Siivet ja juuret

Tytär on muuttanut. Hyvin epämaterialistisen lapsen tavaroiden roudaamisessa nyt ei kauan mennyt. Ei vaikka kaikenlaista tarpeellista on tullut valmiiksi puolen vuoden aikana hankittua.

Kuten sisareni on viisaasti kirjoittanut: kotoa tulisi saada siivet ja juuret. Toivottavasti esikoinen on ne saanut. Toivottavasti siivet kantavat, toivottavasti juuret tuovat aina kotiinkin…

Onneksi meillä on kutsu ystävien luo illaksi viininmaistiaisiin, en voi jäädä kotiin niiskuttamaan ja rypemään ikävässä.

Ai niin, aamuvarhain, yksin lenkillä oli mielettömän kaunista. Tyyntä.

pyhainpaivanaamuna

(Klikkaamalla kuva suurenee.)

Ikävä

On vaan niin ikävä, monia asioita, ihmisiä, ihmisen ikävä toisen luo … kuka niin laulaa? Juice?. Jo tulevakin ikävä. Taas kerran, taas!, olen väärässä ajassa. Tulevassa ja menneessä. Ihan sama. Viime viikossa ja ensi kuussa. Ikävä menneitä ja ikävä jo, kun ajattelen huomista. Aina minulla on vaikeuksia ollut olla tässä ajassa, ehkä se on historioitsijan ammattitauti?, helmasynti, mutta nyt marraskuun tullessa, pyhäinpäivän aattona,  kaikessa ”menneessä”, ikävä on isoin.

Webbailua ja voimailua

Hankinpas tänään uuden version Dreamweaverista. Nyt pitäisi matkasivuihin saada aivan uudenlaista tyyliä (pohjasivua jo teinkin). Pientä harjoittelua vaatii kyllä. Siinäpä ne viikonlopun muuttopuuhilta ja sapuskanteolta (tytär, joka muuttaa kutsui sunnuntaiksi parit kaverinsakin meille syömään. Sehän sopii.) jäävät tunnit kulunevat. Perhe pääsee taas harkitsemaan, millä minut voisi koneesta vierottaa.  Tuskinpa paljon muulla kuin ulkoilulla.

Tosin jopa näppiksen käyttö meinaa tuntua käsivarsissa, spaghetin pyörittäminen haarukan ympärille sattuu hauikseen ja nauraminen tuottaa kipuilua vatsalihaksissa. Eikä pitkän paikallaanolon jälkeen seisomaan nousukaan mikään kivuton operaatio ole. On tullut vähän tehtyä ylilyöntejä salilla. Reissun ylenpalttinen syöminen ja päivittäinen viininlipittely ilman sanottavaa liikuntaa kun sai olon vähintäänkin ahtaaksi, joten tällä viikolla on sitten aamuvarhain tullut tehtyä katumusharjoituksia reippaammanlaisesti: ”Jos-vieläyksi-sarja-ojentajille” ja ”kiertokoneessa-ei-alle-25 kilon-painoja-lasketa” ja ”jalkaprässi-on-edellytys-omantunnon-rauhoittamiseksi”. Sellaista iloista liikkumisen meininkiä tällä viikolla!

Pampoenmoes – kurpitsalisuke afrikkalaisittain

IMG_7552

Afrikan matkan jälkeen, ennen halloweenia, jota edelleenkin kieltäydyn viettämästä, tein tänään kurpitsaruokaa.

Yritin tehdä sellaista kuin söin matkalla monta kertaa, mutta vaikka kaupoissa nyt onkin komeita kurpitsoja ja vaikka minulla oli uusi keittokirjakin apuna, ei Pampoenmoes ollut samanlaista kuin viime viikolla.

Kurpitsan värikin oli aivan eri. Tuo meidän kurpitsa oli sellainen lentopallonkokoinen ja siitä tuli neljälle sopivasti. Melko ontto yksilö sattui tuo olemaan.

Afrikassa ruoka oli kunnolla oranssia kuten bataatti- tai porkkanasose tai kuten kurpitsan kuori, mutta tämä versio jäi paljon vaaleammaksi.

Mutta ei se huonoa ollut.

Suosittelen viikonlopun liharuoan lisäkkeeksi ehdottomasti.

Pampoenmoes

1 kurpitsa

1 – 2 tl kanelia

2 – 4 tl ruskeaa sokeria (fariini- cane-, moscovite- , … )

1 tl suolaa

2 – 3 rkl voita

½ dl vettä

IMG_7560

Halkaise kurpitsa, kaavi sisus pois, kuori palaset ja pilko ne pieniksi (2 x 2 cm). Pistä uuninkestävän vuoan pohjalle, ripottele väliin ja päälle kanelia, sokeria, suolaa. Vuokaa n päällimmäiseksi voita ja puoli desiä vettä. Pistä  uuniin (180 C) noin kolmeksi vartiksi. Tai jos on kiire, niin kuin tietty tänään oli, töiden jälkeen nälkäisten odottaessa einettä, laita vuoka mikroon (täysi teho viitisen minuuttia) ja sitten vasta uuniin, niin selviät puolen tunnin kypsennyksellä. Varmaankin hidas uunikypsytys on (tässäkin) paremman tuloksen antava vaihtoehto.

IMG_7557

Helposti

Ohikiitävän hetken luulen, että tämähän on helppoa, mitäs turhaan olen etukäteen huolehtinut?

Kiertelemme illan, töiden jälkeen yhdessä kaupoissa. Olemme samaa mieltä siitä, että shoppailu on harvoin mikään nautinto, mutta tänään tunnuimme viihtyvän, ja vielä kaksistaan, mikä on meille aika harvinaista. Yleensä molemmat käymme erikseen, yksikseen. Tänään löydämme yhtä sun toista, mitä olemme etsimässäkin.  

Siirtymätaipaleilla liikkeistä toiseen höpöttelemme, vähän asiaakin ja syntyjä syviäkin sivuamme. Makumme käy yllättävänkin hyvin yksiin, – vaikkei edes tarvitsisi – ja auton takakontti alkaa täyttyä. Kahvinkeitin, matto ja lamppu. Fairya, ”vastuullisen valinnan” moppi ja hengareita. Kynnysmatto ja lämpömittari. Sänkypeittoa ei löydetä, mutta ruokailuvälineitä puoli tusinaa … mitä se haittaa, että ovat samanlaiset kuin mökillä? Jos ne kerran on hyvät ja miellyttävät,  niin miksei?

Kolme tuntia vierähti ja helposti meni.  Homma hoitui, eikä turhia tupuloitu. Tämähän kuuluu elämään, tässä vaiheessa kuuluu tehdäkin näin. Sitä minä olen tässä koettanut itselleni hokea. Perjantaina on muuttopäivä. Aion olla silloinkin reipas. Tyttärenhän kuuluukin lähteä kotoa.

Mutta turha tulla selittämään minulle, etteikö se sattuisi.

Matkan jälkeen, omissa ajatuksissani

Arki. Arki on ihmiselle hyväksi.

Töihin mennessä ei paljon puuttunut että aloin purkaa salkusta läppäriä ja läpinäkyvään muovipussiin pakattuja käsidesiä, hammasharjaa ja ensiapumeikkejä.  Sen verran turvatarkastuksia takana viime päivinä…

Matka Kapkaupungista kotiin oli 11 000 km. Luulisi että siinä olisi ehtinyt jo siirtyä ajatuksissaankin kotioloihin. En ehtinyt.

Ehkä siirtymistä hidasti, että matkan aikana työstin kuvia (lue: deletoin satoja otoksia), joita olin viikon aikana ottanut. Yhteensä 1600 kuvaa muistikorteilla! Puolet varmasti ihan hukkatavaraa. Enköhän 60–70 kuvaa kelpuuta matkasivulle, jota ryhdyn hiljalleen työstämään.

satama

Näistä blogin matkapostauksista jo editoin tulostettavan version. Siitä matkan vaiheet on helpommin luettavissa kuin ”takaperin etenevästä” blogista.

