Römppä, reipas sanailu ja lumi

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – ”koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

Sellainen vähän huonompi päivä

Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on ollut sellainen päivä. Mutta jotta huominen olisi parempi teen nyt ensin  huomiseen kokoukseen sellaisen paperin ettei siinä ole kellään vastaansanomista, eikä mitään lisättävää :). Toivottavasti ei ole. Jos on, niin en tiedä, mitä teen. En ainakaan uutta paperia. Olen edelleenkin sitä mieltä,  että kehittäminen kehittämisen vuoksi, jota yliopistolaitos meiltä vaatii, on turhaa, tyhmää ja tuhlaavaa. Sekä aikaa että rahaa palaa. Lappeenrannan yliopistossa (voiko sellaisessa paikassa olla yliopisto?) jo käyvät YT-neuvotteluja.

Ja jotta huomisesta tulisi parempi päivä teen tänään Halloween-kakkupohjat. Koko Halloween-hömpötys on Suomeen kuulumatonta: kekri ja pyhäinpäivä kuuluvat Suomeen, ei amerikkalaisten Halloween. Mutta voin minä kakun tehdä. Tai jos tekisin kekri-kakun? Römppä-kakku ehkä olisi parempi? Moniko edes enää tietää mikä on römppä?  Yksi vihje on täällä.

Oodi siisteydelle

Viimeisessä Hiidenkivi-lehdessä (5/2008) Potter-kirjojen verraton kääntäjä Jaana Kapari-Jatta kertoo suomentajan työstään, ja työtavastaan:

Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.

Juuri noin. En voi kuvitellakaan tekeväni töitä perheen teinien kirjoituspöydillä. En ymmärrä, miten esikoinen pystyy keskittymään monta tuntia markkinointioikeuden tenttikirjaansa, kun kirjoituspöydällä on yhtä lailla viikonloppuna syödyn mandariininkuoret, sulkismaila, epämääräinen läjä vaatteita, muovikassi, kolme mehu/vesilasia, kortteja, kirjoja! Ja juniorihan ei kirjoituspöytää – eikä kyllä mitään muutakaan tilaa – läksyjen tekoon käytä. Hänelle kirjoituspöytä on tarkoitettu vain ja ainoastaan romujen kasaamiseen, kaiuttimien paikaksi ja läppärille.

Eikös järjestyksen ja siisteyden kaipuun pitäisi olla jotensakaan periytyvää? Me kun pehtoorin kanssa ollaan mieluusti hommat ordnungissa ja huusholli huollettuna, mutta miksi kumpikaan jälkeläisistä ei todellakaan välitä moisesta? Pehtoori on vielä niuhompi kuin minä. Muistan kun opiskeluaikoina muutettiin parisuhteen vakinaistuttua yhden ja yhteisen jääkaapin ja tv:n äärelle: olisin saattanut joku torstai jättääkin siivoamatta, osatentit kun pakkasivat olemaan perjantaisin ja lopputentit lauantaisin, joten torstaiehtoolla ei aina ollut (siistin kaksion!) siivoaminen se eka mieleen tullut juttu. Mutta tentti tai ei, silloinen uusi, nyttemmin sama, elämänkumppani rullaili mattoja ja painui niiden ja mattopiiskan kanssa hissiin mutisten matkalla, että ´ei kai tässä tarvi yksin siivota´. Ei auttanut muu kuin nostaa tenttikirjat sivuun ja ryhtyä luutuamaan!

Minun siisteysintoni vuorostaan sai lievää rajumman vastareaktion kun taloraksallamme järjestellessäni pistin pinon valmiiksi maalattuja (itse olin vielä maalannut) ja jiirejä myöten valmiiksi tehtyjä kattolistoja sirkkelillä takansytykkeiksi ´hittojako noita rimoja on joka paikassa lojumassa´-mentaliteetilla. On meille sitten tehty uudet listat.

