Month

syyskuu 2008

Showing: 1 - 32 of 32 RESULTS
Niitä näitä

Yöelämää

Yöllä satoi. Herään klo 00.08 kun juniori hakee kolistellen evästä keittiöstä. Puoli kahden kellonlyönnit vielä kuulen, kahdelta olen taas unessa. Hetken riittää painajaisia poliiseista, kouluista ja Sisilian mafiasta. Herään kun on liian kuuma; unessa kuuma ja oikeasti kuuma. Kuuntelen nuhaisen miehen unta vieressä, yritän nukkua. Käännyn, kerran, kahdesti, taas. Yhtä lailla vastaamattomat sähköpostit ja torstain paneelin puheenvuoron valmistelemattomuus kuin lukiolaisen koulunkäynti ja vaatehuollon kesäterä ovat aamupuolella yötä vastaansanomattoman kaoottisia asioita ja stressin aiheita, – muiden muassa. Tajunnanvirralla ei mitään suuntaa, niin kuin ei yleensäkään öisin. Jotenkin pääsen taas uneen, joka katkeaa janoon. On käytävä keittiössä ja vessassa.

Uni taas hukassa. Mietin, huolestun, pyörin. Ei määrää, ei laatua ajatuksissa! Kuuntelen sadetta, – ja nuhaista miestä. Nyt minua jo paleleekin. Suden hetki. Väsymys paleltaa. Vai onko se flunssa nyt tulossa minullekin? Onpa tietysti. Kaakao! Haluan kaakaota, se lämmittää ja auttaa unensaantiin. Istun takkahuoneen isossa tuolissa kaakaomukin kanssa ja yritän lukea, mutta nukuttaa. Annan itselleni luvan nukkua kahdeksaan: jätän salin väliin, ehdin kyllä yhdeksäksikin töihin. Laitan kellon soimaan kahdeksaksi ja nukahdan. Ja hitto: herään klo 5.40 – niin kuin herään melkein joka aamu.

Yliarvostettua koko nukkuminen! Ihan hyvin pärjää neljän tunnin ja rapian yöunilla.

Paitsi ettei todellakaan pärjää! Päivä yhtä palasina kuin yö.

Ruoka ja viini

Merenrannassa matkan kaipuu

Reissunkaipuuta ja ruoanlaittoa tänään. Hesarin Ruokatorstain omenapiirakkareseptiä soveltelin ja kokeilin kondensoitua maitoa tähänkin leipomukseen. Ei huono. Resepti ja kuva naapurin omenapuun sadosta Reseptikansiossani. Piirakasta en ehtinyt kuvaa saada, nuorisolle maistui jälkiruoaksi viimeiseen muruun asti koko ”aika hyvä tsydeemi”. Vävykokelaskin kun saatiin syömään, tein tässä Italia-kaipuussani, syyslomakohteen huomioiden,  ”karitsapadan alla Siciliana”. Turha kysyä, mitä siihen tulee: laittelin kaikenlaista, karitsaa ainakin. Ja hyvää tuli. Italia-ikävä ja reissaamisen tarve tänään vahva: olisi päästävä lämpimään. Kolmen viikon päästä ollaan – jos huoleni ovat turhia – Sisiliassa.

Edes pientä reissua ei nyt tiedossa, vaikka monta kertaa syyskuun viimeisenä sunnuntaina on ollut lähtö yöjunalla Helsinkiin. Arkistoeksku opiskelijoiden kanssa olisi nytkin ollut enempi kuin hyvä juttu. Yliopiston (historiatieteiden) surkea rahatilanne ei vain moista  mahdollista. Oltaisiin kollegan kanssa kyllä lähdetty  mieluusti opiskelijoita ohjaamaan kansakunnan muistipaikkoihin, mutta ei …

Reissaamisen kaipuuko se veti meren rantaan aamulenkilläkin. Ehkä myös se, että olen pitkään yrittänyt kuvata tuulta. Aamupäivällä länneltä kova tuuli. Minä ´tuulestatemmattu´ [mistäkö nimimerkki, sitä on kysyttykin, voisinpa jokunen päivä sitä avatakin…] tuulta tavoittelen kamerani kanssa.  Menin Toppilan Möljällä niin pitkälle kuin pääsin, kuvasin heiniä ja koivuja, aaltoja ja Hailuodon tuulimyllyjä, mutta tuuli ei kuvissani näy. Jatkoin Nallikariin, jossa tuulen voima jo niin kova, että tärähtämättömiä kuvia oli vaikea saada (Galleriassa jokunen) . Ja vaikkei ollut kuin alle 10 lämpöastetta merellä yksi leijasurffaaja. Kadehdin kummasti.  Nuoruuttaanko? Taitoaanko? Rohkeuttaan? Intohimoaan?

