Hiljaa virtaa Hangasoja

Olin ajatellut viettää täällä retriittini aikana pientä paastoa, tai ainakin soveltaa yksinelävän kevyttä kenttäkeittiötä. Että noudattaisin nämä hiljaisen viikon ensimmäiset päivät naisellista katkarapukasari- ja hernesosekeitto -linjaa – ja ehkä sallisin itselleni lasillisen, pari kuohuviiniä keiton/kasarin kera. Tämänkeväinen paastokin kun on tullut pidettyä, joten riittänee, että nyt tyydyn vain kevyeen paastoversioon …

Rinteessä taivas kattona

Ja mitä tein tänään kun tulin neljän tunnin jälkeen mäestä nälkäisenä. Lämmitinkö ensin rantasaunan ja nautin jonkun hedelmän pahimpaan nälkääni? Ei. En todellakaan osannut sellaista hartautta harjoittaa. Eiku chilimakkaraa ja Rasilaisen purjohapankaalta pannulle ja kun ruoka alkoi lämmetä, ruokalusikallinen smetanaa hapankaalin sekaan, ja vielä pieni lusikallinen Dijonin hunajasinappia. Oikein äijäruokaa, eikö? Ja seuraksi kuohuviiniä? Ei vaan siideriä! Eikä mennyt kauankaan kun olin kylläinen. Silti jälkkäriksi vielä iso mukillinen kaakaota ja Kuukkelin savupororieskaa ja juustoa, eikä ihme, että saunanlämmitys alkoi tuntua kovin uuvuttavalle… Siis päiväunille! Maanantaina päikkäreille?! Minä joka en nuku päiväunia suunnilleen KOSKAAN. Kuinka hyvää ne tekivätkään!

Nyt olen jo käynyt saunassakin. Kuinka hyvä olo onkaan: puhdas, levännyt, ulkoillut, kylläinen. Näillä mennään. Hyvä näin. Oikein hyvä.

Hiljaa virtaa Hangasoja

(Hiljaa virtaa Hangasoja)

Retriitin viettoon

”Pohjoisessa laajoilla alueilla aurinkoista”, todettiin säätiedotuksessa. Pitää paikkansa: aurinkoista on.

Aamupäivällä hurautin Rantapellosta Hangasojalle. Ei kauaa mennyt, – ei ollut liikennettä eikä liukasta. Aurinko siniseltä taivaalta koko matkan. Napapiirillä pysähdyin sen verran että vessassa kävin ja ostin matkakahvin. Autolle palatessa hoksin, että kaksi nuorehkoa miestä autoni vieressä katselivat sitä tarkemminkin. Ajattelin, jotta kehtaahan tuota ihailla: semminkin kun pehtoori oli eilen sen minulle huoltanut ja puhtaaksi päältä ja sisältä puleerannut … Aamuauringossa kiilteli kauniisti. Mutta eivätpä nämä auton vieressä notkujat – ainakaan ensi sijaisesti – autoani ihailleet. Kohdalle tullessani kyselivät, että ”ruohoviljelyskö sulla on mukana?” No niinpä. Rairuoholautaset takaikkunalaudalla olivat muka suurikin ihmetyksen aihe. Eihän ne nyt ole vielä edes vihreitä, ituja vasta, – mitä ihmettelemistä niissä muka on! Jo varhaisnuoruudessani olen tottunut matkustamaan pääsiäisenviettoon rairuoholautaset auton takaikkunalla. Äitini ne aina muisti mukaan ottaa: asuntovaunuun tai hotellihuoneeseen piti saada omat pikkuniityt mukaan. Pidän vaan perinteitä yllä!

Mökin pihaan kääntyessä onnen läikähdys: viikko rauhaa ja rentoutumista edessä. Yli kolme kuukautta mennyt edellisestä käynnistä; nyt tuntuu hyvältä täällä. En raskinut ottaa lumilinkoa esiin: se on niin isoääninen ja sotkee. Se heittelee neulasia ja pikkukiviä kimmeltäville hangille, joten kolasin ja lapioin. Meni hyvinkin pari tuntia; puron vedenottopaikalle asti kun väylät putsasin. Tulipahan oltua ulkona, nyt on punaiset posket ja piha siisti. Kuvasinkin. Varmaan puolensataa kuvaa, niiden liittäminen taas vähän ongelmallista. Ehkä värkkäilen vielä illan päälle ja yritän laittaa jonkun …

Hiljainen, hiljaisuuden viikkoni, oma retriittini (kestää keskiviikkoon, jolloin pehtoori ja nuorempi nuoripari tulee tänne) on alkanut hyvin. On vaikea kertoa, kuinka tämä paikka on minulle tärkeä, ei ihan pyhä, mutta hyvä paikka. Nyt olen levollinen.