Siivoiltu siis on. Useimmiten ihan mukisematta, hyötyliikunta-ajatuksellakin, ja ennen kaikkea koska ”niin kuuluu tehdä”. Kun talo on putsattu ja puleerattu, on olo kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen. Sitä paitsi pölyallergiani vuoksi on oltavakin suht hyvä hengitellä. ”Tingitään mistä tingitään, mutta siisteydestä ei tingitä!” Kuitenkin muutamissa elämänvaiheissa (ison leikkauksen jälkeen, historia-projektien loppusuorilla, jne.) olen antanut itselleni periksi ja palkannutkin meille siivoojan. Mutta suomalaiskansalliseen tapaan, siistiin ja kohtuullisen pihiin sukuun syntyneenä, näitä lyhyiksi jääneitä ”hairahduksen kausia” oli perusteltava (itselle) aika lailla: ”enhän minä laiska ole, kyllä taas pian itse ehdin kaiken puunata”. Mutta nyt en enää perustele. Nautin suunnattomasti kun saan tulla puhtaaseen kotiin – niin kuin tänäänkin. Jo ovelta tiedän, että S. on taas tehnyt siistiä jälkeä. Minä saan viettää iltani ilman imuria ja lattialuutuja. Ei niin, ettenkö enää ollenkaan itse siivoasi, vieläkin järjestelen ja luutuilen jatkuvasti jotain, mutta puolenkymmentä vuotta, – kai jostain väikkärin loppuvaiheesta lähtien, S. on käynyt meillä parin-kolmen viikon välein. Meillä on kuukausisiivooja: ja että minä nautin!

Lehtorointia

”Jos olet juoksija, juokse. Jos olet honka, humise.” Jos olet lehtori, lehtoroi?

Olen lehtoroinut. Ja höpötellyt opiskelijoiden kanssa pitkin päivää, kiltahuoneella, Humus-kuppilassa, sähköpostilla, puhelimessa, käytävillä. Kuuluukohan se lehtorointiin? Kuuluu se.

Viime viikon prosemmojaan ja gradujaan työstäneet opiskelijat kävivät kyselemässä neuvoja tai hakemassa muuten uskonvahvistusta. Tai niinkuin yksi tuli ja sanoi: ”Potki persuksille, että alan tehdä hommia”. Potkiminenkin kuuluu lehtorointiin.

Taas oli sellainen päivä, joka osoitti, että ne opiskelijat, jotka tarvitsisivat ohjausta tai opetusta eivät käy, ja ne jotka kyllä pärjäisivät omillaankin, käyvät vielä varmistamassa, että ovat oikealla linjalla ja pyrkivät tekemään homman vielä paremmin. Onhan noita perfektionisteja joka vuosikurssissa riittänyt!

Fiksut osaavat kysyä, ja usein jo kysyessään tietävät vastauksen – usein paljon paremmin kuin lehtori. Silloin lehtori vain viisaasti nyökkäilee. 🙂

La Dolce Vita on ohi!

Yhtä lailla kuin töissä tuijottaessani vastapäisen seinän ikkunarivistöä yhtä lailla pakatessani sandaaleja, shortseja ja salsahameita talvivarastoon mietin, mikä halavatun idea niillä fenno-ugrilaisilla kansoilla, jotka tänne raukoille rajoille joku tuhat vuotta sitten asettuivat asumaan, oli mielessä. Varsinainen älynväläys, hengen riemuvoitto kerrassaan! Täällä on pimeää, sysimustaa. Täällä on tolkuttoman kylmä. Kollega yritti selittää, että itse asiassahan on melko leuto sää, kun kerran on seitsemän astetta tai jotain. Leuto? Sisiliassa on leuto sää!

Aivan: minulla on lievä töihin ja Ouluun sopeutumisen vaikeus. Lievä. Kyllä tämä tästä. Varmaan jo ensi viikolla olen unohtanut, kuinka ihanaa oli kävellä meren rannassa ja kuvata puutarhoja. Miten hyvältä makeat hedelmät maistuivatkaan, ei mitään vihreitä banaaneja ja lentotomaatteja. Ajatelkaa lentotomaatteja! Jo sana maistuu pahalle! Kuinka suuremmoista oli ottaa kamera ja kiivetä Monte Tauron rinteitä ylös ja saada siitä hyvä olo. Kuinka hulppeaa illan tummuessa istua parvekkeella ja unohtaa kalenteri ja deadlinet. Lukea historiaa, ei työkseen, vaan ilokseen.

Allora, yritän olla aikuinen. En valita. La Dolce Vita, makea elämä, vaihtuu tasaiseen, itse asiassa mukavaan arkeen, kunhan tämän kynnysvaiheen onnistun ylittämään. Pyykinpesun ohessa työstelen matkasivua, hankin tänään vähän lisätilaa webbihotellista, joten kuvakertomukselle on tilaa. (klikkaa tämäkin kuva isommaksi…)

Arrivederci Taormina!

