Ihan liian monta juttua yhtä aikaa meneillään. Ylikierroksia miljardi, mistä minulla aina välittömästi unen kaikkoaminen jonnekin huitsinnevadaan ja seurauksena aamuyön ankea hereillä olo.

Pieni seesteinen tuokio (uskokaa pois!) luennoidessa. Lapsuuden ja nuoruuden historiasta puhuessa muistan olla hosumatta. Ääni ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Muistan olla välillä hiljaa, ja ilolla panen merkille, että opiskelijat puhuvat. Tai siis keskustelevat, tämänkertainen porukka ei pulputa luennolla. Kuuntelevat ja keskustelevat, kysyvät. Viime viikolla tuli esiin kysymys, johon en osannut heti vastata, en alkuukaan ja lupasin ottaa selvää seuraavalle kerralle. Mutta en onnistunut tietoa hankkimaan, enkä voinut tänäänkään asiaa selittää. Ja mitä tapahtuu: yksi nuori mies, sivuaineopiskelija toi minulle kopion kirjasta, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ja  jossa asia oli selvitetty. Ja luennon jälkeen useampikin kuin yksi käy juttelemassa ja täydentämässä erikoisten nimien kokoelmaani (ks. täältä).  Voiko luennoitsija parempaa toivoa?

Lapsuuden ja nuoruuden historiaan tämä toinenkin episodi. Oma historia… Alkuviikosta löysin serkkuni blogista, hänen kirjoittaessaan auki vanhoja kirjeitä, serkkupuolellemme, jonka olemassaolosta olosta olen kyllä tiennyt, nimen. En ole ennen tiennyt, että serkkupuoleni (aikaa sitten kuollut) nimi oli Antero Tapio.

Eikä siinä vielä kaikki! Löysin myös muutakin omista sukujuuristani. Äitini suvusta on tehty sukuselvitys sekä mummuni että pappani puolelta (tiedättehän Tuulestatemmatttu* jne.) ja näitä opuksia olen kerran jos toisenkin lueskellut ja selaillut, mutta vasta eilen – kun luennolle esimerkkejä etsiessä sukututkimukset olivat taas esillä, hoksaan jotain uutta: karjalais-lounaissuomalaisissa sukujuurissani on virolainen haara!

Ei ihme että on ylikierroksia!

____________________________________________________________________________

* Miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta).

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea.

Kokous, opinto-ohjaus, opetus, kokous, opetus (vai opinto-ohjaus )

Ja kaikissa läpikäyvänä teemana “suuret ikäluokat työllistävät”. Kokouksiin minut vie yhä enemmän  suurten ikäluokkien eläköityminen: meidän tiedekunnassamme on 20 professuuria, joista 13 on tämän ja parin seuraavan vuoden aikana avoinna eläköitymisten vuoksi. Olen – valitettavasti – virkojen täyttöjä valmistelevan työryhmän jäsen. Työryhmällä on myös muita kuin professorien virkojen täyttöjä valmisteltavana, joten kokoustettavaa riittää. Tänään taas yksi kokous, jossa en todellakaan olisi halunnut olla läsnä.

Ja opetuksessakin suuret ikäluokat –  ”nuorempana” voinet hoitaa tämän ja tuon… Noh, se meni kyllä ihan rutiinilla ja mukavasti.

Ja sitten opetettavanakin suuret ikäluokat. Tiedättekö, mikä on yleisin syntymäpäivä Suomessa?

Ja missä sen juuret? Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lapissa sodittiin kevääseen 1945, mutta valtaosa sotilaista kotiutettiin ennen joulua 1944. Kotiinpaluusta kului 9–10 kk kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä. Tasan yhdeksän kuukautta ensimmäisen kotiutumisjoulun (jouluaaton) jälkeen on kaikkien aikojen yleisin suomalaisten  syntymäpäivä: vuoden 1945 elokuun  24. päivänä syntyi 495 lasta.

Vuonna 1947 syntyneitä oli eniten (108 168) … Vielä vuosi 1950 ylitti vuoden 1945 syntyvyys-tason, joten sitä voidaan pitää vielä suurten ikäluokkien (väestöllisenä) kohorttina. 1950-luvullla jo selvästi pienempi kunnes sitten 1958 oli jo pohjanoteeraus… Siis määrässä. Laatuhan sitten korvasi määrän

Tähän sitten loppuu tämänkertainen Arjen historia -luento pätkä.

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä.  Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään.  Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää.  Tai jos juhlaillallisilla  pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis “aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on “elämänura” valinnasta kiinni: “olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää  haastateltavaa ja vain noin puolelle “opeputkeen”  pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin “kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään ] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa “faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

“Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…

Jokaisella itseään kunnioittavalla työryhmän kokoonkutsujalla on kakkulapio mapissaan, paperien välissä. Jotta sellainen päivä tänään.

Tästä se lähti: ensimmäiseksi koristeltava ja kuvattava manteli-suklaa-kirsikka -kakku. Sitten mietittävä kenelle sen syöttäisi? Perheen miehet eivät kuulemma kaikkia kokeilujani enää ehdi/jaksa syödä. Siispä. Kolmannes töihin: lounaskokouksen jälkiruoka-asia järjestyksessä ja kaksi kolmannesta Pehtoorille & pojalle mukaan kun menivät viikottaiselle Jäälin mummula-piipahdukselle.

Sikäli hyvä järjestely, että samalla tulee testautetuksi vähän laajemmalla porukalla näitä viritelmiäni. Annoin itseni ymmärtää – Uotisen sanoin – : “Ei ollut huono.”

Aamupäivällä kandisemmalaisten kanssa hoppua. Miksi kaikki (mukava) tapahtuu samana päivänä, ja sitten en muista olla hiljaa ja cool, vaan höpöttelen kaikenlaista. Hölmö. Kokouksessa höpötyksestä huolimatta hiljaa mielessäni mietin, jotta hyvähän tämä on näin. Joskus hyviäkin ideoita, minullakin. Edes.

Sitten kinkerit. Historiatieteiden kinkerit. Aiemmin ko. tapahtuman nimi oli palautepäivä, sitten info- ja palautepalaveri, ja vastikään järjestetyn nimikilpailun jälkeen joka lukukauden loppuun kuuluvan henkilökunnan ja opiskelijoiden keskinäisen neuvonpidon nimeksi on tullut – yllätys, yllätys – kinkerit. Ensimmäiset syyskinkerit olivat kelpo tilaisuus, jossa keskustelu asiallista ja rakentavaa. Suurin ongelma tuntui olevan, että roimaa palautetta ei puolin, eikä toisin ollut. Yritin esittää, jotta johtuisikohan tuo siitä, että asiat on aikas hyvin.

Muistanpa palautepäivät 10 vuotta sitten! huh! Olin silloin vielä oktr:n (opetuksen kehittämistyöryhmän) pj.  (kuten olin toistakymmentä vuotta, huh!) ja tuntui melko tuskaiselta se ristiveto, jota välillä käytiin opiskelijoiden ja opettajien kesken. Tänään kovin konsensus-henkisiä oltiin. Palaute syksyn info-rumbastani lämmitti, ja muutakin minkä jälkeen mietin, aionko sittenkään keskittyä tutkimukseen, luopua yhdestä tai toisesta asiasta.

Hopusti kotiin. Jääkellarin lohta, katkarapu-coctailia ja uuniananasta. Sellaistahan meillä aina keskiviikkona sapuskana. Heh, ja varmasti. Ei, vaan kuvattavia ruokia edelleen pöytään. Systeri onneksi joululahjaostostensa jälkeen piipahti ruokapöytäämme ja taas kuvattiin ja syötiin. Höpöteltiin, taas. Olinko minä kuulevinani ironiaa hämmästyksessä, että en ole vielä hankkinut iPadia, vaikka jo toista päivää on myynnissä? Etteivät vaan aukoisi minulle päätään nämä perheen miehet?

Nyt olisi kasattava sitä joulusivua. Edes koottava selitys työn viivästymisestä… Paljon muuta ei ehdi kun alkaa Taivaan tulet. Minä joka en juuri sohvalla viihdy, katson tämän sarjan. Aivan ehdottomasti.

