kesäkuu 2009 – Tuulestatemmattua

Showing: 1 - 29 of 29 RESULTS

Kierroksella

Katalonian aamu helteinen, helteinen jo heti aamusta. Siis heti uimaan. Pitkään nautitun aamiaisen jälkeen päätimme Majakan ja Pehtoorin kanssa lähteä katsomaan, missä on maailman parhaaksi rankattu ravintola (El Bulli) on ja miltä se näyttää päältä. Matka taloltamme Rosesin lahden toiselle puolen kestikin enemmän kuin pari minuuttia. Melkein kymmenen kilometriä ajettiin kukkuloiden yli, kapeita teitä, läpi viininviljelysten, katsellen korkealta merelle. Eikä El Bullista nähty oikeastaan kuin portti. Mutta matka sinne oli hieno. Ja onpahan nyt periaatteessa nähty ravintolakin. Jos lounaalle tai illalliselle olisi haluttu olisi varaus pitänyt tehdä kuukausi, pari sitten. Eikä ehkä meidän matkabudjetin rajoissa einehtiminen olisi ollut.

Paluumatkalla kävimme Wine Bodegassa. Olihan viinikauppa, jossa myös ruokaa! Hankimme cavaa talolle (lounaalla Gran Reserva Margues Monistrol 1997 (!) rose Cava (valitettavasti todettava että pettymyshän se…), ja vähän herkkuja kotiin vietäväksi. Iltapäivä altaalla. Paitsi Majakka, joka teki töitä, vielä illallakin…. Hellettä. Mittarit näyttivät yli 35 C. Oli lämmin, kuuma. Pieni pulahdusaltaamme oli hyvin hyvä juttu.

Illansuuksi lähdimme merelle. Submarine excursio kohti Ranskan rajaa. Siis katamariini, jossa oli mahdollisuus nähdä myös vedenalaista elämää. Majakka ja Perävaunu ovat harrastaneet sukellusta, ja matkalla kertoivat siitä monia, mielenkiintoisia juttuja.

Rosesiin palattiin kuuden jälkeen. Sangria tuntui ihan välttämättömältä. Istahdimme toviksi. Toki, toki 🙂 .

Ilta Villa Voiksissa. Tehden töitä (Majakka), ruokaa (Perävaunu), monipuolisesti höpötellen (Pehtoori) ja dataillen (meitsi). Tietysti suunnittelimme myös huomista ohjelmaa: uusi maa on hankittava, Siis Andorraan lähdemme huomenna aamuvarhain….

Nimipäivänä Dalin museossa

On neljätoista vuotta siitä kun oltiin edellisen kerran Dalin museossa, Figueresissa, Kataloniassa. Niinhän sitä sitten oltiin tänäänkin. Yhdellä seurueemme jäsenistä on nimipäivä, ja – taas – nimpparipäivän kohteena oli Dalin museo.

Juhlapäivä aloitettiin poikkeuksellisen hyvällä (?) aamiaisella, pekonia ja munia, ja hain konditoriasta kakunkin. Ja hain myös lähimercadosta, jossa vanha pariskunta kaksistaan kauppaa pitivät ja verkkaisesti tekivät, vähän erikoisherkkuja. Taas kerran pitkäksi venyneen aamiaisen jälkeen lähdimme siis Figueresiin, katsomaan Salvador Dalin merkillisiä teoksia. Kukaan meistä neljästä ei varsinaisesti ollut ihastuksissaan, mutta me pehtoorin kanssa olimme tyytyväisiä Perävaunun lyhyistä asiantuntevista kommenteista yhden jos toisenkin teoksen edessä. Käynnin väärtihän paikka ehdottomasti on, ihan sama pitääkoö Dalin taiteesta vai ei. Kulttuuripläjäyksaen jälkeen nimpparikahveille, ja sitten takaisin Rosesiin. Ruokakaupan kautta talolle.

Auton mittäri näytti että ulkona oli +38 C, eikä me sitä epäiltykään! Siis hellettä on. Altaalle. Stieg Larsson, uinti, seura ja Codorniun Grand Selection (vain 5 euroa!!) ja uusi uimapatja, jonka täyttämisessä Majakka ystävällisesti avusti, tekivät iltapäivästä mukavan.

Illalliseksi värkkäsin cava-risottoa ja serrano-broileria. Broileria Kataloniassa, jossa kaupat pursuavat katkoja ja muita äyriäisiä??!! Ok, olen pettynyt itseeni, mutta joskus käy näin. Ja Ribera del Duoron viini Haza del Condez oli hyvää, pehmeää, samettista ja kaikin puolin vallan mainiota. Auringonlaskua katsellessa yritimmme nähdä ”vihreän välähdyksen” mutta turhaan. Kelpo maisema terassiltammme kuitenkin avautui.

Koivu on yrittänyt – kuten kommenteistta voi huomata – varsin ansiokkaasti paikallistaa tätä Rosesin asumustamme. Alla linkki Interhomen sivulle, jossa ”Villa Voiksi” on esitelty. Klikkaa sivulta kohta ”Kaikki kuvat suurempana”.

http://www.interhome.fi/espanja/costa-brava/roses/lomatalo-c-foix-n%C2%BA-1-es9410.147.2/

Voimme oikeasti suositella.

Koivun kiitettäviin kommentteihin palailen huomenissa, mahalaukkukuvien kera! Buoneos Noches!

Villa Voiksin pihalla

Eilen illalla katettiin ensimmäisen kerran Villa Voiksin pöytä, tänään siinä nautimme aamiaisen, pitkän mukavan aamiaisen. Sitä ennen ja sen jälkeen yhdessä ja erikseen pienillä lenkeillä, tutustuttiin Puig Romin alueeseen, jossa meidän talo on. Roses on 11,500 asukkaan kaupunki, joka selvästikin elää turismilla, ja tämä meidän Puig Rom -alue on pääasiassa turistien alue. Mikä parasta meidän Carresisin (kadun) varrella muutaman sadan metrin päässä on pieni kauppa, ja vähän sitä kauempana on konditoria. Brava.

Tänään on oltu altaalla. Koko päivä. Tai ainakin meitsi on ollut, koko päivän, muut vain osan päivästä. Pieniä pulahduksia altaaseen, ja lounas pihapöydän äärellä. Dekkareita. Höpötettiin. Ja taas aurinkoa, nokosia.

