Toivon että huomenna tai ainakin alkuviikosta voin postailla vähän lämpimämmän näköisiä kuvia uimarannalta tai kalderaaroilta tai jostain tulivuoren rinteiltä…  Maisemanvaihto täältä tuntuu epätodelliselta, ansaitsemattomalta, mutta toisaalta tosi mukavalta.

Ei, emme lähde botskilla, vaan kohta lennämme Helsinkiin. Oli sittenkin taas pakko mennä yöksi sinne, sillä lento lähtee aamulla klo 8.15, joten Oulun aamukoneella ei olisi ehditty kyytiin… Lentokenttähotellissa muutama yöunitunti ja sitten kuuden tunnin lento  Teneriffalle.

Olenkin ollut siellä viimeksi 49 vuotta sitten! Arvo Ylppö kun määräsi pikkuveljelle (siihen maailmanaikaan todella, oikeasti pieni)  etelänloman ja hoitoja ja ties mitä ja minäkin sitten pääsin mukaan lämpö- ja valolomalle. Muistikuvat ovat hämärähköt, – eikös aika monilla suomalaisilla keihäsmatkalaisilla… Itse asiassa muistan, kuinka löysin sieltä tanskalaisen kaverin, jonka kanssa uimme ja sukeltelimme ja muistan kuinka opettelin juuri tuolloin aakkosia ja opetin niitä samalla hotellimme tarjoilijalle Mariolle, joka parissa viikossa oppi sujuvasti “ukko, kukko, lukko”.

Nyt edessä oleva reissu lienee hieman erilainen. Hasta la vista! Huomiseen. Toivottavasti.

Äärimmäisen soveliaita, vähintäänkin mielelläni täytettäviä toiveita ja nämä toiveet mielessäni samoilin Stockan herkussa. Ensimmäinen uusi juttu olivat latvialaiset sienet, osterivinokkaita. Kaunis pärerasia ja tytär rakastaa sieniruokia, siis siitä se lähtee.

Sitten valkoista bataattia. Enpäs ole koskaan kuullutkaan. Siis sitä: tekisinkö pakkaspäivän sosekeiton? Bataatti-sieni-sosekeitto? hmmm… ei huono. Mutta sitten kala-liha-tiskillä taas jotain uutta: turskan poskia. Ehdottomasti haluan kokeilla, ja kun tänään “ruokavieraina” kaksi ennakkoluulotonta nälkäistä (mies ja tytär) niin minähän ostan tusinan verran turskan poskia (n. 10 euroa) ja ostin sitten myös yhden miekkakalafileen ja paketillisen kampasimpukoita. Siis kovin kesäistä einestä oli kärryssäni.

Valkoisten bataattiviipaleiden lisäksi lisukkeeksi päätin valmistaa palsternakkapyrettä ja niitä sieniä (oliiviöljyä, voita, valkosipulia, parmesaania, suolaa, mustapippuria). Näistä kaikista herkuista  valmistuneessa safkassa ei ollut muuta ongelmaa kuin, että kokonaisuus oli tylsän värinen. Ei millään saanut kauniin näköisiä annoksia aikaiseksi.

Mutta kaikki oli hyvää, turskan posket erinomaisia. Maku oli kampasimpukoiden ja vaalean kalan (merikrotti? iso ahven?) välimuoto. Paistoin ne suolaisen voin ja oliiviöljyn sekoituksessa, kuumassa valurautapannussa. Hyvin vähän suolaa, ja äärimmäisen pieni ripaus valkopippuria. Ja se oli siinä. Hollandaise-kastike ei ollut huono, mutta kala kalanakin maistui oivalliselle.

_ — – _ -_ — _ _

Tuossa blogin sivupalkissa oikealla on La Gomeran ja Oulun lämpötilat (aamulla klo 6.28  keittiön ikkunan  mittari näytti -27.2 C – ainakin meillä pakkasennätys); niitä katsellessa tämä edessä oleva pakkaaminen tuntuu a) vaikealta ja b) ihan älyttömän mukavalle.

