Yliopistonkirjastossa oli (museoyhdistyksen) tilaisuus, jossa holvien aarteita oli esillä. Onneksi jaksoin mennä (lue: jäädä työpaikalle), vaikka jo varhaisina aamuyöntunteina olinkin heräillyt (pieniä ylikierroksia, on se vaan niin jännää tämä lukukauden aloitus :)) ja kampukselle raahautunut.

Mutta siis siitä vanhojen inkunaabeleiden, Raamattujen, arkkiviisujen ja matka- ja historiakirjojen esittelytilaisuudesta … Acerbin, Schefferuksen ja Messeniuksen kirjat olen joskus vuosia sitten, emeritusprofessorin kanssa kirjoja tehdessämme, nähnyt, mutta monia uusia harvinaisuuksia oli kirjastoomme saatu. Ja minulle niin tärkeä Oulun Wiikko-Sanomia! Olen aina nähnyt sen vain mikrofilmeinä, nyt livenä. Pienestä se on riemu revittävä.

Wiikko-Sanomien helmikuun 1834 “Seka-Sanomien” ykkösuutinen:

Lissabonista kuuluu, että Don Migueli ei ole mennyt sovintohon, jota hänelle jo monet kerrat on tarittu, Don Pedron puolesta, Europan isoin valtakuntain asia-miehiltä. Don Miguelin asia-mies Londonissa, kapteeni Elliot, on vielä Englannista saanut ostaa laivat herrallensa; mutta Don Pedron Amiraali, Napier, joka on saanut asiasta tievon, aikoo laivastoineen purjehtia niitä vastaan …  [ varustelu meneillään, sotatoimet jatkumassa]

Pehtoorin pohjoisen tuntureilla patikoidessa, kun minun on tyytyminen piakkoin vain pyörälenkille, laitan tähän kuvan Schefferuksen Lapin historiasta.

Otin kymmeniä kuvia… Varmaan Tuulestatemmatussa niistä tulette vielä monta näkemään. Mutta nyt ulos! Nukahdan muuten.

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus “rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. “Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että “Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä “rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: “Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti “anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

]]> http://www.satokangas.fi/blogi/2010/09/monenlaista-miesseuraa/feed/ 0 http://www.satokangas.fi/blogi/2010/09/tasta-se-lahtee/ http://www.satokangas.fi/blogi/2010/09/tasta-se-lahtee/#comments Wed, 01 Sep 2010 15:39:13 +0000 Reija http://www.satokangas.fi/blogi/?p=8394 Mistä on syyskuun ensimmäinen tehty?

• opiskelijoista (onpa kiva kun tulitte takaisin. Ja eiku töihin vain)
• professorin poikkeuksellisesta touhottamisesta (meidän pitäisi, muistuta, kirjoitetaanko? autatko? missä se onkaan?)
• kahdeksastatoista sähköpostista (opinto-ohjaus etäopiskelijoille ei ole ihan superhauskaa)
• vesisateesta joka ei haittaa (sisällä olo tuntuu mukavalle, lenkin voi laistaa hyvällä omalla tunnolla)
• osoitteiden hakemisesta (vaikka onneksi ei ollut mun juttu isommasti)
• palelemisesta (flunssaa on liikkeellä, en nyt(kään) haluaisi)
• viidestä vastatusta puhelusta (joo, mukava kun tulet mukaan)
• saman verran soitetuista (onneksi opintoasiainpäällikkö ja toimistosihteeri ovat olemassa)
• eväistä koneen ääressä (no eikös se ollut tarkoituskin jättää syömistä vähemmälle?)
• fukseista (hyvää päivää, anteeksi, saanko häiritä? voisitteko auttaa? – älkää hyvät nuoret teititelkö. Kohteliastahan se on, mutta …)
• projektin julkistamisesta ja käynnistämisestä (elämme jännittäviä aikoja, paluuta entiseen ei enää ole)
• muistoista

Campo di Fiori 7.7.2010, Rooma

Tämän työpäivän jälkeen taas kerran mietin, mitä se lehtorointi oikein onkaan? Mitä minä haluan sen olevan? Tänään se on ainakin ollut puhumista. Oikeastaan koko päivän puhumista.  Ei, ei opettamista, ei luentoja, ei seminaareja tai esitelmiä, tosin muutama pieni palaveri/ohjaustuokio ja neuvonpito, mutta siis enimmäkseen puhumista. Tai kuuntelemista, melkein enemmän sitä.

Tänään sain vähän kuin mutkan kautta parikin palautetta  lehtoroinnistani.  Hurjan hienoa oli kun aamulla viikon sisään toinen entinen opiskelijani, jolle olin ollut avittamassa kirjaprojektia, toi uunituoreen kirjan kiitosten kera. Semmoinen voimaannuttaa kummasti. Ja sellainen kertoo, että historialla on vielä kysyntää, opiskelijoille löytyy pieniä projekteja, mikä tekee omastakin työstä mielekästä.

