Yhtäkkiä tunne humahtaa koko kehossa. Tuntuu melkein fyysisenä kipuna. Aivan yhtäkkiä taas, vaikka olisihan minun jo – herra varjelkoon! – pitänyt tähän asiantilaan tottua. Onhan siitä jo neljä kuukautta kun tytär muutti pois kotoa.

Olen ollut vähän ihmeissäni, kuinka ikävä minulla on  ollutkaan. Eihän se muutto mikään yhtäkkinen juttu ollut. Päinvastoin: olihan ajatukseen ollut aikaa tottua kuukausikaupalla. Niinhän se oli sovittu, että toisen opiskeluvuoden syksyllä on hyvä aika lähteä kotipesästä. Minusta nuorten kuuluukin muuttaa kotoa. Itsekin muutin jo lukioaikana,  -  nuorempana lähdin kuin tytär.

Olenhan minä nähnyt ystävien, sukulaisten ja tuttujen lasten muuttavan pois kotoa. Tosin olenkin hieman ihmetellyt, kuinka vähän kuitenkaan siitä puhutaan, millaisen surutyön moni vanhempi tekee lapsen muuttaessa pois kotoa. Vaikka toisaalta kun olen omaa ikävääni muutamille huokaillut, ovat hekin todenneet, että on se ollut kipeä paikka. Ikävän paikka.

Eikä meillä esikoinen muuttanut kuin kolmen ja puolen kilometrin päähän.  Näemmehän joka viikko. Nytkin on pakkasten aikana kuljettu yhtä matkaa kampukselle. Ainahan voisin soitella, mutta kun olen huono soittelemaan kenellekään, huono olemaan puhelimessa. Eikä minulla ole huolta, etteikö pärjäisi. Etteikö osaisi itsestään huolehtia. On osannut aina paremmin kuin äitinsä. Tolkun pentuhan se on.

Mutta ruokapöydässä ja näin illan opiskelu-/luku-/työnteko -hetkinä se ikävä humahtaa.  Tytär ei olekaan tuossa vieressä lukemassa. Ei tule ja mene. Salille. Leffaan. Kavereiden luo. Ei höpötä, ei ole.

Poika tulee ja menee. Ei lue. Onneksi sentään tuli viime yönä abiristeilyltä, sitäkin odottelin, – tyhmä kun olen, levottomasti nukuin, levottomasti valvoin.

Entäs sitten kun juniori lähtee – mitenhän minun (ja pehtoorinkin, on silläkin ikävä) sitten käy…?

Luentoni alkaa olla loppupuolella, ja niinpä harjoituksia on jo tarkastettavana iso nippu. Omasta mielestäni keksin aikas hyvän harkan, tehtävänanto kuului näin: “Käy katsomassa uusi Timo Koivusalon elokuva “Täällä Pohjantähden alla” (tai vuokraa vanha elokuva tai lue Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaani, josta ensimmäinen osa riittää…). Kirjoita sivun, parin essee elokuvan/romaanin antamasta kuvasta koskien suomalaisen maaseutuyhteisön sosiaalista rakennetta. Tarkastele elokuvaa luennolla olleiden teemojen pohjalta.” Noita esseitä olen tänään lukenut. Ja opiskelijoistakin harjoitus tuntui olleen hyvä. Moni oli tehnyt loistavan analyysin, selvästikin innostunut, hankkinut lisätietoa. Sellainen vaikuttaa hyvälle, ja “palakittee” kuten juniori tuppaa sanomaan vähän joka asiasta. Oppiminenhan kuitenkin on edelleen motiivi opettaa…

Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä. Lukiossa Suomen historian opetus kun on jotensakin olematonta. Ja se vähäkin on poliittista-, sota- ja taloushistoriaa. Tavalliset ihmiset, varsinkaan pieneläjät, naiset ja lapset,  ja heidän elämänsä eivät kuulu kouluopetukseen. No esseet on nyt luettu, ja arvosteltu. Huomisen luento vaatii vielä vähän kertaamista…

Päivää on leimannut myös huoli: juniori lähti aamuyöstä abiristeilylle (jonka syvintä olemusta minä en ymmärrä, mutta ei kai minun tarvikaan…) ja bussimatka Oulu – Helsinki ei ole ollut mitenkään ongelmaton ja keli on ollut paikoin kohtuullisen vaarallinen.  Eikä botskin lähtökään ole ollut varmaa. Suomenlahdellakin kun kuulemma on huono keli. Enhän minä täältä käsin tietenkään voi kuin tekstailla ja koettaa olla kuin ei mitään…

Tytär ja poikaystävänsä olivat onneksi lupautuneet syömään, ja niinhän sitten vähän kokkasin. Lähti vähän lapasesta, tein kaikenlaista kaapintyhjennysruokaa, salaatteja, marinoituja vihanneksia, hullun hyvää italialaista lohta ja  sen sellaista. Noh  hyvä kun huomiseksi ja tiistaiksi on aika lailla valmiina lämmiteltäviä eineitä… Oli mukava istuskella ja jutskailla nuorten kanssa.

Ensi viikonlopun Tampereen pyrähdystäkin varten pitäisi vähän tehdä valmisteluja. Onko kellään kokemusta Finlaysonin tehdasalueen opastetuista historiakierroksista? Kannattaako sellaista harkita? Ovatko Vapriikin museot vierailun väärti?

Ei voi olla totta ! Ei voi! Taas meidän perheen lomamatkaa uhkaa lakko: tämä on liioittelematta ainakin kymmenes kerta. Viime vuonna hiihtolomamatkaa uhkasi Finnairin lakko, 2006  Maltalle lähtö peruttiinkin jo kerran ennen matkaa lakon takia, kerran on keskeytetty Helsingin loma AKT: n lakon takia, kerran olen viettänyt loman lasten kanssa kolmestaan – vaikkei niin todellakaan ollut haaveiltu  -  sillä AKT:n lakko merkitsi pehtoorille töitä, yhdeltä Rooman matkalta oli paluu vaarassa lentoemäntien lakonuhan takia … .  Listaa voisi jatkaa… Ja nyt juuri kun tytärkin lupasi meidän kanssa lähteä reissuun. Siitä on minulla ollut pari päivää tolkuttoman hyvä olo: lähdetään koko perhe, vain me neljä viikoksi reissuun, molemmat lapset yhtä aikaa, YESH, YESH … ja nyt sitten tämä! Argh!

