Mennyt maailma

Itsenäisyyspäivän lehteen värkkään artikkelia, minkä vuoksi olen tässä lueskellut Vänrikki Stoolin tarinoita. Koulussa meillä ei niitä luettu, vain runo sieltä, toinen täältä.  Cajanderin suomentama Sotilaspoika sentään  piti opetella ulkoa johonkin itsenäisyyspäivän juhlaan. Nyt kun – sukutapaamisen aiheuttamassa historiahavinassa muutoinkin vielä viivyn – luen Sotilaspojan säkeitä, palautuu nenään Koskelankylän kansakoulun tuoksu (puu-uuneilla vielä lämmitettiin joitakin luokkia) ja mieleen kummallinen tunne siitä, kuinka paljon pidin tuosta runosta. Sepä kun on oikein lettipäisten pikkulikkojen laulu!

Nyt jos yksikään ala-asteen ope pistäisi 2000-luvun lapsoset opettelemaan moista, niin varmasti ajankohtainen kakkonen ja Ilta-Sanomat saisivat yleisöä lisää! Satavarmasti ope pistettäisiin jäähylle syytettynä sodan ihannoinnista ja lasten mielen järkyttämisestä.

”Mun isän´ oli sotamies ja nuori, kauniskin

jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin.

Tiens´ aina kulki kunniaan,

iloisin mielin kärsi vaan

hän kylmää, nälkää, haavojaan,

mun isän´ armahin. – –

Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan,

samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan.

Miss´ ankarimmin luodit soi,

taajimmin tulta salamoi,

en sinne käymätt´ olla voi

tiet´ isäin astumaan. ”

Just. Mun isäin ei kärsinyt haavojaan, eikä nälkäänsä. Oli armeija-ajan kenraalin kuskina ja riiasi äitiäni,  minkä iltalomiltaan ja kyytikeikoiltaan kerkisi.

Eikä minua päästetty edes veistoon, vaikka kovin halusin!

Sukua

Tuulia nähty. Serkkuja ja tätejä ja lasten pikkuserkkuja. Sellainen on harvinaista. Siis suvun näkeminen. Kun molempien vanhempien sukujuuret ovat kaukana etelässä, Suomen laidalla (Oulusta katsoen Karjala/Kymi/Helsinki ja Perniö ovat Suomen laidalla…) niin tämmöinen suvun tapaaminen on harvinaista. ”Oot sie niin äitis näkönen”, sanoi noin kymmenen ihmistä. Oltaiskohan sukua? 🙂

Kummitädin 80-vuotias hymy sama kuin muistan jo lapsuudesta. Sitkeä nainen ollut aina. Juhlassa kuvakavalkadi menneestä: se oli hieno. ”Uusia” kuvia Karjalastakin. Josko minäkin ensi kesänä lähtisin käymään Tuulien mailla. Joskopa? Ennen juhlaan menoa ehdin aamupäivällä käydä Stockalla, ja Akateemisessa. Ja Sanomatalossa oli Fotofinlandia-kilpailun parhaimmiston kuvista tehty näyttely. Hurjan hienoja kuvia. Pysäyttäviä kerrassaan.

Entäs nyt lauantai-iltana Helsingissä? Katson Lauri Tähkää telkkarista, luen uutta Kiina-ilmiö -kirjaa ja kirjoitan blogia. Ikäkriisini syvenemiseen on aineksia tässä yllin kyllin!

Olema Helsingissä

Olema Helsingisä. Murmelin (kuten äitiäni sisarusteni ja lastenlasten kesken kutsumma) kans. Ja joka toiselle taksarille se on joku isoki onglelma. Palvella pohjose ihimistä. Lentokentältä otimme pirssin Honkanummen hautuumaalle, eikä meillä totta puhuen ollu ihan vakaata tietoa mihin olema menosa … No Murmelihan kuitenkin muisti (mikään dementikko ole, vaikka itse niin väittää), missä Eliisan ja Aleksanterin hauta on. Juuri niiden Tuulien, joiden takia blogini on Tuulestatemmattua. Tarvoimme pitkin valaisemattoman (hei, meillä Oulussa hautuumaalla on valot!!) hautuumaan loskaisia, auraamattomia käytäviä. Kynttilät papalle ja mummulleni, ja sitten ystävällinen (katoava luonnonvara?) taksari vei meidät läpi perjantairuuhkan keskustan hotelliin.

Hetken tauko (ehdin piipahtaa Kiasman kaupassa; en ostanut mitään! Kauppa viehättää minua enemmän kuin taidemuseo, materialisti? ehkä :)) ja eiku taksi. Nyt ei sitten ollutkaan mikään palvelualttiuden perikuva: huh! Pääsimme ravintola Havikseen. Siltä osin pelkkää positiivista sanottavaa: palvelu ja ruoka huippuja. Merikrotin posket? Olivat isoja ja hullun hyviä. Trimbachin Gewurtztraminer maistui meille molemmille.