Illaksi ”keskustaan”. Kauan etsittiin ruokapaikkaa, tarkoituksella kauan. Kahdeksan messussakin kävimme ovella. Rosesin (1800-luvun restauroinneissa ”muovitettu”) kirkko ei innteriöörillään meitä sykähdyttänyt. Käveleskeltiin. Löydettin restaurant nimeltä ”Cab Fakgas”, siellä sisäpihalla pöytiä, joissa oli jo paikallisia, mikä oli tietysti hyvä merkki. Siis sinne. Grillatut gambat (isot ravut) ja kalalajitelma maistuivat, kerrrassaan herkullisia.

Lopputulema ensimmäisen Villa Voiksin päivän jälkeen: talo ja sen piha altaineen huippu. Kaupunki lomalaisille sopiva. Suosittelemme lämmöllä.

Klikkaamalla kuvat suurenevat ja siten niissä näkyy kuinka korkealla olemme ja kuinka kaunis maisema meillä täällä onkaan!

Hola, Roses!

Barcelonan aamuun herättiin varhain – tietysti! Onhan se merkillistä kun ei lomallakaan nukkua osata. Niinpä pehtoorin kanssa läksimmme lenkille. Käveltiin satamaan ja vanhan kaupungin kautta takaisin hotellille. Seurueen toinenkin puolikas oli jo hereillä, ja läksimme aamiaiselle. Sitten kävellen La Ramblan helteisiä katuja katsomaan Gaudin luomuksia. Js tietysti La Boqueriaan, kauppahalliin. Montako kymmentä kala- ja äyriäislaji siellä olikaan? Kymmeniä! – ja kymmeniä kauppiaita. Koskapa vuokratalollemme ja sen keittiöön oli kuitenkin reilut 150 kilpmetriä ei fisuja ostettu -säilyvyys + 30 C:n lämmössä vaikka kuinka olisi ilmastoitu auto ei ehkä olisi ollut kaikkein paras.

Seuraavaksi olikin sitten aika hankkiutua autovuokraamoon, jonne oli etukäteen tilattu iso auto. Kerrassaaan hulppea kulkupeli (syvänpunainen, melkein tuliterä Voyager De Luxe) saatiin puolenpäivän jälkeen ja lähdimme kohti koillista, kohti Rosesia. Matka sujui letkeästi Majakan ajaessa, minun ja Perävaunun toimiessa TomTomeina tai TimiTimeinä kuten etupenkin miesten oli kommentoitava meidän navigaattorihommiamme. Noh perille löydettiin. Ennen sitä kävimme Rosesin Supermercadossa hankkimassa peruselintarvikkeita ja herkkuja kärryllisen. Ja hoksittiin että hintataso oli selkeästi alhaisempi kuin Suomessa. Lienee erikseen huomautettava, että Cava on lomalla elintarvike 🙂

Interhomen ”avaimenhaltija” saatiin treffattua, ja hän tyttärensä kanssa opasti meidät taloomme ja sen käyttöön. Talo sai nimeksi ”Villa Voiksi”. Kunhan keksittiin nimi, yhteistuumin. Talo on Carrer Foix -nimisen kujan varrella, siitä nimiväännös lähti. Talo ”ei ole ihan uskottava”, totesi Majakka. Näkymä Rosesin lahdelle on huikea, ollaan aika korkealla. Vuosi sitten valmistuneessa talossa kaikki on siistiä, täällä on hienoja astioita, paljon, ja kattiloita, ja kaikin puolin hyvin varusteltu keittiö ja sitten minun ja Majakan riemuksi saimme paikalle myös paikallisen ”mikrotukihenkilön” joka mitättömästä hinnasta asensi nettiyhteyden toimivaksi. Eihän niin, että riippuvaisia oltaisiin, mutta päätimme kuitenkin väljän Villamme yhden ”ylimääräisen” huoneen sisustaa ”Konttoriksemme”. Molto bene!

Talon pieni uima-allas oli ennen illallista testattava; päivän helteinen olo hävisi altaaseen, sopivaan virkistävään pulahdukseen. Epätodellinen oloko? Ja vain jatkui kun istuimme yhdessä pikaisesti kokoamaamme hyvin italialaissävytteiseen ruokapöytäämme, – terassille luonnollisesti, ilman itikoita luonnollisesti, lämpimässä luonnollisesti. Ilta tummui, kuu nousi, purjeveneet kulkivat lahdella, pääskyset lensivät ja mehän höpötimme.

Viikko aikaa vielä; on loppuelämän ensimmäinen päivä. Miksihän se tuli juuri tänään mieleen?

(Huomenna kuvia)

Kataloniaan on tultu

Perjantai-ilta klo 23.45.

Helteinen Barcelona, hotel Condal; korttelin päässä La Ramblasta, pieni, kahden tähden yöpaikka. Paljon mukavampi täällä kuin hotelli Cumuluksessa tai jossain muussa Helsinki–Vantaan lentokenttähotellissa. Kotoa lähdimme puolen päivän aikoihin.

Oulusta Helsinkiin kone oli myöhässä lähes tunnin; meillä ei onneksi kuitenkaan hätää… hyvin ehdittiin Barcelonan lennolle. Myös palatessa olemme yhden yön Barcelonassa, emme onneksi Helsingissä. Oulussa asumisen harvoja huonoja puoliahan on se, että reissuun lähtiessä on usein poikettava Suomen reunan kautta. On hankkiuduttava ensin Helsinkiin, ja sitten vasta etäämmäs, etelämmäs.

Varmaan koskaan ei olla lennetty lämpimästä lämpimään: harvat kesien etelän lomat (Halkidiki ja Santorini Kreikkkaan, ja kesän grande viaggio Toscanaan) ovat alkaneet kun Oulussa on ollut se tavallisempi kesäsää elikkäs jotensakin tolkuttoman kylmä. Eikä sitä usein olla ilman lapsia ulkomaille lähdetty. Nyt lähdettiin. Ei sentään kaksistaan lähdetty. Katalonian turneemme kokoonpanoon kuuluvat pehtoorin ja meitsin lisäksi ystäväpariskunta, tosi vanha J ystävä ( fem., K. eli Perävaunu) ja vanha ystävä (mask., M. eli Majakka,). On reissattu ennenkin porukalla, isommassa porukassa (mm. jo v. 1982 Kreikassa!) mutta eipä ennen näin neljästään.