Eikä siinä vielä kaikki! Päivän toinen iso uutinen: Oulun yliopisto aloittaa YT-neuvottelut! Tämäpä minua ei oikeastaan isommasti hämmästytä, mutta että 160 henkilöä on irtisanottava, on aika rankka juttu. Tosin ei koske historiatieteitä. Mutta moni muu näinä päivinä esille tullut asia koskee meitä kovastikin. Tai ainakin pitäisi koskea. Ja minua huolettaa se, että kaikki eivät näe, kuinka paljon meidän pitäisi tehdä, eivät halua ajatella, mitä meidän pitäisi tehdä… Paljon olisi pelastettavissa jos vain ryhdyttäisiin toimiin NYT. Miksei ryhdytä?

Uutinen tänään oli myös se, että  yliopiston kaiken surkean taloudellisen tilanteen keskellä saan sittenkin uuden pöydän! Joskopa tie olkavarren tervehtymiseen olisi nyt avoin…  Hieman olen skeptinen, mutta taas on toivoa!

Leipominen vie kipua, joten lähden jatkamaan; tyttärellä on huomenna tuparit ja minut on kelpuutettu leipomaan amerikkalaisia muffineja ja parmankinkkurullia. Siitä olen iloinen.

Taas ollaan lähdössä ulos syömään! Sunnuntaina juuri kun olimme ryhtymässä ruokapuuhiin saimme yllätyskutsun Vanhalle Paloasemalle. Yllätys oli mukava, ja kaksinkertainen sikäli että sen esitti ystäväpariskunnan maskuliini ja meistä siihen myöntävästi vastasi pehtoori. Herrat toimivat ihan keskenään – ollenkaan konsultoimatta meidän vaimojen kanssa! Kerrassaan yllätyksellistä ja hhhmmmm … sehän olikin oikein virkistävää.

Nyt ollaan lähdössä Torilla-ravintolaan. Ei mikään ekstempore-juttu, vaan murmelin ja systerin kanssa on sovittu jo aika päiviä sitten: ensin syömään ja sitten leffaan katsomaan Havukka-ahon ajattelija. Pehtoori – yhden sortin havukka-ahonajattelija hänkin – lähtee mukaan. Juniorikin lähtee syömään, mutta kun koeviikko painaa päälle, niin ei leffaan enää lähde.

Huominen ja perjantainen koe syynä pojalla leffasta laistamiseen? Hah! Ei noita kokeita varten mikään muukaan lukemista mukavampi ole jäänyt tekemättä. Että nuori mies osaa olla – edelleen – hullun huoleton. Meidän äiti-poika -suhteemme kriisiytyy aina koeviikoilla, muuta merkitystä tai vaikutusta koeviikolla ei meidän perheen arkielämään ole.

Mikä ajastinhäiriö tuossa meidän nuoressa miehessä oikein on? Ensin elämänsä ensimmäisenä vuonna ei suostunut juurikaan nukkumaan, ei varsinkaan öisin. Pieniä parin tunnin pätkiä vain kerrallaan… Sitten leikki-ikäisenä nukahteli kesken leikinkin suoraan Duplojen päälle tai ruokapöytäänkin tai huoletta hurautti kolmen tunnin päikkärit, mikä oli kyllä aika hyvä juttu, koskapa minulla oli kotona paikallishistoriaprojektia yms. muuta harrastusta. Toisinaan – itse asiassa juuri silloin kun olisin suonut ne kolmen tunnin unet – poika jätti ettonet kokonaan väliin.

Yläasteikäisenä osoitti olevansa perheemme ainoa iltavirkku ja aamutorkku. Tosin ei pahantuulinen aamuisinkaan, vaikka kuinka lyhyen unen jälkeen herätti. Ja entäs nyt täysi-ikäisenä? Varsinkin näin lomajakson vaihtuessa en edes näe poikaa – hereillä ainakaan. On juuri tullut kotiin kun minä lähden (salille ja) töihin. Ruoka-aikana (viideltä) kun olen kotona ja tehnyt meille kolmelle jotain päivällistä, siis arkisapuskaa, pojalla on lounasaika, jonka jälkeen häipyy taas jonnekin. Kouluten aamuyöllä kotiin, ja jääkaapille.

No tänä aamuna olinkin sitten kohtuullisen ihmeissäni kun poika oli jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki “nukkumatti unohti minut, lähdin Shellille”! Just. Kuudelta poika oli hermostunut odottelemaan unta ja lähtenyt aamukahville Shellille! Aika vilkkaasti osasin minäkin tekstaria naputella heti aamutuimaan: “Just tuut kotia ja ryhdyt roudaamaan unijärjestystäsi kuntoon!”

Buona notte! Yritämme nukkua…

______
Ai niin se pojan tiistai-illan paras juttu. Kun mummu oli kyselly tyttärenpojalta, jotta millaisia numeroita sinä nykyään saat koulussa, oli tämä meidän ahkeruuden perikuva paukaissut, jotta numerot menee kuten meidän puhelinnumero: 664 8055*

(*numerot on kuten lankapuhelimessamme,  järjestys vain vähän eri.. ei siis kannata tuohon soitella… )

Tapaninpäivän aamuna herään ikävään.  Nousematta sängystä tiedän, että tyär on jo lähtenyt: salille, töihin ja poikaystävän luo.  Kaksi päivää tyttö oli kotona ja kuinka se olikaan minusta mukavaa…

No tiedänhän minä, että töihin on mentävä ja ymmärrän, että poikaystävä on tavattava ennen kuin tämä lähtee kuukauden Japanin turneelle, mutta silti… Olisin suonut, että vielä Tapanin esikoinen olisi kotikotona ollut.

No onhan onneksi juniori. Saatuani juniorin hereille lähdimme kauppaan: ostamaan meille mökille evästä ja ostamaan pojalle evästä kun tämäkin jää Ouluun… Sinkkuuntunut poika (minä ikävöin vähän tyttöystäväänsäkin, olihan H. kuitenkin 1 ½ v. osa meidänkin elämää, ja piti pojalle jöötä ),  ja kuukauden “Japanin-leski” duunaritytär jäävät Ouluun kun me pehtoorin kanssa lähdemme kohti pohjoista. Mökille. Vihdoin.