Lähdön loppukiri

Eilen meni töissä aika myöhään: asiat oli saatava sellaiseen jamaan, että ensi viikon voin tehdä hommia etänä, – tai olla tekemättä töitä ollenkaan. Kelit ratkaisevat, mitä teen 🙂

Kun nuorisokaan ei sitten ollut kotona ruokaa vailla, sain pitkällisen houkuttelun jälkeen  (lähdetäänkö kaupunkiin syömään? – lähdetään vaan) pehtoorin suostumaan Istanbuliin. Ruoka oli taas hyvää, niin kuin siellä aina. Ikkunasta katselimme Hulluille päiville kiitäviä ja keltaisten kassien kanssa sieltä palaavia… ei ole mun juttu ne päivät… Tosin Pekingin matka olisi ollut niin halpa, että hetken jo harkitsin jonottamaan lähtemistä. Mutta eipä taideta seuraavaa ulkomaan matkaa Pekingiin tehdä.

Historian opiskelijat – itse asiassa fuksit niistä – järjestävät joka vuosi kevätbakkanaalit. Viinin ja ilon juhlan. Sinne suuntasin Istanbulista. Mennessä mietin: ensimmäisiä olen ollut järjestämässä – keräsimme juhlalla rahaa Kreikan ekskursiota varten – ja siis: ensimmäisistä on 27 vuotta!!! Ehkä puolessa  noista kevätkarkeloista olen ollut mukana.  Eilen viihdyin melkein puoleen yöhön. Juttua opiskelijoiden kanssa oli yllin kyllin. Hyvä niin.

SitruunaEilisen humputtelun takia tälle päivälle on sitten kasaantunut kaikenlaista puuhaa. Rairuohot ja pyykit. Kaupassa käynti (eikä ihan mikä tahansa ”maitoa purkki, pari banaania ja ruisleipä” -piipahdus, vaan sekä kodin että mökin kaappien ”varmuusvarastojen” täydentäminen niin, että kassa jo kysyi,  ”oletko varautumassa ydinsodan varalle”. – No en. Tänään on ollut myös Limoncellon ensimmäisen vaiheen työstäminen. Se on niin kaunis keittiön ikkunan edessä, että melkein senkin takia kannattaa tehdä. Linkin takana oma reseptikehitelmäni. Ja kuva. Suosittelen lämpimästi.

Tähän päivään on kuulunut myös joka keväinen ”pikkunarsissit haudalle -käynti”. En ole New Yorkin matkan jälkeen käynyt haudalla. Ensimmäistä kertaa näin pitkä väli. Matka NYCiin oikeasti sai surutyön päätökseen? Vai se että kohta jo viisi vuotta on kulunut?

Nyt olisi pakattava: huomenna lähden aamuvarhaisella kohti pohjoista. Yksin.

”Itätuuli kutsuu mua itään, kesätuuli vetää etelään. Ja siteitä en mitään kestä pitempään, nyt joko lähden tai jään.  Tuuliviiri rauhaton… ”

Myötätuuli mielessäin. Tuulestatemmatut tunnelmat huomenna Hangasojalta.

Omat jutut

Bloggaamisessani on taas pienoinen kriisi. Toisaalta olen tullut tästä täysin riippuvaiseksi. Aikanaan, avatessani Lyhyesti-blogini, bloggaamisella oli  tarkoitus mm.  päästä pitkistä, oman elämäni syövereitä syväluotaavista päiväkirjoista joita olen iät ajat raapustellut. Vatvominen ja vatulointi kirjoittaessani päivieni kulusta alkoi tuntua tarpeettomalta. Muuttaessani tekstintuottamisen yksityisistä päiväkirjoista Tuulestatemmattuihin tilityksiin meni kauan, etten edes kaivannut yksityistä kirjoittamista.

Nyt kuitenkin on ollut parin viikon ajan tarve raapustaa paperille jotain vain itselleni, – ajatusten, tunteiden ja odotusten selkiinnyttämiseksi. Olisi päästävä paperille kommentoimaan ihmisten sanomisia ja tekemisiä; hyvässä ja pahassa. Kirjoittaa toisten tuohduttavista teoista, ilahduttavista ilonläikähdyksistä ja huomenen hyvistä haaveista… haluaisin kirjoittaa taas asioista, jotka on mun omia. Vain mun.

On iltoja, jolloin ei ole oikein minkään vertaa julkaistavaksi kelpaavaa tekstiä. Joskus taas on, – muka sanottavaakin.  Ja nousujohteista kehitystä blogissani piipahtelevien määrissä näyttää kuitenkin viime tilinpäätöksessä taas olevan. Sitähän minä täällä ihmeissäni katselen (klikkaamalla suurenee). Näköjään ainakin maaliskuun alun NYCin matkaraportointi toi lukijoita…

tilasto21

Toisaalta webbi-hotellini tila uhkaa taas olla täynnä. Olisi ostettava lisää (kuva)tilaa, tai sitten vihdoin tehtävä www-sivustoni rankemman puoleinen siivous.  Tänne blogipuolelle tulee niin helposti laiteltua kuvia, jotka jo vievät tilaa. Valokuvatorstai on kyllä ollut mukava harraste… Toisaalta piipahtelen itse joskus muutamassa blogissa, jotka ovat niin ylivertaisia että nolottaa kuin pientä eläintä tulla tänne omalle tontille.

Olihan tässä taas tälle päivälle… 🙂 Torstaihan on kuitenkin hyvä päivä, eikö?  Tässä keväässä keskiviikot on kuitenkin olleet usein parempia kuin torstait…