Mennyt maailma

Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä.  Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään  piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!

Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.

”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin

jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Tiens´ aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan,

mun isän´ armahin. – –

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Miss´ ankarimmin luodit soi,

taajimmin tulta salamoi,

en sinne käymätt´ olla voi

tiet´ isäin astumaan. ”

Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni,  minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.

Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!

Sukua

Tuulia nähty. Serkkuja ja tätejä ja lasten pikkuserkkuja. Sellainen on harvinaista. Siis suvun näkeminen. Kun molempien vanhempien sukujuuret ovat kaukana etelässä, Suomen laidalla (Oulusta katsoen Karjala/Kymi/Helsinki ja Perniö ovat Suomen laidalla…) niin tämmöinen suvun tapaaminen on harvinaista. ”Oot sie niin äitis näkönen”, sanoi noin kymmenen ihmistä. Oltaiskohan sukua? 🙂

Kummitädin 80-vuotias hymy sama kuin muistan jo lapsuudesta. Sitkeä nainen ollut aina. Juhlassa kuvakavalkadi menneestä: se oli hieno. ”Uusia” kuvia Karjalastakin. Josko minäkin ensi kesänä lähtisin käymään Tuulien mailla. Joskopa? Ennen juhlaan menoa ehdin aamupäivällä käydä Stockalla, ja Akateemisessa. Ja Sanomatalossa oli Fotofinlandia-kilpailun parhaimmiston kuvista tehty näyttely. Hurjan hienoja kuvia. Pysäyttäviä kerrassaan.

Entäs nyt lauantai-iltana Helsingissä? Katson Lauri Tähkää telkkarista, luen uutta Kiina-ilmiö -kirjaa ja kirjoitan blogia. Ikäkriisini syvenemiseen on aineksia tässä yllin kyllin!

Olema Helsingissä

Olema Helsingisä. Murmelin (kuten äitiäni sisarusteni ja lastenlasten kesken kutsumma) kans. Ja joka toiselle taksarille se on joku isoki onglelma. Palvella pohjose ihimistä. Lentokentältä otimme pirssin Honkanummen hautuumaalle, eikä meillä totta puhuen ollu ihan vakaata tietoa mihin olema menosa … No Murmelihan kuitenkin muisti (mikään dementikko ole, vaikka itse niin väittää), missä Eliisan ja Aleksanterin hauta on. Juuri niiden Tuulien, joiden takia blogini on Tuulestatemmattua. Tarvoimme pitkin valaisemattoman (hei, meillä Oulussa hautuumaalla on valot!!) hautuumaan loskaisia, auraamattomia käytäviä. Kynttilät papalle ja mummulleni, ja sitten ystävällinen (katoava luonnonvara?) taksari vei meidät läpi perjantairuuhkan keskustan hotelliin.

Hetken tauko (ehdin piipahtaa Kiasman kaupassa; en ostanut mitään! Kauppa viehättää minua enemmän kuin taidemuseo, materialisti? ehkä :)) ja eiku taksi. Nyt ei sitten ollutkaan mikään palvelualttiuden perikuva: huh! Pääsimme ravintola Havikseen. Siltä osin pelkkää positiivista sanottavaa: palvelu ja ruoka huippuja. Merikrotin posket? Olivat isoja ja hullun hyviä. Trimbachin Gewurtztraminer maistui meille molemmille.

Nyt unta jotta huomenna jaksaa arkistoon?, eiku synttäreille. …

Torstai on hyvä päivä

Torstai on hyvä päivä. Useammin hyvä kuin muut arkipäivät. Torstaina on sekä Kalevassa että Hesarissa ruokasivut. Torstaisin minulla on usein tavallista paremmat eväät töissä. Ja rauha syödä ne Hesarin reseptejä ja ravintola-arvosteluja lukien. Torstaisin meidän käytävällä on tavallisesti aika hiljaista: opiskelijat pysyvät kotona lukemassa perjantain tentteihin. Torstaina on kotona yleensä siistiä. Torstaina on valokuvatorstai, jolloin voi ihailla muiden otoksia ja saada kommentteja omista kuvistaan. Ne harvat telkkariohjelmat, joita katson, tulevat usein juuri torstaina. Tänään alkaa Sukulan uusi Italiassa kuvattu ohjelma, joka on ehdottomasti katsottava. Italian takia, ja koskapa minä olen ruvennut pitämään tuosta ”Hullusta kokista”. Muutama sen lehtijuttu ja radiohaastattelu ovat luoneet käsityksen, että voipi livenä olla vaikka hyvä tyyppi. Ja torstaissa on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen tulee perjantai. 🙂

Huomenna perjantaina olisi opiskelijoiden pikkujoulutkin, pitkästä aikaa ei-itsenäisyysviikonloppuna, joten minäkin pääsisin ja kernaasti menisinkin, mutta huomenissa on murmelin kanssa lähtö Helsinkiin. Siispä nyt pakkaamaan juhlavetimiä ja kameraa: (kummi)tädin kahdeksankymppiset ovat edessä.

Rintamakarkuruutta

Lukukauden lähetessä loppuaan, käy niinkuin aina: opiskelijat hoksaavat, etteivät sittenkään ehdi saada tutkielmiaan valmiiksi sovittuun aikaan mennessä. Alkaa joukkopako: yksi toisensa jälkeen käy selittelemässä, sepittämässä ja anteeksipyytelemässä. Käyvät etsittämässä uskottavia ja uskomattomia syiden ja seurausten ketjuja, miksi peruminen on välttämätöntä. Miten on tultu siihen, ettei työ sittenkään valmistunut?

