Felice Anno Nuovo

Vuoden viimeinen ja vaikuttavin myrsky. Koko Koilliskaira vaakasuoraan pyryttävän lumen keskellä. Lähdimme kuitenkin ulos. Eilen ehtoolla tulleiden ystävien kanssa kiersimme Saariselän keskustassa, tarvoimme lumessa, tuulessa ja tuiskussa. En muista moista kokeneeni. Piipahdimme myös Saariselän kappelissa, jossa saimme kuunnella naispapin viisaita sanoja, …  🙂

Parin tunnin ulkoilun jälkeen oli hyvä veäytyä Myötätuulen suojaan. Höpöttämään ja välipalalle. Ja taas höpöttämään. Mukavaahan se on. Tavattoman mukavaa. Takkatulen loimussa, Souvareiden soidessa … 

Nyt on rantasauna nautittu. Loppuvuosi, viimeistä, ylimääräistä sekuntia myöten aiotaan viettää juhlavasti. Lähdemme kylille: ravintola Petronellaan on varaus.

Taivaanrannan maalarit?

Miltä tuntuu lasketella Lapin Kullan -mainoskuvan kaltaisessa maisemassa, joka seuraavalla laskulla onkin taas uuden näköinen. Katsella tunturin laelta maisemaa, jossa taivas onkin yhtäkkiä kuin Filippo Lippin maalauksissa. Ja muutaman laskun jälkeen taivaanranta on kuin tulessa. (klikkaamalla kuvaa saat ehkä häivähdyksenomaisesti käsityksen siitä miten kaunista oli).

Varhain

Maanantaiaamuna kohti duunia.. ? Ei vaan kohti pohjoista. Yhtä varhain kuin töihinkin on tapana mennä. Aikaiseen lähtöön syynä juniori. Poikaparka odotteli tyttöystäväänsä saapuvaksi Thaimaasta aamuyöllä niin ettei nukkua malttanut. Ramppas jääkaapilla, katsoi telkkaria ja aamuviiden suihku oli viimeinen niitti, joka sai pehtoorin ilmoittamaan, että ”se on sama lähtä ajeleen mökille kun täällä ei saa nukkua”. Siispä klo 6.35 käänsin auton Kujalta mökin suuntaan. Oli rauhallista ajella. Talvirajoituksilla menee silti melkein kuusi tuntia. Tervolassa ja Louessa puolenkymmentä pakkasastetta; täällä mökin pihassa melkein saman verran lämmintä.

Saunan lämmitys, lumityöt, petivaatteiden vaihto, ensimmäiset kuvat (kolmelta komea iltarusko), muuta suorittamista sen verran, että voi hyvillä mielin rauhoittua ja asettua pohjoisen päiväjärjestykseen.

Lomalta lomalle

Lähdemme huomenna pehtoorin kanssa pohjoiseen. Yleensä sinne mennessä jo ajatus pitkistä yöunista, ulkoilusta ja hyvin syömisestä saa iloitsemaan. Mutta nyt tilanne on toinen. Jo lähtiessä on viikko nukuttu hyvin (heräsin tänä aamuna puol kymmenen! Sellaista en ole tehnyt vuosikausiin!), ulkoiltu joka päivä (kuinka hienon näköistä tänään leppeässä säässä merenrannassa olikaan!) saatikka kuinka hyvin on syöty (tein tänään sellaisia kaapintyhjennyslihapullia, tiedättehän: smetanan loput ja kuivahtaneet paahtoleivät keskenään sekaisin, mukaan sipulihakkkelusta, aurinkokuivattuja tomaatteja purkinloppu, miksei tuon brien jämänkin voisi pilkkkoa sekaan, reiluhkosti valkosipulimursketta, entäs punasipulihillokkeen loput? Ai niin ja tietysti paketti jauhelihaa, ja pari kananmunaa sitomaan koko sörsselsön). Vävykokelas syö meillä yleensäkin ihan mukisematta – ja yleensä aika reippaasti ja kai aika mieluusti, mutta tänään näyttivät nämä lihapullat risoton kanssa olevan oikein huippuherkkua. Voissa haudutettu fenkoli tosin jäi tyttären ja minun kesken jaettavaksi.

