Iltapäivällä oli tarkoitus jo aloittaa toluntuoksuisen kodin tekeminen. Siivota keittiönkaappeja ja sen sellaista. Vielä ei tolu tuoksu. Mutta seuraava kolumni on jo pitkällä ja muutakin kirjallista ja historiallista toimintaa lipsahdin tekemään.

Ja ilta vierähti valokuvauskurssilla.

Enempi vähempi harrastusten päivä. Ei huono päivä ollenkaan.

Sitä minä vaan tässä olen vähän sekavin miettein pohtinut, että juuri kun alan ymmärtää tämän vuorotteluvapaan syvimmän olemuksen, tulee yliopistolta sähköposti, että minun on pikimmiten ilmoitettava, mitä minä aion ensi vuonna opettaa ja minä päivinä mitäkin.

Olen vuosikausia ollut itse vaatimassa opetusohjelman varhaista suunnittelua ja koordinointia, mutta nyt ollaan kyllä jo aika tuhottoman varhain liikkeellä. Semminkin kun se uusi järjestelmä, johon yliopistonkin lukujärjestykset pitäisi upottaa ja syöttää, ei vielä toimi, ja sen soveltaminen humanistisiin aineisiin ja opiskelijoiden varsin monenlaisiin aineyhdistelmiin tullenee olemaan jotensakin monimutkaista. Mutta katsotaan nyt, onko se minun ongelmani vai ei…

Ei melkein yhtään haittaa, että joidenkin projektien kohdalla uhkaa pieni likviditeettiongelma (hyvästi “ilmainen” Rooman matka), ja nyt ei kuitenkaan ole kyse Euroopan velkakriisistä. Nyt ei melkein yhtään haittaa, että kaunis talvimaisema vaihtui karseaksi lohkaksi. Mutta ei se estä, etteikö kaipaisi sinisiä hetkiä…

___________________________

JOULUKALENTERI

- No entäs jos vain istuisit alas ja kirjoittaisit. Tekisit alta pois. Raivaat hommalle tilan, etkä anna minkään sijaistoiminnan keskeyttää asiaa.
- Aivan, onhan se tarpeellista harrastaa liikuntaa, ja ihan totta, vielä tärkeämpää on hoitaa ihmissuhteita ja tavata läheisiä, mutta kun sinun on nyt tämä vain tehtävä. Ennemmin tai myöhemmin..
- Tiedäthän sinä, että tekemättömät työt ne stressaavat eniten, ei se työnteko.
- Ei kannata vielä miettiä, tuleeko siitä hyvä tai erinomainen tai kenties vain välttävä. Ei me voida keskustella siitä ja sen tasosta ennen kuin se on tehty. Ei ole tärkeää, ei edes elinehto, tehdä jotain ainutkertaista, tehty työ on paras työ, perfektionismilla ei tässä maailmassa pitkälle pötkitä. Muistathan, olenhan sanonut niin monta kertaa: tehty työ on paras työ.
- Kyllä sinä kehtaat ja voit sen tähänastisen jo esille tuoda, sittenhän voidaan porukalla katsoa, miten sitä voisi parantaa, jos tarvetta on. Eihän siitä mitään tule, että loputtomiin hierot ja säädät tekstiäsi. Anna muiden jo auttaa…

Näinhän minä olen kymmeniä kertoja opiskelijoiden kanssa joulukuun alussa tai toukokuun alussa keskustellut. Moneen kertaan pitkin vuotta koettanut kannustaa tekemään, perumaan siirtämiset. On keskusteltu kun ovat siirtämässä proseminaarin, kandiseminaarin, laudaturseminaarin esityspäivää, gradun kansituksen päivää tai väitöskirjan esitarkastukseen jättämistä…  Olenhan minä monelle sanonut, että kyllä minä tiedän, mitä tarkoittaa kun on korkea kynnys aloittaa, kun on vaikeaa tehdä ja varsinkin kuinka vaikeaa on lopettaa, kuinka vaikeaa päästää käsistään.

Kuka sanoisi minulle “lopeta siirtäminen”?

Tänään aamuvarhain istuin tähän koneen ääreen ja sanoin ääneen: NYT tämä on tehtävä loppuun. Tässä sitä ollaan. Tuskaisena. En siirrä. Istun ja kirjoitan. Jätin menemättä lenkille, jätin menemättä naisten messuille, jätin menemättä haudalle, jätin soittamatta äidille, sanoin pehtoorille tämän herättyä, että en ole tänään tavoitettavissa.