Muumilaaksossa on taikatalvi, eikö?   Taikatalvessa tapahtuu ihmeellisiä asioita, …

Tuosta kuvasta tuli aika hieno pakkasajan taustakuva tietokoneeseen.  Klikkaa kuva isommaksi ja sen jälkeen klikkaa kuvaa hiiren oikealla (kakkos)näppäimellä. Sinulle aukeaa valikko, jossa on kohta “aseta työpöydän taustakuvaksi” tai jotain sen tapaista. Klikkaamalla siitä, saat mörön jääkodin tietskarisi taustakuvaksi. Samalla lailla voit tehdä kaikkien netissä näkyvien kuvien kanssa. Ja minä ainaskin lupaan näitä blogini kuvia sellaiseen käyttää, jos jollekin vain kelpaa.

Pirttipäivään on kuulunut kaikenmoista, pienenlaista. Kamerakurssille harkkaroin vielä omakuva-tehtävän kanssa. Tein haamukuvan. Olen ihan läpinäkyvä… Piiiiitkä valotusaika tekee ihmeitä, jos häipyy välillä kuvasta … Vaatii tietysti jalustan apua tämä tämmöinen kuvailu.

Tästä näkee tuon pyöräkuvasta teettämäni taulun koon aika hienosti.  Nyt lähden sinne kurssille katsomaan, mitä harjoitustöistä sanotaan …

TILAPÄINEN

se että kaikki maailmassa on tilapäistä ei tarkoita samaa kuin että kaikki muuttuu, että maailma muuttuu, että pysyvää on vain muutos, miten se ilmaistaankin, muutoskin on vain tilapäistä, pysyvyys tilapäistä, ja kaikki välttämätön vasta tilapäistä onkin, ruoka muuttuu sonnaksi, juoma virtsaksi, ne ovat vain aineen tilapäisiä muotoja eikä siinä ole eroa vegaanin ja lihansyöjän kesken, tilapäistä on kesä, tilapäistä talvi, tilapäistä lapsuus nuoruus aikuisuus vanhuus, tilapäisyys on elämän edellytys: muutosta me pelkäämme, pysyvyyteen ikävystymme, tilapäisyydestä löydämme tarkoituksen.

Kai Niemisen kokoelmasta Alan oppia (2010)

  Haasteena on ylläoleva teksti, ja jostain syystä minun oli otettava tällainen kuva.
(klikkaamalla suurenee)

Muiden “tilapäisotoksia” täällä.

Rohkaistuin tänäänkin ulos. Tällaisen jäähain kohtasin. Klikkaa isommaksi  ja näet sen terävät ylähampaat paremmin.

Sitten jotain kaunistakin. Tällä talven törröttäjällä on niin kylmä, että sen nenä vuotaa. Näetkös?

Näitä Pikisaaressa kuvatessani yksi vanha mies, hyvin vähissä vaatteissa, muttei ollenkaan kylmissään olevan näköisenä, tuli juttelemaan. Kertomaan, kuinka hänestäkin olisi ollut hienoa oppia valokuvaamaan, mutta koskaan ei ollut aikaa.. puhui itsekseen pitkän tovin, käveli vierelläni ja raataili. Ihan mukava ukkeli. Sanoi sitten lähtevänsä kirjaston lehtisaliin lukemaan, meinasin seurata, mutta en sittenkään mennyt.

Eilen kun tulin kaupungilta käyttämästä äitiä lääkärissä, oli lyhyessä pikaisessa kuvaushetkessäni ihan erilainen kohtaaminen. Juuri kun olin selin aurinkoon ja tarkentelin kameraa kohti Toivoniemeä, kuulin matalan miesäänen takaani huutavan nimeäni. Säpsähdin ihan kunnolla: “Narahdin!” Keskellä tiistai-iltapäivää kaupungilla, vapaalla. Kuka näki, etten ole töissä?

