Römppä, reipas sanailu ja lumi

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – ”koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

Sellainen vähän huonompi päivä

Kaikki päivät eivät ole hyviä. Tämä on ollut sellainen päivä. Mutta jotta huominen olisi parempi teen nyt ensin  huomiseen kokoukseen sellaisen paperin ettei siinä ole kellään vastaansanomista, eikä mitään lisättävää :). Toivottavasti ei ole. Jos on, niin en tiedä, mitä teen. En ainakaan uutta paperia. Olen edelleenkin sitä mieltä,  että kehittäminen kehittämisen vuoksi, jota yliopistolaitos meiltä vaatii, on turhaa, tyhmää ja tuhlaavaa. Sekä aikaa että rahaa palaa. Lappeenrannan yliopistossa (voiko sellaisessa paikassa olla yliopisto?) jo käyvät YT-neuvotteluja.

Ja jotta huomisesta tulisi parempi päivä teen tänään Halloween-kakkupohjat. Koko Halloween-hömpötys on Suomeen kuulumatonta: kekri ja pyhäinpäivä kuuluvat Suomeen, ei amerikkalaisten Halloween. Mutta voin minä kakun tehdä. Tai jos tekisin kekri-kakun? Römppä-kakku ehkä olisi parempi? Moniko edes enää tietää mikä on römppä?  Yksi vihje on täällä.

Oodi siisteydelle

Viimeisessä Hiidenkivi-lehdessä (5/2008) Potter-kirjojen verraton kääntäjä Jaana Kapari-Jatta kertoo suomentajan työstään, ja työtavastaan:

Ulkoilu – kävely, sienestys, puutarhanhoito, pyöräily, uiminen, mikä tahansa – on olennainen osa kääntämistä. Samoin papereiden ja kirjojen järjestäminen työhuoneessa uusiin asemiin. Myös imurointi tai ikkunanpesu auttaa ja silittäminen tietenkin. Laskut pitää maksaa ja kirjeisiin ja meileihin vastata. Kaiken on toisin sanoen suotavaa olla ojennuksessa, kun kirjoitustyö alkaa.

Juuri noin. En voi kuvitellakaan tekeväni töitä perheen teinien kirjoituspöydillä. En ymmärrä, miten esikoinen pystyy keskittymään monta tuntia markkinointioikeuden tenttikirjaansa, kun kirjoituspöydällä on yhtä lailla viikonloppuna syödyn mandariininkuoret, sulkismaila, epämääräinen läjä vaatteita, muovikassi, kolme mehu/vesilasia, kortteja, kirjoja! Ja juniorihan ei kirjoituspöytää – eikä kyllä mitään muutakaan tilaa – läksyjen tekoon käytä. Hänelle kirjoituspöytä on tarkoitettu vain ja ainoastaan romujen kasaamiseen, kaiuttimien paikaksi ja läppärille.

Eikös järjestyksen ja siisteyden kaipuun pitäisi olla jotensakaan periytyvää? Me kun pehtoorin kanssa ollaan mieluusti hommat ordnungissa ja huusholli huollettuna, mutta miksi kumpikaan jälkeläisistä ei todellakaan välitä moisesta? Pehtoori on vielä niuhompi kuin minä. Muistan kun opiskeluaikoina muutettiin parisuhteen vakinaistuttua yhden ja yhteisen jääkaapin ja tv:n äärelle: olisin saattanut joku torstai jättääkin siivoamatta, osatentit kun pakkasivat olemaan perjantaisin ja lopputentit lauantaisin, joten torstaiehtoolla ei aina ollut (siistin kaksion!) siivoaminen se eka mieleen tullut juttu. Mutta tentti tai ei, silloinen uusi, nyttemmin sama, elämänkumppani rullaili mattoja ja painui niiden ja mattopiiskan kanssa hissiin mutisten matkalla, että ´ei kai tässä tarvi yksin siivota´. Ei auttanut muu kuin nostaa tenttikirjat sivuun ja ryhtyä luutuamaan!

Minun siisteysintoni vuorostaan sai lievää rajumman vastareaktion kun taloraksallamme järjestellessäni pistin pinon valmiiksi maalattuja (itse olin vielä maalannut) ja jiirejä myöten valmiiksi tehtyjä kattolistoja sirkkelillä takansytykkeiksi ´hittojako noita rimoja on joka paikassa lojumassa´-mentaliteetilla. On meille sitten tehty uudet listat.

Siivoiltu siis on. Useimmiten ihan mukisematta, hyötyliikunta-ajatuksellakin, ja ennen kaikkea koska ”niin kuuluu tehdä”. Kun talo on putsattu ja puleerattu, on olo kuin hyvän urheilusuorituksen jälkeen. Sitä paitsi pölyallergiani vuoksi on oltavakin suht hyvä hengitellä. ”Tingitään mistä tingitään, mutta siisteydestä ei tingitä!” Kuitenkin muutamissa elämänvaiheissa (ison leikkauksen jälkeen, historia-projektien loppusuorilla, jne.) olen antanut itselleni periksi ja palkannutkin meille siivoojan. Mutta suomalaiskansalliseen tapaan, siistiin ja kohtuullisen pihiin sukuun syntyneenä, näitä lyhyiksi jääneitä ”hairahduksen kausia” oli perusteltava (itselle) aika lailla: ”enhän minä laiska ole, kyllä taas pian itse ehdin kaiken puunata”. Mutta nyt en enää perustele. Nautin suunnattomasti kun saan tulla puhtaaseen kotiin – niin kuin tänäänkin. Jo ovelta tiedän, että S. on taas tehnyt siistiä jälkeä. Minä saan viettää iltani ilman imuria ja lattialuutuja. Ei niin, ettenkö enää ollenkaan itse siivoasi, vieläkin järjestelen ja luutuilen jatkuvasti jotain, mutta puolenkymmentä vuotta, – kai jostain väikkärin loppuvaiheesta lähtien, S. on käynyt meillä parin-kolmen viikon välein. Meillä on kuukausisiivooja: ja että minä nautin!

Lehtorointia

”Jos olet juoksija, juokse. Jos olet honka, humise.” Jos olet lehtori, lehtoroi?

Olen lehtoroinut. Ja höpötellyt opiskelijoiden kanssa pitkin päivää, kiltahuoneella, Humus-kuppilassa, sähköpostilla, puhelimessa, käytävillä. Kuuluukohan se lehtorointiin? Kuuluu se.

Viime viikon prosemmojaan ja gradujaan työstäneet opiskelijat kävivät kyselemässä neuvoja tai hakemassa muuten uskonvahvistusta. Tai niinkuin yksi tuli ja sanoi: ”Potki persuksille, että alan tehdä hommia”. Potkiminenkin kuuluu lehtorointiin.