Työkaverit kyselivät matkasta. Minulla vähän ristiriitainen olo: Toisaalta olisin voinut puhua pitkäänkin siitä, kuinka Afrikan valo teki hyvää, kuinka luonto (varsinkin aamuisin) oli ainutlaatuinen, kuinka safarilla näetty ja koettu oli kertakaikkisen ennenkokematonta ja hiton hienoa. Kuinka Soweto sai kyyneleet silmiin.

Olisin voinut käyttää koko lounastauon sen kuvailemiseen, miten kaunis ja herkullinen Kapkaupunki onkaan tai miten pehtoorin kanssa olimme mukavasti kaksistaan ja toisaalta tutustuttiin uusiin kiinnostaviin ihmisiin, olisin voinut kertoa siitä, kuinka hyvä opas ja kelpo matkaseurue reissullamme oli.

Mutta toisaalta oli jotenkin sellainen olo, että ”ette-te-kuitenkaan-ymmärrä” tai ”en-minä-osaa-kertoa-siitä, – kuitenkaan”. Niinpä olenkin ollut poikkeuksellisen hiljaa tänään. Omissa ajatuksissani.

Opiskelijat onneksi vetävät minua jo tähän maailmaan, tähän arkeen. Ja kotona omat nuoret.

Jos lähtisi lenkille, niin eiköhän tämä pohjoisen pallonpuoliskon pimeä todellisuus palauta minutkin arkeen.

Kotona

Afrikan aurinko on meiltä jo laskenut.

30 tuntia lentokoneessa ja lentokentillä… Nyt väsyttää. Hyvin paljon. Mutta vielä viipyilen kaukana… Huomennakin vielä.

iltaaurinko

Kotimatkalla (Frankfurtin kenttä su klo 7.30)

Viimeiseen Kapkaupungin aamuun herättiin myöhään. Ensimmäinen kahdeksan tunnin yöuni takana  ja oli hyvä ryhtyä pakkaamaan. Juuri mitään en ollut omasta mielestäni ostanut, mutta kun ryhdyttiin keräilemään ostoskasseja hotellihuoneen kaapeista niin olihan niitä ruokapurkkeja, kastikkeita ja säilykkeitä yhteensä kymmenkunta: gnu-, kudu-, antilooppi- ja strutsipateeta, viikunahyytelöä, limekastiketta ja ties mitä. Lapasestahan se taas oli lähtenyt: ruokien osto. Mutta kirjoja ei ole kuin kaksi. Afrikkalainen keittokirja (mahdollisia vierasaamiaisia varten :)) ja viinikirja. Viinejä oli yhteensä neljä (Cirrus, Rust en Vrede 1694, The Chocolade Block (Boekenhoutskloof) ja Fairview´n lippulaiva shiraz). Noh, kaikki mahtuivat laukkuihin.

fisujaAamiaisen jälkeen oli luovutettava huone, mutta lähtö kentälle vasta yhdeltä: mitä tehdään? Aquarium! Sehän on ihan lähellä, eikä aiemmin ole sinne ehditty, joten nyt. Se oli niiiin hieno. Intian valtameren ja Tyynen valtameren kaloja ja mereneläviä. Ja akvaariot sisustettu ja valaistu oivallisesti. Eikä fisuja ollut vain muutamia vaan niitä oli paljon. Erilaisia. Näimme livenä niitä kaloja ja äyriäisiä, joita on reissuissa kalaravintoloissa syöty. Klipfish ja sole muiden muassa. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Suomalaiskansalliseen tapaan käytimme osan lauantaiaamupäivästä myös autokaupoissa kulkemiseen. Lähellä Waterfrontia on muutama luksusautojen kauppa, joissa kävimme ottamassa juniorille kuvia Porscheista, Ferrareista, Bentleystä. Eikä meitä edes hätistelty pois sieltä. Rauhassa saatiin moisia komistuksia katsella. Hintoja me ei kyselty. Eihän niitä kannattaisi ostaa kun ratti on oikealla puolella … Muuten toki joku capriolet olisi voitu tilata. 🙂

Vasemmanpuoleinen liikenne ei ole ainoa ”vääränkätinen juttu” Etelä-Afrikassa: lavuaareissa kuumaa tulee oikeasta hanasta, kylmää vasemmasta (ja juuri kun muistat sen, niin jonkun ravintolan vessassa ne ovatkin taas toisin päin), sähköpistokkeisiin tarvitaan adapterit ja mittayksiköt ovat vähän mitä sattuu. Kaiken kukkuraksi aurinko kiertää väärinpäin ja kuu on iltaisin selällään taivaalla.

Autokaupan lisäksi kävimme vielä kauppakeskuksessa: levykaupassa halusin käydä kun yksi matkaporukastamme oli eilen kehunut ostaneensa, hyväksi toteamansa Soweton kuoron gospel-CD:n ja minuunhan sellainen mainostaminen upposi. CD:tkin – kuten moni muukin asia, olivat EA:ssa paljon halvempia kuin Suomessa, joten Andrew Lloyd Webberin kokoomaGold-CD ja muutama muu ”ruokamusiikki” tarttui mukaan.

Hotellista yhdeltä  kohti lentokenttää. Pöytävuorelle vielä viime silmäykset, ja sitten tolkuttoman pitkä kotimatka alkoi.

MM-jalkopallokisoja varten remontissa oleva Kapkaupungin kenttä aiheutti hieman häslinkiä porukassamme. Ja meidän aikeemme/toiveemme ”uusioperheen” muodostamisesta ei oikein simahtanut. Harmi. Noh, nippu lentolippuja kuitenkin saatiin, Kapkaupunki–Johnnesburg, Johannesburg­–­Frankfurt, Frankfurt–Helsinki, Helsinki–Oulu…

Matka  ensimmäiselle rastille Johannesburgiin meni nopsasti. Kenttä komea ja kiiltävä. Nuorisolle vielä tuliaisia. Olisivatpa olleet mukana, olisivat satavarmasti tykänneet. Minun on opittava etteivät aina enää kanssamme lähde … opinhan minä. En ehkä ihan nopeasti opi, mutta opinhan minä.  Junior on H:nsa kanssa lomaillut mökillä, esikoinen opiskellut kotona, merkillisen viehtynyt kirjanpitoon. Ainakin ”study grouppiin”… 🙂

Johannesburgissa noustiin yöksi koneeseen. Puolivuorokautta Afrikan eteläosasta keskelle Eurooppaa.

Nukuttiinkin vähän. Siistiytymisen (vähäinen rusketus joka reissulla on hankittu keskittyy nenään ja sekin kesii jo!)  ja doppio espresson jälkeen ei huimaa enää kuin vähän.

Nyt enää kaksi lentoa edessä …

meduusa

Stellenbosch

Pilvistä ja kylmää (alle +20 C). Hieman alle puolet porukastamme oli ilmoittautunut Stellenboschin retkelle, jonne lähdimme puoliyhdeksältä. Pikkubussin ikkunasta ihmettelimme kilometritolkulla näkyviä hökkelikyliä (”township”). Näinkö paljon näitä on? 1,2 miljjoonaa ihmistä elää kaupungin ulkopuolella aaltopeltikylissä…? Ja me etuoikeutetut jatkamme matkaa…

Blaauwklippenin viinitila on ensimmäinen kohde. Kiertelimme pikaisesti tilan kauniilla pihalla, valmistamossa ja kellareissa, minkä jälkeen saimme maisteltavaksemme yhden Zinfandelin ja neljä hyvin nuorta ja tuoretta punaviiniä, joista ei tullut mieleen ostaa ainuttakaan kotiin rahdattavaksi. Ei vaikka liki ekumeeniseen julistukseen yltänyt, pastorisaineksia omannut esittelijänuorukainen ehkä olisi niin suonutkin.

Stellenbosch 044

Matka jatkui Stellenboschin kauniiseen yliopistokaupunkiin, jossa vietimme tunteroisen kävellen ja siirtomaatyylin taloja katsellen. Pohdiskelin, jotta eikö opettajavaihto Oulun ja Stellennboschin yo:en välillä olekin mahdollista: eikö Stellenboschin kampuksella olisi Suomen historian lehtorille ja parin viikon luentosarjalle tarvetta. Vierailijoiden asunnoista numero 67 näytti varsin viehättävältä…

Löysimmme myös kelpo viiniboutiquen, josta ostimme kaksi huippupunaviiniä kotiin vietäväksi. Rust en Vreden 1694-sarjan viinin (Cab. S.- Shiraz) ja Cirruksen Shirazin. Kaupungin sekatavarakauppa oli myös mieleinen. Ihan nähtävyys.