Niitä näitä

Syksyn syvin olemus

Lenkille jo topattu takki. Loputkin kesäkukat pois pihalta, tilalle Tuirelta callunoita ja kanervia, metsästä havuja. Pihalyhtyihin öljykynttilöitä, haravointia. Duffeli ulkovarastosta tuultumaan. Touhuaminen auttaa alakuloon. Jälleen kerran Juice osaa kiteyttää: ”Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen…”  Ennen sateen alkua puut yrittävät vielä iloisina punastua ja kellastua. Huomiseksi hankittu pata-aineksia ja kynttilävarastoja  täydennelty. Lukemista (omantunnon rauhoittamiseksi työpapereita kotonakin) ja pitkät yöunet. Siinä missä kesäallergiat alkavat helpottaa tuntuu syksyn flunssa-aalto jo lähentelevän. Jottei ilta menisi taas vain nuokkumiseksi kirjojen, takkatulen, telkkarin ja koneen ääressä lähdemme teatteriin (Teuvo Pakkalan Vaaralla).

Yleinen

Lohtumusiikkia, -juomaa ja -suklaata

Jeff Buckleyn Hallelujah kestää melkein seitsemän minuuttia. Juuri sen verran kuin minulta menee autolla kotoa kampuksen parkkipaikalle. Tällä viikolla Hallelujah on soinut töihin mennessä ja töistä tullessa. Hallelujah tyynnyttää. Vielä parempi olisi ollut kävellä. Varsinkin kun on ollut hienoja, aurinkoisia päiviä. Olisi ehtinyt kuunnella Hallelujahin viidesti mennessä ja viidesti tullessa. Jokohan olisin siihen kyllästynyt.

Vein äsken esikoisemme teekkareiden ”apinatalolle” etkoille. Fuksiaiset näes. Niin se maailma muuttuu. Ennen siellä olen käynyt minä, ei perheen lapset.  Esikoisen, tänään 19-vuotiaan hyväntuulisuus ja ”tänään-tanssin-koko-illan” -asenne nekin alavirettä vähentämässä.

Alavireisyyden karkottamiseen auttaa myös ruoka. Ja punaviini ja suklaa. Tryfflelit tai tumma suklaa ja punaviini ovat lohturuokasarjan ehdottomia ykkösiä. Niissä on sitä paitsi antioksidantteja! Mutta antioksidantit eivät totta puhuen ole se tärkein pointti. Lasillinen Château Musaria ja italialaisia tryffeleitä takkatulen ääressä saavat unohtamaan paljon ikäviä asioita. Tryffeleiden kanssa voisi maistua myös uusi ”kulttiviini” Café. Me on se parissakin yhteydessä maistettu: jakaa mielipiteitä.

Mokan tuoksu on voimakas. Pitääkö/saako viini maistua kahville? Entäs sen suklaan kanssa?  Hmm…

Niitä näitä

Ynnämerkkinen saldo, kuitenkin

Alavireisyys vie aurinkoisesta päivästä iloa ja työstä tehokkuuden.

Tämän päivän saldo ei hääppöinen:

  • työterveyslääkäriltä saatu lähete allergiatesteihin,
  • muutama hyvä otos Yliopistokadun keltaisesta koivurivistöstä,
  • parille opiskelijalle jokunen (hyvä?) neuvo,
  • positiiviset kommentit valokuvatorstain kuvasta,
  • maailmanparannushetki opintoasiainpäällikön kanssa,
  • vedet silmiin tuonut nauru kotona ruokapöydässä ja
  • onnistunut lampunhakureissu pehtoorin kanssa.

Ei oikeastaan – sittenkään – niin huono päivä. 🙂

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: painava salaisuus

Valokuvatorstain aiheena tänään  on vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta

Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta —

(Klikkaamalla kuva suurenee)

Vanhalla penkillä olisi kerrottavana salaisuuksia, sanoiksi pukemattomia tunteita, mieltä painavia ajatuksia, surun väreitä. Kuinka monta kertaa hautausmaalla kuiskitaankaan: ”Miksen sitä hänelle kertonut?”

Historiaa Vanhemmuus

Mitään uutta auringon alla?

Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan ”Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:

”Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”

Ja Langlet jatkaa:

”Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”

No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!

Niitä näitä

Pohjaimu

Kävin haudalla. Hautuumaalla tavattoman kaunista. Sankarivainajien hautojen ruusut syvänpunaisia, runsaita. Keltaiset koivuista tuulessa lähtevät lehdet ja kuusikujat niiden taustana. Ilta-aurinko laski punaisena, ja vain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Muutoin siellä oli taas rauhallista ja rauhoittavaa.  Hetkeksi hellitti pohjaimua.