Taas oli sellainen päivä, joka osoitti, että ne opiskelijat, jotka tarvitsisivat ohjausta tai opetusta eivät käy, ja ne jotka kyllä pärjäisivät omillaankin, käyvät vielä varmistamassa, että ovat oikealla linjalla ja pyrkivät tekemään homman vielä paremmin. Onhan noita perfektionisteja joka vuosikurssissa riittänyt!

Fiksut osaavat kysyä, ja usein jo kysyessään tietävät vastauksen – usein paljon paremmin kuin lehtori. Silloin lehtori vain viisaasti nyökkäilee. 🙂

La Dolce Vita on ohi!

Yhtä lailla kuin töissä tuijottaessani vastapäisen seinän ikkunarivistöä yhtä lailla pakatessani sandaaleja, shortseja ja salsahameita talvivarastoon mietin, mikä halavatun idea niillä fenno-ugrilaisilla kansoilla, jotka tänne raukoille rajoille joku tuhat vuotta sitten asettuivat asumaan, oli mielessä. Varsinainen älynväläys, hengen riemuvoitto kerrassaan! Täällä on pimeää, sysimustaa. Täällä on tolkuttoman kylmä. Kollega yritti selittää, että itse asiassahan on melko leuto sää, kun kerran on seitsemän astetta tai jotain. Leuto? Sisiliassa on leuto sää!

Aivan: minulla on lievä töihin ja Ouluun sopeutumisen vaikeus. Lievä. Kyllä tämä tästä. Varmaan jo ensi viikolla olen unohtanut, kuinka ihanaa oli kävellä meren rannassa ja kuvata puutarhoja. Miten hyvältä makeat hedelmät maistuivatkaan, ei mitään vihreitä banaaneja ja lentotomaatteja. Ajatelkaa lentotomaatteja! Jo sana maistuu pahalle! Kuinka suuremmoista oli ottaa kamera ja kiivetä Monte Tauron rinteitä ylös ja saada siitä hyvä olo. Kuinka hulppeaa illan tummuessa istua parvekkeella ja unohtaa kalenteri ja deadlinet. Lukea historiaa, ei työkseen, vaan ilokseen.

Allora, yritän olla aikuinen. En valita. La Dolce Vita, makea elämä, vaihtuu tasaiseen, itse asiassa mukavaan arkeen, kunhan tämän kynnysvaiheen onnistun ylittämään. Pyykinpesun ohessa työstelen matkasivua, hankin tänään vähän lisätilaa webbihotellista, joten kuvakertomukselle on tilaa. (klikkaa tämäkin kuva isommaksi…)

Arrivederci Taormina!

Viimeinen ilta Taorminassa meni – vielä kerran – Corso Umbertoa kävellessä, passegiata (iltakävely) ihan kuin paikallisilla ainakin. Wunderbar-kahvilan näköala- ja näyttäytymisterassilla nautimme varsin tyyriit aperitiivit. Ja ennen kaikkea nautimme illan lämmöstä. Seitsemän jälkeen illalliselle. La Grotta, ehdottomasti viikon paras ruokapaikka.

Pakettiin sisältyi perheravintolan koko show. Ensin pöytään tuotiin riccio di mare (merisiilit). Talo tarjosi ne, mutta ei oma eikä lainapoika suostuneet edes maistamaan. Pehtoorin kanssa söimme sitten vadillisen!

No eivät ne mahaa täyttäneet. Pieni oranssi nykkylä maistui mädille. Ennenkokematon juttu.

Antipastibuffet oli nautinto. Ja kala. Lambuga. Tai mikä  se ”Pesce di giorno”, eli päivän kala,  olikaan.

Senkin päälle muhkea kokki, jonka työskentelyä sain koko ravintolaillan seurata, valeli kastiketta isosta maljasta. Oli kysyttävä:
– Mitä siinä kastissa on?
– Oliiviöljyä, hyvää oliiviöljyä, valkoviiniä ja valkosipulia.
– Eikä muuta?
– Ei muuta.

Sitäkin on viikonloppuna testattava.

Kun hetken syömisen välissä hengähdimme, mainio tarjoilijatar ilmoitti, että otamme jälkiruoaksi Zabaionet. Mitäpä sitä vastaan väittämään. Sitten vielä espressojen ja Avernan jälkeen olimme enemmän kuin kylläisiä, mutta erittäin tyytyväisiä. Halvaksihan ilta ei tullut, Taormina ei ole muutenkaan mitenkään edullinen paikka – eläähän koko kaupunki turismilla – mutta saimme rahalle vastinetta yllin kyllin.

Sunnuntaiaamu valkeni syksyisenä. Yöllä oli satanut rajusti, aamulla Naksoksenlahdelle pysähtyneet isot, ylelliset risteilyalaukset juuri juuri erottuivat utuisessa säässä. Ensimmäistä kertaa merellä vähänkään aaltoja. Kotiinlähtö ei tuntunutkaan niin huonolta idealta.

Viikon käveltyämme rinteitä ylös ja alas vielä viimeisenäkin aamuna jaloissa oli liikkumisen tunne. Monta kertaa todettiinkin, ettei kaupunkiin mutikaisten ollessa satikkaratasiässä olisi kannattanut lähteä. Korkeuserot olivat välillä sen verran vaativia hyväkuntoisellekin. Viimeisenä aamuna erityisesti kun oli hotellilta kiskottava laukut (joissa oli kiviä Etnalta ja rannalta, viiniä ja pistaasipestoa, uudet kengät! eka kertaa löysin Italiasta itselleni kengät! Brava!) Via Roman varteen, josta bussi tuli meitä hakemaan kohti lentokenttää.

Catanian Fontanaros-kentällä ruuhkaa, sisilialaista verkkaista asioiden hoitamista. Jonottamista. Paljon jonottamista. Etuilevia italialaisia. Attenzione! Attenzione! Tuntui, että kovaäänisistä selostettiin kiihkeää futismatsia. Meille jäi hetki aikaa tuliaisostoksiin, monille muille ei jäänyt. Lentokenttämyymälöiden tarjonta ei onneksi juurikaan houkutellut. Guccin laukkuja ja muutaman viinin olisi voinut ostaa, mutta jätimme väliin… Pojilla ei enää ollutkaan rahaa.

Neljän tunnin lento meni mukavasti, surkea elokuva mutta lukemista ja kirjoittamista onneksi oli. Helsinki – Vantaalla pimeys ja hurja sade. Aivan, lokakuu Suomessa. Ja Oulusalossa tytär vastassa. Kotonakin on hyvä.

Topelius, Taormina ja me

”Koivun” kommenttien jälkeen on pakko lainata lomamme lopuksi pätkä Sylvian joululaulusta tähän (kuten huomaatte, Topeliuskin on ollut Taorminassa):

Miss’ sypressit tuoksuu nyt talvellakin,

istun oksalla uljaimman puun,

miss’ siintääpi veet, viini on vaahtoovin

ja sää aina kuin toukokuun.

