Showing: 11 - 20 of 37 RESULTS
Niitä näitä

Kaamosta helpottavat hyvä ruoka, lepo, ystävät

Eilen olimme Istanbulissa. Siis ravintola Istanbulissa, joka on ehdottomasti yksi Oulun parhaista ravintoloista. Olimme tekemässä kokkiteatteria. Menimme viideksi, saimme esiliinat, lasillisen kuohuviiniä, vähän tietoa ravintolasta ja sen periaatteista. Saimme myös reseptit illallisen tekemiseksi ja sitten ravintolan keittiöön!

Paikan keittiömestari ja isäntä Bahri ja vaimonsa Leena ohjasivat ja opastivat, näyttivät ja neuvoivat. Teimme porukalla ruokaa ja opimme paljon uutta. Ja näimme, miten ravintolan keittiö toimii. Toki olin arvannutkin, että kaikki käy ammattilaiselta helpon näköisesti, mutta että niin helposti?! Ja ilolla seurasin, kuinka ammattilainen osaa eleettömästi siivota keittiötä koko ajan (ko. ravintola onkin valittu vuonna 2007 Suomen siisteimmäksi ravintolaksi).  Ei mitään kattilapinoja tai kuorisuikaleita pitkin keittiön tasoja…

Teimme alkuruoaksi filotaikinasta feta-persiljanyyttejä, pääruoaksi karitsanfileitä ja kasviksia punaviini-hunajakastikkeella ja jälkkäriksi ananasuunijäätelöä. (Ainakin tähän viimeiseen vielä palaan joulusivuillani, jotka nyt siis olen taas kerran päättänyt värkätä. Sivupalkin -> tonttukuvasta on linkki edellisten vuosien jouluresepteihin)

Näimme vielä hiiligrillin käytön hienouksia, pehtoori tuntui rekisteröivän kaiken insinöörimuistiinsa. Minulla on vahva tunne, että ensi kesänä Rantapellossakin on vielä puuhiiligrilli.  Monia hyviä kotikokkailuun soveltuvia juttuja opimme. Ja reilun kahden tunnin oppimisen ja ruoanlaiton jälkeen pääsimme istumaan illallispöytään, jonne meille tarjoiltiin ihan itse tekemämme ruoat. Keittiömestari itse kypsensi ruoat ja Leena tarjoili. (kuvia eiliseltä)

Kymmenen jälkeen olimme kylläisiä ja tyytyväisiä. Oli aika lähteä kotiin. Yömyssylle aioimme Kulumaan tai Petrelliin – molemmat täynnä. Mutta Hewingwayssä mahduimme jekut nauttimaan, ja sitten kotiin levolle.

Nukuimme tänä aamuna yhdeksään. Yhdeksään. Hienoa. Kerrassaan makoisaa sekin.

Tänä viikonloppuna muitakin ystäviä  tullut kontaktiseerattua monella tavoin. Sellainen on hyväksi. Ja ulkoilu on hyväksi.

Eilen lenkillä rannassa: meri jäätyy jo.  Tänään vielä pakkasempi lenkki, ja pitempi. Ulkonaolo maistui. Kaamoksesta huolimatta.

Viime viikonloppuna kaamos vahvempi, syvempi. Sävyt tummempia. Kuva Kaunispään huipulta. Lähettelin tämän kuvan Kalevan lukijakuviin, – julkaisivatkin sen eilisessä lehdessä. 🙂

Niitä näitä

Juhlalauantai: Botrytis Ouluensis 19 v.

Nyt kunnian polut jääköön,
Ne kalliisti suosiotaan myy.
Myös historia unohtukoon:
Se turmion monen on syy.
Nyt juomaa meille tuotakoon!
Tää viini rakkaus oli isien,
Sen vanhana juomme nauttien!

Brillat-Savarin

Miten kaikki oikein alkoikaan?

Sateisen lokakuun 21. päivän iltana anno domini 1991 alkoi dosentti Unto Paanasen luento ”Viinistä ja viinikulttuurista”. Luennolla oli arviolta puolen sataa viininystävää, jotka neljänä maanantaina kokoontuivat Pohjankartanoon (nyk. Oulu-opisto). Opintojakson huipentumana oli ”demonstraatio”. Luennoilta valikoitui kymmenkunta viininystävää marraskuun 18. päivän illaksi ravintola Franzéniin maisteluun. Maistelimme ainakin Soavea, Monterey Vineyardin Classic Whitea vuodelta 1988, Vino Rossoa ja chileläisen Santa Rosa Vineyardin Cabernet Sauvignonia. Illan kuluessa totesimme maistelun porukalla olevan mukavaa, opettavaista ja kaiken lisäksi kovin edullistakin.