Pohjoiseen lähdetään siis valmiiksi levänneenä, ulkoilleena ja hyvinsyöneenä, mutta ei haittaa. On taas ihana lähteä. Hieman kaihertaa teinien kotiin jääminen, jättäminen? Mutta onhan minunkin opittava jo irti, …

Säätövirhe

Lauantai. Ja vielä viikko lomaa, näin olen sitten päättänyt. Se tuntuu edelleen mukavalle. Mutta: säätövirhe on jossakin. Eikä tämä koske vain meidän perhettä, vaan näinhän se on varmaan kaikilla lapsiperheillä.

Silloin kuin lapset olivat pieniä, tarha- ja ala-asteikäisiä, meillä molemmilla vanhemmilla oli töitä yleensä aatonaaton iltaan asti ja heti tapanin jälkeisinä välipäivinä oli kiidettävä takaisin kustannuspaikalle … Silloin mietittiin, mihin lapset kuskataan kun päiväkoti ja koulu ovat kiinni, eikä vanhemmilla ole lomapäiviä.

Joustavan työajan puitteissa pystyin kuitenkin tekemään lyhennettyä päivää, ja monena vuonna välipäivinä meninkin lasten kanssa kaupungille kuluttamaan  vuoden aikana kertyneet plussapisteet ja hankkimaan alennusmyynnistä Rasavil-toppahaalarit molemmille mutikaisille. Ja miten merkillisen hyvältä minusta tuntui, kun sain ostaa sekä poikien että tyttöjen värisen. Kummallista ehkä, mutta niin se vain tuntui. Haalarisovitussouvin jälkeen kersoille oli juhlahetki, kun mentiin Mäkkärille ”Happy Mealille” ja sen jälkeen vielä karkkikauppaan tuhlaamaan joululahjakortit.

Entäs nyt: ei ole punaista ja sinistä toppahaalaria eteisessä. Kohta vuoden vakituisesti tahoillaan seurustelleet nuoret eivät tarvitse pitkällä lomalla olevia vanhempiaan. Toinen laskee tunteja, milloin Thaimaassa lomalla oleva tyttöystävä palaa kotiin ja toinen viettää yötä päivää aikaansa armeijasta lomilla olevan poikaystävänsä kanssa. Välillä sentään käyvät kyselemässä, mitä tänään syödään (-Blinejä. – Jesh!) ja kiertäen kaartaen utelevat, että lähdettekö  te Uudeksi Vuodeksi mökille? (Menisitte, mielessään hokevat, kyllä minä tiedän!)

Repliikkejä

– Miten tänään on rauhallista, ei uskois että on jouluaatto —

– Just ku se pappi sano, että nyt hiljaisella rukouksella muistamme niitä, jotka ovat pyytäneet esirukousta, … just silloin mun maha mourus, niin että puoli kirkkoa kuuli!

– Ihana kun on lunta, tuo kuusikin on niin kaunis!

– Mikä tämä juusto on? Maistuu … hm… ennenkuulumattomalle… Kuulumaton juusto?

– Tämmöstä mä oon aina halunnu!

– Voi kuinka hieno, kiitos!

– Aloitettaisko vielä tuo Panettone? – Yhtäaikaa kuudesta suusta: ”EI!”

– Enää neljä yötä niin H. tulee reissusta…

– Olipas mukava kun kävitte, olitte.

– Minä ainakin lähden lenkille, pakko… Sitä paitsi kohta pyryttää…

– Meillä ei sitten ole tänäänkään kinkkua.

– Päiväkirjoissa nyt aina on kaikkea typerää (toteaa Bridget Jones)

– Château Musar on jo 19 vuotta vanha. Sekin. Ja sen huomaa.

– Laittaisitko takkaan tulen? Haen kirjan.

Joulu tavallaan

Jouluaatto. Se on täynnä perinteitä. Meillä kaikilla omanlaisemme. Meidän perheessä aattoon kuuluu varhain herääminen, kuka mistäkin syystä :), joulupuuro, sauna, joulurauhanjulistus ja siitä sitten myöhäiseen yöhön omien tapojen mukaisesti. …

Suomalainen joulu on tietysti paitsi kristillinen juhla, Kristuksen syntymäjuhla, mutta siinä on perinteitä, juuria ja juonteita roomalaisten Saturnalia-juhlasta ja Euroopan pohjoisten kansojen viljanpuinninlopettajais- ja keskitalven juhlasta, johon on sitten tullut säätyläisten johdolla 1800-luvulta joulukuuset, -laulut ja -kortit ja sitten sotien jälkeen joululle on ollut leimallista yhä paisunut kaupallistuminen. Näinhän me historioitsijat asian näemme. Mutta kuinka paljon makoisammin esikouluikäiset ovat asian selittäneet kun Mark Levengood heiltä asiasta kyseli. Tässä parhaita:

Jeeseus syntyi jouluaattona. Ja sitten hän kuoli jouluaattona. Niin että hän kuoli kun hän syntyi, mutta vähän myöhemmin. (Sofia 7 v.)

