Täällä New York

St. Patrick’s Cathedralin takana, Madison Avenue 455:ssä on hotelli New York Palace. Tänne me eilen John F. Kennedyn kentältä tultiin Sergein kyydissä. Absurdia: New Yorkin taksikuski puhuu sujuvaa venäjää. Puhui puhelimeen suunnilleen koko sen kolme varttia, minkä matka Long Islandilta Queensin läpi Manhattanille perjantain iltapäivän sujuvassa ruuhkassa kesti. Eka kertaa Nyciin tulleen tyttären bestis ”Harjanne” totesi muutaman kerran, ihan tuttua mutta ihan epätodellista. Niinpä.

Tästä hotellista: 1880-luvulla baijerilainen siirtolainen Henri Villard joka oli Northern Pacific -rautateiden perustaja rakensi tämän palatsin kodikseen. Monien vaiheiden jälkeen tästä on tullut hotelli, jonka ala-aula on niin hieno, että se on yksi nähtävyys. Harjanne sanoikin, etä on hienoa asua viikko nähtävyydessä. Niin onkin. Kauan eläköön Finnairin plussapisteet!

Hotellissa on lisäsiipi ja yhteensä 51 kerrosta ja 13. kerros puuttuu niin kuin yleensä amerikkalaisista hotelleista. Olemme vain 12. kerroksessa mutta ikkuna on suoraan katedraalille ja Rockefeller Centeriin päin, joten ei valittamista. Kaiken ylellisyyden ja koreuden ylimenevä ominaisuus on keskeinen sijainti. Keskellä Midtownia.

New York Palace, Madison Avenue 455, Manhattan

Check-In sujui ja Hose kävi meidät huoneisiin saattelemassa, laukut kärräämässä ja huoneen mahdollisuuksista kertomassa: tuntuiko minusta että tytöt saivat vielä ylitsevuotavamman palvelun kuin me?

Vähän peseytymistä, Visat ja passit ISOON tallelokeroon ja ulos. Kävelimme ja etsimme vanhasta muististsa Hard Rock Caféta. Tyttärellä ja minulla varma tieto, missä se on. Ei vaan kummallekaan tullut mieleen, että se olisikin saattanut muuttaa. Siis löydettykään sitä 55 th Streetiltä. Times Warner Centeriin mentiin iltapalalle, ja toteamaan, että joku päivä pitäisi ehtiä tännekin shoppaamaan. Tytöille vaateliikkeitä, minulle keittiötarvikekauppa ja Whole Foods (valtaisa pääasiassa luomuelintarvikkeita myyvä gourmet-kauppa).

Lämpimässä (+10 C), välillä vähän vettä ripsivässä illassa hotellille, ennen kymmentä (siis aamuviittä) umpiunessa. Sitä riitti melkein seitsemän tuntia. Nyt uusi, eka päivä edessä.

Näillä mennään

AY 0354 27 FEB 1105 Oulu – Helsinki

AY 0005 27 FEB 14 20 Helsinki – New York

Arrival time 1555.

Huomenna aamupuolkymmenen lähdetään Rantapellosta. Helsingistä lähtö 20 yli kaks, ja perillä pitäisi olla neljältä. Aikaero on seitsemän tuntia, joten huomenna pitäisi valvoa aamuviiteen: siten pääsisi suurkaupungin sykkeen oikeaan rytmiin nopeasti. Viimeksi ei ihan helposti onnistuttu.

Pakkailen parhaillaan. Miniläppäri ja kamera ensimmäisenä laukkuun;  hulppean hotellimme (New York Palacen) mainoksessa luvataan nopeaa ja ilmaista nettiyhteyttä, joten – hyvät blogivieraani – toivon voivani laittaa postauksia myös Atlantin takaa. Vierailut ja kommentoinnit täällä siis  edelleen tervetulleita.). Lähdön riemua hillitsee, ettei juniori lähde, mutta toisaalta helpottaa jotta lähtevät tyttöystävän kanssa tämän isän perheen kanssa Leville. Vähän minuun koskee, mutta esikoinen sanoi, että unohda. Unohda hetkeksi. Yritän.

Tytär ja tämän paras ystävä ever, tarhasta asti yhdessä tähän astisen elämänsä tiivisti kaveranneet,  siis lähtevät. Porukan ainoa maksuliini, puoliskoni, saa hyvää ja naisellista seuraa kolmikerroin. 🙂

See you!

Liikaa sanoja

Herään kohtuuttoman varhain. Joku sanoo unessa jotain, mitä en halua kuulla. Siitä se alkaa.

Päivään mahtuu aivan liian paljon sanoja. Lauseenpätkiä.

En ehdi ajatella, mitä kaikki tarkoittaa. Melkein kakofonisesti sanoja joka suunnalta.

  • puhelimessa, tiedustelisimme –, älkää tiedustelko, kiitos,
  • tytär matkallamme lipastolle, kurkku on kipeä,
  • sähköpostissa, onneksi olkoon, olet jäsen,
  • kahviossa, muistatko kun oli puhetta, että tekisit? pitäisi tehdä,
  • poika lähettää monessa tekstarissa sanoja, tänään parempia kuin eilen,
  • opiskelijoiden vastaanottopäivä: paljon sanoja, muutamista tulee surullinen olo,
  • joku tulee käytävällä vastaan ja huikkaa jotain, en reagoi,
  • puhun sanoja itsekseni, ei mitään uutta, puhun liikaa sanoja,
  • valokuvauskurssilla havahdun sanoihin, jotakin olin tehnyt oikeinkin,
  • oman kurssin harkkojen arvostelua, niissä vääriä sanoja, oikeitakin sanoja.