Sitten  muualtakin kuin opiskelijoilta palautetta, johon suhtautuminen varauksellisempaa. Lehtorointi ei ole loputonta toimikuntarumbaa, eihän? Onnistuin yhden jäsenyyden skippaamaan. Lehtorilla enemmän aikaa oikeaan lehtorointiin? Nyt lehtorin olisi löydettävä kandiseminaariaiheita. Olisiko ehdotuksia historian opinnäytetöiden aiheiksi?

Aalto-yliopisto nousi parhaiden yliopistojen listalle

sitten kerrotaan listasta ja maailman kymmenestä parhaasta (Harvard, Oxford, Cambridge jne) yliopistosta  ja muuta …  plaa, plaa  … ja sitten todetaan vielä:  Aalto nousi listalle!

Nousi? Koko Aaltoa  ei ole ennen ollutkaan, joten se ei voi nousta mistään. Koko pulju on vasta perustettu, ja siihen on yhdistetty ennestään hyviä opinahjoja.  Siis ei mikään nousu, eikä oikestaan mitään uutta. Ja sitten jutun lopussa todetaan, että ai niin, myös Suomen periferia-yliopistot ovat pärjänneet hyvin (Itse asiassa erinomaisesti, ja kun se vielä suhteutettaisiin käytettävissä oleviin resursseihin!)

Kaikkiaan kuusi suomalaista yliopistoa mahtuu tuoreen kiinalaisvertailun mukaan viidensadan maailman parhaan yliopiston joukkoon. Tulos on suomalaisittain katsottuna parantunut viime vuodesta, sillä Aalto-yliopisto on noussut listalle uutena tulokkaana.

Sadan parhaan oppilaitoksen alle jäävät yliopistot niputetaan yhteen aina sata kerrallaan. Niinpä sijoilta 301–400 löytyvät Oulun ja Turun yliopistot, ja sijoilta 401–500 Jyväskylän yliopisto, Aalto-yliopisto ja Itä-Suomen yliopisto.

Jutun olisi voinut otsikoida sitenkin, että Suomen kolme parasta yliopistoa ko. listalla olivat Helsinki, Oulu ja Turku.  ja jutun jatko olisi voinut sujua näin: Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen erinomaisen sijoituksen tasolle pinnisti myös Aalto-yliopisto. Ja loppukaneettina oli voinut vielä nakata, että mm. Tampereen yliopisto ei ole yltänyt lähellekään parhaimmistoa.

Yritän vain selittää että lähdekritiikki ei ole tärkeää vain menneitä asioita tutkiessa ja niitä arvottaessa. Sitä ja mediakriittiistä suhtautumista tarvitaan joka päivä.

Ja sitten kun olen vielä kaiken muun lisäksi sitä mieltä, että tuon Shanghain listan sijoitus ei tee meitä yhtään viisaammiksi tai paremmin resurssoiduksi tai mitenkään muutenkaan autuaaksi. Päinvastoin: tärkeä alueellinen koulutustehtävä sekä tieteen, teknologian, kulttuurin että pohjoisen väestön työllistämisen kannalta vain kärsii koko hiton listoihin tuijottamisesta.

Ugh, olen puhunut. Ja tuohtunut.

Puhuttiin paljon siitäkin, kuinka opiskelijat (asiakkaat!!??) kohdataan – ihan kuin olisivat jotain potilaita!  Tietysti tykönäni näitä asioita pohdin. Ja tulin siihen tulokseen, että edelleen uskon, että tärkeintä on aito kiinnostus. Ja sitten siellä Lasaretin isossa salissa ajatuksissani tulin miettineeksi monia kohtaamisia ja yhtäkkiä tunsin – vieläkin,  liki vuosikymmenen jälkeen!! – itseni taas kerran idiootiksi. Muistui mieleen yksi moka, yksi monist! Kertakaikkinen, tai oikeastaan kaksinkertainen moka.

Vuosia sitten meillä oli yksi mukava opiskelija, joka ei ollut nuorimmasta päästä ja jolla oli jo koulutus meille tullessaan. Nuori mies teki opinnäytteensä sosiaalihistoriasta, mikä oli sekin yksi  syy, miksi hänen kanssaan tuli oltua tavallistakin enemmän tekemisissä. Muutaman kerran hänen graduntekokesänään satuttiin ruokalaan yhtä aikaa, joten lounastettiin yhdessä joitakin kertoja ja arkistossa  kahviteltiin useinkin kimpassa. Siispä opin tuntemaan hänet keskimääräistä paremmin.

Ja minähän olen ihan työkseni kiinnostunut opiskelijoiden asioista, mutta tämän ko. opiskelijan kohdalla ylenpalttinen uteliaisuuteni sai minut mokaamaan kohtuullisen rankasti.

