Sananlaskuja

Miksi tänään lounaismurteinen (perniöläinen?) sananlasku

”Et sää lukemal uima voi oppi. Pakko sun o vette mennä.”

kuulostaakaan niin kovin ajankohtaiselta ja viisaalta. Sitäpä sietää miettiä.

Melkein yhtä hyvä on tämä:

”Sää et ikä voi unhotta jos joku o moittinu sunt ilma syytä tai jos joku on kiittäny sunt nii et hänel o ollu syytä”

Yhteen työpäivään mahtuu paljon!

Työpäivässä vuoristorata. Turhautuminen, ihan ehta kiukku, jonka pidän sisälläni, sitten yhtäkkiä taas into ja usko opetukseen ja sen kehittämiseen, ehkä olinkin oikeassa. Sitten tulee tylsä nonsaleeraaminen, joka koskee. Vieläkö minä annan tuollaisen koskea? Päätän olla välittämättä. ”Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt…”  🙂

Aukaisen mapin ja tiedostot ja mietin, hitotko minä kaikesta turhasta: ”Teen vain oman suoritukseni”.

Jo rauhallisena pakerran, yksikseni duunaan. Ei huolta. Asiat ovat taas oikeissa mittasuhteissa.

Ja sitten yhden hetken – yllättävänkin pitkäksi venyneen hetken – myötä muistan, miksi työni on mukavaa, mielekästä, miksi se ei aina edes tunnu työltä.  Nyt minä taas muistan – ihmiset ovat työni tärkein ja paras osa. Olleet ja olevat ihmiset.

Ynnämerkkinen tuli tästäkin päivästä.

Harrastuksia

Keskiviikkoilta. Eikä ole valokuvauskurssia, enää. Se on finito. Loppu.  Me kurssilaiset ripustimme perjantai-iltana näyttelyn Oulu-opiston aulaan: käykäähän kuun loppuun mennessä katsomassa millaisten ammattilaiskuvaajien seurassa sain keskiviikkoillat harrastaa. Siellä on heidän hienoja otoksiaan. Ja muutama meitsinkin harjoitelma.

Toinenkin harrastukseni tuotos on julkistettu: huhtikuun ruokahaasteen äänestys on menossa. Linkin takaa löytyy monta värikästä reseptiä… Ainakin listan viimeistä ajattelin viikonloppuna kokeilla.

nallikari

Kolmas harrastus vei äsken lenkille Nallikariin. On jo lämmin. Kevät tuntuu, ja oli ihan, ihanan tyven. Hieno ilta. Merenrannassa kävely rauhoitti hieman puhkikuluttaneen työiltapäivän jälkeen. Miten panelistina olo saattoikin niin uuvuttaa? Sekö se vain? Sekö vain uuvutti?

Keväthommia

Nythän on niin että meidän parisuhteemme yksi (!!) kummallisuus on se, että ikkunoiden pesu kuuluu miehelleni. Tälle minun kannaltani oivalliselle järjestelylle on historialliset syynsä: kuinkas muutenkaan! Kun erinäisiä vuosikymmeniä sitten muutimme yhteen puolenkymmenen seurusteluvuoden jälkeen, oli ensimmäinen yhteinen kotimme kerrostalon viidennessä kerroksessa. Asunnon edellisten asukkaiden yhteiselo oli päättynyt vaimon putoamiseen keittiön ikkunasta, ikkunoita pestessä vahingossa tai – kuten tuolloin vahvasti huhutiiin – miehen avittaessa putoamista. No piti huhu paikkansa tai ei, mutta oivalsin varsin pian, että tässä olisi loistava peruste jättää ikkunoiden pesu avopuoliskon hommiksi. Eihän selvästikään tiennyt hyvää jos tuossa asunnossa nainen pesi ikkunat!

Kihlattu lupautuikin (muistanette että hän on meistä se siistimpi!) ne eräänä kevätlauantaina pesemään. Minulla oli viikonlopuksi seminaarimatkalle lähtö ja ostin kotiinjäävälle ikkunanpesijälle viinipullon, jottei tälle aivan surkea viikonloppu tulisi. Palatessani reissusta  ikkunat olivat kirkkaat ja avopuolisko ilmoitti, että kyllä tämä järjestely hänelle käy: ostat joka kevät pullon hyvää viiniä niin kyllä hän ne kaksiomme muutamat ikkunat voi pestä.

Kuusi vuotta kaksion ikkunat hoituivat viinipullollisella, minä en pudonnut ikkunasta, järjestin itselleni työpäivän lauantaiksi ja molemmat olimme tyytyväisiä. Sitten muutimme ”maan päälle”, pois kerrostalosta, tähän Rantapellon kotiimme, jossa on eräskin ikkuna. Hieman skeptisesti ajattelin, jotta vieläköhän mies – tuolloin jo siviilisäädyltään aviopuolisoksi vaihtunut – ikkunasouviin viinipullopalkalla suostuu? Mutta jo vain. Kyllä hän niitä aika kauan pesi täälläkin; sittemmin olemme usein saaneet siivoojan ne pesemään.

