Siivet ja juuret

Tytär on muuttanut. Hyvin epämaterialistisen lapsen tavaroiden roudaamisessa nyt ei kauan mennyt. Ei vaikka kaikenlaista tarpeellista on tullut valmiiksi puolen vuoden aikana hankittua.

Kuten sisareni on viisaasti kirjoittanut: kotoa tulisi saada siivet ja juuret. Toivottavasti esikoinen on ne saanut. Toivottavasti siivet kantavat, toivottavasti juuret tuovat aina kotiinkin…

Onneksi meillä on kutsu ystävien luo illaksi viininmaistiaisiin, en voi jäädä kotiin niiskuttamaan ja rypemään ikävässä.

Ai niin, aamuvarhain, yksin lenkillä oli mielettömän kaunista. Tyyntä.

pyhainpaivanaamuna

(Klikkaamalla kuva suurenee.)

Ikävä

On vaan niin ikävä, monia asioita, ihmisiä, ihmisen ikävä toisen luo … kuka niin laulaa? Juice?. Jo tulevakin ikävä. Taas kerran, taas!, olen väärässä ajassa. Tulevassa ja menneessä. Ihan sama. Viime viikossa ja ensi kuussa. Ikävä menneitä ja ikävä jo, kun ajattelen huomista. Aina minulla on vaikeuksia ollut olla tässä ajassa, ehkä se on historioitsijan ammattitauti?, helmasynti, mutta nyt marraskuun tullessa, pyhäinpäivän aattona,  kaikessa ”menneessä”, ikävä on isoin.

Webbailua ja voimailua

Hankinpas tänään uuden version Dreamweaverista. Nyt pitäisi matkasivuihin saada aivan uudenlaista tyyliä (pohjasivua jo teinkin). Pientä harjoittelua vaatii kyllä. Siinäpä ne viikonlopun muuttopuuhilta ja sapuskanteolta (tytär, joka muuttaa kutsui sunnuntaiksi parit kaverinsakin meille syömään. Sehän sopii.) jäävät tunnit kulunevat. Perhe pääsee taas harkitsemaan, millä minut voisi koneesta vierottaa.  Tuskinpa paljon muulla kuin ulkoilulla.

Tosin jopa näppiksen käyttö meinaa tuntua käsivarsissa, spaghetin pyörittäminen haarukan ympärille sattuu hauikseen ja nauraminen tuottaa kipuilua vatsalihaksissa. Eikä pitkän paikallaanolon jälkeen seisomaan nousukaan mikään kivuton operaatio ole. On tullut vähän tehtyä ylilyöntejä salilla. Reissun ylenpalttinen syöminen ja päivittäinen viininlipittely ilman sanottavaa liikuntaa kun sai olon vähintäänkin ahtaaksi, joten tällä viikolla on sitten aamuvarhain tullut tehtyä katumusharjoituksia reippaammanlaisesti: ”Jos-vieläyksi-sarja-ojentajille” ja ”kiertokoneessa-ei-alle-25 kilon-painoja-lasketa” ja ”jalkaprässi-on-edellytys-omantunnon-rauhoittamiseksi”. Sellaista iloista liikkumisen meininkiä tällä viikolla!

Pampoenmoes – kurpitsalisuke afrikkalaisittain

IMG_7552

Afrikan matkan jälkeen, ennen halloweenia, jota edelleenkin kieltäydyn viettämästä, tein tänään kurpitsaruokaa.

Yritin tehdä sellaista kuin söin matkalla monta kertaa, mutta vaikka kaupoissa nyt onkin komeita kurpitsoja ja vaikka minulla oli uusi keittokirjakin apuna, ei Pampoenmoes ollut samanlaista kuin viime viikolla.

Kurpitsan värikin oli aivan eri. Tuo meidän kurpitsa oli sellainen lentopallonkokoinen ja siitä tuli neljälle sopivasti. Melko ontto yksilö sattui tuo olemaan.

Afrikassa ruoka oli kunnolla oranssia kuten bataatti- tai porkkanasose tai kuten kurpitsan kuori, mutta tämä versio jäi paljon vaaleammaksi.

Mutta ei se huonoa ollut.

Suosittelen viikonlopun liharuoan lisäkkeeksi ehdottomasti.

Pampoenmoes

1 kurpitsa

1 – 2 tl kanelia

2 – 4 tl ruskeaa sokeria (fariini- cane-, moscovite- , … )

1 tl suolaa

2 – 3 rkl voita

½ dl vettä

IMG_7560

Halkaise kurpitsa, kaavi sisus pois, kuori palaset ja pilko ne pieniksi (2 x 2 cm). Pistä uuninkestävän vuoan pohjalle, ripottele väliin ja päälle kanelia, sokeria, suolaa. Vuokaa n päällimmäiseksi voita ja puoli desiä vettä. Pistä  uuniin (180 C) noin kolmeksi vartiksi. Tai jos on kiire, niin kuin tietty tänään oli, töiden jälkeen nälkäisten odottaessa einettä, laita vuoka mikroon (täysi teho viitisen minuuttia) ja sitten vasta uuniin, niin selviät puolen tunnin kypsennyksellä. Varmaankin hidas uunikypsytys on (tässäkin) paremman tuloksen antava vaihtoehto.