Fairview´n viinitila oli osannut tehdä tuotteestaan brandin. Markkinointia kuin Torresilla tai Freixenetilla ainakin. Edellistä kohdettamme parempia viinejäkin. Paikallisoppaamme Jack oli avuksi kun hankimme viinikerholle vietäväksi talon lippulaivaviinin.

Paluu Kapkaupunkiin meni Koljonvirran taistelujen ja hautausmaiden merkeissä … Suomen historian vaiheet voivat yhdistää Etelä-Afrikassakin …

Iltapäivä vapaata. Mehän löysimme Belthazarin patiolta aurinkoisen pöydän ja pieni välipala maistui. Sitten kauppoihin. Täälläkö on NÄIN iso kauppakeskus?  Nuorisolle löytyi tuliaisia. Ja ruokakaupassa oli tietysti käytävä.

Ehdimme hetken huilatakin, – yhteinen illallinen vielä. Odotettu ruoka (antilooppi) peittyi pippuriin ja tulin valinneeksi vielä surkean viininkin, mutta pöytäseura korvasi ruoan tuoman pettymyksen. Olenhan jo sanonut, että tämä on kelpo matkaseurue. Ajatuksia ja kokemuksia riittää, sellaisessa seurassa  on hyväksi olla.

Yökerhoon vielä? No ehkei kuitenkaan. Kuitenkin vielä yömyssylle, tai siis oluelle, – barbaarit! 🙂 Seura tekee…

Huomenna kotiin. Tai edes kohti kotia. Ylihuomenna vasta kotona.

Hyväntoivonnniemi

Aurinko, tyyni sää ja sininen taivas. Bussi hotellin edestä aamukahdeksalta kohti päivän reittiä: kohti Pöytävuoren hissiä ja sen jälkeen kohti Hyväntoivonniemeä. Odotukset korkealla, ja ohi ja yli menivät taas kirkkaasti. Hienon hieno päivä.

Pöytävuori, joka hallitsee koko Kapkaupungin näkymää, on 1085 metriä korkea. Hissi oli nopea ja saimme viettää tunnin vuoren laella, jossa oli hiljaista ja tyyntä. Ja näköalat: olkoon kliseista, mutta näkymät olivat henkeäsalpaavat. Hienot. Sieltä näkyi ”kohti ääretöntä ja sen yli” eli Afrikan eteläkärkeen, ja sen yli.

Poytavuorelta

Vasemmalla Leijonapäävuori, merellä näkyy Robben Island (jossa mm. Nelson Mandelan vankila ja leprahautausmaa ja jonne eilisen tuulen vuoksi retki peruttiin), oikeassa reunassa ensi kesän jalkapallon MM-kisoja varten rakenteilla oleva uusi futisstadion ja Kapkaupungin asutusta.

Matka jatkui kohti Hyväntoivonniemeä. Ajoimme niemenkärjen läntistä rantaa, jossa rantaviivaa seuraileva tie oli kapea ja kaunis. Turkoosi meri, lahdenpoukamat, vihreät, ympäröivät vuoret tekivät maisemasta suurenmoisen.

Pingviinejä kävimme katsomassa Bouldersissa. Niitä oli nyt kuulemma tavallista vähemmän, tuuliset säät ja niiden höyhenten lähtöaika olivat saaneet ne vetäytymään suojaan, piiloon jonnekin. Mutta näimme me  9000 pingviinin yhdyskunnasta kuitenkin kymmeniä, jollemme satoja. Merkillisen paikallaanolevia olivat. Eivät sellaisia kuin elokuvissa, eivät kiiltäviä… 😉 Mutta mukava oli näitäkin nähdä.

Lounas oli turistibussiporukalle poikkeuksellisen erinomainen, tarpeettomankin suuri annos. Erinomaista kalaa ja isoja grillattuja katkoja. Vielä kun pöytäseuran jutut meidän huumorintajumme kanssa samoilla aaltopituuksilla ja vielä kun kesken lounaan rannan terassilta saatoimme kiikaroida ja kuvata (enkä onnistunut ottamaan yhtään kunnon kuvaa!)  mustavalaspariskuntaa (noin 15 – 20 metriseksi kasvava valas) ei meillä ollut lounastauonkaan suhteen mitään muuta kuin kiiteltävää.

HyväntoivonniemiCape Point ja Cape of Good Hope.

Matka jatkui kohti Hyväntoivonniemeä… Antilooppeja, strutseja, viirupöllöjä (niitä näkivät vain harvat, – sisäpiirin juttu… ;)). Vuoroin Intian valtameri, vuoroin Tyyni valtameri. Kahden meren kohtaaminen. Jotakin elämää suurempaa.

Matkatoimisto tarjosi maailman ääressä lasilliset kuohuviiniä. Ei huono idea ollenkaan. Yhteiskuvakin saatiin, laittelen matkasivulleni kunhan kotiin ehdimme. Aaltoja ja meren mahtia nähtiin… Oli vaan niin hienoa. Turkoosia. Paljon turkoosia. Aurinkoa, leppoisaa oloa.

Kuuden kieppeissä takaisin hotellissa. Kymmentuntinen reissu oli hyvin hieno!

Ja illalliselle kaksistaan Karibuun (South African Dining). Sommelier osasi hommansa ja myi Paarlin alueen chardonnayn eikä valinnassa mitään vikaa ollutkaan… Ruoaksi tonnnikalaa (”suoraan aluksesta”) ja mereneläviä vadillinen!, jälkkäri pehtoorilla aivan uskomaton suklaajuttu, ja minulle ”afrikkalainen creme brulee”, espressot vielä.  Kallein ateriamme koko reissulla (yhteensä noin 100 euroa viineineen kaikkineen).

Huomenna viimeinen kokonainen päivä. Aamulla kohti Stellenboschia …

Kapkaupunki

Jo yöllä kuului että tuulee kovasti. Aamulla tuuli niin kovaa, että Pöytävuorelle ei päästäisi. Eikä Robben Islandin retkestäkään tulisi mitään. Hö! No varasuunnitelma oli vallan hyvä: matkaamme Kirstenboschin kasvitieteelliseen puutarhaan. Jo 1600-luvulla hollantilaisten perustama puutarha oli muistakin kuin pehtoorista hurmaava. Kerrassaan kiehtova.

Harmittelimme vain, ettei jääty sinne päiväksi: aurinkoisessa säässä piknik tasaisilla nurmilla olisi sopinut monen meidän suunnitelmiin. Alueella myös kaksi kiehtovaa kauppaa: pehtoori osti minulle paketillisen kukansiemeniä, joita saan kuulemma ensi kesänä ”niitylläni” kokeilla: ”Aloittelijan paketti” lukee etiketissä. Ja minäkin löysin puutarhan kirjakaupasta jotain: keittokirjan. 🙂 Ketään ei hämmästyttäne.

kirs

Puolelta päivin tehtiin vielä Kapkaupungin keskustaan pieni bussi- ja kävelykierros. Siirtomaa-ajan arkkitehtuuria, minulle tuplasti historian havinaa. Olen jopa  joskus hyvin kauan sitten luennoinut siirtomaapolitiikasta. Mutta nyt jotain uuttakin historiaa … Kapkaupungin varsinainen keskusta on oikeastaan aika tylsä. Toimistoja, vakkuutsyhtiöitä  ja pankkeja. Mutta kaupungissa on osansa, jotka ovat kauniita, värikkäitä,  kaupunginosia, joiden ansiosta tämä ansaitsee tulla mainituksi yhtenä maailman kauneimmista kaupungeista.