Ja Etnanpa kaukaa ma nään,

ah tää kaikki hurmaa ja hurmaapi pään,

ja laulelmat lempeesti lehdoissa soi,

sen runsaammat riemut ken kertoilla voi!

Sabato – lauantai

Vapaalauantai. Nautimme runsaasta aamiaisesta pitkään, tarjolla olleen kuohuviinin jätimme väliin, mutta tuoreista appelsiineista puristettua mehua olisi – taas – voinut juoda paljonkin. Ja ne tomaatit, olenko jo niitä ylistänyt? Vähän mozzarellaa ja viipale prosciuttoa, ja lopuksi pieni pala Torta di limonea.

Perjantai-iltaa myöhään viettäneet nuoret miehet jäivät nukkumaan kun lähdimme pehtoorin kanssa lenkille. Lämpimin aamu koko viikolla. Matkalla linnut lauloivat vimmatusti. Täällä onkin paljon lintuja, ja laulavat aamusta iltaan. Laskeuduimme kävelyreittiä meren rantaan. Isola Bella, maailmanperintökohde, oli lenkkimme päämäärä. Kahlasimme lämpimässä merivedessä. Etsimme mökin kivikokoelmaan muutaman lisän. Meren tuoksu on loman tuoksu. Turisteja ei rannoilla ole paljoa, emme mekään sinne jääneet.

 

 

Kuten lauantaisin usein tehdään, menimme viinikauppaan, salumeriaan (herkkukauppa) itseasiassa. Saatuamme hyviä vinkkejä ostimme Liparin saaren Pantelleriaa ja Pellergrinon Marsalaa (10 anni) kotiin vietäväksi sekä pistaasikakkusia ja piccolot proseccoa lounaaksi. Molto bene!

 

Ja sitten hotellin altaalla aurinkoa ja uintia. Yhtäkkiä tytärtä hirmu ikävä. Eikä vain sen takia, että tarvitsisin jonkun, jolta lainata meikkikynän terotinta tai jonka kanssa arvostella ohikulkevien italiattarien pukeutumistta tai jonka nasevia kommentteja milloin mistäkin olisi mukava kuulla, vaan iski sellainen yleisikävä: en ole vielä koskaan ollut näin kauan erossa esikoisesta. Allora! Korkea aika olla jo erossa, mutta ei se estä, ettenkö ikävöisi.

 

Kolmen jälkeen Naksoksenlahden päälle nousivat ukkospilvet, pakenimme parvekkeelle. Ei vielä sada, ehkä meneekin ohi, meri tyyni, kirkonkellot soittavat lauantai-illan messuun. Muistuttavat meitä huomisesta paluusta kotiin, on ryhdyttävä pakkaamaan. Lähden vielä vähän herkkuja ostamaan, ja sitten illan lopuksi viimeiselle sisilialaiselle illalliselle.

 

Eilisen antipastin tonno affumicaton (savustettua tonnikalaa ohuina viipaleina) ja secondin hummeripastan voisin syödä uudelleen. Sisialaiset viinit olemme tienneet jo ennen tätä viikkoa hyviksi, mutta että niitä on niin monenlaisia! Muita viinejäpä täällä ei paljon valitakkaan, esim. Toscanan viinejä tai Veneton amaroneja ei ole ollut tarjolla – ei ristoranteissa eikä enotecoissa (viinikaupoissa). No onhan noissa sisilialaisissa ollut maistamista…

 

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Huomenna myöhään kotona. Mille grazie e arrivederci!

 

Al Pacinoa etsimässä

Eilen illalla alkanut sade pakotti meidät juoksemaan Corso Umbertoa hotellille, ja silti lähes kastuttiin. Sade jatkui yöhön ja aamu valkeni utuisena ja kylmänä (+ 16 C). Retkibussiin noustessa kahdeksalta tihuutti mutta Sàvocan ja Forza d’Agron kylässä vältyimme sateelta. Pojatkin lopulta päättivät lähteä mukaan retkelle, ja vaikkeivat jaksaneet kuunnella (nukkuivat mokomat, kun eivät öisin nuku) mafian historiasta ja nykypäivästä sujuvasanaisesti kertovaa Terhiä (Aurinkomatkojen opas) taisivat tykätä reissusta. Meidän kuopuksen kesällä loukkaantunut polvi ei sallinut ihan joka linnavuorelle nousua, mutta paljon nuoretkin kuvasivat ja tupisematta mukana kulkivat.

Aurinkomatkat markkinoi retkeä nimellä ”Kummisedän jalanjäljillä” ja kävimmehän me monissa elokuvan kuvauspaikoissa. Bar Vitelli tietysti tärkein! Ja näimme Michelin ja Apollonian vihkikirkon: mutta en nähnytkään Al Pacinoa! Vaikka niin mieluusti hänet kakkoselokuvan kuosissa olisinkin tavannut :). Joka tapuksessa kannatti katsoa elokuvat ennen reissua.

Matkaoppaissa ja matkakuvauksissa käytetään usein sanontaa ”huikaisevan kauniit näköalat” tai ”henkeäsalpaava maisema”. No, tänään eivät olleet ylisanoja! Varsinkaan kun puolelta päivin alkoi aurinko jo paistaa hienosti. Va bene!

Näimme 1800-luvun muumioita (Keminmaan kirkon aliset osin paremmin säilyneitä), luostarin, 1950-luvulle pysähtynyttä sisilialaiselämää, merkillisen hautausmaan 500 mpy. Pieniä viehättäviä (kuvattavia) yksityiskohtia paljon, sillä seurauksella, että koko ajan kuljin jäljessä muusta ryhmästä.

Kahdelta hotellissa. Partsille skumpalle ja miniläppäri esiin. Nyt virittäydymme hiljalleen viikonlopun viettoon.

Castelmola ja kreikkalainen teatteri

Torstai kulunut – vihdoin – Taorminaan tutustuessa. Aamulla pehtoorin kanssa vaeltamaan kohti Castelmolan keskiaikaista saraseenien linnoitusta. Nousu Monte Tauron vuorta ylös (yli 500 mpy) teki hyvää. Joonian meri edelleen merkillisen tyven, ilma leuto ja leppoisa. Laskeuduttuamme takaisin kylään kauppahalli oli vähän pettymys, Santa Caterinan kappeli sen sijaan – barokkikirkoksi, joista en yleensä innostu – hyvinkin kaunis.

Hotellilta käytiin hakemassa ja houkuttelemassa pojat mukaan ja kohteena Taorminan kreikkalainen teatteri. Hyvin säilynyt ja näkymät upeat. (Valokuvatorstain aihe ”silta nykyisyyteen” ehkä tuli kuvattua.) Taorminan ja merenrannan välissä kulkeva funivia (köysirata) oli testattava. Ei nyt mitenkään erityinen, mutta tulipahan ajeltua. Ja rannan tuntumassa olleessa Il Delfino -trattoriassa nautimme vähän lounasta.

