Valokuvatorstaissa haastettiin tarkastelemaan esineitä kameran linssin läpi, toisin sanoen haaste on: tutkielma esineestä. Toivottiin kolmen kuvan sarjaa valitusta esineestä. Voikohan tontut olla esineitä? (Tontut suurenevat klikatessa.) Joka tapauksessa:
Tontut ovat jo lähdössä.
Etelää kohti…
Niinpä tonttujen jälkiä näkyy jo…
Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…
Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:
”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”
Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.
Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)
Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.
Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?
Sähköpostipäivä. Töistä lähtiessäni katsoin, että olin kirjoittanut yhteensä 28 sähköpostiviestiä. No osa oli vain muutaman rivin viestejä. Mutta 28. Ja olin vain ihan tavallisen kahdeksan tunnin päivän töissä, joista tunti meni palaverissa ja kaksi tuntia tentin valvonnassa. Noh myönnettäköön, etteivät ihan kaikki viestit olleet syvimmältä olemukseltaan työpostia 🙂 mutta että 28! Eikä tämä ollut varmasti edes ennätys.
Mitäs meillä oli ennen sähköpostia? Opiskelijoita oven pielessä, puhelimessa, ruokalassa kyselemässä ja juttelemassa. Oli ilmoitustauluja, joille oli pantava kaikenmaailman tiedotteita. Oli kiertokirjeitä ja niiden päällä sellaiset ruksitettavat laput ”Olen nähnyt” ja oma puumerkki. Oli isoja valkoisia kirjekuoria, joihin oli käsin kirjoitettava 20 tutkijaseminaarilaisen nimet ja osoitteet, ja joihin pistettäväksi oli monistettava nippu seminaaritöitä ja jotka oli sitten vielä frankkeerattava. Joskus kun oli oikein kiire, oli kesken työpäivän lähdettävä viemään niitä kuoria postiin. Oli pieniä ruskeita kirjekuoria, joissa lähetettiin tietoja toisiin yliopistoihin ja oli virkapostikortteja, joiden käyttöä kyllä vähän rajoitettiin, – olivat kuulemma kalliita. Sitten oli vielä sisäisen postin kiertävät postikansiot ja … Mitä vielä.
Tänään olen sähköposteillut. Siitä minä pidän. Vaikka ihmisiä voisikin nähdä enemmän…
Tarkastin tänään nipun tenttejä. Korostan, että tentaattoritkin ovat ihmisiä. Siispä:
Lasteni isälle en osaa lahjoja isänpäivänä ostaa, tehdä tai hankkia, omani haudalle kynttilän vein ja appea käytiin perheen kanssa heippaamassa; perheen juhlapäiväsankarin kunniaksi ja perheelle sentään kokkailin monenmoista. Ja parasta oli – ehkä – LappItalia-henkeen kehitelty Pannacotta. Reseptin pohja on uusimmassa Etiketti-lehdessä nimellä Mango-pannacotta. Vaihdoin mangon hillasoseeseen, ja vähän varioin muutenkin. Väyvkokelaskin kun oli syömässä niin tein annoksen kuudelle:
3 kuohukermaa
3 dl maitoa
3/4 dl sokeria
200 g (lime)valkosuklaata
4 liivatelehteä
3 dl hillasosetta
Sekoita kerma, maito ja sokerit ja kiehauta. Sulata joukkoon paloiteltu pehmeä suklaa. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä ja sekoita kuumaan kermaseokseen. Anna jäähtyä hieman ja sekoita mukaan puolet hillasoseesta. Jaa annosmaljoihin ja anna jäähtyä vähintään neljä tuntia. Kaada loppu hillasose annosten päälle ennen tarjolle vientiä. Helppoa ja herkullista. Ja Lenz Moserin Beerenauslese edesauttoi juhlatunnelmaa … 🙂
Etelätuuli. Ei liukasta. Juoksinkin välillä. Lämmin. Näinkö häivähdyksen auringostakin? Ja pitkästä aikaa lämminsilmäinen, tuttu tuntematon mies, labratorinnoutajan kanssa lenkkeilijä, samalla reitillä tänäänkin niinkuin monta kertaa aiemminkin, kysyy vastaantullessaan – hymyillen: ”Mitä kuuluu?” ”Hyvää kuuluu!” Ja sitten huudan vielä jälkeensä: ”Toivottavasti sullekin! Hyvää viikonloppua!” Milloinhan taas olemme yhtä aikaa lenkillä?
Saunassa lenkin jälkeen muistan – ymmärrän – olla onnellinen, että ollaan terveitä, koko perhe. Kiitos, hyvää kuuluu.
– Sinulla on violetti aura.
– Mikä?
-Violettti aura.
– Yhy.
– Ihan selvästi.
– Aha? Mitä se tarkoittaa?
– Että olet luova. Oletko? Maalaatko, teetkö käsitöitä, kirjoitatko?
– No joo, niinku työkseni oikeastaan tuotan tekstiä. En niinkään luo.