Liikaa sanoja. En ehdi kaikkea.

Ylihuomenna loma.

Pulla ja vapauden ajan loppu

Jokaisen työpaikan ykköspuheenaihe tänään on varmaankin ollut kiperä kysymys ”hillo vai mantelimassa”. On kuulemma ikäkysymyskin; siis että aikuiset (ainakin makuaistiltaan aikuiset) pitävät mantelimassasta, lapset ja ”makuaistiltaan lapselliset” pitävät hillosta. No meillä on lapset aina tykänneet mantelimassapullista, ja niin olen minäkin. Ehkä se johtuu tavasta jolla äiti kotikotona pullat täytti, ja minä olen jatkanut tapaa. Elikkäs ei mätkäistä mantelipötköstä leikattua viipaletta pullan väliin, aivan kuin se oli joku hampurilaispihvi, vaan pulla halkaistaan, alaosaan kaivetaan kunnon monttu, pullan sisus ja mantelimassa muussataan haarukalla ja joukkoon sekoitetaan kermaa (vatkaamatonta) mössön notkistamiseksi. Tällä seoksella täytetään pullakraateri ja sitten päälle vaahdotettua vispikermaa.  Se on siinä.

laskiaispulla

Raja kannattaa näidenkin herkkujen syömisessä kuitenkin pitää. Ettei käy kuten Adolf  Fredrikille 1700-luvun lopussa: ahmittuaan 14 laskiaispullaa kuningas heitti henkensä. Toki hän oli syönyt yhtä sun toista muutakin samaisella aterialla. Jotta laskiaispullaan tiistaina 40 vrk ennen pääsiäistä 1771  se sitten loppui Ruotsin vapauden aika ja vuonna 1772 alkoi kustavilainen kausi. Tämmöistä pullantuoksuista historianhavinaa täältä tänään.

Enkö minä ikinä opi!

Olisi osattava olla enemmän hiljaa, olisi osattava olla enemmän vakavasti otettava opettaja, olisi osattava pysyä enemmän asiassa, olisi pitäydyttävä tiukasti tieteen tekemisen perusteiden opettamisessa, olisi ennen kaikkea mietittävä mitä kaikkea sanoo. Olisiko? Luulen niin.

Siitä huolimatta tänään oli hyvä proseminaari-istunto. Minun mielestäni.

Ja pitkästä aikaa oli pitkä työpäivä. Ja nyt vielä jatkuu….

Minne matka?

Nallikarissa laskiaissunnuntaina Laskiaissunnuntaina aamupäivällä olin Nallikarissa. Helmikuun tuulinen sunnuntai näyttäytyi kauniin sinisenä. Tunnissa sai posket punaisiksi, ja kameraan kymmeniä kuvia. Ohessa kollaasi, jollaisia olen opetellut tekemään. Klikkaa kuvaa näet helmikuisen Nallikarin paremmin.

Muutoin päivä mennyt suorittaessa. Ja odottaessa iltaa. Odottaessa Finnairin lakkopäätöstä. Tuleeko lakko vai ei? Minne meillä on matka hiihtolomalla? Suuntaammeko Atlantin taakse vai Napapiirin pohjoispuolelle?

Minulle matkoissa puoliriemua on niiden suunnittelu etukäteen, perehtyminen kohteen historiaan ja mahdollisiin nähtävyyksiin, ruokapaikkojen etsiminen ja varaaminen. Ostan ja lainaan aina kohtuullisen määrän matkaoppaita ja kohteeseen sijoittuvaa kaunokirjallisuutta (ks. lukupäiväkirja Amerikkalainen elegia). Tai jos ollaan lähdössä mökille, leivon ja teen sapuskoja valmiiksi… Nyt tämä epätietoisuus ei ole tuntunut hyvälle. Eilen ostin sekä lento- että monosukat. Ostin mökkisaunaan uudet lyhdyt ja toisaalta tulisia vietäväksi Atlantin taakse.

Muutama tunti ja sitten ratkeaa, pistänkö matkaoppaat kirjahyllyyn ja ryhdyn tekemään mökkiviikon ruokalistaa vai aukaisenko Broadwayn teattereiden varaussivuston ja pistän serkulle Long Islandille viestiä, että ”hei me tullaan sittenkin”!

Jos minä jotakin inhoan niin epävarmuutta. Tähän ikään mennessä en ole oppinut sen kanssa elämään, enkä kai opikkaan.

nyc

Hella, keittiö ja elämä – uusi ravintola Hella

Ouluun on avattu uusi pieni ravintola nimeltä Hella. Siellä kävimme pehtoorin kanssa äsken päivällisellä. Ja kyllä: voimme  suositella. Alkuruoaksi söimme etanoita. Hyvä annos, ei pelkkää sulatettua valkosipulivoita kuten joskus… nyt oli voita, persiljaa ja tavallista sipulia. Ja etanoita. Oli hyvää, leivän laatu olisi voinut olla vähän kummoisempi.

Pääruoaksi minulle maksaa ja pehtoorille naudan ulkofilettä. Annokset kohtuullisen, melkein turhankin, kokoisia. Maksa juuri sellaista kun olla pitääkin, paistetut sipulit vallan mainioita ja pottuvoi (oululaisittain luki listassakin) oli hyvää, ei mitään mummonpussimuussia. Ja jaksoimme vielä jälkkäriksi creme bruleet, joiden suhteen olen yleensä aika kriittinen, mutta olihan ne hyviä.

