Mökille mukaan

Huomenna pohjoiseen. On pakattava valmiiksi, sillä lähdetään matkaan suoraan töistä, mieluusti jo varhain iltapäivällä. Mitä mukaan? Mökillä on jo kaikki tarpeellinen patikointia ja ulkoilua varten. Siellä on ulkokamppeita ja kenkiä, lämmintä ja sateenpitävää, kesä, syksy-, talvi- ja kevätvermeitä, kompassi, reput, puukko ja  kartat, ja sisällä oloon riittää löysiä flanellipaitoja, pehmeäksi kuluneita farkkuja ja villasukkia. Pesuvehkeet ja petivaatteet on siellä. Siis mitä?

No ensiksikin läppäri, tietysti. Siihen laturi ja hiiri. Sitten uusi miniläppäri, ihan vaan varmuuden vuoksi mukaan ja pitäähän se kokeilla, että toimiiko siellä. Ja siihenkin tietysti laturi. Hyvä se on ottaa mukaan ulkoinen kovalevykin, jos vaikka innostumme porukalla katsomaan vanhoja kuvia, niin nehän on kovalevyllä. Ja siihen laturi. Ja kamera tietysti, ja siihen laturi, zoom ja makro. Ja jalusta. Onhan öistä syystaivasta päästävä kuvaamaan. Kännykkä. IPod, – toki mökillä on radio ja cd-soitinkin, mutta iPod pitää olla, ihan vaan jos tarvitsen just jonkun tietyn laulun. Ja kännyyn ja iPodiin tietysti laturit. Minäkö riippuvainen vempaimista? Höpö, höpö.

Ja ruokaa mukaan, ja kirja, – tietysti. Muutapa ei tarvitakkaan.

Jo vain, ruskaa kohti.

Kokoustamisen sietämätön raskaus

Tänään töissä pidettiin kauan odotettu Kokous. Kokous, johon monien mielestä ei ollut tarvetta, eikä asiaa. Kokous, johon ”ei kuitenkaan ketään tulisi”. Kokous, jossa ei mistään voitaisi mitään päättää.

Pidettiin kuitenkin kokous, joka kesti reilut kaksi tuntia, johon osallistui koko henkilökunta, jossa päätettiin pitää ainakin kaksi muuta kokousta ja jossa perustettiin ainakin kolme työryhmää, jotta asiat saataisiin sujumaan. Pidettiin kokous, jossa päätettiin mm. tehdä uusi kirja ja jossa päätettiin, että minusta tulee sen toimittaja. Kokous, jossa me kaikki opimme paljon uutta ja me kaikki ihmettelimme, missä on se yliopistolaitoksen uudistus, jolla meidän byrokratiaamme vähennetään ja saadaan aikaa tutkimukselle.

Riemullisen työpäivän jälkeen sain hetken helpotuksen leenarousek/camillaparkerbowles -syndroomaani. Heti kun hiukset ovat tietyn malliset tai vähänkään ylipitkät, minun on päästävä kampaajalle. Tänään oli se päivä.

Kuntosalielämää

Ei ihminen voi itseään enää paljon idiootimmaksi tuntea kuin seistessään maanantaiaamuna klo 5.48 kuntosalin teräsportailla odottamassa, että ulko-ovi aukeaisi. Onneksi tänään ei satanut räntää, joskus on tehnyt sitäkin. Onneksi kello ei ollut 4.48. Kerran se on ollut kun siellä seisoin. Kukaan tervejärkinen ei seiso kuntosalin oven edessä aamuyöstä. Mutta minä seisoin – taas kerran.

Innokkuuteni ei johtunut uusista salikengistä, jotka lauantaina sain vihdoin hankittua. Itse asiassa koko salitreenamiseen ei ole mitään erityistä intohimoa. Enää. Reilut viisi vuotta siellä kulkeneena siitä on vain pahasti riippuvainen. Uusilla kengillä ei intoa siis paljon nostettu. Tänäänkin vain kävi kuten muutaman kerran aiemminkin: heräsin paljon ennen kellon soittoa ja lähdin hissuksiin… Salin avainkortilla pääsee sisälle periaatteessa mihin aikaan vain, mutta uloimmaisen oven sähkölukko aukeaa vasta viittä vaille kuusi. Siis siellä seisot vanhan teollisuushallin seinustalla kun koiran pissattajat ja vastapäisen talon aamunikotinistit parvekkeelta vilkuttelevat aamuvirkulle saliriippuvaiselle tollolle, joka ei ymmärrä pysyä kotona siihen asti, että kuntikselle tosiaan pääsisi sisälle.

Miksikö sitten on ennen kukonlaulua sinne raahauduttava? Siksi että töiden jälkeen on sata hyvää ja kaksisataa keksittyä syytä perustella laiskuus ja jättää treeni väliin. Aamukuntoilusta saa kummasti jäntevyyttä päivään, ryhtikin on parempi. Aamulla salilla on sitä paitsi rauhallista: usein saan olla yksikseni.

