Herkkukauppa-ajatuksen nousu ja lasku

Herkkukauppa?

Siitähän minä olen puhunut vuosikausia. Täällä blogissakin sitä olen sivunnut, jotain satunnaisia mainintoja on ollut, ja usein olen luvannut siitä aikeesta, sen noususta ja tuhosta kertoa. Olkoon sen aika nyt.

Ensimmäisen kerran herkkukaupan pitäjäksi ryhtyminen oli vakavassa harkinnassa 1990-luvun lopulla, jolloin olin saanut Keminmaan ja Iin seurakunnan historiat vihdoin valmiiksi, lapset olivat vielä ala-asteiässä, minulla kylläkin virka, mutta siinä ei oikein mahdollisuutta väitöskirjaa tehdä, vaikka sellaiseen oli kovasti jo painetta.

Oulussa ei ollut vielä Stockan herkkua, ainoa italialaisia ja muita speliaaliherkkuja (tuolloin mm. aurinkokuivatut tomaatit ja prosciutto) myyvä liike oli Franzenin talossa pieni herkkukauppa nimeltä Konsulinna. Sinnehän minä pari kertaa kuukaudessa ylimääräiset roponi kannoin: ostin viikonlopuksi juustoja ja erikoispastoja ja ties mitä. Kauppias (herkkukauppiaaksi turhankin hoikka, nuori nainen) tuli tutuksi. Pari vuotta kauppaa pidettyään hän joutui siitä luopumaan, koskapa edessä oli muutto Ranskan Biarritziin, josta miehensä sai hyvän työpaikan.

1-3

Ja kauppias tarjosi kauppaansa minulle: ”Ala sinä tähän kauppiaaksi.” Ja minähän otin tarjouksen vakavasti: mietin jo, mitä tuotevalikoimaan kuuluisi, mitä itse aina tekisin tiskiin, miten kehittelisin tuotteille reseptejä, joita sitten asiakkaille jakaisin. Miten oheen voisi laajentaa pitopalvelun ja hiljaisina hetkinä voisin sitten vielä vääntää sitä väitöskirjaa (voi hyvä tavaton, että ihminen voi olla tyhmä!). Isäni innostui myös ajatuksesta, lupasi takaajaksi ja tukijaksi, ja olisi varmasti omilla ostoillaan pitänytkin putiikin taseen positiivisena. Viikon asiaa pohdin, yhdessä Pehtoorin kanssa pohdimme, mutta sitten, semminkin kun oli jo tiedossa, että Oulussa avattaisiin pian Stockan herkku, luopua koko hommasta.

1-2

Toisen kerran herkkuputiikki-haave nosti päätään 2010-luvun alussa. Oltiin käyty ostoksilla ja ihastelemassa sekä Tampereen Culinaria Keittiöelämää– että Kokkolan Olivette-putiikeissa, ja kun Oulussa ei mitään vastaavaa ollut, ja kun se Stocka ei sitten kuitenkaan ole putiikki, niin ajattelin, että josko Ouluunkin tuollainen kauppa. Kun syksyllä 2011 jäin vuorotteluvapaalle yksi (kymmenistä!) tehtävistä oli pohtia, palaanko vuoden päästä duuniin yliopistolle vai perustanko herkkukaupan? Ja asia oli ihan vakavassa harkinnassa. Kävimme uudelleen Tampereen ja Kokkolan liikkeissä, sovittiin niiden pitäjien kanssa jo alustavasti maahantuonnin yhteistyöstä ja lupasivat neuvoja ja vinkkejä alkuun. Harkitsin ja keskustelin yhteistyöstä muutaman oululaisen ravintoloitsijan kanssa, – niitä kun tuossa vaiheessa paistinkääntäjyyden myötä oli tullut tutuksi. Pankissakin jo asian otin puheeksi.

Laskesteltiin ja etsittiin jo sillä silmällä vuokratilojakin Oulun keskustasta, sillä keskustassa tuollaisen putiikin pitää olla. Kauppahalliin menemistä suunnittelin. Pehtoori ei estellyt, mutta vähän vihjaili, että olenko varma, että sittenkään haluan yrittäjäksi, enkö aikanaan ollut nimenomaan tehnyt vanhemmillenikin selväksi, että minusta ei kaupalliselle ole, enkä kauppaopistoon lähde, saatikka yksityisyrittäjäksi. Ja nyt olin sitten luopumassa itse rakentamastani ”urasta” yliopistossa, vaikka lopultakin ihan erinomaisen hyvin (vielä tuolloin) siinä viihdyin ja elantoni sieltä tienasin.