Barcelona on reissussamme vain välietappi. Tämä kaupunki olisi hyvinkin viikon tai ainakin pidennetyn viikonlopun väärti. Minulle tämä on toinen kerta täällä. Kesällä 1995 kun ensimmäistä kertaa vuokrattiin talo Euroopasta oli sekin Kataloniasta (Calonge), ja sillä reissulla pari päivää tutustuttiin ”Barsikseen” , silloin mentiin paljolti lasten ehdoilla. Ja Pehtoori ja tytär olivat kaksistaan täällä pääsiäisenä neljä vuotta sitten. Majakka ja Perävaunu eivät ole täällä ennen käyneet.

Ystävällinen taksari toi meidät lentokentältä alle puolessa tunnissa keskustaan , kiersi Montjuic-kukkulan kautta, joten saatiin pienoissaitteri tullessa. Viestit kotonaolijoille ja yhdeksältä paikallista aikaa jalkauduimme La Ramblasille. Hurja hulina, ja sinne sekaan vaan. Tapakset ja sangria maistuivat. Alkoi todella tuntua että ollaan reissussa!

Loman alussa

Tuulee etelästä. Tuulestatemmattu lähtee etelään. On loma.

Töistä tultuani kun sain kulkuneuvoni (juniori on edelleen pohjoisessa tyttöystävänsä kanssa, joten olen viettänyt autottoman viikon) parkkeerattua ja kun pehtoori vielä viimeisteli pihaa lähtökuntoon maistuivat meille lasilliset huippukuohuvaa.

Matkakuumetta? Eipä juuri, kun en ole vielä ehtinyt oikeasti tajutakaan, että huomenna lähdetään. Koko kesä on tullut puun takaa, ja on hieman huolta tässä loman alussa. Huolta joka on kalvanut jo pari kuukautta, ja vähän muutakin huolta ja sitten vielä pieni huoli kun meidän kilpurilla on nuha. Kilpikonnan nuha ei ole mikään pikkujuttu. Viimeksi kun Elmeri oli nuhassa tauti kehittyi hengitystietulehdukseksi ja minun oli opeteltava pistämään konnuliin antibioottiruiskeita. Ei ollut mukavaa, ei. Nyt nuha ei ole ainakaan vielä konnan vauhtia hidastanut. Askel on aika vetävä, eikö?

Eilen esille pistämäni kyselyn (sivupalkissa 10.7. asti, käyhän pistämässä ruksisi) tähän mennessä vastanneiden (35) kesken neljännes teistä – hyvät blogivieraat – käy blogissa kuulumisten vuoksi ja viidennes reissuraporttien vuoksi. Molemmille porukoille tiedoksi, että kuulumisia ja reissuraportteja on tarkoitus päivitellä ensi viikon matkallakin: vuokratalossamme on esitteen mukaan nettiyhteys. Jollen itse saa sitä toimimaan uskon, että matkaseurueessa on joku, joka osaa auttaa. 🙂

Oulussa on helle, mutta niin näyttäisi olevan matkakohteessammekin:

http://www.weather-forecast.com/locations/Rosas/forecasts/latest

Ja kohde on siis Rosesin pikkukaupunki Kataloniassa, 160 km Barcelonasta koilliseen. Interhomeen on taas kerran turvauduttu, ja sen kautta vuokrattu viikoksi asuinsija. Huomenna lennämme Barcelonaan, josta lauantaina ajamme Rosesiin. Siis adios, amigos!

Blogin perusteet?

Kesän ja lomien alettua, väen vähennyttyä näyttöpäätteiden ääreltä, on käynyt selväksi, että blogini lukijakunta on muutamassa viikossa pudonnut puoleen. Yli sadan kävijän päivät ovat mennyttä; nippanappa vain yli puolensadan piipahtajan klikkautuminen Tuulestatemmattuun on nyt tavallista.

Jottei ”romahdus” jäisi pysyväksi ja jotta tämä – minusta hieman merkillinen 😉 – päivieni kulun julkinen kirjaaminen ei muodostuisi ihan tarpeettomaksi, ajattelin tehdä ”lukijatutkimuksen”. Elikkäs alla (myöh. sivupalkissa) uteluni siitä, mikä sinut tähän blogiin johdatti. Kyselyn jälkeen toivottavasti tiedän, mihin kirjoittelua suunnata ja miten blogia kehittää …

Voit valita useammankin vaihtoehdon tai kirjata oman vaihtoehtosi, mutta klikkaile vastauksesi, pliis.

Kysely on esillä 10.7. asti.

Kesäpäivä

Tänään on Oulussa ensimmäinen kesäpäivä.

Tänään olen liikkunut. Paljon.

Ostanut uusia vaatteita. Taas.

Ollut töissä. Vain osan päivää.

Syönyt kaupungilla. Arkena, noin vaan.

Tehnyt kaikkea sellaista, mikä liittyy siihen, että tänään on kesäpäivä.

Ja Oulussa jälleen

Maanantaina töihin lähtö kuten tavallisestikin. Seitsemän pinnassa kohti Linnanmaata. Tänään vaan poikkeuksellisen pitkä työmatka vaati kahvittelun puolivälissä matkaa, – Rovaniemellä. Puolilta päivin olin kampuksella, eikä olisi kyllä voinut vähempää kiinnostaa. Mutta eipä siellä ollut juuri muitakaan. Niinpä hyvissä ajoin ennen neljää liityin pehtoorin seuraan pihan trimmaushommin. Nyt kelpaa säiden lämmetä. Voimme siirtyä totaalisesti ulkoruokintaan. Joskin juhannusviikonlopun jälkeen, ennen ensi viikon Katalonian matkaa, olisi ruokittava itseä vain hyvin vähän.

Lappi Niitä näitä

Eikö jo riitä?

