Harrastusten parissa

Ehdinpäs ennen puolta yötä koneelle.

Olen harrastanut tänään. Harrastanut liikuntaa, kuvia (niiden muokkausta, järjestelyä, kehystämistä, kirjaksi tekoa, kaikenlaista tulostamista) ja sapuskan tekoa. Meillä oli kuin olikin ruokavieraita tänään. Naapurit (uudet, ei eks) istahtivat illaksi Festaamme. Vuoden naapuruuden jälkeen korkea aika syödä yhdessä.

Siinähän se viimeinen lomalauantai sujui.

The Final Countdown – edelleen

Paljon tekemistä tänään. Paljon ehdinkin, paljon jäi tekemättä. Nukuinkin ihan liian kauan.

Positiivista on että poika sai jatkettua työsopimusta – edes viikolla. Ja positiivista että alustavasti lupautuivat tyttöystävänsä kanssa lähtemään seuraavalle lomalle meidän kanssamme ensi syksynä.

Tosin KAIKKI tulevat lomat vielä auki. Meillä ei ole varattuna YHTÄÄN lomaa. Hieman poikkeuksellistahan tämä on. Tosin olen entistä vakuuttuneempi, että teen kaikkeni, että pääsen ensi viikonlopuksi mökille. Olisipa töissä maanantaina odottamassa paljon ”lukutöitä” (= kesätenttivastauksia, semma-aihioita, gradu-kässäreitä, väitösohjattavien tekstejä). Ne kaikki tietäisivät sitä, että voisin ”vetäytyä” kampukselta ”rauhaan” (lue: mökille) lukemaan niitä.

Nyt sataa. Paljon. Onneksi kumpikaan kakaroista ei ole Qstockissa. On siellä 20 000 muuta nuorta. Tänne asti kuulu jumputus Kuusisaaresta. Huomenna voisi mennä tyttären (joka on Ateenassa, eikä minua yhtään huoleta kaikki lakkoilut, mellakat yms.  joista päivittäin uutisoidaan – mitäpä sitä hermoilemaan…. auts!) parvekkeelle kuuntelemaan ”Europea”. The Final Countdown on niiden – ja minun 🙂 – biisi. Minulla on ollut – aina – kännykän soittoäänenä Final Countdown. Syystä.

.

Lopun alkua – loma hupenee

Hellettä! Kunnolla hellettä. Aamun rullislenkin ja aamupäivän kasvimaan perusteellisen putsauksen, kitkemisen jälkeen en ole tänään tehnyt juuri muuta kuin nauttinut auringosta. Lukenut auringossa, levännyt auringossa, tehnyt ruokaa auringossa, syönyt auringossa, maannut auringossa. Ah, onnea. Harvoin Oulussa on lämmintä yli + 30 C. Tänään on ollut. Varjossa + 33 C. Sopii minulle.

Helteestä nauttimisen riemua lisää se, että huushollissamme on ilmastointi. Kuusi vuotta sitten tehdyssä koko talon isossa remontissa pehtoori halusi  asennuttaa meille ilmastoinnin, mitä minä en välttämättä ymmärtänyt. Mutta on siitä ollut ilonsa muinakin kesinä, saatikka nyt. Yöt voi nukkua viileässä. Jo ajatus maanantaina Linnanmaan kampuksen kolmannen kerroksen lämpöön joutumisesta saa pienen ahdistuksen aikaiseksi. Mutta siihen asti, maanantaihin asti: loma jatkuu! Carpe diem!

Lohisopalla ja Möljällä

Olimme Möljällä. Joka kesäinen Meri-Oulun kesäteatteri oli tänään ohjelmassa. Nuorempi nuoripari, systeri ja murmeli (äitini) mukana.

Kävimme ensin Villa Hannalassa lohisopalla. Tänään kun on keskiviikko, olisi ollut rössypottuakin  – oululaista perinneruokaa, jota minua ei saa syömään. Meillä ei sitä koskaan ollut kotona (karjalais-perniöläiseen kotiin sellainen ei kuulunut) ja koulussa se oli kamalaa. En ole koskaan syönyt hyvää rössypottua. Kovin useasti en ole moiseen keittoon lusikkaa pistänyt.  Keittoon laitettava veripalttu ei periaatteessa ole minulle este, olenhan vastikään syönyt lehmän mahalaukkuakin eivätkä kamelin aivotkaan maistuneet hullummilta, mutta ei kiitos rössypottua. Hannalan maitoon keitetty lohisoppa sen sijaan maistui.

Myös äidilleni maistui. Olenhan täälläkin kertonut, kuinka hän pääsiäisestä asti on sairastanut; on lampattu lääkärissä ja kokeissa, tähystyksissä ja kuvauksissa, mutta syytä ei ole löytynyt. Ei ennen kuin pari viikkoa sitten. Toiseen vaivaan määrätty lääke aiheutti viikkojen kurimuksen, tippahoidon, liki 10 kilon laihtumisen ja  nyt kun tuo väärä lääke on jätetty pois, pystyy murmeli lähtemään ulos syömään ja kesäteatteriinkin. Mahatauti johtui väärästä lääkkeestä!

Kesäteatteri oli tuttua kohellusta. Kuusniemen kunnan elämänmenoa taas seurattiin: TV:stä tuttu Piiparinen joukkoineen tarjosi hupia kesäiltaan.

Rullistelun ja rummutuksen riemua!

Leuto, lämmin, lussakka, leppeä? Ei vaan lösö! Aamun rullislenkillä olin läkähtyä! Mutta en valita. Ukkosta edeltävä hellekin sopii minulle paremmin kuin kylmä kesä. Rullistelu sopii minulle paremmin kuin loputon taapertaminen.

Kotipäivä. Ja saimme kuin saimmekin eksnaapurit piazzallemme. Teimme ”suolakalaa”.  Sekä siika että kuha pakattiin suolakuoreen ja pistettiin uuniin. Systeriltä vohkittu idea. :=) Eihän ole mitään erityisen kaunista mutta sitten sitäkin makoisampaa. Ja sille yrtti-öljykastike. Voisin kirjailla resehtin tässä joku päivä…

Kuvailinkin pihalla tänään. Arvaa kumpi puoli piazzan verbena-penkeistä saa enemmän valoa? (klikkaa kuva suuremmaksi)

_____________________________

Käytä neljä minuuttia elämästäsi, klikkaa nuolesta ja nauti! Puolivälin jälkeen tahti vain paranee!

Melkein kuin työpäivä

Töissä tänään. Käväisin vain. Ihan harjoituksen vuoksi. Yllättävänkin positiivinen kokemus. Siellä ei näyttänyt olevan mitään odotettavissa olevia katastrofeja eikä siellä näyttänyt oleva ketään muitakaan, joten hyvillä mielin muutamat asiat hoideltuani lähdin pois. Vielä tämä viikko lomaa… 🙂

Sitten menin DNA:lle hoitelemaan uuden nopeamman mokkulan asiaa. Olin käynyt jo viime viikolla. Silloin turhaan, eikä asia tänäänkään ihan selvinnyt, ei vaikka olin siellä kaksi tuntia! Asiakaspalvelussa satuin sellaisen nuoren nätin, oikeastaan todella kauniin, naisen tiskille. Alku ei vaikuttanut oikein lupaavalle, ajattelin jo että itsekin osaan paremmin, mutta sitten tämä sisupakkaus ryhtyi oikein setvimään, miksei sirukortti kannettavassani asennu oikein. Miksei integroitu korttiliittymä toimi? Puhelu Sonyn maahantuojan helpdeskiin ja DNA:n keskuspaikkaan ja loputtumasti näpyttelyjä. Homma ei pelitä vieläkään oikein, mutta se mikä minuun teki vaikutuksen, oli tämän nuoren naisen peräänantamattomuus, puhelimen toisessa päässä olleiden nörttien nonsaleeraamisesta piittaamattomuus. Tyttö ainakin yritti, halusi saada selvän asiasta ja itse asiassa osoitti osaavansa paikoin paljon enemmän kuin nämä asiantuntijat, joilta apua haettiin. Että oli ilo katsella nuoren ihmisen tekemistä. Eikä hän lopultakaan luovuttanut, otti vain jatkoajan. Palaamme asiaan…

Iltapäivä on mennyt torstain Kalevan kolumnia vääntäessä. Että on mahdotonta saada asiaa 2000 merkkiin! Monet blogitekstini (tämäkin varmasti pian) ovat sen 2000 merkkiä, sellainen syntyy hups vaan, mutta kun koetat sanoa 10 000 merkin verran asiaa 2000 merkissä! Se on se, mikä tuottaa minulle suunnattomasti vaikeuksia. Ei tekstin tuottaminen, vaan sen rajaaminen.  Nyt rajaan tähän!

Gastronomiset Garden Partyt

Piazzalla aurinkoa ja naurua, antipasteja ja kullankeltaisia italialaisia viinejä. Tutustumista, entistä paremmin – toki me kaikki kymmenen jo toisemme ennestään jotenkin tunsimme – ja juttuja. Matka- ja ruokakokemuksia. Rotissöörejä oli meillä Gastronomisissa Garden Partyissä.

Aurinko oli ihanaa, oli lämmin, puutarhamme parhaimmillaan kukassa, pehtoorin nurmikkokriisi enää hämärä muisto. Kilpailukin (ruoka- ja historia, ruokahistoria aiheena) pistettiin alulle, mikä sitten aiheuttikin eräissä vieraista vakavan jännitystilan 🙂 Traumaattisilta kokemuksilta ei vältytty … hih!

Ulkona vielä ihailimme kaikkia ihania tuomisia, mitä gourmantti-ihmiset meille olivat tuliaisina tuoneet! Ja katsokaapas mitä saimme!! Ihan näköishuovutus meistä: viime elokuun kapitulissa meidät kamerallaan (kuva postauksen alareunassa)  ikuistanut A. oli iltapuhdetöinään tehnyt tällaisen! Pukunikin on juuri sellainen kuin minulla oli tuossa juhlassa.

  Kapitulissa

Auringon laskiessa La Festan taakse siirryimme sisätiloihin; oli pääruoan aika. Ja tiedättekös, kuinka on hienoa kun on juhlissa lihamestari, joka grillaa, pari ravintoloitsijaa, jotka huolehtivat tarjoilusta ja sapuskoiden esillepanosta.  Kuinka on hienoa kun ruoka kaikkine kerrannaisvaikutuksineen puhuttaa ja naurattaa, kilpailuttaa, yhdistää. Italiasta tuomamme viinit eivät olleet huonoja, eikä ruokakaan tällä kertaa kehnoa. Söimme aika monta tuntia.

