Tällä sivulla on kaksi kirjoittamaani, Kalevassa julkaistua artikkelia: ensimmäinen liittyy suomalaisen ruokakulttuurin historiaan ja toinen (alempana) itsenäisyyskynttilöiden historiaan ja merkitykseen.

_________________________________________________________

Reija Satokangas
Makkarakuppeja ja lanttumunkkeja

(Artikkeli julkaistu Kalevassa 4.11.2008.

Lainatessasi mainitsethan lähteen.)

Siinä missä 2000-luvun kotoaan vastikään omaan talouteen muuttanut opiskelija etsii keittokirjoista lihapullareseptiä, siinä 1930-luvun nuori perheenäiti tarkasti keittokirjasta, miten ”linnunlihan säilyynpano” tehtiinkään tai miten ”Tipsykakku” leivottiin. Ensimmäisissä suomalaisissa keittokirjoissa sianlihakastikkeen ohje alkaa sanoin: “Ota sika ja teurasta se” ja 2000-luvulla resepti alkaa sanoin: “Osta marinoitua possun suikalepaistia – - ” Vanhat keittokirjat kertovat paitsi ruokakulttuurin muutoksesta myös suomalaisesta arjesta ja yhteiskunnan muutoksesta.

Tiettävästi ensimmäinen Suomessa käytetty keittokirja oli vuonna 1755 Tukholmassa julkaistu Hjelpreda i hushållningen för unga fruentimber – Cajsa Warghs kokbok. Ensimmäinen Suomessa julkaistu ja suomenkielinen keittokirja oli ”Kokki-Kirja elikkä Neuwoja tarpeellisempien joka-aikasien ja Pitoruokien Laitokseen niin myös monellaisiin leipomisiin ja juotawien panoin ynnä Tarpeellisia tietoja ruokien ja ruoka-aineiden korjusta ja säästystä j.n.e.”. Se ilmestyi vuonna 1849, mutta oli edelleenkin vain käännös. Ensimmäinen kotimainen keittokirja oli ”Hilda-tädin keittokirja” vuodelta 1878. Suomalaisten keittokirjojen historiassa ainutlaatuinen teos on vuodesta 1908 jul-kaistu Kotiruoka. Kotiruoka-kirja on ainutlaatuinen paitsi varhaisen ilmestymisensä myös yhtäjaksoisen julkaisuhistoriansa vuoksi. Viime  vuonna 100 vuotta täyttäneestä keittokirjasta on menossa 74. painos.

Ensimmäisen Kotiruoka-kirjan toimittaja Helsingin Kasvatusopillisen Ruoanlaittokoulun rehtori Edit Reinilän (myöh. Reinilä-Hellman) syntyi Oulussa 1877. Reinilä ja hänen kanssaan kirjaa tehneet opettajattaret Sophie Calonius ja Valma Krank valistivat ja toivoivat saavansa kirjallaan ”hyödyllistä aikaan”: olihan kansalaisyhteiskunnan rakennusvaiheessa, jota 1900-luvun alussa vielä elettiin, naisille suunnatulla kotitalousopetuksella tärkeä tehtävänsä. Toisaalta kirjan tekijöiden oma yhteiskunnallisesti hyvä asema jätti jälkensä Kotiruokaankin. Yli 350-sivuisessa kirjassa julkaistujen 863 reseptin joukossa oli monia ”herraskaisia” ruokien ja leivonnaisten ruokaohjeita, ohjeita sellaisiin ruokiin, joita tarjottiin ennemminkin säätyläiskodeissa kuin maaseudun pirttien tai työläiskaupunginosien yhteiskeittiöiden pöydissä. Perunakroketit, appelsiini-lotta tai hapanimelä korinttikastike eivät todellakaan olleet 1900-luvun Suomessa tavallisia ”kotiruokia”.