Sentään ruoan laitoin. Autosotamies morsiamensa kanssa kävivät syömässä. Mutta tässä minä nyt taas istun, – istun vaikka maailman tappiin asti ja kirjoitan – sata kertaa siirtämäni – jutun valmiiksi. En siirrä. Blogauskin on nyt tehty, joten paluu tekstiin, mars!
_______________________________________________

Luulisi, että Oulussa on kovinkin talvista kun katsoo Pepsi-mainosta, jonka japanilaiset kävivät täällä jo melkein kuukausi sitten tekemässä. Kauppahallin edessä kuvattu videopätkä on varsin viehättävä…

Ja koskapa tätä lumenkaipuuta nyt on, eikä yöllä satanutkaan kuin ikävää räntää, vaikka oli lupaus lumesta,  niin joulukalenterissa lumikuva Kakslauttasen risteyksestä viime uudenvuodenaatolta…

______________________________________________________

JOULUKALENTERI

(Klikkaamalla sininen hetki suurenee)

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät “tilitykset” ja “budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. “Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella!

Ja melkein yhtä hyvä on Kempeleestä tehty “kuntakertomus in english”: The Perl of Botnia.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta “ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Mutta tänään todellakin aloitin ne taidehistorian opinnot, joista olen viime vuosina täällä Temmatussakin höpötellyt – - ja olenhan jo perusopintoihin kuuluvan kotimaan ekskun suorittanut, tosin vain satunnaisena matkustajana (Ars longa, vita brevis -turneen tunnelmat täällä). Mutta siis tänään klo 10.15 istuin 35 muun opiskelijan kanssa luentosalissa valmiina aloittamaan syyslukukauden kestävän “Johdatus taidehistoriaan” -luentosarjan. Yksi lemppariluentosaleistani, ja minä istun “siellä toisella puolen”.

En voi mitään, mutta katson, tarkkailen, miten kollega, ystäväni, aloittaa luennon. Kuuntelen hänen sanomistaan, aloittamistaan, sanavalintojaan, oppimiseen motivointiaan. Se mitä kadehdin, on hänen rauhallinen tapansa puhua, pieni viehättävä lounaismurteiden aksentti puheessaan. Hänelle tuskin kukaan koskaan  sanoo luennolla niinkuin minulle joskus etupenkin pojat ovat huomauttaneet “hengitä välillä”.

Yritän olla mahdollisimman huomaamattomana, kuitenkin oman oppiaineen opiskelijat hoksaavat “sinä täällä??”.  Istun luennolla ja opin. Mietin, miten aika kuluu paljon hitaammin “pulpetissa” kuin “kateederilla”. Eikä tarkoita, että olisin pitkästynyt, mutta luennoidessa puolitoista tuntia ei tahdo minulle koskaan riittää. Mietin muistiinpanojen tekemistä, mietin, miten opettajan on hyvä sanoa sanottavansa, jotta olennainen erottuisi. Ehkä tällä eka kerralla opinkin enemmän luennoimisesta kuin taiteen tutkimisesta. Vaikka siitäkin niin paljon, että ensi maanantaina menen mielelläni jatkamaan.

____________________

Petäjäveden kirkko pari vuotta sitten ekskursiolla – opiskelijana silloinkin. Tai ainakin satunnaisena matkailijana.

Nukuimme yli kahdeksaan ja kunhan jouduimme lähdimme tahoillemme tunturiin. Pehtoori patikoimaan poroaidalle ja minä maastopyörällä kohti Laanilaa, ja kohti Prospektorin kaivosta. Välillä hyvä näinkin. Pehtoorin runkonopeus on paljon nopeampi ja kunto kovasti korkeampi kuin minun, sitä paitsi minun toistuva pysähtelyni kuvaamaan, keskeyttää reippaan kävelyn ja toisaalta minä en saa rauhassa kuvata kun pehtoori jo viuhtoo edellä, sitä paitsi yritän kuitenkin (periksi kun en hevin anna) pysyä perässä…

Siispä tänään molemmille oma tahti, oma reitti. Ja sää? Ihan mielettömän kaunis! Aurinkoa, kovaa, mutta lempeää etelätuulta. Valo ihan huikea, kirkas. Vihdoinkin alan oppia käyttämään alivalotusta, ja sitten leikin vielä uuden polarisaatiosuotimen kanssa. Halpa lysti, joka näköjään auttaa vastavaloon kuvatessa saamaan taivaasta sinisen.