__________________________________________________________________________________________

Oliskohan se joulukalenterin ensimmäisen kuvan aika. Makoisaa adventtiaikaa, hyvät blogivieraat!

Periaatteessa koko päivän olen ollut koulutuksessa. Puoleenpäivään asti hurahti Word 2010 -oppia saadessa. Nyt tahtoo sen version omaan koneeseensa! Ja mielummin huomenna kuin ensi viikolla. Kylläpäs siinä oli kaikkia hienouksia.  Vähän jo huolestun, että saattaapi taas lähteä minulla lapasesta. Että vastaisuudessa ovat prujut ja muistiot ulkoasultaan järeämpää laatua kuin hötöksi jäävä sisältö. Uutta Wordia voisi  käyttää melkein taitto-ohjelmana.

Olen virkaani kuuluvan atk-vastaavan tehtävien takia/vuoksi/ansiosta päässyt/joutunut osallistumaan eräällekin tietojenkäsittelyn kurssille. Voisin ihan mieluusti opiskella digitaalista mediaa lisääkin. Erilaisten härpäkkeiden ja ohjelmien, editoreiden ja medioiden käyttöä harrastelisin rutkasti enemmänkin kuin nykyisellään teen. Mistä insinöörimiehelläni on joskus jotain huomautettavaa…

Olen puolileikilläni, mutta pienesti tosissanikin, puhunut, että otan virkavapaata ja lähden jonnekin kansanopistoon suorittamaan jonkinlaista datistin tutkintoa. Oulun lähikunnissakin sellaista olisi tarjolla:  Torniossa pääsisi suorittamaan valokuvaajan ammattitutkintoa ja Haapavedellä on monimediatoimittajan linja. Ja Inarissa olisi vaikka mitä mukavaa tyrkyllä.

Yksi tuttu heittäytyi ja lähti Inariin Saamelaisalueen koulutuskeskukseen opiskelemaan artesaaniksi. Miehän voisin hakea sinne  kans: 120 ov:n datanomi-koulutus ja voisin asustella mökillä ja oppisin oikein kunnon nörtiksi. Voisin samalla opettaa matkailulinjalaisille Lapin historiaa ja kokkipuolen opiskelijoille kävisin vierailuluennoimassa ruokakulttuurin historiasta. Vähänkö olis hieno juttu!

CIA:n vakoojat Kostamuksessa, saamelaisten uskonto 1600-luvulla, keskustelu sosialisoinnista 1940- ja 1950-luvun suomalaisessa sanomalehdistössä, moottorisahan tulo Pohjois-Suomen metsiin ja sen vaikutus ihmisten elämään, isojako Lapissa, — ja minulle mielenkiintoisimpana torppareiden asema ja vapautuminen mikrohistoriallisen tarkastelun keskiössä, voimalaitosrakentaminen versus kalastaminen sodan jälkeisessä Pohjois-Suomessa ja 1800-luvun jälkipuolella papiston “säätykierto”.

Professorin kanssa taas oltiin yhtä mieltä, jotta on meillä ahkeria tutkijaseminaarilaisia ja mielenkiintoisia tutkimustuloksia. On vaan niin hienoa katsella ja kuunnella, kuinka ihmiset ovat tutkimuksestaan innostuneita, sen tekemiseen sitoutuneita, intohimoisesti suhtautuvia. Muistaa hämärästi, että olen minäkin joskus tuollaista kokenut … Ja kyllä, kyllä minusta on hiton mukavaa kun voin/osaan edes jonkun neuvon antaa ja apua tarjota. Poikkeuksellisen paljon keskustelua, poikkeuksellisen paljon opittavaa itse kullakin.

Lasaretissa on mukava kokoontua pitämään seminaaripäivää (minun ei tarvi keitellä kahvia, ja ruoka on PALJON laatuisampaa kuin Linnanmaalla). Miljöö on kaunis – niin, ja historiallinen. Aamuvarhaisesta alkanut päivä hurahti historian havinassa.

Nyt käännös kotona ja illaksi eksnaapureiden luo. Tänään oleminen pelkkiä plussia.

Työyhteisöä ja siinä viihtymistä tänään moneen kertaan tullut mietittyä.

Ensinnäkin aamulla sähköpostissa oli Yliopistolehtoreiden liiton kysely työssäviihtymisestä, yliopistouudistuksen merkityksestä työhön, valtion uudistetun palkkausjärjestelmän vaikutuksesta yksikön tulokseen ja yleiseen ilmapiiriin (lue: kateuteen), rahoituksen muutoksien vaikutuksesta työn mielekkyyteen ja urakehitykseen  ja niin edelleen.

Pitkän ja perusteellisen kyselyn (kuten ne kaikki lukuisat liki viikottaiset kyselyt ovat) kysymyksien rukseja merkatessa hoksasin antavani kovin ristiriitaisia vastauksia: työyhteisö on hyvä,  työyhteisö kannustaa, työ on itsenäistä ja mielekästä, esimies-suhde on kunnossa, kyllä, kyllä saan palautetta työstäni. Mutta: Ei, ei meillä huomata jos joku tekee enemmän töitä kuin toiset, ei, ei meillä palkan suuruus ole mitenkään riippuvainen työn tuloksellisuudesta, kyllä, kyllä meillä on työnjako sukupuolittunutta.

Juuri kun saan 50 kysymyksen kyselyn valmiiksi, näen spostiin tulleen kutsun liittyä Facebook- yhteisöön, joka vaatii työyhteisömme ylimmän johdon eroamista.  - No en sentään liittynyt.

Ja iltapäivällä paluu reilun viikon takaiseen Hyvää päivää -postaukseeni, jossa keskustelimme tervehtimisen tärkeydestä: kommentissaan Taije muistuttaa vielä tervehtimisen merkityksestä – edelleenkin olen samaa mieltä.

Ja samaan aihepiiriin sopii se huolenpito, joka lähimmällä esimiehellä on ollut minun hammasprojektini kanssa. Tänään aamulla ensimmäisenä kysyi, olenko säryltä saanut nukutuksi ja kävi sitten pitkin päivää liki parin tunnin välein huoneessani kyselemässä “miten voit?” Sanoi: “Ei todellakaan tarvi tulla töihin huomenna operaation jälkeen, eikä ennen kuin ensi viikolla.” Mutta sanoi kyllä – toisaalta -  että tulethan kuitenkin lauantaina, kun on se tutkijaseminaarikin…

Esimies on kyllä aina ollut merkillisen huolehtivainen tämmöisissä poikkeustilanteissa. Muistan – lämmöllä –  tapauksen kuuden vuoden takaa, jolloin isäni kuoli (perjantain vastaisena yönä, jolloin olimme, juuri silloin, New Yorkissa – vanhempieni antamalla väitöslahjalomalla). Heti viikonlopun ja reissun jälkeen menin töihin, esimies olisi minut välittömästi lähettänyt kotiin, mutta sanoin, että parempi olla töissä, – pysyn kasassa ja voin töistäkin hoidella hautajaisjärjestelyjä. Kuitenkin yhtenä iltapäivänänä suru vaan hulmahti, tuli kuin tulva, ja juuri kun jotensakin lohduttomasti huoneessani itkin, sattui esimies tulemaan ja huomasi surkean olemukseni, sanoi: “Nyt mennään kuule vanhalle puolelle (siis vähän syrjään) kahville ja syödään pullaa. Pulla auttaa.”  Pullasta viis, mutta oli niin lohduttavaa kun joku huolehti.

Tänäänkin työviihtyvyyttä on lisännyt empatiseeraava esimies.

Ja opiskelijat. Tänään, ja eilen , olen muistanut, miksei minusta ole aamuisin kurjaa lähteä kampukselle. Tämmöisinä päivinä mieluusti toistelen tätä kalenterini etusivulla olevaa lainausta yhdestä maailmankirjallisuuden parhaasta opuksesta:

Älä siis sure, ota mitä saat, tee työsi niin saat elää pitkän ja hauskan elämän. Eikö se olekin ollut hauskaa viime aikoina? Mitä valitat? Se hyvä puoli on tässä työssä, hän sanoi itsekseen ja oli hyvin mielissään ajatuksesta, ettei siinä niinkään paljon merkitse, mitä oppii, vaan millaisia ihmisiä tapaa. Sitten hän oli hyvillään, koska laski leikkiä, ja palasi tytön luokse…

Ernest Hemingway, Kenelle kellot soivat

En ole oikein osannut käyttää sanontaa: “mennä pähkinöiksi” tai “oli ihan pähkinöinä”.  Mutta tänään yhtäkkiä kesken työpäivän tajusin, mitä se tarkoittaa. Menin ihan pähkinöiksi yhdestä tapaamisesta, joita tänään kyllä monenlaisia riitti. Tapaamisten joukossa oli kyllä yksi äärimmäisen surullinen ja minulle huolen jättävä. Mutta yhdestä menin pähkinöiksi.  Pähkinöiksi on kiva mennä.