John Irvingin kirjassa (Garpin maailma vai Kaikki isäni hotellit? En muista.) päähenkilöä vaivaa aika ajoin pohjaimu. Irvingille [ja minulle] pohjaimu on kalvava tunne siitä, että jotain ikävää on tulossa, että jokin voima vetää alaspäin, hyvä olo menee niinkuin vesi lavuaarissa. Pohjaimu tulee joskus syyttä, joskus – niin kuin kai nytkin – sen aiheuttaa aito huoli. Huoli yhdestä jos toisestakin läheisestä.

Pohjaimu oli jo aamulla, eivätkä Kauhajoen uutiset ole sitä mihinkään vienyt. Turta olo.

Lappi

Soljuva ruskareissu

Biologit ja juristi matkaseurana opettavat humanistille ja insinöörille paljon uusia asioita. Ihmisistä ja kasveista, luonnosta ja oikeustapauksista tiedämme rutkasti enemmän nyt kuin torstaina pohjoiseen lähtiessämme. Eikä tieto ollut ainoa, eikä likimainkaan paras, asia viikonlopputurneellamme. Kyllähän tepastelu (ja ajomatka kotiin) keltaisen kymmenissä värisävyissä, ulkoilma, rantasauna, pitkät aamiaiset ja vielä pitemmät illalliset (virranparraspäivälliset!;)) olivat ruskaretkueemme reissun huippuhetkiä.

Lappi

Lapin luonto ja ruoka

Perjantai-ilta Myötätuulen ruokapöydän ja takkatulen ääressä seesteisenä. Nautimme viinistä ja musiikista, ruuasta (pohjoisen kaloja muodossa jos toisessakin) ja toistemme jutuista. Pohjoisen ihmisen mielenliikkeitä ja elämäntapaa mietittiin.

Esikoisen sairastaminen kotona huoletti minua niin että olin välillä jo istahtaa Audiin ja huristella Ouluun, mutta ”etähuolehtimisella” saimme käymään lääkärissä, ja vähän helpotti. Minulle on ihan turha tulla selittämään, ettei aikuisista lapsista tarvitse olla huolissaan: minä olen. Eilen huoli tuntui melkein fyysisenä kipuna. Ja kuinka äskeinen ilmoitus, että kuume on jo laskenut, riemastuttaakaan!

Tänään lähdemme Lutto-joen varteen katsomaan muurahaisyhdyskuntaa, pistän illalla vaikka kuvan. Juhlaillallinenkin on tiedossa: kotasavustettua poronpaistia, korvasienimuhennosta, hunajaisia lanttu- ja porkkanakuutioita, melonisalaattia. Ja jälkkäriksi hillapavlova! ja kun viinikerhon kanssa täällä kerran ollaan niin myös juomat lienevät ”juhlallisia”.

Tuliaisiksi viiniystävät toivat meille vahtikoiran, joka eilen sai kasteessa nimen – yllätys, yllätys – Vinkku. 

_______________________________________________

Muurahaisyhdyskunta Luttojoen varrella hämmästytti retkueemme biologejakin. 80 muurahaispesää suolla. Turppaiden päälle rakennettuja pesiä on pienellä alueella paljon. Ja ruska on hieno.

 

Lappi

Ruskaiseen Lappiin

Patikoinnin jälkeen on juhlaa lähteä rantasaunaan …

___________________________

Eilen kahdessa erässä tultiin ruskaiseen Lappiin. Liekö koskaan ollut matkalla niin upeaa väriloistoa puissa. Keltaisen kaikki sävyt, oranssit, punaista välissä, syvän vihreitä vaaroja ja tuntureita. Hiljaisia teitä, hyvää vauhtia. Oulunsalosta tänne pikkuisen näppi viisi tuntia, ja Napapiirillä sentään kahviteltiin.

Hangasojan aamuun herättiin pitkän eilisen illan jälkeen melkoisen myöhään. Aamianen rauhassa. Seurueemme vieraat ovat olleet kovin ihastuksistaan meidän pohjoisen asumuksesta. Nyt lähdemme ihastuttamaan heitä tunturiin.

Lappi

Mökille mukaan

Huomenna pohjoiseen. On pakattava valmiiksi, sillä lähdetään matkaan suoraan töistä, mieluusti jo varhain iltapäivällä. Mitä mukaan? Mökillä on jo kaikki tarpeellinen patikointia ja ulkoilua varten. Siellä on ulkokamppeita ja kenkiä, lämmintä ja sateenpitävää, kesä, syksy-, talvi- ja kevätvermeitä, kompassi, reput, puukko ja  kartat, ja sisällä oloon riittää löysiä flanellipaitoja, pehmeäksi kuluneita farkkuja ja villasukkia. Pesuvehkeet ja petivaatteet on siellä. Siis mitä?

