Suvisunnuntai

Sunnuntai pihalla. Puutarhahommia. Auringossa. Ajatuksissani. Vieläkin.

Uni ei tahdo riittää vieläkään; olin jo ennen seitsemää luistelemassa. Mutta sepä oli vain hieno kokemus.

graniitti

 

Puutarhalta haettiin vielä kukkia. Pehtoori on viime viikolla istutellut kaikenlaista. Ja hankkinut uuden suihkulähteen,  suihkupallon?  Graniittipallon siis. Mukava solina pihalla. Sitä kuunnellen ja lukien koko päivän. Olen kovin lomatunnelmissa jo; muistankohan huomenna töihinkään mennä? Muistan toki.

Kirkkopäivä ja paluu todellisuuteen

Pyhämaan kirkosta ulosNousiaisten, Mynämäen, Kalannin, Pyhämaan (1600-l.), Isonkyrön ja Pietarsaaren maaseurakunnan keskiaikaiset kirkot sekä Juséliuksen mausoleumi Porissa olivat viimeisen ekskupäivämme kohteet. Kalannissa olisin voinut voinut olla kauemminkin.

Reissulla oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilaiset kirkot, miljööt, taideteokset, arkkitehtuuri vaikuttivat eri tavoin eri ihmisiin. Kenelle piispa Henrikin muistomerkki (ei sarkofagi, totesi VM), kenelle Juséliuksen mausoleumi oli päivän kohokohta. Kirkkotarhat – vanhat haudat kivikirkkojen ympärillä – viehättivät minua. Erikoiset nimet, menneiden sukupolvien elinkaari, tapa ilmaista sosiaalinen asema näkyvät hautausmailla. Niitä kiersin katselemassa ja kuvaamassa. Kirkkotarhojen vehreä rauha kosketti: istutusten kauneus ja ympäröivä hiljaisuus tekivät mielelle (sielulle?, mistä tämmöinen ajatus) hyvää.

Isonkyrön kirkossa meille olivat oppaina paikallisen kotiseututyön grand old man and lady, joiden korkea ikä ei estänyt heitä järjestämästä meille hienoa kirkkoesittelyä. Matkanjohtajamme lämminhenkinen hyvästely ja muutamien hyvä-äänisten opiskelijoiden suvivirsi saivat satunnaisen matkailijan nieleksimään liikutuksesta.

Pietarsaaren kirkon pihalla ”antiikkinen” valkoisuus ja iltavalo, reissun vääjäämättömästi edessä oleva päättyminen saivat minut taas hokemaan ”carpe diem, carpe diem”. Matka kohti Oulua pienin sanoin, hyvillä mielin – kuitenkin.

Vasta vähän ennen puolta yötä kotona. Satunnainen matkailija kotiutui – oppineena, aivan uutta kokeneena, väsyneenäkin. Olin vain satunnainen matkailija. Irti,  – vailla vastuuta ja velvollisuuksia. Vain mukana. Se oli juhlaa.

Tämä lauantaikin on kulunut vielä hieman epätodellisissa tunnelmissa, paluu todellisuuteen ollut merkillisen hidasta. Onneksi ei kipeää. Mutta hidasta.

Aurinkoinen aamu antoi mahdollisuuden pitkään rullislenkkiin. Rauhalliseen aamiaiseen. Kotiutumiseen. Nuorisoakin näin, pikaisesti. Edes. Pehtoorin kanssa söimme aika ruhtinaallisesti.

Piipahdimme vielä lakkiaisissa. Liituraita ylle ja pyörällä Koskelaan. Olisi kyllä ostettava jo jokin kesäinen juhlavaate.

Nyt pihalla. Rantapellossakin on hyvä. Kesä on edessä. Paljon on edessä, vaikka vielä viipyilenkin menneessä…

isonkyron-kirkko1

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Toisenlainen torstai Turussa

Aleksis Kiven alakuloisen patsaan juurelta lähdimme aamuvarhain kohti Lounais-Suomea. Matkalla Turkuun pysähdyimme Lohjalla. Keskiaikainen Pyhän Laurin (tunnen pyhimyksen paremmin San Lorenzona!) kirkossa vietimme tunteroisen. Kokkien ja ruoanlaittajien suojeluspyhimyksellä San Lorenzolla oli kaunis keskiaikainen kivikirkko, josta pidin kovasti. Ja kyllähän on juhlaa kun asiantunteva kollega opastaa ja kertoo, samalla kun minä saan istua opiskelijoiden joukossa (kohtaloko vei pyhimystarinan alle? 🙂 )

Paikkarin torppa Sammatissa

Sammatissa Lönnrotin Paikkarin torpassa kävimme myös. Suomalaiskansallista kulttuurimaisemaa, idylliä, joka kesällä varmasti kätkee sen karuuden, joka tuollaisen torpan elämä arjessa oikeasti oli. Maisema huikaiseva. Semminkin kun aurinko meitä siellä helli. Turkuun saavuimme parahiksi lounasaikaan. Åbo Akademin opiskelijaruokala ei säväyttänyt, mutta nälkä lähti.