Kotuksen sivulla on artikkeli, jossa on  kerrotaan, mitä se tarkoittaa, mutta ehkä sitä ei oikein tiedä ennen kuin kokee. Minä olen nyt kokenut.

Toinen uusi (no, ehkei niin kovin uusi, mutta näin historioitsijan näkökulmasta uusi) sanonta on  ”sillä ei ollut kaikki nallekarkit pussissa” ja eri versioita: “sillä ei ollut airot veneessä” tai “Kaikki muumit ei olleet laaksossa”. Tyttäreni hanskaa näitä eri versioita kasapäin.  No tämäkin pätee tähän päivään ja minuun. Oli kyllä homma hanskassa, mutta hanskat hukassa.

Sekavaako? No niin oli tämä, hurjan kiireinen, hämmentävä työpäiväkin.

Nyt aika hiljentää tahtia ja lähteä Slow Food -porukan kanssa Puistolaan syömään ja pitämään ensi vuoden toiminnan suunnittelupalaveria.

Pimeästä pimeään. Sateesta kiiltävä asfaltti ahistaa. Ei jaksa lenkkeillä, ei puhettakaan pyörällä töihin menosta. Töissä pimeys unohtui. Pitkästä aikaa opetusta, silloin ei särje olkavarsi, eikä tiedä valottomuudesta. Ei ajattele aikaa. Marraskuu on tehty töitä varten. Ollut aina.

Ja tiedättekös, mitä täpinöissäni höpöttelin. Piti puhua vuosikurssista, puhuin vuosikerrasta. Enkä vain kerran, vaan kolmesti. Eiköhän yksi fuksi jo virnistäen kysellyt,  että onko hyvät tanniinit?  Olen ennenkin sekoillut viini- ja akateemisten termien kanssa. Tässä vuosikymmen sitten tehtiin kollegan kanssa EU-hankerahahakemusta Tiedeviestinnän maisteriohjelman saamiseksi osaksi Historian laitoksen opetusta. Mieletön ruljanssi (27-sivuinen hakemuskaavake, lobbausta, budjetteja, yli 100-sivuinen ohje hakemuksen tekemiseksi ja niin edelleen. Kaikki EU-hakemusten kanssa tekemisessä olleet tietävät millaista se on. No H:n kanssa väännettiin hankehakemusta aika paineessa ja niinhän sitten lopulliseen hakemukseen, joka kulki myös yo:n johdon kautta, jäi kahteenkin kohtaan, että hankkeen tavoitteena on perustaa “maisteluohjelma” (po. maisteriohjelma). Eipä lapsukset haitanneet. EU-raha saatiin ja maisteriohjelma elää ja voi edelleen hyvin.

__________________________________

Iltasella kuvaprojektit jatkuivat…

Ostin Lissabonista perjantaina kaksi akryylistä valokuvakehystä. Ajattelin, että saattavat olla aika mukavat ja kätevät. Ja ovathan ne! Tulostin toiseen fisun kuvan Lissabonin jättiakvaarioista ja toiseen kuvan Etelä-Afrikan rannikolta Boundary Islandilta, jossa olimme katselemassa pinguja. Kehyksessä on metallitausta ja paksujen akryylimötiköiden pohjassa magneetit.

Kuva laitetaan levyn ja akryylin väliin, ja voila! Mahtavasti kolmiulotteinen kuva on valmis.

Sisustelin niillä sitten kylppäriä …

Mielenkiintoista kun töissä valmistelin tänään keskiviikon tuutoritapaamista, tarkoituksena tarjota eka vuosikurssin opiskelijoille vähän työelämätietoa ja ainakin tietoa, mistä uraohjausta saa. Päivittelin näitä juttuja itsellenikin.  Työvoimahallinon sivulla http://www.mol.fi/avo/ on (uusi?) monipuolinen, laaja, hyvin vakuuttavanoloinen ammatinvalintaohjelma, jolla voi helpottaa omaa ammatinvalintaansa.

Meillä ei lukioaikana ollut koskaan mitään soveltuvuustestejä. Ammatinvalinnanohjaus typistyi siihen kun luokanvalvojatar useammin kuin kerran hyppi pienellä pontevalla kropallaan tasajalkaa kateederilla ja huusi pää punaisena meidän pienelle porukalle, että TEISTÄ KENESTÄKÄÄN EI KOSKAAN TULE MITÄÄN!

Ehkä se oli hyväkin kannustin, koskapa tuosta tuomion saaneesta poppoostamme yhdestä on tullut Oulun ison ala-asteen rehtori, yhdestä juristi, yhdestä ammattikoulun opettaja Ranskaan, yhdestä teatterikorkean käynyt näyttelijä, koneinsinöörikin joukosta valmistui (pehtoori), yhdestä tuli koulukuraattori, muutaman urakehityksestä en ole kuullut mitään ja minullekin on duunipaikka löytynyt.

Mutta palatakseni siihen ammatinvalintatestiin. Tein sen tänään. Testissä ei kysytty suoraan, miksi haluan isona; minähän en suinkaan halunnut historioitsijaksi, en edes ymmärtänyt, en edes vielä yliopistoon päästyäni ymmärtänyt, että jollakin niin mukavalla puuhalla kuin “historoinnilla” voi ansaita leipänsä.   Testissä ensin runsaahkolla kysymysmäärällä kartoitetaan persoonallisuutta ja soveltuvuutta  jne., sitten on vielä kiinnostukset, kyvyt, ammattitaidot, rajoitteet, työn ominaisuudet -kysymyssarjat. Klikkailin kaikki.

Ja sitten tulos: Arkeologi [minähän olen opiskellut sekä yleistä että klassillista arkeologiaa, ja kaivauskokemustakin on ], farmaseutti [tätä minä kyllä ihmettelen], historianopettaja [kuinka viisas testi, nyt voin vakuuttaa opiskelijat, että siihen kannattaa luottaa], isännöitsijä [hmmm...], opinto-ohjaaja [juuri näin!], kulttuurisihteeri [miksei?],  nuoriso-ohjaaja,  projektipäällikkö,  ja sitten kymmenentenä oli kotitalousopettaja!

Melkein noiden ammattien toimenkuvistahan nykyinen työni koostuukinl, vaikka vielä valmistuttuani olin vakuuttunut, että minustahan ei opettaja tule!

Joo ei, ei tarvinnut tämmöisellä testillä  loman jälkeen hakea uskonvahvistusta omaan työntekemisen iloonsa: oli ihan hyvä mennä duuniin. Monella muulla tuntui viikko alkavan tahmeammin…

Mielettömän hieno aamulenkki, pikainen huomisen kestien täydennys_Stocka-piipahdus, järjestelyä, runo korttiin, tukka kondikseen, kamera valmiiksi, missä väitöskirja? ja melkein juosten väitökseen. Tavattoman tiukka väitös oli. Maiju Lassila, Algoth Untola, Algoth Tietäväinen, Irmari Rantamala, Väinö Stenberg, J. I. Vatanen, Liisan-Antti ja Jussi Porilainen  - yksi ja sama mies väitöskirjassa. Nämä monet nimetkö mahdollistivat/vaativat 700-sivuisen opuksen? Paljon muutakin kuin laajuus kritikoitavana. Oliko kaikki tarpeenkaan?

Väitöskahveilla oma äidinkielen openi, juuri se, joka vaati minua kirjoittamaan, lukemaan, oppimaan. Häntä on aina mukava tavata.  Ja minun oli mukava ilahduttaa häntä lahjalla. Mitäs jos kaikki lukio-opettajat olisivat olleet kaltaisiaan? Olisinko oppinut enemmän? Ehkäpä.