Dom Unton yllyttämänä Arvelan Pena ryhtyi primus motoriksi ja ehdotti, että perustetaan ”varjoseura” Oulun viiniystäville ja kokoonnutaan uudelleen. Hieman varauksellisesti ja tuleekohan-tästä -nyt-mitään -mentaliteetilla kirjoittelimme nimiä kiertämään pantuun aaneloseen. Tuli siitä: olemme kokoontuneet – liki samalla kokoonpanolla – 19 vuotta, yhteensä noin parisataa kertaa on tavattu viinin merkeissä. Meitsi on ainoa joka on osallistunut joka ikiseen tapahtumaamme. 🙂

Kokoonnumme noin kymmenen kertaa vuodessa. Heti aluksi sovimme, ettemme tapaa ravintoloissa, vaan kukin tarjoaa vuorotellen kotinsa suurimman pöydän maistelufoorumiksi. Niillä, joilla ei ole ollut kymmenen hengen pöytää, ovat osoittaneet ihailtavaa keksiliäisyyttä ja viitseliäisyyttä sellaisen rakentamiseksi ovista, levyistä ja naapurista lainaten.

Kerhollemme keksittiin varsin pian nimi. Botrytis Ouluensis – jalohomeiset oululaiset. Jalohomeisista makeista rypäleistä, joista tehdään jälkiruokaviinejä, otettiin nimeen botrytis ja ouluensis luonnollisesti paikan mukaan. Ja ehkä pieni viittaus siihen että porukassa on meitä yliopistolaisia ollut kolmannes tai alkuvaiheessa jopa puolet.

Aloitimme viinikerhona, mutta olemme hiljalleen muuttuneet viini- ja ruokakerhoksi. Viinikerhon synttärit, linturetket, loppiaisnyyttärit, rapukestit ovat oivallisia tilaisuuksia syödä hyvin. Esimerkiksi ne. 😉

Viinikerhon www-sivujen ylläpidon olen ottanut tehtäväkseni, ja viime vuosina pahoin laiminlyönyt, mutta on siellä yhtä sun toista viineihin, viinikerhoihin ja viininmaisteluun liittyvää juttua, jos kiinnostaa niin klikkaile  tänne.

Ja tänään on viinikerhon 19-vuotissynttärit. Yleensä synttärit pidetään meillä. Kokoonnutaan porukalla iltapäivällä ja tehdään suureellinen illallinen hienoine, erikoisine viineineen (vuoden 1845 Madeira lienee erikoisin viini, jota on hankittu ja maistettu. Vanhin ainakin!) Yhteensä olemme maistelleet liki 2000 viiniä.

Tänään synttäreitä ei kuitenkaan juhlita Rantapellossa, vaan olen varannut meille ravintola Istanbulista kokkikurssin illaksi. Teemme siellä paikan isännän, keittiömestari Bahrin ja vaimonsa Leenan opastamana turkkilaisen  juhlaillallisen. Jos onnistumme keittiössä, aiomme myös nauttia kurssimme lopputyön tulokset…

Sanotaanhan jo Raamatussakin: Viini on ihmiselle kuin elämä, jos juot sitä kohtuudella. Mitä on elämä sille, jolta viini puuttuu? Sehän on luotu ihmisille iloksi. Sydämen riemu ja iloinen mieli tulee viinistä, kun sitä juodaan oikeaan aikaan ja sopivassa määrässä. (Siirak, 31:27-28)

Ja Sinuhen sanoin: Ei ole mitään surua, mitä viini ei voisi helpottaa. Ei ole mitään onnettomuutta, mitä viini ei lievittäisi. Ei ole mitään menetystä, mihin viini ei toisi lohdutusta. Juo siis viiniä, niin surusi hukkuu viiniin kuin hiiri öljyastiaan, äläkä välitä, vaikka viini ensin maistuisi karvaalta suussasi, sillä sen maku paranee kuta enemmän juot, ja pian surusi on kuin etäinen pilvi taivaalla.