Viimeinen ilta Taorminassa meni – vielä kerran – Corso Umbertoa kävellessä, passegiata (iltakävely) ihan kuin paikallisilla ainakin. Wunderbar-kahvilan näköala- ja näyttäytymisterassilla nautimme varsin tyyriit aperitiivit. Ja ennen kaikkea nautimme illan lämmöstä. Seitsemän jälkeen illalliselle. La Grotta, ehdottomasti viikon paras ruokapaikka.

Pakettiin sisältyi perheravintolan koko show. Ensin pöytään tuotiin riccio di mare (merisiilit). Talo tarjosi ne, mutta ei oma eikä lainapoika suostuneet edes maistamaan. Pehtoorin kanssa söimme sitten vadillisen!

No eivät ne mahaa täyttäneet. Pieni oranssi nykkylä maistui mädille. Ennenkokematon juttu.

Antipastibuffet oli nautinto. Ja kala. Lambuga. Tai mikä  se ”Pesce di giorno”, eli päivän kala,  olikaan.

Senkin päälle muhkea kokki, jonka työskentelyä sain koko ravintolaillan seurata, valeli kastiketta isosta maljasta. Oli kysyttävä:
– Mitä siinä kastissa on?
– Oliiviöljyä, hyvää oliiviöljyä, valkoviiniä ja valkosipulia.
– Eikä muuta?
– Ei muuta.

Sitäkin on viikonloppuna testattava.

Kun hetken syömisen välissä hengähdimme, mainio tarjoilijatar ilmoitti, että otamme jälkiruoaksi Zabaionet. Mitäpä sitä vastaan väittämään. Sitten vielä espressojen ja Avernan jälkeen olimme enemmän kuin kylläisiä, mutta erittäin tyytyväisiä. Halvaksihan ilta ei tullut, Taormina ei ole muutenkaan mitenkään edullinen paikka – eläähän koko kaupunki turismilla – mutta saimme rahalle vastinetta yllin kyllin.

Sunnuntaiaamu valkeni syksyisenä. Yöllä oli satanut rajusti, aamulla Naksoksenlahdelle pysähtyneet isot, ylelliset risteilyalaukset juuri juuri erottuivat utuisessa säässä. Ensimmäistä kertaa merellä vähänkään aaltoja. Kotiinlähtö ei tuntunutkaan niin huonolta idealta.

Viikon käveltyämme rinteitä ylös ja alas vielä viimeisenäkin aamuna jaloissa oli liikkumisen tunne. Monta kertaa todettiinkin, ettei kaupunkiin mutikaisten ollessa satikkaratasiässä olisi kannattanut lähteä. Korkeuserot olivat välillä sen verran vaativia hyväkuntoisellekin. Viimeisenä aamuna erityisesti kun oli hotellilta kiskottava laukut (joissa oli kiviä Etnalta ja rannalta, viiniä ja pistaasipestoa, uudet kengät! eka kertaa löysin Italiasta itselleni kengät! Brava!) Via Roman varteen, josta bussi tuli meitä hakemaan kohti lentokenttää.

Catanian Fontanaros-kentällä ruuhkaa, sisilialaista verkkaista asioiden hoitamista. Jonottamista. Paljon jonottamista. Etuilevia italialaisia. Attenzione! Attenzione! Tuntui, että kovaäänisistä selostettiin kiihkeää futismatsia. Meille jäi hetki aikaa tuliaisostoksiin, monille muille ei jäänyt. Lentokenttämyymälöiden tarjonta ei onneksi juurikaan houkutellut. Guccin laukkuja ja muutaman viinin olisi voinut ostaa, mutta jätimme väliin… Pojilla ei enää ollutkaan rahaa.

Neljän tunnin lento meni mukavasti, surkea elokuva mutta lukemista ja kirjoittamista onneksi oli. Helsinki – Vantaalla pimeys ja hurja sade. Aivan, lokakuu Suomessa. Ja Oulusalossa tytär vastassa. Kotonakin on hyvä.

Topelius, Taormina ja me

”Koivun” kommenttien jälkeen on pakko lainata lomamme lopuksi pätkä Sylvian joululaulusta tähän (kuten huomaatte, Topeliuskin on ollut Taorminassa):

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin,

istun oksalla uljaimman puun,

miss’ siintääpi veet, viini on vaahtoovin

ja sää aina kuin toukokuun.

Ja Etnanpa kaukaa ma nään,

ah tää kaikki hurmaa ja hurmaapi pään,

ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,

sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!