No ensiksikin läppäri, tietysti. Siihen laturi ja hiiri. Sitten uusi miniläppäri, ihan vaan varmuuden vuoksi mukaan ja pitäähän se kokeilla, että toimiiko siellä. Ja siihenkin tietysti laturi. Hyvä se on ottaa mukaan ulkoinen kovalevykin, jos vaikka innostumme porukalla katsomaan vanhoja kuvia, niin nehän on kovalevyllä. Ja siihen laturi. Ja kamera tietysti, ja siihen laturi, zoom ja makro. Ja jalusta. Onhan öistä syystaivasta päästävä kuvaamaan. Kännykkä. IPod, – toki mökillä on radio ja cd-soitinkin, mutta iPod pitää olla, ihan vaan jos tarvitsen just jonkun tietyn laulun. Ja kännyyn ja iPodiin tietysti laturit. Minäkö riippuvainen vempaimista? Höpö, höpö.

Ja ruokaa mukaan, ja kirja, – tietysti. Muutapa ei tarvitakkaan.

Jo vain, ruskaa kohti.

Yliopistoelämää

Kokoustamisen sietämätön raskaus

Tänään töissä pidettiin kauan odotettu Kokous. Kokous, johon monien mielestä ei ollut tarvetta, eikä asiaa. Kokous, johon ”ei kuitenkaan ketään tulisi”. Kokous, jossa ei mistään voitaisi mitään päättää.

Pidettiin kuitenkin kokous, joka kesti reilut kaksi tuntia, johon osallistui koko henkilökunta, jossa päätettiin pitää ainakin kaksi muuta kokousta ja jossa perustettiin ainakin kolme työryhmää, jotta asiat saataisiin sujumaan. Pidettiin kokous, jossa päätettiin mm. tehdä uusi kirja ja jossa päätettiin, että minusta tulee sen toimittaja. Kokous, jossa me kaikki opimme paljon uutta ja me kaikki ihmettelimme, missä on se yliopistolaitoksen uudistus, jolla meidän byrokratiaamme vähennetään ja saadaan aikaa tutkimukselle.

Riemullisen työpäivän jälkeen sain hetken helpotuksen leenarousek/camillaparkerbowles -syndroomaani. Heti kun hiukset ovat tietyn malliset tai vähänkään ylipitkät, minun on päästävä kampaajalle. Tänään oli se päivä.

Liikkuminen

Kuntosalielämää

Ei ihminen voi itseään enää paljon idiootimmaksi tuntea kuin seistessään maanantaiaamuna klo 5.48 kuntosalin teräsportailla odottamassa, että ulko-ovi aukeaisi. Onneksi tänään ei satanut räntää, joskus on tehnyt sitäkin. Onneksi kello ei ollut 4.48. Kerran se on ollut kun siellä seisoin. Kukaan tervejärkinen ei seiso kuntosalin oven edessä aamuyöstä. Mutta minä seisoin – taas kerran.

Innokkuuteni ei johtunut uusista salikengistä, jotka lauantaina sain vihdoin hankittua. Itse asiassa koko salitreenamiseen ei ole mitään erityistä intohimoa. Enää. Reilut viisi vuotta siellä kulkeneena siitä on vain pahasti riippuvainen. Uusilla kengillä ei intoa siis paljon nostettu. Tänäänkin vain kävi kuten muutaman kerran aiemminkin: heräsin paljon ennen kellon soittoa ja lähdin hissuksiin… Salin avainkortilla pääsee sisälle periaatteessa mihin aikaan vain, mutta uloimmaisen oven sähkölukko aukeaa vasta viittä vaille kuusi. Siis siellä seisot vanhan teollisuushallin seinustalla kun koiran pissattajat ja vastapäisen talon aamunikotinistit parvekkeelta vilkuttelevat aamuvirkulle saliriippuvaiselle tollolle, joka ei ymmärrä pysyä kotona siihen asti, että kuntikselle tosiaan pääsisi sisälle.

Miksikö sitten on ennen kukonlaulua sinne raahauduttava? Siksi että töiden jälkeen on sata hyvää ja kaksisataa keksittyä syytä perustella laiskuus ja jättää treeni väliin. Aamukuntoilusta saa kummasti jäntevyyttä päivään, ryhtikin on parempi. Aamulla salilla on sitä paitsi rauhallista: usein saan olla yksikseni.

Elokuussa meidän perhe yksin vastasi kuntiksen aamutuurista. Kun minä lähdin suunnilleen kolmen vartin jälkeen kohti kotisuihkua, pehtoori tuli tekemään oman harjoituksensa ja kahdeksan aikoihin tytär tuli vuoroon. Juniori ei tullut. Nukkui. Ei vaan vahingossakaan haksahda mihinkään aamukuntoiluun. Terve nuori mies!