Aamulla herätessäni vasta kun uni loppui, kun lepoa oli tarpeeksi ja kun oli oikeasti halu nousta katsomaan, miltä tänään näyttää,

yksikseni Rönkönlammella istuessani, miettiessäni alkaako sataa vai ei (eikä se sitten alkanut),

kurun reunalla kontallani kameraa säätäessäni kuvatessani noita alhaalla olevia ”mitä-lie-ovatkaan?” (kurjenkanervoja?),

istuessani maailman parhaan, koolla pilaamattoman rantasaunamme lauteilla, jossa joskus olimme neljästään koko perhe ja jonne nyt juuri ja juuri kaksistaan pehtoorin kanssa mahduimme,

tuttavien, kullankaivajien, piipahtaessa – kiireettömästi kuitenkin – mökillämme iltapäiväkahvilla,

mökin terassilla selälläni maaten, katsellen pienesti pilkistävää sinistä taivasta,

nuorisonkin mökillä ja töissä viihtyessä,

ruokapöydässä pitkään viipyessä samalla Lapin luonnon vaatiessa vielä ulos, vielä purolle, vielä lähimetsään,

mietin, jotta josko huomenna (jolloin aamuvarhaisella on lähdettävä kohti Oulua) kävelisin työpaikalle ja ilmoittaisin, että kiitos, tämä oli hyvä liki 30-vuotinen pesti, mutta nyt riittää. Sanoisin itseni irti. Ryhtyisin mökkiläiseksi, täyspäiväiseksi reissaajaksi, kokopäiväiseksi kotonaolijaksi. Kirjoittelisen kun kiinnostaa, olisin opettamatta ja hellittäisin hektisestä hullunmyllystä. Ajatus tuntui hyvältä, hiton hyvältä. Kyllähän me pärjättäisiin ilman minun lehtorin liksojani, olenhan minä jo työelämää nähnyt ja yhtä sun toista tehnytkin. Eikö jo riitä?

Mutta mitä minä teen marraskuussa? Kuka kestää minua helmikuussa?

Uimassa, oikeastaan

Eilisen juhannusaaton julkilausumaksi hyväksyttiin äänin 7–0: ”Maailmanrauha olisi taattu jos YK:n turvallisuusneuvoston ja muiden tärkeiden päättävien elinten kokouksia edeltäisi saunominen.” Ehdittiin eilen toki muutakin rupatella. Ja juhannsuyö oli jo pitkällä kun ”Saariselän naapurit” hyvät yöt toivottelivat ja lähtivät.

Saunateema jatkui tänäänkin. Koska tänään ei ole ihan niin kylmä kuin eilen, oli mentävä uimaan. Nanosekunnin murto-osa purossa riitti. Veden lämpötila + 4 C! Eikä ilma juurikaan lämpimämpi.

Yöttömän yön juhlana nukutaan

Mökin lähikaupassa oli kortti, jossa teksti::

Se on kuin pontikkaa
tämä maa –
väkevää, salakavalaa.
Humalluttaa tunturiin tohtivan!

Niin se tekee. Tohdittiin tunturiin. Sen jälkeen kun oli – vihdoin – herätty. Nukkuminen tuntuu olevan tämän kylmän (+ 6 C) juhannuksen ykkösjuttu. Tunturissa kulkiessa kerättiin korvasieniä, ei paljon, mutta mukava että edes vähän.

Nyt odotellaan vieraita. Ruokavieraita. Ei ole tarvinnut miettiä, katanko sisälle vai ulos.

Mökillä nuoriso mukaanlukien

Sääsketöntä, sateetonta, syksyistä. On siis kylmä. Mutta se ei estä ulkona oloa. Eikä nukkumista! Nukuimme viime yönä 11 tuntia. YKSITOISTA! Niin voi tehdä vain Napapiirin pohjoispuolella. Kuinka hyvälle se tuntuukaan.

Olen ehkä vanhanaikainen, ja vielä kypsymätön siihen, että lapsemme ovat jo aikuisia, tai ainakin täysi-ikäisiä, mutta sen takia, – siitä huolimatta – on vaan niin hiton mukava, että ovat täällä meidän kanssamme. Miniäkokelas mukaanlukien. Eivät ole RMJ:ssä Porissa, eivät kaupungissa, eivät jossain muualla, vaan täällä Lapin raukoilla rajoilla, meidän kanssamme. Ehdoin tahdoin pitkän matkan tänne ajoivat – ja täällä ovat. Jo vain, onhan hyvä juttu.

Paikannimillä on merkitystä

Rovaniemen eteläpuolellla on tie, jonka nimi on Lähteväntie. Usein ohi ajaessa olen sitä miettinyt. Kyllä nimi minua viehättää, kovastikin, mutta ehkä haluaisin ennemminkin asua Palaajantiellä. Nyt ei asuta Lähtevän- eikä Palaajantiellä, Hangasojalla asutaan nyt nämä muutamat päivät. Tämäkin juhannus.

Oja ei kuulosta niin hyvältä kuin puro. Miksei meidän puromme nimi ole Hangaspuro? Puro, tunturipuro se kuitenkin on, ei mikäään oja. Mistäkö tulee nimi Hangas? Hangas on peuranpyynnissä käytetty ansa. Näillä mökkitienoilla on 1700- ja 1800-luvulla pyydetty peuroja, paljonkin. Joten siitä purolle nimi. Nyt peuranpyyntiä ei enää ole, mutta puron alajuoksulla on kultavaltauksia. Ollut sadan neljänkymmenen vuoden ajan. Ja Hangasojasta on vaskattu Suomen suurimpia hippuja. Meidän rannassa ei valtausta ole, vedenotto paikka vain. Ja pulahduspaikka. Nyt – tähän aikaan vuodesta – ei kyllä enää ole purossa juurikaan vettä, eikä sitä onneksi nyt näytä lisääkään tulevan: pilvipoutaa on juhannukseksi luvannut.

Joka tapauksessa tänne pohjoiseen on taas lähdetty, tänne taas palattu. Täällä on hyvä.

Sanoja, jotka syntyvät ja eivät

Hieman irrallinen olo. Kovasti olen huolissani kun en saa töissä sanoja syntymään, tekstiä ei tule. Merkillistä, kuinka käveleminen työpaikan kohtuullisen tyhjillä käytävillä on tullut jokapäiväiseksi huvikseni. Milloin kävelen kirjastoon, mutkan kautta. Milloin ostamaan kahvia, mutkan kautta. Milloin pankkiautomaatille, mutkan kautta. Milloin huomaan, että onkin käytävä uudestaan kirjastossa, mutkan kautta. Huomenna taidan suosiolla lähteä jaloittelemaan ulos. Mitä tuota kiertelemään: ”täytyy kävellä näin, täytyy kävellä näin”.