Hotellimme Portswood on Waterfrontin satama-alueen vieressä ja sinnehän sitten pehtoorin kanssa saitterin jälkeen suuntasimme kävelemään. Pehtoorilla tietysti jo nälkäkin, minä lupasin uhrautua seuraksi jos mukava aurinkoinen kalaravintola löytyisi. Kiertelimme, kaartelimmme, kauppojakin vähän katselimme. Quay 5 tuntui sitten olevan se, mitä halusimme. Ja kuinka ollakkaan: matkaseurueesta tutuksi tullut pariskunta siellä jo olikin. Liityimmme seuraan; lounas sujui mukavasti. Etelä-Afrikan lisäksi tuntui olevan muutakin yhteistä. Ja sitten siis ruokaa: pehtoorilla tonnikalaa, I&J söivät ”bluenosefishiä” ja minä prawns in curry. Kaikki saatoimme kiitellä keittiön tuotoksia.

doubledecker

Lounaan jälkeen suuntasimme doubledeckerin kyytiin. Kaupunkikiertoajo kaksikerrosbussin katolla sopi aurinkoiseen iltapäivään. Kaupungin keskustaa uudemman kerran ja sitten kauniita reuna-alueita, merenrantaa, eliitin asuinalueita, Pöytävuoren taustaa tuli nähtyä ja kuvattua. Pari tuntia vierähti aurinkoisessa iltapäivässä.

Ja illaksi syömään: vaihteeksi. Baia. Kaupungin paras kalaravintola? Vankka kokemuksemme on, että onhan se. Ainoa, mikä nautintoa haittasi oli, että ”timing” ei toiminut. Ensin tuli kuohuva sitten ruoka, sitten ei pitkäääään aikaan mitään, sitten ruoka, eikä viiniä. Joten rytmi sekaisin,  mutta kyllä meille kelpasi. Söin haita. Elämäni eka kerran? Alkupalaksi haita!  Carpaccio. Pehtoorille strutsi carpaccio. hmmm. Molemmat olivat erinomaisia. Eikä langustissa ja klipfishissäkään mitään vikaa ollut. Ja tilasimme  Sauvignon Blanchia (Vergelegen 2005) vaikken todellakaan pidä SB:sta, mutta hyvinhän se maistui.

Eilenkö me oltiin Sowetossa? Näinkö äkkiä kaikki unohtuu?

Huomenna aamulla varhain kohti Hyväntoivonniemeä… Toivoa on.

Soweto

Viideltä uni loppui. Tänään ei ollut safarille lähtöä, olisi saanut nukkua kauemminkin, mutta ei. Aamiainen pilvisessä säässä. Hedelmiä, iso kipollinen hedelmiä aamiaiseksi. Ja sinnittelin: en sittenkään paistattanut lättyjä, pehtoori otti sittenkin pienen munakkaan. Tiedätttehän sellaisen johon saa itse valita täytteen, kokki paistaa odottellessa. Kolesterolit kohilleen heti aamusta.

Kahdeksalta ryhmä oli koossa, jätimme hyvästit Bakubung Lodgelle ja suuntasimme pilvisessä säässä kohti Johannesburgia. Matkalla Riitta-opas ja paikallisopas Manuela kertoivat Etelä-Afrikan yhteiskunnasta ja ihmisten arjesta Afrikan eteläkärjen valtiossa jossa on virallisesti noin 50 miljoonaa asukasta ja jossa työttömyysprosentti on 24–40 riippuen siitä, kuka sen ilmoittaa. Luonnonrikkaudet, kulta ja timantit, kromi ja muut  metallit tekevät maasta vauraan, mutta silti iso osa väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Sen me tänään näimmekin.

soweto

Ajoimme suoraan Sowetoon. Desmond, paikallinen opas, sowetolainen vanha mies tuli iltapäiväksi oppaaksemme. Näimme laajoja, kurjuuden kujia, aaltopeltihökkelikyliä, uudistusohjelmien myötä rakennettuja asutusalueita, asukkaiden itselleen 1990-luvun lopulta lähtien lunastamia pieniä taloja, joissa kaikissa oli ristikot ikkunoissa ja sähkö- ja piikkilanka-aidat pihojen ympärillä.

huilistiLounaan nautimme ”salakapakassa” nimeltä Windie´s. Apartheidin aikana mustat eivät saaneet ostaa alkoholia, mutta naiset onnistuivat hankkimaan sitä ystävystymällä valkoisten kanssa ja perustivat sitten koteihin pubeja/baareja. Windielläkin oli ollut olohuoneessaan tällainen salakapakka ja vuoden 1994 jälkeen on paikalla laillinen ravintola, joka on paikallisten suosima ja johon mahtuu myös bussilastillinen turisteja. Sinne mekin. Kotiruokatyyppinen buffet oli kelpo, jollei jopa oivallinen. Kuten kaikissa muissakin ruokapaikoissa lihapadat ovat olleet sapuskan ydin: lammasta, broileria, nautaa. Patoja en ole juuri syönyt, mutta makkaroita. Ne on hyviä täällä. Ja sitten jotain sisäelinpataa josta en tiennyt mitä ihmettä se sisälsi, mutta hyväähän se oli. Paikallinen bändi soitti iloista lounasmusiikkia ja me nautimme.

Lounaan jälkeen jatkoimme viiden miljoonan (!) asukkaan Sowetoon tutustumista. Desmondin kertoessa apartheidin ajasta, elämästä apartheidin aikana, 13-vuotiaasta Hectorista, joka kuoli saamiinsa luoteihin levottomuuksien alkaessa, kaikista niistä nuorista, jotka katosivat vapaustaistelun aikana, kaikista niistä käsittämättömistä sortotoimista, joita sowetolaiset ja mustat 1970-ja 1980-luvulla joutuivat kokemaan, sai nieleksimään. Desmond ja Riitta Tiesinhän niistä, olimme toki kuuleet ja lukeneet niistä jotain, mutta kun käveli kadulla, jossa nuoria oli ammuttu, näki talon, josta Mandela joutui vankeuteen, kuuli tuon sorron ajan eläneen miehen kertovan tästä kaikesta ja näki, että se koski häneen vieläkin, – niin, oli mentävä syrjään. Oli oltava hetken yksin, oli oltava hetken hiljaa…

soweto1

Sowetosta lähdimme Johannesburgin lentokentälle. Sielläkin – kuten tällä matkalla oikeastaan koko ajan – kaikki sujui hyvin ja helposti. Kone Kapkaupunkiin lähti 17.40 ja puoli kahdeksalta laskeuduimme Afrikan eteläkärkeen. Olemme Cape Townissa. Hotelli Portswood on hyvä. Tästä on melkein näköyhteys Waterfrontin alueelle. Sinne lähdimme heti  …

Oli meillä kohdekin: Belthazar. Maailman suurin viinibaari (600 viiniä, 250 niistä tarjoillaan laseittain…). Söimmekin. Eka kertaa ”off the group”. Hmmm… Olemme oikein tyytyväisiä. Erinomaisen tyytyväisiä.

Huomenna on tämän reissun eka aamu kun ei ole kovin varhaista lähtöä … Vasta puoli kymmeneltä kohti Pöytävuorta mikäli kohtuullisen kova tuuli ei estä nousua köysiradalla yli kilometrin korkeuteen.

Safareilta

Maanantai-ilta. Ensimmäinen hieman pitempi ”vapaahetki” tällä reissulla. On ollut ohjelmaa yllin kyllin. Joka päivä aamuvarhaisesta lähtien …

Neljä kolmisen tuntia kestävää, noin 50–60 kilometrin pituista safariajoa Peterin kyydissä ja opastamana on nyt koettu. Ja hurjasti pidetty koetusta. Kuinka kauniita vuorten reunustamat maisemat ovatkaan olleet!

Eilen illan safariajo oli tavattoman hieno. Oli lämmin, oli aurinkoista ja me näimme paljon eläimiä. Heti kohta kun kierros alkoi, näimme Hippo-perheen hereillä, pinnalla. Näimme ne vielä palatessa ajolta, jo pimeässä, tepastelevan jokaöiselle ruoanhakumatkalleen. (Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla. suosittelen)

hippoperhe

Muurahaiskarhut nähtiin nekin aika hämärässä, pimeässä. Pieniä olivat, vikkeliä. Uusia antilooppilajeja löydettiin, pyhäiibis-lintu (monta sellaista yhdessä puussa, pitkänokkaisia, kahlaajia) ja kiljumerikotka linnuista komeimmat, voiko olla pääskystä jolla on oranssi pää ja sähkönsininen selkä, oranssi vatsapuoli? Sellaisen linnun, siis pääskysen näköisen, joka tapauksessa näimme. Bushmannin maalarinpensseli -niminen töpökkäkukka on merkillinen, poikkeava väriläikkä muutoin vihreän ja ruskean eri sävyissä vaihtelevassa luonnossa.