Bloggailu

Tuulestatemmattua

Tuulestatemmattua korvaa surkeasti onnistuneen lyhyesti-projektini. Tein projektin ja blogin lopettajaiseksi tilinpäätöksen blogivierailuista: tilastoja ja sen sellaista.

Kaikki lyhyesti-blogin tekstit on siirretty tänne, uuteen uljaaseen ympäristöön. Vanhat kuvat eivät täällä aukene isoiksi, mutta uudet sitten entistäkin hienommasti. Eikö vain?

Enhän minä siirtoa enkä sivupohjia osannut itsekseni, yksikseni tehdä. Minnan kanssa yhteistyö sujui ja opin kovasti uutta. Blogiremonttia on tehty hissuksiin jo kuukauden päivät. Toivottavasti lukijat pitävät. Kaikkea tämän uuden raamin mahdollisuuksia en osaa vielä käyttääkään mutta tulette huomaamaan harjoituksen tuloksen. Toivottavasti tulette!

Yläpalkissa on aihe-valikko ja sen takana hakukonekin. Vaikka vanhoja reseptejä voi sillä hakea. Galleria ja Vieraskirjakin ovat aivan uutta.  Ja vähitellen lisäilen tänne varmaan kaikenlaista uutta. Kai.

Tervetuloa, viihtykäätte!

Italia

Arrivederci – näkemiin italiaksi, huomiseen

Arrivederci! Tänään on hyvä toivottaa näkemiin nimenomaan italiaksi. Italiaksi koska

1) kävimme Toscanassa syömässä. Nuoriso teki ulkomaanmatkan – ajelivat Haaparannalle eivätkä tulleet porukalla syömään vaikka niin toivoin. Siispä pehtoorin kanssa Toscanaan. ISOJA scampeja. Ja hyvää Piemonten viiniä.

2) Arrivederci italiaksi koska täällä on niin kylmä, että syysloma ja Italia ovat kummasti mielessä. Aamulenkillä kirosin kun en sittenkin ottanut topattua takkia vaan tyydyin tuulitakkiin. Siis lämpimän Sisilian maisemiin ajatuksia, ci vediamo Taormina!

3) Arrivederci myös koska VIHDOIN avasin italian alkeiden kirjan – pitkästä aikaa…

4) Arrivederci myös koska tämä on viimeinen varsinainen postaus tällä foorumilla. Arrivederci domani, eli huomenna ilmoittelen uuden paikan missä bloggailu jatkuu.

Bloggailu

Ilta

Eilen illalla Iijoen rannalla. Maisema (klikkaamalla kuva suurenee) ei ollut ainoa aisteja herkistävä asia. Sisar miehensä kanssa olivat nähneet vaivaa ja käyttäneet aikaa, ja meille se merkitsi juhlaa.

Eilisen nautinto tuntui viipyilevänä hyvänä olona vielä tänäänkin, – mutta myös uupumuksena. Viiden tunnin yöunen jälkeen kuitenkin artikkeli töissä valmistui.

Päivää on leimannut myös uuden blogin työstäminen, – minusta tuntuu kuin saisin uuden vaatteen, uuden takin, kun pian saan näille jutuilleni uudet raamit.

Perheen fuksi on lähdössä seurustelemaan, viikon varrella onkin erilaisia pilheitä piisannut. Kuopus huitelee kylillä. Ja meidän iltamme pehtoorin kanssa kuluu punaviinilasillisen ja syksyn ensimmäisen takkatulen ääressä nuokkuen.

Historiaa

Flow – tekstin tuottamisen riemu

Flow! Pitkästä aikaa. Suljin aamulla työhuoneeni oven, en jättänyt raolleen helposti avattavaksi, en yrittänytkään olla helposti lähestyttävä. Yhtään sovittua tapaamista tai HOPS-sessiota ei ollut; niinpä tein huoneestani tutkijankammion, vetäydyin sinne. Aamukahvilla sentään kävin, mutta eväät söin sorvin ääressä. Kirjoitin. Koko päivän. Pitkästä aikaa flow: työ vie mennessään niin, että yhtäkkiä vain havahtuu: on aika lähteä kotiin.

Tällaisten päivien ansiosta sitä luulee, että tekstin tuottaminen on luomisen juhlaa, eikä tuskaa. Luulee, että historiankirjoittaminen ja -popularisointi on helppoa. Tällaisten päivien fiilis on onneksi se, joka työstä jää päällimmäiseksi.

Voisiko tätä jotenkin stimuloida? Miten haltioituneeseen kirjoittamisentilaan pääsisi useamminkin?

Ruoka ja viini

Tonnikalacrepsit ja hilloffee?