Tänään minulla oli kaksi muistettavaa tapaamista. Molemmat jättivät minuun jäljen. Toinen isomman, toinen pienemmän. Tämän hetkisen tietoni perusteella luulen, että jäljet ovat hyviä. Voi, kunpa minäkin olisin voinut jättää hyvän jäljen, kunpa olisin osannut sanoa oikeita sanoja.

Sitten sain tänään taas kerran kadehtia sisareni kykyä käyttää sanoja, kiteyttää jotain olennaista: ”naiset rakentavat, miehet remontoivat”. Vähän sisäpiirin juttu :), mutta laittamattomasti lausahdettu. Taas kerran.

Lukupiiri

Kalevalan luentani on yltänyt kymmenenteen runoon. Kuinka tuttua se viime kädessä kuitenkin on, ainakin tähän asti. Tuttua, vaikka en todellakaan ole sitä aiemmin – muistaakseni – lukenut. Tämän Kalevalan luku-urakan aloittaessani lupailin markkinoida lukupiiri-ideaa. Minulla on kokemus sellaisesta muutamien vuosien takaa.

Lukupiiri syntyi kun työpaikalla yksi jos toinenkin törmäsi jatkuvasti Raamattuun. Joutui käyttämään sitä luentoja tehdessään, seurakuntahistoriaa kirjoittaessaan, Suomen Japanin suhteita tutkiessaan (lähetystyö!), tehdessään taidehistorian väitöskirjaa alttaritauluista, lääketieteen historian esitelmää taustoittaessaan. Huomasimme usein keskustelevamme Raamatusta aamukahvilla ja monen suusta tuli lausuttua moneen kertaan, että pitäisi joskus lukea koko kirja.

Niinpä sitten jahkailujen jälkeen kokosimme porukan, jota yhdistävä tekijä oli kiinnostus kristinuskon perusteokseen, – jokaisella oli siihen oma näkökulmansa, omat kiinnostuksen syynsä ja kohteensa. Meitä oli kymmenkunta, useimmat humanisteja. Lukupiirissä oli yksi teologi, yksi kirjallisuuden tutkija, yksi historioitsija joka oli vaihtamassa teologiaan, taidehistorioitsija, muutama Suomen ja yleisen historian sekä aatehistorian tutkija. Joukossamme oli kirkkoon kuuluvia, kirkosta eronneita, uskovia ja ”kotoa asti pakanoita”.

Kokoonnuimme noin kolmen viikon välein. Tapaamisten välissä oli luettava 60–120 sivua Raamatun tekstejä, etenimme alusta loppuun, Vanhasta Testamentista Uuteen – järjestyksessä. Ei siis ollut kyse mistään perinteisestä raamattupiiristä, jossa saatetaan yhden luvun tai jakeen selittämisen ja pohdinnan parissa viettää pitkäkin tovi. Meille Raamattu oli ensisijaisesti lähde kertomassa menneestä. Toiseksi me haimme sieltä maalaustaiteen, ihmisten tieteellisen ja arkiajattelun taustoja, naisten aseman, ruokakulttuurin, antiikin maailman, kirjallisuuden symboliikan ja kymmenien muiden asioiden kuvausta ja perusteita.

Meillä meni lukupiirissä vuosi. Kokemus oli vaikuttava. Koskaan en olisi – eikä kuulemma moni muukaan – saanut luettua Raamattua itsekseni, yksikseni. Oli hyvin opettavaista keskustella siitä taidehistorioitsijan ja teologin kanssa. Se, mistä olen pahoillani, on etten tehnyt kunnon muistiinpanoja prosessin aikana. Toisaalta en millään olisi ehtinytkään, sillä tahti lukea ja kokoontua oli niin nopea. Mutta kuinka paljon sain silti oppia!

Prosessin myötä minun lapsenuskoni rapisi aika murusiksi, samaan aikaan kun kollega teki päätöksen jättää historiantutkimus ja lähteä Kuopioon lukemaan teologiaa. Nyt hän toimii seurakuntapappina.

Raamatun jälkeen yritimme samalla porukalla lukea Augustinuksen Tunnustukset, moni meistä lukikin, mutta lukupiirinä emme sitä enää saaneet onnistumaan. Harkitsimme myös Koraanin lukemista kollektiivisesti, mutta se ei edennyt edes kirjojen hankinta-asteelle. Kalevalan luku yksikseenkin saattaa onnistua…

Raparperichutney versus pyörälenkki

Raparperichutneytä olisi syytä ryhtyä tekemään. Se on hyvää poronpaistin ja grillimakkaran, stifadon ja karjalanpaistin kanssa. Raparperipiirakan aikakin olisi, mutta kun en millään viitsisi nyt ryhtyä leipomaan. Jos houkuttelisin pehtoorin kaveriksi pyöräilemään, silläkin uhalla, että sade voi yllättää hetkenä minä hyvänsä. Tänään on kyllä jo kävelylenkki tullut tehtyä, mutta toisaalta myös käytyä veljen kuopuksen rippijuhlissa, mikä merkitsee, että uusia kulutettavia kaloreita on tullut hankituksi. Siis pyöräilyllä olisi perusteensa.

Mutta jos jollakin toisellakin raparperi on penkissä jo saman näköinen kuin meillä, eikä tiedä mitä sille tekisi, niin suosittelen chutneytä. Nettikeittokirjassani (ja reseptikansiossani) on yksi piirakkaohjekin jos sellaiselle olisi tarvetta…

Raparperichutney

1 kg raparperia
1 rkl kardemummaa (kokonaisia)
1 rkl neilikoita (kokonaisia)
pala inkivääriä viipaloituna
(5 valkosipulinkynttä viipaloituna)
½ kg fariinisokeria
2 dl rusinoita
2½ dl sokeria
1 dl viinietikkaa

Kuori uloimmat raparperinsuikaleet ja silppua varret. Sido mausteet sideharsonyyttiin. Laita kaikki aineet kattilaan, kiehauta ja anna muhia hiljaisella lämmöllä pari tuntia paksuksi soseeksi. Tölkitä kuumiin tölkkeihin.