Kyseisenä päivänä oli juuri tällainen kaunis elokuinen ilma, tuntui jo syksy, mutta lukukausi ei ollut varsinaisesti alkanut. Olin iltapäivällä lähdössä arkistoon: mukanani käsilaukku, pieni mappi, kohtuullisen painava  kannettava (raahattava) läppäri, siihen laturi, epälukuinen määrä irtopapereita, eikä salkkua tai reppua vaan kaikki romppeet pinona sylissä. Lähdin yliopistolta,  etsin katseellani autoani ja huomasin tämän mainitun opiskelijan valkoisen Volkkarin tulevan parkkipaikalle ja autoa ajavan nuoren kauniin naisen.  Ihan vaan mielenkiinnon vuoksi jäin ”huomaamatta, sivusilmällä” katselemaan, jotta josko sattuisin näkemään tämän puheenaolevan opiskelijan avopuolison. Ja siinä tietysti yritän samalla avata autoni ovet, samalla kuikkia muiden autojen yli ja edelleen samalla tunkea itseni tavaroineni autoon, – varovaisesti, ettei läppäri putoa ja ettei paperit lennä. Ja istahdan turvallisesti alas! Takapenkille! Oman autoni takapenkille!

Ja samalla huomaan, että liki viereen parkkeerannut valkoinen Volkkari oli väärä Volkkari, ei siis tutun opiskelijan auto, joten kuljettajakaan ei voinut olla hänen avopuoliskonsa. Uuh! Nousin vaivihkaa takapenkiltä, livahdin ratin taakse ja huristelin arkistolle. Eikä siinä vielä kaikki!

Arkiston parkkipaikalla näen tutun, oikean valkoisen Volkkarin. Olisinpa edes tällä kertaa ollut hiljaa, mutta ei. Tämä tuttu opiskelija kun kerran oli arkistossa minä idiootti menin varmistamaan mokani ja kertomaan, mitä parkkipaikalla oli tapahtunut. Voi hyvä tavaton, että  hänellä riitti hauskaa ja jaksoi useat kerrat siitä virnuilla. Mutta kävipä sitten kerran avopuolisonsa työhuoneessani  esittelemässä. :)

Jotta on opiskelijoita kohdattu. Ja mokattu kohtaamisissa. Ja monesti.

Ja tauolla tietysti vaihdellaan kokemuksia myös. Muutamia juttuja: kollega oli sähköpostitse (mikä on usein viheliäisintä) yrittänyt ohjastaa pitkän opiskelutauon pitänyttä “palaajaa”, joka oli kysellyt miten uusi tutkinto ja mitoitukset ja opintovaatimukset yms. vaikuttavat hänen kohdallaan. Kollega oli kirjoitellut eräänkin rivin vastauksia, ja mitä vastaa palaava opiskelija? Luettuaan pitkän vastausviestin kirjoitti takaisin, vain ja ainoastaan, että “miten tämä kaikki liittyy kaikkeen?” No siinä kyllä kysytään ohjaajan ammattitaitoa että TUOHON osaisi vastata.

Minulla melkein vastaava tilanne: viime viikolla vastasin eräälle Vaasasta etänä opiskelevalle – tai ainakin sitä yrittävälle -, että historian aineopinnossa on muutamia metodikursseja sekä kandisemma, joilta ei voi olla pois vaan ne vaativat läsnäoloa ja opetus tapahtuu vain kontaktiopetuksena, siis että ne ovat pakollisia ja poissaoloja ei saa olla kuin hyvästä syystä. Ja mitä vastaa vaasalainen: “Miten näiden kurssien suorittaminen sitten sujuu kun en voi tulla Ouluun?” Voi hyvä tavaton! No ei mitenkään!! Ja nämä tarinat ovat tosia. Eivätkä suinkaan ainoita. Paljon pahempiakin on!

Ja sitten tänään olen töissä tehnyt yhtä harjoitustehtävää kurssille, jossa olen keväästä asti ollut. Tein harjoituksen aiheesta, jota olen itse opettanut 15 vuotta! Saadakseni vietyä kaksi opintopistettä korkeakoulupedagogisia opintojani eteenpäin minun on kirjoitettava harjoitustyö asiasta, jota voisin itse oikeasti opettaa muille. No harkka on nyt tehty ja pojot tienattu. Ylivertaisen innostavaa ja motivoivaa.

Ja vääjäämättä tuli tänään mieleen “Ei nimi miestä pahenna”. Sisäpiirin juttu. Hih! Itsepähän olen työryhmän kokoon haalinut. Ainakaan ei vielä harmita. Päinvastoin.  Kysykää minulta, mitä mieltä olen kahden vuoden päästä! No kun tämäkin porukka on nyt työn alkuun asetettu niin alkaakohan työhommat jo helpottua? Hope so.

