Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja “Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen.  Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.

Juniori ja tyttöystävänsä olivat eilen vastassa, – mukava kun olivat. Ollutkin jo ikävä pojan kanssa kihnaamista. Huushollia, tai edes puutarhaa, poika oli pitänyt kunnossa, hengissä. Muutamat yrtit henkitoreissaan, mutta päällisin puolin kaikki ok. Ja mikä parasta: poika on viime viikon huolehtinut itsensä töihin, ruokkinut itsenäsä ja pessyt pyykkiäkin! Pari vuotta sitten kun olimme kolmen päivän reissulla Riiassa, pojan piti herätä itsekseen kesätöihin hautausmaalle. Kolmesta aamusta yhtenä ehti hyvin, toisena vain vähän myöhästyen ja kolmantena meni vasta ruokikselle. Mutta nyt: on koko kesän itse huolehtinut ja ehtinyt aamuyhdeksäksi tiskin taakse tai varastoon.

Pikkuisen empatiseeraan nuoria kun tämmöisillä helteillä duunia joutuvat puskemaan, mutta itsepähän ovat hommansa valinneet ja saaneet. Pojalla päivät rengasmyyjänä ja -asentajana jatkunevat koulun alkuun. Tyttärellä on jo Heseltä ansaittu vuosilomakin, josta loppuosa vasta elokuussa. Väittää että hampurilaisten paistossa on lämmin näillä keleillä…

Jos minun olisi tänään pitänyt mennä töihin, olisin hyvin, hyvin vakavasti harkinnut lintsaavani. Mutta onneksi ei tarvinnut: ei tarvinnut mennä, harkita, saatikka lintsata. Loma on näet vasta puolessa. Joten “paluu todellisuuteen” Italian jälkeen voi tapahtua hiljalleen.

Me olemme pehtoorin kanssa puutarhaa ja kotia järjestelleet. Aamulla kasvimaalla kitkiessäni muistin hyvin, kuinka kesän 2004 lopulla kun pihamme (lue: pehtoorin ahkera harrastuneisuus) palkittiin puutarhakilpailussa Oulun kaunein piha -mainesanoilla ja pronssikilvellä, tuli Kalevan toimittaja tekemään asiasta juttua, ja tietysti juuri silloin pehtoori oli työmatkalla, joten meitsi joutui antamaan – kohtuullisen asiantuntemattoman – haastattelun liittyen pihaamme ja sen hoitoon. Ja kuinka minä vakaalla rintaäänellä totesin, että emme me tarvitse mökkiä, “onhan meillä piha, jossa kesä viettää” ja “ei meistä ole kahden paikan ylläpitäjäksi” ja “ei me oikein voida pitkiä aikoja kesällä olla poissa kotoa/puutarhasta”. Höpö, höpö -lausuntoja. Monena kesänä on oltu viikko, kaks, kolmekin reissussa. Ja nyt on mökkikin.

Mutta tosiasia on, että paluun jälkeen päivitykseen menee päivä, pari. Nyt juuri, onneksi,  ukkoskuuro kasteli kasvimaan, ei tarvitse enää mennä sadettamaan…

Mutta siis: tänään kun asiasta oli puhetta, lähinnä siksi kun koetin myötäelää niitä, joilla tänään tuo päivä perheessä oli… ja heidän puolestaan surkuttelin sään viileyttä. Kaunista mutta kovin kylmää (+ 9,5 puolenpäivän aikaan näytti auton lämömittari) on juhlijoilla tänään ollut… Ja mitä toteaa meidän juniori: “Ihan äipän vuoksi ajattelin, ettei kannata tänä vuonna lakkiaisia järkätä. Olisi kurjaa kun ei voi ulkona viettää, ei ulos kattaa… ”   Ei voi kun kiitellä pojan pitkän tähtäimen suunnitelman onnistumista! Tosin mieluusti katan vaikka sisällekin, vaikka autotalliin,  kunhan koulunsa saa läpi kahlatuksi.

Meillä ei ollut lakkiaisjuhliin osallistumistakaan tänä vuonna. Nuorilla on ollut kavereiden luona kulkemista, ovat sitten juhliin tulleet ja menneet tätä kautta. Mukavaltahan se tuntuu kun kulkevat kavereineen. Mahottaman mukavalta.

Päivä kulunut jotenkin merkillisen aikaansaamattomasti. Haudalla, asioilla, hallissa, – se tavallinen lauantairundi. Ja sitten? Eipä juuri muuta.  No “uudet” naapurit kutsuttiin iltapäiväkahville Huvilaan ja lasilliselle. Korkea aika vähän edes tutustua.