Kun on joulu, täytyy mnennä juhliin ja olla erityisen kiltti koko ajan. Sellaisesta väsyy! (Jonathan 7 v.)

Jouluna pitää syödä paljon kinkkua. Ja sitten pitää ajatella Jeesus Kristiania. Ja sitten telkkarista tulee paljon hyviä ohjelmia.  (Anders 7 v.)

Hukkapiilossa

Pakettikortit ovat hukassa. Ostin kauniita, yksilöllisiä pakettikortteja nipun, varmaan jo lokakuun puolella. Niitä oli Käsintehty-messuilla yhdellä myyntipöydällä pienessä laatikossa, josta valitsin yksitellen kymmenkunta korttia mielessä lahjansaaja ”juuri hänelle ja juuri hänen lahjaansa sopiva kortti”. Olin oikein tyytyväinen itseeni ”olen-ajoissa, ja-vielä-niin-kauniita-kortteja, käsintehtyjä-melkein-kuin-pieniä-lahjoja-sinällään”. Kotiin tultua pistin ne talteen, piiloon tietysti. Ja piilossa ovat!

No sattuuhan sitä. Mutta kun minulle sattuu tällaista vähän turhan tiuhaan. Lapset jaksavat edelleen muistuttaa minua niistä muutaman vuoden takaisista vappuylläreistä, jotka he saivat pikkujoulun aikaan. Muutama kesä sitten odotellessa vieraita perkasin litran mansikoita, kastoin sulatettuun suklaaseen ja koristelin vielä tomusokerilla. Olivat oikein kauniita ja makoisia, joskaan eivät enää parin päivän päästä kun löysin ne terassimme tarjoilupöydän alahyllyltä liinan alta, jonne olin pannut ne piiloon. Eivätkä nämä mansikat ole suinkaan ainoita ruokia, jotka ovat unohtuneet tarjota. Tiedättekö miltä näyttävät ja maistuvat uuniin makustumaan ja ”sopivaa hetkeä odottamaan jätetyt” tonnikalacrostintit? Nykyisin kirjaankin Menun edes itselleni jääkaapin oveen, jotta muistan nostella kaiken pöytään, mitä olen tehnyt ja ajatellut tarjota. Useammin kuin kerran olen pistänyt itseltäni piiloon uuden kirjan odottamaan, että ”ensin teen artikkelin valmiiksi ja sitten vasta aloitan kirjan”. Saatan löytää piiloon pistetyn kirjan vuodevaatelaatikosta, kirjahyllystä, matkalaukusta…

Joulun aika on erityisen otollista tällaiselle unohtelulle, koskapa ylläreitä ja lahjoja on ihan tarkoituskin jemmailla.  Ja tässä vaiheessa on turha tulla puhumaan mitään iästä, tällä unohtelulla ei ole mitään tekemistä iän kanssa. Olen hanskannut tämän hukkapiilottamisen jo kauan, vuosikymmeniä itse asiassa.

Nyt lähden etsimään, josko löytäisin lompakkoni ja ajelen ärrälle ostamaan tylsiä, tusinatavara pakettikortteja. Kun ne käsintehdyt löytyvät – tiedän että ne löytyvät – käytän niitä vaikka lakkiaislahjoihin ja kesäviemisten kortteina, herättävätpähän ainakin keskustelua.

Onko kuu juustoa?

Todellako minä uskoin pysyväni irti niistä juustokimpaleista, joita tänään hankin huomista ja joulua varten? Vielä tälläkin elämänkokemuksella huijaan itseäni: ”aivan hyvin voin ostaa juustot jo nyt, ei tarvitse erikseen lähteä aatonaattona hakemaan… ” Voin ostaa, ja ostinkin, mutta huomisen jälkeen ei ole palastakaan jäljellä. Hyvä jos huomisille kalaasiystäville jää!

