tammikuu 2011

Norwegian Airlines on aloittanut lentoliikenteen Oulusta Helsinkiin. Lentolippu maksaa 60 euroa! Kuusikymmentä! Ja Roomaan pääsee Oulusta 110 eurolla! Esimerkiksi.

Voisinkin lähteä Helsinkiin, tai siis oikeastaan pitäisi.  Työn takia. Ja Roomaan lähtemistä vastaan minulla ei ole koskaan mitään. Voisin siis lähteä Roomaankin.

Oletteko koskaan ajatelleet, että Pantheonin katolla on pienet portaat? Yksi opiskelu/työkaverini on kerran kiivennytkin noita portaita (klikkaile kuva isommaksi, niin näet paremmin). Minäkin haluaisin.

Tuli vaan mieleen kun pehtoori on tänään pudotellut lunta katolta. Ei, ei Pantheonin katolta, vaan meidän katolta.

Ehkä tietäisin Roomassa yhden hyvän (ainakin yhden :)) trattorian missä illastaa…

Ja reitin, missä käydä aamulenkillä.

Niin, että joko olen ostanut lentoliput? En ole, en. Enkä kai ihan heti Roomaan ole lähdössäkään, mutta onpahan nyt vaan jotenkin levoton olo, – ja edes haaveilen. Haaveita pitää olla. Ja Helsinkiin on maaliskuussa varmaan mentävä.

Kuten Koivu eilisen postaukseni jälkeen viisaasti kommentissaan totesi, eipä ole meitsin päivien kulku vuosikymmenissä paljon muuttunut.

Elämisesi peruskaava, hyvä TT, on noilta vuosilta näemmä säilynyt hämmästyttävän samankaltaisena:

-reippaasti ylös
-duunia, ystäviä
-kirjallisuutta
-jonkin verran TV-viihdettä
-liikuntaa
-ajoissa unten maille

Summa summarum: säännöllistä elämää.

Tuota taaskin ollut viime päivät. Paitsi tuota unta. Eikä niin reippaasti ylös, varhain kuitenkin. Ja se mistä tällaisina vähän kiireimpinä aikoina ensimmäisenä tulee luovutuksi on telkkari, jota en muutenkaan katso, mutta erityisesti liikkuminen jää liian vähille. Kuinka eilenkin olisi ollut hieno sää liikkua. Olisi ollut heti aamulla, mutta varsinkin puolenpäivän tienoilla, kun olin siirtymätaipaleella paikasta A (Caritas) paikan B (pankki) ja C (arkisto) kautta paikkaan D (kampus ja lukuisa määrä odottavia opiskelijoita ja kollegoita ihmettelemässä ”missä ihmeessä sinä olet ollut koko päivän”!).

Tuolloin puolelta päivin olisi kannattanut tehdä ”ohikkaat”. Parkkeerata auto tienposkeen, kaivaa kamera takapenkiltä ja lähteä jokivarteen, Pikisaareen, Ainolaan kävelemään. Taivas oli tummanpuhuva, kuin ukkosen edellä, toisaalta kirkas, kuulas, pikkupakkasen keli, jossa lupaus keväästä. Mielettömän hieno valo. Ja mitä minä teen? Menen kiltisti duuniin. Hö!

Tänä aamunakin teki mieli karata: hanget kimmelsivät, oli tyven, tumma kaunis talvinen aamu. Ja minä painun yliopiston kolsujen seinien sisäpuolelle. Ja sitten, sittenkin. Oli hyvä päivä tänään. Luento alkoi. Puolensataa, ehkä vähän enemmänkin, opiskelijoita. Sopiva porukka. Jospa tuon porukan kanssa saisin aikaan keskusteluakin.

Ja  merkillisen paljon minä olen ollut puhelimessa viime aikoina. Sitä en tehnyt kymmenvuotiaana.

Olen nauranut vedet silmissä viimeisen tunnin ajan…

Arjen historian luennollani on harjoitustehtävä, jossa opiskelijat kirjoittavat kuvitellun henkilön päiväkirjaa yhdeltä päivältä… Voin tässä joku päivä kertoa harjoituksesta lisää. Ko. harjoitus oli edelliselläkin kerralla aiheesta luennoidessani mukana ja harjoituksen tulokset olivat paikoin kaunokirjallisesti, historiatieteellisesti, ideoiltaan, monin tavoin aivan hurjan hyviä, – tekivät vaikutuksen, sanoisin.