Olen viimeksi ollut mökillä ruska-aikaan. Poikkeuksellisen pitkä aika pois sieltä. Työt muka estäneet … nyt otan vähän töitä mukaankin, mutta pääasia että päästään pohjoiseen. Ikävä on ollut sinnekin. Miksei muka missään ole ikävätöntä?

Vasemmalla “valokakkutolppa” . Ottaisinkohan mökille kakkumuotit mukaan, sielläkin kun pakkasta riittänee.

Joulukalenterikuvista koottu kollaasi suurenee klikkaamalla…

Aamulla matkalla tarhaan

- Mitä haluaisit viedä tarhakavereille kun sulla on huomenna nimpparit? Pipareita, karkkia vai jätskiä? Vai leipoisinko taas nallekakun?

- En halua mitään viedä…

- No? Onhan ennenkin viety, ja muutkin tuo silloin kun niillä on synttärit tai nimpparit.

- Mutta kun haluan viettää nimpparit kotona.

- Jos ei kuitenkaan kun joulukin on niin lähellä, ja äidillä on vähän kiire töissä ja kiire kotona, ja isilläkään ei ole vielä vapaata. Keväällä sitten on synttärijuhlat.

- Mutta kun haluan. En tarvi lahjoja, mutta nimpparijuhlat!

- No hyvä on. Ei lahjoja eikä karkkia tarhaan, mutta saat kutsua kavereita kotiin, pidetään pienet nimpparikekkerit.

- Jeee!

________________________

Iltapäivällä matkalla tarhasta kotiin.

- No ketä kutsuit?

- Kaikki.

- Kaikki?

- Niin. Marjatta ja Heidikin [tarhan tädit] sanoi että kiva.

- Kutsuit siis koko tarhan meille?!

- En minä pienten puolelta – kun ne ei kuitenkaan osaa olla.

- Montakos teitä siellä isoilla onkaan?

- En tiiä. Henriikka, Kaisamari, Niko, Hannu, Iina, Ville, Ossi, Maija,  en muista kaikkia. …Ja Samppakin tulee.

- Kuka on Samppa?

- Se on se uus ope, joka osaa taikoakin!

- No hyvä. Kekkereillä on siis ohjelmakin valmiiksi.

- Joo.

_________________________

Ja niinhän äiti sitten otti töistä aamupäivän vapaata ja päiväkodin isojen puolen 18 lasta, 2 tarhantätiä ja harjoittelija-Samppa kävelivät joulukuun 21. päivän aamuna yhdeksän jälkeen T:n nimppareille vajaan kilometrin matkan tarhalta tien kautta ja pienen metsän läpi, jonne tontut (tai sankarin isä aamulla ennen töihin menoa) olivat käyneet ripustelemassa puiden oksille pieniä lyhtyjä.

Nimppareilla tarjottiin lämmintä kaakaota ja porkkananpätkiä, joihin liittyi aika pitkä historiatarina, Samppa taikoi ja lopuksi leikittiin vielä piparkakku-ukkoleikkiä ja kaikki saivat palkinnoksi piparit, joihin sai itse taiteilla koristukset. Sen jälkeen sankari lähti tyytyväisenä vieraiden mukana tepastelemaan tarhaan iltapäiväksi.

_______________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 21
HYVÄ TUOMAS JOULUN TUOPI … (ja kaikki kaverinsa kotiin!)

Tytär on muuttanut. Hyvin epämaterialistisen lapsen tavaroiden roudaamisessa nyt ei kauan mennyt. Ei vaikka kaikenlaista tarpeellista on tullut valmiiksi puolen vuoden aikana hankittua.

Kuten sisareni on viisaasti kirjoittanut: kotoa tulisi saada siivet ja juuret. Toivottavasti esikoinen on ne saanut. Toivottavasti siivet kantavat, toivottavasti juuret tuovat aina kotiinkin…

Onneksi meillä on kutsu ystävien luo illaksi viininmaistiaisiin, en voi jäädä kotiin niiskuttamaan ja rypemään ikävässä.

Ai niin, aamuvarhain, yksin lenkillä oli mielettömän kaunista. Tyyntä.

(Klikkaamalla kuva suurenee.)

Ohikiitävän hetken luulen, että tämähän on helppoa, mitäs turhaan olen etukäteen huolehtinut?

Kiertelemme illan, töiden jälkeen yhdessä kaupoissa. Olemme samaa mieltä siitä, että shoppailu on harvoin mikään nautinto, mutta tänään tunnuimme viihtyvän, ja vielä kaksistaan, mikä on meille aika harvinaista. Yleensä molemmat käymme erikseen, yksikseen. Tänään löydämme yhtä sun toista, mitä olemme etsimässäkin.  

Siirtymätaipaleilla liikkeistä toiseen höpöttelemme, vähän asiaakin ja syntyjä syviäkin sivuamme. Makumme käy yllättävänkin hyvin yksiin, – vaikkei edes tarvitsisi – ja auton takakontti alkaa täyttyä. Kahvinkeitin, matto ja lamppu. Fairya, “vastuullisen valinnan” moppi ja hengareita. Kynnysmatto ja lämpömittari. Sänkypeittoa ei löydetä, mutta ruokailuvälineitä puoli tusinaa … mitä se haittaa, että ovat samanlaiset kuin mökillä? Jos ne kerran on hyvät ja miellyttävät,  niin miksei?

Kolme tuntia vierähti ja helposti meni.  Homma hoitui, eikä turhia tupuloitu. Tämähän kuuluu elämään, tässä vaiheessa kuuluu tehdäkin näin. Sitä minä olen tässä koettanut itselleni hokea. Perjantaina on muuttopäivä. Aion olla silloinkin reipas. Tyttärenhän kuuluukin lähteä kotoa.

Mutta turha tulla selittämään minulle, etteikö se sattuisi.

Perheessä on neljä ajokorttia, pari autoa, joista aina toinen, vuorotellen on viimeisen viikon aikana ollut huollossa, renkaiden vaihdossa, naarmujen maalauksella, joten yhden auton tekniikalla on oikeastaan viikko menty…  Samaan aikaan sää ollut aika ajoin  sellainen, ettei ketään ole huvittanut kävellä tai pyöräillä kouluun, yliopistolle, salille, asioille, kauppaan tai totta puhuen tänäänkään ei paljon olisi huvittanut liikkua kodin ulkopuolelle yhtään mihinkään tai ollenkaan. Logistiikka on siis vaatinut poikkeuksellisen paljon sovittelua, mutta tästä huolimatta olemme kaikki tahoillemme päässeet, ja hommat ainakin suunnilleen hoidettu.

