelemään kahden tikun materiaalit. Ja? Ja ensi töikseni hoksaan, että eilen tekemäni matskut on kotikoneessa tikussa!

Ratkaisu? Pehtoori. Pehtoorihan on juuri sopiva tuomaan vaimolle duuniin muistitikun; lumityöt eivät ole niin kiireelliset. Ja kiitos pehtoorin pääsin jatkamaan luennon tekoa jo aika varhain.

Aamupäivä meni sitten hieman hurahtaen, mutta häthätää ehdin luennon pakata kasaan! Siis hyvä ja klo 12.10 olen luentomappi kainalossa portaissa matkalla hoouuusatakutoseen (HU106- luentosali) ja, … ja missä muistitikku? Kädessäni on huulipuna! Auts!!!! Eiku takaisin työhuoneesta hakemaan …

Vaikka luento lopulta meni – no jotenkin ainakin – niin olen toivoton.

Viikon aikana näitä unohduksia on ollut tavallistakin enemmän: perjantaina unohdin lompakon kaupan kassalle. Viikonloppuna unohdin yhden aiotun lisukkeen ruokapöydästä. Mutta tokihan panzettaa ja sipulia voi  käyttää toistekin. Kampaajalla unohdin ostaa shamppoon ja hoitoaineen. Eilen unohdin kuntosalille mennessä ottaa mukaan kuulokkeet: IPod mukana, mutta eipä siitä paljon yksikseen iloa ole … Tänään unohdin töissä syödä eväät. No siihen oli syynsä.  Enkä edes viitsi luetella kaikkia unohduksiani. Olen ollut hieman tavallistakin enemmän ajatuksissani … Huoh!

Nyt lähden Juusto-iltaan. Muuten hyvä, mutta uusi huulipunani on töissä…! Kerron viimeistään huomenna, mitä maisteltiin, miltä maistui… Jos muistan, siis kertoa. Tai mitä maisteltiin tai miltä maistui. Lupaan tehdä muistiinpanoja. Ja  ottaa kuvia.  Jos muistan.

Pohjois-Suomen ensimmäinen linja-autoksi luokiteltava kulkuneuvo oli Vomag, joka on vieläkin Oulun Automuseossa tallella. Se  liikennöi 1920-luvun alussa, mutta kun umpikumirenkailla ajaminen kiellettiin vuonna 1922 lainsäädännöllä, joutui tämä Kestilässä Mannermaa-nimisen kauppiaan omistuksessa ollut kulkuneuvo väistymään maanteiltä. Vastaavia vehkeitä käytettiin ensimmäisen  maailmansodan aikana tykinvetovaunuina.

Miksikö tämä kuva nyt? Piti kaivaa kirjoittamani Oulun linja-autoliikenteen historia -opus esille kun täydentelen luentoani ja kun liikennehistoriasta olen lupautunut Tampereellekin puhumaan.  En ole näitä aiheita vuosikausiin selaillutkaan, joten paljon on unohtunut. Minusta ei ole mukava lukea omia vanhoja tuotoksia. Mutta kuvia on kiva katsella.

Paakinahon automobiilin kuskeilla ikkunassa lappu ”Täynnä”. Niin ne tuppasivat onnikat 1920-luvun lopussa ja 1930-luvulla olemaan.

Voi kunpa minulla olisi aikaa, tai sitteku … sitteku taas on aikaa, niin noista vanhoista kuvista,  jotka ovat ? ?  varmaan jossakin – voisi tehdä taulun. Minulla on vielä tallella varhain alkaneen rahastajanurani aikaiset rahastussakset ja muutamia taksataulukoita, ehkä jokunen onnikkalippukin… Heti sitteku…