Äkkiä väitöskahveilta kotiin. Karonkkapuheen viimeistely, vaatteiden vaihto ja jo viideksi!! karonkkaan. Leppoisa tunnelma, pieni karonkka. Vastaväittäjän kanssa paljonkin juttua. Tuttujakin. Ruoka hyvää. Ja pidin karonkkapuheen ilman kyyneleen häivähdystäkään!  Kollegan kanssa keskusteluja tulevasta, tulevista väittelijöistä. Tulevista töistä… Ja sitten taas hyvä olo, ja merkillisen mukava tunne siitä, että on kuitenkin voinut olla avuksikin – edes vähän. Väittelijän sukulaisten tapaamisen vieraus, tuttuus. Akateemisen maailman protokolla: vieraus toisille ja työn tekemisen täyttymys toiselle.

Nyt taas yksi projekti ohi. Ohi, ja hyvä olo.

Pyysivät muistomerkinjulkistamistilaisuuteen. Opiskelijat siis. On Humanistisen killan 45-vuotisjuhlaviikko, jonka ohjelmassa tänään oli vuorossa muistomerkinpaljastus. Olivat keksineet, jotta noitavainojen uhreilla ei ole Suomessa ainuttakaan laattaa, joten nyt olis sitten aika sellainen aikaansaada. Kaupungilta olivat kinunneet “tontin” paikan (siinä se on Prisman ja Pörhön välissä) ja saaneet komean kiven laatan alustaksi. Meidän käytävältä professori julkistuspuhujaksi ja meille muutamalle “kutsuvieraalle” taksi kampukselta kaupungin toiselle laidalle. Siellä sitten puolenpäivän jälkeen värjöttelimme kostean kylmässä ja kalseassa lokasäässä. Kylmä kuohuviini ei varsinaisesti ilahduttanut, mutta osoitti, jotta protokolla oli hallussa.  Ei meitä ollut paikalla kuin parisenkymmentä, – opiskelijat kertoivat, etteivät monet olleet  uskoneet eivätkä olleet ottaneet todesta, jotta sellainen oikeasti paljastettaisiin.

Limingantullin valinta paikaksi perustuu historiallisiin tosiasioihin; siellä on ainakin yksi noidan mestaus (ei niitä Suomessa poltettu) tehtykin. Mutta miksi juuri Ouluun tällainen laatta? No siksi kun sitä ei missään muualla Suomessa ole. On Oulussa tai tarkemmin ottaen Oulun seudulla 1600-luvulla kourallinen noitia (useimmat miehiä, Iissä yksi pariskuntakin, oliko meidän Hailuodon kaivauksilla löytämämme “Justus Jäppinen” noita?) teloitettu, mutta Suomessa enimmät noitaoikeudenkäynnit on käyty ihan toisaalla (Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla). Humanistien ajatuksena myös – tälläkin tavoin – muistuttaa suvaitsevaisuuden tärkeydestä, mielipiteen vapaudesta, yhtä lailla pyrkimyksenä ajojahtien ja ennakkoluulojen hälventäminen. Humanistien aatteellisuus on kovasti hiipunut ja keskustelun laineet laantuneet sen jälkeen kun killan toiminta 1980-luvun puolivälissä pääsi uuteen nousuun, mutta hienoa, että tällaisia tempauksia vielä – taas – järjestetään.

Kivessä kilven alla hienosti “juonne”, elämän lanka?

Liki tunnin värjöttelyn jälkeen olimme umpijäässä palattuamme takaisin Linnanmaalle. Töiden jälkeenkin vielä kylmäsi, joten tein kuuman sopan. Aika hyvä soppa tulikin.

Savuporo-sulatejuustosoppa

Litra Buljonki-riistalihalientä kiehautetaan, sekaan paketillinen paloiteltuna Koskenlaskijaa (savuporo), sipulihakkelusta (1 -2) , pieni pala mökkireissulta jäänyttä lämminsavuporoa palasiksi ja sekaan. Pienen tovin kiehuttelua ja sitten juuri ennen tarjolle tuomista purkillinen raejuustoa keittoon.

Höyryävä keitto rieskan kanssa maistui. Pehtoorillekin – joka oli päivän puutarhatöissä ollut, kesän jälkiä siivoillut. Ei ollut kuulemma palellut. Mutta eipä ollut ollutkaan nappaskengissä kylmää kuohuviiniä jalkakäytävällä lipittämässä.

Tällaisina päivinä kun tytär on kotona  - ehkä noin kerran kuussa tulee kotikotiin illoiksi lukemaan ja muutamaksi yöksi nukkumaan ja sieni- ja kasvisruoalle, jolla hemmottelen – ei tule iltaisin oltua juurikaan koneella. Ei töitä eikä harrastuksia tehden.

Eilen meillä meni pitkä tovi verratessamme taloustieteellisen ja humanistisen tiedekunnan opetusta, kaikenlaisia käytänteitä, opiskelijoiden ja henkilökunnan pukeutumista, luentotenttejä ja kaikkea muuta tähdellistä läpikäydessä. Edelleenkään valtavien opiskelijamassojen keskellä opiskeleva kauppatieteen ylioppilas ei voi ymmärtää, että minä tunnen kaikki omat opiskelijani nimeltä ja monet hänen kaltaisensa kolmennen vuosikurssin opiskelijat muutenkin, tiedän kotipaikat, valmistumishaaveet, historian kiinnostusalat, elämästä yliopiston ulkopuolellakin.

Minusta historiatieteiden vahvuus (opetuksessa ja muutenkin) on sen pienuudessa. Äärimmäisen harvoin luennoilla on sata opiskelijaa, yli 50 on jo paljon. Seminaariopetusta pienille ryhmille on paljon. Opiskelijoita ehtii ohjata opinnäytetöissään  henk.koht. – jos haluaa. Ja useimmat meillä haluavat.  Sellaisesta ei markkinoinnin laitoksella ole juuri kuultukaan.

Meidän tutkintovaatimuksemme ovat kyllä olennaisesti vaatimattomammat kuin tatkissa. Suoritettavien opintopisteiden kuormittavuus on meillä varmasti vähäisempi. Viimeisen tutkinnonuudistuksen jälkeen tentittävien kirjojen määrä on olennaisesti vähentynyt. Toisaalta meillä on ehkä enemmän itseohjautuvaa opiskelua, tiedonhankkimisen  opettamista ja oppimista, ongelmanratkaisutaitojen kehittämistä kun taas taloustieteen opiskelijoilla harjoitustyötkin ovat selkeästi käytännön työhön valmentavia.

On me muutakin höpötelty, jo vain. Niinkuin numeroista ja luvuista. Ja minä hävisin kuus nolla.

Syksyyn kuuluu opiskelijoiden tulo, ei niiden lähtö.  Tänään kuitenkin kun oli publiikki, oli taas valmistuviakin. Ja tänään valmistui – monien muiden lisäksi – taas yksi sellainen, jonka kanssa on ollut mukava viisi vuotta olla tekemisissä. Jolle on ollut mukava olla opettaja ja jolle on ollut mukava yrittää olla avuksi. Pienen matkan jonkun ihmisen kanssa on samalla tiellä, välillä aika kaukanakin, mutta periaatteessa samaan suuntaan menossa ja sitten nuoret kääntyvät ja sitten itse vain jää jatkamaan matkaa.

Useimpien lähtöä ei edes huomaa, yliopistosta kun lähdetään liukuen, ei ole mitään suurta vuosittaista valmistujaisjuhlaa. Opiskelijat valmistuvat omaan tahtiinsa, ehkä pari kerrallaan. Mukava jos käyvät heippaamassa publiikin jälkeen.

Lähtemättömän jäljen on tehnyt yksi pohjoisesta kotoisin ollut nuori mies, jota olin opiskeluvuosinaan harvakseltaan tavannut, teemaseminaarissani hän ainakin oli ja sitten gradu-vaiheessaan jelppailin aika lailla. Ei ollut ehkä ihan ahkerimmasta kärkijoukosta tämä kaveri, mutta vakaasti eteni kohti maisterintutkintoa. Ei tullut tuore maisteri publiikista papereitaan pokkaamaan, tuli vasta pari päivää sen jälkeen ja poikkesi sitten ovellani. Nosti reppunsa pöydälleni ja jostain sen syövereistä kaivoi Fazerin sinisen suklaalevyn, kohtuullisen ruttuiseksi kääreiltään käyneen suklaalevyn: “Mie ku aattelin, … ku saatiin se graduki valmiiksi.”  Suurinkaan konvehtirasia ei olisi saanut minua iloisemmaksi  - itse asiassa nieleksin kyyneleitä.