1

Ratkaiseva tekijä putiikinpitäjäksi luopumisessa ajatuksesta ryhtyä putiikinpitäjäksi oli Oulun ydinkeskustan (= Rotuaarin kivijalkaliikehuoneistojen) hurjat vuokrat. Olin haaveillut mm. silloin tovin tyhjillään olleesta Zebra-kenkäkaupan tilasta, johon sitten tuli Tillander, ja sen jälkeen siinä on ollut vielä ainakin kaksi liikettä. Kun kuulin, mitä muutamat kahvila-baarit Rotuaarilla maksavat vuokraa, tajusin, ettei kannata hyväntekeväisyysmielessä ryhtyä herkkuja oululaisille ja kaupungissa kävijöille myymään. Yhden vaihtoehdonhan Anneli My way -postaukseni loppuun heitti sen jälkeen kun irtisanouduin yliopistosta: ”voit vaikka perustaa historiallisen, mutta ajan hengessä olevan herkkuruoka puotiravintolan, joka kulkee bussilla paikasta toiseen!”

Sen pituinen se!

Herkkuputiikkia en perustanut, enkä lähtenyt opiskelemaan kokiksi, joka sekin oli vielä pari vuotta yhtenä vaihtoehtona. Pyrin ja pääsin suorittamaan Valokuvaajan ammattitutkintoon johtavaa kaksivuotista koulutusta. Siksi nuo kuvat tässä postauksessa. Ehkä ne myös symboloivat putiikkiajatuksen hautaamista, mutta kertovat myös siitä, että olen ollut tänään – pitkästä aikaa – hautuumaalla kuvaamassa.

Joululahja Sinulle!

Hyvät Tuulestatemmatussa kävijät ystävät ja ymmärtäjät,
kiinnostuneet ja kaverit, tutut ja tuntemattomat!

On aika antaa joululahja teille kaikille! 

Viime vuonna sisaren kanssa tehty
pieni ruoka-, runo-, historiatarina- ja valokuvakirja on nyt nettiversiona.
Sen voit ladata pdf-tiedostona ja halutessasi vaikka tulostaa.
Jakaa linkkiä tai lueskella kirjaa ja sen ohjeita aina kun netti on saatavilla. 

Vuorotellen kirjan lataussivu, KLIKS

   Oleppas hyvä!

Jollei  kirjan aukeamakuvat ja idea ole oikean näköinen, siis ettei se aukea aukemittain, niin säädä Acrobat-lukijaa vähän: Oikean näkymän aikaansaamiseksi (eli kahden sivun aukeama kerrallaan) pdf-tiedosto vaatii Acrobat Readerissa sen, että valitsee näkymäksi kaksi sivua vierekkäin. Valitse Adobe Acrobatin valikosta: View (Näytä) -> Page Display (Sivunäyttö) -> ja ruksi ainoastaan kohdassa Two-Up Continuous (Kahden sivun vieritys). Ohje on myös tuolla lataussivulla.

 

Mistä on tämä kirja tehty?

 

Se on tehty
syksyn säkeistä, kevään kukkasista,
mielen ja metsän maisemista.
Makumuistoista, runotuulista.

 Ilosta ja yhdessäolosta,
mieluisesta tekemisestä.

 Runoja ja ruokia, kuvia ja kirjoituksia.
Riimitellen ja vuorotellen,
ne kertovat ja muistavat.

Kirjan etusivu on  täällä.

 ~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

JOULUKALENTERI 12.12.12

Mitä jäi viivan alle? – Vuorotteluvuosi on nautittu

On kuukausi siitä kun menin vuorottelun jälkeen töihin. Nyt on ehkä perspektiiviä nähdä metsä puilta … Ehkä nyt voi sanoa, miten vuosi meni.

Ensimmäisenä tulee mieleen että kyllähän minä kävelin, patikoin, tepastelin, harhailin, kuljin. Laskeskelin, että vuoden aikana kävelin Suomen päästä päähän. Suunnilleen. Reitille sattui Alpit, enin osa siitä taipaleesta kulki Koskelantietä eestaas, sillä matkalla oli monta Saariselän ja UKK-puiston tunturia huiputettavana, reitillä oli Italian maaseudun pikkuteitä ja Shanghain pääkatu, Oulussa reitti kulki merenrantaa Nallikarissa ja Rajahaudassa, taival myötäili Oulujokivartta tai kaupunkiin tai kaupungin läpi Intiöön ja/tai Lyöttyyn. Usein tuli käveltyä työpaikallekin, varsinkin syksyllä matka vei sinne – vuorottelusta huolimatta.

