On hyviä ja huonoja päiviä. Tänään on tuollainen jälkimmäinen. Ei siis paljon kannata kirjoitella. Kaiken muun lisäksi leikkaushaava repeilee ja särkee.
Mutta yrityksiä mukavampien päivien järjestämiseksi olen pyrkinyt tekemään. Kesälomamatkojen (Katalonia ja Karjala) parissa surkea hiljaisesti uikuttava marttyyrimielialani on unohtunut.
Ja tytär tulee tänään kotiin! Se on hyvä juttu se.
Tämän päivän ykkösjuttu on ollut kasvimaan laitto. Vihdoin. Ikinä en ole kylvänyt ja istutellut näin myöhään. Eikä ikinä ole ollut niin kylmä kuin tänään. Hieman poikkeavan valikoiman laittelin tänä vuonna. Ei porkkanoita eikä retiisejä, yrttipainotteiseksi meni…
Ruohosipuli ja lipstikka ovat monivuotisia, viimevuotiset valkosipulit nousevat vasta nyt :), raparperi tietysti. Sitten kylvin tilliä, persiljaa, salaattia, herneitä, niittykukkia ja pitkästä aikaa kyssäkaalta. Ruukkuihin vielä lisää basilikaa ja rosmariinia.
Puutarhalta ostin muutaman yrttitaimen (rakuunaa ja rosmariinia) ja pöllin idean pistää niitä koriin, ovat Festan keittiön oven vieressä kätevästi käytettävissä. Eilenkin niistä jo iloa kun poronfileitä koristelin ja maustoin. Rosmariini on siihen erinomaisen hyvää…
Lupasin posteilla tänään muutakin reseptiikkaa pitkästä aikaa. Ensinnäkin eilinen jälkiruoka: lämpimiä suklaakakkusia ja pistaasijäätelöä. Resepti on mukaelma Marko Koskisen keittokirjasta (Passione).
Suklaakakkuisiin tarvitaan
200 g voita
2½ dl sokeria
4 kananmunaa
2½ dl vehnäjauhoja
4 rkl kaakaojauhoja (Van Heuten tai Ögon)
1 tl leivinjauhetta
220 g tummaa suklaata
Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja lopuksi huoneenlämpöinen sulatettu suklaa. Kaada taikinaa voideltuihin pikkuvuokiin. Paista 190-asteisessa uunissa noin 6 – 8 minuuttia. Kumoa ja tarjoa jäätelön kanssa. Kerran tein Koskisen ohjeen mukaan pistaasijäätelönkin alusta asti itse, mutta siitä ei mielestäni tullut vaivan arvoista. Siispä eilen fuskasin: 2 pakettia Mövenpickin vanilla dreamia (Valion vaniljajätskikin varmasti käy) ja liki desin verran kuorittuja ja murskattuja pistaasipähkinöitä sekä puoli punttia minttua sekaisin keskenään. Jätskimassa painellaan pikkuvuokiin. Lämmin suklaakakku ja kylmä jäätelö ovat vallan mainio yhdistelmä. (klikkaamalla kuva suurenee)
Sitten grillimaissien ja vaikka salaatin, tai kurkun tai monen muun kanssa kelvollinen dippi/salaattikastike.
Chili-kermaviilikastike
2 dl kermaviiliä
2 rkl majoneesia
1 rkl tomaattiketsuppia
1 valkosipulinkynsi murskattuna
½ tl suolaa
ripaus sokeria
1 – 2 tl chilijauhetta
Lisäksi ruohosipulia silputtuna – paljon!, ja mustapippuria maun mukaan. Sekoita aineet keskenään ja laita vähäksi aikaa makuuntumaan jääkaappiin. Esikeitetyt maissit kannattaa sivellä Santa Marian American Barbeque -kastikeella, grillata ja tarjota tämän kastikkeen kanssa.
Päivän kolmannen raekuuron (ARGH!) yllättäessä ollessani pyöräilemässä (onneksi en sittenkään lähtenyt rullaluistimilla kuten niin olisin halunnut) mietin sanoja ja niiden merkityksiä. Sanojen eri merkityksiä ja sisältöjä eri ihmisille. Esimerkiksi:
Meille tulee tänäänkin vieraita. Vieraita? Eivät he ole mitään vieraita: ovat ystäviä. Vuosikymmeniä kestäneen ystävyyden jälkeen he muuttivat joitakin vuosia sitten Helsinkiin, mutta ei se ystävyys siihen kaatunut. Ei heistä ole tullut vieraita. Ennenkin olen miettinyt tuota sanontaa ”tulee vieraita”. Se ei ole hyvin sanottu.