Huomiseksi olemme kutsuneet ystävät – jotka käyvät porukalla meillä yleensä kesäisin ja yleensä syömässä pitkän kaavan mukaan, – meille  vain ”glögille”.  Semmoinen on minulle vähän vaikeaa. Että vain jotain pientä… Toisaalta tätä menoa juustoista on jäljellä vain jotain pientä…

Oulun Kauppahalliin on avattu uusi juustokauppa: Juustokuu. Olen mennyttä. Miltäs kuulostaa Pestogouda? Joulunvihreää juustoa, joka on oivallista mm. sellaisen viinin kanssa, josta Alkon luennehdinta kuuluu: ”Erittäin täyteläinen, kypsän tanniininen, tumman kirsikkainen, luumuinen, hennon suklainen, mausteinen, paahteisen tamminen, roteva, lämmin, pitkä”. Olen äärimmäisen samaa mieltä. Entäs brie nimeltä Meuex, ja sen kanssa pohjoisesta tuotua mustikkasiirappia. Tai sitten niitä joulureseptisivuillani (sivupalkissa linkki) kehumiani mustia taateleita ja saksalaista sinihomejuustoa… Hieman vain kaihertaa jossain takaraivossa, että mitä huomiseksi jää. Noh, olemme luvanneet tarjota glögiä … ja sitä meillä on.

*****

Aamupäivän hankintareissulta on kerrottava myös juttu joka kiinnostanee muutamaa blogiani seuraavaa (päivittäin käy noin 60 vierailijaa (valokuvatorstaisin reilusti yli sata), joista kymmenkunta tiedän ja tunnen ja joista erityisesti kahden tiedän olevan kiinnostunut tiedosta, että onnistuin tänään saamaan Torresin Salmosin (Priorat) tammikuun meetingiä varten.

Joululoma

Olen lomalla. Ainakin monta päivää. Ehkä viikon, ehkä kaksi .. Riippuu niin monesta asiasta. Mutta olen lomalla, ja juuri tämä aika töiden loppumisesta joulupäivän iltapäivään asti on parasta joulussa: se odottaminen. Edes pieni kutkuttava jännitys.

Juniorillakin alkaa pian loma, mutta vasta huomisen vuorokauden puolella. Tämä suomalainen koulujärjestelmä kun vaatii tietyn määrän työpäiviä kouluvuoteen, eivätkä opettajat halua enää maanantaina jakaa tietämystään ja opettaa koulussa, on keksitty kerta kaikkisen loistava järjestely: niin yläluokkalaiset kuin lukiolaisetkin menevät kouluun tänään yhdeksäksi iltasella. Ja ovat koululla yli puolen yön, jotta huominen voidaan laskea työpäiväksi. Ja mitä nuoret tekevät tänään alkuyöstä koululla? Kertaavat vahvoja verbejä tai pitävät laskuharjoituksia? Ehkä sentään katsovat opettavaisia elokuvia tai lukevat ääneen maailmankirjallisuuden klassikoiden joulutarinoita?  In your dreams! Pelaavat sählyä tai ”saa siellä vaikka nukkua kuha on koulusa”. Just.

Entäs esikoisen joululoma? Kevään kirjoitusten jälkeen alkoi lukea pääsykokeisiin ja oli siivoojana SOL:lla koko kesän, ja elokuun lopusta kaksi viikkoa, jotka oli varannut lomaan, vietti ensin toisen viikon tosi kipeenä  ja toisen antibioottikuurilla. Ja on sitten tehnyt suhteellisen tiukan syyslukukauden opintojensa parissa, joten minä ajattelin, että kuinka ihanaa, että tytär saa vähän huilata ja nukkua ja olla kavereiden ja poikaystävän  ja ehkäpä peräti vanhempiensakin seurassa. Ja mitä tekee esikoinen? Hakee Hesburgerille töihin, ja mokoma pääseekin.

Semmoisia lomajuttua meillä.

Mistä hyvästä?

Sain tänään kynän. Kullatun, korean kynän. Kynän, joka on kovin maskuliinisen näköinen ja jolla on huono kirjoittaa. Kynä on ison rillikotelon kokoisessa rasiassa, johon on kaiverrettu nimeni. Koko humanistisen tiedekunnan henkilökunta oli läsnä kun dekaani antoi sen minulle ja kaikki taputtivat. Kolme muutakin työyhteisömme jäsentä sai sellaisen. Ja heillekin taputettiin. Sitten yhteinen glögitilaisuus jatkui.