Uusiseelantilainen suht edullinen Pinot Noir oli odotuksenmukaista, mehumaista, miltei puolukkaista, hapot kohdallaan. Raikas ja sopivan kevyt etanoille ja maksalle, pehtoorin pihville olisi ehkä joku tuhdimpikin vinho ollut paikallaan. Mutta olemme kylläisiä ja tyytyväisiä.

Muna vai kana -haaste

Osallistunpa eka kertaa ruokahaasteeseen. Helmikuun haasteteemoja ovat muna JA kana. Haaste kuuluu näin: ”Valmista sellainen ruoka, jonka keskeisiä tykötarpeita ovat kananliha sekä munat.”

Annoin itselleni luvan toteuttaa ruoka-annoksen, jossa on kanaa ja munia. Siis kana kanana ja munia tarvitaan lisäkesalaattiin. Caesar-salaatti on tämän ruoan ehdoton lisäke, ja siihenhän tarvitaan munia… (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Valkosipukana

Valkosipulikana ja Caesar-salaatti

1 kana tai broileri
1 kokonainen valkosipuli
1 dl viinietikkaa
1 rkl voita
1 rkl öljyä
timjamia, laakerinlehti,
rouhittua mustapippuria ja suolaa

Ota valkosipulista kuivat ulommaiset kuoret pois. Pistä sipuli muovipussiin ja nuiji esim. lihanuijalla murskeeksi. Kuullota sipuli voi-öljyseoksessa pannulla tai padassa ja lisää koipiin ja rintalihaksiin paloiteltu kana mukaan. Lisää lopuksi mausteet ja suola. Laita kana uu-ninkestävään vuokaan, jonka saat tiivisti kiinni (jos omistat römertopfin niin siinä tästä tulee erityisen mehukasta). Kaada vielä viinietikka mukaan, muuta nestettä ei laiteta.

Kanan on oltava uunissa (175 astetta) noin kolme varttia, broilerille riittää lyhyempi kypsytysaika. Kanasta tulee eittämättä maukkaampi kuin broilerista.

Caesar salaatti

Caesar-salaatti

romaine-salaattia
1dl krutonkeja
50 g parmesanlastuja

kastike
6–8 sardellifilettä (hätätapauksessa anjoviskin käy)
3 keltuaista
2 tl Dijonin sinappia
1 tl balsamicoa
tabaskoa maun mukaan
1 valkosipulinkynsi murskattuna
suolaa ja mustapippuria rouhittuna
1 dl oliiviöljyä

Revi salaaatti kulhoon. Sekoita kaikki kastikkeen aineet sauvasekoittimella tasaiseksi.
Sekoita salaatin joukkoon. Raasta parmesan salaatin päälle, ja lisää lopuksi kruntongit.

Hanhensulan ravintolaTämän kanaohjeen alkuperäinen versio, jota olen vähän varioinut on vanhahkosta (ilm. 1983) kirjasta nimeltä Hanhensulan ravintola, Kirjallinen keittokirja, jossa kirjailijat kertovat ruokakokemuksiaan ja esittelevät yhden reseptin.

Valkosipulikanasta kirjoittavat Irma ja Kai Laitinnen, jotka toteavat tarinansa lopuksi ruoan lopputuloksesta: ”Viinietikka on menettänyt pistävyytensä, valkosipuli on kesytetty suoraan syötäväksi, kana on saanut pikantin maun, joka ei ole liian terävä ”.

Pitää paikkansa, eilen tein tätä. On vielä lisättävä että on helppoa, halpaa ja hyvää.

Eilen tein valkosipulikanaa pitkästä aikaa: ihan vain osallistuakseni eka kertaa tähän haastejuttuun, jota olen jo jonkin aikaa sivusta seurannut. Nyt siis mukana Kana ja muna-haasteessa.

Tentinvalvonnassa

Olin tänään aamulla tiedekunnan ison tentin Ylimmäinen Tentin Valvoja. Melkein (rikollisen paljon opiskelijoista oli jäänyt pois) 300 opiskelijaa kömpi aamuvarhain kampukselle valmiina suoltamaan paperille kaiken viime yönä tai edeltävinä päivinä tankatun tiedon. Nolo homma minulle oli kun heti alkuunsa nimiä tenttisalin ovella kailottaessani meni ääni.  Se kun on minulla niin kovin vieno … ;). No tenttijät saatiin paikoilleen, jokaiselle omat kysymyskuoret  ja minä Päävalvojana kirjoitin taululle varhaisimman mahdollisen tentistä poistumisajan ja tentin päättymisajan: pieleen menivät molemmat about neljällä tunnilla suuntaansa. Noh, tuskin niin vakavaa.  Korjasin jutun.

Muutoin valvontahuki meni ilman isompia ongelmia, ja kun opiskelijoita oli paljon, saatin Apuvalvojan kanssa tehdä oikeasti hommia: kirjata tenttipöytäkirjaan tulemattajääneet, luovuttajat, lähtijät, käyttää hermostuneimpia tai muutoin vilkasaineenvaihduntaisia vessassa, jakaa lisää vastauspaperia, tarkastaa henkkareita… ja siitäkös minulle muistui mieleen  mainio tapaus pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.

Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan.  Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää ”aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.

Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas ”tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…

Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja,  ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä ”hei-pitäisi-näyttää-henkkarit” (eihän me muutoin tiedetä, kuka kumma on veljenpojan tai muun puolesta paperin käynyt täyteen kirjaamassa). Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, ”menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson ”eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.

Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!

Takki tyhjä!

Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on sellainen päivä.

TämmösenäKIN päivänä Heli Laaksonen osaa runoilla asian sanoiksi:

”Joskus mää makka liikkumat paikalan

ja koita olla oikke hilja

ete aik huamasis munt

ja ruppeis viuhtoma taas ettippäi

ja vaatima munt ja fölisäs murhettuma – – ”

Sulkeuduin työhuoneeseeni ja koetin olla rauhassa. Ärsyynnyn tänään monesta asiasta, tuntuu että sanoista tulee mustelmia, silmiin sattuu ja matalapaine miltei silminnähtävä. Tässä torstaissa ei ole toivoa. Tämmöisiä päiviä on helmikuussa enemmän kuin koko vuodessa yhteensä. Tämmöisenä iltana jätän farkkupyykin silittämättä, piirakan leipomatta, lenkille lähtemättä, menen ja otan kirjan ja koetan olla, ettei kukaan ”huamasis munt”.

Työ häiritsee harrastuksia

YliopistokatuMerkillistä miten taas olen päästänyt sanavarastooni sanan kiire. Mutta sitä se nyt vaan on. Sentään ehdin juuri ja juuri kuudeksi valokuvauskuvauskurssille ja juuri äsken sieltä palasin, ja käyn niin ylikierroksilla, että voisin jäädä koneelle moneksi tunniksi työstämään ja kokeilemaan kaikkea opetettua, mutta voinko kuitenkaan? No halavatun halavattu, en. On iltapuhteiden jälkeen mentävä unille; huomenna opetusta ja paljon hereillä oloa vaativaa duunia. Buona notte!

Kylmä – ja sitten lämmin jälleennäkeminen

Klo 5.52 auton mittarissa – 22,5 C.  Eikä salillakaan ollut erityisen lämmin, vanha teollisuushalli alkaa pakkasten jatkuessa saada kiviseinänsä kylmää hohkaaviksi. Puolilta päivin lähdin eväät (kylmää salaattia!) nautittuani vähäksi aikaa kampuksen alueelle kuvaamaan huurteisia koivuja ja helmikuista kirkasta taivasta. Ja sitten olikin taas kylmä.  Ja tietysti – tietysti! – minulla on työpaikan parkkipaikan, oman autopaikkani lämpötolpan avain hukassa. Siispä autokin oli töistä lähtiessä kylmä. Kylmä ei oo mun juttu. Varsinkaan kun työpäivänä pukeutuminen ei ole oikein paljolle pakkaselle passelia.

Mutta lämmitti tavata vanhaa opiskelukaveria, ystävää. Olimme hänen kanssaan aika läheisiäkin ystäviä vuosikymmeniä sitten. Hän on minua muutamaa vuotta vanhempi ja eli väitöskirjansa tekovaiheessa avioerokriisiään, vaimonsa kun otti ja lähti.  Tänään hän oli edelleenkin se lämmin, hymyilevä, oikeastaan myhäilevä, rauhallinen, hänen rauhallisuudestaan olen aina pitänyt kovasti,  kuin aina ennenkin. Hän on asunut monta vuotta ulkomailla, emmekä juuri ole yhteyttä pitäneet, mutta ei se haitannut. Joihinkin ihmisiin säilyy yhteys merkillisesti, mukavasti. Jatkoimme siitä, mihin jäimme vuosia sitten. Sellainen lämmittää kovasti. Lämmittää hyvinkin.

Silmin nähden… näen paremmin

Uudet rillit. Hei, minähän näen! Nyt vasta hoksin, kuinka huonosti vanhoilla näinkään… Hyvä että nyt näen. Tänään(kin) näytön ääressä koko päivän. Luennon loppua viimeistelin, kirjan toimitustyötä, sähköpostissa opiskelijoita ruuhkaksi asti, ja jottei tämä näyttöpäätetyöskentely kerralla tyssäisi niin pistinpäs äsken lupaamani fetajuustoiset lihapullat -reseptin www-sivustolle.  Ja nyt vielä surffailua monen asian selvittämiseksi. Ci vediamo!

Erikoisten etunimien bongausharrastus 2

Tämän päivän ulkoilu sujui kaupungissa. Ajelin Ainolan puiston parkkiin ja kävin sitten puistossa ja jokivarressa tepastelemassa ja kuvaamassa. Muutama oikein kelpo otoskin.

Kävin myös haudalla tekemässä lumityöt, ja kiertelin taas hautuumaan käytäviä ja etsin uusia erikoisia etunimiä (täällä lisää). Ja löysinkin: ensimmäinen uusi oli Vitalis. Vitalis-nimisiä on 1900-luvun alussa ollut lähes 100.

vitalis

Voihan Vitalis, – mistähän sekin sanonta on lähtöisin. Vieläkö Vitalista myydään? Pentuna sitä oli siedettävä; sitä levitettiin kovalla pakkasella poskipäihin. Sellaista merenvihreää voidetta kelta-punaisessa litteässä peltirasiassa. Käytetäänkö sitä vielä? Meidän mutikaisille en muista mitään pakkassuojarasvoja käyttäneeni. Vai olikohan jotain vedetöntä yleisvoidetta? En muista.

