Kameraa ulkoiluttamassa

Pehtoori ladulla,

meitsi mäessä. Ei, en laskettelemassa, kävellen Kaunispään huipulle.

Taas yritin kuvata tuulta, nyt se jo näkyykin, eikö?

ja alas Suomen pisintä (1200 m) pulkkamäkeä…

Tykkylunta ja kaunista… ja Ransu?

Saariselän ja Hangasojan alue on tainnut tänään olla Suomen lämpimimpiä paikkoja. – 12 C. Kuruissa ja metsäteillä oli tyventä, Huipulla viima. Ulkoiltu on. Kameran kanssa (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla). Paljon. Ja saunottu.

Emme siis tänään vielä lähteneet kotiin, lähdemme huomenna aamuvarhain. Ja siinä minä olen luuseri. Olen luuseri lähtemään kotiin täältä. Enkä edes opi.

Valokuvausmatkalla jossain Pohjois-Suomessa

Aamiaisella teimme äänin 2-0 päätöksen: mäkeen ei lähdetä.  Valokuvasafari? Lähdettiin ajelulle. Kuukkelilammelle – autolla? Niinpä. Sinne. Jatkettaisko Inariin? Jäämerelle? Nellimiin? Mennään kesällä, ei ehkä nyt… Mutta kuitenkin ajellaan …  Kerrankin Kaunispää kuvattuna kauempaa, ei vain Kaunispäältä … (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ajaessamme Ivaloon hoksatttiin jotta lumi, tykkylumi puista loppui heti Kaunispään pohjoisrinteiden mentyä. Magneettimäessä oli raju muutos maisemassa. Mikä on Magneettimäki?

Magneettimäki on Kaunispään pohjoispuolella, matkalla Ivaloon, se on osa 1910-luvulla aloitetusta Jäämerentiestä ja kulkee nykyisen nelostien länsipuolella, museotienpätkä on noin kolme kilometriä pitkä. Talvisin tie on suljettu. Tie oli tosi tärkeä välirauhan aikana, jolloin sen kautta kulki ainoa väylä Petsamoon. Petsamossa oli avoin Liinahamarin satama – tuolloin Suomen ainoa ulkomaansatama,  mistä johtuen Petsamon liikeenteessä oli parhaimmillaan 2500 kuorma-autoa.

Magneettimäen jyrkkyys ja tuolloisten autojen tehot aiheuttivat sen, että usein oli mentävä ”perä eellä”; takavetoisille autoille kun oli parasta kääntyä pakittamaan koska välitykset olivat pakissa pienemmät, – siten pääsi paremmin mäen ylös.

Miltä täällä muuten näyttää? Puroon ei oikeastaan houkutellut pulahtaa… Viheliäinen tuuli on tänään ollut esteenä monelle urheilusuoritukselle.

Rantasaunakin lämmitettiin – tietysti.  Kun on lääkärin kielto olkapään lämpöhoidoille niin minähän jätin saunan väliin? Hah! No, en todellakaan jättänyt. Tein ”luomukylmäpakkauksen” – pyyhe ensin purokylmään (tosi kylmään!) veteen ja se olkapäähän ja sitten saunaan… Hyvin toimi. 🙂

Mökkitie meidän kohdalla näyttää tältä

Kaiken kuvaamisen ja ulkoilun jälkeen ruoka-aika: mietittiin, jotta lähdettäisiinkö kävellen kylille. Petronellaan, ja kun siellä on Tunturiblueskin! Just. Eihän meistä semmoiseen. Blinejä? (Resepti suoraan LappItaliasta.) Se helpompi, nopeampi sopi mökkioloihin oikein hyvin. Ja samppanjaa? Meillähän on täällä juhla!  Nuoriso osti pehtoorille 50-vuotislahjaksi hienot lasit, niistä oli iloa tänään. Hyvä päivä tänään, kaikkinensa!

Mökkielämässä töitäkin

Mökkihöperö? Tunnustan.

Mäessä olin melkein ainoa. Englantilainen (?) telemark-harjoitustiimi treenaamassa. Kun ei ollut juuri muita niin Iisakkipään hissi ei ollut auki, ja Kaunispään istumahississä oli kovin kylmä, ja kun se on niin hiton hidaskin niin aika pian annoin periksi ja lähdinkin kävelylenkille. Pehtoori hiihtämässä. Ja sitten vaan oltiin. Sellaista on mökillä.

Mökillä voi tehdä töitäkin. Teinkin. Ne oppimispäiväkirjat on nyt arvosteltu.

Opiskelijoiden tehtävänä oli kuunnella YLEN 12-osainen ( 4o min./jakso)  radiodokumentti, jossa talvisodan taisteluita, politiikkaa, myyttejä, kotirintamaoloja jne. käsitellään täydentäen asiantuntijoiden ja aikalaisten haastatteluin…  Dokumentin ja oheiskirjallisuuden perusteella oli tehtävä oppimispäiväkirja (mitä opit, mitä uutta, mikä jäi epäselväksi, käytä oheiskirjallisuutta jne.)

