Hellittää jo

Hiljalleen hellittää. Lumisade ja kiire. Molemmat hellittävät. Tänään satoi niin paljon lunta, että jos olisimme New Yorkissa koulut ja yliopistot olisi suljettu. Mutta Oulussa ei suljettu. Yliopiston uuden puolen kolmannessa kerroksessa olevan huoneeni ikkunasta näkyy yleensä toisen siiven seinä ja ikkunat. Tänään välillä ei näkynyt; pyrytti niin sakeasti.

Mutta työhuoneessa alkaa näkyä pöydän pinta, sillä kuukauden jatkunut ”läjäyttäminen” on purkupuolella. Laittelen töissä papereita aina erilaisiin ”läjiin”: läjäytän proseminaarit, kokousmuistiot, täytettävät lanketit, tenttivastaukset, sekalaisen silpun, luettavaksi laskettavat. Jos kaikkia noita on paljon alkaa tuntua ahistavalta, ja läjät vain nousevat mutta nyt olen päässyt jo läjien purkupuolelle. Kaunis, hiljalleen paljastuva valkoinen kirjoituspöytä kertoo, että kevät etenee ja hommat alkavat tasaantua … Se tuntuu mukavalle. Keväälle.  Lumipyrystä huolimatta.

Kokouksissa kiintiönä

Kokouksissa harvoin viihtyy ja virittyy. Harvoin on sellaisen työryhmän palaverissa, jossa aika vierähtäisi huomaamatta, jossa ajatuksen ja älyn säihkeessä sekä kehittämisen kuohuissa pääsisi osalliseksi jostakin joka kiehtoisi ja veisi tärkeäksi koettuja asioita eteenpäin niin, että vaivoin voisi hillitä innostustaan. Tuntisi, että olisi osallisena työssä tai työryhmässä, joka saa jotain merkittävää aikaiseksi pelkästään palaveeraamalla.

Eihän sitä sellaiseen virkanainen monta kertaa urallaan tupsahda. Joskus kuitenniin. No tänään ei todellakaan ollut sellainen päivä.

Tänään oli kaksikin sellaista tavallisempaa kokousta. Sellaista kokousta joissa puuduttavien puheenvuorojen aikana havahtuu siihen tosiasiaan, että on taas kerran tullut nimitetyksi työryhmän kiintiönaiseksi, kiintiöhumanistiksi, kiintiöopettajaksi, kiintiöwwwnörtteilijäksi, kiintiökehittäjäksi, kiintiö joksikin…  Yliopistoelämän byrokratian ja raporttien määrän noustessa käsittämättömiin korkeuksiin joutuu yhä useammin viettämään tehollista työaikaa tehottomissa sessioissa.

Eipä ole ollut häävi päivä tänään. Ei ole.

Kuhafileitä ja mustajuuripyrettä – myöhässä

Oli tarkoitus tänään osallistua maaliskuun Ruokahaasteeseen.

Olen hyvissä ajoin tehnyt ”kilpailuruoan”, ottanut kuvat ja kirjoittanut reseptit, mutta joku käppi sattui ja ajattelin, että ilmoittautumisaikaa on kuun loppuun. Eihän se niin ollutkaan, vaan äänestysaikaa on kuun lopppuun. Oma ruoka olisi pitänyt postata jo viime viikonloppuna, enkä minä semmoista ollut  tietenkään hoksinu. Olen auttamattomasti myöhässä. Mutta kun nyt kerran reseptiikkaa harrastelin ja ruoka perheelle kelpasi niin laitanpa nyt sitten oman vastaukseni haasteeseen.

Haasteessa kehotettiin menemään lähikauppaan, ja ostamaan vihannes- ja hedelmäosaston tuotetta numero 42. Ja tekemään siitä lisäkeruoka. Pääruoka-aineesta haasteessa luki näin: ”Tehtäväsi on hankkia kalaa, ensisijaisesti kotimaista, vaaleaa kalaa, jota valmistat hankkimasi kasviksen kanssa”.  Edelleen hauskan haastavassa haasteessa luki: ”Ruuan muoto on vapaa – se voi olla keitto, välipala, salaatti, pääruoka tai alkupala – 42 päättää kalan kaverin ja sinä päätät loput :)”

Me käytämme kahta kauppaa ruokaostoksiin: ensimmäisessä numero 42 on ”minimandariini”, josta minun oli mahdoton kuvitella kehitteleväni kalalle lisäkettä mutta toisessa kaupassa numero 42 oli mustajuuri! Yesh! Sehän on kalalle oivallinen lisäke. Kalatiskissä olisin suonut näkeväni ahvenfileitä, mutta kun niitä ei ollut ostin kuhaa. Ja eiku keittiöön.  Tuloksena olivat dijonmaustetut kuhafileet ja mustajuuripyree.

tarvikkeet

Kuha dijonsinappikastikkeessa

pannussa

2 isoa kuhafilettä
suolaa
valkopippuria
vehnäjauhoja
voita paistamiseen

Kastike
4 rkl dijoninsinappia
4 dl kermaa
1 nippu basilikaa

Leikkaa kuhafileet annospaloiksi, mausta suolalla ja valkopippurilla, kierittele jauhoissa ja paista voissa. Voitele fileet sinapilla ja kaada niiden päälle kerma. Lisää lopuksi basilikasilppu, ja hauduta kalat kypsiksi (noin viisi minuuttia).

mustajuuri

Mustajuuripyree

4–5 kpl mustajuuria 
1 iso sipuli
1 tl suolaa
40 g voita
loraus kermaa
1 tl (kuivattua) kirveliä,
musta- ja valkopippuria myllystä

Kuori mustajuuret juoksevan veden alla ja pane ne kylmään veteen, jossa on vähän sitruunamehua. Muutoin ne tummuvat.  Laita pilkotut mustajuuret ja silputtu sipuli kiehuvaan, suolalla maustettuun veteen. Keitä kypsiksi, noin 15–20 minuuttia.
Kaada vesi pois ja soseuta mustajuuret sauvasekoittimella. Lisää joukkoon voi, kerma ja mausteet.