Aika kului turhankin nopeaa – olohuoneen kello löi jo kolmea kun kömmimme hymyilevinä nukkumaan. Oli ollut leppoisa ja hyvä ilta. Meistä ainakin.

 

__________________

Tämän päivän sateessa ja kylmässä vielä Festan siivousta ja sitten kuvaprojekteja. Oma www-hotellitilani alkaa taas olla ääriään myöten täynnä, joten avasinpa minäkin kuvat.fi -sivustolle oman kuvapankkini. Ja muokkasin ja latasin sinne Kartanokierrokseltamme puolensataa otosta.

Tämä julkaisutapa on olkavarrellenikin ystävällisempi kuin www-sivujen teko, jota sitäkin tosin aion vielä Italian reissun osalta harrastaa. Kartanokierroksen kuviin vähän kuvatekstejäkin laittelin mukaan. Käykäähän katselemassa, kuinka Suomessakin on hienoja matkailukohteita.  KUVASIVU TÄÄLLÄ (klikkaa) Klikkaile sielläkin kuvat isommiksi… kuvaesitys lähtee (lähtenee?) käyntiin…

Helteet hellittävät – unet paranee?

Olen ennenkin huomannut tämän: helteellä näkee enemmän unia, enemmän painajaisia. Niinpä olen koko loman ajan nähnyt paljon unia, paljon painajaisia: milloin on ollut talvisota Hangasojalla, milloin olen unissani palannut takaisin teinivuosien epävarmuuteen ja ahdistukseen, milloin pihamme on kasvanut niin täyteen puita ettei sisälle pääse tai kuten viime yönä: pari mukavinta opiskelijaani olivat sittenkin päättäneet valita väitöskirjojensa aiheet niin, että niistä koituisi minulle ohjaajana ongelmia! Tiedän etten ole ainoa, jolle helteet merkitsevät tavallista vilkkaanpaa unielämää. Mistä se johtuu?

Helteet tosin taitavat olla ohi. Ainakin joksikin aikaa. Ja tietysti ne piti tänään loppua kun meillä oli illansuuksi sovittu viinikerhomme piknik. Meitä oli keskustassa kahdeksan ihmistä reput ja korit täynnä herkkuja valmiina nauttimaan niistä jossakin Oulun puistoista tai Nallikarissa tai jossain. Pyörät  parkkeerattuna kaupungintalon eteen valmiina lähtöön, mutta pilvet näyttivät siltä kuin sitten olivatkin. Sateisilta! Suunnilleen juuri kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat hipsuttelimme yhden kerhomme jäsenen kotiin. Siellä me ”luonnonhelmassa”, tuomiokirkon kupeessa olevan kerrostalon viidennnen kerroksen kaksioissa nautimme piknik-eväät ja vaihtelimme kesäkuulumiset, maistoimme muutaman viinin. Vanha Alsacen riesling ehdoton ykkönen! Menihän se noinkin. Hyvin meni.

Nyt sateen mentyä, kylläisenä on hyvä mennä nukkumaan …

Reseptiviritelmiä siivouspäivänä

Siivouspäivä. Olemme tänään siivonneet, siivonneet kunnolla. Sellainenkin tuntuu mukavalle kun on tarpeeksi aikaa. Perushuoltoa muutenkin. Luonnollisesti. Perushuoltoa kodille, pihalle, kilpurille (voi hyvä tavaton miten siivoton eläin meillä asuukaan!!),  vaatteille, haudalle, puutarhalle, jääkaapille,  itselle, Juniorille (uusi makaronilaatikkoviritykseni maistui ilmiselvästi – liekö poika täällä poissaollessamme kuitenkaan syönyt kunnolla? Postailen joskus reseptin…).

Ja sitten: Tammisaaren Knipanilla söimme sunnuntaina alkuruoaksi Knipanin Skagen Toastin (katkarapuleivät muodossa jos toisessa ovat kestosuosikkejani) ja tässä oli uusi raikas maku.

Skagen Toast ilman majoneesia? Oma virityshän piti yrittää.

Siis alle paahdettu spelttipaahtoleipä, sipaisu meijerivoita, ja sitten: valuta jokiravunpyrstöt (400 g purkki, jossa noin puolet on rapuja), rouhi ruokalusikallinen fenkolinsiemeniä oikein hienoksi, sekoita ne (kevyt)ranskankerman (1 prk) kanssa, silppua sekaan yksi punasipuli. Lisää joukkoon ravunpyrstöt ja asettele keoksi paahtoleivälle. Koristele tillillä, sitruunaa ei välttämättä edes tarvi. En tiedä miten Knipanilla tekevät, meillä tehdään nyt näin. Ja hyvää oli. Siivouspäivän sapuskaksi oikein passeli ja helppo herkku. 🙂

Tertin kautta kotiin

Emme sitten kuitenkaan jääneet täksi päiväksi Helsinkiin, vaikka vähän sellaistakin oli vireillä. Aamulla vielä WSOY:llä ja Akateemisessa; olisin tarvinnut Arjen historia -kirjasarjan nelososan, mutta mitäs olen sen hankkimista vitkuttanut, nyt koko teossarja on loppuunmyyty, ja minulta jäi nelonen puuttumaan. Jos jollakin on tarpeettomana, ostan mieluusti pois kuleksimasta…

Aamupäivällä ennen yhtätoista olimme Lahdentiellä ja päätimme ajella kotiin Savon kautta. Paitsi vaihtelun takia myös Tertin kartanon takia. (edelleenkin kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Viime kesän kartanokierroksella kävimme siellä, mutta vain talliin tehdyssä herkkukaupassa. Silloin  jätimme kartanoravintolassa syömättä, tänään päätimme lounastaa siellä. Hieno päätös gastronomiselle kotimaanturneelleemme.

Pitopöytä oli suuri nautinto ja kartanonisäntä itse oli salissa hovimestarina, sommelierina ja tarjoilijana. Pianhan meillä oli yhteisiä jutunaiheita  (Suomen kartanot ja Toscanan enotecat) ja yhteisiä ruokatuttuja. Isäntä kertoi Tertissä tänä vuonna olevan teemana erityisesti yrttiruoat: puuutarhassa harjoittelija (yrttitarha sitten hieman erilainen kuin meitsin takapihan viljelykset) on erikoistunut yrttiviljeleyyn ja tekevät keittiömestarin kanssa yhteistyötä.

Ja yhteistyön tuloksia saimme maistella: kuusenkerkkämuikut ja ohramuhennetttu fasaani olivat vain osa siitä gastronomisesta runsaudesta, jota suuresti nauttien maistelimme.

Kyllä meidän kelpasi kartanon terassilla lomatiistain iltapäivää viettää… Lopetellessamme isäntä kävi kyselemässä, jotta maistuiko? Maistui. Mutta kuka jaksaa ajaa kotiin? – Jiäkää yöksi!, toteaa kartanonherra.  Kartanossa on majoitustilojakin pihapiirissä; kyllä vähän houkutti jäädäkin, mutta jo nuorison luo ja kotiin halusimme.

Ehdottomasti kannatti ajaa tämä 60 – 70 kilometriä pidempi reitti kotiin, jotta Tertin lounas tuli nautittua. Ja pöydästä oli hyvä mennä kartanon kauppaan, jossa on myynnissä tilalla tuotettuja hilloja, hyytelöitä ja näkkäriä! Tertin näkkäri on parasta! Ja Iivarin savumuikkuja, – monta purkkia niitä koriimme lastasin. Pitopöydän kalat olivat kaikki hyviä ja noista savumuikuista pidimme erityisesti.

Kotimatkalla satoi, ja paistoi, ajelimme vuorotellen, liikennettä Kuopion seudulla valtavasti (asuntomessut? oopperajuhlaväkeä?), mutta matka taittui. Neljän päivän aikana ajelimme melkein 2000 kilometriä, nautimme monta jumalaista illallista, muutaman makoisan lounaan, näimme monta kirkkoa, vain kaksi museota, yhden taidenäyttelyn, kymmenkunta kartanoa (osan sisältä, osan vain päällisin puolin), monta viehättävää putiikkia (nyt mm. kaikki Suomen Butiken på Landenit käyty), herkkukauppoja (kummasti on noita ruoka- ja herkkukasseja kertynyt. no monet kesäjuhlat onkin tulossa). Nyt loppuloma Rantapellossa!

Loppukevennys?
Valkosuklaalehmä!
Pehtoori ei oikein luota lehmien tuntemukseeni. Mieheni ei tiedä, että on valkosuklaalehmiä, tummasuklaalehmiä, Marabou-lehmiä ja lehmätoffee-lehmiä… 🙂

Helsinki lomalaisena

Mustion Linnan pikkutuvassa aamuun herättiin vasta kahdeksalta. Aamiaisen jälkeen vielä kävely- ja valokuvauskierros Linnan puutarhassa ja kirkkoon. Lummepolku oli niin kaunis ja hiljainen.

Kirkkoon emme päässeet sisälle, mutta kovin idyllinen se oli …

Myös Linna ja museokauppa olivat vielä kiinni…

Oli aika jättää Mustio. Ajelimme Helsinkiin. Laukut hotelliin ja auto parkkiin ja lomalaisena Helsingin kaduille. Helsinki on minulle kuitenkin ensisijaisesti työkaupunki. Arkistoja, ekskursioita, yliopistolla kokouksia ja kongresseja, mutta tämä päivä lomalaisena. Aurinkoisessa, muidenkin turistin kansoittamassa kauniissa pääkaupungissa käveleskelimme torille, halliin, välipalalle. Ja tietysti Stockan herkkuun. Uusittu Herkku oli näkemisenarvoinen. Jotain tietysti tarttui mukaankin… 🙂

Illaksi ystävien luo. Heidän uusi kotinsa oli vielä käymättä. Oli ilo käydä; ja sitten yhdessä lähdimme syömään. Minne? M. oli varannut meille pöydän Saareen. Sirpalesaaren kesäravintola Saari oli ennen kokematon paikka. Hieno! Sinne mennään moottoriveneellä, tänään siellä tuuli kovasti, mutta aurinko paistoi ja oli lämmin. Nautimme ulkona aperitiivit, ja ravintolassa sisällä – tälle lomalle ties monennenko – hienon illallisen. Ja seura erinomaista. Neljännesvuosisadan ystävyys takaa sen, ettei tarvitse miettiä, mistä juteltaisiin.