Vähiten uskottava selitys on tietokoneen hajoaminen. Jos opiskelija on vähintään kuukauden, pari tehnyt työtään, niin kuin sen tekemiseen väistämättä vierähtää, ei tutkielman valmistuminen yhteen kovalevyn läsähtämiseen kaadu. En  nimittäin jaksa uskoa, että ne koneet särkyvät aina juuri ennen sitä h-hetkeä, enkä usko, että läppäreitä hajoaa just proseminaarien tai gradujen tekijöillä sellaisia määriä. Enkä usko, ettei minkäänlaisia väli- ja varmennustallennuksia ole olemassa. Koiran syömät käsikirjoitukset, vuosisadan kamalin flunssa ja rahapulan takia töihin pakkolähtö ovat käytettyjä selityksiä, silloin tällöin joku kertoo syyksi parisuhteen kariutumisen. Pitkällisen kokemuksen perusteella voisin väittää erottavani aika hyvin, milloin joku noistakin syistä on ihan tosi, mutta että useimmiten ei ole. Muutamilta on joskus lipsahtanut: ”En vaan ehtiny, alotin liian myöhään”. Se on hyvä, riittävä ja varsin uskottava selitys. Ja hieman selittelemälläkin selitelty peruminen on parempi kuin se, ettei ilmoita ollenkaan tai vasta edellisenä iltana pistää spostin, että ”sori-mä-en-ehikkää-tuua-sitä-mun-työtä”. Ehtisipä edes perumaan ajoissa!

No tiesinhän minä tätä rintamakarkuruusvaihetta jo odottaakin, mutta tällä kertaa tämä on poikkeuksellisen suuri tappio sikäli, että olin ajatellut perustella (itselleni) ensi viikon mökille lähtöä jo keskiviikkona sillä,  että vetäydyn pohjoisen rauhaan lukemaan esitettäväksi luvattua kahdeksaa prosemmaa. Siis torstain ja perjantain duunipäivät tekisin mökin peräkamarissa… Mutta nyt kun ei ole luettavaa, milläs minä selitän? On onneksi vielä jatkotutkijoiden lauantaiseminaarin työt arvioitavana. Kyllä viiden väikkärin pätkän arviointi saa riittää syyksi mökille karkaamiseen… 🙂 Karkumatka mielessäin meitsilläkin.

Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/

 

Opiskelija vai opettaja?

Kiire. Olen tänään ollut sekä opiskelijana että opettajana. Siihen väliin kun tuli kiire en aina erottanut kummassa roolissa olin: kummassa roolissa opetin ja kummassa opin. Molemmissa molempia? Niin. En edes ehtinyt syödä. Nyt lähden syömään. Kiireesti.

Kylymä, mutta muuten mukavaa

Halavatun kylymä. Aamulla mittari näytti -6 C. Mutta tuntui hyytävältä. Lenkillä, hautuumaalla (uusia nimiä bongasin, kerron joskus oudosta nimienbongausharrastuksestani … 😉 ) ja Käsin tehty -messuilla varhain aamupäivällä. Messuilta ei koskaan pääse löytämättä jotain pientä mökille.

Muutoin päivä töpötellessä. Kaikkea pientä mukavaa tein. Uusin keittiösivustoani ja kokkailin. Luin ja kuuntelin radiota. Siellä haastateltiin Pekka Sauria,  joka sanoi lääkkeensä kaamosta ja ahdistusta vastaan olevan, että hän pyrkii tekemään vain kaikkea sellaista, mistä pitää. Minäkin taidan ryhtyä taisteluun kaamosta ja ahdistusta vastaan tekemällä vastaisuudessa vain sellaista mistä pidän. Nyt taidan pitää kotiinpalanneen perheen kanssa jutskaamisesta.

Luksuslauantai

Olen yksin. Pehtoori on mökillä. Kaverin kanssa. Tytär on ystävänsä luona viikonloppureissulla, ja poika tyttöystävänsä kanssa kaupungilla, elokuvissa ja syömässä. Olen yksin. Harvinaista herkkua. Mistä on yksinäiset luksuslauantait tehty?

– heräämisestä myöhään (lue: kahdeksalta)

– pitkästä lenkistä (vieläkin harmittaa kun en sittenkään ottanut kameraa mukaan vaikka aioin. Tyyni meri oli aamulla sinisenharmaana hieno,  – auringon noustessa.)

– pitkästä aamiaisesta lehden, maitokahvin ja isojen juustoleipien kanssa.

– kampaajalla olosta. Vihdoin olen taas umpiblondi 🙂

– shoppailusta. Joskin ruuhkainen lauantai-iltapäivä liikenteessä ja kaupoissa EI ole mun juttu. Sain kuitenkin ostettua kynttilöitä, paljon kynttilöitä, hallin uudesta juustopuodista palan juustoa illaksi, italialaisen (kuka kääntäisi?) ruokalehden, rekvisiittaa joulusivujen kuvaukseen, vitamiinit, maton La Festaan ja Il Divon uuden CD:n.

– Special-annoksesta sushia (take away) Tomosta. Kuohuviinistä. Syödessä romaanin lukemista. (Ja minä olen se joka yleensä vaadin, ettei perhe ruokapöydässä lue!)

– Surffailusta. Kuvauksesta keittiö -ja joulusivulle. Ilman että kaikki kolme perheenjäsentä vuorotellen käyvät datistiksi nimittelemässä…

– Ehkä Al Pacinosta 🙂 (Kummisetä II:n parhaat tuokiot voisin katsoa uudestaan kun kerran tulee tänään telkkarista.)

– Omasta ajasta, omasta rytmistä.

– Tiedosta, että huomenna kaikki ovat taas kotona.