Tämä ”mies-pesee-ikkunat-viinipullopalkalla” -systeemi herätti aikanaan melkoisesti ihmetystä. Isäni mm. kertoi tyttärensä ja vävynsä erikoisesta järjestelystä seurueessa, jossa oli ollut mukana jo hyvinkin ikääntyneitä naisihmisiä. Yksi näistä oli sitten melkoisen epäillen todennut, jotta tokkopa niistä ikkunoista viinillä puhtaita tuli, –  ”ennen käytettiin etikkaa”.

Tänään pehtoorilla ei ole ollut edes viiniä, ja ikkunat ON puhtaat.

Minäkin sitten koetin kantaa korteni kekoon: pullotin sentään siman. 🙂

Pesänrakennusta

Juniori lupasi järjestää huoneensa, aloittikin viime viikolla pontevasti, ja asia on edennyt hieman… Paino sanalla hieman.  Kun mööpleeraamisen tuloksena huoneennurkkaan ilmestyi tyhjä tila, poika pyysi saada siihen palmun, Yucca-palmun. Oikein pesänrakentaja tämä meidän nuori mies. No minä kävin äsken Bauhausista ostamassa pojalle palmun.  Tyttärelle kans palmu? Höpsis:eihän tämä meidän taloustieteen ylioppilas ole kiinnostunut mistään sisustuksesta.

Kävin sitten Bauhausin naapuriliikkeessä: Iittala Outletissa. Kun yritän hiljalleen tottua siihen, että tytär syksyllä muuttaa pois – kun koetan kasvaa luopumiseen – ostin hänelle pastakauhan ja kastikelusikan. Ne saadessaan tytär totesi, etteipä enää tarvikaan kuin kattilan ja siivilän, ja voila! keittiö alkaa olla sitten kuulemma varustettu: kippoja ja laseja sai lakkiaislahjaksi ja Muumi-lusikoita, -haarukoita ja -veitsiä on vuosien varrella kertynyt niin paljon, että parillekin spaghetin syöjälle riittää niistä ruokailuvälineiksi. Jotta sellaisia kodinrakentajia meillä.

Ai niin, mitä itselleni? En mitään, kunhan nyt kävin Verkkokauppa.comissa katselemassa uusia tietokoneita, isoja näyttöjä… En VIELÄ ostanut mitään.

Huhtikuun ruokahaaste: punainen, keltainen, vihreä

Huhtikuun ruokahaasteen järjesti Vellipoika, joka asetti tehtävän näin: ”Haasteruoka tulee valmistaa kolmesta keskenään eri värisestä pääraaka-aineesta. Näiden keskeisten raaka-aineiden tulee olla väreiltään keltainen, vihreä ja punainen. Ruoan muoto on vapaavalintainen. Ruoka voi olla brunssi tai lunssi, aamupala, välipala, alkupala, pääruoka, jälkiruoka, iltapala, yöpala tai huikopala.”

Osallistun tällä:

Marinoidut paprikat

Kesäillassa, grillistä lähtevien tuoksujen huumaamana, samalla kun viet maalaisleipäkorin pöytään, nosta siihen myös ihanan värinen paprikamalja. Sen tekeminen on vaatinut edeltävänä iltana vähän käsityötä, mutta se palkitsee kyllä. Ainakin joku, yleensä useimmat, ihastuu paprikoihin ikihyviksi.

Aluksi

Kaksi keltaista, vihreää ja punaista paprikaa
öljyä

Marinadi
4 murskattua valkosipulinkynttä
4 rkl hunajaa
4 rkl balsamiviinietikkaa
1 dl oliiviöljyä
suolaa, mustapippuria

Pannulle

Leikkaa paprikat suikaleiksi. Poista kannat ja siemenet. Höyrytä tai ryöppää suikaleita hetki. (Loppukesän makeita, kotimaisia paprikoita ei tarvitse esikypsentää ollenkaan.)

Valuta vesi pois ja kaada paprikat pannulle kuumaan öljyyn. Kääntele ja paista. Suikaleet saavat osittain mustuakin, mutta niiden tulisi jäädä rapsakoiksi.

Siirrä suikaleet tarjoilukulhoon ja kaada päälle marinadi.

Pidä kylmässä yön yli.  Säilyvät jääkaapissa viikonkin, maku vain paranee.

Marinoitujen paprikoiden ohjeita on vaikka kuinka monia. Tämä on variaationi yhdestä niistä. Tämä on siitä mukava ja helppo ettei paprikoita tarvitse kuoria.  Sopivat alkupalaksi leivän kanssa, buffet-pöytään tai liha- ja makkaruokien lisukkeeksi. Klikkaamalla kuvat suurenevat.  Bon appetito!

Bon appetito!