Emme saaneet kynää palkinnoksi hyvin tehdystä työstä tai innovatiivisesta toiminnasta työyhteisössä. Eikä kynä ole aikuisten hymypoika/tyttöpalkinto, jonka saa jos on useimpien samassa paikassa päivät viettävien kanssa hyvä kaveri. Kynän saa vaikka olisi juuri se luuseri, joka välttelee aina kun on töitä jaossa. Vaikka aina itse myöhästyisit ja vaikka työsi olisi hoideltu miten sattuu, jos ollenkaan.  Vaikka perjantai-iltapäiväsi olisit kaukana velvollisuuksistasi saisit kultakynän. Vaikket koskaan auttaisi ketään ja vaikka olisit työyhteisön kyylin tai kyllästyttävin tyyppi, silti saisit kynän.

Me saimme kynät, koska olemme sattuneet syntymään vuonna 1958. Siitäpä sitä sietää palkita!

Joulureseptejä ja jouluostoksilla

Koskapa edellinen viikko on kulunut paljolti töiden tekoon ja joulusivun rakenteluun www-sivustolleni, ovat jouluostokset ja muut joulujärjestelyt jääneet jotensakin retuperälle. Tänään oli kuitenkin aika ryhdistäytyä ja hankkiutua muun jouluhysteerisen kansan sekaan kaupungille. Paljonhan sitä tuli hankittua: tarpeellista ja muuten vaan kyseenalaista rompetta itselle ja lähipiirille.

Pehtoorin kanssa ajelimme oikein Kaakkurinkulmaan: siellä kun on isoja, uusia liikkeitä pellot täynnänsä. Ja kuinkas sitten kävikään: Bauhausissa pehtoori vähän pahoitteli, ettei kyseinen pytinki ollut siellä sillon kun meillä olivat mökki- ja La Festa -projektit teon alla elikkäs aikana, jolloin riitti kaikenlaista rakentamista ja sisustamista kaiket viikonloput ja pehtoorilla viikotkin. Kun vierailimme muissakin alueen liikkeissä huomasimme taas meidän tavallisen, eriskummallisen ”väärin” sukupuolittuneen roolijaon: humanistirouva viihtyi erilaisen ”viihde-elektroniikan” ja läppärien osastolla pitkän tovin, kun insinööri-pehtoori samaan aikaan pakkautti viherkasvin toisensa jälkeen kotiin vietäväksi.

Vietimme sitten shoppailun päätteeksi oikein pikkujoulut: kävimme ravintolassa syömässä. Siippa tilasi jälkkäriksi Hilla Pannacottan, – ”ihan vaan kokeeksi”. Ja fiksu mies kun on, väittti, että vaimonsa tekemä on parempaa. käykääpä jouluresepti- ja -kuva ja viinivinkkisivulla hakemassa ”parempaan” pannacottaan resepti.

SIIS:Parahin blogissani vieraileva lukijakuntani:

toivottelen kaikille nautinnollista joulunalusaikaa ja kerron, että joulureseptisivustoni on osoitteessa:

http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulu_2008/index.htm

Siellä on kuvia, reseptejä, viinivinkkejä … Sivupalkissakin on sinne linkki. Nauttisittepa!

Kiireestä hidastukseen

Eilisen kiireisen sunnuntain jälkeen tänään on ollut sellainen hidastettu päivä. Tiedättehän, kuin liikkuisi hidastetussa filmissä. Eikä oikein saa mitään aikaiseksi. Kirjoituspöytää putsailin töissä ja perjantain tenttivastauspinon setvin pois, mutta mitä muuta? Vaikea sanoa.

Postia aukoessa sattui yksi mainio juttu: tuttava lähetti minulle muutaman sivun kopion yhdestä artikkelista ja hän toteaa oheen liittämässään joulukortissa ”sinua saattaisi kiinnostaa”. Toki kiinnostaa, olen itse kirjoittanut sen. Mukava saada postissa omasta artikkelista kopioita. 🙂 Sekin on niitä kirjoituksiani, josta on tullut palautetta about sata kertaa niin paljon kuin kaikista tieteellisistä artikkeleistani yhteensä.

Itsenäisyyskynttilöiden historia, makkarakuppien nousu ja tuho, harrastajakokkaajan omakustanne keittokirja ja melkein novellimuotoon kirjoitettu väitöskirjan ”päähenkilön” elämäntarina ovat pieni murto-osa kaikesta julkaisemastani, mutta ne vain kiinnostavat ja saavat aikaan kommentointia. Välillä mietinkin, pitäisiköhän profiloitua uudella tavalla? Heittäytyisin freelance-kirjoittajaksi? Ehkäpä nyt kuitenkin heittäydyn kotihommien pariin.