Annos on kohtuullisen väritön, joten parsakaali on paitsi hyvä lisäke, myös ”värittäjä”.

 
 
 

 

annos

Ruokahaasteen äänestys on jo meneillään enkä minä ehtinyt mukaan… mutta tässäpä nyt kuitenkin tämä kehitelmäni. Kalaresepti on sovellus ”vanhasta” ahvenfileversiosta, eikä se ollut ollenkaan huonoa kuhaan sovellettuna. Bon appetito!

Keväällä kesähaaveissa

ensimmainenYhtäkkiä huomaan viettäneeni päivän Interhomen sivuilla: jo kerran haaveeni ensi kesän reissusta Eurooppaan, haave talonvuokrauksesta, on haudattu, mutta eilen se heräsi uudelleen henkiin.

Eilen, kohtuullisen työteliään työviikon jälkeen, saatiin ”pienimuotoiselle päivälliselle” ystäviä, jotka iloksemme esittivät reissua … mentäiskö yhdessä Portugaliin? Provenceen? Espanjaan? Methän pehtoorin kanssa olemme valmiita lähtemään.

Kaihertavasta flunssaolosta ja matkakuumeesta huolimatta sinnittelin lenkillekin: kannatti. Olo parani ja ulkona oli taas niin kaunista. Ensimmäinen pajunkissakin jo. 🙂

Kohti kesäaikaa

On hyvä että sunnuntaina siirrytään kesäaikaan. Tai että muutkin siirtyvät. Minä olen jo siirtynyt. Kolmas aamu peräkkäin kun herään klo 4.50. Ehkä vuodenaika ei ole ainoa syy aamuvarhaisiin heräilyihin. Ylikierroksilla mennään. Eikä ihan vähänkään. En ole ehtinyt ajattelemaan. Sellainen ei ole hyväksi. Taidan leipoa jotain. Leipominen relauttaa. Ja lihottaa. Siis en leivo. Teen huomiseksi jälkiruoan. Lihottamattoman jälkiruoan. Mikä viikonlopun jälkiruoka se sellainen on? Ei mikään. Kalorit on hyviä. Tai ehkä joku rahkajuttu – pääsiäinenkin kun on lähellä? Joka tapauksessa poistun tietokoneen äärestä. Koko illaksi!  (No tuota en usko itsekään,…)

Tietoliikennettä

Miksen tehnyt tätä aikaisemmin? Muuttanut sorvin asetuksia paikallisen operaattorin ohjeiden mukaan ja samalla pois yliopiston reitittimen alta. Semminkin kun yliopistolaisten alennus on jo aiemmin poistettu. No nyt sen tein, ja onhan heti kerralla nopea nettiyhteys! Esim. massiivinen New York -sivuston julkaisu olisi sujunut hopummasti … Tässä on nyt vaan se huono puoli, että minussa asuva pieni nörtti alkaa nyt kaivata myös muun datailun sujumista nopeammin. Ja isommasta näytöstähän olen jo pitkään haaveillut. Tosin kone on vasta kolme vuotta vanha, mutta romppuasema on kaput, joten esim. kuvien varmennustallennus polttamalla CD:eille ei onnistu. Ja viimeisten kolmen vuoden ajalta on paljon kuvia once-in-a-lifetime -tilanteista: pojan rippijuhlat, minun promootioni, pehtoorin isot rakennusurakat, tyttären lakkiaiset, … ja paljon muita muistojen kuvia.

Elmeri ja tietoliikenneasiatJoo ulkoinen kovalevy on ja kuvat siellä, mutta kun olen lukenut – ja minähän uskon kaiken mitä on kirjoitettu – että kovalevyt eivät ole mitenkään varma tallennusmuoto. Ja meillä sen rajallista varmuutta heikentää sekin, että kilpurimme on löytänyt kovalevyn kupeesta lämpimän ja mukavan majapaikan (klikkaamalla Elmeri suurenee). On muistettava, että kilpikonnia ei voi opettaa sisäsiistiksi, joten joku kaunis päivä ulkoinen kovalevymme voi kärsiä erinäisiä kosteusvaurioita.

Siispä uusi kone, isompi näyttö ja muutamien ohjelmien päivitysversiot olisivat haaveissa. Josko kesälomaksi itselleni sellaisten hankkimisen lupaisin?

Historia lyömäaseena?