Tyttären kanssa meillä on jo reilun vuoden kokemus kimppakyydeistä. Yleensä tytär kyllä on muutaman  kilometrin matkan pyöräillytkin, mutta pakkasilla ja pyryssä, sateella ja sumussa on sumplittu kulkemisia ja hakemisia. See you at the car -tekstari sai ensimmäistä kertaa sen saadessani aikaiseksi mukavan tunnun: jokin läikähti sisällä. On vaan niin mukava kun tytärkin on lipastolla (Lipasto on aina parempi nimitys yliopistolle kuin koulu. Tästäkin olemme keskustelleet. Usein. Ja olleet toistuvasti eri mieltä. Mutta ei se haittaa. Yliopisto, lipasto tai koulu. Siellä me molemmat ollaan.) Ne muutaman minuutin yhteiset matkat aamulla tai päivän päätteeksi ovat tuntuneet mukavalle. Tänään räntäsateessa kampukselle mennessä lupailin talvella kiertää Tuiran kautta ja hakea kauppatieteen ylioppilaan kyytiin. Jo kuukauden päästä asumme eri osoitteissa. Sitten voin laittaa aamusella viestin C u @ the car.

Kyllä minä siihen totun. Totunhan?

Kaksikymmentä vuotta sitten olin haravoinut kaikki lehdet pihaltamme. Kaksikymmentä vuotta sitten tein koko päivän omenahilloja: isäni oli tuonut meille kilokaupalla omenoita ja minä tein niistä hilloa ja sosetta.

Kaksikymmentä vuotta sitten 25.9. oli maanantai ja toivoin kovasti, että mies olisi tullut töistä ennen aikojaan. Tuli sitten neljältä niinkuin yleensäkin, ja lähdimme Nallikariin lenkille.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli melkein yhtä lämmin päivä kuin tänään.

Tänään on melkein 21 vuotta siitä kun kävin viimeisen kerran lapsettomuusklinikalla.

Klikkaamalla kollaasi suurenee ja näet pienet isompina.

Tänään oltiin pitkästä aikaa koko perhe yhtä aikaa ruokapöydässä. Esikoisen työvuorot/luennot ovat pitäneet meidät eri ruokavuoroissa toista viikkoa. Mutta siis tänään tiesin saavani perheen yhtäaikaa keittiöön, ja töiden jälkeen pikakokkausta, ilman enempiä suunnitelmia. Broileria ja pastaa. Tavallisen broilersuikaleet-, valkosipuli-, paprikajauhe-, pippurit-, suolaa- ja jotain maustetta -viritelmän piristämiseksi hulautin kastikkeen kypsymisen loppuvaiheessa melkein puoli pullollista uutta maustekastiketta – joka sitten paljastuikin salaatinkastikkeeksi – mukaan.  Piti oikein kesken sapuskan mennä katsomaan, että mitäs soosia se oikein olikaan, ja kyllä: salaatinkastike. Merkki Felix ja maku mango-chili. Sehän sopi kermaiseen broilerkastikkeeseen kuin nenä päähän. Mukava vahinko.

Ja verbaalitykkityttären höpötyksiä ja lievästi sanottuna vanhemmille kettuilua, sarkastista sanailua oli ilo kuunnella. Entä sitten juniori: oli itsekin aivan hämmästynyt kun ei ole mitään kouluhommia rästissä. Naureskeli, että oispa joku joskus kertonut, kuinka hulppeaa on kun on esseet tehty ja läksyt duunattu. Olisipa tosiaan joku joskus kertonut!! Vallan veikeitä poikamme haastoi!

Ruokapöytä on hyvä paikka. Arkiruoka, ruoka kotona. Sitä ei meidän nuorisokaan ole onneksi koskaan kyseenalaistanut. Tupisematta kotiin hankkiutuvat ruoka-aikaan – jos suinkin mahdollista ja yleensä on. Se on minulle merkillisen tärkeä juttu. Nyt näissä arkisapuskoissa alkaa olla jo sellaista sisäänrakennettua haikeuttakin, sillä esikoisen muuttopäivä lähenee. … Onneksi tyär on luvannut viikonloppuisin kotiin tulla… ainakin syömään.

Äidin oma pikku poika, Eskoseni, Juniori jurrikka, hymypoika, Puppeli, Tomaski, kuopus oli tänään kutsunnoissa. Meidän poika?  Polvivammasta huolimatta armeijaan a-mieheksi kelpuuttivat: 11.7.2011 Kajaanin kranaatinheitinkomppanian autoalokas or whatever astuu harmaisiin.  Niin se aika rientää. Merkillistä.

Työntäyteisen viikon jälkeen olin tänään kahdelta valmis lähtemään kohti kotia, ja kohti pohjoista. Simosta käännyttiin Ranuan tielle, välttääksemme Kemin ja ympäristön isoja tietöitä ja siksikin kun en ole sieltä kautta koskaan – ruska-aikaan ainakaan – Rovaniemelle ajellut. Ruskaa olikin. Ja takaviistosta paistava iltapäiväaurinko antoi keltaisille ja oransseille lehdille loistoa, joka vielä korostui kun pohjoinen taivas oli sadepilvistä tummansinisenä. Saimme ajella sateen perässä, auringon paistaessa. Kovin kaunista, ja lepoa ololle.

Nuoriso ei lähtenyt mukaamme; saammekin Myötätuuleen muuta seuraa. Ystäviä saapuu (on saapunut jo!)  viikonlopuksi tänne enemmältikin. Kalaasiväen ”ensimmäinen kokoontumisajo” Saariselällä on tosiasia! Siitähän me olemme hyvillämme.