Nyt värkkään ensi tiistaiksi tietokilpailua. Silloin on historiatieteiden piknik meillä, ja perinteiseen (toinen kerta on jo perinne! sanoo historioitsija) kuuluu tietokilpailu. Aikas hyvä tästä tulee, vaikka itse sanonkin. Voin ensi viikolla julkaista skaban täälläkin. Saatte, hyvät blogivieraat, koetella historian yms. tietämystänne… ;)

___________________

Laiskan puutarhavalokuvaajan päivän otos. Tämän työhuoneeni ovelta puutarhaan päin näyttää juuri nyt tältä. Näyttää siltä että pihlajanmarjahyytelölle on otolliset olosuhteet!

Klikkaamalla suurenevat.

Kemijokivarressa oli talonpoikaistaloissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tapana muuttaa nikkarityylin isoista taloista, pirteistä ja kamareista, navettaan. Kun lehmät pääsivät kesällä laitumelle, navetat pestiin ja kalkittiin, ja niissä oli mukava, viileä nukkua. Sotien välisenä aikana ja pitkälle 1960-lukuakin kaupunkilaislapset lähettiin maalle, vanhemmat olivat töissä, joten lapsille oli hyväksi mennä maaseudulle “vahvistumaan”. Pehtoorikin on monta kesää viettänyt sukulaisissa Siikajoella.

Minäkin muistan monien luokkakavereideni suvivirren veisuun jälkeen häipyneen jonnekin “maalle”, mummolaan, mitä minä en voinut käsittää. Meidän molemmat mummolat olivat valovuosien päässä (Tavastilassa ja Perniössä, molempiin yli 500 km) Oulusta, enkä tuntenut kunnolla isovanhempiani, vaikka joka kesä kävimme heitä tapaamassa. Mutta vain tapaamassa. Koskaan ei tullut pieneen mieleenikään, että sinne oltaisiin menty kesäasumaan. Alle kouluikäisenä vietin isot osat kesistä mökillämme, joka oli vain muutaman kymmenen kilometrin päästä kaupungista. Mutta kun se jouduttiin myymään, olen viettänyt kesäni kaupungissa.

Koulujen loputtua, lomien alettua monet muuttavat vieläkin kesäpaikkaan. Ei ehkä huvilayhdyskuntiin, eikä ehkä villoihin, – kaukana porvariston hillytty charmi – mutta mökeille ja pois kaupungista kumminkin.

Mutta se mitä yritän nyt selittää, on se, että meillä oli töissä aiemmin tapana “muuttaa kesäpaikkaan”. Matkalaukkuprofessorit lähtivät Tampereelle tai Turkuun, arkeologit kaivauksille, tuntiopettajilta loppuivat työt ja me muut saimme vetäytyä tutkimuksen tekoon, arkistoihin Helsinkiin tai kirkonarkistoihin pitkin Pohjois-Suomea. Tai ainakin osan viikosta saattoi viettää Maakunta-arkistossa. Hämärästi muistan, kuinka meillä ennen oli aina perjantaisin (myös lukukauden aikana ja silloinkin kun moni lisäkseni oli vielä kulunvalvontalaitteen [lue: kellokortin] “alaisena”) tutkimusvapaapäivä. Silloin pääsi ja oikeasti ehti lähteä arkistoon.

Nyt menee juhannukselle, että saat kaikki raportit, webbipäivitykset, korkeakoulupedagogiset opinnot, koulutukset, jatkotutkijoiden jelppaamiset tehdyksi. Tänäänkin olin ajatellut puolelta päivin siirtyä “kesäpaikkaan”, arkistoon siis, mutta olihan kesätenttikysymykset laadittava, eräskin todistus opiskelijoille sossua ja Kelaa varten kirjoitettava (jostainhan se on opiskelivien ja/tai kesätyöttömien opiskelijoiden elämisenapu saatava).

Mutta huomenna, huomenna lähden Villa Arkistoon. :)

*****************************************************************************

Tämmöisen värkkäsin (klikkaamalla suurenee). Töissä kun saa niin vähän olla koneen ääressä :)

Historian pääsykokeessa oli yksi laaja esseekysymys ja sen lisäksi viisi käsitettä/termiä jotka oli selitettävä (max. viisi lausetta/käsite). 160 vastauksen joukossa oli monia mallikkaita, täydet pisteet ansaitsevia vastauksia, mutta sitten oli muutamia riemastuttavia selitysyrityksiä asiasta, josta hakija ei selvästikään tiennyt yhtään mitään.

Erityisen vaikeaa tuntui olevan selittää Yhdistys- ja vakuuskirjaa. Alla sabluuna jota käytin tarkastuksessa. Nuo asiat tietämällä olisi saanut kaksi pistettä

Yhdistys- ja vakuuskirja

• Kustaa III antoi tämän aatelin vastaisessa taistelussa 1789
• YVK rajasi aatelisten privilegioita, suosi porvaristoa, vahvisti kuninkaan asemaa (valtaneuvoston koko, sodanaloitus)
• YVK:ssä talonpojille annettiin täysi omistusoikeus perintötiloihinsa; vahvisti myös kruununtalonpoikien hallintaoikeutta tiloihinsa ja helpotti perinnöksiostoja. Talonpoikaiston vahvistuminen alkoi tästä.