Nyt unta jotta huomenna jaksaa arkistoon?, eiku synttäreille. …

Torstai on hyvä päivä

Torstai on hyvä päivä. Useammin hyvä kuin muut arkipäivät. Torstaina on sekä Kalevassa että Hesarissa ruokasivut. Torstaisin minulla on usein tavallista paremmat eväät töissä. Ja rauha syödä ne Hesarin reseptejä ja ravintola-arvosteluja lukien. Torstaisin meidän käytävällä on tavallisesti aika hiljaista: opiskelijat pysyvät kotona lukemassa perjantain tentteihin. Torstaina on kotona yleensä siistiä. Torstaina on valokuvatorstai, jolloin voi ihailla muiden otoksia ja saada kommentteja omista kuvistaan. Ne harvat telkkariohjelmat, joita katson, tulevat usein juuri torstaina. Tänään alkaa Sukulan uusi Italiassa kuvattu ohjelma, joka on ehdottomasti katsottava. Italian takia, ja koskapa minä olen ruvennut pitämään tuosta ”Hullusta kokista”. Muutama sen lehtijuttu ja radiohaastattelu ovat luoneet käsityksen, että voipi livenä olla vaikka hyvä tyyppi. Ja torstaissa on sekin hyvä puoli, että sen jälkeen tulee perjantai. 🙂

Huomenna perjantaina olisi opiskelijoiden pikkujoulutkin, pitkästä aikaa ei-itsenäisyysviikonloppuna, joten minäkin pääsisin ja kernaasti menisinkin, mutta huomenissa on murmelin kanssa lähtö Helsinkiin. Siispä nyt pakkaamaan juhlavetimiä ja kameraa: (kummi)tädin kahdeksankymppiset ovat edessä.

Rintamakarkuruutta

Lukukauden lähetessä loppuaan, käy niinkuin aina: opiskelijat hoksaavat, etteivät sittenkään ehdi saada tutkielmiaan valmiiksi sovittuun aikaan mennessä. Alkaa joukkopako: yksi toisensa jälkeen käy selittelemässä, sepittämässä ja anteeksipyytelemässä. Käyvät etsittämässä uskottavia ja uskomattomia syiden ja seurausten ketjuja, miksi peruminen on välttämätöntä. Miten on tultu siihen, ettei työ sittenkään valmistunut?

Vähiten uskottava selitys on tietokoneen hajoaminen. Jos opiskelija on vähintään kuukauden, pari tehnyt työtään, niin kuin sen tekemiseen väistämättä vierähtää, ei tutkielman valmistuminen yhteen kovalevyn läsähtämiseen kaadu. En  nimittäin jaksa uskoa, että ne koneet särkyvät aina juuri ennen sitä h-hetkeä, enkä usko, että läppäreitä hajoaa just proseminaarien tai gradujen tekijöillä sellaisia määriä. Enkä usko, ettei minkäänlaisia väli- ja varmennustallennuksia ole olemassa. Koiran syömät käsikirjoitukset, vuosisadan kamalin flunssa ja rahapulan takia töihin pakkolähtö ovat käytettyjä selityksiä, silloin tällöin joku kertoo syyksi parisuhteen kariutumisen. Pitkällisen kokemuksen perusteella voisin väittää erottavani aika hyvin, milloin joku noistakin syistä on ihan tosi, mutta että useimmiten ei ole. Muutamilta on joskus lipsahtanut: ”En vaan ehtiny, alotin liian myöhään”. Se on hyvä, riittävä ja varsin uskottava selitys. Ja hieman selittelemälläkin selitelty peruminen on parempi kuin se, ettei ilmoita ollenkaan tai vasta edellisenä iltana pistää spostin, että ”sori-mä-en-ehikkää-tuua-sitä-mun-työtä”. Ehtisipä edes perumaan ajoissa!

No tiesinhän minä tätä rintamakarkuruusvaihetta jo odottaakin, mutta tällä kertaa tämä on poikkeuksellisen suuri tappio sikäli, että olin ajatellut perustella (itselleni) ensi viikon mökille lähtöä jo keskiviikkona sillä,  että vetäydyn pohjoisen rauhaan lukemaan esitettäväksi luvattua kahdeksaa prosemmaa. Siis torstain ja perjantain duunipäivät tekisin mökin peräkamarissa… Mutta nyt kun ei ole luettavaa, milläs minä selitän? On onneksi vielä jatkotutkijoiden lauantaiseminaarin työt arvioitavana. Kyllä viiden väikkärin pätkän arviointi saa riittää syyksi mökille karkaamiseen… 🙂 Karkumatka mielessäin meitsilläkin.

Erikoisten etunimien bongausharrastus

Kolmevuosikymmentä (1900-luvun alussa) yhden pohjoisen seurakunnan lukkarina olleen miehen lasten nimet saivat minut keräilemään kummallisia, kauniita, erikoisia tai jotenkin muuten merkityksellisiä etunimiä. Elämäntapojensa puolesta monin tavoin parjattu lukkari ei säästellyt mielikuvitusta valitessaan lapsilleen nimiä. Esikoispoika kastettiin Neuvo Nero Nikodemukseksi. [Neuvo Nero ei kinkeripöytäkirjojen mukaan ihan nimensä veroinen hengenjättiläinen kuitenkaan ollut]. Entäs tyttäret? En halua edes kuvitella, mitä heidän nimensä kertovat heidän lahjoistaan. Tyttäret kun saivat nimet Nöyrä Naima Nopia ja Noiva Norja Nouta. Kun lukkari vaimonsa kanssa sai iltatähden kuopus kastettiin Onnen Omenaiseksi! Törmäys lukkariin ja hänen merkillisen nimisiin perillisiinsä vei minut erikoisten etunimien maailmaan.