 

Altaallekaan kun ei näin pilvisellä ole asiaa, on varmaankin lähdettävä jo shoppaamaan. Tyttärelle tuliainen, ja murmelille myös, ovat katsottuna jo valmiiksi. Yritän vältellä ruoka-ainesten ostelua. Pari pientä purkkia (pistaasikreemiä, hmmm kakkujen täytteiksi) on tosin jo hankittu. Viinejäkin on pehtoorin kanssa jo valittu kotiin vietäväksi. Etna Rosso (doc) on hyvää.

(kuvien liittäminen tuskallista…)

Siracusan retki

Siracusassa tutustuimme vanhaan kaupunkiin ja arkeologiseen alueeseen, mutta niitä ennen kävimme kalatorilla. Onhan noita tullut nähtyä ennenkin ja vaikka esim. Agadirissa käytiin tukkumarkkinoilla, joissa kalat myytiin huutokaupalla, oli Siracusassa aivan omanlaisensa meininki. Ulkosalla olleiden kalapöytien takana olleet kalakauppiaat (vain miehiä) pitivät kerrassaan kovaäänisiä myyntipuheita: huusivat suoraa huutoa, minkä äänivaroiltaan pystyivät. Lieköhän siellä otetaan töihin sen perusteella kenellä on kailottavin ääni.

Kalatorilta vanhaan kaupunkiin Ortigian saarelle. Ensin Apollonin temppelin rauniot (pehtoori tupisi jotain että onhan näitä raunioita vuosikymmeniä !! kestäneen suhteen aikana kierrettty) ja Arkhimedeen (syntynyt ja vaikuttanut Siracusassa) piazzan kautta kävelimme pieniä kujia kohti Il Duomoa.

 

Tuomiokirkkoon ovat kaikki Sisilian hallitsijakansat jättäneet omat jälkensä. Doorilaisen temppelin pylväät, saraseenien tekemät kattorakenteet, yhtä llailla normannien kuin espanjalaisten kerrostumat osana nykyistä katedraalia. Valkoisella barokkiaukiolla aurinko sokaisi ja amerikkalaisturistien isoääninen oleminen ärsytti. Löysimme kuitenkin mukavan terassiristoranten, jossa lounassalaatilla ja vino biancolla vahvistimme lomaolemustamme. Kiersimme pieniä kujia, kuvasin paljon. Aika tuntui pysähtyneen vuosisatojen taakse.

 

Apollonin temppelilllä oli kokoontuminen kahdelta, sieltä bussille ja kohti kaupungin ulkopuolella olevaa arkeologista aluetta. Kalkkikivilouhoksella paljon sitruunapuita ja linnunlaulua. Aurinko jo pilvessä.

 

Taorminassa olimme takaisin kuuden aikaan. Meitä oli odottamassa kaksi nälkäistä, päivän keskenään ollutta, puheliasta nuorta miestä. Baccanale-ristoranten ulkopöydissä meinasi iltakahdeksalta olla jo viileää, mutta meriahven ja pojilla tupla pasta-annokset vievät nälän ja toivat lämpimän olon. Mukava kuunnella nuorten miesten (nais)asioita ja elämännäkemyksiä. Viikon aikana kun oma ja kaverinsa ovat mukana näkee omansa uudessa valossa.

 

Buona notte jo varhain.

Vanhaa historiaa

Mercoledi alle 5.45. Herään (salille lähdön aikaan) sateen ääneen ja huoleen kun tytär ei vastannut illalla myöhään lähettämääni viestiin. Turhaan niin aikaisin heräsin: ei tarvinnut lähteä salille, ei satanut (ääni ilmeisesti naapurihuoneen suihkusta tms.,) ja viestikin tuli perille. Siispä ei muuta kuin suihkuun, aamiaiselle ja aurinkoisessa aamussa bussiterminaalia kohti. Siracusaan!

Sisilian itärannikkoa 120 km etelään Oulun kokoiseen Siracusaan (Syrakusa) Salvatoren rauhallisessa kyydissä Ari-oppaan luennoidessa puolitoistatuntisen matkan aikana Sisilian varsin vaiherikkaan historian pääpiirteistä.

Retkipäivän vaiheista kirjoittelen kuvien kera huomenna ”vapaapäivänä” lisää, nyt seurueeni miehet jo kovasti nälkäisinä odottelevat lähtöä, mutta yksi minuun lähtemättömän jäljen jättänyt episodi on kirjattava ylös, ettei vain unohdu: kierreltyämme tunnin Siracusan arkeologisella alueella kuunnellen oppaan selostusta kreikkalaisesta teatterista (200 eKr.) ja roomalaisesta teatterista (400 jKr.) aurinkomatkalaisryhmämme blondi loihe lausumaan: ”On se kyllä hienoa, kuinka mahdottoman vanhaa se tuo historia ylipäätään on!” Tämän viisauden muistan jakaa myös opiskelijoille kunhan pääsen luennon pitoon tai seminaariin loman jälkeen. Elämä on laiffii ja sitä rataa… Buona notte Suomeen! Me lähdemme etsimään osteriaa tai ristorantea tai pizzeriaa tai trattoriaa: nyt tarvitaan hyvä italialainen illallinen!

Etna huiputettu

Tänään huiputimme Etnan. Tai noh ei ihan huiputettu, käytiin 1900 metrin korkeudessa. Etnan korkeus on 3300 metriä (tällä hetkellä: korkeus vaihtelee purkausten mukaan, jokainen purkaus muutttaa korkeutta. Nytkin tulivuoresta valuu laavaa, mutta se on kuulemma vain merkki siitä, että kaikki on hyvin. Tutto e posto!). Totta puhuen huiputukseen ei tarvittu pohjelihaksia senkään vertaa kuin Saariselällä Iisakkipäälle kiivetessä. Mentiin Salvatoren hyvällä kyydillä = Aurinkomatkojen retki. Pojatkin saatiin kiskottua aamulla hereille. Ruska (!) Etnan rinteillä oli lähes yhtä hieno kuin pohjoisessa. Kastanjat varsinkin monivärisiä. Puuraja on paljon korkeammalla kuin Saariselällä, ja endeemisiä kasveja on melkoisesti. Kingsteri kukkikin. Syyssateiden myötä täällä on kuulemma uusi ”pikku kevät” sikäli, että kuuman kesän jälkeen monet kasvit vihertävät uudelleen.

Retken jälkeen iltapäivällä linja-autoasemalta kaupunginpuutarhan kautta nopeasti hotellille. Hetki aurinkoa altaalla. Vieläkään en ehtinyt uimaan ennen kuin meni pilveen.