Hieman voipunut olo – Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä. Pitkästä aikaa työstä palautetta; monestakin asiasta, moneltakin suunnalta ja monenlaista kommenttia. Ja nyt joka tapauksessa hieman hellittää…

Täällä kotityöhuoneessa, joka on kaunis ulkoapäin (villiviiniin on tullut ruska!), voisin tänä iltana värkkäillä kuvia.

Haluaisin tehdä kesän reissusta Italiaan matkasivun vihdoin valmiiksi, mutta olkapää ei nyt ole yhteistyöhalukas, enkä viitsi riitaantua sen kanssa ihan totaalisesti. Vähän kuvajuttuja kuitenkin sallin itseni harrastaa.

Pehtoori oli tänään käynyt hakemassa kehystettävänä olleet pienet akvarellit, jotka ostin San Gimignanosta.  Isot laitetaan joko ison ruokapöydän viereiselle seinälle tai La Festaan ja pienet ajattelin vielä mökille.

(Kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Taulujen innoittamana ajattelin, josko vihdoinkin saisin tilatuksi Ifolorilta myös muutaman canvas-taulun kesän Toscanan kuvista. Keittiössä jääkaapin ja siivouskomeron päällä on sellaiset sopivat kolot, joihin voisi laittaa vähän väriä. Jos tilaisin taulut taulukaupasta ja galleriasta?

Ifolorilta olen tilannut viime jouluksi kalentereita ja kesällä tein murmelin synttärijuhlista lahjakirjan ja molemmat ovat olleet tykättyjä. Ifolorin systeemi toimi sutjakasti ja painatustyö ainakin noissa projekteissa oli minun mielestäni vallan kelvollista.   Nyt siis kokeeksi canvas-tauluja…

• Sosionomi, kaksi medianomia, autonasentaja (nuori nainen), lastentarhanopettaja (vähän vanhempi mies), matikanopiskelija, biologianopiskelija
• 19-vuotias ja 37-vuotias ja monta siitä välistä
• 18 maskuliinia ja 9 feminiiniä
• Yksi Helsingistä ja yksi Kemijärveltä, - useimmat Oulusta (toisin kuin yleensä)
• Historianopettajien tai isovanhempien innostamina alalle lähteneitä
• Monta jo avoimessa perusopinnot suorittaneita
• Keskimäärin vielä motivoituneempia kuin edelliset vuosikurssit?
• Jänniä etunimiä, yksi oppiaineen kiintiömattikin
• Antiikkiin hurahtaneita, Kekkosesta kiinnostuneita, sotahistorian harrastajia, yhteiskuntakriitikkoja, opettajiksi aikovia, tutkijana leipänsä hankkivaksi harkitsevia
• Avoimenoloisia, paljon puhuvia ovat. Silla lailla myönteisesti paljon puhuvia.

Uusi historian opiskelijoiden vuosikurssi harvinaisen heterogeeninen, oikein reippaanoloinen porukka. Ilo aloittaa heidän kanssaan. Ja minäkin olen jo ääneni heidän kanssaan kuulumattomaksi puhunut.

Fukseille info tänään: oletuksena oli 27 kuulijaa, paikalla tuplamäärä. Ei mennyt ihan putkeen, ei niin kuin olisin halunnut. Kaikkinainen “oma ope” -meininki oli tiessään kun naapurioppiaineiden opiskelijoita oli niin, että paikat loppuivat kesken. Ja tämän lisäksi aika loppui kesken, mikä ei johtunut minun tavastani pulputtaa aika lailla. No iltapäivällä sitten oli  “omia vanhoja” hopsailemassa (henkilökohtaisia opintosuunnitelmia tarkistamassa ja reivaamassa). Se hoitui jo paremmin.

Jos suutarin lapsilla ei ole kenkiä, niin ei ole opintojenohjaajan pojalla opinnoilla suuntaa eikä määrää. Ne muutamat kurssit, jotka toisen vuosikurssin abiturientillamme on hoidettavana, näyttävät ihan yhtä helpoilta ja ihan yhtä vähän lukemista vaativilta kuin kaikkien edellistenkin 12 vuoden läksyt, kokeet, tentit ja esseet.  Ei tartte! Jos meillä on lakkiaiset ensi keväänä niin ihmeissäni olen! Mutta töihinpä ne vaan pojan taas soittivat. Jotta rengaskauppiaan ura on jo pitkällä! “Jotta älä äippä hermoile,” ilmoittaa juniori ja taputtaa minua päälaelle ja lähtee tyttöystävänsä kanssa kirjakauppaan ostamaan ihan jotain muuta kuin koulukirjoja. Onneksi edes lukee.

Kirjat on osa elämää. Matkakirjat ja historiakirjat erityisesti, ja keittokirjat tietysti. Uudet ja vanhat. Vanhat kirjat ovat melkein vielä tärkeämpiä kuin uudet kirjat. Vanhat matkakirjat ja vanhat historiakirjat ovat jo aarteita. Niitä pääsin äsken katsomaan.

Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus ) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 “Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

Olen usein kuntikselle mennessäni ja valoja siellä sytytellessäni (minä kun usein olen siellä ensimmäinen, ja usein ainoakin – kukaan tervejärkinen siellä kuudelta ole!!)) ajatellut, että entäs jos pukuhuoneen lattialle olisi kuollut joku. Varsinkin niinä aikoina, jolloin tyttären kanssa kaksin katselimme mafiasarja Sopranosia, oli edellisen illan telkkariohjelman hämyiset murhajutut vielä muistissa ja vanhaan teollisuushalliin rakennettu kuntosalimme on kuin tehty telkkarisarjan kuvauspaikaksi. Niinpä mielikuvitus auttoi keksimään kaikenlaista. Varsinaisesti en kyllä ole siellä pelännyt.

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus “rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. “Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että “Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä “rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: “Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti “anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

Mistä on syyskuun ensimmäinen tehty?

• opiskelijoista (onpa kiva kun tulitte takaisin. Ja eiku töihin vain)
• professorin poikkeuksellisesta touhottamisesta (meidän pitäisi, muistuta, kirjoitetaanko? autatko? missä se onkaan?)
• kahdeksastatoista sähköpostista (opinto-ohjaus etäopiskelijoille ei ole ihan superhauskaa)
• vesisateesta joka ei haittaa (sisällä olo tuntuu mukavalle, lenkin voi laistaa hyvällä omalla tunnolla)
• osoitteiden hakemisesta (vaikka onneksi ei ollut mun juttu isommasti)
• palelemisesta (flunssaa on liikkeellä, en nyt(kään) haluaisi)
• viidestä vastatusta puhelusta (joo, mukava kun tulet mukaan)
• saman verran soitetuista (onneksi opintoasiainpäällikkö ja toimistosihteeri ovat olemassa)
• eväistä koneen ääressä (no eikös se ollut tarkoituskin jättää syömistä vähemmälle?)
• fukseista (hyvää päivää, anteeksi, saanko häiritä? voisitteko auttaa? – älkää hyvät nuoret teititelkö. Kohteliastahan se on, mutta …)
• projektin julkistamisesta ja käynnistämisestä (elämme jännittäviä aikoja, paluuta entiseen ei enää ole)
• muistoista

Campo di Fiori 7.7.2010, Rooma

Olen joskus aiemminkin (klikkaa ihmeessä) kirjoittanut  tämän jutun:   “Jos olet juoksija, juokse. Jos olet honka, humise.” Jos olet lehtori, lehtoroi?

Tämän työpäivän jälkeen taas kerran mietin, mitä se lehtorointi oikein onkaan? Mitä minä haluan sen olevan? Tänään se on ainakin ollut puhumista. Oikeastaan koko päivän puhumista.  Ei, ei opettamista, ei luentoja, ei seminaareja tai esitelmiä, tosin muutama pieni palaveri/ohjaustuokio ja neuvonpito, mutta siis enimmäkseen puhumista. Tai kuuntelemista, melkein enemmän sitä.

