marraskuu 2010

Showing: 31 - 37 of 37 RESULTS
Niitä näitä

Pyhäinpäivän aistinautintoja

Tänään aikaa olla ulkona. Aamulla poikkeuksellisen myöhään nukuttua lenkille, lupaavasti satoi lunta, mikä pian valitettavasti loppui. Olisi satanut maan valkoiseksi… Onneksi vieläkin pakkasta.

Jos marraskuussa, lumettomassa Oulussa voi olla kaunista, niin tänään oli. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Hautuumaalla käytiin pehtoorin kanssa kaksistaan, minä jäin lenkille kaupungille, jokivarteen, pehtoori kävellen kotiin. Kaupungintalon edessä on minun makuni mukainen syysistutus. Siinä on aina hienoja kukkia, ja nyt tämmöinen… Ei aina tarvi olla jossain muualla, ulkomailla, että olisi hienoa kuvattavaa…

Leivoinkin tänään. Italialaisesta keittokirjasta ”Mamman murkinoista” löysin mukavanoloisen reseptin: jukurttikakku. Mukavan täyteläistä, vaikkei tavattoman kalorista. Helppo kakku. Ja sämpylöitä. Miksei useammin tule leivottua sämpylöitä. Ennen leivoin, parikin kertaa viikossa. Kotiäitiaikakaudellani erityisesti. Ja silloin kun ei kaupoista vielä saanut paljon muuta kuin ruisleipää, hiivaleipää ja ranskista. Nyt kun vähän joka marketissa saatikka Stockalla on kaikkia ihania leipiä, ei tule kotona leivottua. Kannattaisi ehkä.

Ja illan olimme Oulunsalossa, viininmaistiaisissa. Tapaamassa ystäviä. Ja nauttimassa seuran ja viinin lisäksi lämmittävästä keitosta (maa-artisokka) ja männynrouskupiirakasta ja omenapiirakasta, johon inkivääri antoi uuden erinomaisen hyvän maun.

Tuossa viininmaistelupaikassa on erityisen mukava käydä. Meitä on kerhossa 10 henkeä, neljä pariskuntaa ja kaksi (kerhossa) sinkkujäsentä, vuorotellen kerran kuussa joku kuudesta kodista on viininmaistelupaikkana (tosin meillä ollaan ehkä hieman tiuhemmin kuin muualla, mihin on syynsä [lue: allekirjoittaneen into kokkailla ja järjestää kestejä]) ja Oulunsalossa viihdyn aina ihan erityisen hyvin.

Somontanon (Espanjassa) viinit ovat harvinaisia Suomessa, mutta isäntäpariskunta oli reissultaan tuonut meille monta hurjan hyvää maisteltavaa…

Kotiin tultua ei voitu kuin kiitellä nuorisoa: juniori oli tilastomatikan parissa ja tyttärellä tenttikirja ”Asiakaslähtöinen kaupan arvoketju. Kilpailukykyä ECR-yhteistyöllä” kohta luettuna. Hiljaa mielessä ajattelin, että onneksi itsellä tenttimiset on tentitty. Huomenna vielä vapaa, – melkein. Kukahan valmistelisi maanantain opetuksen…

Niitä näitä

Hiukset ja identiteetti

Kampaajalla käydessä mietin, kuinka paljon ihmisen oleminen, identiteetti, arki, oma kuva, on kiinni ulkonäöstä?

Sitä vaan, että taidan palata  blondiksi, blondimmaksi… Vaikka tämä brunettius on luomumpaa, paljon halvempaa, paljon nopeampaa, oikeasti aidompaa  kuin jatkuva värjäys … mutta jos blondius on kuitenkin  omempi … vaikuttaako se persoonallisuuteeni….?

Minulle hiukset, tukka, on aina ollut iso osa identiteettiä. Muistanette tämän postaukseni https://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/takaumia/ ja sitten esimerkiksi jutun raskausajalta: kuinka minä esikoista odottaessani toivoin:

a) että me saisimme – vihdoinkin – lapsen, – terveen lapsen ja

b) että jos lapsi jotain perisi minulta, niin hiukset: paksut, luonnonkiharat hiukset.

Saatiinhan me:  vihdoin esikoinen. Terve tyttö,  ja tyttö, joka vielä yksivuotiskuvassaan on täysin kalju!