Kirjan koko sisältö ja rakenne kertovat, mitä suomalaisessa ruokakulttuurissa on vuosikymmenien aikana tapahtunut. Kotiruoka aloitti Ruoanlaittokoulun opettajien ”mustakantisista vihoista” koottuna reseptikokoelmana, mutta siihen on lisätty vuosikymmenten kuluessa tärkeiksi koettu-ja asioita ja ruokakulttuurin uudet virtaukset, esimerkiksi rasvan vähentäminen ruokavaliosta, on otettu huomioon. Kustantajan ja toimittajien ajassa elämisestä on hyvä esimerkki kuudennen, vuoden 1918 painoksen lisäys, josta nimiölehdellä todetaan: ”sisältävä myös erityisen osaston kalliin ajan ruokareseptejä”. Tuolloin ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäistymiskehitys ja sisällis-sota ja niitä seurannut inflaatio ja elintarvikepula koettelivat koteja, joten keittokirjan ohjeet ”lanttumunkeista” ja ”voikukanjuurikasvista” – joka ”selviää selvikkeettä ja on väriltään kauniimpaa kuin oikea kahvi” – olivat varmasti tarpeen.

Kotitalouksien koneistuminen, naisten kodin ulkopuoliseen ansiotyöhön lähteminen, elintarviketeollisuuden kehitys näkyvät myös keittokirjojen reseptiikassa. Esimerkiksi Kotiruoka-kirjan ensimmäisen painoksen ensimmäinen resepti on ”Hapan leipä” kun taas vuoden 2006 painos alkaa luvulla ”Oikea ravinto terveyden perustana”. Vaikka keittokirjojen reseptiikkaan 2000-luvullakin kuuluu hapanleivän (ruisleivän) ohje, on painopiste muussa kuin ruokaleivän leipomisessa.

Toisen maailmansodan jälkeen leipominen lisääntyi. Kahvileivän leivontaan alkoi vähitellen olla varallisuutta ja raaka-aineita, kahvi vapautui säännöstelystä vuonna 1954, ja 1960-luvun jälkipuolella Suomessa siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon, mikä perheissä lisäsi lauantaisin leipomista. 1950-luvun lopussa, kaupungistumisen voi-mistuessa, perheenäidit olivat yhä useammin ansiotyössä kodin ulkopuolella ja samaan aikaan kotitalousteknologia muutti suomalaisia keittiöitä ja keittämistä. Sähköhellojen ja -uunien yleistymi-nen sekä pakastaminen merkitsevät muutos koti-en arkeen. Jo vuonna 1943 Kotiliesi-lehdessä kerrottiin Pauligin syväjäädyttäneen tuoretuotteita, ja vuosikymmen, pari sen jälkeen suomalaisiin koteihinkin alettiin hankkia pakastimia.

Ja 1960-luvulla jääkaapit korvasivat kafferit, kylmäkomerot, ja silläkin oli vaikutuksensa. Teolliset makkaravalmisteet tulivat koteihin yhtä aikaa jääkaappien yleistymisen kanssa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tallennetun ”Lapsuuteni ruokamuistot” -kokoelman mukaan 1960–70-luvuilla eläneiden lasten ja nuorten yksi uutuussuosikkiruoka oli makkarakupit. Toinen makkara-ruoka, jota tuolloin kodeissa lauantain saunailtoina ja perheaterioilla tehtiin, oli uunilenkki.

1980-luvun lopussa keittokirjoissa käsiteltiin aiempaa enemmän ravitsemusta, ruoanvalmistus-menetelmiä (myös teollista ruokaa) ja -välineitä, aterioiden suunnittelua ja erityisruokavalioita. Suurin osa suomalaisista teki jo työtä, jossa ener-giantarve ei enää ollut niin suuri kuin edeltäneillä sukupolvilla. Perhekoot pienentyivät, harrastukset lisääntyivät, työpaikkaruokalat ja -lounaat tulivat osaksi arkea muuttaen myös kotona nautitun ruoan asemaa ja esimerkiksi perheiden ateriat ”välipalaistuivat”. Nämä kaikki yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset heijastuivat keittokirjoi-hin: reseptien annoskokoja pienennettiin, ohjeita selkeytettiin ja ravitsemussuositukset otettiin huomioon.

Lasagne ja muutamat muut pastaruoat perin-teisen makaronilaatikon ja -vellin lisäksi tulivat mukaan esimerkiksi Kotiruoka-kirjan reseptiikkaan 1980-luvun lopussa, samalla kertaa lisättiin kreikkalainen musaka ja italialainen zabaione. Vanha suomalainen – oululainen – perinneruoka jankki eli leipäressu jäi pois ja pizzareseptit tulivat tilalle. Matkustuksen lisäännyttyä suomalaisten kotiruokakin sai vaikutteita Välimeren maiden keittiöstä. Toisaalta tasatahtia kansainvälistymisen kanssa omakotitaloihin muurattiin leivinuuneja ja perinneruoat tulivat muotiin. Paluu juurille alkoi ruokakulttuurissakin.