Eilisen kohokohta oli kun Peter lähti yhtäkkiä ajamaan lujempaa (tiet surkeita, autot lehtijousitettuja kuorma-autoja, joiden lavalle tehty matkustamo), noin viittäkymppiä (porukkamme toisessa autossa oli menty paljon lujempaa), ihmettelemme, mitä nyt? Peter on saanut radiopuhelimella vinkin: Gepardi nähty! Muitakin autokuntia on laajan savannin reunalla, kiikarit kulkevat kädestä käteen, kameroita viritellään. Kun Peter näyttää ja opastaa, ymmärrämme, että yksi kiven näköinen murikka on gepardin pää. Katselemme kaukaa (autoista ei saa safarien aikana nousta pois) ja odotamme.

gepardi

Pahkasika alatuulen puolella on kuin tyrkyllä illalliseksi, mutta gapardia ei kiinnosta. Kääntää kylkeään, heilauttaa häntäänsä, juuri ja juuri näemme sen heinikon keskeltä. Sitten  odotus palkitaan: lähellä oleva gnu saa gepardin nousemaan, lähtemään kohti. Odotamme ja katsomme. Gnu tekee pyrähdyksiä, pysähtyy, katsoo gepardia, joka lähestyy, pakenee taas hetken, pysähtyy…

Lopultakaan gepardi ei piittaa saaliista. Jatkaa vain matkaansa kohti läheistä pientä järveä. Yhtäkkiä gepardin perässä on shakaali. Se seuraa kissaeläintä, jopa pyörii sen virtsassa saadakseen osansa hienomman, korkeampiarvoisen eläimen tuntumasta. Koko laajan kansallispuiston alueella on kaksi gepardia ja me näimme niistä toisen. Ja näimme sen tänä aamuna uudelleen! Peter näki sen ja näytti meillekin! Käsittämätöntä, miten pystyi sen näkemään!

sunset

Eilisellä ajolla auringonlasku Afrikan taivaan alla oli kaunis. Dramaattinen taivas. Ja yhtäkkiä on pimeä. Luulemme että Peter kääntää jo kohti Bakubung Lodgea, olisiko jo aika illalliselle? Mutta hän tuntuukin valinneen jonkin sivureitin taas. Ajaa pimeässä, ajaa ja ajaa. Yhtäkkiä: ei voi olla totta! Naarasleijona lönkyttelee tiellä edessämme. Pimeässä, savitiellä. Piittaamatta meistä lönkyttelee parikymmentä metriä edellämme. Puolisen kilometriä ajelemme sen perässä kunnes se livahtaa tieltä metsään… Tuntuu kovin epätodelliselta…

Tänään aamuajolla pääsimme myös ihan norsun viereen. Sirkuksessakaan ei pääse lähemmäs norsua. Tämä yksinäinen noin parikymmenvuotias uros oli repalekorvainen, torahampaansakin katkonut otus. Mikä lie tappelupukari! Tänään näimme myös virtahevon raadon. Kolme viikkoa sitten kuolleesta eläimestä ei ollut jäljellä juuri muuta kuin ranka ja raadon haju! Huh!

Aamuajon jälkeen aamiainen, pesulle ja sitten kohti läheistä Sun Cityä. Se on sellainen pienois Las Vegas/Disneyland tms. Kovin koreaa. Kovin keinotekoista. Tulipahan nähtyä. Ensin aperitiivit jo tutuksi tulleiden kanssa ja sitten lounas Palace-hotellissa joka oli kuin prinsessa Ruususen linna (paitsi mahtipontisempi) oli hyvä. Seura mukavaa.

Altaalla oltiin äsken tunteroinen, aurinko meni pilveen, me sisälle.  Siispä aikaa postaamiseen ja pakkaamiseen. Huomenna aamulla varhain lähtö kohti Johannesburgia, Sowetoa ja iltapäivällä lento Kapkaupunkiin. Etelä-Afrikan kirjeenvaihtajanne lähtee nyt illalliselle, pyrkii palaamaan huomenna asiaan. Bakubungista  kuulemiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…

__________________

Kommentointi näyttää taas takkuilevan. KS. ALLA OLEVA …

Pilanesberg

Pilanesberg on 500 neliökilometrin laajuinen riistansuojelualue, joka on tulivuorenpurkauksen jäljiltä vulkaanista ja jossa on vuoria, – ei, eivät ne ole tuntureita, vaikka väistämättä maisemassa on jotain – hyvin vähän – samankaltaista. Pilanesberg on yli 1000 mpy, mikä tekee öistä viileitä.  Tai no … kaikki on suhteellista.

Eilen iltapäivällä elämämme ensimmäinen safari. Lähdimme iltapäivälla puoliviideltä ja ajo kesti kolmisen tuntia. Tänä aamuna lähtö jo klo 5.30. Auringon noustessa kohti savanneja. Olenhan minä vaikuttunut. Lähtiessämme  tälle matkalle jo tiesimme, että tämä  on erilainen kuin yksikään aiempi. Ja kyllä, – ollaanhan me luontoihmisiä, edes Lapissa, – mutta onhan parilla ajolla nähty ja koettu jotain erityistä! Jotain aivan erityistä.

kirahviAntiloopit ja apinat. Tietysti. Kirahvi, niitä oli heti monta, oli hieno. Se on ylväs, se on iso. Peter, meidän riistaopas ja -kuljettaja löysi ja kertoi eläimistä. Eilen luulimme pääseemme HYVIN lähelle sarvikuonoja, mutta tänä aamuna olimme oikeasti niiden vieressä.

Tänään näimme lisää kirahveja. Paljon. Kunigastrappi (painavin lintu joka lentää), uros, about 18 kg oli ylväs kävellessään aamulla. Puna-antiloopin (pieni, spanielin kokoinen, kaunis kuin mikä) loikka viehkeä. Impaloiden sarvitappelunkin näimme. Ja seeproja kuin poroja pohjoisessa. Kaikkea. Lintujen laulua.

Eilen ilta-ajolla oli kylmä, vaikka olimme aika hyvin osanneet varautua: Haglöfsin windstopperit olivat lava-auton kyydissä tarpeen. Otin kymmeniä kuvia, yritin olla touhottamatta, vaikka tytär ei olekaan mukana ”älä äippä niin hirveästi kouhkaa, pakkoko on innostua?” No minä innostuin.

Afrikan ilta-aurinkoa odotin, saimme sateen.

”Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren …” (Fröbelin palikoiden laulu soi päässä). Sateessa istuimme lava-auton kyydissä ja yritimme kovasti nähdä meille näytetyt heinikossa olevat leijonat. Olimme vakuuttuneita että ne näimme, kunnes pimeässä, Peterin valonheitinten valossa, sateessa sitten näimme ne oikeasti: kaksi urosleijonaa heinikossa, nousivat hetkeksi ylös, venyttelivät, käänsivät kylkeä ja asettuivat tyynen rauhalllisesti uudelleen makuulle. Siis näimme leijonat. Kohta lähdemme kolmannelle ajolle, ja toivomme näkevämme ne vielä paremmin. Jotta saisimme niistä kuvatkin.

Eilen näimme big fivestä (leijona, puhveli, sarvikuono, norsu ja leopardi) myös kaksi muuta: eli sarvikuonon ja norsun. Norsut olivat merkillisen tummia: opas kertoi, että se johtuu sateesta. Norsut ovat kerrankin pestyjä. Vailla pölyä päällään.

Jossain vaiheessa safaria toteamme pehtoorin kanssa, että onneksi sittenkin varasimme tällaisen valmismatkan. Meillähän on tapana tehdä enemmän tai vähemmän omatoimireissuja, mutta kyllä täällä tämä vaihtoehto on hyväksi havaittu.