_______________________________________________

Hakijoiden vastaukset. Kokonaan lyhentämättöminä, kirjoitusvirheitä ja oikeakielisyyttäkään korjaamatta …

Yhdistys- ja vakuuskirja

• oli asiakirja, jolla ihmiselle taattiin koskemattomuus pyhiinvaelluksilla.
• olivat eräänlaisia vakuuksia, joita esimerkiksi kuningas ennen valintaansa joutui antamaan valitsijamiehilleen.
• Eri maiden johtajat kokoontuivat 1991 Maastrichtiin, jossa allekirjoitettiin sopimus Euroopan unionin perustaminen.
• asiakirja, joka sai Tanskassa perustuslaillisen aseman.
• oli välttämätön yhdistyksen tai vakuuden haluajalle.
• antoi Ruotsissa luvan luoda puolueita ja kuulua puolueeseen. Kirja luotiin uudenajan alussa.
• antoi luvan perustaa yhdistyksiä ja vakuutti ettei valtio sekaannu.
• valloitettuaan Suomen Ruotsista 1808 Venäjä antoi Suomelle tämän kirjan.
• tehtiin Tanskassa keski-ajalla. Siinä järjestettiin Norjan asioita.
• Siihen kirjattiin 1900-luvun alussa kaikki Suomessa toimivat yhdistykset, joita oli muun muassa raittiusseura. YVK:n avulla olemassa olevia yhdistyksien toimintaa oli helpompi seurata.
• se  myönnettiin tuomarin toimesta.
• YVK on pohjoismaissa kehitetty kirjanpidon malli.
• Tanskassa 1600-luvulla ilmentynyt lakikokoelma, jolla Tanskan varsin alueellisesti hajanaista valtakuntaa pyrittiin keskittämään.
• takasi vakuudet yhdistykseen kuuluvalle työntekijälle ongelmatilanteiden varalle.
• Yhdistyskirjalla saatettiiin perustaa yhdistyksiä. Vakuuskirja taas oli kahden ihmisen välinen sopimus jostakin tietystä asiasta
• [JA SOKERINA POHJOLLA EHDOTON SUOSIKKINI!!]
• Yhdistys- ja vakuuskirja on pyhäinjäänne joka löydettiin Keiteleeltä maailmansotien välissä. Nykyään merkityksetön.

Skandinavismi

• oli aate joka kyti pohjoismaissa. Sen pääideana oli yhteinen pohjoinen valtio jossa jäsen valtiot auttaisivat toisiaan hädässä.
• tarkoittaa pohjoismaiden vetämää linjaa, joissa he ovat samoista asioista suht samaa mieltä.
• niin sanottu ylimääräinen -ismi 1800- ja 1900-luvuilla. Ihmiset toivoivat Skandinavisten maiden yhteistyötä Pohjoismaissa ja halusivat minimoida maiden väliset rajat.

Eerik Pommerilainen

• oli viimeinen viikinkipäällikkö, joka yhdisti Norjan yhdeksi.
• oli entinen viikinki josta myöhemmin tuli Norjalaisten johtaja.
• oli yksi suurimmista viikinkipäälliköistä Pohjolassa. Hän oli myös vahva kristinuskon kannattaja ja pyrki käännyttämään Suomen.

Turskasodat

• käytiin Norjan rannikon seutuvilla, keskiajan loppu vaiheilla. Tanskan viljantuotannon kontrollointi hankaloitti norjalaisten tuotantoa, niin se alkoi keskittyä kalastukseen pitkällä rannikollaan. Tästä aiheutui kiistoja Tanskan kanssa, sillä tanskalaiset pitivät Norjaa omana alueenaan.
• olivat Norjan ja  Tanskan väliset keskiajalla käydyt sodat. Lopulta Norja menetti niissä itsenäisyytensä. Sodat saivat nimensä turskasta joka oli tärkeä vientituote.

Mutta mikä positiivista: ei ainakaan puuttunut yritystä. Ja selittämistähän historioitsijoiden on hallittavakin…

__________________________________________

Vaikka on kylmää, pihasyreeni kukkii  jo. Yleensä juhannukselta.

Eikä töissäkään huolia tänään. Itse asiassa  hiton hyvä mieli kun yhden opiskelijan projekti onnistuneessa päätöksessä; tilaustyö oli annettu oikealle ihmiselle. Ja toiselle, erityisen lahjakkaalle ja mukavalle pystyn ilmeisesti järjestämään jatkotutkimusapurahaa. Sellaisesta tulee hyvä mieli itselle, itsellekin.