Niitä näitä

Kuvatentin tulos

Tässä joku viikko sitten (2.11.) laatimaani kuvatenttiin

(ks. kuvat https://www.satokangas.fi/blogi/2010/11/kuvatentti/ täältä (rullaamalla alaspäin kuvat löytyvät myös)

osallistui aika vähän blogivieraitani. Mutta selkeästi yksi voittaja joukosta löytyi. Voittaja tiesi oikeita vastauksia viisitoista!  Seitsemästätoista kuvasta viiteentoista täysin oikea vastaus!

(1) Oulun teknologiakylä
(2) Oulu, Rantapellonkujan huvimaja c/o Satokangas
(3) Tertin Kartanon kuusikuja Oulun hautausmaa, vanha puoli
(4) Niitty Oulun kaupungin alueella, tod.näk. Taskilan kaupunginosassa
(5) Oulu, Tähtitornin Kahvila
(6) Oulujoki, Puutteenperä
(7) Oulu, Turkansaaren kirkko
(8) Lissabon
(9) Saariselkä, UKK-kansallispuisto (matka Iisakkipäälle)
(10) Pyhännän kylätalo
(11) Mustion linna
(12) Pyhän Pietarin kirkko, Vatikaani
(13) Oulun yliopisto, Linnanmaa
(14) Näkymä Perämerelle Toppilansaaresta
(15) Kuivakuru (Saariselän/Ivalon kultamaat) Tämäkin matkalta Iisakkipäälle
(16) Ravintola Sokeri-Jussi, Oulun Pikisaari
(17) Perniön kirkon kellotorni

Koivu on blogini kesää seurannut enemmän kuin tarkasti, ja läpäisi ”tentin” erinomaisin arvosanoin. Palkinnon olen jo toimittanut perille.

Ruoka ja viini Ruokahaaste

Marraskuun ruokahaaste: suolaista ja makeaa

Nyt on joutilasta aikaa postailla osallistuminen marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on ”Suolaista ja makeaa”. Noora, joka porkkanapiirakallaan voitti lokakuun haasteen, toteaa omassa haasteessaan, ”tarkoituksena ei ole kuitenkaan valmistaa nyt sekä suolaista että makeaa syötävää vaan nimenomaan yhdistää nämä maut yhteen ja samaan ruokaan/leivonnaiseen/muuhun syötävään.”

Ensimmäiseksi ajattelin tehdä meksikolaista lihapataa, johon tulee tummaa suklaata, mutta vähän sen kaltaisella oli jo haasteeseen vastattu, joten päätin sittenkin leipoa päärynä-sinihomejuustopiirakan (sen resepti on netttikeittokirjassani, siis täällä), mutta seuraavaksi innostuin kehittelemään jotain uutta. Jotain joka sopisi tähän aikaan vuodesta erityisen hyvin. Siis aurajuusto ja piparit neljällä tavalla!

Näistä se lähtee! Ja näistähän lähtikin aika monenlaista herkkua. Yhdestä mausta moneen malliin…

Variaatioita sinihomejuusto-pipari -teemasta

Ainekset

1 pussi Aura-murua
10 – 15 piparkakkua murskattuna
2 päärynää
3,3 dl:n purkki kuohukermaa
(2 liivatelehteä)
koristeluun: karpaloita, tähtianiksia, lumikiteitä, pipareita

Kuori ja pilko päärynät pieneksi. Vaahdota kerma. Laita piparit muovipussiin ja murskaa ne. Yhdistä kaikki ainekset. Jos teet hyytelöversion liota kaksi liivatelehteä kylmässä vedessä, liota kiehuvaan vesitilkkaan, jäähdytä vähän ja sekoita massaan.

Sitten voit valita, haluatko tarjoilla herkun piparien päällä, sormin naposteltavina, vaikkapa glögin kanssa. Vai kenties jälkiruoka-astioista/laseista koristeltuna tähtianiksilla. Tai ehkä hyydytettynä kakkuna. Portviini toimii tämän suola-makea-herkun kanssa erityisen hyvin. Ja piparimurupedille kumotut jäädykkeetkin maistuvat, kunhan malttaa antaa niiden vähän sulaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Glögin kera

Jälkiruoka-annoksina

Joulupöytään jälkiruoaksi …

tai ehkä sittenkin jäädykkeenä piparipedillä.