Yksi asia illassa harmittaa. Hitosti! Jätin kameran hotelliin!

Palattuamme rantaan kävelimme Korkeavuorenkatua hotellille, ihmettelimme, kuinka pimenee… Päätimme vielä mennä Tornin katolle yömyssylle. Pimenevä Helsinki kaunis. Huomenna aamulla ei olisi arkistoon menoa, ei kiirettä herätä. Loma jatkuu. Hyvä niin…

Fiskars, Mustion kesäteatteri ja Perniö

Yhdelle päivälle paljon.

Aamulla nukuttuamme Linnankrouvin hyvän, jälkiruoaltaan (Pavlova) erinomaisen illallisen jälkeen Pikkutuvan päätyhuoneessa, maaseudun rauhassa kertakaikkisen hyvin ja nautittuamme aamiaisen starttasimme vuonna 1649 perustetun Fiskarsin ruukin alueelle. Taiteilija- ja käsityöyhdyskunta Fiskars elää uutta nousuaan. Matkailijalle hieno kohde. Museoita, näyttelyitä, butiikkeja, taidetta, puistoa, vanhoja hienoja historiallisia rakennuksia joita on entisöity pieteetillä ja Ruukinväylän varrella komistuksena Fiskarsin uusklassinen kartano. Engelin kädenjälki näkyy kauas. Kuvassa kuitenkin Ruukinväylän tehdasrakennuksia…

”Puun syy” -näyttelyssä oli paljon kaunista puukäsityötä. Taidetta ja käyttöesineitä. Mekin löysimme jotain: mökille takan viereen jakkaran, jollaista on kaivattu. Kaarina Huhtiniemen jalavapuinen jakkara on nyt muistona tästä reissusta ja tarpeen mökille. (takana ko. jakkara isona mallina)

Fiskarsin ukkosta enteilevässä liki 30-asteen lämmössä vierähti hyvinkin aamupäivä. Ja yhden jälkeen oli oltava takaisin Mustiossa: kesäteatteri nvuoro. Kuumat linjat -farssi oli riemullinen kaksituntinen hurjaa verbaalista tykitystä. Juoni ei kummoinen, oliko sitä edes? mutta dialogi, tai paremmin kvartologi oli hurjaa… Oskari Katajisto ei ole ollut suosikkini koskaan, mutta kyllä hän tänään pisti itsensä likoon tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Nelisataisessa katsomossa vedet silmissä naurava yleisö hikoili, mutta nautti sanallisesta ilotulituksesta. Tällaista kesäteatterin pitää ollakkin. Ei mitään suurta draamaa tai tragediaa. Hulvatonta hupia.

Teatterin jälkeen lähdimme heti jatkamaan kartanokierrrostamme. Billnäs. Kartano oli pieni sievä, ruukkikylä vähän pettymys.

Mutta pettymys ei ollut Tammisaari. Sinne ajoimme syömään. Vanhan kaupungin reunalle, lähelle pienvenesatamaa parkkeerasimme ja siinähän se on: Tammisaaren Knipan.

Saaristolaisruokaa merenrannassa. Ja saaristolaisleipää. Ostimmme ravintolasta kaksi mukaankin 🙂 Kuminalla maustettu ´skagen toast´ oli makoisaa, ah niin makoisaa. Ja ravintolassa oli iso seurue, jonka lapset olivat ilo kuulla ja nähdä. Kuvan neidistä etummainen on synnynnäinen komedienne: koko reilun tunteroisen, jonka ravintolassa olimme, tämä pieni kaunokainen ilahdutti jutuillaan ja tanssillaan, olemisellaan.

Kävimme vielä katsomassa Tammisaaren 1800-luvun puolivälissä rakennetun harmaakivikirkon, jossa oli juuri alkamassa konserttikin, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä, kello oli jo puoli kahdeksan ja meillä tarkoitus ajaa vielä Perniöön.

Perniöön, sukuni maille. Varsinais-Suomen viljavilla mailla, helteisen sunnuntain iltana ajelimme. Mietin, liikahtiko minussa jokin? Tunsinko palaavani juurilleni? Ei, enpä juuri, mutta kyllä mielessä olivat monet isäni jutut, ja paikat, joissa hänen kanssaan käytiin. Ja hautausmaalla tuntui merkilliseltä, kun kivien nimistä tajusi, että näissä mullissa oli sukuani vaikka kuinka. Minä, joka kirkkotarhoja ja hautausmaita mieluusti kiertelen, en oikeastaan koskaan ole sukuni nimiä kivissä nähnyt: tänään näin. Paljon.

Kirakan järvellekin ajeltiin. En ole muutamaan vuosikymmeneen käynyt Perniön Ylönkylässä ja kyllä me muutama peltotie ajeltiin ennenkuin mummula metsänreunassa (kuinka paljon metsää sen takaa olikaan kaadettu!) näkyi. Tulvahti muistoja. Vanha sauna oli purettu, lapsuuden ”Suuri kivi” kadonnut pensaiden taakse, … En kehdannut ajaa pihaan. Kaukaa katselimme.

Kun sitten ajelimme vielä Kankaren pihaan (iso talo naapurissa) tapasimme talon nykyisen isännän, joka siis on isäni pikkuserkun poika (kiitos Irma tiedosta kommentissa…) ja jonka vanhemmat ”meidän mummulaa” nykyisin asuvat. Kutsui käymään, mutta kun oli myöhä, emme kehdanneet enää mennä.

Lähtiessämme sateenkaari Perniön yllä … mietin – kaikenlaista …

Kartanokierros vol. 2

Vähän pitempi illallismatka tänään. Ajaa hurautettiin Mustioon. 🙂

Mustion linna, puisto, museo, kesäteatteri ja krouvi, sekä läheiset Fiskarsin ja Billnäsin ruukkikylät olivat syy valita Mustio tämänvuotisen kotimaanturneen ykköskohteeksi.  Nyt kun  puuhamaat ja Särkänniemet  eivät ole enää Top Ten -listalla eikä Savonlinnan sponssattuja oopperajuhlamatkoja enää ole miehen työsuhde-etuna niin historia ja ruoka ovat tärkeitä valintakriteerejä pikku rengasmatkallemme. Puistot ja patikointi tuovat lisäpisteitä. Viime kesän itäinen kartanokierros saa nyt jatkoa täällä helteisellä (liki + 30 C) Länsi-Uudellamaalla…

Nyt ollaan siinä iässä ja elämäntilanteessa, jolloin hotellia valitessa rauhallisuus, aamiaisen terveellisyys, suurentava meikkipeili kylppärissä, omat peitot, historian havina, miljöö ja atmosfääri ovat tärkeämpiä asioita kuin lasten leikkinurkka, piirrettyjen kanava, ilmaiset lastensängyt (joiden vuoksi kahdenhengen huoneissa nelihenkisellä perheellä ei paljon liikusteltu), mieluusti kylpylä ja edullinen asiakasomistajatarjous tms. kuuluivat kesäkohteisiin.

Vaikka kyllä lastenkin kanssa historiakohteita koluttiin: muistanpa kun käytiin Turun linnassa samalla reissulla kuin Muumimaailmassa, mikä tarkoittaa että Esikoinen oli vähän vajaa viiden ja Kuopus vähän yli kolmen. Meitsi pisti sitten koko tarinankerrontaarsenaalin peliin ja koetti elävöittää linnan historiaa… Kerroin Eerikin ja Juhanan valtakiistoista ja käytiin tietysti katsomassa Eerikin vankityrmää. Niinpä linnavierailun jälkeisenä aamuna Juniori sitten aamiaisella murolautasen äärellä pohti, että miksihän se Erkin äiti oli pistänyt ne pojat sinne tyrmään? 🙂

No Mustio valikoitui myös henkilöhistorian vuoksi. Tänä vuonna kun halusimme käydä minun toisen mummolani, isänpuolen suvun seuduilla. Viime kesän Kymin ja Tavastilan mummolan jälkeen vuorossa Perniön seudut. Kummasskaan mummulassa ei asu enää sukulaisia, mutta nämä maisemat kuuluvat kuitenkin lapsuuteni kesämatkoihin, ja siksikin täällä päin suvista Suomea. Pari päivää ja yötä täällä. Viime lauantaina Palazzo Carlettissa ja nyt täällä. Jos valittaisin, häpeäisin.

Kerron huomenna, oliko Linnankrouvin ruoka niin hyvää kuin Hesarin ruokajutussa kehuttiin ja oliko kesäteatterin Kuumat linjat katsomisen väärti…

Kesäruokahaaste: jalostettu nuudelisoppa

Ruokahaasteen kesäksi antoi ”Äijäruokaa”-blogin Ari, joka totesi, että ”kesän ruokahaaste on kesäinen pasta/nuudeli.” Vallan mainio haasteaihe! Thai-keittiössä käytetään paljon chiliä. Johtuu kuulemma siitä, että chili auttaa kestämään kuumuuden haittavaikutuksia… Hmmm. Joka tapauksessa tämä aasialainen soppa, jonka chilin määrää jokainen voi lämpötilan ja oman sietokyvyn mukaan säädellä, on hyvä kesäruoka. Kesänuudeli.

Tämä kotikeittoinen (mistä lie olen reseptipohjan aikanaan vohkinut) nuudeliruoka on nopea tehdä, varioitavissa ainesten saatavuuden ja mielitekojen mukaan (ihania pieniä uusia porkkanoita olisi kannattanut pilkkoa sekaan enemmänkin!). Ja sopasta voi jättää broilerin kokonaan pois. Aina tämä keitto valmiit nuudelipussit voittaa. Ja tämän voi tehdä valmiiksi tuohon nuudeleiden lisäämiseen asti. Jollet tiedä, milloin uintireissulaiset tai mökin lounasvieraat tulevat, voit tehdä kattilallisen soppapohjaa valmiiksi ja juuri ennen ruokaa vain heittää nuudelit mukaan, kypsentää pikaisesti. Ei tarvitse seisoa kauan keittiössä. Naan-leivät vielä uuniin ja jo vain: kesänuudeli on tarjoiltavissa.