— tänään sitten, äsken, työhuoneeni varastoa penkoessa, skannattavia kuvia etsiessä, törmäsin omiin päiväkirjoihini. Niitähän on ennen Tuulestatemmattuja juttujakin eräältäkin vuosikymmeneltä… Niitä on, Herra varjelkoon! valtava pahvilaatikollinen! Lyhyellä iällä ehtinyt noin paljon kirjoitella 🙂

Noh, selittelemättä paras –  Tuulestatemmattu 10-vuotiaana:

klikkaamalla saat  alemmat sivut suuremmiksi

Kuvat ovat kesältä 1967

Esikoinen lähetti listan pikku- ja vähän isommistakin tarvikkeista ja vaatteista, joita toivoi Strasbourgiin postitettavan. Eilen ja tänään niitä olen keräillyt, ostanutkin jotain. Oli jotenkin tavattoman mukavaa koota pakettia. Ja kyllä, myönnettäköön, katsoin jo aikatauluja, milloin voisi mennä käymään Ranskassa. Saattaapihan se olla, että hiihtolomaviikolla Hangasoja jää kakkoseksi ja me menemmekin Keski-Eurooppaan…

Tuntuu ranskalainen opiskelijabyrokratia olevan takkuavampaa kuin meillä; mm. tyttären ja kaverinsa (Ranskan) opiskelijakortit ovat kuulemma parhaillaan matkalla tänne koti-Suomeen kun tytöt ovat jo pian viikon olleet Strasbourgissa. Kaikkea pientä robleemia on ollut,  mutta periaatteessa ovat nyt saaneet alkumuodollisuudet jotensakin hoidelluksi. Josko kiinnostaa, millaisessa lukaalissa vaihtarimme kevätlukukauden asustaa, klikkaile asuntolan sivulle tästä .  (sivun alareunassa on sisäkuviakin)

Kymmenen neliön huoneessa on sänky, kirjoituspöytä, ikkuna, vessa ja pieni jääkaappi. Minusta näyttää vähän laivan hytiltä… 🙂 Kuudennen kerroksen solukeittiö ja yhteiskylppäri kuuluvat myös Paul Appell Residencen fasiliteetteihin. Ja mikä tärkeää boksi on kuulemma lämmin. Pikkuisemme kun on sellaista kroonisesti palelevaa sorttia, joten hyvä, että lämmitys pelittää.

Oulussakin lauhtuu, pyryttää… Pyry ei kuitenkaan ollut syy pois lenkiltä pysymiseen. Flunssa edelleen vähän juilii. Kokeilin tänään eka kertaa suolakannua. Ja vot! Se on hyvä. Ainakin näin yhden päivän kokemuksen perusteella luulen, että siitä tulee minulle hyvä luomuapu myös ei-flunssaisina-aikoina. Joskopa se huomenna vaikka äänikin riittäisi. Luennon alkukin alkaa olla sekin jo paketissa, joten valmiina kohti ensi viikkoa…

Turun kauppahallin lyhyttavaraliike  (klikkaa isommaksi)

Miehän olen jotensakin toistuvasti täällä Temmatussakin koettanut vakuutella,  että minusta on ilo oppia. (En ole sanonut ääneen sitä, mitä Winston Churchill jatkoi … Personally I’m always ready to learn, although I do not always like being taught – – mutta kyllä WCh on sanonut asioita hassumminkin 🙂 )

Uskokaatte, että oikeasti halu ja ilo oppia on olemassa.

Tänään olen oppinut, ilon kautta ja vähemmän iloisesti joitakin asioita.  Heti aamulla muistin, tajusin, tiesin, oli myönnettävä, että

• uni on hyväksi. Heräsin kahdeksalta ja miltei välittömästi ilmoitin pehtoorille, että alan harrastaa nukkumista, kun sillä on niin hyvä vaikutus. Ei uskonut pehtoori kykyihini harrastaa nukkumista. Ei, ei kannusta mies vaimoaan uudessa harrastuksessa. Ei kannusta.