Eilisen jälkeen

Väsy. Eilisen jälkeen on väsy. Pikkujoulu, jota tiedekunnassa ei koskaan ennen ole järjestetty, ylitti kaikki odotukset. No siihenhän ei vielä paljon tarvittu: meitä oli melkein sata kasarmin Arttelissa, odottavina ”katsotaan nyt, saako täällä edes syödäkseen”. Saimme syödäksemme, hyvinkin. Ohjelmaa oli filologeilta, logopedeilta, hallinnosta, taidehistorian ja arkeologian sekä kirjallisuuden yhteistuotantona. … Ohjelmaa eivät varmaan muut kuin humanistit olisi ymmärtäneet, sisäpiirin juttuja (Korvatunturin rakennemuutos ja apurahatutkijan Napakymppi eivät ehkä yliopistomme muiden yksiköiden mielestä ole sarkasmin tai pilanteon aiheita). Ohjelma oli älykästä ja osallistujiltakin tuumailua vaatinutta [krhm.. meidän pöytä voitti, vaikka emme tienneetkään Toripolliisi-patsaan taiteilijan nimeä 🙂 ], vastaansanomattoman velmua, eikä riemu ollut vähäisin nähdessäni kun esimies (ensi vuonna jo kuusi vuosikymmentä takana) räppäsi ketjut kaulassa ja telttafarkut jalassa. Irkkumusiikkia ja river-dancea kuultiin ja nähtiin ja monet kokeilivatkin. Lähes virallisen kuvaajan roolissa vältyin harjoittelulta. Illan lopulla olisin mieluusti valssille lähtenytkin, mutta kovin vähiin olivat jo käyneet ne, joita kavaljeeriksi olisin halunnut. Eipä sitten ollut syytä jäädä odottamaan sitä viimeistäkään valssia. Silti tänään unettanut kovasti.

Nyt Coldplayn Viva La Vida soimaan, se on vaan niin kevyt. Minulle kevyt. Kevyt kuin kevät. Se virkistää. Nyt sitä on hyvä kuunnella. Nyt kun minulla on kokonainen ilta yksikseen kotona. Ah, Viva la Vida.

Menoksi

Töissä lounaaksi vain ja ainoastaan yksi pieni juustoleipä ja hyvin PIENI pala eilistä järjettömän hyvää valkosuklaakakkua. Kolmen jälkeen alkaa kelloonvilkuilu, lähtisinkö jo? Lähden. Kotiin, jossa suihku. Äkkiä tonnikalalasagne uuniin. Saavat teinit syödäkseen. Mustat vai uudet ruutuhousut? Kiinasta ostetut helmet vai trendikäs, veljen porukoilta keväällä saatu koru? Tyttärelle tekstari: ehditkö luennon jälkeen viedä? Aurinkopuuteria ylimääräinen kerros. Parfyymi, – tietysti, olen riippuvainen. Arkenakin. Kengät? Aina on ongelma kengistä. Jos saisin paluukyydin joltakin… ? Siis juhlakengät.  Ja eiku menoksi.

Näissä merkeissä.

(Klikkaa kuvaa…

ja sivun auettua käynnistä video vihreästä nappulasta. Ja äänet päälle koneeseen.)

Parasta on, että neljässä vuosikymmenessä on tapahtunut jotain kehitystä sukupuolittuneen ohjelman suhteen.

Valokuvatorstain vaikea haaste: ajan kulku

Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta. Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä? Vanhemmat ihmiset varmaankin – sellaiset, joiden kuluvan ajan taju on polkaissut kaasupoljinta.
Ja pitäisi kai keksiä myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. —”

(Dennis Coupland: Eleanor Rigby. Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall.)

Valokuvatorstain vaikea haasteteksti yllä. Tähänkin haasteeseen vastaan historialla:

Jo antiikin aikana, Hippokrateen ajoista lähtien, on lääkkeestä ajankulumisen säätelemiseksi haaveiltu … (Syrakusan kreikkalainen teatteri. Kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Nuoruuden ja terveyden lähteistäkin on etsitty lääkettä.

Syrakusassa on Arethusan lähde, jonka makeassa vedessä kasvaa papyrus-kaislaa. Syrakusa onkin Euroopan ainoa paikka, jossa papyrus kasvaa luonnonvaraisena. Olisiko se juuri paperissa ja kirjoitustaidossa se kaivattu keino saada aika hidastamaan kulkuaan?

Tietokoneelta yleiskoneen ääreen

Tämä on kolmassadas postaus blogiini. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa lyhyesti. Ainakin opetella kirjoittamaan lyhyesti. Eihän siitä(kään) mitään tullut. Blogiformaatin vaihdon myötä, pari kuukautta sitten annoin periksi: annoin itselleni luvan kirjoitella jotain kolumnityyppisiä, ja/tai muutoin vähän pitempiä tekstejä. Vähän? Rullaa alas vaikka viimeisen kymmenen päivän tekstit ja vilkaise, onko lyhyitä tekstejä? Ei ole, ei. Lapasesta on lähtenyt taas koko homma. Siispä tänään vierotan itseäni pahasta blogi- ja surffailuaddiktista ja leivon.

Jotain tuollaista? Ullan leivontablogi on itse asiassa ensimmäinen blogi, johon koskaan törmäsin. Kannattaa ehdottomasti rullata alas asti (ks. esim. Sanomalehti-kakku) tuo linkittämäni sivu, ja katsoa kuinka joku voi olla huippu! Lähden nyt keittiöön tekemään jotain hiukan vaatimattomampaa, jos onnistun laitan illalla kuvan. 🙂

******************

Resepti on Reseptikansiossani.

Kuntosalielämää II

Kuin aavistellen, mitä tuleman pitää, etsin aamulla iPodiani ja nappikuulokkeita ottaakseni mukaan kuntikselle. iPod löytyi, kuulokkeita ei, joten ajattelin sitten, että enköhän pärjää salin radiosta tulevalla Novan musiikkitarjonnalla – niin kuin yleensäkin. Monina aamuina en edes avaa siellä radiota. Tänään kuitenkin oli tehtävänä uusi harjoitusohjelma, jonka PT (personal trainerin suunnittelema henk.koht. 3–4 kk:n välein vaihtuva treeniohjelma kuuluu vuosikortin hintaan) oli rakentanut aivan uudella tavalla: vain kymmenen eri laitetta/liikettä, eikä juurikaan painoja, mutta toistoja sitten senkin edestä (560 yhteensä!). Epäilin, että ehkä tänään tarvisin mielimusiikkia homman hanskaamiseksi kunnialla.