_________________________________________________________________________________________

Tänään kukkii purppurasydän.

Kopion tähän yhden vanhan jo aiemmin (20.2.09) postaamani jutun pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.

Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan.  Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää “aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.

Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas “tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…

Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja,  ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä “hei-pitäisi-näyttää-henkkarit”. Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, “menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson “eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.

Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!

____________________________________

Puutarhassa on arovuokko jo ensimmäisen kukkansa aukaissut. Pehtoori-puutarhuri suosii pihallamme kasveja joiden nimessä on  Siperian, tundra-, aro-, Lapin, tunturi tai joku muu ankarahkoon kasvuolosuhteeseen viittaava epiteetti. Sekö sitten hänen salaisuutensa koko kesän kukkiviin perennapenkkeihin?

]]> http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/sekalaista-seurakuntaa/feed/ 0 http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/7250/ http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/7250/#comments Thu, 20 May 2010 16:48:20 +0000 Reija http://www.satokangas.fi/blogi/?p=7250 Miten orjuuden laukkauttaminen vaikutti naisten elämään Yhdysvaltojen etelävaltioissa, millainen kuva aborginaaleista luotiin 1800-luvun alussa, millaista oli Tshekan toiminta Neuvosto-Venäjällä, miten rahvas koki ärhäkän metsäherra Forsströmin toimet Sodankylässä, millaisia olivat sodanjälkeiset kansandemokraattien vappumarssit ja -juhlat Oulussa, miten suomettuneen Suomen viranomaiset suhtautuivat Puola-solidaarisuus -yhdistykseen?  Mikä näitä kaikkia asioita yhdistää?

Näistä aiheista on tehty opinnäytetöitä (kanditutkielmia/proseminaareita) joita olen lukenut ja arvostellut eilen ja tänään. Tuo Suomen ulko- ja sisäpolitiikan 1980-luvun alkupuolen vaiheita (Puolan kriisi ja sen heijastus Suomeen) käsittelevä työ oli todella mielenkiintoinen, – toisin kuin minulla (poliittisesta historiasta piittaamattomalla) ennakko-oletuksena oli. Ja tietysti orjuuden lakkauttamisen vaikutus naisten arkeen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen oli mielenkiintoista. Ja kyllä oululaisten vappumarssien osallistujamäärän sitoutuminen melkein enemmän vapun säähän kuin SKDL:n poliittiseen kannatukseen oli intresantti juttu.

Tänään sitten tehtiin norssilla olevan ystävän kanssa se, mikä olisi pitänyt tajuta tehdä jo monta kertaa aiemmin: jätimme Linnanmaan lounasruokalat ja niiden jonot väliin, ja teimme lounastreffit ulos. Menimme syömään eväät työpaikkojemme vieressä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Omat lounassalaatit ja leivät pussukassa istahdimme keskipäivän auringossa penkille. Eväät olivat parempia kuin laitosruoka, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja puutarhassa jo paljon kukkivia silmänruoaksi, juttelukin on aina tarpeen. Loistava idea, H.!

Tänään töiden jälkeen oli myös aika kampaajalle. Lähdin töistä jo puolelta (aika siis tasalta), että ehtisin hyvin polkea kampukselta kaupunkiin ja että voisin nauttia kauniista, helteistä säästä. Kävelen pyöräparkkiin ja hoksin, ei, en jättänytkään pyörää aamulla tänne, vaan tuolla kirjaston puolen parkissahan se on. Kävelen sinne (ei ihan lyhyt matka). Ja etsin kovasti, eikä mitään mielikuvaa, mihin olen sykkelini aamusella laittanut. Satojen pyörien joukosta en sitä löydä. Ja sitten muistankin: jätinkin sen bioskan laitoksen siiven takana olevaan telineeseen. Eiku juokse sinne. Kello on jo 17 vaille.  26 asteen helteessä kun sitten vinssasin keskustaan, olin viisi minuuttia myöhässä (inhoan myöhästymistä!) ja kohtuullisen punainen ja kuumissani. Mutta kampaaja ehti vallan hyvin pehkoni pistää ojennukseen. Nou hätä.

Mitäkö muuta töissä? Hoppu. Hiton hoppu. Ja kuuma. Herra varjelkoon kuin kolmannen kerroksen käytävillä ja huoneissa oli kuuma. Niinkuin ei muutenkin olisi pidennetyn ulkoiluviikonlopun jälkeen ahistanut olla sisällä kun ulkona oli + 28 C! Oli tyrkyllä yksi historiankirjoitushankekin, oli vaan niin ihana kun saattoi sanoa: kiitos, mutta ei kiitos.

Ja iltapäivän kokous vain jatkui ja jatkui. Onneksi puheenjohtaja ja pari muuta kokouksen osanottajaa ovat sen verran lätkäfaneja, että kokous pistettiin poikki ennen viittä. Ilman tuolloin alkanutta Suomi – Slovakia -matsia istuttaisiin siellä vieläkin! Huoh!