Nyt on sitten edessä ruokapaikan valinta. Vaikka täällä selvästi on turistikausi jo lopuillaan, on ravintoloita auki vaikka kuinka. Kalaravintoloihin pehtoorin kanssa mieluusti menisimme, mutta pojat eivät ainakaan vielä eilen innostuneet ristoranteista, joiden edessä oli mustekaloja, simpukoita ja meriahvenia houkuttelevasti esillä jäälaatikoissa. Niinpä päädyimme kompromissiin: La Botte ristorante, jonka löytämiseksi jopa italiaa käytettiin, oli hyvä. Saimme istua samettisen lämpimässä illassa ja paikallisiakin oli siellä monia, siis ei pelkkä turistirysä. Pojat saivat pastaa ja me miekkakalaa. Se oli graavattu, leikattu ohuen ohuiksi siivuiksi ja täytetty katkoilla ja rucolalla. Lisukkeeksi Caponataa – josta tyär olisi pitänyt vielä enemmän kuin me.

Eilen ajoissa nukkumaan koska tänään oli varhainen lähtö retkelle. Tänään on tehtävä samoin. Huomenna antiikin Syracusa.

Kohteena Naxos-Giardini

Corso Umberto on Taorminan läpi kulkeva pääkatu. Sitäpä tepastelimme etsien ruokapaikkaa: eka iltana pizzalle! Pizzeria-ristoranten terassi oli sekin – tietysti – merelle päin. Naxoksen rantaviivan valot syttyivät ja olimme tyytyväisiä. Pojatkin. Nälkä vihdoin helpotti. Aito Tiramisu ja espresso kruunasivat illan. Kliseista? Niinpä mutta entäs sitten.

Yömyssylle kävelimme Dejavu-cocktailbaariin, jossa ei tietenkään meidän lisäksemme ollut muita. Kovasti yritin tilata juomat italiaksi, mutta hetken kuluttua baarimikko katsoi parhaaksi kysyä: Do you speak english? Ehkä se johtui siitä että sisilian murre on niin erilaista kuin (mantereen) italia … D’accordo. Heh!

Maanantaiaamuna Joonianmeri tyyni. Näkymä Naksoksenlahdelle utuinen. Herättyä kuvaus- ja kävelylenkille kaupunginpuutarhaan ja kaupungin pienille kujille. Idyllisiä pieniä katuja, puistoja ja pihapiirejä sekä uuteen viikkoon heräileviä sisilialaisia. Bougainvillat ja oleanterit kukkivat vielä, samoin kaktukset.

 

Hotelli Monte Tauron aamiainen ruhtinaallinen, ainakin italialaisen mittapuun mukaan. Prosciuttoa ja makeita tomaatteja, tuoreita hedelmiä ja leipiä, ja paljon muuta. Viivähdimme tovin. Herättelemään poikia, joiden käytyä tankkaamassa lähdimme laskeutumaan Monte Tauron vuorelta alas Naxos-Giardiniin. Jyrkkä lasku patikointireittiä pitkin ja tulimme meren rantaan. Aaurinko paistoi siniseltä taivaalta, meri tuoksui ja oli vaikea uskoa, että on maanantain puolipäivä. Naxoksen kirkko rumin, mitä Italiassa olen ikinä nähnyt, eikä pikkukaupunki itsessäänkään erikoinen. Mutta meri! Meduusojakin onnistuttiin kuvaamaan rannalta.

 

Iltapäiväksi altaalle, .. dekkareita ja italian sanoja lueskeltiin. Pian aurinko jo vetäytyi pilveen, … Nyt suihkuun ja taas kävelemään … Täytyy kävellä näin!

 

Yritän liitellä kuviakin mukaan (löydettiin Naxoksesta mini-usbikin kotiin jääneen tilalle) mutta vielä vähän ongelmia tämän miniläppärin käytön kanssa. Nettiyhteyden sentään eilen sain toimimaan vaikka oma ja ”lainapoika” kovasti koettivat taitojani epäillä – itse kun eivät hommassa onnistuneet. Kyllä miinä sitten olenkin asiasta nuorille miehille kuittaillut… 😉

Benvenuti a Sicilia!

Tämä kymmenes kerta Italiaan on kuin kotiinsa tulisi. Kiinan matkan jälkeen Italia tuntuu niin tutulta, – ah! niin ihanalta. Aamulennolla laskeskelin, etten ole ollut missään muussa maassa niin paljon kuin Italiassa. Mutta en Etelä-Italiassa! Roomaa etelämmäs vain kaksi päivän piipahdusta Napoliin. Nyt edessä viikko Sisiliassa, fantastico!

Helsinki – Catania lomalento kesti vajaat neljä tuntia: saavuimme aurinkoiselle Välimeren suurimmalle saarelle (5 milj. asukasta ja n. 260 x 180 km) ennen puoltapäivää. Viime yö Helsinki-Vantaalla. Oulussa asumisen harvoja huonoja puolia on sieltä lähtemisen vaikeus; aina on ensin tai lopuksi, pahimmassa tapauksissa loman molemmissa päissä, oltava yö Helsingissä. Nyt sujui poikkeuksellisen kätevästi: uusi Hilton-hotelli ulkomaanterminaalin kupeessa oli hieno ja hiljainen. Ei edullisimpia, mutta laatuunsa nähden ei sietämätönkään. Voin suositella. Aamiaisen määrä ja laatu oli myös reissun nuoriso-osaston testauksen mukaan vähintäänkin oivallinen. Pojat (kuopus ja kaverinsa) tankkasivat energiavajeensa tyydyttämiseksi oikein kunnolla: yö kun oli pojilla kulunut leffoja katsellessa – ja tyttöystäville tekstaillessa? No lennon sitten kylläisinä ja väsyneinä nukkuivatkin.

Kuopus sai kaverinsa mukaan koska sisarensa ei reissuun lähtenyt – eka syysloma näin. Onneksi Lapin ilmatorjuntatykistö tulee turvakseen. Tai noh, yksi autosotamies sieltä, mutta sekin jo helpottaa oloani. Melko hyvin onnistuin eilen kyyneleet nielemään kun kentälle meidät tuoneen tyttären kanssa halailin. Olisihan minun opittava jo päästämään irti, mutta ei se niin vaan minulta onnistu. Hiljaa nieleksin. Hiljaa irrottaudumme…

Mutta siis Sisilia, Taormina: kaunista, välimerellistä, turkoosia, lämmintä (+ 26 C altaalla). Olemme vasta lähdössä tutustumaan pieneen 2500 vuotta vanhaan kaupunkiin, joka on elänyt turismista hyvinkin jo sata vuotta. Yhden jälkeen paikallista aikaa oltiin hotellissa ja siitä lähtien altaalla tulodrinksuilla ja päikkäreillä. Pojat uivatkin, minä keskityin kuvaamaan tolskaamistaan – ja nauttimaan auringosta!

A domani!

Niin usein olen matkoihini kävellyt,

ja melkein yhtä usein takaisin tullut.

Taas sinne päin matkalla olen nyt

Tulkaa vastaan, oi!, ystävät hullut – –

Kun saavun , tunnen kesätuulen tuoksuvan.

