Katson maalaismaisemaa

Yliopiston tehtäväksi on laissa määritelty opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen (vai yhteiskuMMAllinen?) palvelutehtävä. Tänään olen osaltani tehnyt tuota kolmatta. Matkasin Pyhännälle historiatoimikunnan kokoukseen asiantuntijaksi. Että oli aamulla auringossa  riemullista ajella yksikseen, lujaakin, hyvällä, hiljaisella tiellä, kuunnella isolla Rasmusta, Yötä ja TikTakia (taattua suomalaista musiikkia). Talotehtaaseen ja sen ruokalaankin pääsin tutustumaan. Lounaalla muutoin oikein  mukava ja kaikinpuolin  fiksu mies esitti, että vanhojen, menneiden muistelu merkitsee luopumista. ”Historiaharrastuneisuus kertoo ikääntymisestä”. Eihän se nyt hyvänen aika niin mene. Ei olleskaan. 

Väitteen paikkansapitämättömyys tuli todistettua iltapäivällä: kiersin opiskelijan –  jonka työtä historiatoimikunnassa ”valvomme” – kanssa Pyhännän ristiinrastiin, kävimme  katsomassa Tavastkengän kauniit, kumpuilevat peltoaukeat, keisarintiet ja nyt jo kovin kauhtuneet kylänraitit. Nuori mies kertoi kotikuntansa jokaisen talon vaiheista, tiesi ja tunsi historian. Eikä ole kolmeakymmentä. Ettei se historiaan hurahtaminen ole iästä kiinni. 

 

Syyskuun ensimmäinen

Kirkas, kuulas, kaunis syyspäivä. Opiskelijoita käytävillä, sähköposteissa, piipahtamassa, soittamassa, palaverissa, Snellmanian ruokalassa – jonoiksi asti. No niitähän minä jo olen odottanutkin. Tänään alkaa myös ”vähemmän-syömisen-elämenmeno”. Syyslomalle lähtiessä on painoa oltava kolme kiloa vähemmän kuin nyt. Vielä kun alkaisi Sopranosien uusi tuotantokausi, niin kaikki varmat syksyn merkit olisivat olemassa.  Mutta ei ala, ei. Niinpä vaihtoehdot ovat lenkille lähtö (vieläkö tarkenesi rullistella?), arvosteltavan väitöskirjan luku tai Kalevaan pienen artikkelin muokkaaminen (suomalaisen kotiruoan historiasta olen lupaillut).