Ihan kuten 1½ vuotta myöhemmin syntynyt veljensäkin: ei haituvaakaan päässä.

No, eiväthän ne hiukset tai tarkkaan ottaen hiuksettomuus, yhtään vähentäneet riemua, iloa, kiitollisuutta kakaroista, mutta, mutta  …

Ja nythän noilla lapsilla – varsinkin pojalla – on komeat pehkot. Luonnonkihara vieläpä.

Viime viikonloppuna Lissabonissa – ja niin monta muuta kertaa aiemminkin  reissussa – olen huomannut, kuinka hiukseni voivat muualla kuin kotona paremmin:  ovat kiiltävät, tuuheat, kauniimmin kiharat jne. Kiinassa tosin ilmeni lievästi sanoen ärsyttävä Parker-Bowles -ilmiö, mutta se on luku sinänsä. Ei siitä sen enempää.

Mutta aina vaan jaksan miettiä, miksi monella muulla luonnonkiharat hiukset voivat hyvin, kihartuvat kauniisti sateella, mutta meitsin kuontalo on yhtä afrohässäkkää tai liimautuu päätä myöten…? Varsinkin maskuliineille luonnonkiharat ovat voimavara, eivät ongelma … Jotta näin suuria ovat ongelmat tänään. Heh!

Siis mitä tänään muuta kuin kampaajalla käynti? Eipä kummoisia. Muutama ilonrippunen. Ensinnäkin pakastuminenkin on hyväksi. Se tuli todetuksi useammankin kanssa jutellessa.

Römppä-viikonloppu on alkanut; on viikonloppu ilman turhan monia velvollisuuksia.

Lapsuuden ruokamuisto-postaukseen on tullut ”uusia” kokemuksia – hauskaa.

Töissä yhdet eläköitymiskahvit olivat lämminhenkiset. Enkä edes  töpeksinyt ”virallisen kuvaajan” pestissäni.

Yksi työhön liittyvä onnistuminen,  johon minulla ei juurikaan osallisuutta, mutta jossa olen hiljaa myötäelänyt,  tuntuu hyvälle, olen ylpeä ilman omaa ansiotani.

Mukava on tieto, että tyär tulee huomenna kotikotiin, – illaksi, yöksi. Onhan se ilo.

Ja hyvä mieli tulee myös huomenna odotettavissa olevasta ystävien tapaamisesta.

Elämä on.

Kolumni

Kolumnipäivä: Lapsuuden ruokamuistoja

Ruoka suussa ei puhuta!

Näin muistelee moni suomalainen kysyttäessä lapsuuden ruokailutapoja. Lapsuuden ruokakokemuksia on koottu liki 2000 suomalaiselta. Vuosien 1920 ja 1990 välillä syntyneiden suomalaisten haastatteluaineistoa säilytetään Kansanrunousarkistossa.

Oli tavallista, että ruoka suussa puhuminen oli kielletty, mutta ennen sotia, ja sadoissa perheissä vielä 60-luvullakin ”puhumista piti välttää” tai ”komennettiin pois pöydästä, jollei ollut hiljaa.” Toisenkinlaisia muistoja kyllä on: ”Ruokailut olivat mukavia yhteisiä hetkiä, juteltiin eikä ollut kiirettä pois.”

Kotiruokapöytään kokoonnuttiin koko perhe. Työpaikkaruokailua ei ennen 80-lukua monellakaan ollut, joten päivän pääruoka nautittiin iltasella perheen kesken. Lähes kaikissa muisteluissa, jotka koskevat aikaa ennen 1980-lukua, kerrotaan, että ruoka-aikana kaikkien oli oltava kotona. Monessa perheessä oli sääntönä, että jos oli pois, ruokaa ei enää ollut tarjolla. Vielä 60- ja 70-luvun lapset toteavat: ruokakaapeilla ei käyty ronklailemassa, eikä välipaloja juuri ollut. Vasta 1990-luvulta on ensimmäinen tämänsisältöinen ruokamuisto: ”Aina on syöty silloin kun mieli tekee. ”

Lapsuuden ruokamuistoissa – koski se sitten kouluruokaa tai kotiruokailua – lähes jokainen muistaa mainita, että lautanen oli syötävä tyhjäksi. Useat 1960-luvulla lapsuuttaan eläneet kertovat, että Afrikan nälkäiset lapset olivat vanhempien ”kiristyskeino”: ”Syö kun sinulla on, Biafrassa ei ole.” Lapset opetettiin kunnioittamaan ruokaa, monessa perheessä se siunattiinkin. Ruoalla eli leikitty, eikä siitä saanut valittaa. Joskin yksi muistelija toteaa kuitenkin samaan hengenvetoon, kuinka kiva oli tehdä haarukalla raitoja muussiin.