Eilenkin oli ”vieraita” – piknik sisätiloissa venähti kuusi tuntia kestäneeksi ruoka- ja kuohuviinitapahtumaksi. Seurueen humanistein (vaikka luonnontieteilijä onkin! Ja tässä on korostettava että humanisti on minulle vahvasti positiivinen käsite, toisin kun taloustieteen ylioppilas tyttärelleni tai veljelleni) sattui pöytäseurakseni, mikä minua miellytti. Virittelimme mm. Kalevala-lukupiiriä ja taidehistoriasta – minä valaistunut! 🙂 – keskustelimme myös. Ja kuohuviineistä. 🙂
Entäs sitten sydämensivistynyt. Vanhahko, vähän merkillinen sana, mutta minä tunnen pari vanhempaa ihmistä, joista aina ajattelen, että he ovat sydämensivistyneitä, mutta en osaa selittää, mitä sillä tarkoitan. Mietin tänään, mikä olisi sen vastakohta? En keksinyt mitään. Mikähän se voisi olla?
Naamaan kipeästi osuvien rakeiden sadellessa mietin vielä että kaikkitietävä pitäisi periaatteessa olla positiivinen sana. Jos ihminen tietää kaiken niin senhän luulisi olevan hyvä asia. Mutta eihän se niin mene. Paljon tietävä voi olla hyvä tyyppi, mutta kaikkitietävä ei todellakaan. Mun mielestä ainakaan.
Kestiystävyys. Se on hyvä sana. Sen harjoittamiseksi lähden nyt tekemään korvasienimuhennosta, jota aion tarjota poronfileiden ja puikulaperunoiden kanssa. Jälkiruoka on vielä yllätys: jos se on onnistunut postailen huomenna reseptin, ja eilisen grillimaissien soosinkin voisin kirjoitella huomenna. Se sai eilen kovastikin kiitosta, mikä minua tietty lämmitti.
Ensimmäinen alppiruusu on kukassa, kevätkaihonkukka peittää sinisenä monta neliötä, lipstikka on jo isona, nurmi on kauniimpi kuin koskaan. Ja meillä alkaa kohta piknikki! Mutta samalla radiossa sanotaan, että on kylmempää kuin vuosikymmeniin. Kyllä sen tuntisi ilman uutisiakin. Ei oikein ole mukavaa. Mukavaa on kun tulee ystäviä. Tarvinkin ihmisiä, ystäviä. Puhetta ja pulputusta.
Harvoin töissä nukuttaa, tänään nukutti. Aamulla ei. Ei nukuttanut, joten olin jo kuuden jälkeen merenrannassa. Siellä oli kylmä. Ilman käsineitä ei olisi kannattanut mennä. Muutoin kannatti. Metsätaipaleellakaan ei vielä itikoita. Kaunis alkukesän vehreys.
Töihin ei olisi kannattanut mennä ollenkaan. Aikaansaamattomuus ja väsy riepoo. Lähdinkin hyvin aikaisin pois. Järkkäilemään huomisia kestejä. Siivoilin ja järjestelin, samalla tein kotiutuneille pojille sapuskaa. Tuntui ”parkettienpartaveitsillä” ja ”remonttireiskoilla” olleen hyvä reissu.
Huomenna on siis tarkoitus maistella kuohuviinejä viinikerhon kanssa (mahtaa lauantaina vielä kuplia), ja aie grillata. On nyyttäri-ilta ja minun osuuteni olisi jonkun kakun/jälkkärin teko. Enkä vieläkään tiedä mitä? Siispä nyt keittiöön …
Josko leipominen piristäisi. Rasmus tai vaikka Chris Cornell voisivat myös avitttaa…
Pietarsaaren maaseurakunnan keskiaikainen kivikirkko on 1700-luvulla muokattu uusklassismin ”määrämuotoon”.
(kuvat suurenevat klikkaamalla)
Tyhjäkäyntiä.