Olin Juniorin vanhempainillassa. Olisiko se jo minulle viimeinen vanhempainilta? Tilannehan ei suinkaan ole niin, että alkanut lukuvuosi olisi perheessämme viimeinen vuosi, jolloin meillä on koululainen talossa, vaikka poika virallisesti abiturientti onkin. Tilannehan on se, että poika on vielä ensi vuodenkin syksyllä abi. Ensi keväänä meillä ei lakkiaisia ole, vaikka teoriassahan se olisi joskus vielä ollut mahdollista. Mutta ehkäpä meillä on sitten jo seuraavana keväänä.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin vanhempainilloissa ja vanhempainneuvoistoissakin (joissa olen lasten tarha- ja ala-asteaikoina istunut vuosikausia,) jouduin ihmettelemään, kuinka merkillisen nuoria meidän kakaroiden luokkakavereiden vanhemmat ovatkaan! Entäs sitten opet? No historian ope, joka on pojan rinnakkaisen ryhmän ohjaaja, on yksi meiltä valmistunut, tuntuu, että ihan vasta valmistunut (on siitä kuulemma kymmenkunta vuotta!) nuori mies.

Eikä siinä vielä kaikki! Töissä tänään yksi nuori opiskelijaneitokainen (josta puolustukseksi on sanottava, että oli kirjallisuuden siirto-opiskelija) heittäytyi teitittelemään minua. Kohteliaaksihan varmasti kasvatettu, mutta että teitittely särähti.

Minä kun aina kaikille selitän, että pysyn nuorekkaana (heh!), koska saan tehdä töitä ja viettää aikaa nuorten opiskelijoiden, nuorten aikuisten kanssa. Ehkä sekään ei sitten enää riitä pitämään minua automaattisesti sinuteltavana. Pitänee koettaa huomiseen fuksien esittelyyn etsiä jotain rentoa kampetta. Farkut ja joku huoliteltu neule? Vakosammarit ja farkkutakki? Pellavahousut, löysä paitapusero ja joku huivihurtuuki? Burberryt ja Gerry Weberit on nyt unohdettava! Täteily ei sovi kuvioon!

Pojasta polvi paranee. Toivottavasti. Tänään on kuopuksen reilu vuosi sitten teloma polvi korjailtu, leikattu. Nivelsiteitä kiristelty. Töissä kyselivät, että olenko hermona kun poika on nukutettu ja leikkaus meneillään. Hermona? Huolissani? En, miksi olisin ollut? Poikahan oli ammattilaisten (mm. ystävä-ortopedin) huomassa. Huolissani ja keskittymiskyvytön olen silloin kun poika huitelee tien päällä tai tytär on yöllä tulossa diskosta kotiin. Tai kun ollaan reissussa, eikä tarkkaan tiedetä, missä pennut on ja eivätkä vastaa juuri silloin puhelimeen kun yritän soittaa. Kun en tiedä, olen hermona. Kun en tiedä, mitä tapahtuu, silloin olen huolissani. Silloin sydänalasta kuristaa, huulet vetäytyvät tiukaksi, silloin nenänvarressa tuntuu että jostakin vuotaa… Joo – tiedän, että meidän mutikaiset ovat täysi-ikäisiä. Tiedän, ettei hyödyttäisi olla huolissaan, mutta ei näillä asioilla ole mitään tekemistä tiedon kanssa. Minä vaan olen, – huolissani.

Pojan kanssahan minulle ei sellainen tietämätön olo yleensä tule. Tämä kun soittaa abouttirallaa viisi kertaa vuorokaudessa, ja soiton syyt ovat lähtemättömän tärkeitä: “Moi-ehdin-tänään-kouluun-enkä-myöhästyny” tai “monelta-meillon-ruoka,-ja-mitä-ruokaa?” tai “ilmoittelen vaan että oon H:lla ja tuun huomenna”. Varsin oivallista että ilmoittelee. Entäs sitten tytär? Esimerkin voisin kertoa: oltiin pehtoorin kanssa muutaman päivän reissulla (Karhula, Porvoo, Rantasalmi, Vierumäki) ja pistin tekstiviestin tyttärelle, joka oli ollut Tampereella kaverin kanssa pari päivää, jotta: “Oothan jo kotona, oothan jo palautunu, oothan hengissä?” Ja kyselen muutaman – vain muutaman muun – oleellisen kysymyksen siten, että viestin pituus on vaatimattomat 480 merkkiä, mihin tyär vastaa: “Oon. ”. Mitäs siinä huolehdit!

No polvileikkaus on ohi. Poika kulkee keppien kanssa ja nauttii saamastaan huomiosta. Kavereita piipahtelee, vanhemmat kantavat potilaalle limpparia ja evästä. Sisarkin on isommasti aukomatta päätään. Pojasta polvi paranee.

Pojan isä, elikkäs pehtoori, on myös ollut hemmoteltavana. Ainakin nyt ehtoolla. Söimme ikääntyvän mieheni kunniaksi vähän (…) tavallista paremmin. Ja eihän sille mitään voi, mutta meistähän oli mukavaa kun oltiin neljästään, niinkuin vain perheen kesken, neljästään. Välillä niinkin.

Sääsketöntä, sateetonta, syksyistä. On siis kylmä. Mutta se ei estä ulkona oloa. Eikä nukkumista! Nukuimme viime yönä 11 tuntia. YKSITOISTA! Niin voi tehdä vain Napapiirin pohjoispuolella. Kuinka hyvälle se tuntuukaan.

Olen ehkä vanhanaikainen, ja vielä kypsymätön siihen, että lapsemme ovat jo aikuisia, tai ainakin täysi-ikäisiä, mutta sen takia, – siitä huolimatta – on vaan niin hiton mukava, että ovat täällä meidän kanssamme. Miniäkokelas mukaanlukien. Eivät ole RMJ:ssä Porissa, eivät kaupungissa, eivät jossain muualla, vaan täällä Lapin raukoilla rajoilla, meidän kanssamme. Ehdoin tahdoin pitkän matkan tänne ajoivat – ja täällä ovat. Jo vain, onhan hyvä juttu.

Juniori lupasi järjestää huoneensa, aloittikin viime viikolla pontevasti, ja asia on edennyt hieman… Paino sanalla hieman.  Kun mööpleeraamisen tuloksena huoneennurkkaan ilmestyi tyhjä tila, poika pyysi saada siihen palmun, Yucca-palmun. Oikein pesänrakentaja tämä meidän nuori mies. No minä kävin äsken Bauhausista ostamassa pojalle palmun.  Tyttärelle kans palmu? Höpsis:eihän tämä meidän taloustieteen ylioppilas ole kiinnostunut mistään sisustuksesta.