Kaksi artikkelipyyntöä ja yhden väitöskirjan ohjaajaksi nimittäminen yhdelle päivälle. Toisesta artikkelista oli mahdollisuus kieltäytyä. Niin tein. Haluaisin kovastikin kirjoittaa, tehdä tutkimusta, mutta millä ajalla? Nyt on taas duunissa sellainen vaihe, jotta hyvä jos saan kiireelliset ja ajankohtaiset asiat tehdyksi ajallaan. Ja sitten soittaa joku huru-ukko joka uskoo löytävänsä historiasta perusteita toivomalleen Suomen ulkomaalaispolitiikan jyrkälle muutokselle. Hän halusi pistää Suomen ovet ja ikkunat kiinni. Ja perusteena pakolaisten poispitämiselle armaasta kotimaastamme hän halusi minun (lue: historian) olevan kanssaan samaa mieltä mm. seuraavista väitteistä: ”Eihän täältäkään ole koskaan kukaan toisten leipää menny syömään.” Yritin selittää, että ”onhan niitä suomalaisia lähtenyt leivän perään muille maille melkein miljoona, ensin Amerikkaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ja sitten 1960-luvulla rapiat 400 000 Ruotsiin”. Näitä tämä historianharrastaja ei laskenut samaksi asiaksi, ei hän näitä halunnut kuulla. Yritti sitten toista kautta: ”Eihän niiden [puhui somaleista, otaksun] kotimaassakaan joka kantilla sodita ja vainota, menisivät semmoisille alueille, joissa ei sodita. Eihän Suomestakaan kukaan sodan aikana lähteny pakoon?”  Niin että ei vai? Ruotsiin ja Tanskaan lähetettiin kymmeniätuhansia lapsia. Paljon  aikuisia, kokonaisia perheitä muutti mm. Ruotsiin. No sitten kun yritin mainita Karjalan evakot, kahteen kertaan kotoaan häädetyt, ilmoitti tämä pakolaispolitiikastapanikoiva, että ”se oliki ryssän vika…” En käynyt kiistämään, mutta sotaa pakoon nekin lapset ja karjalaiset lähtivät, ”vaikkei Suomessa joka paikassa sodittukaan”. Tässä vaiheessa soittaja totesi, ettei hän saisi minusta ja mielipiteistäni prinsiipeilleen puolustajaa ja tukijaa ja katsoi parhaaksi läjäyttää luurin korvaani. Parempi niin, ei haaskaantunut enempää meidän kummankaan aikaa.

Voi kun tietäisitte, mihin kaikkeen historiaa tarvitaan, ja millaisia puheluita saamme, millaisiin kysymyksiin vastata. Kerron joskus.

Kakkukahvipäivä

Huikaiseva auringonpaiste meren jäällä tänään. Tarkoitus oli tehdä tunnin lenkki: pullat piti vielä leipoa ja suolaisia koristella… Jäällä kuitenkin venähti: ensin en malttanut kääntyä takaisin, pohjoistuulen ahava tuntui, mutta hyvältä vain. Ja oli niin kaunista. Sitten kun hakeuduuin rannantuntumaan kestohanki muuttuikin pehmeäksi pettäväksi, tulipahan tehtyä pohjetreeniä oikein kunnolla. 😉 Kiirus tuli kuitenkin.

Kun pojan synttäreille mummut ja pappa, eno ja täti puoliskoineen ja osin perheineen tulivat olin onneksi kahvit ja kakut pöytään saanut. 18-vuotista kuopusta juhlimme.  Nyt on sitten minunkin uskottava ettei meidän perheessä enää lastenkutsuja järjestetä.

Ja luulen että huomenna töissä on kakkupäivä! Sen verran paljon baakkelseja jäi.

Lapissako?

Toppilan tunturi

Lapissa? Ei vaan kuva on vakkarilenkiltäni Toppilan rannasta. Hulvattoman hieno kevätpäivä tänään. Ja minä suoritan. Hyvänen aika, kuinka minä suoritankaan…

Mukavaa on huomisten kestien järjestely. Pihaa jo sai jo siistiä. Ikkunalautoja luututa, ja sitten kävin puutarhalta hakemassa pikkunarsisseja. Ostin heti tusinan. Ripottelin pitkin pihapiiriä. Minä joka en voi sietää keltaisia kukkia! Ostin niitä sisällekin. Huominen kattaus on hyvin pääsiäismäinen… (Kamala sana!) Mutta keltaisia kukkia rekkalastillinen. Kukkia enemmän kuin kakkuja. Niitäkin on. Ja menen tekemään vielä yhden …

Yllätys, yllätys

Pehtoori on palannut ja tyär on töissä. Juniori lähdössä omille synttäripirskeilleen, jotka tyttöystävä, kaverit ja vähän mekin järjestetty, mutta joista poika ei tiedä vielä mitään. Mukavaa… Hieman (vainko hieman?) minua ihmetyttää että miten poika muka voi 18 täyttää? Meidän kuopus!

Sunnuntaina on kakkukahvit sukulaisille, joten kondensoidun maidon keitto ja muffinien teko ovat minulla nyt edessä. Mitähän leipoisi suolaiseksi? Olisiko ehdotuksia?

Niin, nyt on siis aikaa leipoakin kun NYCin matkasivusto on valmiina. Käykäähän kuvia katselemassa. Kymmeniä ennenjulkaisemattomia kuvia reissultamme osoitteessa:

http://www.satokangas.fi/Matka/NYC/index.htm

Ehtymätön luonnonvara

Mistä niitä aina tulee? Hetken luulet, että määrä on vähenemään päin, yhtään lajityyppinsä edustajaa et ole nähnyt tai kuullut pitkään aikaan. Ajattelet, että josko ovat tukehtuneet omaan ahdistukseensa tai että ovat vaihtaneet reviiriä niin ettei niitä siksikään esiinny. Mutta sitten kuuletkin, mutkan kautta kuten tämän lajin tunnistamisessa yleensä tapahtuu, että laji elää ja voi hyvin. Ihan uusia voimavaroja paljastaen se on täällä taas. Et voi lakata ihmettelemästä, kuinka moninaisia käyteaineita ja perusteita tämän lajin hengissäpysyjillä itselleen on. Perusteita ja  oikeutuksia olemassaoloonsa. Ja mistä kaikesta ne energiansa voivatkaan ammentaa! Ovat ne ehtymätön luonnonvara, – kateelliset ihmiset.