Kesä on kesä on kesä on …

Voisiko se olla asennekysymyskin? Onnistuuko jos vaan päättää, että on kesä?

Perusteitakin päätökselle on olemassa… On lämmin. Leppeä maatuuli helli rullislenkillä, jossa yön sateen jäljiltä tuoksui kesälle. Eilen illalla italian kielikurssilla tutuksi tulleet, opettaja mukaan lukien, olivat meillä nyyttäri-piknikillä; melkein kuin Italiassa oltaisiin oltu. Mekin valvottiin kuin kesällä ainakin – myöhään yöhön… Antibioottikuuri on loppu ja tästä päivästä toivon mukaan tulee ensimmäinen särkylääkkeetön kuukauteen! Ollaan lähdössä torille. Kesälomamatkan matkaoppaita alkaa olla vähän joka paikassa ja lasken aamuja loman alkuun ja Barcelonan koneen lähtöön. Avojaloin on mukavampi olla kuin villasukat jalassa. Pihlajat ovat jo kukassa ja kilpikonna osoittaa merkillisiä adhd-oireita ja raapii ulko-ovia. Ostin torstain hammaslääkärireissulla tämän kesän salsa-hameen. Jääkaapissa on enemmän salaatti- kuin pata-aineksia.

On selvästikin kesä. Päätän niin. Nyt.

(klikkaamalla kuva suurenee, kauniimmaksi?)

Italiaan liittyen klikkaapas: Alessio 8 anni hanskaa TECKTONIKin.

Parasta kesässä

Tänään valokuvatorstai jäi kesälomalle. Kesän kestävä kuvaushaaste on ”Parasta kesässä”. Aamulla nähdessäni haasteen silmissäni, päässäni, sisälläni, vatsassani, mielssäni, jopa nenässäni lähti liikkeelle hillitön kuvien, makujen, tunnelmien, tuoksujen, äänien tulva:

aamukahvi kotona portailla lintujen laulaessa pyjama päällä kun muut vielä nukkuvat, patikkareitti Koilliskairassa kun ilma on merkillisesti pysähtynyt ja kaupunkielämä ja työ ovat kaukana, hetki ennen päivällisvieraiden (-ystävien :)) tuloa pihalla pöytää kattaessa, jolloin tsatsiki ja savukala tuoksuvat, helteinen iltapäivä, jolloin nuoret kulkevat eestaas ”eikö meillä ole yhtään jätskiä tai limpparia tai jotain”, kesäaamu rullaluistellen kauppatorin rannassa hakemassa mansikoita ja pehtoorin kanssa torikahvilassa pahvimukista kahvia juoden, Välimeren rannalta vuokratun talon oven aukaisu ”miltä-täällä-näyttää-ja-tuoksuu”, yksinäinen pitkä ilta dekkarin tai romanttisen komedia-videon parissa …

Kesä ei vaan ole minulle vielä alkanut. Ensi viikolla on juhannus, enkä minä sitä ole tajunnut. Nyt yritän ryhtyä kesäelämään. On vihdoin lämminkin.

Muistiinpanoja

Tänään:

– Olin aamupäivän tietoliikennekoulutuksessa. En ollut oikein hyvä oppilas. Oli kuuma, liikaa tuttua asiaa, huono olo. Yhden sovitun opiskelijameetingin jaksoin sen jälkeen. Sitten ”sairauspoissaolo”. Melkoisen harvinainen juttu meitsille. Pää oli hajota leikatun hampaan riepoessa! Ihan järjetön kipu. Sain päivystysajan hammaslääkärille kuullakseni: ”Sen kuuluukin särkeä”. Hassua mutta tieto helpotti. Vähän.

– Kuopus on saanut kuorma-autoajokortin veikkauksen läpi. Ja kävi armeijaa varten lääkärintarkastuksessa. Meidän poikanen! Minkä ihmeen vuoksi, ihmettelenpä vaan.

– Tytär on ruskettuneempi kuin minä. Varmaan eka kertaa elämässään. Ei, en ole kateellinen. 🙂 Kuulosti että kolme nuorta naista olivat viettäneet riemullisen Madeiran loman.

– En ole vielä lukenut Kalevala-läksyä. Nytkö tämä jo lopahtaa? Kohta luen.

– Olen hukannut ulkoisen kovalevyn laturin. Miten minä voin aina hukata kaikkea! Itse asiassa en hukkaa, vaan pistän niin hyvään jemmaan etten löydä. Ekskullakin luulin hukanneeni muistikirjani (vaikka minulla oli apuvoimia pitämässä kamoistani huolta :)) mutta se löytyi kun tulin kotiin. Talvella hukkaamani – talteen pistämäni – avaimet tosin ovat vielä kadoksissa. Mutta nyt on iso huoli tuosta laturista. Kovalevy on täynnä aarteita. Kuvia ja artikkeleita. Reseptikansiot, luennot ja muutaman kirjan käsikirjoitus. Tosin osa on tallennettu muuallekin mutta laturi olisi tarpeen että saisin kaikki tallennukset ulos. Miksi toiset ihmiset eivät koskaan hukkaa mitään ja minä joka päivä jotain! Ikä ei ole lisännyt tätä ongelmaa; siis ei ole kyse dementiasta, mutta ei ikä ole myöskään tuonut vastuuta tai huolenpitoa. Olen ollut aina tällainen. Melko surkeaa. Sen lisäksi että hampaat ovat sekundat on tavaroista huolehtimisen kyky kerrassaan kehno.

Onhan niitä parempiakin päiviä nähty

On hyviä ja huonoja päiviä. Tänään on tuollainen jälkimmäinen. Ei siis paljon kannata kirjoitella. Kaiken muun lisäksi leikkaushaava repeilee ja särkee.

Mutta yrityksiä mukavampien päivien järjestämiseksi olen pyrkinyt tekemään. Kesälomamatkojen (Katalonia ja Karjala) parissa surkea hiljaisesti uikuttava marttyyrimielialani on unohtunut.

Ja tytär tulee tänään kotiin! Se on hyvä juttu se.