Tutkijaseminaari

Oli jatkotutkijoiden lauantaiseminaaripäivä. Kuusi väitöskirjantekijää esittivät kukin omien hankkeidensa tämän hetkistä tilannetta. Kuudesta kaksi ovat eläkkeellä olevia historianopettajia, yksi on virassa oleva historianopettaja, yksi kolmen lapsen toimittaja-äiti, yksi työtön ja yksi päätoimisesti apurahatutkijana oleva nuori mies (jako kuvastaa hyvin meidän tieteenalan jatkotutkijoiden koko kenttää). Ja mikä merkillisintä, kiehtovinta: kaikki olivat innostuneita, intohimolla tutkimustaan tekeviä, suunnilleen kaiken vapaa-aikansa tutkimukseen käyttäviä, jotka haluavat saada työnsä tehdyksi. Nyt halusivat palautetta. Professorin kanssa kommentoimme ja kannustimme.

Intohimo on ihmiselle ja työnteolle hyväksi. Se kantaa. Humanistilla ei paljon muuta ole. Mutta intohimo onkin jo paljon.

Kosketti

Olin sopinut tänään ”työ”tapaamisen kaupungille. Sen varjolla lähdin kampukselta jo varhain iltapäivällä, hoitelemaan omia asioitani. Kukapa perheenäiti ei joulunalusperjantai-iltapäivänä tekisi vastaavaa. Sillä tavoin rauhoittelin itseäni lintsaamisesta.

No joka tapauksessa, poikkeuksellinen kaupungilla oloaika sai minut tapaamaan kolme vanhaa tuttua. Ja olen edelleen kaikista kolmesta tapaamisesta ihmeissäni, minuun sattui. Kosketti – hyvässä ja pahassa. Väistämättä peilaa omaa elämäänsä muille tapahtuneeseen, olen lapsellisen onnelllinen ”onneksi-ei-minulle” ja kateellinen ”voi-kunpa-minäkin”. Tai vielä enemmän ajattelin, että ”onneksi tuo vanha ystävä on saanut asiansa noin järjestykseen” ja tavatessa toisen ”miksi tämä vanha tuttu on joutunut kärsimään noin paljon”. Ainako on ravisteltava näin rankasti, että ymmärrän pienessä maailmassani, perheeni parissa, olla onnellinen.

Jälkiä, jääkö niitä?

Tästä päivästä on jäänyt paljon jälkiä.  Askeleita hankeen, miinuksia tiliotteeseen, joululimppuja, mustelmia,  WWW-päivityksiä, siirappitahra mattoon, saatu hymykin jätti jäljen ja erityisen maistuva pastakastike painui makureseptoreihin hyvänä jälkenä. Keskustelu, joka ei johtanut mihinkään, jätti tyhjän jäljen mieleen.

Paljon jälkiä, joista ei historiaan jää mitään. Vai jääkö? Arjen historiaa tutkiessa tuskastuu välillä kun jälkiä on niin vähän. Kovin vähän on asiakirjoja tai muistioita arjesta. Arkistojen hyllyissä eivät hyvää tehneet hymyt ole pääosassa, eikä pöydän kulmaan kiireessä kolautetun reiden mustelmista kerrota missään. Arkisista kävelyreiteistä, saatikka niillä mietityistä asioista, kukaan ei vuosikymmenien päästä tiedä mitään. Ei kukaan, ei mitään.

Valokuvatorstai: Ei sanoja

Valokuvatorstain 112. haaste on Tekstikatkelma

”Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia.”

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suom. Jaana Nikula).
Viikon haasteena on kuvata jokin tekstin herättämä mielikuva tai kommentti.

Jostain kumman syystä minun mielikuvani on tämä. Olen nähnyt MIchelangelon Pietà-veistoksen Pietarinkirkossa uutena historianopiskelijana, olen nähnyt sen odottaessani esikoistani, olen ollut sen äärellä kahdestaan poikani kanssa, viimeksi näin sen uudenvuodenaattona 2006, jolloin olimme koko perhe Roomassa. Ja joka kerta olen sanaton. Minä vain nieleksin. En edes yritä selittää, sanat ovat turhia, eikä tämä kuvakaan ole hyvä, mutta juuri tällä kuvalla vain oli vastattava … Tässä on niin paljon.