Se kaikki hullut unelmani kattaa.

Juicen Juankoski soinut mielessä tänään. Jo aamulla: varhain olin lenkillä, tihkusateisessa puolipimeässä kävelin märistä lehdistä liukkaalla polulla Toppilanrantaan, jossa meri hyinen. Tarkoituksellako hain kontrastia? Ehkäpä. Muutenkin päivä valmistellessa lähtöä. Odottaminen, vartoominen on usein parempaa kuin toteutunut  unelma… Tiedä häntä. A domani. Huomiseen. Lähdemme kohti Sisiliaa!

Ansaitsematon? loma

Aamulla töissä pari opiskelijanuorukaista kävivät metodiopin harkan kanssa luonani ja yhdessä todettiin, että loma alkaa just kun on käyntiin päästy. Niinpä. Syyslomaa ei oikein tunne ansainneensakaan, mutta siitä viis! Ansaittu tai ei, nyt on loma! Tänään on kyllä Oulussa ollut niin karmea keli, ettei haittaa vaikka pääseekin (sateiseen! ??) Sisiliaan. On siellä ainakin lämmin.

Kun tytär ei kanssamme lähde, mikä on minusta monestakin syystä jotensakin suunnattoman ikävä juttu, laitoin pihvien seuraksi munakoisopaistosta. Tyär kun semmoisista tavattomasti pitää. Soveltelin ja laittelin vuokaan kaikenlaista. Kunpa tietäisin mitä! Ainakin viimeiset itsekasvatetut basilikat! Tuoksu oli huumaava, ja niin kovin italialainen. Kuohuviinikin avattiin loman kunniaksi. Hyvä uusi espanjalainen cava Soler-Jové Brut Reserva maistui makoisalta. Eikä ole hintavakaan.

T-paidat, askelmittari, lenkkarit, paremmat kamppeet illoiksi, Etnan retkeä varten jotain lämmintä, miniläppäri (onhan blogia ylläpidettävä! :)), kirjoja, pesuvehkeet… siis pakkaamaan. Vaikka ehtiipä tuota vielä huomennakin, vasta illalla Oulu-Helsinki… ja sunnuntaiaamuna Helsinki-Catania.

The Godfather Waltz soi koko ajan … Perfetto! 

Lentoon lähdössä

Buonasera! Uno, due, tre, quattro, cinque …; Melkein jo lentoon lähdössä (ilmakuva suurenee klikkaamalla). Enää kaksi yötä. Kummisetä-trilogia katsottu, Montebaldo-sarjaan ihastuttu (grazie, Taije!), Matti Särkän Taormina, rakastettuni -kirjanen luettu, silmät kipeiksi surffailtu, sääkarttoja vähän huolestuneena tarkkailtu, systerin Sisilian vinkit muistiinpantu … Reissusivupohjaakin jo värkkäilin. Matkakuumettako? No, niente!

Uno (mask.) tietokone

Periaatteellisesta rauhallisuudestani  … tässä vaiheessa pehtoori voi esittää jonkinlaisen eriävän tupinan, mutta siitä ei kannata piitata. Myös lapsilla saattaa olla muistissa jotain ikäviä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä tue käsitystä minun rauhallisuudestani, mutta periaatteessa, ja ainakin töissä monet pitävät minua rauhallisena  … Siis  periaatteellisesta rauhallisuudestani huolimatta olen suhteellisen malttamaton, jollei tietotekniikka toimi kuten haluaisin. Jos yhteydet ovat hitaat, jos en tiedä, missä olen sörssinyt, jos joku ohjelman päivitysversio on ”vääränlainen”, …

Tänään on ollut sellainen päivä, sekä kotona että töissä, ettei yhteistyö työkalun kanssa ole sujunut. Monia minusta johtumattomia ja – nyt jo voin myöntää – minusta johtuviakin ongelmia on riittänyt: www-hotellini ei suostu vastaamaan kadonneiden tilastojen ongelmaan, yritin tehdä  Operan päivitystä (käytän Operaa mielummin kuin Exploreria tai FireFoxia) mutta vaikka saan päivityksen latautumaan, ei se asennu, töissä en päässyt koko päivänä palvelimeen, jonne päivitettyä tietoa olisi pitänyt saada, nyt huomasin www-sivustossani monia viittausongelmia (omia huolimattomuuksia? jotka kai onnistuin korjaamaan). Salasanani uuteen OpeOodiin eivät toimineet; vasta kolmannen puhelinsoiton jälkeen sain toimivat tunnukset. Sitä paitsi hoksin, että haluaisin isomman näytön. Kun yritän opetella käyttämään InDesignia niin norminäyttö on turhan pieni. Ei kuulosta aivan asialliselta ja perustellulta syyltä? Ei minustakaan, mutta saan mie haluta.

Siispä lopetan tämän datailun tältä päivältä.

Ai niin. Tästä olen keskustellut muutamien kanssa mutta mitenkäs arvoisat blogivieraani (teitä on nelisenkymmentä piipahtajaa päivittäin) suhtaudutte tietokoneeseen? Onko se maskuliini vai feminiini? Minusta ehdottomasti ”uno”, siis maskuliini.

Jotta muistaisin

Historiantutkijalle kriisit ovat mielenkiintoisia ja antoisia tutkimuskohteita, koska niissä usein paljastuu ilmiön syvin olemus, paljaana, ilman epäolennaisuuksia. Ulkoisten ja vähempiarvoisten seikkojen väistyessä taka-alalle, ilmiön ääriviivat terävöityvät ja ennen näkymättömät asiat tulevat näkyviksi. Siksikö tämä sydämentykytys, nyrjähdys rinnassa, syvänvioletin värinen tuskallinen vihlaisu tarvittiin, että taas hoksaisin, etten arjessa unohtaisi: kohta täysi-ikäinen kuopuksemme on hyvä pentu.

Joo, tiedän, että äidit kehuvat omia kakaroitaan. Entä sitten? Jolleivät äidit, niin ketkä sitten? (”Äidit, nuo toivossa väkevät… ” Lauri Viitako?)  Ja eihän meidän 17-vuotias mikään puhdas kuin pulmunen todellakaan ole, toki Marlborot ja Olvit on testattu. En todellakaan kuvittele, että poika istuu luokassa silmät kirkkaina ja valmiina omaksumaan innolla kaiken, mitä opeilla on tarjoilla. Sentään ehtii kouluun, useimmiten, eikä juuri lintsaa (koulussahan on kavereita, siellähän on seuraa! – miksi sieltä kannattaisi pois olla). Kaikista tekemisistään en tiedäkään, Luojalle kiitos! Iltaisin tulee kotiin aina vasta vähän sen jälkeen kun on sovittu ja koluaa sitten yömyöhään, nukkuisi myöhään iltapäivään jos antaisi. Ei nyt varsinaisesti tyrkyttäydy kotitöissä auttajaksi, saatikka IKINÄ raivaisi huonettaan ilman desibelien käyttöä. Lähtökohtaisesti on sellainen peruslaiska nuori mies.