Kolumni

Pikkujuttu

Tänään alkoi Kalevassa uusi miesten kokkauskisa -juttusarja ja siihen liittyen minulta oli pyydetty aiheeseen pikku juttu. Yleensähän se ruokablogi-kolumnini on kuukauden ensimmäisenä torstaina, joten tämä on tämmöinen ”välispiikki”.

Miehet astuvat keittiöön

Kysyttäessä 1930–1990-lukujen lapsilta, mitä he muistavat perheen ruokatavoista, kaikesta ruokaan liittyvästä, vastauksissa vilahtelevat perheen miehet hyvin harvoin.

1960-luvulle asti lapsuuden ruokamuistoissa isä oli lähinnä avustavissa tehtävissä: ”Ison pirtinpöydän ääressä syötiin. Isä oli sen tehnyt ja istui sen päässä.” Leipomispäivänäkin mies saattoi tulla pirttiin. Ruisleipää leivottiin noin 300 leipää kerralla, ja muistelija toteaa, että ”se oli hikinen työ äidille, isä kyllä auttoi uunin lämmittämisessä”.

Varsinkin maaseudulla miehet kalastivat ja metsästivät, mutta muistojen isät eivät juuri saalistaan kokkailleet. Miehet muistetaan myös ruokaostosten tekijöinä: ”Suurta herkkua oli kun isä tuli markkinoilta ja toi tullessaan appelsiineja.”

Vasta 1960-luvulla miehet tulivat keittiöön. Ensin tämä tapahtui kaupunkilaiskodeissa. Miesten laittamasta ruoasta on jo lapsuusmuistojakin: ”Isä teki leipäressua. Se oli taivaallisen hyvää ruisleivästä, voista, suolasta ja maidosta keitetty ”mössö”.

Grillaaminen ja savustaminen ovat 70-luvulla miesten aluevaltaus perheiden ruoanvalmistuksessa. Lihan ja kalan hankkiminen oli jo vanhassa pyyntikulttuurissa miesten osa, joten sieltäkö tämä ulkonakokkaamisen lankeaminen miehille juontaa juurensa?

1990-luvun lasten muisteluissa miehet ovat useinkin keittiössä: eivätkä ainoastaan  viikonlopun herkkuja kokkaamassa.

_________________________________________

Miten on hyvät blogivieraat: onko lapsuuden ruokamuistoissa isällä osuutta keittiössä? Muuta kuin ruokapöydässä syömässä?

Niitä näitä

Le Beaujolais Nouveau est arrivé!

Marraskuun kolmas torstai on viininmaistajan kalenterissa erityinen päivä. Silloin alkaa uuden sadon beaujolais-viinin myynti. Ranskasta on lennätetty ympäri maailmaa gamay-rypäleistä tehtyä tämän vuoden   rypälesadosta puristettua uutta viiniä ja kaikkialla Ranskassa viinibaareista on kyltit: Le Beaujolais Nouveau est arrivé!

Kansanjuhlaksi muodostunut sesonkiviinin lanseeraus on levinnyt Ranskasta muualle Eurooppaan, Suomeen tämä marraskuinen viinijuhla tuli kai 1990-luvulla. Siltä ajalta ovat minunkin ensikokemukseni ja innostukseni tähän viiniin. Beaujolais-viiniä tuli tuolloin hyvin rajallisesti Suomeen ja kun olin kuullut, että torstaiaamuna myyntiin tullut viini saattaisi olla perjantai-iltaan mennessä loppu, tein jotain niinkin käsittämätöntä, että käytin amanuenssin virkaan kuuluvan puolentunnin ruokikseni siihen, että ajelin kampukselta Tuiran Alkoon hakemaan kyseisen vuoden Beaujolais-pullon, – ettemme vain jäisi ilman makukokemusta, joka kaikilla muilla viinikerhomme jäsenillä oletettavasti olisi …

Beaujolais-maistelu(jopa pahimmanlaatuista bongaus)intoa riitti puolen kymmentä vuotta. Sitten seurasi hiipuminen. Joinakin vuosina BN oli minusta kuin käynyttä marjamehua, pienestäkin määrästä sai päänsäryn, eikä se tuntunut sopivan oikein mikään ruoan kanssa. En muista, mikä on viimeksi maistamani Nouveau, mutta tänään on kutsu maistamaan uutta vuosikertaa. Oululainen rotissöörituttu on kutsunut pienen porukan ravintolaansa ja ajattelimme piipahtaa, olen lupautunut pehtoorille kuskiksi, sillä nuhainen nenäni ei mitään tuoksuja tunne, eikä makuelämys liene ainutkertainen, ja happening onkin tässä jutussa tällä kertaa tärkeämpi.