Dokumentti on hyvä ja oppimispäiväkirja opintosuoritusmuotona haastava.  Minulle oppimispäiväkirjojen lukeminen opetti hyvin paljon: opin kuinka kaukana tämä nykyinen 1980-luvun lopulla syntynyt historianopiskelijaporukka on sota-ajasta. Kuinka heille on vaikea käsittää (mikä on ehkä hyväkin) suomalaisten vuosisataista ryssävihaa tai kuinka vaikea heidän on käsittää YYA-aikakauden suomalaista ulkopolitiikkaa. Käsitteidenkin kanssa olisi opittavaa… Sodan päätyttyä Karjalasta ja Hankoniemestä lähteneet eivät olleet ”pakkomuuttajia” tai ”siirtolaisia”, enkä kyllä käyttäisi termiä ”talvisodan pyörteissä”.

Sen lisäksi, että pohdinnan ja analyysien tasot olivat kovin monen tasoisia, niin oli myös suomen kielen hallinta. Minullakin on surkea yhdyssanamenneisyyteni, mutta en tiedä, pystyinkö koskaan niin kokonaisvaltaiseen solkkaamiseen kuin muutamat opiskelijat näissä teksteissä tekivät. Ja sitten joukossa muutama todella briljantti suoritus: analyyttistä, selkokielistä, jäsenneltyä, oikeakielistä tekstiä. Sellaista on ilo lukea. On ilo antaa kiitettäviä!

Tuulensuojaan Myötätuuleen

Terve vaan työni tehköön muut
Päätin vihdoin nyt korjaan luut
Ja häivyn niin ettei kuiski suut
Mä tuulen suojaan

Suljen taaksein nyt arkiston
Avain viimeinkin teidän on
Mut huomatkaa vain mun tiedossain on
Tie tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Pois kiireistäin nyt vihdoin näin
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Mä paikan sain, kauas huolistain
Posti tuskin tietä tuntee,
Summerit ei soi ja pahat kielet
Miestä täällä haavoittaa ei voi,
Tuulensuojaan

Mökin nimihän on Myötätuuli. Mietimmä kyllä muitakin tuuli-nimiä (ks. ja vrt. Tuulestatemmattu, Tuuli, Myötätuuli).  Ja yks ehdolla olleista oli Tuulensuoja. Olishan sitten ollut Dannyn biisikin kuin tunnarina. Tuli vaan mieleen… Tuli tämä vaan mieleen kun olen juuri Tuulensuojaan, Myötätuuleen  tullut.

Tulin junalla ja Eskelisellä. Eka kertaa näin. Kahden jälkeen tytär vei töistä suoraan junalle, joka oli Rovaniemellä puoli viideltä ja Eskelisen Lapin Linjat starttasi Rollon Matkahuollon pihasta 17.20. Puolen tunnin lenkin ehdin tehdä pitkin Rovaniemen katuja, pakkasta oli mukavat puolenkymmentä astetta… Miehän taijan ruveta vallan käyttämään näitä menopelejä.

Joutusasti kulu aika. Minulla kun oli parisataa liuskaa opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja lukemisena. Eikä koskaan ole ollut niin eri tasoisia suorituksia. Jahka mie saan ne loputkin huomenna luetuksi kaikki niin kerron vähän vaikutelmia.

Nyt mie ruppeen nauttimaan iltapallaa jonka pehtoori täällon valmiiksi ootellessaan laittanut. Jo vain minun kelpaa.

Juustoa ikävä

En ole paljon salille päässyt viime aikoina, mutta en kyllä sitten ole kovin paljon juustoakaan sallinut itselleni viime aikoina. Viili-piparkakku-banaani eväät ovat jo aika päiviä sitten vaihtuneet ananas-raejuusto-ruisleipä -settiin. Hmph! Tänään ensimmäistä kertaa syysloman matkalta paluun jälkeen vaa´an luvut lähellä normipainoani. Silti – tai ehkä juuri siksi – kaipaisin niin kovasti palan oikein hyvää Appenzelleria ja toisaalta kaipaisin salitreenin tuomaa ryhtiä päiviin.

Jutun kuvitus on tuolla. Klikkaa, ja sitä ennen äänet koneeseen!

http://www.youtube.com/watch?v=CiFWZ8MC2cE

Huomenna lähden liikkumaan; liikkeelle ja liikkumaan.  Nyt pakkaamaan.

Paikallishistoria ja Väyrynen

Tämän – valitettavan paljon – henk.koht. elämäni ympärillä pysyttelevän  blogini teemoihinhan ei kuulu ottaa kantaa päivän poliittisiin kysymyksiin, mutta nyt on kyllä edes sivuttava päivän uutista ”Väyrynen pyrkii pääministeriksi”.  Ajattelen näet, että jos Paavo nyt pääsee vallankahvaan, olisi taas kysyntää Keminmaan paikallishistoriallekin.