Tänään sain vähän kuin mutkan kautta parikin palautetta  lehtoroinnistani.  Hurjan hienoa oli kun aamulla viikon sisään toinen entinen opiskelijani, jolle olin ollut avittamassa kirjaprojektia, toi uunituoreen kirjan kiitosten kera. Semmoinen voimaannuttaa kummasti. Ja sellainen kertoo, että historialla on vielä kysyntää, opiskelijoille löytyy pieniä projekteja, mikä tekee omastakin työstä mielekästä.

Sitten  muualtakin kuin opiskelijoilta palautetta, johon suhtautuminen varauksellisempaa. Lehtorointi ei ole loputonta toimikuntarumbaa, eihän? Onnistuin yhden jäsenyyden skippaamaan. Lehtorilla enemmän aikaa oikeaan lehtorointiin? Nyt lehtorin olisi löydettävä kandiseminaariaiheita. Olisiko ehdotuksia historian opinnäytetöiden aiheiksi?

Shanghain lista, jolla rankataan maailman yliopistot (20 000), julkistettiin eilen. Ja YLEn perässä Hesari ja muut mediat otsikoivat asiasta näin:

Aalto-yliopisto nousi parhaiden yliopistojen listalle

sitten kerrotaan listasta ja maailman kymmenestä parhaasta (Harvard, Oxford, Cambridge jne) yliopistosta  ja muuta …  plaa, plaa  … ja sitten todetaan vielä:  Aalto nousi listalle!

Nousi? Koko Aaltoa  ei ole ennen ollutkaan, joten se ei voi nousta mistään. Koko pulju on vasta perustettu, ja siihen on yhdistetty ennestään hyviä opinahjoja.  Siis ei mikään nousu, eikä oikestaan mitään uutta. Ja sitten jutun lopussa todetaan, että ai niin, myös Suomen periferia-yliopistot ovat pärjänneet hyvin (Itse asiassa erinomaisesti, ja kun se vielä suhteutettaisiin käytettävissä oleviin resursseihin!)

Kaikkiaan kuusi suomalaista yliopistoa mahtuu tuoreen kiinalaisvertailun mukaan viidensadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Tulos on suomalaisittain katsottuna parantunut viime vuodesta, sillä Aalto-yliopisto on noussut listalle uutena tulokkaana.

Sadan parhaan oppilaitoksen alle jäävät yliopistot niputetaan yhteen aina sata kerrallaan. Niinpä sijoilta 301–400 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot, ja sijoilta 401–500 Jyväskylän yliopisto, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto.

Jutun olisi voinut otsikoida sitenkin, että Suomen kolme parasta yliopistoa ko. listalla olivat Helsinki, Oulu ja Turku.  ja jutun jatko olisi voinut sujua näin: Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen erinomaisen sijoituksen tasolle pinnisti myös Aalto-yliopisto. Ja loppukaneettina oli voinut vielä nakata, että mm. Tampereen yliopisto ei ole yltänyt lähellekään parhaimmistoa.

Yritän vain selittää että lähdekritiikki ei ole tärkeää vain menneitä asioita tutkiessa ja niitä arvottaessa. Sitä ja mediakriittiistä suhtautumista tarvitaan joka päivä.

Ja sitten kun olen vielä kaiken muun lisäksi sitä mieltä, että tuon Shanghain listan sijoitus ei tee meitä yhtään viisaammiksi tai paremmin resurssoiduksi tai mitenkään muutenkaan autuaaksi. Päinvastoin: tärkeä alueellinen koulutustehtävä sekä tieteen, teknologian, kulttuurin että pohjoisen väestön työllistämisen kannalta vain kärsii koko hiton listoihin tuijottamisesta.

Ugh, olen puhunut. Ja tuohtunut.

Vaihteeksi koulutus- ja tiedotuspäivä. Tänään oli tiedekunnan opettajien ja muun henkilökunnan lukuvuoden aloitustilaisuus, joka kulkee nimellä “Missä mennään?” Mietin päivän antia kuunnellessa, eikö olisi jo aika muuttaa tilaisuuden nimeksi Mihin mennään? Tai Mentäiskö jonnekin?

Puhuttiin paljon siitäkin, kuinka opiskelijat (asiakkaat!!??) kohdataan – ihan kuin olisivat jotain potilaita!  Tietysti tykönäni näitä asioita pohdin. Ja tulin siihen tulokseen, että edelleen uskon, että tärkeintä on aito kiinnostus. Ja sitten siellä Lasaretin isossa salissa ajatuksissani tulin miettineeksi monia kohtaamisia ja yhtäkkiä tunsin – vieläkin,  liki vuosikymmenen jälkeen!! – itseni taas kerran idiootiksi. Muistui mieleen yksi moka, yksi monist! Kertakaikkinen, tai oikeastaan kaksinkertainen moka.

Vuosia sitten meillä oli yksi mukava opiskelija, joka ei ollut nuorimmasta päästä ja jolla oli jo koulutus meille tullessaan. Nuori mies teki opinnäytteensä sosiaalihistoriasta, mikä oli sekin yksi  syy, miksi hänen kanssaan tuli oltua tavallistakin enemmän tekemisissä. Muutaman kerran hänen graduntekokesänään satuttiin ruokalaan yhtä aikaa, joten lounastettiin yhdessä joitakin kertoja ja arkistossa  kahviteltiin useinkin kimpassa. Siispä opin tuntemaan hänet keskimääräistä paremmin.

Ja minähän olen ihan työkseni kiinnostunut opiskelijoiden asioista, mutta tämän ko. opiskelijan kohdalla ylenpalttinen uteliaisuuteni sai minut mokaamaan kohtuullisen rankasti.

Kyseisenä päivänä oli juuri tällainen kaunis elokuinen ilma, tuntui jo syksy, mutta lukukausi ei ollut varsinaisesti alkanut. Olin iltapäivällä lähdössä arkistoon: mukanani käsilaukku, pieni mappi, kohtuullisen painava  kannettava (raahattava) läppäri, siihen laturi, epälukuinen määrä irtopapereita, eikä salkkua tai reppua vaan kaikki romppeet pinona sylissä. Lähdin yliopistolta,  etsin katseellani autoani ja huomasin tämän mainitun opiskelijan valkoisen Volkkarin tulevan parkkipaikalle ja autoa ajavan nuoren kauniin naisen.  Ihan vaan mielenkiinnon vuoksi jäin ”huomaamatta, sivusilmällä” katselemaan, jotta josko sattuisin näkemään tämän puheenaolevan opiskelijan avopuolison. Ja siinä tietysti yritän samalla avata autoni ovet, samalla kuikkia muiden autojen yli ja edelleen samalla tunkea itseni tavaroineni autoon, – varovaisesti, ettei läppäri putoa ja ettei paperit lennä. Ja istahdan turvallisesti alas! Takapenkille! Oman autoni takapenkille!

Ja samalla huomaan, että liki viereen parkkeerannut valkoinen Volkkari oli väärä Volkkari, ei siis tutun opiskelijan auto, joten kuljettajakaan ei voinut olla hänen avopuoliskonsa. Uuh! Nousin vaivihkaa takapenkiltä, livahdin ratin taakse ja huristelin arkistolle. Eikä siinä vielä kaikki!

Arkiston parkkipaikalla näen tutun, oikean valkoisen Volkkarin. Olisinpa edes tällä kertaa ollut hiljaa, mutta ei. Tämä tuttu opiskelija kun kerran oli arkistossa minä idiootti menin varmistamaan mokani ja kertomaan, mitä parkkipaikalla oli tapahtunut. Voi hyvä tavaton, että  hänellä riitti hauskaa ja jaksoi useat kerrat siitä virnuilla. Mutta kävipä sitten kerran avopuolisonsa työhuoneessani  esittelemässä.

Jotta on opiskelijoita kohdattu. Ja mokattu kohtaamisissa. Ja monesti.