Ilon kautta

Herätyskello ei ehdi soida kun jo aamu herättää. Salille lähtiessä linnut laulaa. Isosti. Ja salilla olen yksin. En laula, mutta teen hyvän treenin ja iPodissa uutta musiikkia. Hymyilen salin peilille klo 6.22 kun kuulen biisin ”All this time”. Se on hyvä biisi. En siltikään laula. Mutta treeni kulkee. Pehtoori viesteilee pohjoisesta: kelit on hyvät ja seuraakin hänellä siellä, joten hienoa sekin. Töissä muistan ne kaksi asisaa jotka on koko viikon pitänyt muistaa, mutta jääneet hoitamatta. Puoli tuntia, asiat järjestyksessä ja ohi.  Saan keskittyä koko aamupäivän, keskittyminen sopi tänään, ja saan kuin saankin toimitustyössä olevan opuksen ensimmäiselle kierrokselle tarkistukseen. Yhtäkkiä muistan, miten viisaita juniori eilen illalla puhuikaan, – tämäkö se sama jääräpää, jonka kanssa vielä syksyllä olimme valovuosien päässä mielipiteissämme erinäisissä asioissa. Hyvä olo ja ilo tapaamisesta: aina on ilo tavata ihmisiä, joilla on intohimo siihen, mitä tekevät. Ilo saada kiittävä kommentti omasta työstään. Ilta valokuvauskurssilla, jossa on kannustava porukka, ja jossa on naurua. Kevätkö?

Sitteku

Minun on aina ollut vaikeaa elää tässä ja nyt. Koetan aina välillä hokea itselleni Carpe diem – elä nyt, nauti hetkestä.

Mutta ei. Joko mietin mennyttä mukavaa muistoa tai haaveilen hyvästä huomenesta: muistatko kun lapset oli vielä pieniä ja illat kotona, voi, kuinka ihanaa olikaan siellä tai täällä, ajatella on vasta vuosi kun olimme heidän luonaan, silloin ennen oli niin mukava kun – -, voi kunpa voisin palata sinne mistä jo lähdettiin – – . Tai haaveilen tulevasta vapaasta, tulevasta työstä, tulevasta kesästä, haaveilen ensi joulusta ja ajasta sitteku. Olen haaveillut ajasta sitteku meilläki on lapsia, sitteku on vakinainen työpaikka, sitteku on kesä, sitteku olen laihempi, sitteku opin tämän asian , sitteku asuntolaina on maksettu, sitteku väitöskirja on valmis – – .

Näitä ”voi-kuinka-hienoa-olikaan” ja ”sitteku – – niin-sitte – – ” minulla on riittänyt. Ja tänään on paha menneen muistelu/sitteku-päivä. Onkohan tämmöinen tässä päivässä elämättömyys erityisesti historioitsijoiden helmasynti, vai onko se  seurausta jostain muusta sisäänrakennetusta?

Nyt. Nyt on hyvin. Tästä pidetään kiinni. Nyt.

Datailua – koko päivä

Pehtoori lähti aamulla pohjoiseen. Yksikseni sunnuntai: rauhassa reissukuvia retusoidessa ja webbbisivustoa värkätessä. Nuorempi nuoripari kävi sentään seuranani syömässä: tagliatelle ja tonnikalakastike valmistuivat nopeasti ja maistuivat. Silti en millään saa New York -sivustoa valmiiksi tänään; ryhdyin – taas kerran – tolkuttoman suureelliseen toteutukseen… Etusivu ja sivu tai pari  sentään jo tänään myöhemmin julkaistavissa.

Amerikkalaiset valkosuklaamuffinsit

Reissutuliaisia on myös kimpale valkosuklaata, jonka ostin Whole Foodsista. Ammattilaisten Callebaut-suklaa oli NYCissä edullista ja se on aika ainutlaatuista. Siitä (osasta) tein muffinseja. Ei mitään dieettiruokaa, mutta ah, kuinka suklaarouhesattumat mehevässä muffinsissa maistuvatkaan taivaalliselta. Toki tämän voi tehdä Fazerin leivontavalkosuklaastakin, hyvää tulee varmasti siitäkin.  (Resepti suurenee klikkaamalla.)

muffinsiresepti1

Se on kyllä jännä juttu!

Miksi usein on taisteltava itsensä kanssa. Lähtisikö lenkille vai ei? Miksi ei? Tänäänkin kymmenenmiljoonaa (noin!) syytä, joilla koetin vältellä lenkille lähtöä, mutta kannattiko? Ei. Lenkki oli sittenkin, kuten yleensäkin, huippujuttu. Mikä siinä on niin vaikeaa? Siis lähtemisessä.

Nuoskalumi natisi kenkien alla, melkein eteläinen, melkein lämmin tuuli merenrannassa. Paljon kuvattavaa. Vaikka pilvinen, tylsältä näyttävä sää olikin. Ilmassa väreili kevät, jossain tuulen ”sisällä”.  1½ tuntia humahti. Koko päivä humahti. Jännä juttu (Pasila).

Tein Amerikan (valkosuklaa)muffineja – ja sisilialaista miekkakalaa. Reseptiikkaa ja NYCin reissun kuvia työstän julkaistavaksi. Josko huomenissa?

Perjantai – ihan selvästi

valdifalcoPerjantai 13. päivä. Tilipäivä. Tiukkatahtinen työpäivä. Nyt on ilta, levollinen ilta.

Nuoret tulevat ja  menevät: yksin, tyttöystävän kanssa, poikaystävän hakiessa, tulevat ja menevät. Pehtoorin kanssa katselemme ja kuulostelemme.

Mietimme, mitä tehtäisiin huomenna? Kutsuttaisiinko ruokavieraita, lähtisikö joku meidän kanssamme  kaupungille syömään vai urheiltaisiinko ja vietettäisiin reipashenkistä, terveysvaikutteista  viikonloppua ilman rasvaa ja viiniä, ilman sokeria ja muita turhuuksia.