 

Eilen kun eksnaapurit kävivät hakemassa kirjoja lainaksi ja katsomassa reissukuvia laitoin iltapalaa, joiden reseptejä voisin jakaa. Manoffee, alkuperältään Banoffee-kakku, sai uudenlaisen olomuodon kun tein sen hilloista. Olisko se sitten Hilloffee? Lakkoffee? Tänä vuonna hilloja on ollut vähän, mutta minulla on suhteita :). Kiitos ja kumarrus Livon suuntaan. 

Suolaisena oli Crespelle al Tonno. Sellaisia Roomassa on tullut nautittua, ja yhdessä monista italialaisista keittokirjoistani on ohjeenaihio, josta – omapäinen kun olen – oli saatava soveltaa oma versio. 

Tonnikalacrepsit (12 kpl)

Crepes-taikina

5 dl maitoa
4 munaa
4–5 dl jauhoja
40 g voita
1 tl suolaa

Sulata voi ja jäähdytä se. Riko munat ja sekoita maitoon. Lisää jauhot ja suola ja lopuksi sulatettu voi. Laita taikina jääkaappiin turpoamaan tunniksi. Paista ohuita isoja lättyjä, crepsejä, räiskäleitä, minkä nimisiä huvittaa ja jätä sitten jäähtymään.

Täyte:
2 prk tonnikalaa öljyssä (Abba)
1 prk punaista pestoa
1 prk tomaattimurskaa tai valmista pastakastiketta (Pecorino tai Tonno)
½ dl pinjansiemeniä
1 dl parmesaaniraastetta
paljon tuoretta silputtua basilicaa
mustapippuria rouhittuna
Sekoita aineet keskenään.

Levitä täytettä iso ruokalusikallinen tai parikin crepsin päälle ja sitten rullaa tai taittele neljään osaan. Ripottele pinnalle parmesaania ja lämmitä kuumassa uunissa ennen tarjolle tuontia.

_________________________

Miksikö nyt tällainen reseptiikka-postaus? Kalaasiporukasta yksi crepseihin ihastunut ystävä kyseli ohjetta ja toiseksi on NIIIIN nälkä. Töissä häthätää ehdin eväät syödä ja noiden eilisten jälkeen on kurinpalautuksen aika. ´Ei pysty´. Pepsi-Max, ananasmurske ja raejuusto illan eineet. Hyvin ei mene täälläkään… 😉 

Niitä näitä

Henkilökemia

Työhuoneessani kävi tänään poliisi. En ole koskaan ennen tavannut häntä. Keskustelimme yritysmaailmasta, sen taustalla vaikuttavista psykologisista ja henkilökemioihin liittyvistä asioista, keskustelimme historiantutkijan ja poliisityön yhtäläisyyksistä. Keskustelimme siitä, kuinka arjen historia onkaan kiinnostavaa, ja kuinka rikokset kertovat ihmisten arjesta. Yhtäkkiä keskustelimmekin urheilusta ja liikunnan vaikutuksesta ihmisen olemiseen ja tekemiseen, ja tulimme todistaneeksi yhtäpitävästi ja yhteen ääneen, että liikunta on ihmiselle välttämätöntä. 

Merkillistä, miten joidenkin ihmisten kanssa tuntee jotain hengenheimolaisuutta, sielujensympatiaa tai että yksinkertaisesti vain synkkaa heti ensi metreillä. Mistä sellainen tunne ensi tapaamisella tulee? Sekö että molemmat olemme toimineet naisina miehisessä työmaailmassa (poliisi ja onnikkakuski), sekö että arjen historia kiinnostaa meitä molempia vai sekö että molemmilla on insinöörimies vai lopultakin vain se, että meille molemmille liikunta on osa arkea – mikä oli se ratkaiseva tekijä, joka sai tuntemaan, että tämän ihmisen kanssa voisin keskustella tunnin joskus toistekin? 

Historiaa

Naiset ja ura

Vuoden 1938 Kotiliedessä haastateltu amerikkalaisfilmitähti totesi, että hän on tavattoman onnekas saatuaan vaimon, joka ”ei erityisesti pidä puhumisesta, on säyseä ja jolla ei ole haaveita oman tulevaisuutensa tai uran suhteen”. Säyseä? Ei olisi ollut meitsistä filmitähden vaimoksi. Muuten ehkä, mutta että vielä olisi pitänyt olla ”säyseä”!
Prosemma-aiheita etsiskelin ja lehtiä lueskelin. Joten ei se niin hääppönen tämä minunkaan ”urani” ole.
Mainos: Kotiliesi 1938
(klikkaa kuva isommaksi, jotta vallan mainio tekstikin näkyy. Kestää hetken … ).
Ruoka ja viini