REIJA SATOKANGASKahden kynttilän taustalla monta juonnetta

(Artikkeli julkaistu Kalevassa 6.12.2008.

Lainatessasi mainitsethan lähteen.)

Moni suomalainen sytyttää itsenäisyyspäivänä iltakuudelta kynttilät ikkunalle. Mistä kansallisen tavan juuret lähtevät?

(Klikkaamalla kuva suurenee)

Kahden kynttilän sytyttämisen taustalla on monta juonnetta. Suomen kaupungeissa poltettiin jo 1700-luvulla kynttilöitä juhla-aikoina; laittamalla kynttilät ikkunalle saatiin samalla kertaa kaduille ja koteihin valoa ja juhlan tuntua. Näin juhlistettiin ”sekä kotia että katua” tai laajemmin kotia ja isänmaata. Ruotsin vallan aikana kynttilän sytyttämiselle sopivia juhlapäiviä olivat erityisesti kuningashuoneen merkkipäivät. Taustalla oli siis jo tuolloin valtiollinen juhla.

Kun Suomen sodan seurauksena Ruotsin itäisestä maakunnasta 200 vuotta sitten tuli Venäjän vallan autonominen suuriruhtinaanmaa, tapa kunnioittaa hallitsijaa kynttilöin jatkui. Keisarilliset merkkipäivät aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti olivat juhlapäiviä, jolloin oli soveliasta ja sovittua sytyttää soihtuja ja kynttilöitä. Sara Wacklin kertoo muistelmissaan, kuinka Aleksanteri I vuonna 1819 tullessaan Ouluun näki kaupungin ”täydessä juhlavalaistuksessa”, samoin Vaasassa talojen ikkunat olivat valaistuina.

Kun suomalaisuus 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi voimistua, muuttui kynttilöiden polttamisen symbolinen merkitys: keisarillisen perheen lisäksi – tai jopa heidät syrjäyttäen – kynttilöitä sytytettiin kansallisten merkkimiesten J. V. Snellmanin, Elias Lönnrothin ja aivan erityisesti J. L. Runebergin kunniaksi.

Jo elinaikanaan kansallisrunoilijan aseman saaneen Runebergin päivän vietosta tulikin sortovuosina myös Venäjän vastaisen protestin ilmentymä. Juhlavalaistus juuri Runebergin päivänä puolestaan juonsi juurensa Vänrikki Stoolin tarinoihin. Varsinaisesti kynttilä mainitaan vain Matkamiehen näky -runossa, jossa Ramsayn veljesten äiti suree Suomen sodan vuosina menettämiään poikiaan. Yksi runo ei tietenkään saanut suomalaisia sytyttämään kynttilöitä Runebergin päivinä, vaan kansallinen, venäläistämistoimien vastainen liike, jonka tärkeä hahmo Runeberg oli.

Kynttilöiden polttamisella ikkunoilla on ainakin 1700-luvulta juontuvat ja 1800-luvulle jatkuvat valtiollisiin tapahtumiin liittyneet juurensa, mutta miksi juuri kaksi kynttilää? Ensimmäinen selitys on hyvin yksinkertainen: perinteisen ikkunaruudun mallista riippuen oli hyvin luontevaa laittaa kynttilät molemmin puolin pystypienaa.

Valtiollisina, keisarillisina, juhlapäivinä samoin kuin joulun aikaan poltettiin kynttilöitä jo 1800-luvullakin. Aivan kuten matkalla joulukirkkoon Juhani ja Liisikin näkivät: ”Mäen rinteen alla talo törröttää, joka ikkunalla kaksi kynttilää.”

Kahden kynttilän tausta liittyy toisaalta sekin läheisesti Suomen valtiolliseen kehitykseen, nimittäin jääkäriliikkeeseen. Kun Suomesta värvättiin syksystä 1915 miehiä sotilaskoulutukseen Saksaan, ja kun matka sinne alkoi, oli tarjokkaiden päästävä lähtemään salassa. Aktivistien toimintahan oli selkeästi Venäjän vastaista ja nuoria miehiä, tulevia jääkäreitä, koulutettiin Venäjän vihollismaassa Saksassa, joten maasta poistuminen oli tehtävä venäläisten viranomaisten tietämättä.