Pihalla on jo paljon pientä vihreää…

Ja kävin äsken katselemassa – kaukaa, pensaan ja kameran linssin takaa – että Huvila pitäisi siivota. Varovasti katselen ensin, josko huomen- tai ylihuomeniltana iskisi into. Vielä ei iskenyt… :)

Ja kuinka me nauroimmekaan! Maalla on mukavaa! Paikalliset olivat nähneet vaivaa meidän tuloamme varten: kylätalolla oli ruhtinaalliset aamukahvit, lounas maistui, kunnantalolla saimme johdon tervehdyksen kuin parempikin väki, teollisuusvierailulla meille oli kahvit, kirjat ja paakkelsit, esittelyt – ihan parhain voimin – järjestetty. Kävimme tutustumassa Pyhännän esihistoriallisen ajan asutuspaikkaan, tutustuimme 1500-luvulta periytyvän tien varren kulttuurimaisemaan.

Ja minun on vaan niin mukavaa olla opiskelijoiden kanssa.  Omieni.

Töissä kolme kokousta. Kolme!  Yhdelle päivälle kolme kokousta, joissa kaikissa on erikseen “R:n lista”. Sellainen syö naista! Tänään kaikki meni liki konsensus-meiningillä, mutta jostain syystä kollega lähetti viime perjantain kokouksen jälkeen minulle(kin) tämän klipin:  http://areena.yle.fi/video/705066 .  Yleensä ei “läiky”. Kieltämättä viime viikolla läikkyi – ihan Päivin kaltaiseen verbaliikkaan en pysty, mutta edes sanoin ääneen, että on inhottavaa kun puhutaan päälle, kun nonsaleerataan.

No niin, mutta tänään niitettiin viime viikon kylvöjä, eikä satoluku ole ollenkaan huono. Ehkäpä ensi vuonna ehdin taas tehdä tutkimustakin … ? Toisaalta kaiken tutkimusajan kädenväännön jälkeen,  edelleenkin meillä on töissä hyvä henki. Niinkin hyvä, että kaikki olivat ilolla tulossa kesäpiknikille,  kun lupauduin järjestämään … :)

Töistä lähtiessä olisin voinut vannoa, että on lokakuu. Sää näytti juuri siltä, että kohta sataa. Sataa ensilumen! Onneksi ei satanut ensi- eikä takatalvilunta. Mutta kummallisen kylmä on. Ja kummallisen väsynyt olen.

Kesälomamatkan suunnittelu piristää… Fiskars, Karjala, Rooma,… ? jonnekin tai kaikkiin. Suunnittelu jo tekee hyvää.

Kuitenkin. Kummallisen tyhjä olo. Kummallisen helpottunut.

Ilta sitten vain toipuessa. Huomenna lauantai. Paistaisipa.

Päivän ehdottomasti positiivisin juttu on se,  että Juniori aloitti tänään uransa rengasmyyjänä. Niinpä se kuopus vaan on onnistunut itselleen työpaikan hommaamaan. Nyt kun vaihtoi iltalukioon, on aikaa päivät olla töissä. Hieno homma.  Tytär on hampurilaistyöntekijä (se on se oikea “titteli” joka papereissa lukee, minusta jotenkin hullunkurisen kuuloinen) ja poika rengasmyyjä. Ja pojalla molemmat tämän kevään yo-kirjoitusosat menneet sentään läpi (englanti c, terveystieto b) ja kurssejakin kuitenkin erinäisestä lerppuilusta huolimatta suoritettuna. Ei ollenkaan hassumpaa.

Tytär on saanut vaihtopaikan Strasburgiin, jonne lähtee ensi lukuvuoden kevääksi. Sekin periaatteessa hyvä juttu. Ainoa vaan että Oulun kansainvälisessä yliopistossa on uusien aikojen myötä päätetty lopettaa ylimääräisten (ranska, saksa, venäjä, espanja) kielten opetus (sarjassamme niitä huonojen aikojen seurauksia!), jotta esikoisen haaveilema ranskan alkeiden opiskelu ennen vaihtoon lähtöä ei nyt sitten onnistu. Aikoi pärjätä englannilla. Ja saksan alkeilla.

Ja minä aion huomenna pärjätä perustelemassa tutkinnon laajuuden nostamista edes 140 pojoon!

Niinpä en oikeastaan ollut tajunnutkaan, kuinka monta kertaa olisin eromme aikana häntä tarvinnut: tarvinnut kuuntelijaksi, tarvinnut mielipiteidensä kertojaksi, neuvojaksi. Ja kuinka olen kaivannut sitäkin tunnetta, että tiesin olevani hänelle avuksi. Hänen rauhallista jutusteluaan, viisaita sanojaan, – ja keskusteluja kirjoista -  erityisesti niistä on ollut puutetta hänen lähdettyään yhteisöstämme, saatuaan tutkimuksensa tehdyksi.