Näitä miettiessä nautimme viinistä, löydöstä itse asiasa. Ei ole ihan edullinen (15 euroa), mutta on hyvää, pimenevään iltaan sopivaa toscanalaista viiniä. Tuoksuu tummalle suklaalle, maistuu samettiselle, maistuu kirsikoille. Sopi äsken ruoalla pihville, nyt lasin pohjalla viimeiset tilkat maistuvat ihan jälkiruokana. Valdifalco Italiasta, prego!

Päivä pulkassa

Oikeastaan luento pulkassa. Pohjoinen paikallishistoria -luento on onnellisesti (? toivottavasti myös opiskelijoiden mielestä!) ohi. Minusta tämänvuotinen luentoporukka oli hyvä. Ja minustahan on mukava luennoida. No, silti mukava kun urakka on ohi.

Mistä sanonta ”päivä on pulkassa” tulee? Sillä on juurensa isäntä-torppari (renki) -työsuhteessa. Kuvan mukaisessa puukapulassa = pulkassa oli kaksi osaa, toinen isännällä, toinen torpparilla. Kun päivän työt (taksvärkki) oli tehty veisti talollinen torpparinsa ja omaan palikkaansa loven merkiksi tehdystä työstä. Pulkkapalikka oli siis eräänlainen työkalenteri tai kellokortti: pulkkaan merkittiin päivän työt. Merkkien piti palkanmaksun tai työvuoden lopuksi olla yhteneväiset.

Nyt voin merkitä tämän lukukauden luennon omaan pulkkaani, homma hoidettu. Palautetta odotellessa…

paivapulkka

Valokuvatorstai: Mieli kuvittaa…

Tämän viikon haaste on vaihteeksi sitaatti: ”Mieli kuvittaa – mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:”
(Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44))

Viimeisellä rannalla, lokki Joonatan, lähdön tunnelmaa, riisutut muistot…

Tässä kuvassa ne kaikki.

Lokki Joonatan viimeisellä rannalla

(Klikkaamalla suurenee.)

Liian nuori? :)

Valokuvauskurssin kahvitauon aikana hoksasin Oulu-opistolla nuoria, jotka tekivät jotain haastattelututkimusta. Heillä oli opiston käytävillä haastattelupisteitä, ja niiden edessä lappuja ”Yli 50-vuotias, käytä muutama minuutti ja osallistu haastatteluun. Ilmainen kahvilippu kaikille osallistujille.”  Haastateltaviksi halukkaita ei selvästikään ollut tarpeeksi, koska nuoret pyydystivät ohikulkijoita ”Hei, voisitteko auttaa… osallistuisitteko? … vastaisitteko muutamaan kysymykseen.”  He eivät pysäyttäneet minua. Eivät houkutelleet vaikka menin yhteensä neljä kertaa heidän ohitseen! Mitä tämä merkitsee? Ainoa mahdollinen tulkinta on, että eivät uskoneet minun olevan tarpeeksi vanha! Muita tulkintoja en halua kuulla. Tämän päivän anti oli nyt tässä 🙂 .

Luontokuvia?

Huomisen valokuvauskurssin läksykuvia valitsen. Ja valmistelen Pohjoisen paikallishistorian palauteluentoa torstaiksi.

Valokuvauskurssin sivulla huomisen kohdalla lukee: ”Luontokuvausteema jatkuu, maisemakuvaus. Loman kuvien katselua ja arviointia.”
Ei ole viime lomaviikolta paljon perinteisiä maisemakuvia valittavana. Pilvenpiirtäjät voivat kyllä muodostaa maiseman, mutta kun pitäisi olla samalla luontokuvia. Manhattanin kuvista ei juuri luontokuvia esitellä!

EMpire State BUildingistä etelään 4.3. Etualalla Flatiron Building ("silitysrauta" vuodelta 1902).

Taidan viedä kurssille otoksia viime kevään lomaviikolta Lapista… (klikkaamalla suurenevat)

Aurinko Iisakkipäällä huhtikuussa 2008

On maisemaa. On luontoa. Noista kuvista taidan laittaa luennon Power Point -diojen taustatkin. Onhan pohjoista…

kimmel

Back to school!

Työ on ihmiselle hyväksi. Ainakin minulle. Ja hyväksi on sekin, että loman jälkeen töihin mentyä joku sanoo, ”hyvä että oot jo täällä. Tarvin sua.”

Iso osa päivästä kulunut (ja jatkuu vielä pitkään) luentosarjan harjoitustöitä, esseitä ja hakemuksia lukiessa ja arvostellessa. Välillä ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Suunnilleen joka ikinen opiskelija on kirjannut harkkoihinsa jotakin sellaista epäolennaista, jonka olen puolihuolimattomasti, keventääkseni, anekdoottina tai provosoidakseni luennolla paukaissut. Ne on jääneet mieleen. Kaikilla. Isolle osalle on onneksi jäänyt mieleen asiaankin.

Jetlag ei juurikaan vaivaa: sen pitäisi tuntua lännestä itään lentäen pahempana kuin esim. Suomesta pois, länteen päin, siis vaikka Nyciin lentäessä, mutta minä olen ennenkin pitkien lentojen jälkeen (Thaimaa, Kiina, New York) hoksannut, että minuun ei tämä sääntö päde. Johtuuko se siitä, etten nytkään viikon aikana ehtinyt tottua uuteen aikajärjestykseen, että viikosta jäi rutkasti univelkaa, jonka olen nyt parina kotiyönä kuitannut? Tiedä häntä. Univelasta huolimatta tänään töissä oli virtaa, ja olo lomasta levännyt.