Mutta siksikö se tämäkin kriisinpoikanen oli koettava, että tuollaiset epäolennaiset jutut jäisivät taka-alalle. Etten unohtaisi, kuinka peruspositiivinen jätkä poikamme on. Ei pieniä murehdi, mutta toisaalta myötäelää vahvasti muiden murheissa. Antaa äidilleenkin feedbackia, hyvässä ja pahassa, reippaammanlaisesti kun sille päälle sattuu. Ja kertoo meitsille jutuistaan, on aina kertonut: haksahdukset ja hajoamiset. Niin ja on hyvä muuraamaan, sanoi ammattikoulun ope. Siellä kun juniori on nyt tällä jaksolla oppimassa kaikenlaista. Hiton hyvä poika se on! Mun mielestä.

Heikolla hapella

Silmäni eivät hengitä! Tai sitten tuuletusta (siis silmille) on liikaakin. Tai jotain sellaista. Lääkäri soitti ja kertoi ensimmäisten allergiatestien tulokset: olen allerginen kissoille, koirille, hevosille, huonepölylle, jauhopölylle, timoteille, lepälle ja pujolle ja muutamalle muulle. No nämähän minä toki olen tiennyt, –  tiennyt iät ja ajat. Pölyallerginen historioitsija! Jauhopölyallerginen intohimoinen ruoanlaittaja!

Kotieläintä en koskaan ole oikeastaan halunnutkaan, mutta perheen kuopus oli tarhaiässä parikin kertaa pahasti koirakuumeessa. Kun koetin selittää, että todennäköisesti hän itse ei yliherkkyydeltään voisi asua samassa huushollissa labratorinnoutajan kanssa ja ainakaan minä en voisi, kuusvuotias kaikkea loogista  päättelykykyään hyväksikäyttäen pohdiskeli, että voidaanhan tehdä niin, että meitsi pysyy vastaisuudessakin enimmäkseen keittiössä, kodinhoitohuoneessa ja työhuoneessa kuten taas koira ja muu perhe asuvat taloa muuten. Äiti, paikka!

Nyt allergiatestini sitten jatkuvat, ja silmien pari kesäkautta jatkuneelle pahallekin oireilulle etsitään muutakin syytä kuin nuo ”vanhat” allergeenit. Tosin ortopediystävä on todennut jo aikaa sitten, että silmäni ovat ”vain niin vanhat!” joten ei ihme, että ovat välillä kipeät ja kirvelevät ja turvoksissa ja kaikkea sellaista. Lääkäriystävän vaimo onneksi huomautti, että kannattaa tosiaan kysellä ortopediltä allergiaoireista. En ole sen jälkeen kyselly, enkä enää kysele. Opettelen vain elämään ”vähähappisten” silmieni kanssa ja odottelen uusia perusteellisempia testejä.

Kituviikko edessä

Eilisen lämminhenkisen karonkan (lahjapuheeni kyynelittä, pieni äänenvärähdys muutaman kerran, mutta ei kyyneltäkään! Päinvastoin sain juhlaväen nauramaankin) jälkeen kävimme – matkalla taksitolpalle – professoreiden kanssa vielä baarissa, joten ei ihme, että tänään on uuvahtanut olo. En jaksanut oikealle lenkillekään, vaan pyöräilin Oulu-halliin, jossa käsityömessut: mökille patalappuja ja tilasin itselleni uuden pellavaisen puvun!

Viikon päästä olemme lomalla. Edessä kituviikko: malttamatonta odotusta, menneen herkutteluviikon jälkeen vielä kurinpalautus, että salsahame ja kesäfarkut eivät ahistaisi, säätilojen tarkkailua (oikealla palkissa on linkki Taorminan reaaliaikaiseen web-kameraan ja säätiedotus), töiden rutistusta, jotta voi rauhassa lähteä.

Nyt Kummisetä kakkonen!

Väitöslauantai

Lokakuun sateisen lauantain voisi viettää huonomminkin (”hullumminkin”: olen välttynyt Stockan hullut päivät totaalisesti) kuin tänään. Aamulla leivoin vähän, sitten ulkoilua tihkusateessa ja sitten jo kiireellä väitökseen, jossa vastaväittäjä osoitti olevansa oikeasti asiantuntija, mutta myös sivistynyt (tänään sanalla aivan erityinen merkitys) ja analyyttinen. Hyvä väitös, vaikka – tai ehkä juuri sen takia – juuri mistään ei väiteltykään, hyvää keskustelua pari tuntia.

Eikä tässä vielä koko lauantai: nyt on aika ryhtyä valmistautumaan karonkkaan!

Perjantaipyramidi

Kaikki

on hyvin.

Nyt juuri olen

tyytyväinen lahjasta

jonka vihdoin keksin hankkia

ystävälle, oppilaalle (?), joka huomenna

väittelee. Lahja ei ole kirja, eikä koriste, mutta

sen ympärille, siihen liittyen, olisi vielä muokattava

puhe, sanat sanottavaksi, jotta lahjan idea aukeaisi.

Eikä se puhekaan ole suurin ongelma, vaan se miten pystyn

sen pitämään, pitämään kyynelehtimättä. Minä joka itkin kun katsoin

Disneyn piirrettyjä lasten kanssa, minä, joka itken kun kuulen Sibeliuksen

Finlandian, itken kun opiskelija käy publiikin jälkeen tuomassa suklaalevyn

ja  sanomassa, että nähdään joskus.  Itken vuolaasti kun vähänkään  liikutun.

Joten olisi siis psyykattava itsensä ja mietittävä keinoja, miten huomenna puhun.

Nyt otan kirjastosta tänään hakemani kassillisen kirjoja: runoja, dekkarin, matkakirjan,

huovan ja punaviiniä ja menen takkatulen ääreen, – pehtoori jo odottaakin. On perjantai.

Leffassa ja tapaksilla

Kalle Päätalo ei ehkä ole se suomalainen mieskirjailija jonka elämästä tehdystä elokuvasta olisin ensi hätään uskonut pitäväni. Olen lukenut vain yhden Päätalon kirjan koskaan. Senkin työni vuoksi: Päätalo kuvaa kirjassaan Huonemiehen poika, miten linja-autoliikenne Oulusta Kuusamoon aloitettiin ja miten se muutti ihmisten arkea. Muutoin en ole Taivalkosken toisesta suuresta miehestä (toinen on esimieheni :)) paljon perustanut. E & V meidät eilen elokuviin kuitenkin kutsuivat, ja hyvin tekivät, kun kutsuivat. Leffa oli hyvä. Kai Lehtisen roolisuoritus oli loistava. Hurjan hyvä. Ja Antti Virmavirran veistettyjä kasvoja katselen ja varsinkin karheaa ääntään kuuntelen mieluusti. Päätalon ensimmäistä vaimoa esittänyt Turun murteen hallinnut entuudestaan tuntematon naisnäyttelijä teki myös hyvän työn. Erityisesti elokuvassa 1950-luvun Taivalkosken, Oulun, Helsingin ja Tampereen kuvaus, ajankuva ja tunnelma oli tehty huolella. Viihdyimme siis.