Sadonkorjuu- ja kameran ulkoilutuspäivä

Aivan tyven. Aurinkoinen. Ja vielä sunnuntai. Aamu siis. Jo varhain puutarhaan: kasvimaa siistittävä. Keväällä tehtiin töitä, että viime vuotisen kaltaiselta surkealta sadolta välttyisin, mutta tulos ei juuri kummempi. Salaatit, sipulit, lipstikka ja raparperit rehottavat, mutta kaikki muu kitukasvuista. Pehtoori elikkäs perheen pääpuutarhuri epäilee, että kasvimaan reunalla kasvavat kymmenen koivua vievät voiman porkkanoilta ja tilleiltä. Tiedä häntä. Joka tapauksessa kasvimaalla ja talon reunakiveysten välissä kasvaa enemmän villiorvokkeja kuin penkeissä kasviksia ja yrttejä. Puolenkymmentä vuotta sitten meillä oli naapurinrouvan kanssa molemmilla orvokki-innostus, ja sen seurauksena koko lähitienoo on edelleen enemmän tai vähemmän ”orvokkinen”.

Kesäkukistakin enimmät jo kompostoin. Ruukkujen tyhjentäminen ja peseminen on niin paljon ikävämpää kuin keväällä istutus. Mennään kohti pimeää, kohti talvea.

Pihahommien ohessa kuvailin; auringossa makrolla kuvaaminen on mukavaa. Kuvasivun pikaisesti värkkäsin… Vilkaisehan. Pihamme takana pikkumetsässä oli paitsi kuvauksellisia kärpässieniä myös vattuja.

Tein jälkiruoaksi semifreddoa. Tosin pakastimella oli käytävä täydentämässä, että viiden hengen annokseen tuli riittävästi: – 2 dl vaniljavispiä vispataan vaahdoksi, lisätään 1 prk Sunnuntai Vanilja-tuorejuustoa, ½ dl sokeria, 3-5 dl kohmeisia/tuoreita vadelmia, ja lopuksi pussillinen murusiksi rutisteltuja marenkeja. Sitten pariksi tunniksi pakkaseen ja ennen tarjolle tuntia tuoreita vadelmia päälle. Kelpasihan nuorisollekin. Hyvinkin.
Niitä näitä

Lussakka olo

Vaikka eilen meni myöhään (meidän mielestämme puoliyö on myöhä) teatterissa ja illallisella, niin tänään virkistynyt olo. Ehkä juuri siksi. Siis se virkistää, että on oltu ”ulkona”. Teatterissa Suomen hevonen oli mainio: Tuula Väänänen ja Anneli Juustinen vahvoja. Poskilihakset olivat traagiseen loppuun asti kireänä, hymyssä siis.
VMP (K & M toistamiseen ”varamiespalveluasemassa”) seuranamme. Onneksi on ystäviä, joista saa seuraa, vaikka pitkään valmistellut alkuperäissuunnitelmat eivät onnistuneetkaan. Nauru, puhuminen, hiljaa oleminen on luonnollista. Vielä me teemme sen ”alkuperäistenkin” kanssa.

Tänään aurinkoiseen aamuun herättyä rullislenkille (viimeinen tälle vuodelle? pudonneita havuneulasia ja lehtiä jo niin paljon, että Niittyarossa ja Syynimaan takana jo tosi liukasta). Haudalla kävin kertomassa – höpöttämässä itsekseni, tekeekö muut sellaista? – Kalevasta luetut huonot uutiset (sisäpiirin juttu!) ja vein uuden lyhdyn, mikä syksyn kauniissa auringossa tuntui hassulle. Kynttilälyhty kun aurinko paistaa siniseltä taivaalta, mutta tuleehan se ilta, surullinen ilta…

Puolelta päivin duuniin, väitöstä kuuntelemaan. Ehkä on parempi, etten julkisesti kommentoi.

Vielä auringossa – kuinka paljon valo vaikuttaakaan mielialaan! – kotiin ja pitkästä aikaa ohjelmaton lauantaiehtoo; siis www-sivuja, valokuvia, blogiremonttia, musiikkia, viiniä, huomisen sapuskan (saadaan nuoria ruokapöytään!) suunnittelua. Hyvä mieli. Kuitenkin. Mikseipä?

Niitä näitä

Hetken hiljaakin

Ääneni käheäksi töissä puhuneena (HOPSeja, henkilökohtaisia opetussuunnitelmia fuksien kanssa suunniteltu ja kynnyksiä alennettu, tutustuttu) olen mieluusti hiljaa. Istun koneella, järjestelen kuvia ja surffailen (osumana mm. uusi reseptisivu. Myös sivun layout näin uuden blogisivun suunnitteluvaiheessa kiinnitti huomion. Aikas hyvä, eikö?). Ja kenellepä täällä kotosalla puhuisinkaan. Pehtoori lenkillä, poika seukkaamassa, tytär ”akateemisissa aloittajaisissa”. Joka vuosi opiskelijat keksivät uusia nimiä erilaisille kinkereille ja kekkereille, joita pitkin vuotta viettävät. Siinä missä esikoisemme on noissa aloittajaisissa, humanistit ovat Syynimaalla, jollain notskilla makkaran paistossa. En muista nuotioiltaa ennen olleenkaan. O tempora, o mores!