Jouluntaikaa

Pakastuu. Nyt voisi kotonakin tehdä tällaisia kakkuja (klikkaamalla suurenee) kuin tein mökillä viikonloppuna. Aika kalorivapaa on. Eikä voi epäonnistua.

Piparkakkutaikinan taidan myös tehdä. Tomafoillekin se maistuu paljon paremmin kuin tuollainen feikkikakku, sillä on nytkin taikinapallo kainalossa.

Tähän aikaan vuodesta perheen teinit eivät oikein tahdo äitinsä jouluhöpötyksiä kestää. Mutta sille nyt ei vaan voi mitään. Kestävät tai eivät: tonttuja meillä riittää. Eikä enkeleitä ole elämässä koskaan liikaa, saatikka joulun aikana. Ja joulukukkia, ja tuoksuja. Ennen meillä riitti suklaatakin vaikka kuinka kun siippa sai yhteistyökumppaneilta lahjaksi kilokaupalla konvehteja: no nyt ei enää ole, mitä voi pitää hyvänäkin asiana. Niinpä ostin sitten itse kaksi suht pientä rasiaa ja ostin heti niin hienoja ja kallita, ettei niitä paljon raski syödä. Sitä paitsi belgialaiset konvehdit ja Valrhonan Bonbonsit ovat niin huippuja, että yksi tai kaksi riittää hyvin suklaan tuskaan.

Ainoa mitä ei ole tarpeeksi –  yllätys, yllätys – on aika. Työ ja erityisesti lukukauden lopun rutistus häiritsevät tunnelmointia. Huomenna voisinkin kyllä ”tutkimusosuudessani” katsella 1920- ja 1930-luvun ruokareseptejä ja joululehtiä. Se olkoon nyt niin kovin muodikasta ”ajankohtaista historiantutkimusta”    🙂

Jouluko?

Aamulla maa kauniisti valkoinen nuoskalumesta, ja pakkasta -1 C. Lumi rauhoittaa. Mutta sekö se sai jouluvaihteen päälle? Onko se tosiaan kahden viikon päästä? Joulukorttikuvat on otettu, lapset eivät enää millään suostu kuvattaviksi, joten Tomafoi ja Iisakki (perheemme ikiaikaiset tontut, jotka muuttavat muotoaan harva se vuosi) ovat nyt joutuneet poseeraamaan. Missä välissä ehtisin kuvat kortiksi taitella ja missä enää ehtisi ne painattaa? Entäs sitten perinteinen digitaalinen joulusivuni? Huomenna?

Mitäs muuta? Lahjoja en enää paljon hanki. Vuosikymmenen takainen lelurumba on onneksi ohi. Vaikka sen myötä myös Suuri Jännitys on mennyttä. Se on tietysti haikeaa.

Joulua juhlitaan syöden. Aaton pitkä illallinen vaatii etukäteen vain vähän touhuamista. Mutta pipareita leivon ja laatikot leivinuuniin, pitänee tehdä sunnuntaina, kun lauantai kerran on vietettävä duunissa. Kakun tai kaksi teen. Jälkiruokaresepti pitäisi vielä jostain keksiä. Jotain uutta tietysti.

Kolmen tenorin joululevyn voisin nyt hakea soimaan ja vauhdittamaan tätä suunnittelua…

Siihen nähden,  miten tolkuton suorittaja olen luontaisesti, selviän joulusta aika vähällä. Nykyään.

Opiskelijana

Tiedejuttukurssi loppui tänään. Luento-osuus siis. Nyt vasta ryhdytään töihin. Luennoilla istuminen, kuunteleminen, miettiminen, uusien ajatusten syntyminen, kysyminenkin (olen yrittänyt, olen kovasti yrittänyt olla hiljaa, olla opiskelijana muiden joukossa!) on hurjan hauskaa. Aika menee nopeasti, – nopeammin kuin elokuvissa. Aloittaisinkohan sittenkin sen taidehistorian appron suorittamisen? Mutta sitten pitäisi tenttiä, tenttiä kollegalle, joka on jo melkein ystävä. Ja tenttimisen kynnys on kyllä metrien korkuinen. Ehkä sittenkin jatkan tätä itsekseen opiskelua. Tosin tiedejutun aion kurssiin liittyen tehdä… Aihe on vaan vielä hakusessa. Keittokirjojen historiasta? Perheenäitien keinoista selvitä lamasta 1920- ja 1930-luvulla? Lastenkasvatuksen periaatteista sotien välisellä kaudella? Sodan jälkeisen arjen muutoksista naisten lähtiessä töihin?  Olisi jo päätettävä. Ongelma se on tämäkin. Ei kovin iso ongelma.

