tammikuu 2011 – Sivu 4 – Tuulestatemmattua

Muutoksissa mukana

Äitinä ja tyttärenä. Tytär maailmalle, äiti sairaalasta kotiin. Yö on päivä, päivä on yö. Tekemällä, suorittamalla yritän auttaa ja selvitä. En ole oikein hyvä näissä jutuissa, …

Mutta tiedättekö, mikä on hyväksi? Kyyneleet, itku auttaa. Ja pehtoori tietty.

Ja työ. Sitäkin on tänään tullut huhkittua vähän moneen suuntaan: mm. tulin omalta osaltani sohaisseeksi Kemi – Tornio -kuntaliitosmehiläispesää. Menin aamupäivällä antamaan Radio Perämeressä pitkät pätkät tutkijalausuntoa. Sanoin periaatteessa vain, että mennyt meissä vaikuttaa. Isoissa ja pienissä ympyröissä vaikuttaa, ja olen edelleen sitä mieltä. Lähellä ja kaukana, mennyt jättää meihin jälkensä.

Ai niin, ja mikä vielä auttaa? Ystävät. 🙂

Unikin voisi olla hyväksi. Ensi yönä nukun! Tytär soitti juuri ja ilmoitti olevansa Strasbourgin opiskelija-asuntolassa perillä. 🙂

Vanhemmuus

Hän

Hän, sai mut uskomaan, hän,
Sai mut toivomaan, hän,
Ja vielä enemmän

Hän, sai mut nauramaan, hän,
Sai mut laulamaan, hän,
Antoi mulle sävelmän

Hän, hyvä haltiatar, hän,
Yön kuningatar, hän,
On enää nimi iskelmän

Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän
Tunnen saman ikävän,
Kun poissa on hän

Hän, sai mut nauramaan, hän,
Sai mut laulamaan, hän,
Antoi mulle sävelmän

Hän, taas kitarani viritän
Ja kuulen tutun helinän,
Kuin luonani ois hän

Tämän biisin kuulin ensimmäisen kerran tammikuussa 1989 kun olin ajelemassa lapsettomuusklinikalta kotiin ja olin saanut kuulla, että odotan esikoistamme. (täällä takauma tuosta)

Aina tämän J. Karjalaisen laulun kuullessani ajattelen tytärtä. Vieläkin, aina, kerta kerran jälkeen – aina tämä koskettaa, sattuu, hymyilyttää, ilahduttaa, …

Nytkin.

Ja huomenna kun ajelen lentokentältä kotiin kuuntelen tämän.

Huomenna aamulla hyvin varhain, kun tytär lähtee Strasbourgiin kevätlukukaudeksi.

En epäile, etteikö pärjäisi, osasihan heti kerralla ajaa ilman apurattaitakin.

En niinkään pelkää mitään, mutta toivon että lapsella on siivet ja juuret,

– ja tiedän, että minulla ikävä. Iso ikävä.

Lappi

Hangasoja on hyvästelty

Ylempi kuva lomasen alussa keskiviikkona keskipäivällä

ja alempi lomasen lopulla viime yönä puolen yön aikaan.

Kumpaakaan kuvaa ei ole käsitelty mitenkään,

eikä alakuva ole mustavalkoisena otettu.

Sellaista elämä vaan joskus on. Valosta varjoon. Päivästä yöhön.

Klikkailemalla kuvat suurenevat.

Kotimatka kauniissa puuterilumen peittämässä, tavattoman kaunissa,

vähäliikenteisessä, vähäpuheisessa sunnuntaissa meni helposti.

Mökiltä lähtö ei mennyt helposti.

Minulta ainakaan.

Niitä näitä

Sinisessä

Kyllä pilvisessäkin säässä voi olla kaunista. Unenomaista.

Nukuimme pitkään, nautimme brunssia pitkään, ulkoilimme – no aika pitkään. Olimme, nautimme. Ja nämä ihmiset syövät ja kehuvat suunnilleen kaikkea mitä eteensä kannan … : ) mukavaahan se on.

Välillä sinisiin hetkiin tulee huoli, mutta vielä työnnän sen syrjään, muuta en nyt voi.

Ja taas nautimme ystävien kanssa yhdessäolosta, pelaamme, istumme takkatulen ääressä, olemme luonnossa, puhumme ja olemme puhumatta ja kaikki käy hyvin, ei tarvita paljon. Vähän on paljon. Uusi vuosi on alkanut, – epätodellisesti, mutta levollisesti.

Äsken vielä olin kuvaamassa mökin pihalla. Hiljaista. Yksin. Pimeää, pehmeää pimeää, ja koetin tallentaa hetkiä —