Kun muutamia vuosia vietin päivät lukien vanhoja asiakirjoja, muuttoluetteloita, kirkonkirjoja ja sahojen työntekijäluetteloita, joissa oli tuhansia ja tuhansia nimiä, aloin kerätä vanhoja erikoisia nimiä – ihan vaan omaksi ilokseni (kerättiinhän sitä pentuna autojen rekkareitakin, muistatteko?). Ehkä joskus kirjoitan keräämistäni nimistä artikkelinkin. Vaikka ”sääntöni” on, että nimi on nähtävä itse ennen kuin voin kirjata sen luetteloihini, olen kollegoille ja opiskelijoille tästä merkillisestä keräilystäni uskoutunut ja pyytänyt kertomaan jos mielenkiintoisiin nimiin törmäävät. Vastikään yksi opiskelijatyttö kävi kertomassa löytäneensä 1910-luvun Vuolijoelta naisen, jonka nimi oli Hilja Empiria. Kollegan tehdessä sukututkimusta hän törmäsi 1800-luvun lopun Pellossa perheeseen, jossa puolet perheen poikien nimistä olivat ihan tavallisia Juhani-Matias-Paavo -sarjaa, mutta puolet enempi vähempi erikoisia. Erikoisimman etunimen sai poika nimeltä Suomi Suurempi. Mitä se kertookaan Torniojokivarren fennomaniasta?

Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelun kanssa saatan viettää pitkänkin tovin etunimien parissa. Esimerkiksi Rauha-nimi. Se on annettu 1930-luvulla noin parillesadalle tytölle vuodessa, ja viimeisenä rauhanvuonna 1938 Rauhaksi kastettiin 210 tyttölasta. Talvisodan jälkeen vuonna 1940 nimi annettiin 274 lapselle, mutta jatkosodan aikana Rauhaksi kastettiin ainoastaan puolet rauhanajan määrästä eli vain vähän yli 100 tyttöä sai sodan keskellä nimekseen Rauha. Entäs Toivo? Entäs oma etunimi? Tuttujen erikoiset nimet? Nimipalvelusta hoksasin, että ystäväni Taije on Suomen ainoa. Nimipalvelusta näkee myös, että juniorimme, jolle haluttiin antaa toiseksi nimeksi Sakri miehen suvussa olleiden Sakarien, Zahristen, Sakrien jne. linjaa jatkamaan, on vuoden 1991 ainoa Sakri. Eikä niitä ole yhteensäkään kuin puolensataa.

Nimipalvelusta tarkistan myös ”löydöksieni” harvinaisuutta. Esimerkiksi sunnuntaina hautausmaalla löytämäni kaksi uutta harvinaisuutta tarkistin Nimipalvelusta. Hautausmalla kävelystä pidän tavattomasti, ja viimeisen neljän vuoden aikana olen kävellyt siellä kymmeniä kilometrejä. Viimeisen vuoden aikana olen yhä useammin huomannut jääväni hautakivien erikoisten nimien äärelle. Oliko vuonna 1932 vain 42-vuotiaana kuollut kauppias Ilo Petteri XXX nimensä mukaisesti Ilo Petteri. Kuoliko Ilo Petteri laman jälkeiseen ahdistukseen? Oliko Ilo ollut kauppias, jonka luona oli ilo asioida, vai oliko hän nimestään huolimatta äksy ja äkeä puodinpitäjä? Entäs toinen viime sunnuntain uusi nimi Aatos Julia. Aatoshan on miehen nimi? Eikö olekin? Nimipalvelu kertoo kuitenkin, että viisi naistakin on sen saanut. Yksi heistä on haudattu Oulun vanhalle hautausmaalle. Miten Aatos Juliaa kutsuttiiin elämänsä aikana? Joutuiko hän nimensä takia koulukiusatuksi 1920-luvun kansakoulussa?

Etunimiin hurahtamisella on monia muotoja. Onpa yhdistysten luvatussa maassa, Suomessa etunimiyhdistyksiäkin. Niistä Markku-liitto on Suomen suurin etunimiyhdistys, naisten nimiyhdistyksistä eniten jäseniä on Sari Seuralla.

Nyt kun olen tästäkin omituisesta harrastuksestani avautunut täällä niin mieluusti otan tätäkin kautta vastaan tietoja tavalla tai toisella kiehtovista (suomalaisista) etunimistä.

____________________

Myöhemmät  nimipostaukseni ovat noiden linkkien takana:

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-2/

http://www.satokangas.fi/blogi/2009/11/erikoiset-etunimet-vol-iii/

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/02/erikoisten-etunimien-bongausharrastus-vol-iv/