Pöydästä noustaan yhtä aikaa, kädet on pestävä pöytään tullessa, kyynärpäät on pidettävä pois pöydältä ja ruokapöydästä noustaan yhtä aikaa ovat olleet vuosikymmenestä toiseen lapsille opetettuja aika yleisiä ruokatapoja. Yllättävänkin yleiseltä vaikuttaa tapa, että ruoan kanssa ei saanut juoda; vasta kuin ateria oli syöty, sai juoda maitonsa.

Kiittämään on opetettu kaikkia.

_______________________________________________

Tänään Kalevassa oli juttu supistamattomana… Jee.

Kuva ei ollut kuitenkaan mahtunut, joten se ohessa. Koulutaulut on monen muistoissa. Ja vaikka ei olisikaan, jokaisella varmaan on lapsuuden ruokamuistoja vaikka kuinka paljon. Hyviä ja huonoja. Tuossa jutussakin mainitsemassani isossa haastatteluaineistossa on satoja sivuja ruokajuttuja, ja ison osan niistä olen lukenut tai kopioinut. Niitä lukiessa kaipasin enemmän tietoja välipaloista.

Vaikka ”välipalaistaminen” suomalaisessa ruokakulttuurissa alkoikin vasta 1960-luvulla niin on jonkinlaisia välipaloja kuitenkin ollut aina. Ja ainakin eväsruokia ollut. Aika monella ikäiselläni on mieluisa välipalamuistona kaakao, johon topattiin pullaa, tai  leetaa (pullapitko) kuten oululaisittain sanotaan. Vieläkin pidän kaakaosta hyvin paljon.

Tuleeko omia lapsuuden välipalaherkkuja mieleen? Mikä oli parasta syömistä koulusta kotiin tullessa?  Kerro…

Valokuvaus Yliopistoelämää

Valoa pimeyteen

Pimeästä pimeään. Sateesta kiiltävä asfaltti ahistaa. Ei jaksa lenkkeillä, ei puhettakaan pyörällä töihin menosta. Töissä pimeys unohtui. Pitkästä aikaa opetusta, silloin ei särje olkavarsi, eikä tiedä valottomuudesta. Ei ajattele aikaa. Marraskuu on tehty töitä varten. Ollut aina.

Ja tiedättekös, mitä täpinöissäni höpöttelin. Piti puhua vuosikurssista, puhuin vuosikerrasta. Enkä vain kerran, vaan kolmesti. Eiköhän yksi fuksi jo virnistäen kysellyt,  että onko hyvät tanniinit?  Olen ennenkin sekoillut viini- ja akateemisten termien kanssa. Tässä vuosikymmen sitten tehtiin kollegan kanssa EU-hankerahahakemusta Tiedeviestinnän maisteriohjelman saamiseksi osaksi Historian laitoksen opetusta. Mieletön ruljanssi (27-sivuinen hakemuskaavake, lobbausta, budjetteja, yli 100-sivuinen ohje hakemuksen tekemiseksi ja niin edelleen. Kaikki EU-hakemusten kanssa tekemisessä olleet tietävät millaista se on. No H:n kanssa väännettiin hankehakemusta aika paineessa ja niinhän sitten lopulliseen hakemukseen, joka kulki myös yo:n johdon kautta, jäi kahteenkin kohtaan, että hankkeen tavoitteena on perustaa ”maisteluohjelma” (po. maisteriohjelma). Eipä lapsukset haitanneet. EU-raha saatiin ja maisteriohjelma elää ja voi edelleen hyvin.

__________________________________

Iltasella kuvaprojektit jatkuivat…

Ostin Lissabonista perjantaina kaksi akryylistä valokuvakehystä. Ajattelin, että saattavat olla aika mukavat ja kätevät. Ja ovathan ne! Tulostin toiseen fisun kuvan Lissabonin jättiakvaarioista ja toiseen kuvan Etelä-Afrikan rannikolta Boundary Islandilta, jossa olimme katselemassa pinguja. Kehyksessä on metallitausta ja paksujen akryylimötiköiden pohjassa magneetit.