Eilen olin koko työpäiviän opinto-ohjaajien koulutuksessa. Tämä joka elokuinen “Etappi”-koulutus antaa kovasti tietoa menossa olevista uudistuksista ja tulevista koulutuksista ja mikä vielä tärkeämpää päivän aikana saa “vertaistukea”. Kun meitä kokoontuu kymmeniä eri tiedekuntien ja laitosten ja oppiaineiden (ylläri: meiltä ei tietenkään muita kuin meitsi. argh!) opinto-ohjaajia niin saadaan aina kuulla miten muilla menee, miten ongelmia on ratkottu, mitä uusia juttuja on otettu käyttöön, mikä on pelittänyt, mikä ei.

Ja tauolla tietysti vaihdellaan kokemuksia myös. Muutamia juttuja: kollega oli sähköpostitse (mikä on usein viheliäisintä) yrittänyt ohjastaa pitkän opiskelutauon pitänyttä “palaajaa”, joka oli kysellyt miten uusi tutkinto ja mitoitukset ja opintovaatimukset yms. vaikuttavat hänen kohdallaan. Kollega oli kirjoitellut eräänkin rivin vastauksia, ja mitä vastaa palaava opiskelija? Luettuaan pitkän vastausviestin kirjoitti takaisin, vain ja ainoastaan, että “miten tämä kaikki liittyy kaikkeen?” No siinä kyllä kysytään ohjaajan ammattitaitoa että TUOHON osaisi vastata.

Minulla melkein vastaava tilanne: viime viikolla vastasin eräälle Vaasasta etänä opiskelevalle – tai ainakin sitä yrittävälle -, että historian aineopinnossa on muutamia metodikursseja sekä kandisemma, joilta ei voi olla pois vaan ne vaativat läsnäoloa ja opetus tapahtuu vain kontaktiopetuksena, siis että ne ovat pakollisia ja poissaoloja ei saa olla kuin hyvästä syystä. Ja mitä vastaa vaasalainen: “Miten näiden kurssien suorittaminen sitten sujuu kun en voi tulla Ouluun?” Voi hyvä tavaton! No ei mitenkään!! Ja nämä tarinat ovat tosia. Eivätkä suinkaan ainoita. Paljon pahempiakin on!

Ja sitten tänään olen töissä tehnyt yhtä harjoitustehtävää kurssille, jossa olen keväästä asti ollut. Tein harjoituksen aiheesta, jota olen itse opettanut 15 vuotta! Saadakseni vietyä kaksi opintopistettä korkeakoulupedagogisia opintojani eteenpäin minun on kirjoitettava harjoitustyö asiasta, jota voisin itse oikeasti opettaa muille. No harkka on nyt tehty ja pojot tienattu. Ylivertaisen innostavaa ja motivoivaa.

Tänään oli puhelinvastauskaksituntinen pääsykokeessa käyneille. Saivat soitella ja kysellä pisteet, ja arvelut siitä, jotta pääsevätkö? Minä en kyynelehtinyt, en vaikka jouduin kymmenille sanomaan, että ei, ei aukea yliopiston ovi sinulle syksyllä! Yksi soittaja itki ilosta puhelimessa. Sellaiselle soittajalle oli kiva vastata. Niin kuin niille parille muullekin varmasti sisäänpäässeelle.  Mutta kuinka monelle niistä, joille oli sanottava, että ei, et päässyt, hanki itsellesi elämä muualta, maailma romahti – romahti hetkeksi? Yritin olla sympatiseeraamatta liikoja. Sellaisessa en ole kovin hyvä. No nyt pitkällinen pääsykoerumba on osaltani ohitse.

Ja vääjäämättä tuli tänään mieleen “Ei nimi miestä pahenna”. Sisäpiirin juttu. Hih! Itsepähän olen työryhmän kokoon haalinut. Ainakaan ei vielä harmita. Päinvastoin.  Kysykää minulta, mitä mieltä olen kahden vuoden päästä! No kun tämäkin porukka on nyt työn alkuun asetettu niin alkaakohan työhommat jo helpottua? Hope so.

Nyt värkkään ensi tiistaiksi tietokilpailua. Silloin on historiatieteiden piknik meillä, ja perinteiseen (toinen kerta on jo perinne! sanoo historioitsija) kuuluu tietokilpailu. Aikas hyvä tästä tulee, vaikka itse sanonkin. Voin ensi viikolla julkaista skaban täälläkin. Saatte, hyvät blogivieraat, koetella historian yms. tietämystänne…

___________________

Laiskan puutarhavalokuvaajan päivän otos. Tämän työhuoneeni ovelta puutarhaan päin näyttää juuri nyt tältä. Näyttää siltä että pihlajanmarjahyytelölle on otolliset olosuhteet!

Klikkaamalla suurenevat.

Oulussa, kuten muissakin Suomen kaupungeissa, porvaristo lähti kesän tullessa kaupungin keskustasta lähiseudulle, huviloille. 1800-luvun puolivälissä Helsingillä ja Turulla oli omat huvilayhdyskuntansa; Ruissalo on hyvä esimerkki. Karjalassa säätyläistö ja kauppiaat hakeutuivat Terijoelle kesän ajaksi. Oulussa kauppaporvaristo, laivanvarustajat Snellmanit, Candelinit, Antellit ja Bergbomit ja monet muut rakennuttivat pitsihuvilansa Toppilansalmeen ja Hietasaareen. Porvariston hillitty charmi huokuu tuon ajan huvilavalokuvista. Kaunis muisto vain on jäänyt noista toinen toistaan kauniimmista rakennuksista ja niiden puutarhoista; onneksi Villa Hannala elää uutta kukoistuskauttaan.

Kemijokivarressa oli talonpoikaistaloissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tapana muuttaa nikkarityylin isoista taloista, pirteistä ja kamareista, navettaan. Kun lehmät pääsivät kesällä laitumelle, navetat pestiin ja kalkittiin, ja niissä oli mukava, viileä nukkua. Sotien välisenä aikana ja pitkälle 1960-lukuakin kaupunkilaislapset lähettiin maalle, vanhemmat olivat töissä, joten lapsille oli hyväksi mennä maaseudulle “vahvistumaan”. Pehtoorikin on monta kesää viettänyt sukulaisissa Siikajoella.

Minäkin muistan monien luokkakavereideni suvivirren veisuun jälkeen häipyneen jonnekin “maalle”, mummolaan, mitä minä en voinut käsittää. Meidän molemmat mummolat olivat valovuosien päässä (Tavastilassa ja Perniössä, molempiin yli 500 km) Oulusta, enkä tuntenut kunnolla isovanhempiani, vaikka joka kesä kävimme heitä tapaamassa. Mutta vain tapaamassa. Koskaan ei tullut pieneen mieleenikään, että sinne oltaisiin menty kesäasumaan. Alle kouluikäisenä vietin isot osat kesistä mökillämme, joka oli vain muutaman kymmenen kilometrin päästä kaupungista. Mutta kun se jouduttiin myymään, olen viettänyt kesäni kaupungissa.

Koulujen loputtua, lomien alettua monet muuttavat vieläkin kesäpaikkaan. Ei ehkä huvilayhdyskuntiin, eikä ehkä villoihin, – kaukana porvariston hillytty charmi – mutta mökeille ja pois kaupungista kumminkin.

Mutta se mitä yritän nyt selittää, on se, että meillä oli töissä aiemmin tapana “muuttaa kesäpaikkaan”. Matkalaukkuprofessorit lähtivät Tampereelle tai Turkuun, arkeologit kaivauksille, tuntiopettajilta loppuivat työt ja me muut saimme vetäytyä tutkimuksen tekoon, arkistoihin Helsinkiin tai kirkonarkistoihin pitkin Pohjois-Suomea. Tai ainakin osan viikosta saattoi viettää Maakunta-arkistossa. Hämärästi muistan, kuinka meillä ennen oli aina perjantaisin (myös lukukauden aikana ja silloinkin kun moni lisäkseni oli vielä kulunvalvontalaitteen [lue: kellokortin] “alaisena”) tutkimusvapaapäivä. Silloin pääsi ja oikeasti ehti lähteä arkistoon.

Nyt menee juhannukselle, että saat kaikki raportit, webbipäivitykset, korkeakoulupedagogiset opinnot, koulutukset, jatkotutkijoiden jelppaamiset tehdyksi. Tänäänkin olin ajatellut puolelta päivin siirtyä “kesäpaikkaan”, arkistoon siis, mutta olihan kesätenttikysymykset laadittava, eräskin todistus opiskelijoille sossua ja Kelaa varten kirjoitettava (jostainhan se on opiskelivien ja/tai kesätyöttömien opiskelijoiden elämisenapu saatava).