Turun tuomiokirkko  seuraava kohde. Sitä ennen tehtiin pieni promenadi kirkon ympäristössä. Varsin opettavaista. Kirkosta Turun taidemuseoon. Ennenkokematon paikka. Näyttely  ”Kuvan kauniit – naiset katseen kohteena” oli minun makuuni. Tapa, jolla näyttely oli koottu ja esillepantu sopi konservatiiviselle (?) katsontakannalleni.

Näyttelyn jälkeen hetki huilinkia. Sen turvin vein oman oppiaineen opiskelijat taidehistorian parista kulttuurihistorian pariin: Turun kauppahallissahan on kaupungissa ollessa pyrittävä käymään. Ehdimme hyvin sinne. Kolmen hengen filiaaliporukallamme nautimme iltapäiväkahvit hallin Sininen juna -kuppilassa. Minullehan sellainen oli äärimmäisen mukavaa…

Illansuussa vielä Turun linnaan. Ei, ei todellakaan ollut minulle ensimmäinen kerta. Jotenkin muutenkin – yhtäkkiä iskenyt hammaskipukin varmasti aiheutti hetkellistä herpaantumista? – olin vähän poissaoleva, ehkä. Kuuden jälkeen hotellissa. Varsinaisesti ei ollut nälkä, mutta päätin lähteä hieman kävelemään, ja kuinkas ollakkaan Viinillä-baariin eksyin: pari pientä juustopalaa, ja bolivialaiasta viiniä maisteluannoksina: malbec ja syrah. Bolivialaista! Malbec oli oivallista.

Oivallinen päivä.

Helsinki uusin silmin

Keskiviikkoko tänään on? Hieman epätodellinen olo on ollut koko päivän. Tuntui välillä että unimaailma jatkui päivälläkin. Helsinki ja sen historiallinen keskusta on minulle muka hyvinkin tuttu, mutta kolmen tunnin kävely taidehistorian lehtorin johdolla, opetti paljon uutta. Vanhasta uutta. Sääkin suosi viime metreille asti; vasta puolelta päivin alkoi sataa. No se ei tärvellyt ohjelmaamme. Iltapäivän aluksi lähdimme osaporukalla Ateneumiin, jonka olin ajatellut skipata (olen käynyt siellä noin kerran vuodessa viimeiset 20 vuotta) mutta Kalevala-näyttely, jota matkanvetäjä suuresti suositteli, sai minut jättämään aikomani shoppauspyrähdyksen väliin. Onneksi uskoin, mitä suositeltiin. Hieno näyttely. Tuli vaan mieleen, että Kalevala pitäisi lukea…

Ateneumin jälkeen kävin syömässä ja yliopistonkirjastossa (töitä kesken kaiken!) yksikseni, ohi virallisen matkaohjelman. Ja Akateemisessa. VAIN kolme kirjaa: yksi keitto-, yksi historia- ja yksi matkakirja. Ennalta arvattavaa? No joo.

Klo 17.oo Suomenlinnaan. Ikimuistoinen  käynti. Tuuli. Tuuli aivan sairaasti. Kuin tunturissa. Kummallista dramatiikkaa. Lopuksi Cafe Chapmanissa istuimme ekskun ”puolikurssijjuhlaa”. Viinilasillinen lämmitti ja puhutti. Olenko jo maininnut että tämä on hyvä tour. On tämä.

Huomenna varhain kohti Turkua.

Taidehistoriaa hienossa säässä

Yöllä klo 3.00 starttasimme Oulun linja-autoasemalta kohti etelää. Ars longa, vita brevis -tourin ensimmäinen kohde oli Petäjäveden 1700-luvun kirkko. Berlusconin kommentit Suomen vanhoista puukirkoista (sitä paitsi hän ei ole koskaan niitä edes käynyt katsomassa) ovat yhtä tyhjän kanssa. Aurinkoinen sääkö vai se, että tajusin, että hammasleikkauksen siirtäminen viikolla kannatti, jotta pääsin tälle turneelle mukaan, aiheutti hyvänolon kävellessä kirkkotarhassa. Pidin kirkostakin, mutta maisema ja sijainti viehättivät vielä enemmän. Tyven aamu. Ainutlaatuinen. Luulen, että ilman tätä ekskursiota en olisi koskaan tutustunut tähän idän ja lännen kirkkorakentamisen yhdistelmään. Keuruun kirkko oli seuraava kohde. Siellä hautausmaa oli minulle kirkkoa (jonne ei sisälle päästykään) mielenkiintoisempi kohde. Uusia nimiäkin löysin erikoisten nimien kokoelmaani.