Salilla on kaksi isohkoa hallia: vempainpuoli ja rautapuoli. Häthätää ehdin vempainpuolella aukaista radion, kuunnella aamukuuden uutisia ja Kimmo Vehviläisen huomenentoivotuksia polkien kuntopyörällä alkuverryttelyä kun hoksin, että joku ennennäkemätön mies meni rautapuolelle, jossa hänkin avasi radion: infernaalista mättöheviä nupit kaakossa! Muistin taas kerran, miksi minusta on mukava käydä aamuisin (sopivan aikaisin), rauhassa, useimmiten yksin treenaamassa. Saksalainen raskas metallimusiikki ei sovi minun elimistölleni, eikä herra varjelkoon ainakaan aamukuudelta. Pikkusen kaipasin niitä kuulokkeita, jotka olisin voinut tunkea korviini ja kuunnella Rasmusta tai vaikka Suurlähettiläitä, Vain hullut selviää…

Ne harvat, jotka salin aamutuurissa käyvät, eivät – Luojan kiitos – ole mitään mättömörssäreitä. Harvoin sinne tatuoituja lihaskimppuja aamulla raahautuu. Vaikka aika monenkirjavaa porukkaa siellä on tullut puolenkymmenen vuoden aikana nähtyäkin. Ehkä sinnikkäimmin pehtoorin ja meitsin lisäksi ovat käyneet ”vanhat pojat”. Itsekin sanovat nimenomaan käyvänsä salilla. Heillä kun tahtoo mennä hyvinkin tunti kuulumisia vaihdellessa, säätä ja töitä kelatessa. Jokunen nosto ja kuntopyöräkilometri siinä ohessa kuitenkin hoituu. Talvikaudella ahkerasti ovat jaksaneet käydä kaksi naista, jotka ovat niin toistensa vastakohtia kuin mahdollista: toinen pitkä, hoikka, tumma, ujonoloinen ja toinen lyhyt, pyöreä ja vaalea, puhelias. Mutta treeni on kovaa, meitsi on ihan höyhensarjalainen heihin verrattuna.

Jokunen vuosi sitten yksi nuori mies liittyi aamujengiimme, katseli vähän kulmien alta, mutta ymmärsi olla huudattamatta RockRadiota. Aikansa käytyään toi pienen ja pullukan tyttöystävänsäkin mukanaan. Tyttö oli kuin nukkuneen rukous, mutta loi unisilla silmillään palvovia katseita omaan adonikseensa. Liekö treeni vai rakkaus laihduttanut, mutta puolen vuoden jälkeen tyttö oli 16 kiloa hoikempi kuin aloittaessaan. Kesän tullen sekä poika että ex-pullukka tyttö lopettivat salilla käymisen. Seuraavana syksynä poika aloitti taas yksikseen, eikä mennyt kuin joku viikko kun toi jo toisen tytön mukanaan. Tyttöystävä kakkonen ei ollut pyöreä, vaan oli ilmiselvä ”pissis”. Kajalit ja huulipunat ordningissa ja kutrit kiharilla tyttö käytteli varovasti taljaa ja soutulaitetta. Jalkaprässiin saatikka rautapuolelle neitokainen ei uskaltautunut. Moneltakohan oli joutunut heräämään meikintekoon? Montaa kuukautta ei kyllä siten jaksanutkaan heräillä… Poikakin lopetti.

Ja minä ja minun 560 toiston jälkeinen liki kosketusarka kroppani toivomme, ettei tämänaamuinen hevimieskään jaksaisi kovin usein herätä!

Läksyjen pakoilua

Tänään tiedejuttu-kurssilla (olen opiskelijana opiskelijoiden kanssa) harjoiteltiin css-koodaamista. Läksyjäkin tuli. Olen tunnin istuskellut yrittäen niitä tehdä, mutta kun ei onnistu niin olen sitten siivoillut kuva-arkistojani ja tehnyt myös tälle blogilleni pieniä virityksiä: mm. uusi bannerikuva: sekin on otettu – kuten niin monet muutkin otsikko-otokseni – Kaunispään huipulta luoteeseen. Sivupalkin linkeissä on Saariselän latukamera, josta näkyy reaaliaikainen kuva sieltä. Haluaisin mökille. Joo, joo, – sehän ei ole yllätys kenellekään. Sivupalkissa on myös uusi ”seinä” (Facebook-aktiivit tietävät, mitä se tarkoittaa …) Siis siihen voi käydä raapustamassa pikakommentteja höpötyksistäni tai kuvistani. Pienen väkäsen takaa aukeaa tekstitila. Galleriaakin yritin siivota: minen ymmärrä, miksi pätkii Explorerilla … Blogistatiikkaa tarkkailin: tilastot kertovat, että blogissa piipahtajien määrä ei ole laskussa. 🙂

Palaanpa taas läksyjen pariin.

EVO – en vaan osaa

Kaikkeni yritin, mutta eihän se mihinkään riittänyt! Olin tyttären kanssa aamusella pelaamassa sulkapalloa. Yritin jo matkalla Nallisporttiin ladella – kuten kunnon kilpaurheilijan kuuluukin – meriselityksiä, miksi ehkä en olisi parhaassa mahdollisessa vedossa: oikeesti eilen oli ruokavieraita, ja ilta oli paitsi kaikinpuolin mukava ja rauhallinen, myös kohtuullisen ravitseva (vieläkään ei ole oikein nälkä) ja viinillinen, joten ei voi vaatia, että aamukymmeneltä sulkis sujuisi erityisen hyvin. Ja toiseksi on ainakin 10 vuotta, kun olen edellisen kerran pelannut. Tennis”urasta” on vähän vähemmän, mutta tennistä en – valitettavasti – koskaan oppinut, vaikka yhden talven tosissani yritin – jopa kurssin suoritin  ja henk. koht. opetuksessakin muutamia kertoja kävin. Se ei vaan sujunut. Mistä olen hyvin pahoillani, edelleen.