New Yorkin ”memoralia”

Blogitekstejä oikolukiessa ja julkaistavaksi kelpaavia kuvia valitessa olen samalla järjestellyt kuluneen lomaviikon muistoja muistioksi ja tunnelmia talteen, … Ehkäpä jollekin lähtevälle vinkiksikin…

(New  Yorkin postauksiin olen liitellyt kuvia. Rullaile alaspäin ja katsele maistiaiset kuvapaketista. Matkasivun julkistanen vasta ensi viikonloppuna. Taas työt tulevat häiritsemään harrastuksia. Niin ja klikkaamalla kuvat suurenevat. )

Satunnaisen matkailijan pintahuomioita viikon matkalta New Yorkissa:

  1. Museoissa, kassoilla, takseissa, nähtävyyksillä ei olla kuultukaan ystävällisestä asiakaspalvelusta. Yleensä ainakaan.
  2. Metrolla kulkeminen on helppoa, edullista, nopeaa, turvallista (ainakin siltä tuntui).
  3. Taksikyyti on helppoa, edullista, nopeaa, turvallista (ainakin siltä tuntui).
  4. Edellisistä huolimatta askelmittariin tulee viikossa hyvinkin 50 kilometriä. Ja joka askelella näet jotain uutta, erilaista, – aistit ennenkokematonta.
  5. Manhattanilla ei ole ruokakauppoja. Siellä on kemppari/kioski/apteekki-putiikkeja (mm. Duane Reade) joka korttelissa, mutta ei tavallisia Siwoja tai K-kauppoja.
  6. Museokaupat ovat parempia kuin missään.
  7. Kaikesta varoitetaan koko ajan: ”lattia on liukas”, ”kahvi on kuumaa”,  ”tee jono”, ”tämä tuote vaarantaa terveytesi”, … Paras varoituskyltti joka nähtiin oli ”Älä edes kuvittele parkkeeraavasi tähän”.
  8. Poikkea 5 th Avenuelta edes vähän. Manhattankin on paljon muuta kuin hyvin toimeentulevien, pilvenpiirtäjien välissä kulkevien kiireisten työssäkäyvien kaupunki.
  9. New York (amerikkalaiset yleensäkään?) ei toivu syyskuun 11. päivästä vielä vuosikymmeniin.
  10. Bagelit on hyviä.
  11. Kertakäyttökulttuuri on suomalaisesta näkökulmasta käsittämätöntä. Viikossa teet jätesäkillisen roskaa – halusit tai et.
  12. Manhattanilla et erotu massasta, vaikka olisit pukeutunut miten tai vaikka olisit minkä värinen, kokoinen, ikäinen, pituinen … Manhattanilla on kaikkea jo ennestään. Sulaudut joukkoon yhtä lailla minkkiturkissa kuin verkkareissa.
  13. Jos sinulla on serkku (tai muu sukulainen/tuttava) joka asuu the Cityn ulkopuolella, nauti siitä. Päivä pois Manhattanilta avartaa kummasti maailmankuvaasi. Varsinkin jos serkun perhe vielä ajeluttaa ja opastaa koko päivän.
  14. Manhattanilla trendikkäätkin nuoret naiset käyttävät lenkkareita. (vrt. Rooma tai Milano, never!)
  15. Tuulipukuja ei käytä kukaan, farkkuja (nyt näyttivät lähes valkoiseksi kivipestyt olevan in, samoin villalegginsit ja paksut, mokkaiset saappaat) melkein kaikki.
  16. Isokokoisenkin on helppoa löytää vaatteita.  (vrt. Rooma tai Milano, ei todellakaan!)
  17. Empire State Building on nähtävyyksistä huipuin – minun mielestäni.
  18. Manhattanista sanotaan, että se on kaupunki joka ei koskaan nuku. Pitää paikkansa. Aamuyön tunteina liikenne hiljenee, – vähän.
  19. Hälytysajoneuvojen ääni kuuluu koko ajan jostakin.
  20. Maaliskuu New Yorkissa on hyvä loma-ajankohta, koska nähtävyyksille ei ole jonoja.
  21. Maaliskuu New Yorkissa ei ole hyvä, koska talvimyrsky voi yllättää.
  22. USA:n lippuja on joka paikassa. Paljon.
  23. Newyorkilaiset ovat valmiita maksamaan 12 dollaria päästäkseen luistelemaan tunniksi keskelle metropolia.
  24. Broadwaylle (ainakin Mamma Miaan) kannattaa varata liput etukäteen, jos on tietty päivä, jolloin haluaa teatteriin mennä.
  25. Nycissä ajetaan tolkuttoman suurilla maastureilla. V8-moottorit hyrrää, ja halpa bensa palaa!
  26. New York ei ole halpa kaupunki, mutta vaikka dollarin kurssi on nyt epäedullisempi eurooppalaisille kuin esim. vuosi sitten, siellä voi tehdä hyvinkin edullisia löytöjä.
  27. Kaupunki on täynnä delejä, hampurilaispaikkoja, ravintoloita, – roskaruokaa ja Michelin-ravintoloita riittää. Ja kaikkea siltä väliltä. Kaikista maailmankolkista.
  28. Matkaoppaisiin ja karttoihin kannattaa perehtyä etukäteen. Valita omat kiinnostuksen kohteensa; rajata ja valita. Kaikkea ei ehdi kuitenkaan.

Mikä maa, mikä aika?