Petäjäveden kirkko

(klikkaamalla kuva suurenee)

Lounasaikaan olimme Tampereella, jossa lämpötila hipoi hellelukemia. Hammasta (tark. ottaen kysta ja tulehdus hammasjuuressa) särki vain vähän, ja rohkenin matkanjohtajan ja bussinkuljettajan kanssa lähteä Tammelan torille mustanmakkaransyöntiin. Sehän oli vallan mainiota… Ruumiin ravinnnon jälkeen vuorossa kansallisromanttinen Tampereen tuomiokirkko, joka ei minua jostain syystä (Simberg?) hetkauttanut kovastikaan…

Seuraavat kohteet olivat kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti (Visavuori) Valkeakoskella ja (Pekka Halosen) Halosenniemi Tuusulassa. Omieni (= Suomen historian opiskelijoiden, joita on reissussa vain muutamia) kanssa päätimme, että jompaan kumpaan perustetaan oppiaineen filiaali. Paikka, jossa tehdä tutkimusta ja tarpeen vaatiessa kutsua vaikka taidehistorioitsijoita mukaan tutkimuksen ja luovan kirjoittamisen pariin. Visavuoressa istuskeltiin pihalla, tuulen vilvoittaessa, kallioiden ympäröimänä – ja hetken oli tavattoman hyvä olo.

Kielot tuoksuivat, samoin tuomenkukat, Halosenniemessä omenapuut ja valkovuokot kukassa. Vesistöt kauniita. Opiskelijaseura minulle mieluista. Muutaman hetken sietämätön väsy. Mutta Akseli Gallen-Kallela, bussin ikkunasta nähty Sibeliuksen Ainola, asiantunteva, niin kadehdittavan rauhallinen opastus, mukava monen asian unohdus, kesäntuntu, Halosenniemen hieno arkkitehtuuri (keittiö!)  saivat unohtamaan, että yöunia oli takana vain kolme tuntia.

Huomenna  aamulla on kokoontuminen Suurkirkon portaille aamusella, joten nyt nukkumaan.

Ars longa, vita brevis

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

Tänään minulle soivat kellot – opetus kevätlukukaudelta on ohi. Viimeinen seminaari-istunto ohi. Opetustyössä on parasta opiskelijat. Muutamilla oikeasti halu oppia. Ja oppivatkin. Sellaista on mukava seurata, yrittää avittaa.

Vaikka oma opetus on tältä erää ohi, on nyt mahdollisuus itsellä oppia. Aamuyöstä lähden neljän päivän Ars longa, vita brevis -tourneelle. Taidehistorian opiskelijaekskursio, jonne minut on kelpuutettu mukaan satunnaiseksi matkailijaksi, suuntautuu Tampereen kautta Helsinkiin ja sieltä Turkuun.

Matkakirjeenvaihtajanne on jo pakannut läppärin reppuun, joten huomiseen.

Viidessadas

Tämä on viidessadas bloggaukseni. Puolessatoista vuodessa viisisataa lyhyttä ja pitkää tuulestatemmattua juttua. Eikä tänään ole mitään sanottavaa. Oikeastaan ei mitään.

Pohjoisesta palattu. Huomenna viimeinen opetuspäivä tälle lukukaudelle ja tiistaina vasten yöllä lähden taas reissuun. Tässä ja nyt on käännekohta. Ja hoppukin muka.

Patikointia paljakassa*

Tänään tunturiin; patikoitiin Iisakkipään luontopolku. Siitä on tullut minun lempireittini täällä. Kuusi kilometriä. Maisema ja luonto vaihtuu, ensimmäinen puolisko päättyy kunnon nousuun, maitohapoilla tunturin laelle asti. Ja jälkimmäinen kolme kilometriä letkeää laskua. Tänään loppumatka vielä tunturin suojaisella puolella, aurinkoa ja lämmintä pitkästi toistakymmentä astetta. Kapustarinta lauloi ja saatteli taivaltamistamme. Koko reitillä ei tavattu ketään. Ei kaivattukaan.

Iisakkipääältä etelään

Iltapäivällä ukkosen uhan alla purolla, liiterin siivousta, pieniä puuhia  ja istuskelua: olen ihmeissäni kun minun ei tarvi tehdä mitään. Ei mitäään.

*paljakka, metsärajan yläpuolelle nouseva tunturin puuton lakialue

Raukoilla rajoilla

purollaEtelästä tuli ukkonen ja sade. Päivällä jo jyrisi, ja oli sellainen ”tyyntä-myrskyn-edellä” -sää. Siis lämmintä ja tyyntä. Heräsimme varhain, auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Patikoimaan emme voineet kuitenkaan lähteä: Ivalon apteekki ja puutarhakauppa kutsuivat. Antibioottikuuri numero kaksi tulehtuneeseen – ja hiton kivulloiseen – hammastulehdukseen aloitettava.