Buorre matki

Maalikyliin palattu pohjoisesta. Hmph! Siniset hetket talletettu mieleen ja niillä muistoilla mennään taas monta päivää. Ja kuvia on: nyt voisin jo väittää harrastavani valokuvausta. Otin 200 kuvaa! Puolet suoraan deletoitava, mutta muutama joulusivulle kelvollinenkin joukossa. Eilen lähdettiiin nuorten kanssa Saariselän keskustaan ja Kaunispäälle. Pehtoorilla kun taas iski noidannuoli joten oli jäätävä mökille. Kaunispäältä toivoin saavani otsikkokuvan kaltaisia otoksia. Ei ihan onnistunut kun näkyvyys oli puolelta päivin tuommoinen.

Ilta meni – yllättävää, eikö – kuvatessa kynttilöitä, katsellen Linnan juhlia ja syöden juhlavasti. Jos ikinä olet Saariselällä, hae Siulan Riista ja Kalasta kotasavuporoa, leikkaa viipaleiksi, tee lisäksi sienisoosi ja puikulamuusi ja tarjolle vielä karpalohyytelöä. Juhlaruoka voi olla helppoa!

Tämä onkin sitten ollut matkapäivä, Buorre matki lukee Vuotsossa tienvarsikyltissä. Matka oli ihan hyvä, kiitos vaan.

Kaamos on alkanut

Ilmatieteen laitoksen sivuilla lukee Saariselän kohdalla tänään: ”Aurinko ei nouse eikä laske tänään.” Kaamos on alkanut. Mutta olipa hieno iltapäivärusko – Kaunispään päältä kun katseli valkoisen ja harmaan tunturimaisemaa kaukana taivaanrannassa tulenvärinen kajo. Hieno ilma. – 2 C ja melkein tyven. Nuoret olivat pari tuntia pulkkamäessä, meitsi rinteessä (hississä, tuolihissi on tolkuttoman hidas!, eivätkä muut olleet vielä toiminnassa) ja pehtoori kävelemässä. Iltapäivän rantasauna ja raukeus.

Vieraitakin kävi. Oli ihan mukava tuokio ”Lappi-tapasten” äärellä. Poroa ja siikaa, mätiä ja lohta pikkupaloina.

Pakastuu yöksi. Oiskohan revontulia? Taidanpa lähteä katsomaan.

Hiljaisella Hangasojalla

Valokuvatorstai. Niinpä jäin eilen ehtoolla odottamaan puolta yötä ja uuden haasteen julistamista että voisin vastata heti ensimmäisten joukosssa. Ja mitä lukee haasteessa: ”Valokuvatorstai haluaa juhlistaa itsenäisyyspäivää kuvapeittohaasteella. Tarkoituksena on kerätä mahdollisimman kattava peitto osallistujien itsenäisyyspäivästä, kuvausaika n. klo 18. Haaste on varattu yksinomaan tuoreille 6.12. 2008 klo 18 otetuille kuville.” No niin, siis nukkumaan. Kenellekään ei liene yllätys että me kaikki nukuimme hyvin. ”Me kaikki” on tällä kertaa meitsi ja pehtoori ja nuorempi nuoripari. Elikkäs kuopus tyttöystävänsä kanssa mukana.

Ilmatieteen laitoksen www-sivulla lukee tänään näin: ”Aurinko nousee 11:37 ja laskee 12:24. Päivän pituus on 0 h 47 min.” Pitää paikkansa. Pimeästä hämärän kautta pimeään. Ei ahdista. Lumitöitä (täällä on lunta!), tepastelua, töitä, ja sitten kuvausta. Paljon kuvia sinisistä pehmeistä hetkistä, kuvia puhtaista hangista, kuvia lyhdyistä ja lampuista.

 
Vajaa viikko sitten tuulisella, sateisella, umpipimeällä Elielin aukiolla Helsingissä, nyt Hangasojan hiljaisessa hyvässä hyrinässä. Söimme äsken, tänään kalapäivä. Kokeilin sellaista kala-alkupalaa kuin söimme Haviksessa viime perjantaina: savukalaa, kapriksia, majoneesia, ruohosipulia, tuorejuustoa, vähän suolaa, loraus sitruunamehua… Ei huono.