 Ikinä ennen ei ole ollut mahdollista olla tähän aikaan täällä, joten kyllä nyt on nautittu. Samaan aikaan kun kuulee uutisista vuorotteluvapaiden rajoittamisesta ja korvausten pienentämisestä on jotenkin tuplatyytyväinen, että sittenkin rohkenin tämän tehdä. Mutta ei tämä ihan ongelmitta mene; kahtena viime yönä hirmuisesti unia opiskelijoista, ikäviä unia, unia ikävästä. Hölmöhän olen, mutta ei voi mitään. 

* (miksei kukaan kommentoinut aamun kommenttini rivien hyppelyä!! ihan hölmöjä tekstejä siellä oli… )

________________________________________________

Meillon metsässä nuotiopiiri …

– Joissakin kouluissa ei voi pitää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, Kamila sanoo.
Myös oppilaat saattavat kommentoida opettajien pukeutumista.
– Siinä pyritään nolaamaan opettajaa hetkellisesti ja oppilaiden kommentointi on suorempaa kuin kollegoilla.

Aikas hurjalta kuulostaa. En minä kyllä tiedä, että yliopistolla (ainakaan humanistisella puolella) opiskelijat tai kollegat opettajien vermeistä huomauttelisivat. Ulkonäköpaineita toki on itselläkin, vähän , ja minustakin duunissa kuuluu olla siisteissä kamppeissa, mutta että “täydellisiä”, “näytettävä opettajalta” ja että kahta päivää peräkkäin ei samassa neuleessa luentoa voisi pitää.  Enpä ole kuullut yliopistossa tuommoisesta. Varmasti paineet ovat kiinni itsetunnosta ja iästä, asemasta ja yhteisöstä.

Tuosta on “näytettävä opettajalta” on omakohtaisia kokemuksia luennointiurani alusta. Vastikään maisteriksi valmistuttuani minut pistettiin pitämään luentoa oman graduni aiheesta, ja minä tomppeli tietysti intopinkeänä tartuin tilaisuuteen ja luennon kasasin. Mutta kun oli luennoitava omille kurssikavereille ja monille aiemmin aloittaneille! Siihen maailmanaikaan kun ei ollut homma eikä mitään lukea maisteriksi kahdeksan tai kymmenenkin vuotta ja kun mie maisterin paperit puolessa tuosta ajasta tein, niin olin vähän pentu luennoimassa. Ja esimies, emeritusproffa kun ruukasi vielä pukeutua liituraitaan, mirriin ja kultaisiin kellonvitjoihin, niin olihan niitä paineita. Ja mikä avuksi? Ei muuta kuin ostamaan Vuokon mekko. Ja varmasti oli helman pituus alle polvien. Oltiin niin opettajaa, niin opettajaa.

Nyttemmin ongelmat ovat vähän toisen suuntaisia. Mieluusti käytän farkkuja ja vakosammareita, villatakkeja ja paitapuseroita, jumpperi olkapäillä ja sitten jakut ja bleiserit vain kun on sellaista pönäkämpää ohjelmaa tiedossa. Erityisesti ekskursioille lähtiessä koetan katsella jotain mahdollisimman vähän “tätiä” ylle. Viimeksi vai viimeistä edelliselle lähtiessäni ja pakatessani, pehtoori jo kysyi, että ootkos sinä muuttamassa jonnekin, kun koko garderobi on esillä ja koetteilla.

Jonkun kerran opiskelijat ovat kommentoineet pukeutumista. Muistanpa tämmöiset: “Vitsi sullon ihana poolo, mistä? Paljonko?” tai “Ootkos suoraan mökiltä tulossa, kun vetimet on vähän semmoset?” tai “Oikein on ope kukkamekon pistäny kevään kunniaksi!” Jotta eipä ole mitään mieltä pahoittavaa kohille sattunut.

Ja luulen etten ole ainoa, jolle itselle passelit kamppeet antavat hyvän olon, vähän kuin vapauttavat olemaan. Ei tartte miettiä, ei sitten ole paineitakaan.
________________________________________

Kitzbühel-sivulla on pari matkapäivää lisää:
http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/index.htm

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan “infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa “läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – -
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa “aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus “en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa “uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden “Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone)  –  silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja,  lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …

Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…

(klikkaamalla suurenee)

Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.

Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta  tähdellistä.

Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen “poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman  autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…

Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin,  avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.

Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!

Kävimme pehtoorin kanssa äsken pyörällä kaupungisssa (meidän vuorikiipeilijöiden täytyy koettaa liikkua aina kun mahdollista) ja olimmekin aika kauan. Etsimme meille päiväreppuja sinne Alppi-turneelle. Onhan meillä mökillä yksi pieni reppu, johon mahtuu vesipullot, kompassi ja kamera, sadeviitta ja kartta, tulitikut ja nenäliinoja. Eikä sitten juuri muuta. Ja sitten minulla on city-reppu, jota käytän duunimatkoilla ja kamerareppuna. Mutta nyt me halusimme/tarvimme uudet isommat reput. Aiotaan Lapissakin tehdä vähän aiempaa pitempiä taivalluksia tulevan vuoden kuluessa.

Ja menimme sitten Partioaittaan, jossa saimme vähintäänkin erinomaista palvelua. Ja nyt meillä on reput. Hienot ovat: varustetaso on kuin sporttiautoissa. On ilmaviilennettyä selkämystä ,  ja leveät viilekkeet ja kaikkinensa ihan reppujen a-luokkaa!

Ja sitten  minulla on yhdeltä parhaalta duunikaverilta saamani retkilusikka. The Spork.  Limited Edition.  Siis ei mikä tahansa tupperi-muovi-turhake. Parasta tässä oli lahjapuhe. Tämä lahjanantanut  työkaveri on ollut meillä vasta pari vuotta ja olen sitten ollut hänelle lähin jelppaaja ja mentori (hieno sana eikö?) koskapa hoidamme omissa oppiaineissamme suunnilleen vastaavia hommia. Hän on verraton verbaaliakrobaatti – erityisesti kirjallista tekstiä tuottaessaan – mikä taas tänään tuli ilmi.

Aamuvarhain kun olimme vasta kaksistaan (kuten yleensäkin aamuisin) duunissa hän tuli huoneeseeni vallan ovelan näköisenä, kädet selän takana ja aloitti (voi kunpa osaisin kirjoittaa puoliksikaan niin mainiosti kun hän puhui):

“Kun meillä nyt ainakin vähään aikaan on viimeinen yhteinen työpäivä [hän lähtee huomenna Japaniin]  ja kun eläköitymisesi lähenee [muistanette sen lehtijuttuun jääneen virheen] haluaisin nyt muistaa jollain pienellä ja samalla  kiittää  avusta –

Kun nyt olen antanut itseni ymmärtää, että lomallasi haluat nimenomaan aikaa ja rauhaa, ajattelin hankkia jotain niihin liittyvää. Mutta kun aikaa ei voi panna pulloon, tuli mieleeni, että hakeudut varmaan pohjoiseen, tuntureiden katveeseen rauhaan ja patikoimaan, joten päätin ostaa sinulle maastopuvun. Mutta hyvin pian huomasin, että nehän ovatkin varsin hintavia, ja – kuten tiedät -  yliopistonlehtorin tulot eivät ole kovinkaan mittavat, päätin luopua ideastani, semminkin kun en edes tiedä kokoasi.

Ja sitten tulinkin ajatelleeksi että ehkä sittenkin olisi parasta muistaa jollakin, mikä liittyy ruokaan. [evästelemme hyvin usein yhtä aikaa työpaikan kahvihuoneessa, ja minulla on paha tapa urkkia, ja aivan!: pyytää saada maistaa hänen eväitään. Hänellä kun on japanilainen vaimo, joka pakkaa miehelleen evääksi kaikkea muuta kuin ruisleipäviipaleet ja jukurtin tai eilisen makaroonilaatikon jämät. Tulemme siis usein keskustelleeksi ruoasta, japanilaisesta ruoasta, suomalaisesta ruoasta  ja... ] Pian ajatuskulku johtikin siihen, että muistan jollain, joka liittyy sekä retkeilyyn että ruokaan: the Spork. Ja nimenomaan tällainen hohtoversio. Se heijastaa pimeässä. Voit Lapissa jos sinne aiot kerran pidemmäksikin aikaa jäädä, nauttia kaamoksessakin herkkuja… ”

Nyt minulla on siis superhieno reppu ja ihan ylivertaisen erinomainen lusikka-haarukka, joten voin jo laskea päiviä lomaan: viisi. VIISI työpäivää. Vain? Enää? Vielä?

Huomennakin on.