Näin syvällä se on luterilainen työmoraali tai tottumus siihen, että arjessa ollaan työpaikalla. Minulle on käynyt aika montakin kertaa näin viimeisen puolen vuoden aikana… Ja sitten olikin tosi mukava nähdä vanha tuttu. Ihminen joka on sairastanut vuosikausia vaikeaa kivuliasta sairautta, joka vei ennenaikaiselle eläkkeelle, mutta tuttu on nyt löytänyt avun ja kuntoutuu kovaa kyytiä. Hänen kanssaan sitten keskustelimmekin – molempia koskettavasta – työelämästä, siinä olemisesta, sen velvoitteista ja voimasta, välttämättömyydestä tai ylenpalttisesta hypettämisestä.  Asenteista. Omista ja muiden. Jollei olisi ollut – 22 C olisimme varmaan keskustelleet vielä pitkään…

Näin pakkasella mietin sitäkin, kuinkahan juniori pärjää Kainuussa, jossa on liki – 30 C. Toivottavasti niiden ei ole tarvinnut tetsata siellä kovin paljoa, ois enempi ajohommia… .  Vaikka en oikeastaan ole  hirveän riemastunut kuultuani, että joutui poika jotain pommilastia viemään Kajaanista Rovaniemelle.  Vastaisipa tekstariin aika pian.

Kaupungilta tullessa tammikuun iltapäivän aurinkoa oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Kylmä? Kyllä, semminkin kun en ollut varustautunut.

Mutta pakkasessakin pystyy kyllä kuvaamaan; muutamat jipot tekevät sen siedettäväksi, iloksi.

Nyt sitten varoituksen sana: tämä postaus sisältää häpeilemätöntä tuotesijoittelua ja kaupallisia tiedotteita.

Ensiksikin: urheilukaupoissa ja Partio-aitassa myydään pieniä kertakäyttöisiä lämpötyynyjä, jollainen hanskassa takaa, ettei kädet jäädy, vaikka välillä kuvattaessa olisi otettava tumput poiskin. Tällainen pieni hiekkapussin oloinen mytty  pysyy lämpimänä monta tuntia, ja yksi riittää yhdelle kuvaus(tai laskettelu) reissulle. Pidä myttyä vuorotellen eri käsissä, hyvin riittää lämpö. Hinta vaihtelee merkistä ja pakkauksesta riippuen, mutta noin euron kipale.

Toinen pakkasessa kuvaavan hyvä hankinta on rillien ja linssien huurtumisen estäjä. Ainakin minulla on ollut vaikeuksia kun pakkasessa kuvatessa rillit huurtuu kun aikansa pitää kameraa lähellä kasvoja ja hengitys lämmittää sekä kameran etsinaukkoa että rillejä, mikä aikaansaa sen ettei kohta näe juurikaan mitään, ei ainakaan ottaa kelpo kuvia. Optikolta näitä linssien huurteenpoistopulloja löytyy, noin kympin pullo. Siitä riittää pariksikin talveksi.

Sitten ainakin minulle on ollut iloa pienestä (Claes Ohlsonilta ostetusta) taskulampusta. Siinä on hirmuinen valo, josta on ollut joskus iltakuvissa apua. Sekä ulkona että sisällä. Eihän se mikään studiolamppu ole, mutta hyvin tehokas, pikkuruinen valontuoja.

Sitten vinkki objektiivista.

Canonin kameroihin yhteensopiva pikkuinen kevyt (vähän reilut 100 g) ja pieni,

erittäin valovoimainen f 1.8, minkä vuoksi sopii myös sisäkuvaukseen erinomaisesti, nimenomaan tämä hyvä valovoima on ISO ilo,

halpa (n. 100 euroa) kiinteäpolttovälinen (50 mm)  objektiivi.

Ehdottomasti hankinnan arvoinen.

Ja jollet itse valokuvaa – tai vaikka kuvaisitkin – osta kuvia. Osta Vuorotellen.

Vuorotellen-kirjaani on vielä jäljellä – ensi jouluna ei varmaankaan ole. Siinä on paljon ottamiani kuvia, joista on tullut mieluisaa palautetta.