• Seuraavaksi opin, jotta jos on tarpeeksi hyvä, ystävällinen, asiantunteva, siististi pukeutunut ja  kauniit taipuisat hiuksensa fiksusti kammannut nuori mies myymässä, niin minähän ostan vaikka millaisen telkkarin.  Onneksi oli pehtoori mukana kyselemässä ne asiallisetkin kysymykset …

• Opin, että äitini ei vanhemmuuttaan tingi edelleenkään mistään. Enkä nyt tarkoita vain raha-asioita.  (Tiedättehän Niskavuoren Hetan: ”Tingitään mistä tingitään, mutta siisteydestä ei tingitä”. Sopii äitini lisäksi myös mieheeni. Eikä edelleenkään koske vain raha- tai siisteysasioita. Ei todellakaan vain niitä!)

• Sitten opin, että tyttäremme poikaystävä on siistimpi kuin tyttäremme.

• Muistin jossain välissä myös, että olisi aika liikkua: ”Lauantai on liikkumista varten”, mutta on opittava, että aina ei voi tehdä niin… On opittava antamaan aikaa muullekin.

• Päivän asiointi/asennusreissulta palattuamme opin, mitä tarkoittaa migreeni-ihmisten sanonta ”sahalaitainen päänsärky”. Ei vetänyt ihan polvilleen, mutta oli inhottava. Oppiminen ei ole aina mukavaa.

• Opin kuinka hurjan terävät ovat sisarelta joululahjaksi  saadut uudet veitset: onneksi testailin niitä vain vasemman käden etusormeen ja peukaloon. Sitä paitsi terävistä veitsistä tulee siistit haavat. 🙂

• Opin, että Juniori voi edes yrittää oppia jotain. On päättänyt illan lukea ruotsia. Ja lähti juuri äsken huikaten:  ”Äkkiä-vaan-käyn-tankkaamassa-sun-auton”. Ajatella, että ahkera poika uhraa tärkeän ruotsin sanojen lukuhetken, jotta käy tankkaamassa äipän auton…En olisi uskonut: on minulla kovasti oppimista. 🙂

• Opin, että viikko voi kulua kovin nopeasti: et edes ole varma, onko viime lauantaita olemassa…?

• Nyt olisi jatkettava oppimista: päivä kulunut ilman luennontekoa. Nyt arki esiin… On opittava opettamaan. Ensi viikolla on osattava opettaa. On opittava. Se on hyväksi.

Kuten jo parina edeltävänä vuonna olen kertonutkin, meidän loppiaiseen kuuluu viinikerhon nyyttärit Pakkahuoneenkadulla. Tänä vuonna loppiaisemme on kuitenkin siirretty ensi viikon viikonloppuun: tänään ei siis minnekään menoa. Onneksi. Tälle loppiaiselle olisi ollut kutsu oululaiseen seurapiiritapahtumaan (yhteen harvoista)  elikkäs  Loppiaiskaronkkaan, jossa olemme joskus vuosikausia sitten kerran olleetkin: parasta oli, että loppuillasta pääsi tanssimaan livemusiikin tahdissa, mutta nyt ei oululaisen kerman kanssa aterioiminen illallispöydässä olisi ollut paras mahdollinen tapa viettää keskiviikkoiltaa. Kutsun tarjonneiden kanssa viihdymme toki, mutta meitsi ei nyt vain ole missään massatapahtumavireessä.

Ensi viikoksikin olisi pari muutakin ruoka/illallis/konsertti -tapahtumaa tiedossa, mutta kiitos, ei kiitos.  Nyt on hyvä olla kotosalla, tehdä töitä ja huomenna varmaan, vihdoin taas ulkoillakin. Ja hiljalleen purkaa joulua pois. Sitähän se loppiainen on. Kuka oikeasti muistaa, mikä juhlapyhä loppiainen on? Miksi loppiaista vietetään? Muutenkin kuin kinkunjämien deletoimiseksi, blogin jouluasun vaihtamiseksi Taivaan tuliin (Toinen tuotantokausi paljon huonompi kuin ensimmäinen, –  ainakin mieheni, sisareni ja minun mielestäni) ja yhden ylimääräisen vapaapäivän (joskin huomenna on tiukka luennontekopäivä) viettämiseksi.

Loppiainen on Jeesuksen kastejuhlan päivä, itämaan tietäjiin liittyvien perinteiden juhlapäivä (manteli puurossa kuuluisi oikeastaan loppiaiseen) ja Kaanaan häiden (Jeesus teki ensimmäiset ihmetekonsa) päivä. Monia juonteita on siis tässäkin juhlassa.

Minulle nyt juhlaa vain … olla.