Tyttären poikaystävä kun on ”kiinni” tänä viikonloppuna, niin meitsi suostui treenikaveriksi. Se, mistä olen aamuisessa suorituksessani ylpeä, on, ettei paukut loppuneet kesken. Tunnin jaksoin juosta ja yrittää, eikä ollut edes pahasti hiki. Mutta suunnilleen sata nolla hävisin silti! Rohkeat verkolle nousuni 😉 aiheuttivat lähinnä sen, että olin jokaisen niiden jälkeen lentää selälleni kun yritin pakittaa takakentälle seuraavan vastalyönnin tultua. Yläpalloihin en aina osunut, vaikka periaatteessa ehdin: en yksinkertaisesti nähnyt. Yritin selittää, että kaksteholinssien takia tulee ”kuollut kulma”, mihin tytär kohteliaasti hymyili: ”Niin varmaan!” Sitten kun muutaman kerran onnistuin palauttamaan pallon vastustajani vasemmalle puolelle, niin kuin muka vaikeasti vastattavaksi, niin tämä vasenkätinen esikoinen vaihtaa lennosta mailakättä oikeasta vasemmalle ja taas minä saan juosta. Tunnin jälkimmäisellä puolikkaalla tyttärelläkin jo hieman hiki ja sanoo sentään, että enemmän joutuu liikkumaan minun kuin veljensä kanssa pelatessa. Siitä minä sitten revin riemua ja tunnustusta niin, että onnistuin muutaman kerran palauttamaan pallon saaden pojon tai pari itsellenikin. Muutaman. Ja kuinkahan kipeä minä huomenaamulla olenkaan!

Mutta oli mukava. Tosi mukava.  Ens viikolla uudestaan.

Suomi – Ruotsi -maaottelu

Sataa lunta. Aamulla kuudelta oli -8 C. Valokuvatorstain kuvahaasteeseen vastaaminen vei tonttujen luo. Mökillä on jo paljon lunta, voisi hyvin hiihtää jos haluaisi (en haluaisi :)) ja huomenna siellä on rinnekauden avajaiset (sinne haluaisin!). Kujallamme jouluvalojen kilpavarustelu on eskaloitunut jo pahasti: tuon puolen johtaessa sekä varhaisessa ajoituksessa että valojen määrässä (siellähän kaikki on muutenkin suurempaa.. :)) mutta tänään laitoimme Festan edustalle ”valopuun”. Kaikki tämä sai aikaan myös glögikauden korkkaamisen.

Järjestimme pehtoorin kanssa glögimaaottelun: Ruotsi (Blossa) vastaaan Suomi (Loimu. Lignell& Piispanen). Tuomareina vain me. Me ja meidän henkilökohtaiset mieltymyksemme.

Ruotsalainen Blossa (ks. tark. Alkon sivulta) on tuttu jo monen vuoden ajalta. Heidän vuosikertaglöginsä on vuosittain pakattu eriväriseen pulloon. Väriin on vaikuttanut se mausteaine, joka glögissä kulloinkin on vahvana. Viime vuonna pullo oli punaisenmusta (karpalo), toissavuonna valkoinen (häivähdys vaniljaa) ja tänä vuonna pullo on (minusta) ihanan sininen, – mustikka maistuukin.

Lignell & Piispasen Loimu oli meille uusi tuttavuus.  Se on tavallisemman makuinen, hyvin vahvasti neilikkainen, vadelmaa vain vähän. Se on kaksi euroa (12,49 euroa) kalliimpi kuin Blossan (10,49) glögi.

Pehtoori maistoi sokkona, minä en, siitä huolimatta/sen tähden olimme samaa mieltä: Ruotsi voitti – valitettavasti. Blossa on vähemmän makea (kaloreita ja sokeria vähemmän), mutta maistuu silti/sen tähden paremmalta. Pehmeältäkin. Loimussa on enemmän prosentteja (21%), joten jos niistä pitää niin sitten kannattaa hankkia sitä.

Edellisinä vuosina Blossa on ollut jo itsenäisyyspäivän aikoihin aika vähissä Suomen Alkoissa, joten suosittelen lämpimästi sen hankkimista vaikka varastoon jo nyt.

Pitäisi

Pitäisi silittää. Ja pitäisi lähteä lenkille, sillä lintsasin salin aamulla. Oikeastaan ihan ensimmäiseksi pitäisi soittaa yksi puhelu. Ja sitten lukea yksi proseminaariaihio, josta lupasin huomiseksi palautteen. Laskutkin olisi maksettava. Lauantai-illan jälkiruoaksi olisi tehtävä pistaasijäätelö valmiiksi pakastimeen. Paljonhan sitä pitäisi.

Otan kirjan. Menen ja sytytän takkaan tulen ja leikin, että on perjantai. Enää ei pidä mitään. 🙂

Valokuvatorstai: kolmen kuvan sarja

Valokuvatorstaissa haastettiin tarkastelemaan esineitä kameran linssin läpi, toisin sanoen haaste on: tutkielma esineestä. Toivottiin kolmen kuvan sarjaa valitusta esineestä. Voikohan tontut olla esineitä? (Tontut suurenevat klikatessa.) Joka tapauksessa:

Tontut ovat jo lähdössä.

Etelää kohti…

Niinpä tonttujen jälkiä näkyy jo…

Makkarakuppien historia II: kyselyn tulos ja resepti

Lapsuuden ruokamuistoja -keruuaineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa; kuinka paljon (arki)ruoka kertookaan monista yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista, ja kuinka henkilökohtaisia, hellyttäviä! ja hirveitä lapsuuden ruokamuistot voivatkaan olla! Aineisto koottiin vuonna 1998 (Pirkka-lehden kysely) ja siihen vastasi 1067 henkeä, yhteensä aineistoa on yli 4000 sivua. Vastanneet ovat syntyneet vuosina 1920–1980-luvuilla. Vietin kesällä kolme pitkää ja antoisaa päivää ko. aineiston parissa ja pitäisi päästä vielä uudelleen…

Kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten ylivertainen uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Miksi juuri 1960-luvulla makkarakupit? Yksi vastaus löytyy haastatteluaineistosta:

”Meille tuli televisio 1963, melko myöhään ehkä – – Mutta kun se sitten tuli, se toi mukanaan ruokaohjeita. Meilläkin alettiin paistaa pakastekalaa ja ostettiin päälle sitruunaa ja leikattiin renkaiksi, paistettiin makkarakuppeja, jotka täytettiin säilykeherneillä tai munakokkelilla, ihan kuten telkkarissa. Ostettiin muffinijauhoja, pudotettiin pussiin kananmuna, puristeltiin ja pursotettiin vuokiin, paistettiin ja syötiin. Olimme kuten muutkin.”