Siis osta nyt joululahja. Tai osta enemminkin itsellesi pieni, satasivuinen katselu-, resepti-, ruokajuttu-, runokirja. Sitä kaikkea Vuorotellen on.  Osta muutama ja pistä jemmaan, kun menet joskus ruokafriikin luo kylään, älä viekään kukkapuskaa, suklaarasiaa tai viinipulloa vaan vie Vuorotelllen. Tai osta kerrankin äitienpäivälahja ajoissa.

Jos tilaat tällä viikolla, ehdin postitella ennen ensi viikon patikointireissua ja sinä ehdit saada  ystävänpäivälahjan kaverillesi annettavaksi.

Lähetä minulle sähköpostia ( reija.satokangas at oulu.fi ) ja kerro,  montako kirjaa haluat ja mihin osoitteeseen ne postittelen. Laitan paluupostissa tiedoksesi pankkitilini numeron. Yhden kirjan hinta ilman postikuluja on 18 euroa, jos ostat useamman ja/tai kirja on pistettävä Itellan kyytiin, niin katso täältä hinnasto (samalla sivulla kirjasta vähän enemmänkin tietoa). Mitä useamman ostat sitä halvemmalla saat. Kovin kauaan tätä ei enää ole myynnissä.

Tulimme juuri Paistinkääntäjien juustomaistiaisista, siksi ylipäätään näin ne revontulet. Mutta en halua enää ulos. Värjöttely lyskan bussipysäkillä riitti tämän illan ulkoiluksi. Istanbulin viihtyisässä kabinetissa ja viihtyisässä seurassa vierähti tovi.  Illan musiikkituokiot olivat liki ylivertaisia, mutta ei viinien ja juustojen yhdistelmissäkään ollut mitään vastenmielistä. Päinvastoin. Espanjalaisia viinejä ja juustoja oli tarjolla yllin kyllin, melkein liiankin kanssa. Mahonia en ollut muistanutkaan, nyt taas muistan. Oivallinen Coronasin kanssa, eikä niinkään rouva Waltraudin seurassa. … Hifistelyä? No joo, mutta mukavaa oli.

Entäs tänään päivällä? Joinakin päivinä voi töpätä enemmän kuin toisina. Minä olen töpeksinyt tänään enemmän kuin paljon, mutta ehkä voisi sanoa, että tekevälle sattuu.

Olin piipahtamassa Linnanmaalla, palaveeraamassa, herättämässä hilpeyttä vinkkeleissä, kahvilla yhden jo aika lailla korvaamattomaksi käyneen kanssa, kirjastossa etsimässä inspiraatiota seuraavaa kolumnia varten ja matkakirjaa La Gomerasta. Ja esimiestäkin kävin tervehtimässä, ja ilokseni sain tämän juuri ilmestyneen uusimman kirjan Suomen mäkihypyn historia. Urheiluhistoria on uusi aluevaltaus oppiaineessamme. Sotaa, liikennettä, sosiaalihistoriaa, nimistöä, koulutuksen ja seurakunnallisen elämän historiaa, politiikkaa ja saamelaisten elämänmenoa meidän porukalla on tutkittu, mutta nyt sitten urheilun historiaakin. Ei hassumpaa. Ja Veikko Kankkosesta oli monta kuvaa! Hyvä kirja!

Aurinko paistaa vaakasuoraan, mutta oikeassa kohdassa sekin voi näyttää miellyttävältä. Varjot ovat pitkiä, mutta lumi pehmentää…

Hangen kimallus ja jäähileet näyttävät mohairilta…

Päivän toinen highlight oli kun nuoriso tuli syömään. Olin luvannut salaattibuffeen (keittiön kaappien tyhjennys alkaa todella olla loppusuoralla) ja tarte flambeeta ja jälkkkäriksi créme brûleen, kahvia ja pullaa halukkaille. Elikkäs kovin ranskalaisella kokkaamisella tämä päivä sujahti.

Tarte flambee, joka on Ranskan vastine pizzalle, on tullut täällä esitellyksi jo viime maaliskuun Alsacen matkan yhteydessä (KLIK). Muutaman kerran olen sitä kotona tehnyt, mutta ohjetta en ole tainnut julkaista. Joten olkoon sitten sen aika nyt.