– No niin. Minähän sanoin. Sinulla on violetti aura.
Niin kai sitten. Niin väitti myyjä kaupassa, joka on avattu maakunta-arkistoa vastapäätä. Olen jo monta viikkoa aikonut siellä käydä. Tänään kävin, ja ostin itselleni lahjan. Aura-höpötyksiä lukuunottamatta muuten ihana puoti.
Eilen sain Italian – Sisilian – matkakuvat suunnilleen kohilleen. Nyt ovatten sitten matkasivullani, prego!
Muutamia oivallisiakin otoksia mahtuu joukkoon, jos vertaan niitä ensimmäisten www-matkakertomusteni kuviin niin ei harjoittelu ja kurssit ja kameran vaihto ole kuitenkaan ihan hukkaan menneet. Mutta taivas! Monissa kuvissa se on ”palanut”, ylivalottunut, ihan valkoiseksi. Miten sen voi estää? Tunnelmaakin niissä saisi olla enenmmän, ovat turhan pysähtyneitä. Mutta muutamia hyviäkin. Käy kurkkaamassa.
Minä lähden nyt OYSiin kuulemaan allergiatuomioni. Kunhan en vain millekään ruoka-aineelle olisi allerginen. 😉 Pölyallerginen historioitsija, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa, jota ei saa syödä?
Sattuneesta syystä olen tällä viikolla pessyt hiukseni lavuaarissa. Edellisen kerran olen tehnyt niin Hampurin rautatieaseman vessassa kesällä -84. Olimme veljeni ja siippani kanssa linja-autonkuljettajina matkalla Etelä-Ranskaan Alpeille. Ajoimme vuorotellen Oulusta Grenoblen lähelle suunnilleen yhtä kyytiä – torstaiaamusta lauantai-iltaan. Vuorotellen nukuttiin ja ajettiin. Kun menomatkalla perjantai-iltapäivällä saavuimme Hampuriin, pidimme ruokatauon; jätin kuitenkin Imbissin bratwurstit väliin ja livahdin aseman vessaan, jonka lavuaarissa pesin pitkät, paksut, kiharat hiukseni. Eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. Miksi sitä nuoruusvuosina oli tullut tehtyä ennenkin. Miksi kotonakin joskus tein niin? Ennen kuin muutimme omakotitaloon oli lämpimästä vedestä pulaa, eikä meillä ollut edes kunnon suihkua. Oli vain sellainen kummallinen istuma-amme ja sitten puulämmitteinen sauna, jossa vesi lämmitettiin muuripadassa. Lämpimästä vedestä taisi olla pulaa myös lukio- ja ensimmäisten opiskeluvuosien kaksiossani, mutta siinä välissäkin, kotikotona omakotitalossa läträsin tukkaani lavuaarissa. Miksen siellä mennyt suihkuun?
Lavuaaripesujen lisäksi muitakin tukkaan liittyviä takaumia menneeseen: kansakoulussa ennen kouluun menoa joka-aamuinen letitys. Äiti harjasi ja letitti ”laitetaan tiukalle että pysyvät …” Silmät vinossa, tukka tiukalla sitten kouluun pyöräilin. Ne letit oli ihan ok. Kaikilla muillakin tytöillä oli sellaiset, mutta ne hitsin silkkinauhat: punaiset, siniset tai valkoiset, ruudullisiakin oli. Ne jäi aina kiinni jonnekin, eikä ne meitsin verkkarilookiin oikein sopineet. Juhlapäivinä – silloin kun jostain minulle käsittämättömästä syystä oli laitettava hame – nauhat olivat sellaiset sinipalloiset, valkopohjaiset. Niistä oikeastaan tykkäsin.
Entäs sitten murkkuvuosina kun oltiin lähdössä kesälauantaisin Kuuskaan? Tukka hyvin, kaikki hyvin -mielessä käytiin likkakaverin kanssa heillä tai meillä saunassa, kuunneltiin neljältä tuleva Lista (Iltatuulen viestiä vuodesta toiseen, huh, mutta onneksi oli Kirka ja Johnny!) ja laitettiin hiukset hyvin. Listaa kuunnellessa – jotta ne luonnonkiharat olisi saatu suoraksi (mitään suoristimia tai föönejä tietty ollut) – tukka sidottiin märkänä tiukaksi ponnariksi ja monella kuminauhalla ”niputettiin” se. Myös maalarinteipillä selkään teippaaminen kuivumisvaiheessa oli kokeilussa. Voi hyvä tavaton! Miksi ne kiharat piti suoristaa? Ei mitään käsitystä.
Mutta huomenna pääsen suihkuun läträämään, pesemään jo kovin lyhyet, hyvin vähän kiharat hiukseni.
_________________________________
(Valokuvatorstai on vielä huolto- ja lomatauolla, mutta illan päälle laittelen Sisilia-kuvat matkasivulleni. Joku kun jo kyselikin… ;))
Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.
Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää, kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.
Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.
