Kesäpäivä

Tänään on Oulussa ensimmäinen kesäpäivä.

Tänään olen liikkunut. Paljon.

Ostanut uusia vaatteita. Taas.

Ollut töissä. Vain osan päivää.

Syönyt kaupungilla. Arkena, noin vaan.

Tehnyt kaikkea sellaista, mikä liittyy siihen, että tänään on kesäpäivä.

Ja Oulussa jälleen

Maanantaina töihin lähtö kuten tavallisestikin. Seitsemän pinnassa kohti Linnanmaata. Tänään vaan poikkeuksellisen pitkä työmatka vaati kahvittelun puolivälissä matkaa, – Rovaniemellä. Puolilta päivin olin kampuksella, eikä olisi kyllä voinut vähempää kiinnostaa. Mutta eipä siellä ollut juuri muitakaan. Niinpä hyvissä ajoin ennen neljää liityin pehtoorin seuraan pihan trimmaushommin. Nyt kelpaa säiden lämmetä. Voimme siirtyä totaalisesti ulkoruokintaan. Joskin juhannusviikonlopun jälkeen, ennen ensi viikon Katalonian matkaa, olisi ruokittava itseä vain hyvin vähän.

Eikö jo riitä?

Aamulla herätessäni vasta kun uni loppui, kun lepoa oli tarpeeksi ja kun oli oikeasti halu nousta katsomaan, miltä tänään näyttää,

yksikseni Rönkönlammella istuessani, miettiessäni alkaako sataa vai ei (eikä se sitten alkanut),

kurun reunalla kontallani kameraa säätäessäni kuvatessani noita alhaalla olevia ”mitä-lie-ovatkaan?” (kurjenkanervoja?),

istuessani maailman parhaan, koolla pilaamattoman rantasaunamme lauteilla, jossa joskus olimme neljästään koko perhe ja jonne nyt juuri ja juuri kaksistaan pehtoorin kanssa mahduimme, 

tuttavien, kullankaivajien, piipahtaessa – kiireettömästi kuitenkin – mökillämme iltapäiväkahvilla,

mökin terassilla selälläni maaten, katsellen pienesti pilkistävää sinistä taivasta,

nuorisonkin mökillä ja töissä viihtyessä,

ruokapöydässä pitkään viipyessä samalla Lapin luonnon vaatiessa vielä ulos, vielä purolle, vielä lähimetsään,

mietin, jotta josko huomenna (jolloin aamuvarhaisella on lähdettävä kohti Oulua) kävelisin työpaikalle ja ilmoittaisin, että kiitos, tämä oli hyvä liki 30-vuotinen pesti, mutta nyt riittää. Sanoisin itseni irti. Ryhtyisin mökkiläiseksi, täyspäiväiseksi reissaajaksi, kokopäiväiseksi kotonaolijaksi. Kirjoittelisen kun kiinnostaa, olisin opettamatta ja hellittäisin hektisestä hullunmyllystä. Ajatus tuntui hyvältä, hiton hyvältä. Kyllähän me pärjättäisiin ilman minun lehtorin liksojani, olenhan minä jo työelämää nähnyt ja yhtä sun toista tehnytkin. Eikö jo riitä?

Mutta mitä minä teen marraskuussa? Kuka kestää minua helmikuussa?

 

mika-tama-on

Uimassa, oikeastaan

 

Eilisen juhannusaaton julkilausumaksi hyväksyttiin äänin 70: ”Maailmanrauha olisi taattu jos YK:n turvallisuusneuvoston ja muiden tärkeiden päättävien elinten kokouksia edeltäisi saunominen.” Ehdittiin eilen toki muutakin rupatella. Ja juhannsuyö oli jo pitkällä kun ”Saariselän naapurit” hyvät yöt toivottelivat ja lähtivät.

Saunateema jatkui tänäänkin. Koska tänään ei ole ihan niin kylmä kuin eilen, oli mentävä uimaan. Nanosekunnin murto-osa purossa riitti. Veden lämpötila + 4 C! Eikä ilma juurikaan lämpimämpi.

Yöttömän yön juhlana nukutaan

Mökin lähikaupassa oli kortti, jossa teksti::

Se on kuin pontikkaa

tämä maa –

väkevää, salakavalaa.

Humalluttaa tunturiin tohtivan!

Niin se tekee. Tohdittiin tunturiin. Sen jälkeen kun oli – vihdoin – herätty. Nukkuminen tuntuu olevan tämän kylmän (+ 6 C) juhannuksen ykkösjuttu. Tunturissa kulkiessa kerättiin korvasieniä, ei paljon, mutta mukava että edes vähän.

Nyt odotellaan vieraita. Ruokavieraita. Ei ole tarvinnut miettiä, katanko sisälle vai ulos.

Mökillä nuoriso mukaanlukien

Sääsketöntä, sateetonta, syksyistä. On siis kylmä. Mutta se ei estä ulkona oloa. Eikä nukkumista! Nukuimme viime yönä 11 tuntia. YKSITOISTA! Niin voi tehdä vain Napapiirin pohjoispuolella. Kuinka hyvälle se tuntuukaan.

Olen ehkä vanhanaikainen, ja vielä kypsymätön siihen, että lapsemme ovat jo aikuisia, tai ainakin täysi-ikäisiä, mutta sen takia, – siitä huolimatta – on vaan niin hiton mukava, että ovat täällä meidän kanssamme. Miniäkokelas mukaanlukien. Eivät ole RMJ:ssä Porissa, eivät kaupungissa, eivät jossain muualla, vaan täällä Lapin raukoilla rajoilla, meidän kanssamme. Ehdoin tahdoin pitkän matkan tänne ajoivat – ja täällä ovat. Jo vain, onhan hyvä juttu.

Paikannimillä on merkitystä

Rovaniemen eteläpuolellla on tie, jonka nimi on Lähteväntie. Usein ohi ajaessa olen sitä miettinyt. Kyllä nimi minua viehättää, kovastikin, mutta ehkä haluaisin ennemminkin asua Palaajantiellä. Nyt ei asuta Lähtevän- eikä Palaajantiellä, Hangasojalla asutaan nyt nämä muutamat päivät. Tämäkin juhannus.

Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro. Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro? Puro, tunturipuro se kuitenkin on, ei mikäään oja. Mistäkö tulee nimi Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla on 1700- ja 1800-luvulla pyydetty peuroja, paljonkin. Joten siitä purolle nimi. Nyt peuranpyyntiä ei enää ole, mutta puron alajuoksulla on kultavaltauksia. Ollut sadan neljänkymmenen vuoden ajan. Ja Hangasojasta on vaskattu Suomen suurimpia hippuja. Meidän rannassa ei valtausta ole, vedenotto paikka vain. Ja pulahduspaikka. Nyt – tähän aikaan vuodesta –  ei kyllä enää ole purossa juurikaan vettä, eikä sitä onneksi nyt näytä lisääkään tulevan: pilvipoutaa on juhannukseksi luvannut.

Joka tapauksessa tänne pohjoiseen on taas lähdetty, tänne taas palattu. Täällä on hyvä.