Kesäherkkuja

Tämän päivän ykkösjuttu on ollut kasvimaan laitto. Vihdoin. Ikinä en ole kylvänyt ja istutellut näin myöhään. Eikä ikinä ole ollut niin kylmä kuin tänään. Hieman poikkeavan valikoiman laittelin tänä vuonna. Ei porkkanoita eikä retiisejä, yrttipainotteiseksi meni…

Ruohosipuli ja lipstikka ovat monivuotisia, viimevuotiset valkosipulit nousevat vasta nyt :), raparperi tietysti. Sitten kylvin tilliä, persiljaa, salaattia, herneitä, niittykukkia ja pitkästä aikaa kyssäkaalta. Ruukkuihin vielä lisää basilikaa ja rosmariinia.

Puutarhalta ostin muutaman yrttitaimen (rakuunaa ja rosmariinia) ja pöllin idean pistää niitä koriin, ovat Festan keittiön oven vieressä kätevästi käytettävissä. Eilenkin niistä jo iloa kun poronfileitä koristelin ja maustoin. Rosmariini on siihen erinomaisen hyvää…

Lupasin posteilla tänään muutakin reseptiikkaa pitkästä aikaa. Ensinnäkin eilinen jälkiruoka: lämpimiä suklaakakkusia ja pistaasijäätelöä. Resepti on mukaelma Marko Koskisen keittokirjasta (Passione).

Suklaakakkuisiin tarvitaan

200 g voita

2½ dl sokeria

4 kananmunaa

2½ dl vehnäjauhoja

4 rkl kaakaojauhoja (Van Heuten tai Ögon)

1 tl leivinjauhetta

220 g tummaa suklaata

Vaahdota voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja lopuksi huoneenlämpöinen sulatettu suklaa. Kaada taikinaa voideltuihin pikkuvuokiin. Paista 190-asteisessa uunissa noin 6 – 8 minuuttia. Kumoa ja tarjoa jäätelön kanssa. Kerran tein Koskisen ohjeen mukaan pistaasijäätelönkin alusta asti itse, mutta siitä ei mielestäni tullut vaivan arvoista. Siispä eilen fuskasin: 2 pakettia Mövenpickin vanilla dreamia (Valion vaniljajätskikin varmasti käy) ja liki desin verran kuorittuja ja murskattuja pistaasipähkinöitä sekä puoli punttia minttua sekaisin keskenään. Jätskimassa painellaan pikkuvuokiin. Lämmin suklaakakku ja kylmä jäätelö ovat vallan mainio yhdistelmä. (klikkaamalla kuva suurenee)

Sitten grillimaissien ja vaikka salaatin, tai kurkun tai monen muun kanssa kelvollinen dippi/salaattikastike.

Chili-kermaviilikastike

2 dl kermaviiliä
2 rkl majoneesia
1 rkl tomaattiketsuppia
1 valkosipulinkynsi murskattuna
½ tl suolaa
ripaus sokeria
1 – 2 tl chilijauhetta

Lisäksi ruohosipulia silputtuna – paljon!, ja mustapippuria maun mukaan. Sekoita aineet keskenään ja laita vähäksi aikaa makuuntumaan jääkaappiin. Esikeitetyt maissit kannattaa sivellä Santa Marian American Barbeque -kastikeella, grillata ja tarjota tämän kastikkeen kanssa.

Sanoja ja niiden sisältöjä

Päivän kolmannen raekuuron (ARGH!) yllättäessä ollessani pyöräilemässä (onneksi en sittenkään lähtenyt rullaluistimilla kuten niin olisin halunnut) mietin sanoja ja niiden merkityksiä. Sanojen eri merkityksiä ja sisältöjä eri ihmisille. Esimerkiksi:

Meille tulee tänäänkin vieraita. Vieraita? Eivät he ole mitään vieraita: ovat ystäviä. Vuosikymmeniä kestäneen ystävyyden jälkeen he muuttivat joitakin vuosia sitten Helsinkiin, mutta ei se ystävyys siihen kaatunut. Ei heistä ole tullut vieraita. Ennenkin olen miettinyt tuota sanontaa ”tulee vieraita”. Se ei ole hyvin sanottu.

Eilenkin oli ”vieraita” – piknik sisätiloissa venähti kuusi tuntia kestäneeksi ruoka- ja kuohuviinitapahtumaksi. Seurueen humanistein (vaikka luonnontieteilijä onkin! Ja tässä on korostettava että humanisti on minulle vahvasti positiivinen käsite, toisin kun taloustieteen ylioppilas tyttärelleni tai veljelleni) sattui pöytäseurakseni, mikä minua miellytti. Virittelimme mm. Kalevala-lukupiiriä ja taidehistoriasta – minä valaistunut! 🙂 – keskustelimme myös. Ja kuohuviineistä. 🙂

Entäs sitten sydämensivistynyt. Vanhahko, vähän merkillinen sana, mutta minä tunnen pari vanhempaa ihmistä, joista aina ajattelen, että he ovat sydämensivistyneitä, mutta en osaa selittää, mitä sillä tarkoitan. Mietin tänään, mikä olisi sen vastakohta? En keksinyt mitään. Mikähän se voisi olla?

Naamaan kipeästi osuvien rakeiden sadellessa mietin vielä että kaikkitietävä pitäisi periaatteessa olla positiivinen sana. Jos ihminen tietää kaiken niin senhän luulisi olevan hyvä asia. Mutta eihän se niin mene. Paljon tietävä voi olla hyvä tyyppi, mutta kaikkitietävä ei todellakaan. Mun mielestä ainakaan.

Kestiystävyys. Se on hyvä sana. Sen harjoittamiseksi lähden nyt tekemään korvasienimuhennosta, jota aion tarjota poronfileiden ja puikulaperunoiden kanssa. Jälkiruoka on vielä yllätys: jos se on onnistunut postailen huomenna reseptin, ja eilisen grillimaissien soosinkin voisin kirjoitella huomenna. Se sai eilen kovastikin kiitosta, mikä minua tietty lämmitti.

Kylmän piknikin odotuksessa

Ensimmäinen alppiruusu on kukassa, kevätkaihonkukka peittää sinisenä monta neliötä, lipstikka on jo isona, nurmi on kauniimpi kuin koskaan. Ja meillä alkaa kohta piknikki! Mutta samalla radiossa sanotaan, että on kylmempää kuin vuosikymmeniin. Kyllä sen tuntisi ilman uutisiakin. Ei oikein ole mukavaa. Mukavaa on kun tulee ystäviä. Tarvinkin ihmisiä, ystäviä. Puhetta ja pulputusta.