Olen tässä pari tuntia odotelllut että alkaisi sataa, että olisi hyvä syy olla menemättä kasvimaalle kylvämään yrttejä ja istuttamaan sipuleita. Pehtoori – pääpuutarhuri – palaa huomenna pohjoisesta, enkä ole hommiani tehnyt. Mutta ei sada, ei. Toisaalta enhän minä enää voi lähteä uloskaan. On jo myöhä. 🙂 Kehäpäätelmäkö? Ihan sama. Tänään ei vaan oikein simahda. Mikään. Raskas lääkityskö vai (taas!!) heikot yöunet vievät puhtia päivästä ja tehoa työstä.
Sellainen hassu juttu sattui, että käydessäni Akateemisessa ostamassa sisarelleni kirjaa, jonka pyysi tuomaan, sorruin (yllättävää, eikö?) katselemaan muitakin hyllyjä. Ja mitä ostinkaan? Kalevalan! Tämäkin on viime viikon taidehistorian ekskun syytä. Ateneumin Kalevala-näyttelyssä tuli keskiviikkona todettua, että olisi hyvä lukea Kalevala uudestaan (uudestaan? milloin olen sen kokonaan muka lukenut? Lukiossa?). Siispä nyt vakaana aikeena lukea kaksi runoa päivässä ja syksyn tullessa voin sanoa lukeneeni Kalevalan. Kuinka moni oikeasti on sen lukenut? Kysyn vaan.
Voisikohan perustaa sellaisen virtuaalisen lukupiirin?
Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta’alta käytyämme!
Odottakaapa vaan hyvät blogivieraani kun alan käytellä kalevala-mittaa täälläkin!
Pikkusormenpäänkokoinen luutunut (?) kysta joka oli kiinni poskiontelossa on poistettu. Kolme puudutuspiikkia, kolme varttia kestävä operaatio, kolme tikkiä, kolmas antibioottikuuri (entisiä vahvempi) peräjälkeen tähän vaivaan ja kolmekymmentä kasisatasta Buranaa kivunlievitykseen. Olen puhekyvytön, silmä on vieläkin lurpallaan puudutuksesta, operaatio ei varsinaisesti sattunut, mutta jännitin niin paljon, että olin hiestä märkä kun nousin ylös. Nyt koko naaman vasenpuoli on jotensakin yhtä kivuliasta turvonnutta poskea. Ja tästä kaikesta yli viidensadan euron lasku. Säälipisteitä? Eikö yhtään? Miten vielä ruikuttaisin.
Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Tänään oli siis viikolla siirretyn hammasleikkauksen aika. Olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että kyllä kannatti. Siirtää leikkaus ja kannatti lähteä ekskulle. Molemmat ovat nyt ohi. Hammaslääkärin operoidessa mietin, että viikko sitten samaan aikaan olin Tuusulanjärven rannalla, katselemassa kaunista kesäiltaa huikaisevan päivän loppumetreillä. Ja nyt poskikin on jo matkalla kohti paranemista. Ohi on.
Voisin kirjoittaa siitä, kuinka aamuvarhain vein tyttären lentokentälle, näkemiin (snif) ja hyvää lomaa! Olet sen ansainnut! Voisin kirjoittaa siitä, kuinka sitten ennen töihin lähtöä halasin perheen pojat: tervemenoa pohjoiseen remontintekoon. Ajakaa varovasti! Molemmat!
Voisin kirjoittaa siitä, kuinka töissä oli tänään hiljaista, mikä sopi minulle oikein hyvin. Voisin kirjoittaa siitä, kun tulin kotiin – tyhjään kotiin – sitähän minä olen toivonut ja odottanut, että saan olla joskus yksin kotona. Mitä minä olen ajatellut yksinäisenä iltana tekeväni? En varmaankaan siivoavani nuorison huoneita, putsaavani kirjoituspöydän laatikoita, tekeväni kesävaatehuoltoa, kastelevani kesäkukkia. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka sitten kuitenkin tein juuri noita kaikkia.
Voisin kirjoittaa siitä, että on kesäkuun ensimmäinen ja koko pitkä, kuuma (?) kesä edessä. Kesä edessä kaikkine monine rientoineen ja reissuineen. Katalonian ja kotimaan matkoineen, kalaaseineen ja kesteineen, piknikkeineen ja partyineen, lomineen ja lepotteluineen.
Noista kaikista voin kirjoittaa. Mutta haluaisin ehkä sittenkin kirjoittaa jostain ihan muusta. Mutta en voi, enkä osaa. En vaan voi.
Huomenna yritän olla järkevämpi. Huomenna unohdan paljon, odotan enemmän.