Mutta huomenna, huomenna lähden Villa Arkistoon.

*****************************************************************************

Tämmöisen värkkäsin (klikkaamalla suurenee). Töissä kun saa niin vähän olla koneen ääressä

Valintokokeen arvostelu on valmis; jyvät akanoista valittu. Selkeitä piste-eroja tuli, mikä on tietysti hyväksi.

Historian pääsykokeessa oli yksi laaja esseekysymys ja sen lisäksi viisi käsitettä/termiä jotka oli selitettävä (max. viisi lausetta/käsite). 160 vastauksen joukossa oli monia mallikkaita, täydet pisteet ansaitsevia vastauksia, mutta sitten oli muutamia riemastuttavia selitysyrityksiä asiasta, josta hakija ei selvästikään tiennyt yhtään mitään.

Erityisen vaikeaa tuntui olevan selittää Yhdistys- ja vakuuskirjaa. Alla sabluuna jota käytin tarkastuksessa. Nuo asiat tietämällä olisi saanut kaksi pistettä

Yhdistys- ja vakuuskirja

• Kustaa III antoi tämän aatelin vastaisessa taistelussa 1789
• YVK rajasi aatelisten privilegioita, suosi porvaristoa, vahvisti kuninkaan asemaa (valtaneuvoston koko, sodanaloitus)
• YVK:ssä talonpojille annettiin täysi omistusoikeus perintötiloihinsa; vahvisti myös kruununtalonpoikien hallintaoikeutta tiloihinsa ja helpotti perinnöksiostoja. Talonpoikaiston vahvistuminen alkoi tästä.

_______________________________________________

Hakijoiden vastaukset. Kokonaan lyhentämättöminä, kirjoitusvirheitä ja oikeakielisyyttäkään korjaamatta …

Yhdistys- ja vakuuskirja

• oli asiakirja, jolla ihmiselle taattiin koskemattomuus pyhiinvaelluksilla.
• olivat eräänlaisia vakuuksia, joita esimerkiksi kuningas ennen valintaansa joutui antamaan valitsijamiehilleen.
• Eri maiden johtajat kokoontuivat 1991 Maastrichtiin, jossa allekirjoitettiin sopimus Euroopan unionin perustaminen.
• asiakirja, joka sai Tanskassa perustuslaillisen aseman.
• oli välttämätön yhdistyksen tai vakuuden haluajalle.
• antoi Ruotsissa luvan luoda puolueita ja kuulua puolueeseen. Kirja luotiin uudenajan alussa.
• antoi luvan perustaa yhdistyksiä ja vakuutti ettei valtio sekaannu.
• valloitettuaan Suomen Ruotsista 1808 Venäjä antoi Suomelle tämän kirjan.
• tehtiin Tanskassa keski-ajalla. Siinä järjestettiin Norjan asioita.
• Siihen kirjattiin 1900-luvun alussa kaikki Suomessa toimivat yhdistykset, joita oli muun muassa raittiusseura. YVK:n avulla olemassa olevia yhdistyksien toimintaa oli helpompi seurata.
• se  myönnettiin tuomarin toimesta.
• YVK on pohjoismaissa kehitetty kirjanpidon malli.
• Tanskassa 1600-luvulla ilmentynyt lakikokoelma, jolla Tanskan varsin alueellisesti hajanaista valtakuntaa pyrittiin keskittämään.
• takasi vakuudet yhdistykseen kuuluvalle työntekijälle ongelmatilanteiden varalle.
• Yhdistyskirjalla saatettiiin perustaa yhdistyksiä. Vakuuskirja taas oli kahden ihmisen välinen sopimus jostakin tietystä asiasta
• [JA SOKERINA POHJOLLA EHDOTON SUOSIKKINI!!]
• Yhdistys- ja vakuuskirja on pyhäinjäänne joka löydettiin Keiteleeltä maailmansotien välissä. Nykyään merkityksetön.

Skandinavismi

• oli aate joka kyti pohjoismaissa. Sen pääideana oli yhteinen pohjoinen valtio jossa jäsen valtiot auttaisivat toisiaan hädässä.
• tarkoittaa pohjoismaiden vetämää linjaa, joissa he ovat samoista asioista suht samaa mieltä.
• niin sanottu ylimääräinen -ismi 1800- ja 1900-luvuilla. Ihmiset toivoivat Skandinavisten maiden yhteistyötä Pohjoismaissa ja halusivat minimoida maiden väliset rajat.

Eerik Pommerilainen

• oli viimeinen viikinkipäällikkö, joka yhdisti Norjan yhdeksi.
• oli entinen viikinki josta myöhemmin tuli Norjalaisten johtaja.
• oli yksi suurimmista viikinkipäälliköistä Pohjolassa. Hän oli myös vahva kristinuskon kannattaja ja pyrki käännyttämään Suomen.

Turskasodat

• käytiin Norjan rannikon seutuvilla, keskiajan loppu vaiheilla. Tanskan viljantuotannon kontrollointi hankaloitti norjalaisten tuotantoa, niin se alkoi keskittyä kalastukseen pitkällä rannikollaan. Tästä aiheutui kiistoja Tanskan kanssa, sillä tanskalaiset pitivät Norjaa omana alueenaan.
• olivat Norjan ja  Tanskan väliset keskiajalla käydyt sodat. Lopulta Norja menetti niissä itsenäisyytensä. Sodat saivat nimensä turskasta joka oli tärkeä vientituote.

Mutta mikä positiivista: ei ainakaan puuttunut yritystä. Ja selittämistähän historioitsijoiden on hallittavakin…

__________________________________________

Vaikka on kylmää, pihasyreeni kukkii  jo. Yleensä juhannukselta.

Nyt on maanantain kaikki semmatyöt luettu ja arvosteltu. Niiden parissa tässä ahertaessani mies ja tytär kuuntelevat Youtubesta musiikkia. Tytär haluaa Coldplayta ja Hot Chili Peppersiä, isänsä Kiti Neuvosen Nuoruustangoa. Niiden sikermä ei oikein skulaa. Mutta sitten löytyy molemmille passeli biisi:  Tapani Kansan Veikko Nieminen! Ja sitten lauletaan… Unohdan huolen joka on vaivannut viikkoja.

Eikä töissäkään huolia tänään. Itse asiassa  hiton hyvä mieli kun yhden opiskelijan projekti onnistuneessa päätöksessä; tilaustyö oli annettu oikealle ihmiselle. Ja toiselle, erityisen lahjakkaalle ja mukavalle pystyn ilmeisesti järjestämään jatkotutkimusapurahaa. Sellaisesta tulee hyvä mieli itselle, itsellekin.

_________________________________________________________________________________________

Tänään kukkii purppurasydän.

Yhteensä paikalle tuli 172, joista 2/3 maskuliineja, joukossa kaksi, joiden sukupuolta en tiennyt ennen kuin näin papereista, seitsemän vasenkätistä, kaksi rastahiuksista, enemmän ponnaripäisiä poikia kuin tyttöjä, viisi myöhästyjää, ei yhtään lippalakkipäistä, syntymävuodet vuosien 1948 – 1991 väliltä ja yksi kynätön. Tulla nyt pääsykokeeseen ilman kynää! Muuten ei mitään ihmeellistä. Ei mitään. Tällä kertaa – vrt. alla yksi aiempi kokemus.

Kopion tähän yhden vanhan jo aiemmin (20.2.09) postaamani jutun pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.

Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan.  Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää “aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.

Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas “tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…

Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja,  ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä “hei-pitäisi-näyttää-henkkarit”. Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, “menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson “eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.

Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!

____________________________________

Puutarhassa on arovuokko jo ensimmäisen kukkansa aukaissut. Pehtoori-puutarhuri suosii pihallamme kasveja joiden nimessä on  Siperian, tundra-, aro-, Lapin, tunturi tai joku muu ankarahkoon kasvuolosuhteeseen viittaava epiteetti. Sekö sitten hänen salaisuutensa koko kesän kukkiviin perennapenkkeihin?