Sitähän se sitten tämänpäiväinen sapuska meilläkin oli. Elikkäs

Jalostettu nuudelisoppa kesähelteelle

6 dl kanalientä
1 pieni (kuvassa iso prk, käytä vain puolet) prk kookosmaitoa
suolaa
1 tl sokeria
1 punasipuli suikaleina
2 porkkanaa pieniksi pilkottuna
1 chilipalko hienonnettuna
pala inkivääriä raastettuna
2 valkosipulin kynttä
2 rkl sitruunan mehua
2 rkl (kalakastiketta) fish saucea
200 g broilersuikaleita
100–200 g munanuudeleita
tuoretta korianteria

Kiehauta kanaliemi ja kookosmaito, ja mausta suolalla sekä sokerilla. Lisää kiehuvaan liemeen punasipuli- ja porkkanasuikaleet, sekä chili, valkosipuli ja inkivääri. Lisää sitruunan mehu sekä kalakastike. Keitä muutama  minuutti ja lisää broilersuikaleet. Keitä miedolla lämmöllä kunnes broileri on kypsää. Lisää nuudelit keittoon ja keitä muutama minuutti. Ripottele päälle korianteria. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Helteiden jatkumisen toivossa…

Olisi pitänyt …

Lomallakin on sellaisia päiviä, jolloin on tehtävä niitä hommia, joita olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Tämä päivä on koostunut niiden tekemisestä. Ja silti jäi paljon tekemättä. Semminkin kun illalla riemastuin kokkailemaan. Uudessa Glorian Ruoka&Viini -lehdessä oli kaikkea hulppeaa kesäsäilöntää, ja niitä sitten tuossa värkkäilin. Timjami- ja salviamarinoitua pecorinoa ja kirsikka-sipulihilloketta reciotossa. Koko talo tuoksuu huumaavalle. Ja mikä parasta: ulkona kirsikoista kiviä poistellessa, sipuleita kuoriessa saattoi istua ihan rauhassa. Ei sääskiä!

Sellainen on ylellisyyttä, ylivertaisen hienoa: istua kotipihalla, ilta-auringossa, kuunnella mielimusiikkia, tehdä ruokaa, miettiä niitä ihmisiä, joille sitä tekee. Käyttää itsekasvatettuja puhtaita yrttejä. Käydä välillä kuvaamassa tähkämöitä, jotka ovat kauneimmillaan kukassa. Tehdä käsillään jotain, josta on (toivottavasti) iloa ystäville ja ruokavieraille. Ja tietää, että he tulevat mielellään, ainakin maistelemaan, mitä olen yrittänyt värkätä.

Ei ole kiire, eikä huomisen tekemiset, tekemättömyydet itse asiassa, tänään vaivaa.

Ukkosen jälkeen

Yöllä oli mieletön ukkonen. Ihan mieletön. Meiltä kun ei ole merelle kuin vajaa kilometri niin kun ukkonen tulee – jos se ylipätään tulee – on se raju. Mutta vaikka melkoisia salamointeja ja jyrinöitä on joskus ennenkin nähty, en muista viimeöisen kaltaista kotona (Kiinassa ja Gardajärvellä kylläkin) kovin usein (koskaan?) nähneeni. Ei ehtinyt laskea kuinka kaukana ukkonen on, kun salamat ja perustuksia järisyttävät jyrähdykset olivat yhtäaikaisia. Välillä oli vain kirkasta, salamoita oli niin paljon, ettei ehtinyt pimetä ollenkaan. Vesipatjat velloivat pihalla, ja pihan isot koivut heiluivat pelottavasti, kuin trooppisessa myrskyssä. Ja kuinka kilpurimme kaivautuikaan! Elmeri upottautui syvälle turpeeseen omassa ulkoterraariossaan, – ennen ei ole kilpuri ukkosiin juuri reagoinut.

Lisää ukkosmuistoja parin vuoden takaa täällä.

Yön raju ukostaminen ei jäähdyttänyt ilmaa, aamulla varhain rullislenkillä tuli jo hyvinkin hiki. Rullislenkin lisäksi muuta tähdellistäpä ei ole tänään ehtinytkään. Koko päivän olen ollut liikkeellä, mutta tuntuu etten mitään ole saanut aikaiseksi.

No sentään yksi hyvä lisäkeruoka tullut koeteltua. Kesän Suureen Ruokajuhlaan, Kalaaseihin, on enää kuukausi ja uusia tarjottavia on jo hyvinkin kokeiltava, harjoiteltava. Kun tytär tuli tänään kotikotiin, oli hyvä syy kokata uudenlaista parsakaaligratiinia (linkin takaa resepti, jota vähän muokkailin, mm. vaihdoin kerman tomaatti-vuohenjuusto-ruokakermaan, lisäsin yrttejä ja päälle pilkoin parmiaggianoa) ja yhtä sun toista muuta pientä einestä värkkäilin… Tytär kun pitää erityisesti kasvissapuskoista, on hänen tullessaan mieluista tehdä jotain spesiaalia. Samalla kuultiin Ruisrockin kokemukset ja Rooman tuliaisena tuotu HRC-paita ja haalarimerkki voitiin henk.koht. luovuttaa.

Nyt voisi silittää, järjestellä vaatehuoneen , kuurata La Festan, tehdä kesäkurpitsasäilykettä, lukea, lähteä pyöräilemään,  … mutta taidanpa ryhtyä katselemaan ja järjestämään Rooman reissun kuvia, joita on satoja!

Pihan päivitystä

Rantapellon rauhassa ja auvoisassa auringonpaisteessa. Italian lämmön, helteen jälkeen, Oulun poikkeuksellisen lämmin kesäilma tuntuu oivalliselta. Sopivalta. Ei ole niin hottista kuin saapasmaassa (kuva tiistailta matkalta Pincion näköalapaikalle. Lämmintä sellaiset + 34 C. Klikkaamalla kuva suurenee.), mikä on ehkäpä hyväkin juttu.

Juniori ja tyttöystävänsä olivat eilen vastassa, – mukava kun olivat. Ollutkin jo ikävä pojan kanssa kihnaamista. Huushollia, tai edes puutarhaa, poika oli pitänyt kunnossa, hengissä. Muutamat yrtit henkitoreissaan, mutta päällisin puolin kaikki ok. Ja mikä parasta: poika on viime viikon huolehtinut itsensä töihin, ruokkinut itsenäsä ja pessyt pyykkiäkin! Pari vuotta sitten kun olimme kolmen päivän reissulla Riiassa, pojan piti herätä itsekseen kesätöihin hautausmaalle. Kolmesta aamusta yhtenä ehti hyvin, toisena vain vähän myöhästyen ja kolmantena meni vasta ruokikselle. Mutta nyt: on koko kesän itse huolehtinut ja ehtinyt aamuyhdeksäksi tiskin taakse tai varastoon.

Pikkuisen empatiseeraan nuoria kun tämmöisillä helteillä duunia joutuvat puskemaan, mutta itsepähän ovat hommansa valinneet ja saaneet. Pojalla päivät rengasmyyjänä ja -asentajana jatkunevat koulun alkuun. Tyttärellä on jo Heseltä ansaittu vuosilomakin, josta loppuosa vasta elokuussa. Väittää että hampurilaisten paistossa on lämmin näillä keleillä…

Jos minun olisi tänään pitänyt mennä töihin, olisin hyvin, hyvin vakavasti harkinnut lintsaavani. Mutta onneksi ei tarvinnut: ei tarvinnut mennä, harkita, saatikka lintsata. Loma on näet vasta puolessa. Joten ”paluu todellisuuteen” Italian jälkeen voi tapahtua hiljalleen.

Me olemme pehtoorin kanssa puutarhaa ja kotia järjestelleet. Aamulla kasvimaalla kitkiessäni muistin hyvin, kuinka kesän 2004 lopulla kun pihamme (lue: pehtoorin ahkera harrastuneisuus) palkittiin puutarhakilpailussa Oulun kaunein piha -mainesanoilla ja pronssikilvellä, tuli Kalevan toimittaja tekemään asiasta juttua, ja tietysti juuri silloin pehtoori oli työmatkalla, joten meitsi joutui antamaan – kohtuullisen asiantuntemattoman – haastattelun liittyen pihaamme ja sen hoitoon. Ja kuinka minä vakaalla rintaäänellä totesin, että emme me tarvitse mökkiä, ”onhan meillä piha, jossa kesä viettää” ja ”ei meistä ole kahden paikan ylläpitäjäksi” ja ”ei me oikein voida pitkiä aikoja kesällä olla poissa kotoa/puutarhasta”. Höpö, höpö -lausuntoja. Monena kesänä on oltu viikko, kaks, kolmekin reissussa. Ja nyt on mökkikin.

Mutta tosiasia on, että paluun jälkeen päivitykseen menee päivä, pari. Nyt juuri, onneksi,  ukkoskuuro kasteli kasvimaan, ei tarvitse enää mennä sadettamaan…

Kotimatkalla

Helsinki-Vantaan lentokentällä odotellaan Oulun koneen lähtöä, mielessä ja silmissä vielä Toscanan maaseudun lumoavat (oikeasti!) maisemat ja keskiaikaisten kukkalakaupunkien kirkot ja pienet kujat.

(klikkaa kuvat suuremmiksi..Kannattanee)

Aamulla heräsimme Civitavecchian aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. De La Ville -hotellin ruuhkainen (meitä oli tasan kuusi ihmistä klo seitsemän paikalla) aamiainen oli pian nautittu ja olimme on the road again klo 7.20. Hetken olimme huolissamme, että olimmeko sittenkään ajoissa… Maanantain aamuruuhka kohti Roomaa hidasti matkaamme lentokentälle.

Mutta nou hätä. Olimme hyvinkin ajoissa, palautimme vuokra-auton, johon oli kertynyt 800 kilometriä ja terminaali kolmosen check in -tiskillä olimme – yllätys, yllätys – japanilaisten kanssa jonottamassa ihan ajoissa, hyvinkin ajoissa. Aika nopeasti homma japanilaisten massiivisista matkatavaroista huolimatta kuitenkin hoitui. Eikä meillä ongelmia: ostin kuitenkin hyvin vähän mitään. Nuorisolle tuliaisia, itselle muutaman kesävaatteen ja pikkuisen ruokia. Joten ei ylipainoja. Matkalaukuissa. Ei ylipainoja matkalaukuissa. Jossakin muussakin kylläkin!