Makkarakuppien läpimurtoa juuri 1960-luvulla selittää tv:n lisäksi se, että samaan aikaan jääkaapit korvasivat kafferit (kahverit, kylmäkomerot). Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. 1960-luvun kaupupunkilaisäitien yleisesti keräämissä ruokakeräilykorteissa oli myös makkarakuppien ohje, samoin naistenlehdissä ja muutamassa keittokirjassakin niitä julkaistiin. Onpa yhden muistelun mukaan jo 50-luvulla koulussa köksän tunneilla opetettu niitä tekemään.

Lupasin julkaista reseptinkin. Kaikessa monimutkaisuudessaan makkarakupit (”Saucisses sur le plat”, ransk. 🙂 ) tehdään näin: otetaan Berliinin (tms. luonnonsuoleen tehtyä) makkaraa. Leikataan noin sentin paksuisia viipaleita, kuorineen tietysti ja paistetaan hiljalleen kunnes makkara kupertuu kupiksi. Paiston aikana makkaraa ei saa käännellä. Makkarakupit täytetään, mutta ei ihan millä tahansa. Muistitietoaineksen ja kyselyjeni perusteella täytteet vaihtelevat alueittain: säilykeherneet ovat ehkä yleisin vaihtoehto, (etikka)punajuurisalaattia ja sinappikurkkupikkelsiä on käytetty ainakin linjalla Haukipudas–Pello (liekö Haaparantaan tehdyillä ruoanhakumatkoilla tähän osa syynsä?), munakokkelia käytettiin täytteenä varsinkin Etelä-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa monessa perheessä valkokastike ja paistettu sipuli olivat tavallisia. Meillä laitettiin pinaattia: ”Pitihän niistä saada jotenkin terveellisiä”! muisteli äitini. Yleensä meillä ja muualla tarjottiin lisäkkeeksi muusia. Ettei mikään kevytruoka tämäkään! (Ei kovin hyvä kuva makkarakupeista on esimerkiksi tuolla.)

Kyselyni – aivan kuten keruuaineiston ja keittokirjojenkin – perusteella on selvää, että makkarakupit olivat nimenomaan 1960-luvun ruoka. 1970-luvun lapset, saatikka myöhempien vuosikymmenien lapset, eivät niitä enää muistoissaan mainitse. Viidennes vastanneista olivat oletuksen ulkopuolella; ovat siis yli 40-vuotiaita jotka eivät – vielä – ole makkarakuppeja syöneet tai alle 40-vuotiaita jotka ovat tämän retro-ruoan makuun päässeet.

Merkillisen mukavasti Peace-merkiksi (jonka me makkarakuppeja lapsuudessa ja nuoruudessa syöneet hyvinkin miellämme samaan aikakauteen kuuluvaksi) muotoutunut ”tutkimustulos” on siis odotuksenmukainen mutta on se minulle mukava muutenkin: hoksasin, että blogini on vuorovaikutteinen 🙂 ja täällä käy alle ja yli 40-vuotiaita. 🙂 Mitäs seuraavaksi?

Sähköpostipäivä

Sähköpostipäivä. Töistä lähtiessäni katsoin, että olin kirjoittanut yhteensä 28 sähköpostiviestiä. No osa oli vain muutaman rivin viestejä. Mutta 28. Ja olin vain ihan tavallisen kahdeksan tunnin päivän töissä, joista tunti meni palaverissa ja kaksi tuntia tentin valvonnassa. Noh myönnettäköön, etteivät ihan kaikki viestit olleet syvimmältä olemukseltaan työpostia 🙂 mutta että 28! Eikä tämä ollut varmasti edes ennätys.

Mitäs meillä oli ennen sähköpostia? Opiskelijoita oven pielessä, puhelimessa, ruokalassa kyselemässä ja juttelemassa. Oli ilmoitustauluja, joille oli pantava kaikenmaailman tiedotteita. Oli kiertokirjeitä ja niiden päällä sellaiset ruksitettavat laput ”Olen nähnyt” ja oma puumerkki. Oli isoja valkoisia kirjekuoria, joihin oli käsin kirjoitettava 20 tutkijaseminaarilaisen nimet ja osoitteet, ja joihin pistettäväksi oli monistettava nippu seminaaritöitä ja jotka oli sitten vielä frankkeerattava. Joskus kun oli oikein kiire, oli kesken työpäivän lähdettävä viemään niitä kuoria postiin. Oli pieniä ruskeita kirjekuoria, joissa lähetettiin tietoja toisiin yliopistoihin ja oli virkapostikortteja, joiden käyttöä kyllä vähän rajoitettiin, – olivat kuulemma kalliita. Sitten oli vielä sisäisen postin kiertävät postikansiot ja … Mitä vielä.

Tänään olen sähköposteillut. Siitä minä pidän. Vaikka ihmisiä voisikin nähdä enemmän…

Tenttivastausten äärellä

Tarkastin tänään nipun tenttejä. Korostan, että tentaattoritkin ovat ihmisiä. Siispä:

  1. Sotkuista, selvääsaamatonta, koukeroista ja epämääräisen himmeää tenttivastausta lukiessa vaikutelma opiskelijan tuotoksesta ei ole paras mahdollinen. Ei vaikka sisältö olisi kuinka briljanttia ja analyyttistä.
  2. Kielioppivirheistä ei arvosanaa heikennetä, mutta tentaattorin käsitys opiskelijasta, joka kirjoittaa Venäjän pienellä alkukirjaimella ja venäläiset isolla tai joka ei käytä pilkkuja tai jolla ei ole minkään valtakunnan käsitystä siitä, mitkä sanat ovat yhdyssanoja ja mitkä eivät, ei ole kaikkein myönteisin.
  3. Jos tehtävänannossa lukee VERTAILE Topeliuksen ja Runebergin kansallisuusjattelua ja historiakuvaa niin silloin EI ole tarkoitus kertoa, että Topelius on satusetä ja Runebergilla on nimikkoleivos.
  4. Jos tehtävänannossa lukee, että ”vastaa kahteen seuraavista neljästä” niin silloin EI osoiteta oppimattomuuttaan vastaamalla kaikkiin neljään vähän mitä sattuu lukion kirjoista mieleen tulemaan. Yritetään vastata KAHTEEN, vain kahteen.
  5. Tenttivastauksiin ei kannata kirjoittaa ”sillee niinku” eikä ”tsydeemi” eikä ”en millään ehtinyt lukea toista kirjaa”. Sitä nyt ei ainakaan kannata tunnustaa; tentaattori kyllä yleensä hoksaa sen ihan itsekin!
  6. Jos tenttikysymys on ”Valtion taloudelliset toimet hädänalaisten auttamiseksi nälkävuosien 1866 – 68 aikana” silloin EI kirjoiteta konseptia tai kahta täyteen siitä, miten liberalismi vaikutti autonomisen Suomen taloudelliseen kehitykseen. Siis ei kannata kirjoittaa suunnilleen siitä asiasta, suunnilleen niistä vuosista, suunnilleen samasta toimijasta, eikä kannata säveltää suunnilleen mistä tahansa. Jollei kerran tiedä, silloin on viisasta olla kirjoittamatta ollenkaan. Säästää omaa ja tentaattorin aikaa – ja hermoja.
  7. Ihan ensimmäisenä kannattaa lukea, mitä on kysytty. Kannattaa avata kysymys kunnolla. Ja sitten vastata kysymykseen siten, että vastauksessa on alku ja loppu ja siinä välissä asia jäsenneltynä mahdollisimman mallikkaasti. Eikä suoltaa paperille koko tajunnanvirtaa mikä lähtee liikkeelle kysymyksen nähtyä.
  8. Kannattaa osoittaa oppineensa, ei opetelleensa ulkoa. Kannattaa osoittaa ajatelleensa. Kaikkea ei tarvi muistaa eikä tietää. Täytyy osoittaa osaavansa ajatella, suhteuttaa ja soveltaa.
  9. Lopuksi on syytä tarkastaa, että paperissa on oma nimi ja/tai opiskelijanumero, ettei tentaattorin tarvitse viedä arvosanaa hakuammuntana rekistereihin.
  10. Ja sitten sellainenkin vähämerkityksinen asia kuin tentaattorin nimi sopii olla oikein kirjoitettu. Etunimessäni ei ole kahta a-kirjainta, eikä yhtään oota. Eikä nimeni ole Satu Kangas.

Pannacotta uudella tavalla

Lasteni isälle en osaa lahjoja isänpäivänä ostaa, tehdä tai hankkia, omani haudalle kynttilän vein ja appea käytiin perheen kanssa heippaamassa; perheen juhlapäiväsankarin kunniaksi ja perheelle sentään kokkailin monenmoista. Ja parasta oli – ehkä – LappItalia-henkeen kehitelty Pannacotta. Reseptin pohja on uusimmassa Etiketti-lehdessä nimellä Mango-pannacotta. Vaihdoin mangon hillasoseeseen, ja vähän varioin muutenkin. Väyvkokelaskin kun oli syömässä niin tein annoksen kuudelle:

3 kuohukermaa

3 dl maitoa

3/4 dl sokeria

200 g (lime)valkosuklaata

4 liivatelehteä

3 dl hillasosetta

Sekoita kerma, maito ja sokerit ja kiehauta. Sulata joukkoon paloiteltu pehmeä suklaa. Liota liivatelehdet kylmässä vedessä ja sekoita kuumaan kermaseokseen. Anna jäähtyä hieman ja sekoita mukaan puolet hillasoseesta. Jaa annosmaljoihin ja anna jäähtyä vähintään neljä tuntia. Kaada loppu hillasose annosten päälle ennen tarjolle vientiä. Helppoa ja herkullista. Ja Lenz Moserin Beerenauslese edesauttoi juhlatunnelmaa … 🙂

Hyvää kuuluu!

Etelätuuli. Ei liukasta. Juoksinkin välillä. Lämmin. Näinkö häivähdyksen auringostakin? Ja pitkästä aikaa lämminsilmäinen, tuttu tuntematon mies, labratorinnoutajan kanssa lenkkeilijä, samalla reitillä tänäänkin niinkuin monta kertaa aiemminkin, kysyy vastaantullessaan – hymyillen: ”Mitä kuuluu?”  ”Hyvää kuuluu!”  Ja sitten huudan vielä jälkeensä: ”Toivottavasti sullekin! Hyvää viikonloppua!” Milloinhan taas olemme yhtä aikaa lenkillä?

Saunassa lenkin jälkeen muistan – ymmärrän – olla onnellinen, että ollaan terveitä, koko perhe. Kiitos, hyvää kuuluu.

Aura?

– Sinulla on violetti aura.

– Mikä?

-Violettti aura.

– Yhy.

– Ihan selvästi.

– Aha? Mitä se tarkoittaa?

– Että olet luova. Oletko? Maalaatko, teetkö käsitöitä, kirjoitatko?

– No joo, niinku työkseni oikeastaan tuotan tekstiä. En niinkään luo.

– No niin. Minähän sanoin. Sinulla on violetti aura.

Niin kai sitten. Niin väitti myyjä kaupassa, joka on avattu maakunta-arkistoa vastapäätä. Olen jo monta viikkoa aikonut siellä käydä. Tänään kävin, ja ostin itselleni lahjan. Aura-höpötyksiä lukuunottamatta muuten ihana puoti.

Sisilian matkakuvat

Eilen sain Italian – Sisilian – matkakuvat suunnilleen kohilleen. Nyt ovatten sitten matkasivullani, prego!