Koko vuorotteluvuoden  kuvasin. Otin kymmeniätuhansia kuvia. Kotona ja kaukana, kursseilla ja kirjoja varten. Vuoden aikana ehdin suorittaa kolme digikurssia (joista viimeinen – paras ja vaativin – on vielä kesken). Opin hurjan paljon uutta. Ja tuskastuin kun en osaakaan ottaa sellaisia kuvia kuin haluaisin. Järjestelin ja varmennustallentelin tietokoneelta kaikki edellistenkin vuosien kuvat, diojen digitalisointirumbankin tein.

Olin pehtoorin kanssa yötä päivää liki tauotta. Muutama mökkipäivä ja työ/humputtelureissu Lahti-Helsinki ainoat erossaolon vuorokaudet. Tätähän vähän mietimme, jotta onnistuuko? Kaipasin ja kaipaan edelleen yksinoloa, mutta ei se ole vuoden aikana ollut mikään ongelma. En käynyt perheelle ja pehtoorille sietämättömäksi, vaikken töissä käynytkään, en poissa kotoa ollutkaan … Antoivat jopa ymmärtää, ettei olisi haitannut, vaikka vuorottelu olisi jatkunutkin 🙂

Ja töistä puheenollen. Tein sitten kuitenkin aika paljon sellaista, joka voitaneen laskea työksi. Kahden juhlakirjan toimitustyö ja artikkelien kirjoittaminen niihin ja yksi ylimääräinen, kolmas artikkeli pitivät minut kiinni akateemisessa yhteisössä helmikuun lopulle asti. Ne täyttivät monet vuorotteluviikot ihan totaalisesti. ”Silloin se parasta on ollut, kun se työtä ja vaivaa on ollut”, eikös se noin sanota jo Raamatussakin. 😉  Ja noiden kahden kirjan välissä vielä Vuorotellen-kirjanen.

Syväsiivoa koti,  sehän se oli haaveena. Ja takavarastoa lukuunottamatta se haave toteutuikin, ja nyt pehtoori on sitten raivannut varastonkin. Mitä tämä syväsiivoaminen tarkoitti? Keittiönkaapit ja vaatekaapit putsattu ja puleerattu? Kyllä sitäkin, mutta myös autotalli ja kaikki vaatehuoneet. Ja ennen kaikkea sellaista, että lääkekaapista on vanhat, tarpeettomat lääkkeet viety apteekkiin kierrätykseen ja tuhottaviksi, perheen (myös murmelin) vanhat rillit ja aurinkolasit viety Instruun joka kierrättää niitä kolmansiin maihin, kaikki matot pesty tai pesetetty, diat digitalisoitu, mapit putsattu, langoista kudottu sukkia, kaikki jauhot ja kuivamuonat käytetty tai muutoin deletoitu, samppoot ja tuoksut kulutettu, kirjahyllyt järjestetty, antikvariaattia ilahdutettu ja tietokone siivottu/kovalevy vaihdettu ja ohjelmat päivitetty.

Aloitin – ja lopetin – pilateksen. Se oli hyväksi, mutta ei siltikään minun juttuni.  Ostin sukset ja hiihdinkin. Luulenpa että se jäi viivan alle. Ehkäpä hiihtäminen jää tästä vuodesta.

Viidenkympin huolto: pari huolestumista aiheuttanutta luomea poistatettu, hammasimplantti asennettu ja kaikki muu purukalusto pistetty ruotuun, allergialääkitys uusittu (ja nyt kuukauden Linnanmaa-elon jälkeen olen kohtuullisen tukkoinen, vuotavasilmäinen), näkötarkastus tehty ja rillit uusittu yms.

Ystäviä, sisarta, äitiä, sukulaisia, nuoria ehditty nähdä enemmän kuin olisi duunissa ollessa ehtinyt. Olen ehtinyt olla.