Kuvassa viime keväänä Riquewihrissä pehtoorin tilaama tarte. Alla tämänpäiväisestä flammenista siivu. En laittanut ollenkaan juustoa, vähän kevennystä …

Tarte Flambee

2 dl haaleaa vettä
10 g hiivaa
½ dl öljyä
11/2 tl suolaa
5 ½ dl vehnäjauhoja

Päälle
1 sipuli, 2–3 rkl ranskankermaa ja savukinkkua. Ja ehdottomasti mustapippuria myllystä.

Sekoita veden joukkoon hiiva, öljy ja suola ja alusta joukkoon vehnäjauhot. Ota taikina leivinpöydälle ja alusta sitä siinä vielä noin 5 minuuttia. Peitä liinalla ja anna nousta.

Leikkaa sipuli ohuiksi renkaiksi. (jos haluat miedontaa sipulin makua kuumenna 2 dl vettä ja keitä sipulia siinä minuutin ajan. Valuta siivilässä ja anna jäähtyä tai sitten käytä  Roscoffin sipulia, se on jo ennen uuniin menoa niin makeaa, ettei ryöppäämistä tarvita). Suikaloi kinkku.

Kuumenna uuni 275 asteiseksi.

Leikkaa taikina kahteen osaan, kaaviloi taikina kahdeksi ohueksi levyksi ja nosta leivinpaperille ja pellille. Levitä taikinalle ranskankerma, sipuli ja kinkku. Jauha päälle mustapippuria ja paista uunissa noin 10 minuuttia ja tarjoa heti.

Kannattaa kokeilla. Täytteitä voi varioida, loputtomiin. Myös makeisiin. Ananas on tässäkin hyvää, ja päärynä. Loraus Grand Marnieria tai calvadosta aateloivat tarten.

Jälkkärinä ollut Créme Brûlee  oli Valion perusreseptillä tehty. Helppoa ja hyvää. Vaikuttaa enemmän gourmandilta kuin onkaan. Ja minulla kun on uusi tehokas, ruokafriikiltä ystävältä lahjaksi saatu tohotin, jolla tehdä ruokosokerin rapsakaksi, niin oli mukava tehdä. Ja maistuihan se.

Kuntoa pitäisi kohottaa, mökillä sairastettu flunssa esti liikkumista ja vei jo olemassaolevaa peruskuntoa alas, mikä ei ole oikein hyvä, kun viikon päästä pitäisi olla timmissä patikointikunnossa. Ja mitä minä tänään teen? Lintsaan lenkin. Verukkeena -17 C ja eilen iltainen myöhään venähtänyt kyläilyreissu Kelloon, mikä piristi – oli mukavaa ja makoisaa, mutta myös väsytti,  pehtoori kyllä pystyi kahden tunnin lenkin käymään…  mutta minä lähden heti aamusta antiikkimessuille.

Ensimmäinen huomio on, että kahdellakin pöydällä on minun kirjojani myynnissä. Siis minun kirjoittamiani, – hassua.  (Kirjallinen tuotantoni on jo antiikkia? ) Toinen huomio, voisin käveleskellä ja ihailla kaikkea vanhaa, astioita, kirjoja, tauluja, laukkuja, kaikkea – vaikka kuinka kauan. Kolmas huomio, messuilla on juuri sitä samaa porukkaa, joka kulkee museoyhdistyksen tilaisuuksissa. Neljäs huomio, porilaisella galleristilla on myynnissä akvarelli, jota olen kohta vuoden olohuoneeseemme etsinyt.  Viidenneksi huomaan, että ehdoton [itseni asettama] astioidenostokielto on suhteellinen käsite: jos kohdalle sattuu Kaj Franckin pienet punaiset Luna-lasit, jotka ovat mökin astiastoon täydellinen lisä, niin silloin ehdoton kielto on helposti kumottavissa.

Nyt takkatuli ja kirja kutsuvat, haittaakse?

Huom. rekka parkissa.