IMG_7557

Helposti

Ohikiitävän hetken luulen, että tämähän on helppoa, mitäs turhaan olen etukäteen huolehtinut?

Kiertelemme illan, töiden jälkeen yhdessä kaupoissa. Olemme samaa mieltä siitä, että shoppailu on harvoin mikään nautinto, mutta tänään tunnuimme viihtyvän, ja vielä kaksistaan, mikä on meille aika harvinaista. Yleensä molemmat käymme erikseen, yksikseen. Tänään löydämme yhtä sun toista, mitä olemme etsimässäkin.  

Siirtymätaipaleilla liikkeistä toiseen höpöttelemme, vähän asiaakin ja syntyjä syviäkin sivuamme. Makumme käy yllättävänkin hyvin yksiin, – vaikkei edes tarvitsisi – ja auton takakontti alkaa täyttyä. Kahvinkeitin, matto ja lamppu. Fairya, ”vastuullisen valinnan” moppi ja hengareita. Kynnysmatto ja lämpömittari. Sänkypeittoa ei löydetä, mutta ruokailuvälineitä puoli tusinaa … mitä se haittaa, että ovat samanlaiset kuin mökillä? Jos ne kerran on hyvät ja miellyttävät,  niin miksei?

Kolme tuntia vierähti ja helposti meni.  Homma hoitui, eikä turhia tupuloitu. Tämähän kuuluu elämään, tässä vaiheessa kuuluu tehdäkin näin. Sitä minä olen tässä koettanut itselleni hokea. Perjantaina on muuttopäivä. Aion olla silloinkin reipas. Tyttärenhän kuuluukin lähteä kotoa.

Mutta turha tulla selittämään minulle, etteikö se sattuisi.

Matkan jälkeen, omissa ajatuksissani

Arki. Arki on ihmiselle hyväksi.

Töihin mennessä ei paljon puuttunut että aloin purkaa salkusta läppäriä ja läpinäkyvään muovipussiin pakattuja käsidesiä, hammasharjaa ja ensiapumeikkejä.  Sen verran turvatarkastuksia takana viime päivinä…

Matka Kapkaupungista kotiin oli 11 000 km. Luulisi että siinä olisi ehtinyt jo siirtyä ajatuksissaankin kotioloihin. En ehtinyt.

Ehkä siirtymistä hidasti, että matkan aikana työstin kuvia (lue: deletoin satoja otoksia), joita olin viikon aikana ottanut. Yhteensä 1600 kuvaa muistikorteilla! Puolet varmasti ihan hukkatavaraa. Enköhän 60–70 kuvaa kelpuuta matkasivulle, jota ryhdyn hiljalleen työstämään.

satama

Näistä blogin matkapostauksista jo editoin tulostettavan version. Siitä matkan vaiheet on helpommin luettavissa kuin ”takaperin etenevästä” blogista.

Työkaverit kyselivät matkasta. Minulla vähän ristiriitainen olo: Toisaalta olisin voinut puhua pitkäänkin siitä, kuinka Afrikan valo teki hyvää, kuinka luonto (varsinkin aamuisin) oli ainutlaatuinen, kuinka safarilla näetty ja koettu oli kertakaikkisen ennenkokematonta ja hiton hienoa. Kuinka Soweto sai kyyneleet silmiin.

Olisin voinut käyttää koko lounastauon sen kuvailemiseen, miten kaunis ja herkullinen Kapkaupunki onkaan tai miten pehtoorin kanssa olimme mukavasti kaksistaan ja toisaalta tutustuttiin uusiin kiinnostaviin ihmisiin, olisin voinut kertoa siitä, kuinka hyvä opas ja kelpo matkaseurue reissullamme oli.

Mutta toisaalta oli jotenkin sellainen olo, että ”ette-te-kuitenkaan-ymmärrä” tai ”en-minä-osaa-kertoa-siitä, – kuitenkaan”. Niinpä olenkin ollut poikkeuksellisen hiljaa tänään. Omissa ajatuksissani.

Opiskelijat onneksi vetävät minua jo tähän maailmaan, tähän arkeen. Ja kotona omat nuoret.

Jos lähtisi lenkille, niin eiköhän tämä pohjoisen pallonpuoliskon pimeä todellisuus palauta minutkin arkeen.