Reilu kymmenen vuotta sitten pitkä projektini Keminmaan historian kirjoittajana oli ohi, ja historiatoimikunnan (jossa huomattava osa jäsenistä oli Paavon ystäviä/paikallisia kepulaisia) kokouksessa porukalla pohdimme, kuinkahan iso painos kirjoittamastani paikallishistoriasta – siis Paavon kotipitäjän historiasta – kannattaisi ottaa. Vähän kuin kokemuksesta tiesin, etteiväthän ne paikallishistoriat nyt ihan huikeisiin myyntilukuihin yllä, eivätkä kolkuttele bestsellerlistojen kärkiä edes joulumarkkinoilla.  Tällä tiedolla koetin paikallisia valistaa ja viisaaseen päätöksentekoon siivittää. Ja mitä tekee historiatoimikunta? Se tilaa kunnan ja seurakunnan kellarit täyteen kirjaa, tuhansia kappaleita, ja varmemmaksi vakuudeksi otattivat kirjasta vielä muutaman kymmenen nahkakantista versiota. Päätöksen vakaana perusteena oli se, että ”Kyllä niitä viimeistään sitten kysellään kun oman pitäjän poika Paavo on kansakunnan kaapin päällä, presidentiksi kun valitaan”… No niinpä. Mehän tiedämme miten siinä kävi! Tuli tänään Väyrys-uutista lukiessa vaan mieleen, että ei sitä tiedä, vaikka nyt olisi Keminmaan paikallishistoriallekin uudet markkinat avautumassa?  Hih!

On kerrottava toinenkin 1990-luvun lopun Keminmaahan ja Väyrysen kanssa tekemisissä oloon  liittyvä juttu. Ja tämä(kin) tarina on tosi! Kesällä 1998 Väyrynen oli saanut Pohjantähti Opistonsa avatuksi ja järjesti siellä Peräpohjolan ja Lapin kunnallisväelle jonkinlaisen tutustumis/koulutuspäivän ja päätti kutsua oululaisen maisterisihmisen puhumaan juuri painosta tulleesta paikallishistoriasta, jota siis riitti myytäväksi asti (ja ko. tilaisuudessa sitä kyllä oikeasti myyntiinkin aika rutkasti).

No tätä tilaisuutta järjestellessään hän sitten soittaa meille kotiin ja lankapuhelimeen juoksee vastaamaan esikoinen. Puhelimessa oleva herra esittäytyy: ”Hei, täällä Paavo Väyrynen, Rysselistä soittelen. Onkos äitisi kotona?” Esikoinen pitää luuria kädessään ja huutaa niin paljon kuin yhdeksänvuotiaan tytön äänellään pystyy: ”ÄITIIIIII! TÄÄLLON VÄYRYNEN. ONKO SE SE OIKEA VAI PUOTILA?” (Juuri noihin aikoihin Jukka Puotilan Väyrys-imitaatiot olivat perheemme parasta viihdettä…) Vastaan puhelimeen, jolloin Väyrynen – huumorimies kun on – totesi: ”Täytyy tuottaa pettymys, mutta täällä on se oikea …. ” No sovimme sitten, että pidän esitelmän Pohjantähti Opistolla ja että palaamme yksityiskohtiin myöhemmin.

Kuluu kuukausi ja Paavo soittaa meille uudelleen. Tällä kertaa puhelimeen ehtii ensimmäisenä pehtoori, jolta PV kysyy: ”Onkos se sinun emäntäsi se historioitsija?” ja mitä tekee pehtoori? Ilmoittaa Väyryselle, että kyllä, kyllä vaimoni on historioitsija, mutta hän ei voi sietää että häntä sanotaan ´emännäksi´.  Kun sitten näiden hieman sukkelien puhelinjuttujen jälkeen syksyllä todella olin esitelmöimässä satapäiselle kunnallisväelle Pohjantähti Opistossa, PV ystävällisesti esitteli minut paikallishistoriankirjoittajaksi ja maisteriksi, ”jota ei sitten nimitellä emännäksi ja jonka perhe pitää Puotilasta”.

Mitähän tekis?

Merkillistä kun voi valita, mitä tekis? Töissäkin. Lukisiko ensin ison nipun esseitä, valmistelisiko keskiviikon luennon vai kirjoittaisiko artikkelia? Kotonakin voi valita tekemisensä: lenkillle, villavaatteiden pesuun, luennontekoon vai pakkaamaan pehtoorille evästä kun lähtee huomenna pohjoiseen?
Nyt kun voin valita, ei oikeastaan huvita tehdä yhtään mitään. Paitsi lukea. Webbailla ja surffailla voisin, mutta kun datailu on nyt kielletyllä listalla (matka- ja valokuvajuttuja eilen kyllä vähän värkkäilin (kurkkaa)) niin lähden lukemaan. Ja miettimään. Kuuntelemaan musiikkia. Olemaan hiljaa. Miettimään. Sellaiselle on joskus tarvetta. Olla tekemättä isommasti, miettiä vain. Nyt on sille aika.