Elokuussa meidän perhe yksin vastasi kuntiksen aamutuurista. Kun minä lähdin suunnilleen kolmen vartin jälkeen kohti kotisuihkua, pehtoori tuli tekemään oman harjoituksensa ja kahdeksan aikoihin tytär tuli vuoroon. Juniori ei tullut. Nukkui. Ei vaan vahingossakaan haksahda mihinkään aamukuntoiluun. Terve nuori mies!

Tuulestatemmattua

Tuulestatemmattua korvaa surkeasti onnistuneen lyhyesti-projektini. Tein projektin ja blogin lopettajaiseksi tilinpäätöksen blogivierailuista: tilastoja ja sen sellaista.

Kaikki lyhyesti-blogin tekstit on siirretty tänne, uuteen uljaaseen ympäristöön. Vanhat kuvat eivät täällä aukene isoiksi, mutta uudet sitten entistäkin hienommasti. Eikö vain?

Enhän minä siirtoa enkä sivupohjia osannut itsekseni, yksikseni tehdä. Minnan kanssa yhteistyö sujui ja opin kovasti uutta. Blogiremonttia on tehty hissuksiin jo kuukauden päivät. Toivottavasti lukijat pitävät. Kaikkea tämän uuden raamin mahdollisuuksia en osaa vielä käyttääkään mutta tulette huomaamaan harjoituksen tuloksen. Toivottavasti tulette!

Yläpalkissa on aihe-valikko ja sen takana hakukonekin. Vaikka vanhoja reseptejä voi sillä hakea. Galleria ja Vieraskirjakin ovat aivan uutta.  Ja vähitellen lisäilen tänne varmaan kaikenlaista uutta. Kai.

Tervetuloa, viihtykäätte!

Arrivederci – näkemiin italiaksi, huomiseen

Arrivederci! Tänään on hyvä toivottaa näkemiin nimenomaan italiaksi. Italiaksi koska

1) kävimme Toscanassa syömässä. Nuoriso teki ulkomaanmatkan – ajelivat Haaparannalle eivätkä tulleet porukalla syömään vaikka niin toivoin. Siispä pehtoorin kanssa Toscanaan. ISOJA scampeja. Ja hyvää Piemonten viiniä.

2) Arrivederci italiaksi koska täällä on niin kylmä, että syysloma ja Italia ovat kummasti mielessä. Aamulenkillä kirosin kun en sittenkin ottanut topattua takkia vaan tyydyin tuulitakkiin. Siis lämpimän Sisilian maisemiin ajatuksia, ci vediamo Taormina!

3) Arrivederci myös koska VIHDOIN avasin italian alkeiden kirjan – pitkästä aikaa…

4) Arrivederci myös koska tämä on viimeinen varsinainen postaus tällä foorumilla. Arrivederci domani, eli huomenna ilmoittelen uuden paikan missä bloggailu jatkuu.

Ilta

Eilen illalla Iijoen rannalla. Maisema (klikkaamalla kuva suurenee) ei ollut ainoa aisteja herkistävä asia. Sisar miehensä kanssa olivat nähneet vaivaa ja käyttäneet aikaa, ja meille se merkitsi juhlaa.

Eilisen nautinto tuntui viipyilevänä hyvänä olona vielä tänäänkin, – mutta myös uupumuksena. Viiden tunnin yöunen jälkeen kuitenkin artikkeli töissä valmistui.

Päivää on leimannut myös uuden blogin työstäminen, – minusta tuntuu kuin saisin uuden vaatteen, uuden takin, kun pian saan näille jutuilleni uudet raamit.

Perheen fuksi on lähdössä seurustelemaan, viikon varrella onkin erilaisia pilheitä piisannut. Kuopus huitelee kylillä. Ja meidän iltamme pehtoorin kanssa kuluu punaviinilasillisen ja syksyn ensimmäisen takkatulen ääressä nuokkuen.

Flow – tekstin tuottamisen riemu

Flow! Pitkästä aikaa. Suljin aamulla työhuoneeni oven, en jättänyt raolleen helposti avattavaksi, en yrittänytkään olla helposti lähestyttävä. Yhtään sovittua tapaamista tai HOPS-sessiota ei ollut; niinpä tein huoneestani tutkijankammion, vetäydyin sinne. Aamukahvilla sentään kävin, mutta eväät söin sorvin ääressä. Kirjoitin. Koko päivän. Pitkästä aikaa flow: työ vie mennessään niin, että yhtäkkiä vain havahtuu: on aika lähteä kotiin.

Tällaisten päivien ansiosta sitä luulee, että tekstin tuottaminen on luomisen juhlaa, eikä tuskaa. Luulee, että historiankirjoittaminen ja -popularisointi on helppoa. Tällaisten päivien fiilis on onneksi se, joka työstä jää päällimmäiseksi.

Voisiko tätä jotenkin stimuloida? Miten haltioituneeseen kirjoittamisentilaan pääsisi useamminkin?