No niitä nimiä lisää: Lyyni. Yhdessä hautakivessä luki Lyyni. Nimipalvelun mukaan sellaista ei Suomessa ole ollutkaan… Siis tosi harvinainen. Ja minusta vähän nöössi nimi. Sopisi sellaiselle kalpealle, kaitaiselle tytölle.

walpas

Uusi nimi on myös Walpas. Walppaita tuplaveellä on Suomessa vain kolme, mutta Valpas-nimeä on melkein 250, yksi naisellakin.

Erikoisten nimien antamisen mestarina voisi pitää kirjailija Ilmari Kiantoa. Hän sai aikanaan 12 lasta kolmen eri naisen kanssa (ks. lähde), eikä kirjailijalta todellakaan puuttunut mielikuvitusta lapsia nimetessään:

A-sarja:
1. Kalevi
2. Salmi Talvikki Cecilia
3. Orvokki Helmi Simpukka
4. Otso Tähtivalo
5. Veijo Virmo Imatro
6. Jormo Gabriel Sotavalta
7. Viena Karma Sirkka Salama Kesäheinä Saarenruusu Pikku-Hilkka
8. ”Kaarina” (adoptoitu pois)

B-sarja
1. Sorjo Uolevi Sotaprinssi
2. Marjatta Iltatähti
3. Raida Tsikko Tellervo

C-sarja
1. Raija-Liisa Rakel

Nimienkeräilyharrastuksen, ulkoilun ja kuvaamisen lisäksi muutkin harrastukset olleet viikonlopun ohjelmassa. Ruoanlaittoa – minulla on menossa joku ihmeellinen retroruoka-vaihe. Viime viikkoina on syöty lapsuuden ruokia: lettuja, porkkanaraastetta, nakkeja, lihapullia (niihin kehittelin oikein makoisan uuden resehtin, pistän tänään, huomenna nettisivun reseptikansioon), köyhiä ritareita, …silakkalaatikko enää puuttuisi, mutta mistäpä saat suolasilakoita?,  ja sitten viikolla olen syönyt lounaseväänä ananasta ja raejuustoa niin, että kiintiö alkaa olla taas täysi. Viiniharrastus vei eilen Karjasillalle maistiaisiin. Olihan ”Rhonesta Reinille- maistelu” minun viinimakuuni mieluinen: valkoisia Alsacen viinejä ja punaisia Chateauneuf-du-Pape -viinejä. Pienellä porukalla jäimme vielä kaupunkiin: Kulumassa Ramsteinit ja Barbeessä shampanjat, joten ihan rillutteluksi meni. Yhdeltätoista jo kotona umpiunessa… Nyt harrastuneisuus jatkuu ja alan värkätä juniorin Vanhojen tansseista kuvasivua.

_____________________________________________

Muut nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

http://www.satokangas.fi/blogi/2008/11/erikoisten-etunimien-bongausharrastus/

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

Juniori on vanha!

Tänään(KIN) on ollut hulppeaa olla äiti. Liikuttua (miten jotkut äidit voivat istua koko vanhojen tanssien upean tunnin kyynelehtimättä??) kuopuksen suuresta päivästä.  Olla yhtäaikaa ylpeä ja toisaalta pelätä pojan puolesta (meneekö taas nivelsiteet?), nauttia 900 kauniin nuoren ilosta ja liikkumisesta: ”Ollaan vanhoja ja hei, me osataan tämä”. Tanssi ja elämä vie!

Tanssiin kutsu, tango ja loppuparaati. Ja minä kyynelehdin joka vaiheessa! Paljon.

 Jenna ja Tomppa Oulu-hallissa perjantaina 13.2.2009.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lisää kuvia.

Valokuvauskurssille

Nyt on hopusti riennettävä Oulu-opistoon. Tuossa kun läksykuvia siirtelin tikulle toivoin, etten aina ottaisi tämmöisiä juttuja niin vakavasti. Kurssille saa/pitää viedä 10 – 12 kuvaa teemana ”talvikuvaus”, ja minä olen oikeasti kahden viikon aikana ottanut about 200 kuvaa!! Ja siltikin vien tahallani epäonnistuneita otoksia. Haluan, että kertovat, miksi ovat menneet mönkään, mikä asetus oli väärin ja mitä pitäis tehdä, että ens kerralla onskais paremmin. Minun helmikuun kuvien joukossa on tietysti blini- ja laskiaispullakuvat! 🙂  Ne on talvikuvia. Kuka nyt kesällä blinejä tai laskiaispullia syö. Saapas nähdä, mitä niistä tuumaavat! Kuulemisiin!

Kauhan varressa

Sisareni osallistui Valokuvatorstain kenkä-haasteeseen omien ensiaskel-popojensa kuvalla ja epäili, että kengät ovat ehkä sisaruksilta perityt, mikä sai sitten minut lapsuuden albumien äärelle ja katsomaan, onko meillä ollut samat kengät, mutta eipä olleet. Erilaiset olivat minulla. Varmaan olin niin vauhdikas menijä, että ehdin omani loppuunkuluttaa. Ja jos niistä jotain jäljelle jäi, niin pikkuveli (siihen maailman aikaan oikeastikin minua pienempi :)) varmasti loput kulutti puhki.