Mökin pihapiirin ehostamiseksi haettiin muutama säkki multaa: näillä raukoilla rajoilla pussitettukin multa on jäässä! Sitäpä sitten yritin päivän sulatella ja mökkitontin soralle kuluneita laikkuja paikkailla. Pehtoori laajensi puron pulahduspaikkaa: ei siinä nyt vieläkään uida, mutta jo siinä kääntymään mahtuu. En kokeillut vielä. Kokeilenko loppukesästä? Hmmm…

Kuva purolta tänään. Vertaa huhtikuun alun kuvaan: klikkaamalla tästä.

Ulkoilua tunturissa ja tunturien juurella

 Aamulla aika varhain kaksistaan mietimme, mille ryhdytään, minne patikoidaan. Korvasienipaikalle yhdessä, eihän siellä vielä mitään ollut. Minä päätän palata ja pehtoori haluaa jatkaa Hangasojan latvoille asti.    Pehtoori pölli kameran   

Kumppareita ei ehkä olisi tarvinnut, aurinkolasit  kylläkin. Ja minulle ehkä vähän suuntavaistoa. Ei, en varsinaisesti eksynyt, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä kahden tunnin lenkkiä… 😉  Mutta olihan siellä rauhallista, kaunista, hiljaista. Lunta ei juurikaan, eikä koivussa lehtiä. Kurujen pohjilla vettä. Taivaalla aurinko. Eikä sadetta koko päivänä.

 

Puolenpäivän saunan jälkeen lähdimme kylille: Ei Kuukkelissa eikä Saariselän keskustassa ollut oikeastaan ketään. Onko koskaan ollut näin hiljaista?

 

Päivälliseksi savusiikaa, remouladekastiketta, parsasalaattia ja ruisleipää. Ja shampanja jonka olin vedonlyönnissä voittanut. Siis juhla. Pieni, suuri juhla.

 

Takaisin ulos. Pihahommia täälläkin (pehtoori mokoma oli kameran vohkinu). Istuskeltiin nuotiolla, purolla.

 

Hiljaista. Kaukana kavala maailma.

aamu

Mökillä

Sade ropisee. Ropisee mökin kattoon. Ei haittaa vaikka sataa. Olemme mökillä. Tätä olen odottanut.

 

Matka meni nopeasti. Oli matkalla mielenkiintoista seurata, miten kevät etenee: Oulusta lähes 500 km pohjoiseen ehtii nähdä monenkokoisia koivunlehtiä (Tervolassa (sisämaassa) yhtä isoja kuin etelämpänä Oulussa, mutta Rovaniemen jälkeen vihreän joudut kuvittelemaan). Eihän me paljon matkalla puhuttu: eihän sitä enää tarvi. Tietää toisen tunteet, tunnot. Ja se että molemmat tietävät, tuntuu helpottavalle, turvalliselle.

 

Yläpostojoella ilta-aurinko: tiedättekös miltä se näyttää? Se on jotain hvyin kaunista.

 

Nyt meillä on kolme päivää täällä. Vielä 10 vuotta sitten minä en olisi uskonut että minusta tulee tällainen mökkihöperö, Lapin-hullu olen ollut niin kauan kuin muistan. Ja minähän muistan aika kauas … Mutta mökkihöperöksi en muista itseäni koskaan ajatelleeni. Moni muukin asia on mennyt toisin kuin muistan ajatelleeni.

 

(Kuva on llinnusta, josta kommenteissa keskustellaan.)

 

 

 

 

 

riekkoko?

Historian Havina

Järjettömän väsynyt tänään. Rikki, puhki, poikki.

Hyvää tässä päivässä on lämpö, hiirenkorvaiset koivut.

Kalevaan annettiin opiskelijoiden kanssa haastattelu meidän uudesta Havina-lehdestä. Havina on historian opiskelijoiden verkkojulkaisu, jossa julkaistaan opinnäytetöistä tiedejuttukurssilla tehtyjä populaaritieteellisiä artikkeleita. Linkin takaa löytyy ensimmäinen numero. Kalevassa aiheesta julkaistaneen juttu tulevana viikonvaihteena. Täytyy Kuukkelista käydä lehti ostamassa, jotta voi kirota kuvaa, johon jouduin mukaan…  Siis ostamassa Kaleva kaupasta? Tarkoittaa sitä, että huomenna lähdetään mökille. Ah, onnea! Jo ajatus tekee hyvää.