Central Station

Matka New Yorkiin on ohi. Hieman viipyillen olo sopeutuu hiljaisuuteen, avaruuteen, maiseman mataluuteen, puihin, ihon puhtauteen. Lennolla jopa pari tuntia nukuttu, ja kotona päiväunet. Ehdittiin Oulun koneeseenkin, vaikka tiukkaa teki. Kaiken kaikkiaan matka Midtownista lentokentälle (nipin napin puoli tuntia, mutta kyllä taksari ajoikin lujaa!), turvatarkastukset (aivan eri löysät verrattuna viiden vuoden takaiseen), odottelu terminaali kasin hienoissa uusissa tiloissa (mm. oivallinen viinibaari, jossa saattoi ostaa maisteluannoksia mahdollisista tuliaisviineistä (toinen Niagaran alueelta, myös toinen Pinot Noir New Yorkin osavaltion alueelta), kolme varttia myöhässä lähtenyt lento New York – Helsinki, sujuivat hyvin.

Down town ESB:n 86. kerroksesta

Laukut on purettu, ja eka kertaa viikkoon olen saanut tehdä ruokaa (Dean & DeLucan mausteita jo testasin). Poikaa odottelen Leviltä tulevaksi. Visa-tili näyttää kovin tyhjältä, kameran muistikortti sen sijaan ihan täys (800 otosta, joista ehkä 100 kelvollista). Tämänkin postauksen kuvat suurenevat klikkaamalla.

Tänään illalla ei lähdetä Broadwaylle. Tänään nautitaan kotonaolosta, ja nukutaan pitkä yö!

Times Square Center

Back to Fineland!

Ei, ei otsikossa ole virhettä, vaikka tällä miniläppärillä kirjoittaessa niitä tuppaa tolkuttomasti tulemaankin. Fineland on lainaus yhdeltä taksikuskilta, joka tiesi, missä Fineland on.

Kone lähtee (toivottavasti ajallaan klo 17.45) J. F. Kennedyn kentältä, ja aamulla Suomen aikaa (aamuyöstä Amerikan aikaa) ollaan Hesassa ja huomenna näihin aikoihin jo Rantapellossa.

Hurjan hyvä viikko on kulunut nopeasti. Talvimyrsky ja Harjanteen iltapäiväpahoinvointi vähän kurjemmat jutut, ja kuopuksen ikävä tietysti vaivannut. Mutta muutoin hienosti on viikko tässä metropolissa sujunut. Matkalaukkujen ylipaino-ongelmia ei pitäisi olla (lennolla saa olla enää vain 23 kg, aiemmin 32 kg). Kuinka huomaavaista,  että hotellihuoneen vessassa on vaaka. Ostin poikkeuksellisen vähän ruokatarpeita ja vain yhden kirjan. Vaatteita meillä kaikilla naisilla on hankittuna, ja tuliaisia tietysti.

Tänään ehdimme vielä käydä NBC-studioilla. Conan O ’Brian on pahimmilleen lopettanut shownsa, mutta nähtiinpä, miten uutisia ja sarjoja tehdään..

Nyt kohti lentokenttää.

New Yorkin kirjeenvaihtajanne päättää raportin 5th Avenuelta tähän. Kuvia julkaisen varmaan jo sunnuntaina, joten pysykää linjoilla… Good bye, New York!

Kulttuurien sekamelskaa

Viimeisenä kokonaisena päivänä ihan kevät. Siispä aamupäiväkävelylle Downtowniin. Ensin pieni Italia: italialaisten siirtolaisten oma kaupunginosa on kutistunut pieneksi Chinatownin keskellä, mutta halusimme silti sen nähdä. Pienen hetken saattoi luulla olevansa Roomassa: kauppojen ikkunoissa Veneton viinejä ja prosciuttoa, ristoranteja ja pasticcerioita vieri vieressä. Little Italyssa oli pöydät katettuina ulos. Lämmintä oli meidänkin mielestä, mutta eipä tullut mieleenkään jäädä ulos lounastamaan. Sen sijaan Ferrara-kahvila, jonka pehtoori oli jostain matkaoppaasta bongannut, sai meidät istahtamaan espressolle ja cannellonille. Harjanne nautti tartufo-jäätelöä. Sopranos-sarjan tähdet olivat seinillä olleista kuvista päätellen olleet samaisessa kuppilassa; nyt heitä ei näkynyt, mutta muutoin olimme hyvin tyytyväisiä.

Little Italy

Tepastelimme Italystä Chinatowniin. Kulttuuri voi vaihtua katua ylittämällä. Merkillinen kaupunki. Chinatownissa tuntui kuin olisimme Kantonissa, väkeä vain vähemmän. Spring Streetin ja Lafayetten kulmauksesta löytyi Kate’s paperikaupppa. Nyt on pitkäksi aikaa plaseerauskortit kalaaseihin, ja menujen pohjaksi tulostuspaperit, hankittu. Paperikaupassa olisi systerille ja muille skräppäysharrastajille ollut taivas! Toki minäkin viihdyin.

Kun tytöt kävivät varaamassa huomenaamupäiväksi liput NBC-studioihin tutustumiseen ja ko. tv-yhtiön kaupassa, me piipahdimme pehtoorin kanssa Morrellsilla. Rockefeller Centerin perinteikäs viinibaari tarjosi hyvää pinot noiria ja cabernet sauvignonia.

Iltapäivän ohjelmana oli American Museum of Natural History. Luonnontieteellisissä museoissa ei aiemmin juuri ole käyty. Uusi matkaseura (Harjanne)? meidät sai sinne lähtemään. Hieno museo oli sekin. Elokuva ”Yö museossa” on vastikään katsottu, nyt oli mukava nähdä museo ”livenä” . Apatosaurus ja Sauropod saivat tyttären höpöttämään. Tyrannosaurus Rex ja monet muut olisivat ehkä saaneet pojankin innostumaan… Myös Space Show käytiin katsomassa. Tampereen planetaario vuosikausia sitten oli mielestäni paljon vaatimattomampi…

Kävelimme viiden jälkeen 81 streetiltä 62 streetille: itsekin tupisin välillä, että kun kaupungissa kerran on tuhansia ravintoloita, onko meidän käveltävä muuutoinkin runsauskävelyisen päivän lopuksi vielä pari kilometriä yhden päivällisen takia.