Paljon vähemmän romaaneja ja muuta ei-työ-kirjallisuutta luettu kuin oli toiveena/aikeena/tavoitteena. Olisko yhteensä 25 kirjaa? Miksi tavoitteesta jääty? Siksi että istun tässä koneen ääressä kaiket illat. Siis olen tehnyt mitä haluan; siis hyvä. 🙂 Omat ja viinikerhon www-sivut jäivät päivittämättä, mutta alointinpa uuden projektin: Rotissöörien lehdistöneuvoksena eli pressenä lupasin touhuilla, jottei tämäkään harrastuneisuus ihan rapistuisi. Ja lienen tehnyt eräänkin blogipostauksen.

Vuorotteluvuonna oli toive saada olla tarpeeksi mökillä. No ihan tarpeeksi ei liene oltu, minusta ainakaan 🙂 ; vaikka lähes joka kuukausi siellä viikko vietettiinkin. Noin kaksi kuukautta vuorotteluvuodesta kului siellä ja kaksi kuukautta kului ulkomailla. Huhti-toukokuussa neljä viikkoa Italian reissulla, syksyllä liki kaksi viikkoa Kiinassa, helmikuussa ja heinäkuussa viikko patikoimassa Kanarialla ja Kitzbühelissä. Ja ulkomaan reissuksi lasken sen yhden huikean syyskuun päivän kun kävimme Jäämeren kierroksella, Pykeijassa.  Siis mökkeilty ja reissattukin on.

Milloin se oli parasta?  Parasta oli kun saattoi lähteä arkena, keskellä viikkoa, keskellä päivää tyttären kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja shoppailemaan, parasta oli patikoida Niila-tunturin reittiä kun tiesi, että töissä on uusien opiskelijoiden vastaanottotilaisuus tai tutustua uusiin ihmisiin, joista tuli enemmän kuin kohtaaminen, joista tuli ehkä jo ystäviäkin. En unohda sitä iltapäivää Seilin saaren rannassa purjeveneessä kun saimme lounaan eteemme, kun oli purjehdusta takana ja edessä. Aamuaurinko Teiden kraaterissa helmikuussa, ne kymmenet yöt, jolloin saattoi lukea tai värkkäillä kuvien kanssa tietäen että aamulla saisi nukkua jos väsyttäisi, olivat vuorotteluvuoden helmiä. Mieletön myrsky marraskuussa oli sekin erilainen kun oli aikaa kokea se. Oli aikaa olla rannoilla kuvaamassa sitä. Uusien ihmisten tapaaminen, ystävystyminenkin, oli vapaalla ja matkoilla helppoa. Parasta oli kun oli aikaa kokeilla kaikenmoisia uusia ruokia, kokeilla niitä ravintoloissa, ystävien luona tai itse tehden.

Parasta oli, kun sunnuntait jatkuivat iltaan asti. Taidehistorian luennolla opiskelijana tuntui ihan erille kuin sosiaalihistorian luennoijana kateederilla. Oli juhlaa tiistaiaamuna miettiä, menisikö ensin lenkille vai sytyttäisikö ensin leivinuuniin tulet. Flunssa mökillä tammikuussa sekin tuntui hyvälle, kun tiesi, ettei tarvi olla pois töistä tai ei tarvi mennä töihin. Oli onni kun sai käydä asioilla silloin kun parkkipaikoilla oli tilaa, silloin kun kaupoissa ei ollut jonoja, silloin kun itse halusi. Kun ystävät kutsuivat kylään vuoden pimeimpänä aikana, saattoi heti sanoa, joo tullaan, eikä miettiä, että jaksaiskohan?

Nyt ollaan kotona. Kapitulit ja kalaasit vietetty, on tavallinen viikonloppu, on duunarin vapaa. On aika pitkälle arjelle, jonka katkaisevat viikonloput. On aika töille. Kuinka kauan se tuntuu hyvälle?

Miksi palasit?

480 km ja 5½ tuntia erottaa minut Linnanmaan kampuksesta. Tämä ero ei tunnu ikävänä. 😉

Koko tulomatkan paistoi aurinko ja minulla oli merkillisen kevyt olo, enkä puhu fyysisestä habituksesta. Fyysisesti päällimmäisenä tuntui juiliva olkapää, – ja kamala nälkä. Mutta ihan sama.

Tässä on nyt juuri se, mitä tarkoitin, kun vastasin meidän työpaikan vaksin (virastomestari virallisesti) kysymykseen viime viikolla. Meidän mukava vaksi kysyi, että miksi oikein päätin tulla takaisin töihin, enkä jäänytkään kotoilemaan tai freeksi. Aikamme kun siinä jutustelimme sain kiteytettyä: tulin töihin, että pääsen sieltä pois.