Kun kerran olimme ajoissa – hitaan turvatarkastuksen jälkeenkin olimme ajoissa, joten minulle jäi aikaa, – jäi aikaa kohtalokkaat 90 minuuttia. Ostin laukun. Ei lisättävää.

Arrivederci Toscana!

Montepulcianon herätessä sunnuntaiaamuun mekin heräilimme palatsin salista kuuluviin ääniin. Aamiainen oli kahdeksan jälkeen valmiina. Palazzo Carlettissa on yhteensä vain kuusi huonetta hotellivieraille, ja tyyliin kuulunee, että myös aamiainen oli hyvin ylellinen. Tai oikeastaan ihan tavallinen italialainen (leipää, marmeladia, vähän hedelmiä ja cappuccinoa) aamiainen, mutta tässä majapaikassa miljöö oli ihan mieletön. Luxus-yösijassamme (jossa meillä oli lasimosaiikein vuorattu turkkilainen saunakin!) yksi yö maksoi saman verran kuin Rooman hotellissammekin … 😉 Maaseutuelämä kannattaa….

Meidän oli kuitenkin kukkulakaupunki jätettävä ja suunnattava Fiattimme kohti Roomaa, tai ainakin lähelle Fiumicinon lentokenttää, josta huomenna kohti Suomea. Mutta koska matkaa Montepulcianosta ei olisi kuin alle 200 kilometriä, päätimme ajella pieniä maaseututeitä. Ja se kannatti.

Sunnuntaiaamun seesteisessä helteessä matkasimme. Vaikka jo edellisellä Toscanan käynnillämme (elok. 2007) kävimme pikaisesti Montalcinossa  pysähdyimme tänään sen juurelle, ja ”huiputimme” (kaipasin tänäänkin vaelluskenkiäni) tämänkin keskiaikaisen viinikaupungin. Kirkonkellojen soittaessa pyhäaamun messun päättymistä, me istahdimme piazzan reunalle ja nautimme due espressi, per favor. Kun jälleen tepastelimme näin yhdessä boutiquessa kauniit lilat pellavahousut, mutta … sinne jäivät. Jo nyt vähän harmittaa…

Montalcino on minusta jotenkin miellyttävämpi, familiäärimpi, pehmeämpi kuin Montepulciano. Ja nyt puhun kaupungeista, en viinistä. Sunnuntaiaamun lenkki sujui kaupungin kapeita, idyllisiä katuja kiivetessä ylös, alas ja todetessa että kyllä tämä aina Toppilanrannan sunnuntaiaamujen räntäsateet tai sääskiparvet voittaa.

Näissä toscanalaisissa pikkukaupungeissaa oli huomiotaherättävän vähän ulkomaalaisia matkailijoita; eilenkin Montepulcianon illassa viinifestivaalista  nauttivat nimenomaan vain italialaiset. Ja sen kyllä huomasi; ainakin verrattuna suomalaisiin viinijuhliin, joita on tullut Oulussa ja Kuopiossa koettua. Italiassa ihmiset maistelivat (perheineen) viinejä, istahtivat välillä ristoranteihin, juhla loppui puolen aikoihin, yhtään humalaista emme nähneet, ja aamulla kaupungin läpi kulkeva corso, jonka varrella nuo toistakymmentä maistelupistettä olivat, oli täysin siisti.

Matkamme jatkui Montalcinon aamupäivän jälkeen. Vielä kauniita maisemia kuvaten, ihaillen. Tiedättekö miksi viiniköynnösrivin päässä on ruusuja? (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ruusut houkuttelevat kirvat, joilloin viiniköynnökset niiltä säästyvät. Siis ovat syöttejä.

Iltapäivällä saavuimme Civitavecchiaan  (vanha satama?). Rooman satamakaupunki, jonne päätimme jäädä, koskapa Lido ei meitä houkuttanut (kolmen vuoden takainen kokemus ei ollut huono, mutta ei sinne nyt uudestaankaan ollut tarvetta mennä). Vähän kulahtanut tämäkin merenrantakaupunki on. Kun esimerkiksi vertaa Sitgesiin, joka ”palveli” meitä viime vuonna Rosesin loman jälkeen (lähellä Barcelonan kenttää, viimeisenä yöpymispaikkana)  ja joka oli ihan hurjan hieno kohde, on tämä merkillisen pieni ja vaatimaton.

Mutta kun alkuiltapäivästä tulimme, oli hyvä lähteä rantaan auringonottoon! Tälle lomalle eka kertaa rusketusprojektia.  Tyrrhenianmeren aaltojen äänistä ja vilvoittavasta (edelleen lämpöä + 36 C)  merituulesta nautimme kunnes aika lähteä suihkuun, bloggaamaan (:)), pakkailemaan ruokatuliaiset ja vaivaiset!! kaksi pulloa viiniä turvatarkastuksen ulottumattomiin.

Ja sitten syömään. Pehtore halusi kalaruokaa, minä puu-uunipizzaa. Tälle reissulle kun on pizza minulla ollut syömättä. Kalaravintolaan sitten mentiin. Ja kuunneltiin naapurissa olleen screen-ravintolan ääniä: italialaiset kun seurasivat peliä… joka jatkuu … ja meillä aika yöunille. Arrivederci Italia! Huomenna aamulla lentokentälle…

Chiantin kautta Montepulcianoon

Palazzo Carletti, Montepulciano. Jotta ollaan nyt renessanssipalatsissa – tämä seuraava yö. Jo vessa on näin hieno!

Aamulla jätimme San Gimignanon, ja lähdimme kohti Chiantin kukkuloita. Kaunista. Heräileviä pieniä viinikyliä ja -kaupunkeja. Mutkaisia teitä, huikeita näköaloja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pysähtelimme matkan varrella, espressolla, kuvaamassa, Broliossa kävimme viinitilallakin. Ennennäkemättömiä viiniseutuja. Ei Chiantin eivätkä Montepulciano viinit varsinaisesti ole meidän kummankaan erityisiä suosikkeja, mutta Toscanan vauras maaseutu oli kaunista katsella.

Varhain iltapäivällä olimme Montepulcianossa. Vaihteeksi keskiaikainen kukkulakaupunki (yli 600 mpy, korkeammalla kuin Kiilopää!) jonne siis majoituimme. Viime viikolla varasin meille huoneen ”palazzosta”.

Ja kuinka ollakkaan kaupungissa on prosecco/Nobile di Montepulciano -festivaali tänään. Pitihän meidänkin ko. festivaaliin (vrt. Weindorf) tutustua kun kerran kaupunkiin satuimme.

Duomossa tietysti kävimme. Tulimme jo eilen miettineeksi, että olemme varmasti käyneet enemmän eri kirkoissa Italissa kuin Suomessa. Vaikka laskettaisiiin kaikki Suomessa tehnyt kirkkovierailut/piipahdukset (jopa minun Ars longa -ekskursioni viimeinen, seitsemän kirkon päivä, jopa kaikki hautajais/hääkäynnit) niin silti Italian kirkoissa on tullut käytyä enemmän. Montepulcianon kirkko (Duomo) ei säväyttänyt, ei vaikka alttaritriptyykki on yksi renessanssiajan merkkiteoksia.

Kaupungissa on paljon muuta taidetta, josta pidimme enemmän: pehtore viehtyi pienoispatsaita täynnä olevan gallerian töihin ja minä olisin voinut tilata kotiin ison unikkotaulun, jonka idea oli, että unikot oli maalauttu lasille.

Nyt, buona notte! Kovasti jo nukuttaa …

Sienassa kävelyllä ja lounaalla

Perjantaiaamu Toscanan sydämessä aurinkoinen, mutta kukkuloilla sellainen Toscanssa otetuista kuvista tuttu kaunis sumu. Mistähän se johtuu? Usein Toscanan kuvissa sellainen näkyy. Yöuni riittävä ja hotellissa oli hiljaista kuin Hangasojalla, ei hälytysajoneuvoja eikä muutakaan kaupungin melua kuten Roomassa. Aamulla lampaat käyskentelivät melkein ikkunamme alla, ja pääskyset lentelivät vimmatusti edestakaisin.

Pienen hotellimme aamiainen oli meille aivan riittävä, eilen illalla oli syöty aika reilusti. Minulla alkuruokana ihania pieniä marinoituja kesäkurpitsaviipaleita ja pehtorella carpaccio. Pääruokana kania ja insalata pomodore ja pehtorella tagliatelle sienikastikkeella. La Cisterna -ravintola samannimisen aukion laidalla muutoin hyvä, mutta pääruoan odottelu (ilmeisesti tilauksemme oli välillä hukattu) meinasi hieman hermostuttaa.. Mutta kylläisinä siis poistuimme ja aamiaista ei tänään paljon tarvittu.Aamiaisen jälkeen lähdimme Fiatillamme kohti Sienaa. Mentiin pienten kyläteiden kautta; kuinka kauniita kukkivat auringonkukkapellot ovatkaan! Kuinka kauniita sypressikujat ja pienet kukkuloille rakennetut kylät.Sienassa parkkipaikan löytäminen vei aikaa, mutta kaupunginmuurin kupeesta löytyi lopulta parkkitalo, jonne menopelimme jätimme ja lähdimme kävellen vanhaan kaupunkiin. Tänään taas hyvinkin liki kymmenen kilometria tullut tepasteltua. Ja juotua ainakin kaksi litraa vettä!

Sienan Duomo on valtava. Se on taas niitä kirkkoja, joista väistämättä tulee mieleen ennemmenkin matkailu kuin uskonto. Jos eilen näkemämme Orvieton goottilainen, marmorimosaiikein koristelu Duomo oli kaunis, ja toi sellaisen varovaisen hiljaisen, ymmärrettävästi monille hartaan olon, niin Sienan mieletön pyhäkkö oli enemmänkin ”näytös”. Kaunis sekin, mutta …

Piazza di Campo ja sen reunan keskiaikaiset palatsit, kaupungintalo, Campanile on toinen Sienan ”must”-nähtävyys. Sinnekin mekin tietysti. Kieltämättä vaikuttava aukio. Ja kuinka laajakulma rulettikaan. Kaupunkikuvauksessa, arkkitehtuuria kuvatessa, laajempi kuvakulma on ehdottomasti hieno homma.