Tuhansia töitä, valvottuja öitä
Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä
Silmiä painaa, ei uni anna lainaa
Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä

Ei uni anna lainaa rekkamiehellekään.
Työaikalainsäädäntö oli tiukkaa jo 19 vuotta sitten. …
Levättävä on välillä…
Vieressä tukkikuormasta purettu rekka ja uni tuli kesken kaiken,
onneksi ei ratissa.

Hmm.. mä oon rekkamies, eessä vapaa
Puhdas paita, kotona kolme yötä
Kello neljältä soi, taas lähti rekkamies
 On [f]ilmeissä tää tosimiesten työtä

Tosimiesten työtä on … Yllä oleva kuva on otettu Helsingissä, jolloin Juniori oli 3½-vuotias ja oli päässyt isänsä kanssa uuden linja-auton hakumatkalle. Soittelivat sitten parin päivän reissultaan minulle kotiin, ja kyselin pojalta, miten on mennyt?

- Hyvin, moon saanu ajjaakki.

- Miten muuten on mennyt, mitäs ootte tehneet ipän kans?

- Hyvin, me on kateltu täällä niitä naisemia.

- Mitä ootte katelleet?

- No Naisemia!

Jotta rekkamies on poika ollut jo pienestä – tosin tuohon aikaan kyllä esitteli itsensä usein riinpiisin mieheksi (Greenpeace siis).

Ja nyt on autosotamies saanut rekkainssin läpi.

Ja minulta on salatieteiden teko nyt ohi. Kokonaan, kaikkineen! Tutkimustulokset ovat julkisia piakkoin. Kerron sitten.

Helpotuksia monenlaisia.

[ps. Kuvat suurenevat klikkaamalla ja kuten huomaatte: vanhojen kuva-arkistojen projekti elää ja voi hyvin.]

Ja herätä useammin niin aikaisin kuin tänään. Aamut on hyviä.

Luin eilen jostain, että luovan kirjoittajan täytyisi oppia löytämään oma äänensä. Olisi löydettävä oma luontainen tapansa kirjoittaa, ja sen pitäisi erottua muista.

Tuollaisen lukemisen jälkeen olen täysin kipsissä kirjoittamaan enää yhtään mitään.

Tänään olen ollut parempi korjaamaan muiden tekstejä ja niiden asemointia. Sanoja ja tavuja, ja desimaaleja.

Mutta lupaan huomenna taas yrittää – kirjoittaa siis.

Nyt ei oma ääni, eikä teksti kulje. Saatikka että ne yhtään mitenkään olisivat yhdistettävissä keskenään.

Turha yrittää.

Alla olevat kuvat on kylläkin otettu autotallin ikkunalasista eikä ulkoa. Jää suurenee klikkaamalla.

Kuvista puheenollen: lajittelimme, lipastimme, nimesimme, pakkasimme pehtoorin kanssa kaikki meidän diat kolmeen pahvilaatikkoon. Yli 2000 diaa meidän reissuilta ennen digi- ja matkakertomusaikakautta. Kuukauden kestäneet Euroopan turneet, telttaretket Italiaan 1978, Englantiin ja Ranskaan 1979 ja Itäblokin maihin 1980, sitten Kreikan ekskursio 1982 ja häämatka Kreetalle 1983,  ja talonvuokrausreissut Kataloniaan, Loiren laaksoon, Alsaceen, Gardalle. Legolandit ja Disneylandit. Opiskeluajan pilheistä ja laskettelureissuista kuvia. Paljon jo silloin.

Aion viedä kaiken digitoitavaksi. Huomenna tsekkaamme vielä lapsista filmatut VHS-kasetit ja minun lapsuuteni kaitafilmit. Nekin samaan pakettiin. Muistot kuvina on tärkeitä. Jäävät näin sitten nuorisollekin ja saadaan taas raivattua tilaa… Juniori skannasikin yhtenä taksvärkkipäivänään joku vuosi sitten ison kasan minun ja äitini albumeista kuvia, joten siltä osin homma jo hanskassa. Nyt vielä nämä …

Tässä vielä niitä Tuiranrannassa (vai oliko nämä Möljältä) otettuja valotuksen harkkakuvia. Puolelta päivin näin tunnelmallista.