Niinku mitä? Siis palasin siksi, että on oltava arjen ja juhlan ero. On oltava maanantain ja perjantain ero. On oltava mahdollisuus lähteä ja on oltava velvollisuus pysyä. Viikonloppu on ansaittava, lomapäivät pitää tienata.

Olen etuoikeutettu kun minulla oli mahdollisuus valita, palaanko vai en. Olen onnekas, kun minulla on työ, josta  kuitenkin pidän niin paljon, että oli  hyvä palata. Olen hyvin iloinen, että työssäni on ihmisiä jotka saavat minut unohtamaan tekeväni töitä.

Nyt on pidennetty viikonloppu ja viikon työt tehty. Olen levollinen ja olemme mökillä!

Me olemme Lapinmaan kauniissa ja lämpimässä (vieläkin + 19 C) kesässä, Hangasojan hyvässä huomassa. Myötätuuli tuntuu taas erityisen hyvälle, tuntuu juuri siksi, että täältä on taas pian Linnanmaalle palattava. Jos tätä armollista olotilaa voisi jatkaa loputtomiin, ei tämä niin hyvä olisikaan. 

Ja näitä riitti! Ihan hurjasti poroja oli matkalla.

Vuotson eteläpuolella Roivaisessa ne näkyvät, ensimmäisen ja viimeisen kerran. Nattaset.

Aina eivät näy, tänään näkyivät.

Pian perille päästessä taivas ja pilvet erilaisia kuin koskaan ennen.

Elämä on.

”Mää oon täälä vaa töisä”

Vuorottelun jälkeisenä ensimmäisenä työpäivänä kävin työehtosopimusneuvottelut ja kehityskeskustelut yhteen syssyyn. Ihan yksissä naisin, ihan itseni kanssa sovin monista asioista.

  • ♦ Pidän kaikki mahdolliset sairaslomat, enkä käy kipeenä töissä.
  • ♦ Viikonloppuja ei ole tarkoitettu luentojen tekemistä varten.
  • ♦ Olen menettämättä yöunia yhdenkään opiskelijan takia. Se ei estä, ettenkö voisi päivisin yrittää olla avuksi ja empaattinen.
  • ♦ Vapaaehtoisesti en ilmoittaudu yhdenkään homman tekijäksi. Hyvä jos teen ne, mitkä on tehtävä.
  • ♦ Opettelen nauttimaan lukukauden suvantovaiheista tuntematta huonoa omaatuntoa.
  • ♦ En kehittele kirjahankkeita tai projekteja, joiden tekemisestä päävastuu jää itselleni.
  • ♦ Aamuyön tunteina heräilevä pieni marttyyri minussa nitistetään heti alkuunsa.
  • ♦ Suhtaudun työhöni virkamiesmäisesti, en intohimoisesti.
  • ♦ En kyseenlaista mitään, ja siten aiheuta turhaa työtä ja tappelua tuulimyllyjä vastaan.
  • ♦ En anna sanojen satuttaa.
  • ♦ En syö eväitä työhuoneessa koneen ääressä. Jos on muka niin kiire, etten ehdi eväitä käydä kahviossa syömässä, niin olen ilman ruokaa.
  • ♦ Aina kun mahdollista teen etätyötä: otan käsikirjoitusnipun/niput ja ajelen kotiin tai vaikka mökille lukemaan ja kommentoimaan niitä.
  • ♦ Yritän palauttaa vanhan hyvän ”perjantai on tutkimusvapaapäivä” -käytännön. Lähden vaikka arkistoon ”pakoon”, jotta tämä onnistuu.
  • ♦ Käyn joskus kesken työpäivän ulkona kävelemässä, otan kameran, ystävän, kollegan tai eväät tai vaikka nuo kaikki mukaan ja menen kasvitieteelliseen.
  • ♦ Ilon kautta. Opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa olemisesta ja työn tulosten aikaansaamisesta aion edelleen nauttia.

 

Olen näitä asioita jo pitkin vuotta pohtinut, aina välistä aikeistani pehtoorille kertonut. Olen selittänyt, että ”alan tefloniksi” = minuun ei tartu, eikä jää kiinni mikään. Pehtoori on naurahdellut, epäillyt, väittänyt, että olen valurautapannu, enkä enää muuksi muutu.