Toukokuun ruokahaaste: paras piknikeväs

Toukokuun ruokahaasteen asettivat huhtikuun voittajat Pastanjauhantaa-blogia pitävät Rosmariini ja Pippurimylly. Haasteella haetaan  parasta piknikevästä. Osallistun pakkaamalla koriin Parmankinkkurullia ja Parman Salaattia. Berlusconista huolimattta italialainen ruoka on huippuhyvää kesäruokaa…

pkr1

Parmankinkkurullat

pkr41 pkt valmista lehtitaikinaa
parmankinkkua
punaista pestoa
mascarpone-tuorejuustoa
muffinsivuokia
Voitele valmiit lehtitaikinalevyt mascarponella, laita päälle parmankinkkuviipale ja sivele päälle vielä pestoa. Rullaa taikina kääröiksi ja leikkaa noin kahden sentin palasia. Laita muffinsivuokiin ja paista 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia.

pkr31Parmankinkkurullat ovat Outi Pakkasen dekkarista vohkittu resepti, jota olen varioinut monin tavoin. Kalaversion saa kun vaihtaa mascarponen mustapippuri-tilli tuorejuustoon ja kinkun kylmäsavulohisiivuihin ja punaisen peston vihreään. Hyviä tulee myös kun taikinaan rullailee valkosipulimaustettua tuorejuustoa, kylmäsavuporoa ja rucolasalaatinlehtiä. Entäs katkaraputuorejuustoa, tonnikalaa, cheddarjuustoviipaleita.

Näitä voi tarjoilla myös kesäisissä buffet-pöydissä ja esimerkiksi kylmän gaspazo-keiton kanssa ne ovat oivallisia.

Tämä on siis se minun haasteruokani, mutta en malta olla lisäämättä tähän samaan myös Parman Salaatti -reseptiä.

Parman Salaatti

prk61

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

erilaisia salaatteja (Romaine, jääsalaatti, vuonankaali, ja ehdottomasti rucolaa)
Parman kinkkua (ilmakuivattua kinkkua, prosciuttoa)
mozzarellapalloja
kirsikkatomaatteja
parmesanlastuja
aurinkokuivattuja tomaatteja
oliiveja
krutoneja
pinjansiemeniä
basilikaa

Levitä Parman kinkkusiivut leivinpaperin päälle ja pistä ne uunin (200 C) 6–8 minuutiksi. Leikkaa sen jälkeen kinkku palasiksi. Uunissa prosciutto saa makua ja siitä tulee mukavan suolaista ja antaa salaatille huippumaun.

Kokoa salaatti laakeaan astiaan tai tee jokaiselle piknikkeilijälle annossalaatit muovirasiaan: revi osa salaatista pediksi ja lisää haluamasi italialaisen antipasti-pöydän herkkuja niin paljon kuin tarve ja maku vaatii.

Salaatti on todella ruokaisaa, eikä kaipaa kastikkeeksi muuta kuin oliiviöljyä, balsamicoa ja tietysti mustapippuria.

Sopii kesälounaaksi tai juhlavaksi alkupalasalaatiksi. Ja seuraksi tietysti parmankinkkurullia… Buon appetito!

Parman salaatti

Kesänrakennusta

img_2044Aurinkoa. Eilen ja nyt. Sään puolesta ainakin. Pihahommia tietysti. Toukokuussa puutarha ja pihapiiri kunnostetaan kesän oleilua varten. Vaikka vuosi vuodelta minä teen vähemmän; pehtoori aina vaan enemmän. Huvilan kuuraus  ja ikkunoiden pesu eilen avasi minulle kesäpihakauden ja nyt odottelenkin että lähdetään käymään puutarhalla. Ainakin osan kesäkukista aion ostaa tänään, ensi viikonloppuna kun ollaan mökillä niin silloin ei ehdi. Japaninkellot, joita mieluusti laittelen portinpieliin ja ikkunalaudoille, tahtovat loppua aika nopeasti, joten on käytävä hakemassa ainakin ne. Ruusubegoniat voisin myös istutella.

Pitkät rullislenkit molempina päivinä:  sellaisella itsensä uuvuttamisen meiningillä, ei mitään letkeää luistelua vaan kunnon treeniä. Pieni rääkki tuntui nyt tarpeelliselta, ”karstat pois”. Liikuntapäiväkirjaan eilen myös pyörälenkki. Syötyämme – eka kertaa pihalla – polkaistiin kaupunkiin. Promootiokulkue oli juhlava. Paljon tuttuja. Paljon muistoja kolmen vuoden takaa kun saatiin itse olla mukana.  Akateeminen kolmipäiväinen juhla on sellainen once-in-a-lifetime -juttu, joka oli suuremmoista kokea. Kulkueen ohimenon jälkeen mentiin ystävien kanssa Cafe Saraan kuohuvalle. Mukava. Sellainen keidas-fiilis jäi.