Lounastaukoa ei ollut erityisesti suunniteltu. Kunhan istahdimme hyvältä näyttävän Osterian ulkopuolelle. Mukava ”vahinko”. Annoksia odotellessa hoksasimme paikan varsin suosituksi. Sisällä vessassa käydessä sali todettiin erittäin kauniiksi (oikeastaan kuin kirjastohuone ravintolasalina), ulkonakin valkoiset pöytäliinat, kukkia jne. Tarjoilu ystävällistä, asiantuntevaa, sopivaa tahtia etenevää ja ruoka! Söimme vain primit (lingue ja munakoisolla täytettyä pastasimpukoita) mutta maistuivat todella hyvälle.

Kävelimme vielä seitsemälle kukkulalle rakennetun Sienan keskiaikaisilla kaduilla ja iltapäivän lopulla aika palata tänne San Gimignanoon. ”Välisuihku” ja sitten tutustumaan taidegallerioihin, viinimuseoon, ja shoppaamaan. Pehtore sai jo nyt synttärilahjan: uusi mökkikassi. Systerille tuliainen. Muutama pieni akvarelli kotiin ja nahkainen luento/kokouskansio minulle.

Ja sitten Lorenzo! Kävimme enotecassa, jossa sai maisteluannoksia viiniä, ja paikan pitäjä Lorenzo osasi asiansa ja sai meidät eka kertaa ever kokeilemaan ”shippaamista” (= viinien tilaamista kotiin). Kalaaseja, viinikerhoa ja rotissöörien vierailua varten on nyt laatikollinen viiniä tilattu! Saapa nähdä tulevatko Rantapeltoon asti?Ja itse asiassa vasta huomenna olemme menossa viinialuekierrokselle. Chiantin viinireitin kautta vaihdamme paikkaa: San Gimignanon kaunis kaupunki jääköön. Huomenna ajamme Montepulcianoon!

Keskiajalta hieman yhteysvaikeuksia

Eilen illalla kirjoittamani juttu vasta nyt … Yhteyksissà vahan ongelmia, keskiaikaisen kaupungin muurit niin paksut, hotellin nettipisteessà ruuhkaa ja asematukikin làhtenyt jo Suomeen…. (kommentteihin vastaaminenkin hataraa, …)

Mutta tassapa tata raporttia eiliselta:

Rooman aamu. Herään kellon soittoon kesken unen: taas, niin kuin aina, oltuani viikon tai pari lomalla, näen unta esimiehestäni. Herätessä mietin miksi kellon soittoon, miksi jo vartin yli kuusi? On aika jättää Roomalle hyvästit. Jättää ystäville hyvästit. He lähtivät Suomeen, me samalla kyydillä Fiuminicioon, lentokentälle josta oli Aviksen vuokraamosta haettavissa auto (Finnairin plussapisteet jälleen hyödyksi!). Puolikymmeneltä Fiat Bravon keula kohti Toscanaa.

Rooman yllä paljon pilviä, jatkuva kuumuus enteili sadetta, ukkosta, mutta pian Autostrada ykköselle päästyämme taivas kirkastui, ja mittari näytti +30 C. Liikennettä tavattoman vähän. Emme olleet siitä pahoillamme.

Ennen puolta päivää olimme Umbriassa, jossa Orvieton keskiaikainen kaupunki linnavuorella houkutti. Ja kun meitä ei mikään estänyt, ajelimme sinne. Viehättävä pieni keskiaikainen kaupunki, jonka Duomo oli kerrassaan vaikuttava. Emme olleet siitä lukeneet, emmekä kuulleet etukäteen, mutta kerrassaan vaikuttava goottilainen kirkko.

Kävelimme centro storicossa, istahdimme cappuccinoille katselemaan orvietolaisten keskipäivän arkielämää, amerikkalaisten ja englantilaisten turistien lomaelämää ja pukeutumista. Lämmintä riitti.

Matka jatkui kohti San Gimignanoa.

Toscanan kaunis maaseutu, sypresseineen, keltaisine kukkuloiden päällä olevine villoineen, palatseineen, auringonkukkapeltoineen on kaunis, levollinen, – ja se tuo muistoja. Kolme vuotta sitten vietetystä viikosta Arezzon linnassa, pehtoren juhlaviikolta. Kauniita muistoja.

Tama San Gimignano on Toscanan yksi parhaiten säilynyt keskiaikainen kaupunki, jonka muurien sisäpuolella ei saa ajella autolla ja jonka muurien sisäpuolella on kuitenkin paljon taidegallerioita, museoita, kauppoja, enotecoja, hotelleja ja ristoranteja. Ja jonne olen varannut meille hotellihuoneen Bel Soggiornesta. Tämäkin rakennus on keskiaikainen, paksut kiviseinät ja linnakaupungin pääkaudun varrella. Parasta on näköala. Ikkunastamme näyttää tänään tältä. Ja amminta talla hetkella (n. klo 18.30) edelleen +36 C.

Nyt on aika… ? Lähteä enotecaan maistamaan paikallista Verrnacchiaa, jota ei Suomesta saa… ja aperitivo-viinin jälkeen illalliselle.

Siitä tulikin mieleeni että eilinen Rooman illallinen on vielä kertomatta. Paikka oli ristorante Polese, jossa ystävämme asuessaan Villa Lantessa oli käynyt syömässä ja mekin pehtoren ja lasten kanssa uudenvuoden aatonaattona 2006. Polese on Corso Vittorio Emmanuellen varrella. Istuimme ulkona. Kuusi henkeä antipastit ja/tai primit ja secondit contorneineen ja vielä dolcet (tartuffo-jätskiä ja pannacottaa) sekä kaksi pulloa viiniä teki yhteensä 190 euroa. Suomessa ei edes alvin laskemisen jälkeen syödä niin hyvin niin edullisesti. Bon appetito!

Dolce far niente

Keskiviikkoiltapäivänä lämpöasteita lähemmäs + 40 C. Minulle ei tietenkään liikaa, joskin on todettava, että kaupunkilomalla riittäisi vähän vähempikin.

Mutta palataanpa taas eiliseen. Siis aamulla Piazza Barberinilta Via Sistinaa pitkin kohti Espanjalaisia portaita ja Trinita di Montia. Monta pientä putiikkia sai meidät matkan varrella piipahtamaan, jotain pientä löytyikin: pellavainen salsahame on aina tarpeen.  🙂

Dolce far niente – mitääntekemättömyyden ihana nautinto (chillailu? nuorison sanavarastossa) jatkui kulkien kohti Pincion näköalapaikkaa. Aurinkoinen vanha Rooma kauniisti panoraamana edessä. Kuvaamme Roomaa, maisemaa ja toisiamme. Ja vesipullo kioskista kolme euroa. Olemme lähellä turismin syvintä olemusta.

Laskeudumme alas Pincion kukkulalta Piazza del Popololle. On kuuma. Eikä Santa Maria del Popolon restaurointityö ole vieläkään valmis. En siis tälläkään matkalla vielä sinne pääse.  Tästäpä hyvä syy tulla vielä joskus uudelleen Roomaan. On ylläpitoproseccon aika, ja istahdamme katselemaan aukion ihmisvilinää, höpöttämään.

Tauon jälkeen kohti Augustuksen mausoleumia ja sen viereen valmistunutta uutta Ara pacis -museota. Augustuksen rauhanalttari on saanut suojakseen rakennuksen, jonka arkkitehtuuri on jakanut roomalaisten mielipiteen. Me kyllä pidimme kontrastia onnistuneena. Alttari kylpi valossa.

Via Ripettalta siirryimme Via della Crocelle – il pranzo! Lounas enotecassa, jossa ihanan viileää, jossa hyvää ruokaa ja erinomaista viiniä. Lounaan jälkeen hajaannumme: pehtoren kanssa me lähdimme kävelemään kohti Via Venetoa. 1950- ja 60-luvun La Dolce Vitan näyttämöä. Kadulla on vieläkin sellainen ylellinen, porvarillinen häivähdys julkkisten elämästä. Miksikö me sinne? Hard Rock Cafe, naturalmente. Nuorisolle tuliaiset.

Viiden jälkeen, pitkästi toistakymmentä kilometriä kävelleinä hotelliin, ja vuorossa hetken huilaus.

Illallinen Isola Tiberinan, Teverejoen keskellä olevan saaren, ”sillankorvassa”. Ristorante Sora Lellassa meillä on juhlaillallinen; porukkamme nuorinkin on vihdoin! puolenvuosisadan iässä, mistä saimme hyvän syyn syödä pitkän kaavan mukaan, pitkään. Perinteistä roomalaista keittiötä edustavan ravintolan listalta kukin valitsimme mieleistämme. Minun pääruokani oli Trippa alla romana. Kaikkea on kokeiltava. Lehmän mahalaukkua! Se oli hyvää! Kastikkeessa paljon tomaattia ja parmiaggianoa, mutta ei minun tarvitse toista kertaa trippaa tilata. Varmaankin roomalaisen keittiön antimista löytyy minulle muuta makoisaa …

Lazion punaviiniä ei ole koskaan tullut nautittua. Sora Lellassa nautimme Mater Matuta 2007 Vino Rosson ja pidimme siitä hyvin paljon, ja taisimme pitää olostammekin, … Dolce far niente.

Juhlaillalliselta Lungotevereä pitkin hotelliin. Rooman lämmin yö, valot heijastuivat jokeen, jossa yllättävän paljon vettä  ja kaikki hyvin.

Tänään keskiviikkona: edelleen liian lyhyen yöunen jälkeen päätämme aamiaisella, että kuljetaan aamupäivä pareittain; kolmessa päivässä on näkemiset priorisoitava, kaikki eivät ehdi kaikkea. Me pehtoorin kanssa suuntasimme Campo di Fiorille.

Fiorin torilta (kuvassa kesäkurpitsa kukkineen, vrt. ma illan antipasti) Largo Argentiinalle, jossa oli kaivaukset menossa, niin kuin siellä kai aina on, mutta ei ollenkaan kissoja. Toisin kuin aina ennen on ollut. Antiikin rauniot kun ovat olleet Rooman kulkukissojen ”hotellina”. Kuvatessani siellä pehtore meni pankkiautomaatille ja hetken nihkeä huoli: automaatti nielaisi kortin! Noh, saatiin pois kuitenkin. Huh!