Kävin sitten Bauhausin naapuriliikkeessä: Iittala Outletissa. Kun yritän hiljalleen tottua siihen, että tytär syksyllä muuttaa pois – kun koetan kasvaa luopumiseen – ostin hänelle pastakauhan ja kastikelusikan. Ne saadessaan tytär totesi, etteipä enää tarvikaan kuin kattilan ja siivilän, ja voila! keittiö alkaa olla sitten kuulemma varustettu: kippoja ja laseja sai lakkiaislahjaksi ja Muumi-lusikoita, -haarukoita ja -veitsiä on vuosien varrella kertynyt niin paljon, että parillekin spaghetin syöjälle riittää niistä ruokailuvälineiksi. Jotta sellaisia kodinrakentajia meillä.

Ai niin, mitä itselleni? En mitään, kunhan nyt kävin Verkkokauppa.comissa katselemassa uusia tietokoneita, isoja näyttöjä… En VIELÄ ostanut mitään.

Molemmat nyt täysi-ikäisiä. Miksi se on haikeaakin?

Tänään(KIN) on ollut hulppeaa olla äiti. Liikuttua (miten jotkut äidit voivat istua koko vanhojen tanssien upean tunnin kyynelehtimättä??) kuopuksen suuresta päivästä.  Olla yhtäaikaa ylpeä ja toisaalta pelätä pojan puolesta (meneekö taas nivelsiteet?), nauttia 900 kauniin nuoren ilosta ja liikkumisesta: “Ollaan vanhoja ja hei, me osataan tämä”. Tanssi ja elämä vie!

Tanssiin kutsu, tango ja loppuparaati. Ja minä kyynelehdin joka vaiheessa! Paljon.

Lisää kuvia.

Vanhojen tanssien kenraalit.

Meidän kuopus frakissa,

ja osasi tanssia!

(klikkaamalla kuvat suurenevat)

Ja minä kun olen niin kovasti pohtinut Juniorin koulumenestyksen olemattomuutta, toisaalta ollut kovin iloinen hänen sosiaalisista kyvyistään ja positiivisuudestaan. Nythän minä tiedän, mistä pojan piittaamattomuus oppimistuloksista johtuu! Nyt tiedän mitä voin syyttää! Vain ja ainoastaan itseäni kun olen “himmleriläiseen” päiväkotielämään pojan toimittanut  jo alle kolmevuotiaana. Ja ihan vaan “uramuijaäidin” itsekkyyden takia! Entäs sitten tytär? Mitenhän hieno ihminen hänestä olisi tullut, jollei olisi joutunut ensin puoleksi vuodeksi jo kymmenkuisena tarhaan ja sitten uudelleen yhtä aikaa pikkuveljen kanssa reilut nelivuotiaana.

http://www.youtube.com/watch?v=fHiwBJZTexo

Päiväkodissa tai ei, osaavat satavarmasti molemmat keskustella paremmin kuin “sosiaalisesti lahjakas” kotiäiti, jonka argumentaatio on pöyristyttävää! Jos tuo Youtube-pätkä tekstitetään, minkä jälkeen se takuuvarmasti leviää maailmalle, on Suomi-kuva kirkas ja  kaunis.

Ko. perheen isä on mielestäni aina ollut yksi inhokkien inhokki, joten olisi mielenkiintoista nähdä millaisia näiden vanhempien pojat ovat. Mitä heistä tulee? Totalitarismilta varjeltuja ja äidinrakkaudessa kylpeneitä,  jollaisia päiväkodissa olleet “älykköjen vihreitten” kakarat eivät koskaan voi olla?

En tiedä muista äideistä, perheistä, lapsista ja päiväkodeista, mutta olen täysin vakuuttunut, että lastemme päiväkoti oli kodikas, turvallinen, sopivaan sosiaalisuuteen kasvattava ja monin tavoin opettava, lämminhenkinen paikka, jonka pihalla teinit vieläkin käyvät moikkaamassa “tarhantätejään”. En tarvitse “sammumassa olevan kulttuurin ruotsalaisia tutkimuksia” tietääkseni, että jos meidän mutikaisemme ja meitsi olisimme olleet vielä pari vuotta keskenään kotona, olisimme kaikki kolme + perheen isä paljon polosemmin pärjääviä, henkisesti huterampia ja sosiaalisesti rutkasti rujompia kuin nyt.

Huh, minä tuohdun, vaikka pitäisi kai vain tuntea myötähäpeää tuollaisesta esiintymisestä.

Valoa tunnelin päässä… ? Täytyy vain toivoa ettei se ole juna!

Olemme pojan kanssa keskustelleet viime päivinä – välillä vähän reippaammin, välillä hyvinkin läheisesti ja välillä ihan asiaakin. Mikä kaikki luo minuun toiveikasta mielialaa. Ehkäpä? Ehkäpä tämä hullun huoleton hulivili joskus oikeasti oppii  itse vastaamaan tekemisistään, asioistaan, vähän jopa tulevaisuudestaan.  Mistä sen tietää? Olisipa enemmän näköpiirissä koko poika. Lähtisipä meidän kans seuraavalle lomalle! Lomaan vielä kuusi viikkoa. Siitä jo haaveilen. Vaikka onpa nuo huushollihommat ja vähän työtkin maistuneet… Ihan sunnuntai.

Maailma muuttuu, äitiseni, saivat perheen molemmat nuoret meitsille erikseen todeta.

Tytär on aloittanut työt hampurilaisravintolassa. Niinpä palasin vielä työhönottohaastatteluun ja siihen, mitä esikoisellamme tässä uudessa duunipaikassa on edessä, ja kävin utelemaan, mitä vaatimuksia työhönottotilanteessa esitettiin:

- Tuskin markkinointitaitoja vielä muutaman kuukauden opiskelleelta kauppatieteen ylioppilaalta vaadittaisikaan?

- Ei siitä ollut mitään puhetta, tietenkään.

- Monen kesän kokemusta siivoojana varmasti pidettiin hyvänä asiana?

- Joo totes se haastattelija, että töitä olet ainakin ennenkin tehnyt.

- Kun kerran hampulaisravintolaan hait, niin miten ne testasivat ruoanlaittotaitoa, kyselivätkö kenties köksänumeroa tai asian harrastuneisuutta kotioloissa tai jotain sellaista?

