Vapunaattona merkillistä alakuloa

Vappuaatto. Tänä vuonna olisin voinut mennä puolelta päivin kaupungille katsomaan kun haalarikansa lakittaa Franzénin patsaan ja puhuu humanismista niin kuin vain nuoret filosofian ylioppilaat vappuna voivat. En mennyt. Hammaslääkärin ja tietokoneen huoltoon viennin jälkeen istuin kampuksella ja tein tenttikysymyksiä, vastailin sähköposteihin, synkistelin (aiheestakin!) huoneessani, yritin vääntää artikkeliin dispositiota, kuulin että AH Helsingistä oli käynyt toissapäivänä ja kysellyt minua: kirosin, etten ollut paikalla. Olisin mieluusti vastaväittäjäni tavannut.

Nyt katselen kun nuoret tekevät lähtöä: juniori tyttöystävänsä kanssa lähtee ”torille” – onneksi paistaa, eikä ole mielettömän kylmä. Olen vain vähän huolissani. Sinkkuuntunut esikoinen on lähdössä töihin! Koko vappuyöksi myymään hampurilaisia! Heselle hommiin, vaikka on ensimmäinen ylioppilaslakki- ja haalarivappu! Merkillistä.

Pehtoorin kanssa lähdemme vieraisille. Perinteinen aaton kyläpaikka jätettiin viime vuonna väliin kun meillä itsellä oli Festan tuparipilheitä koko vappuviikonloppu, mutta nyt lähdemme tapaamaan tuttuja. Ystävien luona tavataan kerran vuodessa heidän ystäviään, sellaisia ihmisiä, joita ei yleensä muulloin kuin vappuaattona nähdä. On hyvä lähteä pois kotoa, täällä kaksistaan kuohuvaa kilistelisimme ja nuoria kotiin odottelisimme… Nyt siis jotain mustavalkoista ylle ja eiku Vapunviettoon! Salut!

Tietohukka

Tietokone hajosi. Totaalisesti. Taas. Onneksi tein pääsiäisen aikaan masiinan suursiivouksen ja varmennustallennuksen – tosin vain kuville ja tiedostoille. Mutta sähköpostikansiot ovat nyt mennyttä – todennäköisesti ainakin. Tässä historioitsija taas havahtuu: miten paljon ihmisten arjesta häviääkään. Meitsin kirjeenvaihdolla ei nyt todellakaan ole maailmanhistorian, eikä minkään muunkaan kuin oman historiani, kannalta merkitystä, mutta monen muun kirjeenvaihdon soisi säilyvän hamaan tulevaisuuteen.

Luen parhaillaan Merete Mazzarellan kirjaa ”Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämästä”,  joka on kirjoitettu Topeliuksen ja hänen tytärtensä välisen kirjeenvaihdon perusteella. Voidaanko kenenkään tämän päivän suurmiehen tai -naisen elämästä sadan vuoden päästä tehdä sellaista kirjaa? Säilyvätkö sähköpostit?

Tiedä häntä. Mutta minun on huomenna mentävä sorvi kainalossa tietokonehuoltoon ja yritettävä pelastaa oma kirjeenvaihtoni. Minun oma elämäni tarvitsisi sen vielä …

Kivikaudella palaverissa

Päivä kivikaudella. Oltiin opiskelijoiden ja opejen kans Kierikissä koko päivä. Tutustuttiin Kierikki-keskuksen näyttelyyn ja kivikautiseen kylään. Kirjaimellisesti ”vanhoja tuttuja juttuja”. Mutta aika ajoin niitä sietää käydä katsomassa.

Palautepalaveri pidettiin myös. Kelpo keskustelua. Yksi linjaerimielisyys opiskelijoiden kanssa kuitenkin on edelleen: opiskelijat haluavat kirjallista, henkilökohtaista palautetta kirjatenteistä sähköpostitse mutta mihinkään automaattipalautteeseen opettajat eivät halua ryhtyä. Tästäpä taas keskusteltiin. Yritin olla hiljaa, mutta pari kertaa oli osallistuttava. Keskustelu on hyväksi. Erinomaista on se, että asioista voidaan keskustella kunnioittaen ja kuunnellen toista osapuolta. Keskusteltiin monesta muustakin asiasta.

Luennostani saamien poikkeuksellisen useiden lankettien perusteella uskon, että minun lisäkseni opiskelijatkin ovat oppineet. Molemmin puolin hyvä juttu. Sellainen lämmittää.

Kevään käännekohdassa

Heräsin aamuneljältä. Ei, ei siihen ollut mitään tarvetta. Ei enää pitäisi olla ylikierroksia töidenkään takia. Sain toimitustyön alla olleen kirjan painoon tänään. Rojekti on ohi. Homma hoidettu. Suoritusmerkintä ansaittu omaan sisäiseen työkalenteriin. Sellaisesta saa hyvän olon. Vieläkin. Tämä vaihe merkitsee myös siirtymistä opetuksesta ja ohjauksesta, byrokratiasta ja papereiden pyörittämisestä hiljalleen tutkimukseen tekoon, artikkelin kanssa ahkerointiin. Voi aamulla kampukselle mennessä jo valita, mitä tekisi ensimmäisenä, eikä vain ryhtyä purkamaan tekemättömien töiden pinoa kiireellisyysjärjestyksessä. Nyt voi pohtia asiota. Voi jäädä höpöttelemään opiskelijoiden kanssa. Laittaa jonkin asian sivuun ja tehdä välillä toista. Tai vaikka lusmuilla. Lusmuilu on välillä hiton mukavaa.

Lähes pakahduttavaa

Minun on. Vaikea sanoa. Vaikea sanoa, kuinka on. On riemullista. Kun on kevät.

On kevät. Se tuntuu tavattoman hyvältä. Aina. Joka vuosi. Nytkin. Siihen liittyy niin paljon. Tietysti kesän odotustakin, – ja kesäsuunnitelmiakin.

Töistä terassille

Piazzan avajaisetPoikkeuksellisesti työpäivä tänään; seminaarilauantai sattui kauniiksi lauantaiksi. Ahdistavan sisälläolon jälkeen kotiin tullessa pehtoori avasi terassikauden: kuohuviini Etelä-Afrikasta oli todella hedelmäinen, kuiva, mutta makoisa.

kuohuva

Lasillisen jälkeen mietin liikuntasuoritusta: pehtoori on jo rullaluistellutkin, minä en rohjennut vielä tänäänkään. Siispä pyörällä jokisuiston kautta kaupunkiin. Kirjakaupasta ajattelin hakea muistiinpanolehtiön ja äitienpäiväkortin. Hainkin. Ja kolme kirjaa! Ihan vaan vahingossa.  Nyt odottaa kolme uutta kirjaa, hienoa. Kohta uppoudun niihin.

Tänä keväänä olen lukenut harvinaisen vähän. Lukupäiväkirja pitäisikin päivittää.  Mutta en nyt. Nyt on muuta.