Kuva laitetaan levyn ja akryylin väliin, ja voila! Mahtavasti kolmiulotteinen kuva on valmis.

Sisustelin niillä sitten kylppäriä …

Valokuvaus

Kuvatentti

Tänään ei ole tapahtunut mitään, mikä saisi aikaan mitään mielekästä kirjoitettavaa. Olen tässä järjestellyt huushollia (lähinnä vaatekaappia, taas! Loputkin kesävetimet syrjään) ja tietokoneen kuvakansioita, joten äärimmäisen sekalaista kuva-antia tässä postauksessa. Koko kesän olen kameran kanssa kulkenut. Mutta missä?

Kevään ja kesän kuva-annista tunnistettavia… Blogiaseuranneille ”tentti”. heh! Tunnistatko, mistä kuvat on? Eniten tienneelle voisin luvata — kirjan, kuohuviinin, suklaan? Valinnan mukaan…

Yliopistoelämää

Ammatinvalinta

Mielenkiintoista kun töissä valmistelin tänään keskiviikon tuutoritapaamista, tarkoituksena tarjota eka vuosikurssin opiskelijoille vähän työelämätietoa ja ainakin tietoa, mistä uraohjausta saa. Päivittelin näitä juttuja itsellenikin.  Työvoimahallinon sivulla http://www.mol.fi/avo/ on (uusi?) monipuolinen, laaja, hyvin vakuuttavanoloinen ammatinvalintaohjelma, jolla voi helpottaa omaa ammatinvalintaansa.

Meillä ei lukioaikana ollut koskaan mitään soveltuvuustestejä. Ammatinvalinnanohjaus typistyi siihen kun luokanvalvojatar useammin kuin kerran hyppi pienellä pontevalla kropallaan tasajalkaa kateederilla ja huusi pää punaisena meidän pienelle porukalle, että TEISTÄ KENESTÄKÄÄN EI KOSKAAN TULE MITÄÄN!

Ehkä se oli hyväkin kannustin, koskapa tuosta tuomion saaneesta poppoostamme yhdestä on tullut Oulun ison ala-asteen rehtori, yhdestä juristi, yhdestä ammattikoulun opettaja Ranskaan, yhdestä teatterikorkean käynyt näyttelijä, koneinsinöörikin joukosta valmistui (pehtoori), yhdestä tuli koulukuraattori, muutaman urakehityksestä en ole kuullut mitään ja minullekin on duunipaikka löytynyt.

Mutta palatakseni siihen ammatinvalintatestiin. Tein sen tänään. Testissä ei kysytty suoraan, miksi haluan isona; minähän en suinkaan halunnut historioitsijaksi, en edes ymmärtänyt, en edes vielä yliopistoon päästyäni ymmärtänyt, että jollakin niin mukavalla puuhalla kuin ”historoinnilla” voi ansaita leipänsä.   Testissä ensin runsaahkolla kysymysmäärällä kartoitetaan persoonallisuutta ja soveltuvuutta  jne., sitten on vielä kiinnostukset, kyvyt, ammattitaidot, rajoitteet, työn ominaisuudet -kysymyssarjat. Klikkailin kaikki.

Ja sitten tulos: Arkeologi [minähän olen opiskellut sekä yleistä että klassillista arkeologiaa, ja kaivauskokemustakin on 🙂 ], farmaseutti [tätä minä kyllä ihmettelen], historianopettaja [kuinka viisas testi, nyt voin vakuuttaa opiskelijat, että siihen kannattaa luottaa], isännöitsijä [hmmm…], opinto-ohjaaja [juuri näin!], kulttuurisihteeri [miksei?],  nuoriso-ohjaaja,  projektipäällikkö,  ja sitten kymmenentenä oli kotitalousopettaja!

Melkein noiden ammattien toimenkuvistahan nykyinen työni koostuukinl, vaikka vielä valmistuttuani olin vakuuttunut, että minustahan ei opettaja tule!

Joo ei, ei tarvinnut tämmöisellä testillä  loman jälkeen hakea uskonvahvistusta omaan työntekemisen iloonsa: oli ihan hyvä mennä duuniin. Monella muulla tuntui viikko alkavan tahmeammin…