Ilta torkkuen, nörtteillen. Millään en jaksnut viisuja katsella loppuun.

promop

Pieni on suurta

Pienet asiat ovat hyviä:

– Heräsin aamulla herätyskellon soittoon. Milloin viimeksi tätä ennen? En muista.

– Hyvä ruoka, parempi mieli. Pehtoori savusti tänään eka kertaa tälle vuodelle. Ja oli kuorinut perunat valmiiksi. Kun tulin töistä tein sienikastikkeen, ja salaatin pilkoin. Tsatsikin jo eilen illalla. Istuttiin syömään.  Höpötys ruokapöydässä nuorten kanssa on hyväksi. Ja hyvä Viognier-viini.

– Tyttären tenttitulokset. Ansaittuja ovat. Hyviä ovat. Erinomaisia.

– Lepotella. Amerikan serkun nettikortissa oli sana ”lepotella”. Vuosikymmenien ulkosuomalaisena oleminen synnyttää noin hienon sanan: lepotella. Tänä viikonloppuna aion lepotella.

– Tekstari systeriltä.

– Viikonlopun sääennuste lupaa aurinkoa ja lämmintä. Jokohan huomenna vihertää?

– Aloitettu uusi kirja vaikuttaa hyvinkin erilaiselta kuin mikään aiemmin lukemani. Mielenkiintoista.

Shoppauspäivä

Lintsasin töistä tänään. Noin vaan. Pistettiin äidin garderobi uusiksi. Eipä olla varmaan lukiovuosieni jälkeen oltu vaateostoksilla kimpassa: tänään oltiin. Gerryweberiä, vogliaa ja via-appiaa muutama kassillinen. Eiköhän kesän juhlat ja arkikin nyt suju.

Oli hillittömän vähän porukkaa torstaina päivällä vaatekaupoissa. Melkein viihdyin. Taidan ryhtyä toistekin lintsailemaan.

Ei hymyilytä

Tämä tästä nyt enää puuttuikin: antibioottikuuri. Uni- ja allergialääkkeiden coctaililla tässä on toista viikkoa iltaa, aamua aloiteltu ja  nyt on on lisäksi antibioottikuuri. Aamulla oli hammaslääkärissä normi keväthuolto:  tarkastus ja hammaskivenpoisto (hitto, että inhoan sitäkin!). Uskalsin sitten sanoa, että takavasemmalla on vähän juilinut viime aikoina [vähän!?]. – No, eiku röntgenkuva ja kyllähän siellä juurihoidetun hampaan juuressa näyttäisi tulehdus olevan… ”ehkä emme vielä kuitenkaan aukaise?” – No, emme todellakaan! jos lääkekuurilla on mahiksia saada homma talttumaan.

Olen koko aikuisikäni kärsinyt mitä merkillisimmistä purukalusto-ongelmista.  Minulle on tehty kruunuja, siltoja, implantteja, oikomisia, porattu ja paikattu, poistettu hammas ja leikattu viisaudenhampaat, – neljä vuotta sitten vaihdatin kaikki amalgaamit (joita ei ihan vähän ollutkaan) keraamisiin paikkoihin. Suuhuni on tehty remonttia pienen omaisuuden verran: hammaslääkärilläni onkin yksi Oulun komeimmista autoista! Olen ryhtynyt pelkäämään hammaslääkärikäyntejä, – joskus toistakymmentä vuotta sitten olin reipas ja ilmoitin, ettei mitään puudutuksia tarvita, kyllä pienen porauksen kestää. Nyt ilmoitan jo odotushuoneessa, että puudutetaan – ihan sama, mitä on tarkoitus tehdä.  Suunnilleen. Jos antibiootti ei pure tulehdukseen ja hammas on sivusta (!? uusi juttu minullekin!) aukaistava, niin haluan nukutuksen. Absolutely! Ja viikon sääliloman sen jälkeen!

Käytän xylitolia, hammaslankaa, pesen (liikaa?) hampaita, tikutan, ja taas tämmönen! Auts! Ei hymyilytä, ei.

Runot

En osaa runoutta. En juuri koskaan osta tai lainaa runokirjoja. En osaa kuluttaa, en käyttää runoja. Vielä vähemmän kirjoittaa. Toisaalta kun kohdalle sattuu runo, josta pidän, jään siihen kiinni. Luen sen monta kertaa, kirjoitan sen itselleni, käsin, paperille, vihkoon. Lahjaksi saadut runokirjat olen lukenut moneen kertaan, sisareni runoja mietin ja makustelen, ihmettelen, ihastelen.

Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän –  on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat  runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.

Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani,  runokirja ”iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:

Hyvä on.

Mutta en minä menneisyydessä elä,

vaan unelmat edeltä käsin.

On minussa se vika.

Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

 

Pikku-Tankavaara-_suon-pitkospuut-600x400

Toukokuun toinen sunnuntai

Unen ja valveen rajamailla aamuyö. Sateen ja poudan välillä aamu.  Päivä kuitenkin jo aurinkoisempi, parempi. Ei allergiaoireita, ei liikaa ajatuksia.

Matalassa äitienpäiväpäivällisellä.  Toisessa mummolassa käynti siirrettiin poikkeuksellisesti huomiseen, maanantaille. Juhlaviikonloppu alkaa olla pulkassa. Tanssifinaali vielä nautittavana.

Pieni juhlapäivä

Tänään on päivä, jolloin minulla ei ole mitään obligatorista. Ei ole kuutiokaupalla multaa portinpielessä kärrättäväksi kuten vuosikausia meillä on toukokuun toisena viikonloppuna tapana ollut. Tänään en ole edes saanut mennä keittiöön. Töitäkään en ole tuonut kotiin. Huusholli on jotensakin päivitetty. Minun ei ole ollut pakko tehdä mitään. Olen vähän huono tämmöisessä.

Pieni juhla

Rullislenkin ja aamusaunan jälkeen lähdin toimekkaana kaupungille. Muka shoppaamaan, mutta enpä kauan jaksanut. Sieltä tullessa vähän kuvasin pihalla ja puutarhassa. Ja taas mietin, ettei multakuormaa? Iltapäivällä ja varsinkin nyt jatkuva sade pistävät nauttimaan siitä, ettei todellakaan ole multaa kärrättäväksi.

Olen lukenut, kutonut, katsonut puolikkaan Batman Kakkosen DVD:ltä. Shampanjaakin minulle on tarjottu ja lahjottukin on… 🙂

Ruokaa odotellessa ja vähän mietteissäni, mennyttä miettien katselin kuvia vuoden takaa…  Mietin kaikenlaista.

Kun tytär kotiutui töistä pääsin valmiiseen ruokapöytään. Pehtoori oli opiskellut Sopranos-keittokirjaa, ja Carmelan miekkakalarullat ja ananaspiiras olivat hyviä. Parasta oli se, että sain vain kävellä valmiiseen pöytään ja että molemmat pennut olivat kotona ja siippa tehnyt sapuskan. Viinit ja lisukkeet pysyivät ruhtinaallisen tarjoilun linjassa.

Nyt väsyttää.

Tyyni

Tyyni vesi on hyväksi. Kävimme pehtoorin kans pyörälenkillä. Oli ihana – yllättävän kylmä mutta kaunista. Tulin töistä etuajassa, grillattiin, tehtiin kesäruokaa. Avattiin eteläafrikkalainen viini ja nautiskelimme marinoituja, grillattuja karitsankyljyksiä. Maalaisleipää ja salaattia. Perjantai maistui hyvälle. Istuimme. Kun säätiedotus lupaa huomiseksi sadetta, eikä aamuinen rullislenkki ehkä ole mahdollinen, päätimme lähteä pyöräilemään. Cafe Saarassa toiset viinit nautimme. Kävelimme Stockalle. Ostin takin, jota olen jo kahdesti käynyt sovittamassa, eikä mitään täti-linjaa!  Pidän siitä. Kovasti. Moneksi vuodeksi hyvä takki. Nyt ei vaan sovi lihoa, sehän tässä ostoksessa vähän huolettaa, onko investointi sittenkään pitempiaikainen?

Tyyni

Suhteellisen tyyni. Olokin. On vain odotettava. On elettävä nyt. Näillä ehdoilla. Tässä hetkessä.

Kaiken tämän keskellä tein tänään päätöksen: Ars longa, vita brevis.

Oulu on kaunis kaupunki!

BTW: Oulu on kaunis kaupunki. (klikkaamalla kuvat suurenevat)

Hyviä merkkejä

Nukkuminen on täysin yliarvostettua. Varsinkin aamuyöstä nukkuminen. Töissäkin on ennen seitsemää paljon rauhallisempaa kuin päivisin, joten ehdottomasti kannattaa herätä varhain. Hyvin varhain.

Käytin sitten koko pitkän aamupäivän työhuoneeni kevätsiivoukseen. Sopivan ajattelematonta hommaa. Heitin monta mapillista väitös- ja muita kirjoja tehdessä syntyneitä muistiinpanoja, konsepteja ja artikkelikopioita pois. Huomenna tarvin niitä. Ihan varmasti.

Keskiviikkona on vastaanottopäiväni. Opinto-ohjaajana ja tutkielmien tekijöiden opettajana olen keskiviikkoisin ”virallisesti” tavattavissa, – niin kuin en oikeastaan olisi aina! Tänään mielenkiintoisia ja mukavia keskusteluja, keskustelu. Joskus vastaanotolla ei käy ketään … tänään kävi paljon. Kevään merkki sekin.  Hyvä merkki.