Unettaa

Harvoin töissä nukuttaa, tänään nukutti. Aamulla ei. Ei nukuttanut, joten olin jo kuuden jälkeen merenrannassa. Siellä oli kylmä. Ilman käsineitä ei olisi kannattanut mennä. Muutoin kannatti. Metsätaipaleellakaan ei vielä itikoita. Kaunis alkukesän vehreys.

Töihin ei olisi kannattanut mennä ollenkaan. Aikaansaamattomuus ja väsy riepoo. Lähdinkin hyvin aikaisin pois. Järkkäilemään huomisia kestejä. Siivoilin ja järjestelin, samalla tein kotiutuneille pojille sapuskaa. Tuntui ”parkettienpartaveitsillä” ja ”remonttireiskoilla” olleen hyvä reissu.

Huomenna on siis tarkoitus maistella kuohuviinejä viinikerhon kanssa (mahtaa lauantaina vielä kuplia), ja aie grillata. On nyyttäri-ilta ja minun osuuteni olisi jonkun kakun/jälkkärin teko. Enkä vieläkään tiedä mitä? Siispä nyt keittiöön …

Josko leipominen piristäisi. Rasmus tai vaikka Chris Cornell voisivat myös avitttaa…

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: määrämuoto

Pietarsaaren maaseurakunnan keskiaikainen kivikirkko on 1700-luvulla muokattu uusklassismin ”määrämuotoon”.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Mieleni minun

Tyhjäkäyntiä.

Olen tässä pari tuntia odotelllut että alkaisi sataa, että olisi hyvä syy olla menemättä kasvimaalle kylvämään yrttejä ja istuttamaan sipuleita. Pehtoori – pääpuutarhuri – palaa huomenna pohjoisesta, enkä ole hommiani tehnyt. Mutta ei sada, ei. Toisaalta enhän minä enää voi lähteä uloskaan. On jo myöhä. 🙂 Kehäpäätelmäkö? Ihan sama. Tänään ei vaan oikein simahda. Mikään. Raskas lääkityskö vai (taas!!) heikot yöunet vievät puhtia päivästä ja tehoa työstä.

Sellainen hassu juttu sattui, että käydessäni Akateemisessa ostamassa sisarelleni kirjaa, jonka pyysi tuomaan, sorruin (yllättävää, eikö?) katselemaan muitakin hyllyjä. Ja mitä ostinkaan? Kalevalan! Tämäkin on viime viikon taidehistorian ekskun syytä. Ateneumin Kalevala-näyttelyssä tuli keskiviikkona todettua, että olisi hyvä lukea Kalevala uudestaan (uudestaan? milloin olen sen kokonaan muka lukenut? Lukiossa?). Siispä nyt vakaana aikeena lukea kaksi runoa päivässä ja syksyn tullessa voin sanoa lukeneeni Kalevalan. Kuinka moni oikeasti on sen lukenut? Kysyn vaan.

Voisikohan perustaa sellaisen virtuaalisen lukupiirin?

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta’alta käytyämme!

Odottakaapa vaan hyvät blogivieraani kun alan käytellä kalevala-mittaa täälläkin!

Ohi on!

Pikkusormenpäänkokoinen luutunut (?) kysta joka oli kiinni poskiontelossa on poistettu. Kolme puudutuspiikkia, kolme varttia kestävä operaatio, kolme tikkiä, kolmas antibioottikuuri (entisiä vahvempi) peräjälkeen tähän vaivaan ja kolmekymmentä kasisatasta Buranaa kivunlievitykseen. Olen puhekyvytön, silmä on vieläkin lurpallaan puudutuksesta, operaatio ei varsinaisesti sattunut, mutta jännitin niin paljon, että olin hiestä märkä kun nousin ylös. Nyt koko naaman vasenpuoli on jotensakin yhtä kivuliasta turvonnutta poskea. Ja tästä kaikesta yli viidensadan euron lasku. Säälipisteitä? Eikö yhtään? Miten vielä ruikuttaisin.

Minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Tänään oli siis viikolla siirretyn hammasleikkauksen aika. Olen kaikesta huolimatta sitä mieltä, että kyllä kannatti. Siirtää leikkaus ja kannatti lähteä ekskulle. Molemmat ovat nyt ohi. Hammaslääkärin operoidessa mietin, että viikko sitten samaan aikaan olin Tuusulanjärven rannalla, katselemassa kaunista kesäiltaa huikaisevan päivän loppumetreillä. Ja nyt poskikin on jo matkalla kohti paranemista. Ohi on.

En voi sittenkään kirjoittaa

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka aamuvarhain vein tyttären lentokentälle, näkemiin (snif) ja hyvää lomaa! Olet sen ansainnut! Voisin kirjoittaa siitä, kuinka sitten ennen töihin lähtöä halasin perheen pojat: tervemenoa pohjoiseen remontintekoon. Ajakaa varovasti! Molemmat!

Voisin kirjoittaa siitä, kuinka töissä oli tänään hiljaista, mikä sopi minulle oikein hyvin. Voisin kirjoittaa siitä, kun tulin kotiin – tyhjään kotiin – sitähän minä olen toivonut ja odottanut, että saan olla joskus yksin kotona. Mitä minä olen ajatellut yksinäisenä iltana tekeväni? En varmaankaan siivoavani nuorison huoneita, putsaavani kirjoituspöydän laatikoita, tekeväni kesävaatehuoltoa, kastelevani kesäkukkia. Voisin kirjoittaa siitä, kuinka sitten kuitenkin tein juuri noita kaikkia.

Voisin kirjoittaa siitä, että on kesäkuun ensimmäinen ja koko pitkä, kuuma (?) kesä edessä. Kesä edessä kaikkine monine rientoineen ja reissuineen. Katalonian ja kotimaan matkoineen, kalaaseineen ja kesteineen, piknikkeineen ja partyineen, lomineen ja lepotteluineen.

Noista kaikista voin kirjoittaa. Mutta haluaisin ehkä sittenkin kirjoittaa jostain ihan muusta. Mutta en voi, enkä osaa. En vaan voi.

Huomenna yritän olla järkevämpi. Huomenna unohdan paljon, odotan enemmän.