Vuoden 1916 aikana etappireitit pohjoiseen Pohjanlahden perukkaan ja sieltä edelleen Ruotsin kautta Saksaan kulkivat tiettömiä taipaleita ja venäläiset santarmit ja jotkut kätyreinä toimineet nimismiehet etsivät etappitaloja rekryyttien kiinnisaamiseksi.

Korpikylissä kulkeneet Saksaan pyrkineet nuoret miehet kuitenkin tiesivät, että jos vastaantulevan mökin ikkunalla oli yksi kynttilä tai ei ollenkaan valoa, talossa oli santarmi tai sinne ei muuten kannattanut mennä. Jos ikkunasta loisti kaksi kynttilää, edessä oli turvallinen etappitalo. Kaksi kynttilää merkitsi turvaa, paikkaa, jossa levähtää ja saada syödäkseen matkalla sotilaskoulutukseen.

Nuoret miehet pääsivät Saksaan, Suomi itsenäistyi ja sen jälkeen käytiin itsenäisen valtion pitkäksi ajaksi kahtia jakanut vuoden 1918 sota, sisällissota. Sen jälkeen nuoren valtion itsenäisyysjuhlan vietto ja juhlamenojen muodot eivät olleet ensimmäisiä asioita järjestettäväksi. Marraskuussa 1919 kuitenkin päätettiin, että 6.12. on Suomen itsenäisyyspäivä.

Itsenäisyyden 10-vuotisen juhlan kynnyksellä Itsenäisyyden liitto kannusti juhlavalaistukseen. Kalevassa asiasta tiedotettiin 3.12.1927 seuraavasti: ”- – [on] meitä pyydetty kaupunkilaisten tietoon saattamaan seuraavaa: Jotta valaistus saisi erikoisen juhlaleiman, on valaistuksessa käytettävä mahdollisuuksien mukaan kynttilöitä, jotka asetetaan ikkunalaudalle. Juhlavalaistus sytytetään klo 6 illalla ja lopetetaan ½11 illalla.”

Selvästikin kehotuksella oli vaikutuksensa. Lehdessä voitiin itsenäisyyspäivän jälkeen 8.12.1927 kertoa: ”Valaistu kaupunki tarjosi illalla komean näyn. Varsinkin Seurahuone [nyk. kaupungintalo], Kolmio, Kansallispankki y.m. suuremmat rakennukset kohottivat vaikuttavalla tavalla illan tunnelmaa. Pimeys Suomen Pankin konttorissa herätti yleisössä ikävää huomiota.” Edelleen Kalevassa todettiin, että ”Paitsi julkisia rakennuksia olivat myös yksityiset harvinaisen runsaasti valaistukseen osallistuneet.”

Itsenäisyyden juhlinta jäi vielä 1930-luvulla kuitenkin hyvin vähäiseksi ja vain pienen kansanosan juhlaksi, mutta talvi- ja jatkosota muuttivat suomalaisten käsityksen itsenäisyydestä. Sitä kannatti juhlia ja juhlistaa, vaikkapa kynttilöitä polttamalla.

1960-luvulla radikalismi ja kaiken sotaan liittyvän kieltäminen ja halveksuntakin, tekivät itsenäisyyden juhlimisesta taas kyseenalaista. Suuret ikäluokat eivät halunneet käydä sankarihaudoilla, eivätkä sytyttää kynttilöitä ikkunalaudoille. Traditiot, varsinkaan itsenäisyyden juhlintaan liittyvät traditiot, eivät olleet suosiossa. Myös vasemmiston piirissä kynttilöiden polttamista on usein pidetty taantumuksellisena hapatuksena.

Kynttilät ikkunalla, kynttilät kodille ja kadulle, ovat siellä valaisemassa, juhlistamassa, tavan vuoksi, isänmaan kunniaksi, merkiksi turvasta, mennettein muistoksi. Itsenäisyyspäivän iltana 2000-luvullakin sytytetään satojatuhansia kynttiläpareja ikkunoille