- Miksi ne ruuanlaitosta olis kyselly, siellähän tehdään hampurilaisia.

- Just. Selevä peli. Eikä sitten muuta?

- Salmonella-testissähän mun piti käydä.

- Jotta sen verran ruokapaikka kuitenkin.

No sitten Juniori. Juniori aloitti tänään autokoulun. Ei, ei tienannut autokoulurahoja ahkeralla koulunkäynnillä. Pitkin syksyä jatkunut kiristykseni ja uhkailuni ajokortin maksamattomuudella, jollei lukiokurssit ala valmistua, meni ihan harakoille. Ei mitään vaikutusta. Poika mietti tukun erinäisiä kepulikonsteja (mm. turvautuminen isovanhempien hyväsydämisyyteen), joilla rahoittaisi kortin itse. Lopulta päätin sitten kuitenkin antaa pojalle joululahjaksi autokoulukurssin “et sitten saa mitään 18-vuotissynttärilahjaa, ja koulua on käytävä, ja kesätöihin mentävä, ja huone pidettävä siistinä” ja mitä kaikkea yhden hengenvedon lahjanluovutuspuheeseen sainkaan sopimaan.  Jo vain. Juniori lähti äsken autokouluun, ja totesi mennessään, että muutama kuukausi ja meillä on, äippä, yhteinen auto!

- Eihän se näin pitänyt mennä!

Lauantai. Ja vielä viikko lomaa, näin olen sitten päättänyt. Se tuntuu edelleen mukavalle. Mutta: säätövirhe on jossakin. Eikä tämä koske vain meidän perhettä, vaan näinhän se on varmaan kaikilla lapsiperheillä.

Silloin kuin lapset olivat pieniä, tarha- ja ala-asteikäisiä, meillä molemmilla vanhemmilla oli töitä yleensä aatonaaton iltaan asti ja heti tapanin jälkeisinä välipäivinä oli kiidettävä takaisin kustannuspaikalle … Silloin mietittiin, mihin lapset kuskataan kun päiväkoti ja koulu ovat kiinni, eikä vanhemmilla ole lomapäiviä.

Joustavan työajan puitteissa pystyin kuitenkin tekemään lyhennettyä päivää, ja monena vuonna välipäivinä meninkin lasten kanssa kaupungille kuluttamaan  vuoden aikana kertyneet plussapisteet ja hankkimaan alennusmyynnistä Rasavil-toppahaalarit molemmille mutikaisille. Ja miten merkillisen hyvältä minusta tuntui, kun sain ostaa sekä poikien että tyttöjen värisen. Kummallista ehkä, mutta niin se vain tuntui. Haalarisovitussouvin jälkeen kersoille oli juhlahetki, kun mentiin Mäkkärille “Happy Mealille” ja sen jälkeen vielä karkkikauppaan tuhlaamaan joululahjakortit.

Entäs nyt: ei ole punaista ja sinistä toppahaalaria eteisessä. Kohta vuoden vakituisesti tahoillaan seurustelleet nuoret eivät tarvitse pitkällä lomalla olevia vanhempiaan. Toinen laskee tunteja, milloin Thaimaassa lomalla oleva tyttöystävä palaa kotiin ja toinen viettää yötä päivää aikaansa armeijasta lomilla olevan poikaystävänsä kanssa. Välillä sentään käyvät kyselemässä, mitä tänään syödään (-Blinejä. – Jesh!) ja kiertäen kaartaen utelevat, että lähdettekö  te Uudeksi Vuodeksi mökille? (Menisitte, mielessään hokevat, kyllä minä tiedän!)

Aamu oli vailla vertaa. Paitsi että tein römppäkakun – siis ei todellakaan mikään Halloween kakku – “koristelun” keskustelin siinä ohessa taas vaihteeksi poikani kanssa. Ja sitten kun tämä ei muuten olisi ehtinyt kouluun,  niin minä tyhmä vein. Äippä kun aina huolehtii, niin ei kai ison jätkän tarvi koskaan oppiakaan itse huolehtimaan! Argh! Olen vihainen lähinnä itselleni.  Mutta reippaanlaisen sananvaihdon jälkeen matkalla toiselle puolen kaupunkia (siis amisjakso vielä menossa) ehdimme keskustella luottamuksellisesti nuoren miehen parisuhdeongelmista ja niiden ratkaisuista, ensi hiihtolomasta, koulunkäyntistrategiasta, kännykkälaskujen maksamisesta ja ties mistä.

Ensilumen päivä tänään. Kunpa olisi pysyvä. (klikkaamalla kuvat aukeavat isommiksi)

Se römppä (runtu, kekri, jne). Lainaus suoraan viime kevään luennoltani::

Pyhäinpäivä oli talven kynnyksellä, marraskuun alussa maaseudun ihmisille paitsi uskonnollinen juhlapäivä, myös työvuoden taitekohta. Pyhäinpäivän yhteyteen liittyi pakanallinen kekri – vanhan loppu ja uuden alku. Satokausi päättyi ja karja tuotiin laitumilta sisään. Itse asiassa sato- ja työkausi loppui viimeistään jo lokakuun puolessa välissä, mutta sen päätöstä juhlittiin vasta kekrinä, jolloin oli vuosipalkollisten, piikojen ja renkien, vapaaviikko tai kaksikin. Runtuviikko eli römppä oli tanssien ja vierailujen aikaa, sillä silloin palvelusväki oli vapaa: myös vapaa vaihtamaan palveluspaikkaa ja paikkakuntaakin. Römpän aikana nuorisoseurat ja muut yhdistykset järjestivät ohjelmallisia iltamia ja silloin pidettiin markkinoita ja tavattiin tuttavia ja sukulaisia.

Olen jo kauan ajatellut, että tutkisin itse tai saisin jonkun opiskelijan tekemään opinnäytetyön römppäviikon vaikutuksesta maaseudun syntyvyyslukuihin. Tiedetäänhän, että 1900-luvun jälkipuolella 9 kk juhannuksen jälkeen syntyi keskimääräistä enemmän lapsia, mutta miten oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maaseudulla. Kuinka paljon – ja oliko? – syntyvyys korkeammalla 9 kk römpän jälkeen?