Safarereilla oli NIIIIIN paljon. Tänään aamulla ennen kuutta tapasimme Hippo-perheen. Tosin hyvin kaukaa. Virtahevot pienessä järvessä aamulevolla. Linnut lauloivat. Mangusti juoksi tien yli, ja pillerinpyörittäjä oli löytänyt työstettävän läjän.  Aurinko nousi.  Mekin heräilimme, innostuimme.

Eilen iltasafari päättyi tuuleen, vesisateeseen. Safariauton ikkunamuovit laskettiin alas. Istuimme poukkoilevan auton kyydissä, halusin nukkumaan. Ajoimme, ajoimme. Salamat vuoren takana, ei jyrinää, mutta paljon välähdyksiä. Selvästikin nousimme vuoren rinnettä ylös, yhtäkkiä olemme ”leirissä”.  ”Puiden yli metsän siimekseen” (voiko se kirjan nimi olla sellainen, Hemingwayn kuitenkin) tulee mieleen. Nuotiotuli ja pitkät pöydät. Huumaava ruoan tuoksu. Ei ole isommasti nälkä, mutta ei voi olla ottamatta. Paikallisten pääruoka (vastaa meidän ruokavaliossa perunaa) on maissipuuro. No nyt on maistettu, ei tarvitse tänään sillä vatsaansa täyttää. Ihanaa kanelilla maustettua kurpitsaa, lammaspataa. Hyvin lihapitoista on tähän asti olleet täällä tarjoilut. Tähän asti olemme syöneet vain (ei oikeastaan ole ollut muuta mahdollisuuttakaan) ”ryhmäruokia”. Mutta porukka on mukava ja ruoka erinomaista, joten miksei?

Eilinen ilta päättyi sateeseen ja sammakoiden kurnutukseen, tämä aamu alkoi poutaisena ja papukaijojen melskatessa ikkunan takana. Lämmintä on terassimme mittarissa +26 . Päivä oltu altaalla, ja lounaalla (herra varjelkoon tätä syömistä ilman kunnon liikuntaa!) Nyt on lähdettävä etsimään lämmintä ylle: aika iltasafarille.

Matka maailman toiselle puolelle

Bakubung Lodge, Pilanesberg, Etelä-Afrikka.

Täällä ollaan. Tasan vuorokausi Rantapellosta tänne.

Kone Frankfurt – Johannesburg oli iso Jumbojet. Kaksikerroksinen kone, johon mahtui 300 matkustajaa. Se kun nousi – ja tuuli jatkui edelleen kovana ­– oli touhussa sellaista massiivisen voiman tuntua. Toisaalta turbulenssitkin siinä massassa tuntuivat. Tarjosivat herkullisenoloista yöpalaakin, jätin väliin, maistoin vain pehtoorin bratwurst/salaatti/vihannesannoksen reunalta. Yhden aikoihin yrittelimme unta.

jumbo

Aamuvarhain neljän tietämissä huono olo, tosi huono. Vessassa jono, ja klonks. Pyörtyä pamahdin koneen käytävälle. Olin kuulemma lyönyt pääni seinään, sanoi lentoemo, joka istui koneen takaosassa lueskelemassa. Taju oli kankaalla vain hetken. Komusin istumaan ja huilailin puolisen tuntia.  Lentoemoilla tuntui olevan kokemusta, miten homma hoidellaan: sokeria, suolaa ja juotavaa. Olisivat mittailleet veranpainettakin, mutta mitäpä sitä mittailemaan; tiesinhän tuon, jotta kovin oli matalalla. Matalalla se minulla on aina, mutta taisi humplahtaa turhan alas. Eiköhän verenluovutuksellakin ollut  osansa asiassa. Mutta ohi meni.

Johannesburgiin laskeuduttiin yhdeksän kieppeissä: värikästä. Jo lentokentällä ensimmäinen tuntuma, että värikästä.

Värikästä oli jatkossakin.  Lentokentältä ajelimme kohti Pilanesbergin aluetta ja tietöineen, pysähdyksineen matka kesti kolmisen tuntia. Maa näytti ehkä hieman vauraammalta kuin olimme kuvitelleet ja paljon kauniimmalta kuin olimme kuvitelleet. Ajoimme  Johannesburgin ohi, Pretorian ohi. Pretoria on 60 km pitkä, kapea maan hallinnollinen pääkaupunki, jonka keskustaan emme  menneet ja jossa on 100 000 jakarandapuuta. Hienon hieno laventelin värinen kukka.

Johannesburg

Värikkäitä olivat myös aaltopelti-hökkelikylien talot, joita riitti. (kuvassa taustalla häivähdys jakarandastakin)

Iltapäivällä hotellissa lounas, pienet unet, nettiyhteyden kuntoonsaattaminen.

safari

Olemme juuri palanneet ensimmäiseltä safariajolta ja illalliselta ”maaseudulla” nuotioiden ääreltä. Niistä huomenna, nyt on mentävä nukkumaan, sillä lähtö aamusafarille on klo 5.30. Kunhan nuo pihalla älämölöä pitävät sammakot lopettaisivat …

Frankfurt

Laskeutuessa 15 m/s tuulta ja se tuntui.  Ei olla vielä puolivälissäkään matkaa. Mutta ”Ei pidä vain varrota perille pääsyä on myös nautittava matkallaolosta”. Olemme yrittäneet.

Rantapellosta lähdimme puoli yhden maissa. Sitä ennen pari tuntia töitä, joita jatkoin vielä kampaajallakin. Opiskelijoiden esseet lukemisena samalla kun Irmeli sai hiuksistoni matkakuntoon. Ja eiku menoksi.

Oulunsalon kentällä satoi räntää. Se antoi yhden hyvän syyn nauttia matkallaolosta. Ollaan lähdössä pois loskasta. Ollaan lomalla. Helsingin lentokentän terminaaliremontti ja uudet järjestelyt takasivat meille kävelyä ja liikuntaa. Löydettiin matkalaukut. Vaihdettiin terminaalia, koska Lufthansa liikennöi terminaalista 1 ja Finnair terminaalista 2.  

Tapasimme (matkatoimisto Olympian) matkanjohtajamme, joka on melkein tuttu. Tulevan viikon matkaseurueemme (meitä on yhteensä 26) näimme myös. Keski-ikä jotensakin sama kuin omamme. Eikä lapsiperheitä eikä Kanarianmatkaajienkaan profiiliin kuuluvaa porukkaa.

Check in ja  turvatarkastus sujuivat jouhevasti. Vaihdoimme valuuttaa: Etelä-Afrikan randeja saa yhdellä eurolla 11. Helppo kurssi: suunnilleen kymmenellä kun jakaa niin hinta on siinä. Käytiin taas terminaali kakkosessa: Wine and Fly:ssa lasilliset Ruinartin roseeta. Ei voi valittaa matkallaoloa. Takaisin terminaali ykköseen, Lufthansa lähti puolisen tuntia myöhässä. Lentoyhtiön iltaruoka samanlainen puuhapaketti kuin Finskinkin eväät, viini bulkkitavaraa. Saksalaista punaviiniä?  Hmph!

Lufthansalla jatketaankin. Klo 22.30 lähtee kone Johannesburgiin. Kolmas lento kestää 10 tuntia. Huomenaamulla Etelä-Afrikassa. Johannesburgista Pilanesbergin riistasuojelualueelle (Afrikan neljänneksi suurin) bussimatka kestää pari tuntia. Jotta vuorokausi kotoa perille. Jatkamme matkallaolon nauttimisesta.

Pakkauksen jälkeen

Matkaohjeistuksessa luki että ”Safarilla emme pukeudu kirkkaanvärisiin vaatteisiin”. Khakinvärisiä vaatteita ? Just. Ei niin, että minulla mitään retliiniä tai oranssia olisikaan. Vaatekaapin perusvärit kun ovat musta, valkoinen ja harmaa. Eiköhän niillä mennä Afrikassakin. Taskulamppu on. Ja sadekamppeet. Siellä näyttää sää vaihtuvan eteläiseksi: siellä se tarkoittaa tuulta Antarktikselta elikkäs etelätuuli on kylmä!