Kuten myös elokuvan jälkeen Tapas-baari Andaluziassa. Riojalainen punaviini Coto de Imaz, paikka ja seura pitivät meidät hyväntuulisina, eivätkä tapaksetkaan huonoja olleet. Eivät tosin mitään unohtumattomia makuelämyksiäkään. Olimme jo hyvissä ajoin kotona, mutta ei tämä päivä mikään työnteon riemuvoitto ole ollut.

_________________________________________________

Kokeeksi on liitettävä tähän kuva. On testailtava koska aamun valokuvatorstaipostauksen kanssa oli ongelmia… Ei ”kuvanaukaisija” toimi oikein.

Valokuvatorstai: kuvahaaste

 

Tällä kertaa haaste on kuvamuodossa. Valokuva on Ian Brittonin ottama ja Freefoto.com -sivuston kuvapankissa. Kuva on Creative Commons -lisenssin alainen. Haastajakuva ohessa.  Ja minun vastaukseni alla (klikkaamalla kuva suurenee). Kuva otettu Kaunispäältä, Saariselältä – 28 C pakkasessa tammikuussa 2007.

Toimivatko yhteydet, pohjoisesta etelään, kylmästä lämpimään, sinisestä valkoiseen … Kohti ääretöntä ja sen yli?

 

Telkkari, mafia ja minä

Kysymys kuuluu: Uskallanko katsoa Kummisetä-trilogian? Tosiasia on nimittäin se, että nykyisin en pysty/halua katsoa telkkarista tai elokuvissa mitään väkivaltaista. Kummisetä ykkösen (1972) olen nähnyt suunnilleen sen ilmestyttyä, siis kohtuullisen pentuna vielä. Kolmosta en ole nähnyt koskaan. Kakkosta en ainakaan muista. Miksi nyt sitten pitäisi katsoa? Ennen Sisilian matkaa haluaisin ne nähdä; Corleonin suvun sijoille kun kerran ollaan menossa. Ja ehkä myös siksi, että Sopranosien mafiaperheen kuuden tuotantokauden kaikki jaksot (86) olen nähnyt: väkivaltakohtausten aikana pistin silmät kiinni ja tytär oli tukena :). Sopranos on ainoa sarja vuosiin, johon olen jäänyt koukkuun, pahasti. Sopranosit eivät ole Cosa Nostraa (Sisilian mafiaa) vaan kuuluvat Camorraan, Italian mantereelta (Avellinosta?) lähteneeseen mafiaan, mutta jotain Kummisetä-vaikutteita sarjassakin ymmärtääkseni oli. Siis Sopranosien takiakin haluaisin Godfatherin katsoa.

BB:t, Maajussit, Pelkokertoimet, Lostit ja kaikki muut realityt  sekä Teoriat miehistä, Salkkarit ja sairaalasarjat ja muut saavat minun puolestani elää ihan omaa elämäänsä. Idolsia saatan katsoa jakson silloin tällöin, ja Uutisvuoto on varma suosikki, – muutenkin kuin Peter Nymanin takia. 🙂 Kokkiohjelmista en enää innostu; Ramsayta varsinkaan en voi sietää. Joitakin historia- ja matkadokkareita ja elokuvia voisin katsella, mutta nekin tahtovat mennä ohi kun en seuraa ohjelmatietoja.

Eilen alkoi Täydellisten naisten neljännen tuotantokauden jaksot; ”Täykkäreitä” katson. Mikähän Wisteria Lanen elämänmenossa viehättää? Kierot, kovin epätodelliset juonikuviot, tolkuttoman hienot talot, upeat naiset? En tiedä. Miesnäyttelijät ovat toinen toistaan surkeamman näköisiä, joten ainakaan niiden takia ei maanantai-iltaisin tule telkkarin ääreen asetuttua. Eilen katselin kokeeksi myös uuden hulluna mainostetun kotimaisen Tukka auki -sarjan avausjakson. Eipä tarvi enää tuhlata aikaa siihen: viimeistään vastenmielinen Oskari K., joka  oli saatu vielä itseäänkin ärsyttävämmäksi, pitää minut pois sarjan äärestä. Huh!

Mutta siis: iso huoli, joka varjosti syyslomamatkan odotusta ja syvensi pohjaimua,  on nyt ohi (yesh!, yesh!),  joten alan hyvillä mielin kerätä tietoa ja taustoja Sisiliasta. Ja siis, uskallanko katsoa Kummisetä leffat?

Dottoressa

Yliopisto-opettajilta ei vaadita pedagogisia opintoja. En tiedä, olisiko niistäkään ollut tänään apuja. En tiennyt itkeä vaiko nauraa… Yritin olla vakavana, ja opettaa.

Vaaditaankohan Italiassa korkeakoulujen ”dottoressoilta” ja ”professoressoilta” (siellä periaatteessa jokainen yo-ope on professore tai professoressa joten olenkin harkinnut painattaa käyntikorttini italiaksi… 😉 ) arvosanaa kasvatustieteessä tai auskultointia? Tuli vaan mieleen kun yöpöytälukemisena on parhaillaan Donna Leonin dekkari. Leonin kirjojen päähenkilö Guido Brunettin vaimo opettaa Venetsian yliopistossa englantilaista kirjallisuutta, ja hän vaikuttaa opettajanakin hyvin hyvältä. En vain ymmärrä, miten tämä kahden teinin äiti ja rikoskomissarion puoliso Paola ylipäätään ehtii tutkia ja opettaa, sillä hän tekee jumalisen oloisia, monen ruokalajin lounaita ja päivällisiä harva se päivä. Eikä Paola hermostu, vaikka miehensä jättäisi sitten tulematta jonkun niinkin vähäpätöisen seikan kuin murhan takia. Minunhan on jotensakin vaikea pysyä liitoksissani, jollei meillä perhe ole arkisapuskallakaan pöydässä silloin kun ruoka on kuumaa, salaatti raikasta ja juomat kylmiä. Mutta Paola onkin fiktiivinen henkilö, mikä on hyvä muistaa!

Donna Leonin dekkarit kuuluvat yleensä kesälomaan, ovat sen huippujuttuja, mutta tänä vuonna käännös ilmestyi vasta elokuun lopussa. Liekö lämmön ja auringon puute sitten syynä siihen, että tämä 15. dekkari (”Haurasta lasia”) ei minusta ole niin hyvä kuin monet edelliset?