Alko näyttää taas tuoneen kaksi uutta, nuorta Beaujolais-viiniä:  yksi Beaujolais Nouveau -viini ja yksi Beaujolais-Villages-viini.

http://www.alko.fi/fi/560CDADB8C6D98B3C22577DC002ADF4B?opendocument&src=1,1

Beaujolais kannattaa nauttia vähän viilennettynä, 10–15-asteisena, siten maistuu raikkaalta ja hedelmäiseltä kuten sen kuuluukin. Salaateille, kinkkupiirakalle ja makkararuoille taitavat sopia parhaiten. Viini on edullista, mutta samalla rahalla tiedän monta minulle mieluisempaa punaviiniä.

Minun ei tarvi miettiä, miten pukeutua. Long Islandin winerystä ostettu T-paita on passeli. 🙂 Vielä kiitän ja kumarran Atlantin taakse Martha Clara Vineyardille tehdystä vierailusta… Siitäkin.


Niitä näitä

Rästihommat pois kuleksimasta

Jos kohta töissä olikin sellainen enempi suunnittelu- kuin toimen päivä, niin töiden jälkeen olenkin sitten ilokseni saanut yhden jos toisenkin rästihomman hoidetuksi. Menin töistä suoraan kaupungille, poimin pysäkiltä muutaman ”oman” opiskelijan kyydille ja matkalla saimme vaihdettua arvokasta tietoa puolin ja toisin. 🙂

Ensimmäisenä asiointilistalla (minähän en osaa elää ilman listoja!) ison kameran salaman korjaukselle vieminen. Viikonloppuna kun  hoksin, että salama ei toimi, ei vaikka patterit vaihdoin. Kirosin mielessäni, että korjaus merkitsee varmasti vempaimen lähettämistä maahantuojalle, takaisin saaminen menee yli joulun ja ohi yhden sun toisen tilaisuuden, jossa salamaa tarvisin. Ja arvattavastikin Canon-huolto olisi Canonin hintainen eli kohtuullisen suolainen lasku olisi odotettavissa. Ja kuinkas kävikään: liikkeessä varmuuden vuoksi katsoivat laitteen ennen kuin pakkasivat postiin ja minullahan oli pattereiden sijaan jotku halavatun miniakut salamassa. Jotta sellainen intohimoinen valokuvaaja ja kurssit käynyt harrastaja meitsi on! Ei erota pattereita akuista!

Seuraavaksi näöntarkastukseen. Omasta mielestäni näköni on olennaisesti heikentynyt (ks. edellinen kappale) – tai ainakin haluan uudet rillit 🙂 Ja mitä sanoo herra Keops. Sanoo, että oikein hyvin näet, ja karsastuskin on kuin itsestään vähän korjaantunut. Hö! Mutta onneksi on kauppias ja ymmärsi kuitenkin uudet kehykset kanssani valita ja rillit tilaukseen laittaa. Olihan minulla säästynyt se salaman iso korjauslasku, joten ihan loogista käyttää rahat johonkin.

Sitten Akateemiseen hankkimaan ensi vuoden kalenteri. Se on vuosi vuodelta hankittava aikaisemmin: opetuksen lisäksi jo vaikka kuinka paljon työjuttuja sovittuna ensi vuodelle. Tänäänkin taas uuteen työryhmään nimitys: ”sinä kun olet niin innostunut noista opetuksenkehittämisasioista niin uuden, uljaan opinto-oppaan suunnittelutiimin sovit …” Kuka niin on sanonut, että olen. Ja miehän kyllä jo tekisin välillä muutakin kuin oppaita ja käsikirjoja.  Niin, mihinkäs jäinkään: Akateemiseen. Vaikka säästyneet rahat olivat jo parin, kolminkertaisesti tuhlattu uusiin laseihin niin silti oli ostettava yksi kirja. Mitä voidaan pitää järjettömän pienenä lipsahduksena kun otetaan huomioon, että vietin kirjakaupassa sentään reilun puolituntia. Kalenterin valintaan ei mennyt niin kauan. 🙂

SPR:llekin olin jo menossa, mutta alkava nuha ja edelleen jatkuva huippailu saivat kaartamaan suoraan apteekkiin hakemaan allergialääkkeitä ja omega kolmosta. Kempparin kautta talvihuoltoon tarvittavat kosteutukset, hoitoaineet ja vähän väriä kasvoille.