Ja lääkkeitä pikkuinen kassillinen. Olen aina ollut sitä mieltä, että mitä paremmin reissulle varustautuu, sitä vähemmän siellä mitään tarvii. Koskee erityisesti lääkkeitä. Malarialääkkeitä ei ole, kun alue ei kuulemma ole malaria-aluetta. Toivottavasti ei ole.

Ja mukana on kamera. Kaksikin. Kiikarit. Muistikirja. Paljon on kirjoitettava muistiin. Ja miniläppäri. Toivon voivani sieltä bloggailla. Pysykää linjoilla. 🙂

Ojenna kätesi ja sulje silmäsi

Töissä lomallelähdön meininki: jotta hopusti hommia pois alta. Ja töistä sitten hopusti kaupungille.

Ojensin käteni, itse asiassa molemmat. Kävin verenluovutuksessa ennen kuin taas joudun matkan takia karanteeniin. Vaikka luovutuskertoja alkaa olla liki puolensataa, ei se aina ole helppoa: nytkin on molemmat kyynärtaipeet – paitsi kohtuullisen pahassa taiveihottumassa – myös hyvää vauhtia mustumassa ja neulanjäljet ovat isot. Se on mukava kun ollaan lähdössä lyhythihakeleihin! Tahtoo aina suonet paeta neulaa, ja sitten kokeillaan toisesta kädestä, ja yritettäisikö vielä uudelleen toisesta…?

Ja sitten Veripalvelusta kosmetologille: tarkoituksena ottaa kestovärit kulmiin ja ripsiin. Se kun on reissussa ja lämmössä, uidessa ja hikoillessa (aivan niinkuin minäkin muka hikoilisin. Saa olla TOSI lämmin että minulle hiki tulee!) hyväksi havaittu juttu. Ei tarvi juuri meikkien kanssa tupuloida, ja silti on naama edes jotensakin kuosissa. Mutta onko nyt? Joo, väriä on. Kestovärit on luomillakin, ylhäällä ja alhaalla. Aika tummat on silmänympärykset.

Käsivarret piikitettyinä, naama kalpeana ja silmät mustana. Tässä sitä ollaankin jo pitkälti tehty matkavalmisteluja.

Lokakuun ruokahaaste: leffaruokaa

Sisilia. Sàvocan kylä. Pienen aukion laidalla Bar Vitelli, jossa Michael Corleone ja Apollonia kohtaavat.  Kummisetä-elokuvan maisemissa, tunnelmissa.

Sisilian välimerellisissä, kuvauksellisissa maisemissa Forza d´Agron kylässä, jossa sielläkin on Kummisetä-elokuvia kuvattu, saimme jotensakin tasan vuosi sitten syödäksemme Pesce spada alla Siciliana (miekkakalaa sisilialaisittain). Sieltä tuomisena makumuisto, mutta myös resepti. Melkein kuin elokuvasta saatu resepti siis. Miekkakalaa meidän kalatiskillä on tarjolla kovin harvoin, eikä koskaan noin komeita kuin Sisiliassa oli (klikkaa kollaasi suuremmaksi, näet kalatkin paremmin), joten reseptiä on sovellettu sekä lohelle että kuhalle.

Sisilia

Syyskuun ruokahaasteen Syysillan kaaliherkullaan voittanut Jytis asetti Herkku ja koukku -blogissa mainion haasteen: Leffaruokaa.  Lokakuun ruokahaasteena on siis tehdä ruoka, jonka innoittajana on elokuva. Vaikka haasteeseen on jo Kirsikkakin vastannut Kummisetä-leffojen innoittamana, en voi olla tekemättä samoin. Siispä osallistun reseptillä, jonka nimi olkoon vaikka

Corleonen kuha

2 silputtua sipulia

2 pilkottua lehtisellerin vartta

2 murskattua valkosipulin kynttä

2 laakerinlehteä

5 rkl oliiviöljyä

5 kaltattua, palasiksi hakattua tomaattia (hyvä tölkkitavarakin käy)

2 tl sokeria

½ ploa kuivaa valkoviiniä

suolaa ja pippuria

600 g kuhafilettä (tai miekkakalaa tai lohta)

kuha_ainekset

Pehmitä sipuli, lehtiselleri, valkosipuli ja laakerinlehti ruokalusikallisessa oliiviöljyä. Lisää tomaatit ja sokeri. Hauduta aineksia viitisen minuuttia.

Lisää viini, suola ja pippuri. Hauduta toiset viisi minuuttia.

Lisää annospaloiksi leikattu kala. Käännä kala kerran. Kuha kypsyy nopeasti, noin viisi, korkeintaan kymmenen minuuttia. Kun se on valkoista, eikä enää läpikuultavaa, se on valmista. Perfetto!

Corleonen kuha

Rapitala Kalan valmistukseen tarvitaan viiniä: sisilialainen Rapitala sopii siihen ovallisesti.

(Kaikki kuvat muuten suurenevat klikkaamalla).

Rapitala-viini ja Nino Rotan säveltämä Kummisetä-elokuvan musiikki,

Waltz erityisesti :),

tekevät leffaruoasta melkein aitoitalialaisen.

