Vielä viipyilen pohjoisen pehmeässä kaamoksessa, .. . levollisessa Hangasojan tunnelmassa.
Vähän kuin irti todellisuudesta vielä: ikäänkuin sumean lasin läpi olisin katsonut sitä tenttivastauspinoa joka odotti, aivan kuin seinän takaa olisin kuullut niistä murheista, jotka kantautuivat korviini. Tiedättekö, kuinka paljon yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa on masentuneita ja ahdistuneita nuoria? Minä en tiedä, mutta paljon. Liian paljon.
Olin koko työpäivän merkillisesti siinä luulossa, että muistioiden laatiminen ei koskisikaan minua. Ihan kuin parin päivän poissaolo ei olisikaan kerryttänyt vastattavia kysymyksiä jotensakin triljoona. Ihan kuin minulta ei vaadittaisikaan kommunikointia. Olin poissa. Hyvin virkistynyt, mutta vielä unimaailma todellisuutta vahvempi.
Olen yhä sellaisessa turvallisessa, valkoisessa tonttujen ja lumiukkeleiden maailmassa.
Enkä tiedä, haluanko tästä luopua?
Menen takkatulen ääreen, otan viltin ja luen ihan hiljaa…