Lapsuuden albumista löytyi myös vastaus Koivun eiliseen kommenttiin, ”Reseptiaarteistojen takana taitaakin piillä ripaus “viherpiipertäjää”?. Piilee siellä jotain sellaistakin, ja olen pari vuotta elämästäni ollut  ihan ”umpivegekin”. En todellakaan enää, mutta jos jotain liharuokaa vierastan niin sitten juuri broileria. Kana sen sijaan on hyvää ja — luulen ainakin — että vähän luonnonmukaisemmin tuotettua. Parhaillaan mietinkin, miten kehittelisin  yhtä vanhaa kanareseptiä, jolla haluaisin osallistua (minulle) uuteen  bloggaajien haastejuttuun.

Mutta broileria ei syödä senkään takia kovin usein kun on muita hyviä vaihtoehtoja. Pidän hirmuisesti kalasta (ja kaikista muista merenelävistä).  Onneksi niin tekee koko muukin perhe. Niinpä meillä syödään kerran, pari viikossa kalaa, mihin osa-ansionsa on sillä, että pehtoorin veljen vaimo on kalakauppias ja sillä, että kotikotonani syötiin paljon kalaa.

Niin ja kuten kuvatkin (klikkaamalla suurenevat) kertovat, olen AINA pitänyt keitoista, leivästä ja pullastakin.

soppaa

Tänäänkin oli samettista fenkolikeittoa ja kun siinä ei ole juuri kaloreita, tein vielä pullataikinan, jotta saamme illan päälle ekat laskiaispullat tälle vuodelle. Hmmm…

pullaa

Italialaiset broilertaskut

Reseptiikkaa pitkästä aikaa. Ja kaiken kukkuraksi broileria, johon suhtaudun periaatteessa hyvin varauksellisesti. No nyt kuitenkin tein italialaisia broilerfileitä. Helppoa, melko kevyttä, edullista ja nopeaa. Siis leikkaa broilerfileeseen viilto, melkein halki. Mausta suolalla ja mustapippurilla, laita taskuun viipale (puhveli)mozzarellaa, pari, kolme aurinkokuivattua tomaattia, jokunen basilikanlehti ja sulje tasku hammastikulla. Yksi file per aterioitsija riittänee. Laita uunivuokaan vieriviereen, ripottele pinnalle suolaa ja mustapippuria. Uunin lämpö 220 C ja noin puolituntia. Puolivälissä kypsennystä ripottele pinnalle parmesanraastetta tai -lastuja. Tagliatelle-pasta ja caesar-salaatti sopivat seuraksi. Ei erikoista, mutta onko se aina oltavakaan. Hyvää oli.

Tänään ruoanlaitto onnistui paremmin kuin tietotekniikan kanssa töissä yksikään asia. Ei kannata päivästä paljon kertoa.

Februarfobia

Tim Lihoreaun kirjassa Tammikuukammo ja muita moderneja fobioita (Otava 2008) on lueteltu ja kuvailtu toistasaa erilaista kammoa, joita nykyihmisillä on. Muutama esimerkki: Tabernafobia eli ostoskammo vaivaa erityisesti miehiä. Heille shoppailemaan lähteminen on kärsimys. ”Vuosia jatkunut laahustaminen Magnafundafoobikon* perässä on tehnyt useimmista tabernafoobikoista kyvyttömiä nauttimaan edes yksin ostoksilla käymisen riemusta. – – Kroonisesta tabernafobiasta kärsivä on helppo tunnistaa myös muualla kuin kaupassa. Jos ottaa sattumanvaraisesti käteensä jonkin esineen — ihan minkä vain — panee sen päänsä päälle ja kysyy, sopiiko se, aito kroonikko sanoo yksinkertaisesti: ”Kyllä, se on täydellinen. Voidaanko nyt lähteä?”

*Magnafundafoobikot ovat yleensä naisia, joilla on ”pelko siitä, että takamus näyttää suurelta tässä asussa”.

Senecafobiasta eli vanhenemiskammosta kärsivät ”pukeutuvat nuorisofarkkuihin, mutta silittävät keskelle lahkeita tanakat, järkevät prässit. — Sairauden pahin ilmenemismuoto on lingua inventan eli nuorisopuheen omaksuminen tyyliin ”jotain rajaa hei”, ”toi ei niinku toimi, tieätsä”.”

Muita pelkoja, joita Lihoreau on 2000-luvun ihmisistä tunnistanut, ovat esim. anopin pelko, urheilutulosten kuulemisen pelko, yleisradiolaitoksen menettämisen pelko, amerikkalaisten pelko, pankkiautomaatin pelko juuri ennen palkkapäivää, saippuaoopperakammo,  palvelupuhelimessa jonottamisen pelko,  lentokentän matkalaukkuhihnan pelko ja  kosmetiikkakonsulenttien pelko.

Monta kammoa tunnistin itsestänikin, mutta kirjasta puuttuu yksi minua vaivaava paha kammo. Kirjan nimessäkin on kyllä  tammikuukammo, josta kärsivät Ianuarfoobikot ”hädin tuskin pystyvät järjestämään itsensä töihin tänä kauheana, harmaana, Jumalan hylkäämänä kuukautena”, mutta kirjassa ei ole helmikuukammoa ollenkaan ja Februarfobia on se, josta minä kärsin. Minun puolestani helmikuu voitaisiin poistaa kalentereista.