Historiantutkijalle kriisit ovat mielenkiintoisia ja antoisia tutkimuskohteita, koska niissä usein paljastuu ilmiön syvin olemus, paljaana, ilman epäolennaisuuksia. Ulkoisten ja vähempiarvoisten seikkojen väistyessä taka-alalle, ilmiön ääriviivat terävöityvät ja ennen näkymättömät asiat tulevat näkyviksi. Siksikö tämä sydämentykytys, nyrjähdys rinnassa, syvänvioletin värinen tuskallinen vihlaisu tarvittiin, että taas hoksaisin, etten arjessa unohtaisi: kohta täysi-ikäinen kuopuksemme on hyvä pentu.

Joo, tiedän, että äidit kehuvat omia kakaroitaan. Entä sitten? Jolleivät äidit, niin ketkä sitten? (“Äidit, nuo toivossa väkevät… ” Lauri Viitako?)  Ja eihän meidän 17-vuotias mikään puhdas kuin pulmunen todellakaan ole, toki Marlborot ja Olvit on testattu. En todellakaan kuvittele, että poika istuu luokassa silmät kirkkaina ja valmiina omaksumaan innolla kaiken, mitä opeilla on tarjoilla. Sentään ehtii kouluun, useimmiten, eikä juuri lintsaa (koulussahan on kavereita, siellähän on seuraa! – miksi sieltä kannattaisi pois olla). Kaikista tekemisistään en tiedäkään, Luojalle kiitos! Iltaisin tulee kotiin aina vasta vähän sen jälkeen kun on sovittu ja koluaa sitten yömyöhään, nukkuisi myöhään iltapäivään jos antaisi. Ei nyt varsinaisesti tyrkyttäydy kotitöissä auttajaksi, saatikka IKINÄ raivaisi huonettaan ilman desibelien käyttöä. Lähtökohtaisesti on sellainen peruslaiska nuori mies.

Mutta siksikö se tämäkin kriisinpoikanen oli koettava, että tuollaiset epäolennaiset jutut jäisivät taka-alalle. Etten unohtaisi, kuinka peruspositiivinen jätkä poikamme on. Ei pieniä murehdi, mutta toisaalta myötäelää vahvasti muiden murheissa. Antaa äidilleenkin feedbackia, hyvässä ja pahassa, reippaammanlaisesti kun sille päälle sattuu. Ja kertoo meitsille jutuistaan, on aina kertonut: haksahdukset ja hajoamiset. Niin ja on hyvä muuraamaan, sanoi ammattikoulun ope. Siellä kun juniori on nyt tällä jaksolla oppimassa kaikenlaista. Hiton hyvä poika se on! Mun mielestä.

Tänään kun koko Suomi puhuu nuorten hädästä ja tarpeesta huolehtia heistä, tänään kun perheen lukiolaisella on koeviikko rästikokeineen menossa, tänään kun taas kerran keskustelimme siitä, miksi koulua käydään ja miksi minä jaksan asioihin puuttua ja niistä kysellä, tänään kun arjen historia -projektini takia olen lukenut 1800-luvun oppaita perheenemännille, en kertakaikkiaan voi olla lainaamatta tekstiä Mathilda Langletilta (klikkaamalla kuva suurenee). Vuonna 1885 Langlet kirjoittaa kirjassaan “Perheenemännille kaupungissa ja maalla. Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilla aloilla” seuraavasti:

“Lapsen ja nuoren aika ei saa siis kulua alituisissa huvituksissa, pidoissa, tansseissa ja vaatetuspuuhissa. Lasten ja nuorten täytyy viettää paljon yksinkertaisempaa elämätä kuin heidän vanhempansa ja täysikasvuiset. Jos ei tässä suhteessa tahdota tehdä mitään muutosta, vaan yhä sallitaan lasten totuttaa itsensä nautintoihin ja huvituksiin, joita heidän vaan nimeksi pitäisi tuntea, pelkään että toivo kelvolliseksi ja kunnollisiksi tulemisesta on hyödytön ja turha.”

Ja Langlet jatkaa:

“Vielä täytyy olla määrätty järjestys milloin lasten, vanhempien ja palkollisten tulee olla ruualla; lapsilla täytyy olemaan määrätyt ajat pesemiseen, lukemiseen ja sellaiseen; puhtaat pyyhinliinat ja hurstit ovat säännöllisesti määräajallansa annettavat; porsliini- ja lasiastioita ei saa koskaan jättää keittiön pesuhyllylle; vuoteet ovat järjestettävät, huoneet tuuloitettavat, – lyhykäisesti sanoen, kaikki askareet ovat tehtävät määrätyssä järjestyksessä, jota ainoastansa hätätilassa saa rikkoa.”

No juuri näinhän minä herra varjelkoon olen teinejä koettanut kasvattaa!

Kuva meistä häissämme on toissapäivän Hesarissa. Neljännesvuosisadassa hoikasta morsiamesta on tullut vyötärölihava vaimo, mistä löytyykin suora aasinsilta siihen, kuinka mukavaa onkaan lomasyöminen ja lomasapuskan teko. Esimerkiksi: puolikas vesimeloni ja Auraa-palanen (17 %, jotta edes jotain kontrollia olisi!) kuutioiksi ja kulhoon. Sopii hyvin vaikka grillatulle makkaralle mutta meillä oli äsken pöydässä teriyaki-marinoitua broileria ja sen seurana vallan mainiota. Entäs viini: aina vaan Yellow Tail (- kenguru keltamustassa etiketissä) takaa että mausteisempikaan ruoka ei jää vaille vastusta. Kenguru-viiniä kyllä kelpaa lipitellä ilman ruokaakin, onhan se niin makeaa. Ei todellakaan mikään viiniharrastajien ykkösviini, mutta meille se vaan maistuu… kannattaa kokeilla. Kuntosali, rullaluistimet tai lenkkarit [kelistä riippuen] odottavat vasta aamua …

Kadonneen vyötärön myötä mennyttä on myös aika, jolloin meillä oli huoli, miten järjestämme lomamme, että tarhasta/ala-asteelta lomalla olevat lapset eivät jää vaille huoltoa, hoitoa ja hupia kun tahrantäditkin olivat lomailemassa. Nyt me olemme molemmat kotona ´päivystämässä´ ja nautimme niistä vilahduksista kun enimmäkseen töissä, seurustelemassa, ajelemassa, nukkumassa olevat teinit ovat näköpiirissä.