Kotona sitten vielä värkkäilin ”kuukauden kuvan” työpaikan aulan seinälle ja vastausta marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on suolaisen ja makean yhdistäminen. Vanhaa klassikkoa modistin: postailen reseptiikkaa ennen sunnuntaita, johon mennessä on osallistuttava. Tässä jo yksi maistiaiskuva

Niitä näitä

Hyvin hitaasti palaudun

Vielä viipyilen pohjoisen pehmeässä kaamoksessa, .. . levollisessa Hangasojan tunnelmassa.

Vähän kuin irti todellisuudesta vielä: ikäänkuin sumean lasin läpi olisin katsonut sitä tenttivastauspinoa joka odotti, aivan kuin seinän takaa olisin kuullut niistä murheista, jotka kantautuivat korviini. Tiedättekö,  kuinka paljon yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on masentuneita ja ahdistuneita nuoria? Minä en tiedä, mutta paljon. Liian paljon.

Olin koko työpäivän merkillisesti siinä luulossa, että muistioiden laatiminen ei koskisikaan minua. Ihan kuin parin päivän poissaolo ei olisikaan kerryttänyt vastattavia kysymyksiä jotensakin triljoona. Ihan kuin minulta ei vaadittaisikaan kommunikointia. Olin poissa. Hyvin virkistynyt, mutta vielä unimaailma todellisuutta vahvempi.

Olen yhä sellaisessa turvallisessa, valkoisessa tonttujen ja lumiukkeleiden  maailmassa.

Enkä tiedä, haluanko tästä luopua?

Menen takkatulen ääreen, otan viltin ja luen ihan hiljaa…

Niitä näitä

Liikenteessä

Aamulla…  Pakkasta reilut -20 astetta. Aamulla sininen hetki kaunis ja kirkas. Aamulla olisi nukuttanutkin, kovin myöhäiseen venähti taas lukeminen…

Aamulla oli Tuulentuvan (suurenee klikkaamalla) ja Myötätuulen ovet  suljettava. Palattava rintamaille, palattava puhtaan luonnon keskeltä harmaaseen, loskaiseen Ouluun.

Pehtoori ajoi Rovaniemelle asti.  Ehdin lukea loppuun mukana olleet käsikirjoituspätkät, tutkimussuunnitelmat ja – – no, enpä kommentoi. Lukenut siis olen. Olen aina osannut ja tykännyt lukea autossa, mikä on ollut tietysti hyvä juttu.

Rovaniemelläkin vielä toistakymmentä astetta pakkasta, kävimme välipalalla Napapiirillä Joulupukin pajalla.  Vaikka puodit olivat auki, eikä siellä todellakaan ollut ruuhkaksi asti porukkaa, ostin vain tyttärelle pienen tuliaisen. En siis vieläkään lautasliinoja, kastikepurkkeja tai tilpehööriä.

Rollon jälkeen minun ajovuoroni. Mukava ajella, kuten yleensäkin. Ei juuri liikennettä. Ja mikä on suuri riemu, on se, että Kemin ohikulkutie on vihdoin – viiden vuoden rakentamisen jälkeen – valmis. Nyt pääsee  pohjoisesta tullessa, Keminmaan pohjoispuolelta, Rovaniemen tien yhtyessä Kemi – Tornio -tiehen ajamaan moottoritietä pitkälle Kemin eteläpuolelle Maksniemeen asti. Pätkä, johon rakennustöiden aikana hurahti hyvinkin puoli tuntia, joskus enemmänkin, varsinkin silloin kun kallioräjäytykset olivat menossa: nyt sen hurauttaa nopeasti ja turvallisesti. Nopeasti vaikkei ajaisi ylinopeuttakaan.  Minähän en – nykyisin, enää juurikaan, läheskään koskaan, liki ikinä  – aja ylinopeutta.  Paitsi kun olen yksin 🙂

Olhavaan asti tiet liki autioita, liki kurattomia, mutta sitten olikin autoja, loskaa, pimeää, likaisen näköistä. Mutta kyllä tämä taas tästä.