Helmikuussa on usein kovia pakkasia, eikä ulkoilu ole mukavaa. Jos aurinko paistaa, se paistaa vaakasuorasti paljastaen likaiset ikkunat ja yhden sun toisen paikan nukkavieruuden. Helmikuussa vaatteet on kittanoita, housunliitinki ahistaa — ihokin on kumman väsynyt ja vaalea. Helmikuussa ei ole lomia, eikä mitään mukavia juhlia tai tapahtumia. Helmikuussa alkaa myös julkaisuluettelon täyttämisen ahdistus vaivata: pakko ryhtyä kirjoittamaan artikkelia tai ylipäätään saada tutkimustyössä jotain näkyvää aikaseksi. Helmikuun voisi poistaa.

 

Lomahaaveissa, varauksella

Istun yksin Festassamme, kuuntelen korkealta ja kovaa Rasmusta, välillä Il Divoa, suunnittelen ja surffailen lomia. Tiedättekö, mitä mieltä olen siitä, että Finnairin lakonuhka siirrettiin etelän hiihtolomaviikolta pohjoisen hiihtolomaviikoille? Ei oikeastaan kannata tulla kannssani siitä keskustelemaan; ei ole lasten korville sopivaa tekstiä se, mitä mieltä olen ”yhteiskunnallisista syistä”, joiden takia pohjoisen ihmiset joutuvat taas kärsimään. …

 

 

Me emme ole lähdössä hiihtolomalla mökille ja hiihtämään, vaan olemme lähdössä kauas, ja siihen tarvitaan Finnairia. Ja TAAS KERRAN meidän lomamme odotuksenriemua häiritsee joku liikennettä koskeva lakonuhka. Kerran loma on keskeytetty onnikkaliikenteen lakon takia, kerran on etelään lähtö peruttu lentolakon takia, kerran on vietetty loma lasten kanssa toisessa paikassa missä perheen isä, koska liikenteen lakko piti ipän kuitenkin liikenteessä, kerran on melkein kaksi kuukautta oltu ”eristyksissä”.. Kerran ollaan pojan kanssa oltu Roomassa ja pohdittu päästäänkö sieltä pois… Siispä liikenne on tärkeää, mutta onko sen oltava niin epävarmaa??!!

 

 

Kuitenkin: surffailen Italiassa, Dubaissa, New Yorkissa, Etelä-Afrikassa, Kiinassa ja haaveilen lomista…  

 

Kellerrän

Aivan kuin aamiaisen hedelmätuoremehut (tänään jo lantrattuna), lounaan porkkana-ananasmehut ja päivällisen luomukasvisliemet sekä välipalojen vihreät teet alkaisivat näkyä ihon värissäkin: kellerrän vähitellen. Kevätpaasto tuntuu tämänpäiväisessä lumimyräkässä vähän hassulta. ”Vääränlaisesta” säästä huolimatta mennyt ihan hyvin, ja huomenna jo vähän raakaraasteita ja hedelmiä tiedossa…

Pehtoori palasi pohjoisesta parahiksi: tekemään lumitöitä 🙂 . Kummastelin, jotta miksi jo tänään kotiutui, johon totesi, ettei huvita yksikseen – 34 C:n pakkasessa hiihdellä. Jotta kylymä oli ollu. Toi tullessaan Saariselän Sanomat, joissa oli julkaistu minun lähettämäni ”kilpailukuva”; luulin että oli joku kilpailu, mutta sellaisella ”Postia lukijoilta” -palstalla se vaan julkaistiin. Julkaistiin siis kuitenkin. Hih.

Koivu kommentissaan eiliseen Nostalgia-postaukseeni totesi, että blogini ”vaihtoi (yllättäen) fenotyyppiä kameleontin tavoin”. Niin tekikin: eilen ehtoolla asentelin uuden ”teeman” blogini pohjaksi, värejä ja muuta ulkoasua muuttelin aika lailla, muutamat ehtivät sen nähdäkin, mutta siinä oli ongelmansa. Moni asia ei pelittänyt ollenkaan: mm. kommentointi ei onnistunut (kiitos H. tiedoista), tekstit olivat kaksikielisiä, arkistosivu ei näkynyt ja muuta sotkua, joten aamulla varhain ennen salille lähtöä vaihdoin tämän vanhan ilmiasun takaisin, mitä nyt taustan vaihdoin – taas – siniseksi. Pieni harha-askel on peruttu.

Nostalgiaa

koulutaulut3Viime vuonna ilmestynyt Sari Savikon kokoama ja kirjoittama Muistojen koulutaulut kirja on minulla toista kertaa lainassa (se on niin rikollisen kallis, etten raski ostaa). Luennolla ajattelin huomenna käyttää; viime vuonna pistin Arjen historian -kurssilla olleet opiskelijat katsomaan museolla ollutta näyttelyä, joka oli koottu koulutauluista (sieltä tuo alla oleva kuvakin). Kurssin yhden harkan osana oli kommentoida näyttelyä, eikä ollut oikeastaan yllätys, että 1980-luvun jälkipuoliskolla syntyneet nuoret eivät kovin tauluista riemua repineet. Minusta ne ovat niin hienoja, niin nostalgisia. Kirjan kansikuvassa olevan taulun takana oli teksti:

Vihkolaskussa huomioon otettavaa
Pidä laskuvihkosi aina puhtaana!
Pidä laskiessasi kätesi alla puhsas paperinpala!
Kirjoita selviä, kauniita numeroita!
Pidä koulussa mukanasi terävä kynäveitsi ja pieni viivotin!
Pidä kynäsi kunnossa! Käytä kumia harvoin!

vihkolasku1

voikukka1Vihkolasku ja kynäveitsi! Minä en muistanutkaan, että kansakoulussa oli tosiaan vihkolaskua! Itse asiassa pidin siitä. Kynäveitsiä meillä ei ollutkaan, oli vain sellaiset pienet alumiiniväriset terottimet, joita piti käydä terottamassa luokan edessä olevaan roskikseen – jos oli ensin viittaamalla pyytänyt luvan. En aina muistanut.