Tänään toinenkin hyvä merkki, pieni kipinä…  toivon kipinä.

Uusi kuski

Sataa liki jäätävää tihkua, mittari näyttää +2 C. Ei järin riemullista.

Juniorille kuitenkin suuri päivä. Sai ajokortin tänään. Ja minä tietokoneen huollettuna. Tässä tulos (klikkaamalla suurenee).

Juniorilla ajokortti

Tuli mieleen

Lapsuuden kotini oli paikassa, jossa oli iso piha, paljon autotalleja ja monia erilaisia varastoja, kattoja kiivettäväksi, tilaa pelata pesuskia. Joskus talvella jäädytettiin pieni luistinkenttäkin, jossa pelattiin lätkää. Pihapiirissä oli  huippuhyviä konkkapiilopaikkoja ja kelpo paikka hypätä hyppyskää. Porukalla tehdyt vanereilla laskettavat mäet keräsivät lähitienoolta kavereita. Tontin reunamille rakennetuissa majoissa kerrottiin syysiltaisin kummitusjuttuja ja kesälomapäivinä syötiin Marie-keksejä ja juotiin Haaparannasta tuotua mehua. 

Miljöö ei ollut erityisen siisti, eikä turvallinen meille penskoille, mutta tekemistä riitti. 60-luvun lapsuudessani naapuruston kaverit olivat melkein kaikki poikia, vai oliko ehkä niin, että pihapiirissämme vain oli enemmän mahdollisuuksia poikamaisille leikeille, peleille ja puuhastelulle kuin tyttöjen touhuille, joten tyttöjä ei sinne paljon tullut? Joka tapauksessa vietin aikaani enimmäkseen isomman tai pienemmän poikasakin kanssa.

Yksi – ehdottomasti kielletty! – sydäntalven kilpailu oli ”kuka-hyppää-korkeimmalta-ja-kauimmas-hankeen”. Rengasvaraston katolta nyt uskalsi loikata kuka vaan, mutta toiseen kerrokseen nousevan liuskan reunalta pomppaaminen vaatikin jo vähän rohkeutta. Vaikeusastetta lisäsi se, että korkeimman kohdan alapuolella hangessa oli piilossa iso betonimöykky, jota piti osata varoa. Ja jo luiskan loppuun asti kiipeäminen vaati seitsemänvuotiaalta melkoisesti rohkeutta – tai änkyryyttä… Ei ollut likalle helppoa antaa periksi poikaporukassa: oli hypättävä. Monta kertaa tuli pudottua ennen kuin oli tarkoituskaan. Mäjähdys hankeen siten, että ilmat pakenee keuhkoista, polvi kolahtaa siihen betoniin, hanki raapii poskiin … itku on kurkussa, mutta et näytä sitä. Eikä itku edes tule, kun henki on salpautunut.

Elämä on

Elämä on. Se on välillä niin epäoikeudenmukainen. Hiljaa mielessäni huudan: ”Tämä on niin väärin”! Eikö läheisilleni olisi ollut elämäntuskaa ja ansaitsematonta kipua jo riittämiin? Eikö elämäntaipaleillaan olisi ollut myötäleen vuoro… Pitkän, loppumattoman myötämäen aika?  

Merkillisestä raivosta lamaannuttavaan tyhjään oloon käyn läpi kaikkea; vanhat, jo hyvin parantuneet haavat aukeavat. Liikkumalla ja tekemällä kaikenlaista  yritän pitää pahan olon sivussa. Yritykseksi jää.

Koskee

Aurinkoisen toukokuun lauantain pohjavireenä tummat sävyt, vahvat varjot. Varjoista valoon vei aamuvarhainen pitkä rullislenkki, siipan tuki ja turva ahdistuksessa, – ja taas kerran ystävät. BO:n illasta teki mieli kieltäytyä, onneksi emme sitä tehneet.

Vappu, eiku ystävänpäivä!

Amerikasta Suomeen rantautunut ystävänpäivä ei ole koskaan minulle valjennut kunnolla; ystävyys kun ei minusta ole ollut yhden päivän juttu. Minusta ystävyys ei ole juttu, jota yhtenä päivänä vuodesta revitellään.  Tämä vappu on ollut minulle enemmän ystävyyden juhla kuin monet ”oikeat” ystävänpäivät yhteensä. Eilen ja tänään ollaan oltu ystävien kanssa, – eilen ja tänään se on ollut tärkeämpää kuin tavallisesti. Eilen ja tänään ystävät ovat olleet tarpeeseen, ovat olleet avuksi – vaikkeivät tiedäkään kuinka paljon, kuinka suureen tarpeeseen on ollut se, että ovat olleet olemassa.