Kyllähän se taas kannatti. Matkaoppaiden mukaan Rosa Mexicano ravintolassa guacamole on hyvää ja takuutuoretta. Oli se. Guacamole tehtiin meidän pöytämme vieressä: siis tuoretta ja hyvää. Erinomaista. Ihmeen raikasta. Kaikki ruoka ravintolassa, joka puolessa tunnissa täyttyi ääriään myöten, vaikka tilaa oli hyvinkin parille sadalle, oli hyvää.

Olemme viikon aikana onnistuneet tekemään ruokamatkan maailman ympäri: aasialainen (Chinatown), eurooppalainen (2 x Italia), amerikkalainen (McDonald’s) ja Etelä (tark. ott. Väli-) Amerikka (tänään meksikolaisessa)… Kulttuureja on niin monia…

Nyt nukuttaaa – omatkin jutut. Siispä huomiseeen.

Highlights – voiko tällaista ollakkaan?

New York aurinkoinen. Onnistuin nukkumaan seitsemän tuntia! Huippuolo.

Starbuck’sin kahvi, metrolla 32 th Streetille, Empire State Buildingin jonoon: tänään näkisimme kauas. Minulle oli tärkeää käydä siellä toistamiseen. Edellisellä kerralla kun olimme menossa sinne olin juuri saanut suru-uutisen Suomesta, ja olimme lähdössä takaisin kotiin. Minulle näkymät ESB:n huipulta ovat nämä neljä ja puoli vuotta olleet kyynelten peittämiä; nyt muiston päälle uusi, aurinkoinen kuva Manhattanista. Ihan kuin joku surutyön piste olisi nyt pistetty.

Pääsy New Yorkin huipulle oli tällä kertaa hullun helppoa, lyhyt jono turvatarkastukseen, ja sieltä lipunmyynnin kautta suoraan hissiin. Ei mitään tuskastuttavaa, aikaakuluttavaa jonotusta. Ja nähtävyyden sisätilat oli uusittu: olihan hienoa sisältäkin. Saatikka 86. kerroksesta. Ei ruuhkia, sai rauhassa kuvata ja ihastella alla avautuvaa Manhattanin maisemaa. Oltiin aika kauan, keväisen kauniina keskiviikkoaamupäivänä New Yorkin keskellä ja korkealla. Henkeäsalpaavaa!

Esikoinen ja Harjanne halusivat lähteä keskenään käymään Broadwayn kaupoissa, olihan minun uskallettava heidät päästää. Pehtoorin kanssa suunnattiin kohti Met:ia. Metropolitan Museum of Art on Central Parkin reunalla, Uptownissa, joten jalkoja säästääksemme otimme taksin. Ihmeen kauan matka kesti, mutta iltapäivän ehdimme museossa olla. Siellä on juhlaa kävellä, katsella rakennusta, kävellä, ja hups, yhtäkkiä edessä on Pisarron maalaus. Vähän ajan päästä Monetin lummelammet – ja muut puutarhanäkymät – saavat pysähtymään. Ja kaipaamaan kesää! Metissä pitäisi viettää päivä tai pari. Keskittyisi yhden päivän ajan vaikka veistoksiin ja ulkoeurooppalaiseen taiteeseen ja toisena vaikka renessanssin maalareihin ja 1900-luvun alun maalauksiin. Tai jotain. No nytkin oli hienoa päästä sinne edes vähäksi aikaa.

Nuoret söivät keskenään shoppailun ohessa. Me päätimme yrittää Felidiaan, jota mainostetaan yhdeksi New Yorkin tämän hetken parhaaksi italialaiseksi ravintolaksi. Voimme allekirjoittaa: se oli erinomainen. Ruoka (alkuun scampeja papu-tomaatti-basilica tahnan kera ja raputäytteisiä ravioleja, pääruoaksi maksaa polentan ja sipulin kanssa ja tonnikalaa, jälkkäriksi pannacottaa ja käsintehtyä minttujäätelöä asiallisine tykötarpeineen) ja viini (Veneton alueen jo ikääntynyt (2000) Cabernet S. – Merlot) olivat pitkään aikaan parasta, mitä on tullut syötyä.

Winter Garden teatterissa esitettiin Mamma Mia

Hieman kiireellä (rapiat pari tuntia) oli päivällinen nautittava, sillä oli ehdittävä kokemaan vielä yksi highlight tälle päivälle: Broadwayn Winter Gardenissa alkoi Mamma Mia klo 20. Tytöt jo meitä aulassa odottivat ja kalvavasta pelostani huolimatta meille oli liput varattuna! Kaksi ja puoli tuntia laulua ja tanssia, Abbaa koko teatterin täydeltä. Montakohan vuotta Mamma Miaa on Broadwaylla esitetty täysille saleille? Musikaaleja on nähty ennenkin, mutta onko näin hienoa… Vastikään nähty elokuvaversio hieman häiritsi taustalla, mutta heti kun muisti olevansa Broadwaylla, mokoma unohtui. Pohdittiin, josko huomiseksikin hankittaisiin liput. 🙂 (150 dollaria/ kappale, joten ehkä ei sittenkään)

ESB, Met, Felidia ja Mamma Mia. Ja aurinkoa koko päivän. Taksissa ja museon vaatenaulakolla, Empiren matkamuistomyymälässä ja hotellin aulassa ystävällistä palvelua, – eivät mitenkään itsestäänselvyyksiä tässä kaupungissa. Yhdelle päivälle paljon. Highlightseja yllin kyllin. Niiden sulatteluun menee kauan.