Noh, tänään esimies halaten toivotteli moneen kertaan tervetulleeksi, pitkät juttutuokiot vietimme keskenämme (ei meidän käytävällä muita ollutkaan)  ja hänellekin kerroin muuttuneesta lehtorista, joka on vuorottelun aikana luterilaisen työmoraalinsa hukannut ja hävittänyt Lapin tuntureille ja Umbrian maaseudulle.

Ja mitä sanoo professori?  -”Mielenkiintoista.” Eikä oikein ota uskoakseen minun uutta uljasta työprofiiliani, varsinkaan kun ensimmäinen päivä, jolloin minun olisi pitänyt tulla töihin on vasta HUOMENNA, ei tänään. Olin päivän etuajassa – – !

Mutta vasta yhdeksältä. Se on hyvä alku.

Eipä siellä tunkua tänään ollut: vain pöhkö vuorottelulta palaava yliopistonlehtori ja professori joka on kohta 40 vuotta historiatieteissä uraa tehnyt, eikä kovin paljon muusta elämästä tiedä.

Humus-kuppilakin kiinni.

Joka tapauksessa nyt on uusi työkänny (yliopistolla on luovuttu lankapuhelimista)

ja avaimet omaan huoneeseen.

Kuvan vastapari täällä.

 

360 vrk vuorottelua on takana

Piste. Tämä vuorotteluvapaa on loppupisteessä.

Pehtoori sanoi jo viime viikolla, että ”ei tartte yrittää ehtiä tehdä ”kaikkea”. Ethän kuitenkaan mihinkään rangaistussiirtolaan ole lähdössä; onhan sitä työpäivien jälkeen vapaa-aikaakin …”       Vaikka tämän tosiasian koetin sisäistää ja muistaa, on tänään kuitenkin ollut sellainen ”pitäisi-vielä-tuo-ja-tuo-ehtiä-tehdä-nähdä-kuvata-kokea-järjestää-käydä-siivota-… ” .

Juuri kun eilen pääsin kirjoittamasta, että nyt jätän kakut ja jälkkärit, niin ennen puolta päivää olin syönyt jo kahdesti kakkua! Kesäkisan voittaja Kati piipahti hakemassa palkintonsa, – tapasimme piiitkästä aikaa ja istahdimme kahvikupposille, ja eilistä kakkua tuli maisteltua. Ja melkein heti lähdinkin Jäälin mummulaan, johon Pehtoori ja Juniori olivat menneet jo edeltä pensasaidan leikkuuseen ja muihin pihahommiin. Vein mennessäni 87-vuotissynttärikakun ja olihan sitäkin kakkua maistettava: ihan vaan maistettava, etten ollut töpeksinyt sen teossa.

Ja iltapäivällä jo leivoinkin taas yhden kakun pohjat valmiiksi; keskiviikkona Juniorin ”appivanhemmat” tulevat meille iltakahville – eka kertaa tulevat meille, joten onhan sitä kakkua oltava. Eikä loppuviikkokaan mene kakutta ja kesteittä. Perjantaina on rotissööri-piknik. Minulla ei yleensä ole tapana viedä nyyttäreille ja piknikeille makeaa, mutta kyllähän se nyt on niin, että perjantaillekin leivon piirakan tai pari. Laitan sitten reseptin.

Viime viikolla kirjoitin täällä K. A. Åströmistä ja hänen komeasta hautamuistomerkistään, ja ajattelin, että tänään otan siitä kuvan, mutta kävikin niin, että löysin kaksi uutta nimeä kokoelmaani (ks. hieman oudosta harrastuksestani täältä) ja unohdin koko Åströmin.

Miili-nimi ei kyllä sitten ollutkaan niin erikoinen kuin luulin. Lähes 200 naista on saanut sen nimekseen. Onkohan siinä taustalla maili, heh? Vuonna 1915 vain 39-vuotiaana kuolleen Miilin tyttäret olivat Maila ja Milja. Toinen uusi nimi onkin sitten vähän harvinaisempi: sitä on annettu sekä miehille että naisille mutta vain alle sata henkilöä on kastettu Eileriksi.

Ja sitten hautausmaalla on joku taiteellinen ja tarkka uusi kesätyöntekijä. Hiekka voi olla kaunista!