Bon appetito!

~~~~~~~~~~~

Traileri vie tunnelmaan…

http://www.youtube.com/watch?v=lSj9IdwLfzo

Kirjojen maailmassa

Nythän on niin, että eilen siivosin kotona kirjahyllyt. Oli pakko. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – olen viimeisen kuukauden aikana repsahtanut uusiin ja vanhoihin kirjoihin, sitä paitsi olen saanut kirjoja työn kautta, saanut niitä kollegoilta ja saanut niitä ystäviltä. Vastoin kaikkia aikeitani – taas kerran – nyt on siis  myös luovuttava kirjoista. Meille ei enää mahdu. Päätin viedä kirjoja töihin. Historiakirjoja historiatieteiden käytävällä olevan työhuoneeni kirjahyllyihin, sinnehän ne historiakirjat kuuluvatkin. No mahtuuko sinne? No ei mahdu! Ryhdyin sitten tänään iltapäivällä perkaamaan sielläkin hyllyjä. Ja nyt minulla on kaksi kassillista kirjoja, ylimääräisiä kirjoja. Ja jälleen kerran vannottu lupaus: en hanki enää kirjoja. Hah! Sama kuin lupaisin, etten enää syö.

Eilen iltasella, myöhään yöhön luin Cape Town and Winelands-, Olympian Afrikka- (matkatoimiston tuotos) ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjoja. Afrikassa on käyty kerran ennen: vuonna 2005 Marokossa (Agadirissa ja Marrakeshisssa) mutta ei koskaan Saharan eteläpuolella.

Merkillistä, miten noita kirjoja lukiessani palaan lapsuuteeni. Ehkä koska Lif ja Puff -aamiaismuropaketeista keräsimme Afrikan pieniä muovieläimiä (aina kun oli minun vuoroni saada paketista paljastuva ylläri sain harmaita möhkälemäisia virtahepoja ja veljeni sai aina kaikki kauniit seeprat ja harvinaiset leijonat). Ja lapsuudessa katseltiin ja luettiin Tarzaneita. Eivätkös Pekka ja Pätkäkin käyneet Afrikassa? Ehkä Afrikka vie lapsuuteen, koska alaluokkien maantiedon (vai ympäristöopin nimelläkö se silloin oli?) tunneilla oli kiehtovaa kuulla ja lukea Afrikasta, ehkä koska seurakunnan kerhossa meille kävi lähetystyöntekijä kertomassa elämästä Afrikassa. En tiedä. Kirjat vievät menneeseen. Taas kerran.

Blixenin kirja kyllä tuo mieleeni myös opintoni. Tein graduni Englannin 1700-luvun siirtomaapolitiikasta, ja merkillistä kuinka tanskalaisen 1910- ja 1920-luvulla  Keniassa eläneen naisen (sinänsä hieno) teksti tuo mieleen ne kirjeet, joita englantilaiset kirjoittivat Lontooseen 1700-luvun lopulla ja joita minä luin 1980-luvun alussa. Mennyt maailma.

Meri ja matka

Tommy Taberman sanoi eilen radiossa, että hänelle meri antaa illuusion vapaudesta, luulon siitä, että ihminen voi lähteä,  mihin vain, millon vain. Ajattelin, että minulle tunturit antavat saman tunteen, – ei meri. Tänään kun en päässyt tunturiin,  kävelin merenrantaan. Hieno, tyyni sää. Hienon hieno.

Syksyn värit ovat kauniita. Ei Oulussa yleensä tähän aikaan ole näin kaunista, tyyntä, aurinkoista. Tänään oli. Tuntuu hyvälle.

Otin kuvan kuustakin. Ajattelin että otan ensi sunnuntainakin. Puolelta päivin. Miltä kuu näyttää seitsemän päivän kuluttua  ja 11 000 kilometrin matkanteon jälkeen.

kuu

Perjantaina lähdemme. On yleensä aina hienoa lähteä reissuun, nytkin. Tietysti. Mutta nyt matkassa on erinomaisen suuri jännitys, sillä kohde on ihan uusi. Todellakin jotain aivan uutta. Jo ajatus sinne lähdöstä antaa illuusion siitä, että ihminen voi lähteä mihin vain. Illuusion siitä, että on vapaa.

Matkaamme Etelä-Afrikkaan. Ensin lennämme (Helsingin ja Frankfurtin kautta) Johannesburgiin, josta jatkamme bussilla Pilanesbergin riistansuojelualueelle, siellä pääsemme parina päivänä safariajoille. Pilanesbergissä olemme kolme yötä ja loppuviikoksi lennämme Kapkaupunkiin, jota sanotaan yhdeksi maailman kauneimmaksi kaupungiksi. Tunnen vain yhden ihmisen, joka on siellä käynyt ja hänestäkin se on tavattoman kaunis kaupunki. Odotamme kovasti…

Ajankulu

Ilta. Äkkiä on ilta. Lauantaina aina liian äkkiä.

shotit

Hieno sää, kylmähkö, mutta haravoidessa ja pihatöissä iltapäivällä melkein hiki. Ulkonaolo teki työviikon jälkeen hyvää, vieläkin poskia kuumottaa. Ehkä osansa siihen on myös runsaahkolla aterialla. Söimme aika myöhään, vasta kun duunaritytär kotiutui. Poro-ossobuccoa, ruusukaalia ja palsternakkaa sekä korvasienimuhennosta. Ja sitten noita kuvassa näkyviä mangoshotteja jälkkäriksi. Antiikkimessuilla ( ja Kädentaitomessuilla, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua) käytiin sisaren kanssa ja mukaan tarttui paitsi pari vanhaa keittokirjaa (ihan tutkimuksellisista syistä ostin! 🙂 ) ja nuo pienet siniset lasit.

Oli pikkuruisiin laseihin kehiteltävä jotain tarjottavaa: alimmaisena mangososetta (pakastetuista palasista pamixilla sekaisin, vähän vanilja- ja tavallista sokeria sekaan), sitten loraus Caramel-siirappia ja päälle nokare sitruunarahkaa. Ei ollut ollenkaan huono shotti. Ja uudet antiikkilasit tuli testattua.

Tavallista parempaan tarjoiluun oli muukin syy kuin uudet astiat: seuraavat kaksi lauantaita olemme reissussa – jos kaikki menee kuten toiveisssa on.

Ja sitten kolmen viikon päästä esikoinen muuttaa. Aika kuluu. Äkkiä se kuluu.

Hullut päivät a la Tavastkenkä

Toinen työmatka Pyhännälle on ohi: puutaloteollisuuden historiahanke on minun osaltani hanskattu. Aina nämä opiskelijatyönä tehtävät tilaushistoriahankkeet eivät  onnistu. Tämä onnistui. Hyvä niin. Loppupalaverin ja kiitosten jälkeen oli käytävä vielä paikallisessa kyläkaupassa: olen syvästi pahoillani etten sittenkin kehdannut kaivaa kameraa esiin ja kuvata Tavastkengän kyläkaupan ainutlaatuista valikoimaa ja tunnelmaa. Ei tarvinnut enää Ouluun palatessa Stockalle tunkea, olihan kaupankäyntiä tullut jo harjoitettua! Yllin kyllin. Oikeasti en keksinyt muuta ostettavaa kuin Pätkiksen ja vesipullon. Fairya olisin voinut kyllä ostaa, mutta olin jotensakin lamaantunut, joten ei tullut turhia heräteostoksia tehtyä eikä törsäiltyä.

On perjantai, työt tehty ja Don David -punaviini camembert-juuston (AOC:ta ei Oulusta löydy) kanssa maistuu oivalliselle.

Elämä on täynnä valintoja

Kollega lähti eilen Bolognaan Euroopan yliopistojen historiatieteiden opetusfoorumin kokoukseen, toinen kollega on Latiumissa ja Roomassa oppaana Historian Ystäväin Liiton matkalla, kolmas palasi viime viikolla Virosta esitelmöimästä ja yksi on lähdössä syyslomalla arkistomatkalle Yhdysvaltoihin. Minäkin lähden huomenna työmatkalle: lähden Pyhännälle.

Ei, en minä valita. Minusta on mukava mennä huomenna Pyhännälle.

C u @ the car

Perheessä on neljä ajokorttia, pari autoa, joista aina toinen, vuorotellen on viimeisen viikon aikana ollut huollossa, renkaiden vaihdossa, naarmujen maalauksella, joten yhden auton tekniikalla on oikeastaan viikko menty…  Samaan aikaan sää ollut aika ajoin  sellainen, ettei ketään ole huvittanut kävellä tai pyöräillä kouluun, yliopistolle, salille, asioille, kauppaan tai totta puhuen tänäänkään ei paljon olisi huvittanut liikkua kodin ulkopuolelle yhtään mihinkään tai ollenkaan. Logistiikka on siis vaatinut poikkeuksellisen paljon sovittelua, mutta tästä huolimatta olemme kaikki tahoillemme päässeet, ja hommat ainakin suunnilleen hoidettu.

Tyttären kanssa meillä on jo reilun vuoden kokemus kimppakyydeistä. Yleensä tytär kyllä on muutaman  kilometrin matkan pyöräillytkin, mutta pakkasilla ja pyryssä, sateella ja sumussa on sumplittu kulkemisia ja hakemisia. See you at the car -tekstari sai ensimmäistä kertaa sen saadessani aikaiseksi mukavan tunnun: jokin läikähti sisällä. On vaan niin mukava kun tytärkin on lipastolla (Lipasto on aina parempi nimitys yliopistolle kuin koulu. Tästäkin olemme keskustelleet. Usein. Ja olleet toistuvasti eri mieltä. Mutta ei se haittaa. Yliopisto, lipasto tai koulu. Siellä me molemmat ollaan.) Ne muutaman minuutin yhteiset matkat aamulla tai päivän päätteeksi ovat tuntuneet mukavalle. Tänään räntäsateessa kampukselle mennessä lupailin talvella kiertää Tuiran kautta ja hakea kauppatieteen ylioppilaan kyytiin. Jo kuukauden päästä asumme eri osoitteissa. Sitten voin laittaa aamusella viestin C u @ the car.

Kyllä minä siihen totun. Totunhan?

Leffassa ruoanlaittoa ja bloggailua – jotain tuttua?

Töissä kummallisesti tunsin olevani ulkopuolinen. Mutta ilta meni mukavasti kunhan sitä suoraan töistä ehdin viettämään: systerin kanssa kaupungille syömään (Scandic hotellin Torilla tarjosi oivallista maksaa ja siikaa), ehdimme tovin jutellakin ennen kuin oli aika leffalle. Julia & Julie viihdyttivät meitä parituntisen oikein hyvin. Eihän se suuria tunteita herättänyt, mutta intohimoista ruoanlaittamista, New Yorkia, parisuhteita  ja bloggailua karismaattisten näyttelijöiden (joskin Meryl Streepin merkillinen pakotettu? aksentti häiritsi minua) esittäminä passasi meille.

Kuu pienenee jo – onneksi. Tähtiäkin tänä iltana näkyy. Väsyttää hyvin paljon. Ja Anna Puu laulaa ”Se pistää miettimään … ”  Yritän olla miettimättä ja menen nukkumaan. Huomenna on taas töissäkin mietittävää … Jotain puuttuu. Mutta yritän löytää ilon. Taas. Työstä. Siitäkin.