Montakohan kirjaa luinkaan hänen suositustensa perusteella? Lähtemättömän jäljen jätti Teuvo Pakkalan Vaaralla. Siitä oli meillä 1800-luvun lopun pieneläjien, vähäväkisten, 1800-luvun oululaisten kahdella tutkijalla paljon keskusteltavaa. Ja hänen kysymyksensä historiatieteestä panivat minutkin jäsentämään asioita itselleni. Ja hänen näkemyksensä ja kokemuksensa neljän aikuisen tyttären isänä avasivat minulle uusia näkökulmia kanssakäymiseen omien lasten ja opiskelijoiden kanssa.

Ja yhtäkkiä hän seisoo tänään työhuoneeni ovella; sanoi tulleensa tapaamaan minua.  Oi, kuinka se oli mukavaa. Jatkoimme siitä, mihin viimeksi jäimme.

Ja sitten iltapäivällä tapasin toisen pitkään maailmastani poissaolleen ihmisen. Olipas mukava kuulla hänenkin kuulumisiaan.

Ihmiset ovat työssäni parasta. Ovat aina olleet.

Minulla on ollut hyvä päivä tänään. :)

Nyt olisi otettava valokuvauskurssille “läksykuvia” ja muokkailtava niitä, ajattelinkin lähteä ulos lenkille kuvailemaaan, mutta meitsillä onkin mennyt ilta huomisen info-tilaisuuden dioja värkätessä. Töissä muka tein valmiiksi, mutta enköhän innostunut vielä täsmentämään ja sitten  värkkäämään vielä jotain … ja tässä tulos.

Että ihminen voi repiä riemua tämmöisestä. Ihan itse tein tuon liikennemerkin. :)

Niinku mihinkö moisen tarvitsen? No infoon. Humanistinen tiedekunta kun on viisaudessaan päättänyt rajoittaa FM-tutkinnon 310 opintopisteeseen. Nykyisin meidän opiskelijoilla on valmistueessaan keskimäärin 360 pojoa. Siis keskimäärin. Joten yli 400 pisteen tutkinnot eivät ole mitenkään harvinaisia. Tämä uusi päätös on aiheuttanut yhden jos toisenkin huhun ja huolen. Lupauduin selittämään syitä ja seurauksia, helpottamaan hurjan huolestuneiden humanistien huomista. Ja ainakin itselleni iloksi tuommoisen merkin muokkailin.

Ja mihin tämä opintorajoitus liittyy? No siihen, että entistä nopeammin täytyisi filosofian ylioppilaat saada yliopistosta ulos. On tehty huipputulosta, mutta siksipä onkin keksitty, että humanistit opiskelevat turhan laaja-alaisesti – vaikkakin säädetyssä viidessä vuodessa  ehtivät valmistua, mutta parempi olisi jos lähtisivät heti kun tutkinnnon minimi (300 pistettä) on täynnä.

Tämmöistä ilosanomaa pääsen huomenna selittämään. Ja totta puhuen kertomaan ettei asia ole ihan näin pahannäköinen…

Onneksi joukossa on ihan huippujakin papereita. En ainakaan kaikille ole luonut kovin vääriä käsityksiä… Tai olisikohan noiden älynväläysten takana sellaistakin, että kaikki opiskelijat eivät todellakaan tee muistiinpanoja luennoilla. Sitä minä en voi ymmärtää. En voi, vaikka luennon runkomateriaalin olen laittanut nettiin Se nettimateriaali on vain runko!! Eikä sitäkään ole kaikki käyttäneet näitä harkkoja tehdessä. Miten voi muistaa ilman muistiinpanoja. Minä en ainakaan muista. Ja kyllä meidän opiskeluaikana kirjoitettiin sormenpäät hellänä kaikilla luennoilla. Ja jos kaveri oli pois, tai jos luentoja meni päällekkäin, niin pistettiin kalkkeeripaperi muistilehtiön väliin ja tehtiin muistiinpanot kaverillekin. Kerran muistan nähneeni neljän kalkkeerin avulla tehtaillut muistarit.

Ollaan opettajien kanssa joskus pohdittu, että onkohan näillä nörttikauden opiskelijoilla päässään joku skanneri, jolla matskut onnistuvat muka tallentamaan. Epäilen. Ja jos jälki noiden harjoitustöiden kaltaista niin skanneri ei ole toiminut. Jossain on vika. Ehkä minun on ryhdyttävä käsittelemään luennoilla entistä vähemmän asioita, eikä innostua selittämään kaikkea ja paljon. Mutta toisaalta kun osa on kuitenkin oppinut… Tätäpä minä nyt jään miettimään.

_____________________________

Käykääpäs katselemassa kohtuullisen hienoja kuvia, eikä ole kuulemma Photoshopattu:

http://www.oddee.com/item_96986.aspx