Muutamia oivallisiakin otoksia mahtuu joukkoon, jos vertaan niitä ensimmäisten www-matkakertomusteni kuviin niin ei harjoittelu ja kurssit ja kameran vaihto ole kuitenkaan ihan hukkaan menneet. Mutta taivas! Monissa kuvissa se on ”palanut”, ylivalottunut, ihan valkoiseksi. Miten sen voi estää? Tunnelmaakin niissä saisi olla enenmmän, ovat turhan pysähtyneitä. Mutta muutamia hyviäkin. Käy kurkkaamassa.

Minä lähden nyt OYSiin kuulemaan allergiatuomioni. Kunhan en vain millekään ruoka-aineelle olisi allerginen. 😉 Pölyallerginen historioitsija, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa, jota ei saa syödä?

Takaumia

Sattuneesta syystä olen tällä viikolla pessyt hiukseni lavuaarissa. Edellisen kerran olen tehnyt niin Hampurin rautatieaseman vessassa kesällä -84. Olimme veljeni ja siippani kanssa linja-autonkuljettajina matkalla Etelä-Ranskaan Alpeille. Ajoimme vuorotellen Oulusta Grenoblen lähelle suunnilleen yhtä kyytiä – torstaiaamusta lauantai-iltaan. Vuorotellen nukuttiin ja ajettiin. Kun menomatkalla perjantai-iltapäivällä saavuimme Hampuriin, pidimme ruokatauon; jätin kuitenkin Imbissin bratwurstit väliin ja livahdin aseman vessaan, jonka lavuaarissa pesin pitkät, paksut, kiharat hiukseni. Eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. Miksi sitä nuoruusvuosina oli tullut tehtyä ennenkin. Miksi kotonakin joskus tein niin? Ennen kuin muutimme omakotitaloon oli lämpimästä vedestä pulaa, eikä meillä ollut edes kunnon suihkua. Oli vain sellainen kummallinen istuma-amme ja sitten puulämmitteinen sauna, jossa vesi lämmitettiin muuripadassa. Lämpimästä vedestä taisi olla pulaa myös lukio- ja ensimmäisten opiskeluvuosien kaksiossani, mutta siinä välissäkin, kotikotona omakotitalossa läträsin tukkaani lavuaarissa. Miksen siellä mennyt suihkuun?

Lavuaaripesujen lisäksi muitakin tukkaan liittyviä takaumia menneeseen: kansakoulussa ennen kouluun menoa joka-aamuinen letitys. Äiti harjasi ja letitti ”laitetaan tiukalle että pysyvät …” Silmät vinossa, tukka tiukalla sitten kouluun pyöräilin. Ne letit oli ihan ok. Kaikilla muillakin tytöillä oli sellaiset, mutta ne hitsin silkkinauhat: punaiset, siniset tai valkoiset, ruudullisiakin oli. Ne jäi aina kiinni jonnekin, eikä ne meitsin verkkarilookiin oikein sopineet. Juhlapäivinä – silloin kun jostain minulle käsittämättömästä syystä oli laitettava hame – nauhat olivat sellaiset sinipalloiset, valkopohjaiset. Niistä oikeastaan tykkäsin.

Entäs sitten murkkuvuosina kun oltiin lähdössä kesälauantaisin Kuuskaan? Tukka hyvin, kaikki hyvin -mielessä käytiin likkakaverin kanssa heillä tai meillä saunassa, kuunneltiin neljältä tuleva Lista (Iltatuulen viestiä vuodesta toiseen, huh, mutta onneksi oli Kirka ja Johnny!) ja laitettiin hiukset hyvin. Listaa kuunnellessa – jotta ne luonnonkiharat olisi saatu suoraksi (mitään suoristimia tai föönejä tietty ollut) – tukka sidottiin märkänä tiukaksi ponnariksi ja monella kuminauhalla ”niputettiin” se. Myös maalarinteipillä selkään teippaaminen kuivumisvaiheessa oli kokeilussa. Voi hyvä tavaton! Miksi ne kiharat piti suoristaa? Ei mitään käsitystä.

Mutta huomenna pääsen suihkuun läträämään, pesemään jo kovin lyhyet, hyvin vähän kiharat hiukseni.

_________________________________

(Valokuvatorstai on vielä huolto- ja lomatauolla, mutta illan päälle laittelen Sisilia-kuvat matkasivulleni. Joku kun jo kyselikin… ;))

Makkarakuppien historia :)

Humus-kuppilan aamukahvipöydässä keskustelimme paitsi Obaman voitosta – josta olimme jotensakin yksimielisen riemastuneita – mutta myös viime torstain Kalevassa olleesta artikkelistani. Sehän ei todellakaan käsitellyt Yhdysvaltain presidentinvaaleja vaan kotiruokaa. Ja kotiruoan historiaa, tietty. Artikkelin herättämän keskustelun jälkeen väitän vieläkin, että ”kerro-mitä-söit-lapsena-niin-minä-kerron-minkä-ikäinen-olet”.

Koskapa edelleenkin vietän aikaani suomalaisen arjen ja erityisesti ruokakulttuurin historian parissa, päätin laittaa tähän kyselyn (= aion harjoitella sellaisen laittamista blogiin). Aamulla keskustelun ydin fokusoitui makkarakuppeihin: Oletko syönyt makkarakuppeja? Oletko edes kuullut niistä? Tässä nimenomainessa kysymyksessä ratkaiseva raja on 40 vuoden ikä. Klikkaile, pliis, vastauksesi. Tilastoon ei tule merkintää,  kuka on vastannut tai miltä koneelta vastaus on lähetetty, joten ruokamenneisyytesi pysyy edelleen vain sinun tiedossasi. Kysely on esillä viikon (oikealla sivupalkissa ylhäällä) ja sen jälkeen voisin vaikka julkaista makkarakuppien reseptin.

 

Jos artikkeli meni ohi tai jos olet ehtinyt toimittaa lehdet kierrätykseen tai jos Kalevaa ei muuten ole käsiin saatavissa, mutta makkarakuppien historia jostain syystä kiinnostaa, niin lyhyt artikkeli (Lanttumunkkeja ja makkarakuppeja ) on linkin takana.