Sitten oppikoulussa käytetyistä koulutauluista ehdoton ykkönen oli Tuiran yhteiskoulun bioskan luokan seinällä vuosikausia roikkunut Voikukka-taulu. Vintage oikein.

Nythän noista koulutauluista on tullut keräilytavaraa ja Huuto.netissä niistä maksetaan kymmeniä euroja. (Klikkaamalla taulut suurenevat.)

Kerrassaan mainio päivä

Olen oikein tyytyväinen kun keksin tänään mennä aamusaunaan. Salin jälkeen, ennen töihin menoa, tuntui kummallisen juhlalliselta, vaikken minä yleensä saunomisesta juuri perusta. Paitsi mökillä. Olen tyytyväinen kun on luminen, mutta erityisen vähäluminen talvi, ja kun pakkasta on sopivasti. Työhuoneessani oli tänään rauhallista, ja lämmintä! Kiitokset huoltomiehille, kun ehtivät viimeinkin käydä. Olen tyytyväinen kun pehtoori on pohjoisessa, vaikka mieluusti minäkin tietysti olisin siellä, mutta toisaalta minulla on nyt tämä ja ilmeisesti huominen ilta ylellistä yksinoloa kotosalla. Sekin tuntuu hyvälle kun ei ole ollut nälkä.  Monta biisiä, jotka äsken  iPodiini äsken netistä ostin, kuulostavat oikein mukavilta. Se että poika luki toissailtana kokeisiin tuntuu vieläkin hyvälle, varsinkin kun vertaa eiliseen iltaan, jolloin, mokoma, salireissunsa jälkeen yksinkertaisesti karkasi, vaikka ruotsin sanoja olisi ollut repullinen päntättävänä. Olen iloinen kun sain takkatulen syttymään jotensakin kerralla, mikä tämänvuotisilla takkapuillamme ei ole ollut mitenkään itsestäänselvyys. Takan nojatuolilla odottavat kirjat, ei-työkirjat, tekevät jo odottamisellaan olon lokoisaksi. Juuri tänään olen tyytyväinen matkaoppaisiin ja höpöhöpö-kirjoihin. Tänään on merkillinen olo, ihan seesteinen olo. Hyvä niin.

________________________________________

Ai niin, uudet rillit on nyt tilattu. 15 ystävällistä blogivierasta antoi äänensä dilemmaani: ruskeat vai violetit sangat. Äänet jakautuivat seuraavasti:

Violetit (lilat) 10 (66.67%)
Ruskeat 4 (26.67%)
Hanki piilolasit! 1 (6.67%)

Kaksi kolmannesta kannatti violettien hankkimista. Sellaiset on nyt sitten tilattu. Yksi ehdotti piilolasien hankkimista. Olen minä senkin tehnyt: pari vuotta sitten hommasin sellaiset, pehmeät piilarit. Toiveena oli, että edes rullistellessa ja mäessä voisin niitä käyttää ja ettei tarvisi ostaa aurinkolaseja vahvuuksilla, mutta eipä tullut minusta piilareiden käyttäjää. Silmät ja pää kipeänä kaikki harjoituspäivät.

Joskus vaan väsyy

Miten sen osaisi sanoa, sanoa niin, ettei siitä loukkaannu. Miten kertoisi totuuden, mutta niin, että se voimaannuttaisi, eikä lannistaisi. Olisiko sittenkin parempi olla huomaamatta mitään, eikä edes vihjaisisi, että turha homma, ei tästä mitään tule kuitenkaan. Voisi sitten vain itseksekseen pohtia, että eikö tuo tosiaankaan itse huomaa?

Joskus on vain uskottava, että aina opiskelija ei vain pysty. Ei osaa, ei ymmärrä tai ei opi. Tai on niin laiska, yksinkertaisesti yksinkertainen tai muuten lipsuu väärille raiteille koko ajan, vaikka miten ohjaat ja opastat, vaikka rautalangasta väännät.  Välillä tuntuu, että opinnäytteetkin puolestaan teet. Eikä ohjaaja/opettaja edes kaipaa selityksiä: akateeminen vapaus tehdä tai olla tekemättä on edelleen olemassa. Ei ole ”koulupakkoa” eikä vaadita poissaoloselvityksiä. Ja kerta toisensa jälkeen – juuri kun luulet, että NYT, nyt se meni perille – nyt pärjää omillaan, eikä enää tule esittämään loputtomien tekosyiden vyyhtiä ja meriselityksiä töiden viivästymiselle. Ei enää keksi ongelmia, joita ei itse asiassa olekaan. Ei enää syytä ohjaajaa ”väärästä” aiheesta tai  tutkinnonuudistusta viivästyneistä suorituksista.  Ja juuri kun luulet, että näin on käynyt, tuleekin sposti ”tulisin juttelemaan, käykö?”

Yksi sadasta on  sellaisia,  jotka tarvitsevat paljon ohjausta ja joille siitä ei ole mitään hyötyä.