Campodigliolle noustessa oli jo kuuma! Mielettömän kuuma. Vittorio Emmanuelle -pytingin portailta seurasimme mielenosoitusta joka järjestäytyi Piazza Venetsialla ja joka sai aikaan valtaisan metelin. Carabinierit ja polizia huudattivat torvia ja autojen töötit soivat. Näytelmä sinänsä.

Fontana di Trevillä meillä on meeting ystäviemme kanssa: kolikot lähteeseen ja lounaalle. Spaghetteria, jossa on tarjolla 50 erilaista kastiketta spaghetille (toki siellä on muutakin ruokaa), tarjosi meille oivallista einettä.

Lounaan jälkeen yritimme porukalla mennä Pasta-museoon, mutta se on suljettu (toisin kuin nettisivut kertovat). Mitäs sitten? Pehtore ja meitsi päätimme lähteä katsomaan San Lorenzon kirkkoa. Olisi nähtävä se (palaan asiaan myöhemmin). Mutta helteisen kävelyn jälkeen jouduimme toteamaan: ”Chiuso”. Kiinni. Jonkin matkan päässä Santa Maria Maggioren kirkon ovet olivat auki. Sekin oli ennennäkemätön kirkko, ja kovin kaunis se oli.

Tässä vaiheessa päivän kilometriluku askelmittarissa jo yli 10 km ja lämmintä varmasti lähemmäs 40 C  ja lisäksi ukkosta ilmassa (muutama pisara vettä tulikin), joten otimme taksin. Sen takapenkillä saimme hyvän saitterin (Colosseumin satojen metrien mittaiset jonot ja Circus Maximus tuli ”kaupanpäällisenä” nähtyä. Lungoteveren ruuhkassa ihmettelimme – taas  kerran – roomalaisen liikenteen sujuvuutta ja sitä kuinka tööttäily on liki loppunut (kielletty?). Ja skootterit upeiden Ferrareiden ja Lancioiden ja Alfa Romeoiden välissä pujottelevat niin, että heikompia hirvitti.

Ja mitäs nyt? Arvaattekin! 🙂 On aika ryhtyä valmistautumaan La Cenalle. Viimeinen yhteinen illallinen, viimeinen illallinen Roomassa. Huomenna muut lähtevät Suomeen, me pehtoren kanssa kohti Toscanan keskiaikaisia pikkukaupunkeja ja Chiantin viinireittejä. Arrivederci!

Helteinen Rooma – kirkkoja ja herkkuja

Laitoin oikein kellon soimaan, etttä varmasti herään kun meillä on ystävien kanssa sovittu että päivän ”Agendan” toteutus alkaa klo 10. Että ehditään käydä aamiaisella ja suihkussa ennen päivän kävelykierroksen aloittamista. Oikeastiko uskoin malttavani nukkua kun ympärillä on monituhatvuotinen Rooma, kun majapaikastamme on viiden minuutin kävelymatka Vatikaaniin, kun Rooman helteiset kadut, renessanssipalatsit, barokkikirkot, idylliset trattoriat ja pittorestskit enotecat odottavat asiakkaitaan? Oikeastiko uskoin malttavani nukkua kun eilisen päivän tapahtumat tulevat yöllä uniin ja aamuyöllä sekoittuvat valvetilaan. Viideltä aloitan pyörimisen, kuudelta aukaisen tämän koneen ja alan odottaa etttä pehtoori ((Pehtore italiaksi :))

Palaanpa vielä siihen eiliseen.

Kun puolenpäivän jälkeen astuimme Via Giulialle oli hyvin lämmin, eikä meillä   ollut tarkkaa suunnitelmaa mihin mennään. Meistä viidestä ystäväni dottoressat, opiskelukaverit ovat asuneetkin Roomassa, minä käynyt usein, mutta ei meillä kellään mitään ehdotonta ensimmäistä kohdetta. H. on roomatar, ollut aina sielultaan roomatar, ja mikä meidän matkaseuralaisten kanssa mukavinta hän puhuu italiaa! Direttoreista (direttore merkitsee toimitusjohtajaa, johtajaa, sellaista joka ylipäätään tekee yhtään mitään, joten herrasmiehemme ovat siis direttoreja) seureemme miehistä yksi ei ole koskaan käynyt Roomassa, mutta ei hänellekään ole sellaista ”pakollista” nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Colosseumin jonot voinemme jättää suosiolla väliin; ideana on vain kierrellä ja nauttia atmosfääristä. Käydä katsomassa mitä kohdalle sattuu, mihin mieli tekee.

Eilen ensimmäisenä pranzo! Lounas tietysti. Johdattelin porukan pienelle Del Fico -piazzalle, jossa paikallisten suosima trattoria Da Fransesca  oli minulle tuttu keväältä 2003; tyttären kanssa olimmme siellä käyneet ja siihen viehtyneet. Nyt paikan padre raivasi meille pöydän ja oli aika proseccolle. Benvenuto a Roma! Epätodellinen tunne että me tämä(kin) matka saaatiin aikaseiseksi. Että me todella olemme Roomassa.

Miehet ottavat puu-uunissa paistetut pizzat (ohut pohja, tuoretta artisokkaa, ja tatteja ja – -,) meidän naisten lautasilta löytyivät insalta caprese, , pinaattiravioleita ja zuppa verdure. Lazion alueen valkoviini maistui raikkaalta ja olimme kovin tyytyväisiä.

Kohti Piazza Navonan pönäkkää barokkia, kohti Pantheonia, kaikkien jumalten pyhättöä, jonka viileydessä muistelimme arkeologian oppejammae, luentojemme muistikuvia.  Oculuksesta heijastuva valo on hienovarainen, silti merkillisen kirkas. Pantheon minulle yksi Rooman hienoimmista  jutuista. Niin italialainen jäätelökin. Della Palmaan oli mentävä.

Ennen kuin menemme espresson valmistuksesta ja nauttimisesta loputtomiin kiinnostuneen mieheni pyhiinvaelluuskohteeseen Tazza d Oroon, käymme Santa Maria sopra Minervan kirkossa, joka on yksi suosikeistani tämän kaupungin sadoista, tuhansista (?) kirkoista. Hihitellessämme Michelangelon ”Ylösnnousseen Jeesuksen” pronssiselle  lannevaatteelle, joka on vastauskonpuhdistuksen aikana patsaan vyötäiselle jälkeenpäin siveellisyyssyistä!! puettu ja kuvatessamme yhtä kirkon kappelia, jossa Suomen  kristillistäjän piispa Henrikin (Hessun? :)) muistolaatta vuodelta 1985 mikä oli minulle uusi tieto, tulemme väistämättä muistaneeksi viime maanantain: patikkaretki Pielpajärven erämaakirkolle luo melkoisen kontrastin näille pyhätöille, tälle kulttuurille, tälle atmosfäärillle. Että meillä on mahdollisuus kahteen tällaiseen ”pyhiinvallukseen” viikon sisällä tuntuu  etuoikeutetulta. Vielä yksi kirkko Chiesa Nuova, joka ei säväytä. jotenkin merkillisen likainenkin.

Illansuuksi hotelliin suihkuun ja pikkulevolle.

Puolikahdeksalta olemme valmiita illalliselle. Andreo Larssenin kirja Rooma ikuinen illallinen on tullut luetuksi hiirenkorville (ja nautittua lukiessa tavattomasti) ja Larsenin suosittelema kävelemme läheiselle Piazza Farneselle, jonka nurkassa on Osteria ar Galletto. Tavolaa per sei, per favore. Saamme pöydän kuudelle ja istahdamme. Perfetto!

Koskaan en ole maistanut friteerattuja ja täytettyjä kesäkurpitsan kukkia. Nyt niitä tilasimme! Kuinka hyviä ne olivatkaan. Juustoa ja anjovista, loraus valkoista balsamicoa? ja kevyt friteeraus. Pääruokina oli Saltimbocca alla romana ja (miekka- ja tonni)kalaa ja äyriäisiä. Samettinen ilta pimeni, viilenikin hiukan. Tai noh, helle helpotti. Istuimme ja pohdimme kolmekymmentä vuotta kestäneen ystävyytemme vaiheita ja tulevaisuutta. Kahden vuoden päästä Toscanaan? Aina löytyy joku hyvä syy.

Illallisen jälkeen hiljalleen, väsyneinä, tyytyväisinä kohti hotellia. Unta ei tarvinnut odotella.

Mutta aamulla sitä ei todellakaan riittänyt aamuviittä kauemmaksi. Seitsemältä lähdimme pehtoorin kanssa lenkille. Lenkille ulkomaille: valtiovierailu Vatikaaniin aamuvarhain oli hurjan hienoa. Pietarin kirkkoon ei jonoja. Ei yhtään. Oli käytävä Pieta katsomassa. Tällä kertaa en kyynelehtinyt.

Aaamulenkin jälkeen suihkuun ja aamiaiselle. Kymmeneltä pikkubussi numero 116 vei meidät Tritonelle. Piazza Barberínilta kohti Espanjalaisia portaita, ja siitä edelleen…

Kerron huomenna lisää, nyt taas aika valmistautua illalliselle. 😉

@Rome

Roomassa.

Olemme Roomassa. Rooma on ikuinen. Rooma on lämmin (+ 35 C). On kuin kotiinsa olisi tullut!

Puoli neljältä herätys muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Kuudelta Oulusta Helsinkiin, hyvin ehdittiin Rooman koneeseenkin. Laukutkin ehtivät!

Ongelmallinen vuokra-Fiattimme saatiin kuin saatiinkin jättää Aviksen talliin torstaihin asti. Siis ystävien kanssa samalla Minivanilla kohti Via Guiliaa, kohti hotelliamme. St George on tämän kunnia-arvoisan hotellimme nimi. Seuraavat kolme vuorokautta sopii majapaikaksemme vallan mainiosti. Siistiymistä, laukkujen tyhjennystä ja kohti Centro Storicoa.

Pantheon, Piazza navona… tämä kaupunki on niin kaunis, niin vanha,. Ehkä juuri näiden ihmisten kanssa tästä saa vielä enemmän irti. Tai ainakin taas eri puolia…

Nyt kaikki viisi odottavat jo minua: La Cena. Illallinen odottaa. Huomiseen…

A domani – huomiseen!