Latinan lausahduksesta pääsenkin aasinsiltamaisesti meidän italian opiskeluumme. Niinhän siinä sitten kävi, että ei kurssille ilmoittauduttu. Pitäisi siis vain itse ryhtyä edes alkeita kertaamaan ennen syyslomaa.  Italian oppikirjan lisäksi yöpöydällä odottaa myös John Dickien Cosa Nostra, Sisilian mafian historia ja Marko Koskisen Passione, intohimona italialainen keittiö. Mutta ennen niitä olisi yksi väitöskirjan käsikirjoitus vielä luettava loppuun. 

Yliopistoelämää

Historian uudet

Historian opiskelijoiden uusi vuosikurssi on vastaanotettu. Oppiaineen porukassa opiskelijoita

  • entistä vähemmän (12)
  • yhtä paljon nuoria naisia ja miehiä
  • reippaan, rohkean – jopa itseironisen – oloisia
  • neljäsosalla jo ammatti/korkeakoulututkinto valmiina
  • viime kevään abeja puolet
  • Oulusta ei yhtäkään, Pohjois-Suomesta melkein kaikki
  • päätös lähteä lukemaan historiaa johtuu 1) mummosta, 2) halusta tehdä ”jotakin oikeaa” (monta vuotta tietotekniikka-alan ammatissa ollut), 3) historianopettajasta, 4) ”ku muualle en päässy” [sillä tiellähän meitsikin, nyt 30 v.!!] 5) kansainvälisiin hommiin halusta, 6) lapsuuden traumasta :), 7) yleissivistystarpeesta.

Hyvä vuosikurssi tästä tulee, vaikka yhä harvemmin opiskelijoiden kanssa oikeasti tutustuu. Johtuuko se vain ikäerosta vai eikö vain viime vuosina ole sattunut sellaisia, joiden kanssa huumorintaju ja/tai ajatukset olisivat sattuneet yksiin. Joskus on sattunut. Onneksi kukaan näistä fukseista ei sentään teititellyt!

Yliopistoelämää

Katson maalaismaisemaa

Yliopiston tehtäväksi on laissa määritelty opetus, tutkimus ja yhteiskunnallinen (vai yhteiskuMMAllinen?) palvelutehtävä. Tänään olen osaltani tehnyt tuota kolmatta. Matkasin Pyhännälle historiatoimikunnan kokoukseen asiantuntijaksi. Että oli aamulla auringossa  riemullista ajella yksikseen, lujaakin, hyvällä, hiljaisella tiellä, kuunnella isolla Rasmusta, Yötä ja TikTakia (taattua suomalaista musiikkia). Talotehtaaseen ja sen ruokalaankin pääsin tutustumaan. Lounaalla muutoin oikein  mukava ja kaikinpuolin  fiksu mies esitti, että vanhojen, menneiden muistelu merkitsee luopumista. ”Historiaharrastuneisuus kertoo ikääntymisestä”. Eihän se nyt hyvänen aika niin mene. Ei olleskaan. 

Väitteen paikkansapitämättömyys tuli todistettua iltapäivällä: kiersin opiskelijan –  jonka työtä historiatoimikunnassa ”valvomme” – kanssa Pyhännän ristiinrastiin, kävimme  katsomassa Tavastkengän kauniit, kumpuilevat peltoaukeat, keisarintiet ja nyt jo kovin kauhtuneet kylänraitit. Nuori mies kertoi kotikuntansa jokaisen talon vaiheista, tiesi ja tunsi historian. Eikä ole kolmeakymmentä. Ettei se historiaan hurahtaminen ole iästä kiinni. 

 

Yliopistoelämää

Syyskuun ensimmäinen

Kirkas, kuulas, kaunis syyspäivä. Opiskelijoita käytävillä, sähköposteissa, piipahtamassa, soittamassa, palaverissa, Snellmanian ruokalassa – jonoiksi asti. No niitähän minä jo olen odottanutkin. Tänään alkaa myös ”vähemmän-syömisen-elämenmeno”. Syyslomalle lähtiessä on painoa oltava kolme kiloa vähemmän kuin nyt. Vielä kun alkaisi Sopranosien uusi tuotantokausi, niin kaikki varmat syksyn merkit olisivat olemassa.  Mutta ei ala, ei. Niinpä vaihtoehdot ovat lenkille lähtö (vieläkö tarkenesi rullistella?), arvosteltavan väitöskirjan luku tai Kalevaan pienen artikkelin muokkaaminen (suomalaisen kotiruoan historiasta olen lupaillut).