Pihallakin pieniä puuhasteluja, ja tässä esimerkki siitä, mitä minun osuuteni meidän palkintopihassa merkitsee: annan ”rikkaruohoina” kasvavien orvokkien kukkia. 🙂

BTW, Vanhan kansan merkkipäivät: ”Jos mätäkuun ensimmäisenä sataa, sataa koko seuraavan kuukauden.”  Jotta vanhan kansan mukaan kosteana kelit pysynee. Ja aamulla aikaisin lenkillä oli niin kylmä, että höyryä tuli hengittäessä…

Paitsi, että se on luvannut suunnilleen aurinkoisinta viikkoa, mitä Oulussa on tänä kesänä nähty. Enkös minä sanonut… Huomenna kun Linnanmaalle astun, niin siitä se kesä repeää. Aurinkoisia päiviä kaikille toivottelen! 😉

Miksi siis juuri huomenna töihin. Siksi että vuorottelulainsäädännön mukaan vuorottelu ei saa kestää vuotta, vaan tasan 360 vrk. Ja nyt ne 360 on käytetty.

Prosessoin tätä tienhaaraa vielä, prosessoin sitä varmaan vielä täällä Temmatussakin: mitä jäi taipaleelle, miltä tuntui, mitä on edessä?

En ehdi

Jos minä jotain tässä vuorotteluvuoden aikana olen oppinut, niin sen, että koskaan elämässäni en ehdi tehdä ja oppia kaikkea sitä, mitä haluaisin. Ihan sama käynkö oikeasti töissä vai en, en silti ehdi käydä niissä kaikissa tutuissa ja uusissa paikoissa, joissa haluaisin, en ehdi tavata uusia ja vanhoja tuttuja niin paljon kuin haluaisin. En koskaan. Vaikka eläisin suunnilleenkaan toimintakykyisenä vaikka sata vuotiaaksi, siltikään en ehtisi. En millään.

Ei, ei minulla ole ollut mihinkään kiire, mutta minua vain harmittaa, että en ehdi.

Nyt viimeisen parin viikon aikana on käynyt niin, etten ole osannut suorilta käsin sanoa, kuinka paljon kello on? Yleensä tiedän puolen tunnin tarkkuudella kellonajan, vaikkei kello olisi kädessäkään. Viikonpäivätkin olen joutunut miettimään – tänäänkin on ihan perjantai-olo. Minulla ei ole ollut kalenterissa mitään merkintöjä moneen päivään. Silti olisi niin paljon välttämätöntä tehtävää ja opittavaa, niin paljon, mitä haluaisin tehdä ja oppia. Haluaisin ehtiä tehdä, mutta en vain ehdi.

Missä vika? – Minussa, tiedetään.

En vain ehdi. Se harmittaa tänään ihan hitosti.

Ja melkein yhtä paljon harmittaa tämmöinen tänään nettilehdestä poimittu tieto:

Mies ei pidä Lappia lainkaan asuin- tai kehityskelpoisena paikkana, vaan kylmänä ja sääskisenä.
– Siellähän on vain ne pari aurinkoista kuukautta keväällä, hän sanoo ja tunnustaa käyneensä Lapissa kymmenkunta kertaa elämänsä aikana, 68-vuotias mies.
– Olkoon siellä ne, jotka siellä ovat ja jos kerran pystyvät olemaan, mutta kyllä siellä on varmaan vaikeaa.

Eikä Bogomoloffiin mielestä ole järkeä Lapin yliopiston olemassaolollakaan.
Harry Bogomoloff ei anna isoakaan arvoa Lapin yliopistosta valmistuneille henkilöille. Hän myöntää oikeaksi sanomalehti Suomenmaan verkkolehden pääkirjoituksessa 18.7. olleen sitaatin: ”Lapin yliopistosta valmistuneita en ottaisi kuin lumitöihin”.
Lapin radiolle Bogomoloff leikkisästi jopa harmittelee sitä, että Helsingin kaupunki viime talvena pestasi kouluttamattomia virolaisia lumitöihin, kun Lapin yliopistosta olisi saatu koulutettuja.
Bogomoloffin mielestä Lapin yliopisto on turha.

Enpä muista pitkään aikaan tuohtuneeni mistään lehdessä olleesta lausunnosta näin paljoa. Eikä tämä johdu (vain) siitä, että kummityttö opiskelee Lapin (ja Beijingin ;)) yliopistossa. Kaiken maailman kerrassaan pöyristyttäviä möläytyksiä sitä voi joku suustaan päästää. Kesäsammakoita. Uuh!