Silloin kun ennen lähdettiin reissuun kaksistaan, ennen kuin oli lapsia, ennen kun me olimme aika lailla nuorempia, ei mennyt kauan pakatessa. Kunhan oli passi, valuutta vaihdettu ja lentoliput. Kohteen matkaopas ja kartta. Hyvät kengät ja rentoja kamppeita – ja kamera (diafilmit kannatti usein ostaa vasta Suomen rajojen ulkopuolelta).

Nyt kun ollaan taas vain kaksistaan (tai siis kaksi ystäväpariskuntaa myös) lähdössä on pakkaamainen paljon monimutkaisempaa. Onko iällä ja ajalla tekemistä asian kanssa? Kamerat, kännykät, miniläppäri, latureita repullinen, muistikortteja, piuhoja, pattereita, adaptereita, rillit, aurinkolasit vahvuuksilla, pussillinen lääkkeitä – varalta, valtaisa nesesssääri (pelkästään hiukseni vaativat ainakin viiden purkin roudaamista), ja vaatteet! Aina niitä on liikaa. Nyt tein periaatepäätöksen: otan vain mustia ja valkoisia. No hyvänen aika eihän minulla paljon muita olekaan! Mutta silti niitä tuntuu kasautuvan taas aivan liikaa. Ja kengät ovat aivan oma ongelmallinen luku sinänsä.

Minulle merkittävä osa matkalaukun sisällöstä on kaikki kirjallinen materiaali (matkaoppaat, kartat (meillä kun ei ole TomTomia (minusta ei ole sopuisaksi eläjäksi sellaisen kanssa samassa autossa, joten mennään ihan vanhaan malliin, kartat ovat ihania!kartat eivät väitä vastaan, eivät käske ajaa pellolle, kuten minun viime kesäinen kokemukseni Katalonian reissulta on,) ruokakirjat, Italian viinireitit (chiantia ristiin rastiin, luulisin), sanakirjat.

Uno, due, tre, quattro, cinque, sei, sette…

Buongiorno, Quanto costa la borsa piccola?

Non ho capito, scusi.

Jotta lenkillä on taas kerrattu sanoja…   Nyt vielä kasteltava pihakukat, kilpuri kylvetettävä, pojalle vähän ensi viikon sapuskoja valmiiksi, muutama puhelu, unen yritystä…

Ei, ei tämä lähteminen ole riesa, tämä on riemu! A domani!

Lyhyesti kesälauantai

Kesälauantai. Lenkki. Pyykkiä. Haettiin Murmeli mukaan. Haudalle. Torille. Halliin. Pihalle. Aurinkoon.

Nieriää, tsatsikia, uusia perunoita ja muita vihanneksia grillinyytissä. Salaattia ja rieskaa. Huippu Mersault (Vaucher Père & Fils, Nuits Saint Georges, 2006, korkea aika nauttia pois. Ihan syvän keltaista, melkein ruskeaa. Tavattoman voimallista, melkein kuin punaviiniä. Savunieriän arvoinen viini). Mansikoita ja kahvimaitoa, eiku vaniljakastiketta. Voiko sitä suven sydämenä parempaa ruokaa olla? Yksinkertaista ja hyvää.

Nyt: Roomaan maanantaina! Pyykkiä lisää. Erinäisiä varmisteluja.

Tämä on kuudes matkani Roomaan. Edellisestä käynnistä on neljä ja puoli vuotta. Edellisen kerran uutena vuonna 2006. Nyt kolmeksi vuorokaudeksi ja sitten pidennetty viikonloppu Toscanassa. Pysykää linjoilla. Ci vediamo!

Piknikin historia – ja kesäkisan tulos

 

____________________________________

Piknikin pitkä historia lyhyesti

Ensimmäiset kirjalliset maininnat piknikeistä ovat Ranskasta 1500-luvulta. Varsinaisesti kansan syvät rivit innostuivat eväsretkeilemään 1700-luvun lopulla. Suuren vallankumouksen (1789) jälkeen kaupunkien laajat, vehreät puistot avautuivat myös rahvaalle; aiemmin niihin olivat päässeet vain yläluokka ja aateliset. Piknikin suosiota lisäsi sekin, että erityisesti kaupunkilaisilla alkoi olla ero työn ja vapaa-ajan välillä. Kaikki aika ei enää kulunut elannonhankinnassa, joten oli aikaa käydä piknikillä. Sitä paitsi oli halu päästä ulkoilmaan, koska pitkät työpäivät oli oltava usein surkeissa oloissa sisällä.

Kun Ranskassa piknikit (pique-nique) olivat tavallisen kansan tapa, niin Englannissa piknikkeilyä (picnick) harrasti nimenomaan romantiikan aikakauden yläluokka; eväsretkeily oli osa metsästysretkiä, joita maaseudun kartanoista ja linnoista tehtiin.

Myös Ruotsissa tiedetään piknikeillä käydyn jo varsin varhain, viimeistään 1700-luvulla, ja Ruotsista tapa levisi myös Suomeen. Viaporin (Suomenlinnan) rakentamisen myötä maahan tuli ruotsalaista upseeristoa perheineen ja heille huviretkeily eväiden kera oli mieluisa ajankulu.

Suomessa piknikin historiaan liittyvät 1800-luvun jälkipuoliskolta myös työväen kävelyretket, joissa aluksi oli keskeisintä nisukahvit ja eväsleivät luonnossa, mutta joihin liittyi viimeistään 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä aatteellinen juonne: työväenasiasta tuli yksi piknikkien ohjelmanumero. Työväen kävelyretkistä ja eväsretkistä ei ollut enää pitkä matka vappumarsseihin ja vappupiknikeihin.

Piknikin syvimpään olemukseen kuuluu myös nyyttäri-idea. Kaikki osallistujat tuovat mukanaan jotain hyvää naposteltavaa: parmankinkkurullat ovat oivallinen eväskoriin pakattava herkku.

Voitele paketillinen pakastettuja valmiita lehtitaikinaleyvjä mascarponejuustolla, laita päälle parmankinkkusiivu ja sivele päälle vielä pestoa. Rullaa taikina kääröiksi ja leikkaa noin kahden sentin viipaleiksi. Laita muffinsivuokiin ja paista 200-asteisessa uunissa 20 minuuttia. Rullat koriin ja piknikille!

__________________________________________________________________

Blogini kesäkisan tulosten julkistamisen aika on tänään. Ensinnäkin: kisaan osallistui aika vähän (lue: neljä) blogini seuraajista. Osallistuneille lähetän oikeat vastaukset.  Kaksi ”joukkuetta” oli tietämyksessään ylitse muiden: Koivu-team ja ”Varrella virran”, joista ensimmäisen tietämys ”Nimet historiassaa” -osiossa oli parempi kuin kakkossijalle yltäneellä ”Varrella virran” -joukkueella, joka kyllä hallitsi kirjallisuussitaatit paremmin. Koivu-teamille luovutan palkinnon seuraavassa mahdollisessa tilaisuudessa (22.7.?)

Toiseksi. Yksi  kysymys koski Piknikin historiaa. Ja sen kysymyksen pitkähkö vastaus oli eilisessä Kalevassa. Olen näet lupautunut Kalevan ”ruokakolumnistiksi”, bloggaajaksi. Kalevassa on joka torstai Ruoka-sivu, jonka alareunassa on pieni palsta.  Sinne yritän vastaisuudessa  – eilisestä lähtien – toimittaa joka neljäs torstai pienen jutun. Tämä blogi – ja te sen seuraajat! hengissäpitäjät – olette yksi syy moiseen kirjoitteluun. Kiitos siis teille sadalle päivittäin – jopa näin kesäpäivinä – Tuulestatemmattuun klikkautuneille.

Tässä se eilisen Kalevan juttu, – aika monta blogissani piipahtajista kun taitaa olla Kalevan ulottumattomissa, –  niin julkaisenpa tässäkin.

 

Urheilujuhlan tuntua

Päivän teemana oli äitini tasavuotissynttärit. Minun ikäni tietäen äitini täytti 50? No ei sentään niin nuori äiti. 60? – voisi olla mahdollista, mutta ei kuitenkaan. No entäs 70? niitä synttäreitä vietettiin 10 vuotta sitten Haikossa. Siis tänään Murmelin kasikymppiset Maikkulan kartanossa.

Aamupäivä erinäisiä järjestelyjä (mummun facebook 🙂 ja kukkia, ja kamppeita ja päivänsankari jne.).

Iltapäivälllä istahdimme Maikkulan kartanon kustavilaiseen saliin päivälliselle. Mennessäni hakemaan päivänsankaria alkoi sataa. Aivan kuten pari tuntia oli ollut odotettavissa. Ukosti. Satoi. Silloilla rakeet olivat peukalonpään kokoisia. Ihan mahdoton sade, – urheilujuhlan tuntua.

Ja Maikkulaan. Tämä oli kolmas kerta kun minä olen kyseisen juhlapaikan varannut juhlia varten. Karonkkani ja promootiopurjehtus ja nyt … Ja joka kerta satanut rutkasti. Veljeni totesikin, jotta jos lokakuusa on juhlat, kannattaa pistää minut varaamaan.. On takuuvarmasti lämmin kesäsade tiedossa!

Meitä oli juhliin kokoontunut tasan tusina. Ja ääntä kuin parissa tusinassa, – tarjoilija (kerrassaan asiansa osannut ihminen) kävi välillä kertomassa, että ”te olette kyllä hassu perhe”.  Ja päätti tarjota meille bonuskahvit…

Ruoka oli oivallista (merikrotti lisukkeineen olisi kaivannut rutkasti suolaa) mutta muutoin kerrassaan maukasta (mukavasti ”pakattu suklaakakku” totesi Juniori jälkkäriksi valitusta mutakakusta).  Miljöö toi muistoja. Muistoja olisi ehkä voinut kuulla enemmänkin.. Muistot ovat ihmiselle hyväksi,  –  toteaa historioitsija. Muutakaan kun ei voi. 🙂 Mukavaa meillä oli ja muistoja syntyi lisää!

Päivällisen jälkeen jo kirkastui. Potrettien aika.

Aika lähteä laittamaan ruusut maljakoihin.

Aika jatkaa tästä…