Ja sitten nuo nuoret. Lakki tai ei. Parasta ovat meidän elämässä.

Päivän ehdottomasti positiivisin juttu on se,  että Juniori aloitti tänään uransa rengasmyyjänä. Niinpä se kuopus vaan on onnistunut itselleen työpaikan hommaamaan. Nyt kun vaihtoi iltalukioon, on aikaa päivät olla töissä. Hieno homma.  Tytär on hampurilaistyöntekijä (se on se oikea “titteli” joka papereissa lukee, minusta jotenkin hullunkurisen kuuloinen) ja poika rengasmyyjä. Ja pojalla molemmat tämän kevään yo-kirjoitusosat menneet sentään läpi (englanti c, terveystieto b) ja kurssejakin kuitenkin erinäisestä lerppuilusta huolimatta suoritettuna. Ei ollenkaan hassumpaa.

Tytär on saanut vaihtopaikan Strasburgiin, jonne lähtee ensi lukuvuoden kevääksi. Sekin periaatteessa hyvä juttu. Ainoa vaan että Oulun kansainvälisessä yliopistossa on uusien aikojen myötä päätetty lopettaa ylimääräisten (ranska, saksa, venäjä, espanja) kielten opetus (sarjassamme niitä huonojen aikojen seurauksia!), jotta esikoisen haaveilema ranskan alkeiden opiskelu ennen vaihtoon lähtöä ei nyt sitten onnistu. Aikoi pärjätä englannilla. Ja saksan alkeilla.

Ja minä aion huomenna pärjätä perustelemassa tutkinnon laajuuden nostamista edes 140 pojoon!

Muistan, kuinka sitten toivo – taas kerran – herätettiin henkiin: nyt on uusi lääkevalmiste. Tällä on saatu hyviä tuloksia. Ne tulokset tuntuivat olevan positiivisia muille, eivät minulle.  Puolen vuoden käytön jälkeen toivo oli taas mennyttä.

Loppukesästä istuin jälleen erikoislääkäri R:n vastaanotolla, ja hän alkoi jo valmistella tulevaan: “On ryhdyttävä ajattelemaan muuta. Ajatukset tämän yhden asian ympärillä jo heikentävät onnistumista. Eikös rouvalla ole mitään muuta elämässä, mitä toivoa, mistä haaveilla?” – Olisi kyllä ihana päästä Egyptiin joskus, ja väitöskirjan haluaisin kyllä tehdä …   – No sitten on vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä muita haaveita. Ehkä ne toteutuvat paremmin kuin tämä… Vaikka eihän tämäkään kokeilu ole ihan vielä ohitse.

Aloitimme Egyptin  matkan säästämisen, mutta väitöskirjaprojektille ei vielä ollut aikaa.

Tammikuussa olen taas vastaanotolla, itken vuolaasti:
- Tästäkään hoidosta ei siis ollut mitään hyötyä. Mikään ei auta! Minulla on sitä paitsi nykyisin todella huono olokin, varsinkin aamuisin. Haluan lopettaa tämän lääkkeen.
- Entäs jos rouva onkin raskaana? Jos kerran on aamupahoinvointiakin?
- Ei, enhän minä tule raskaaksi. Siksihän minä täällä olen käynyt jo vaikka kuinka kauan! Siksi …  Yhyyyy…

Tänään nuo monet kerrat – itkut ja toivot – naistentautienklinikan lapsettomuushoito-osastolla pyörivät mielessä. Mutta tänään vain kävelin klinikan läpi. Parikin kertaa: ensin aamulla viedessäni esikoista nielurisaleikkaukseen, ja sitten puolen päivän jälkeen mennessäni takaisin, kun leikkaus oli jo tehty.

Iltapäivällä odotellessamme kotiinlähtölupaa katselin kalpeaa, torkkuvaa tytärtä, jonka leikkaus oli mennyt hyvin ja joka voi verraten hyvin, ja muistin kaikenlaista, enkä edes yrittänyt peitellä kosteita silmiäni.

Olen ollut vähän ihmeissäni, kuinka ikävä minulla on  ollutkaan. Eihän se muutto mikään yhtäkkinen juttu ollut. Päinvastoin: olihan ajatukseen ollut aikaa tottua kuukausikaupalla. Niinhän se oli sovittu, että toisen opiskeluvuoden syksyllä on hyvä aika lähteä kotipesästä. Minusta nuorten kuuluukin muuttaa kotoa. Itsekin muutin jo lukioaikana,  -  nuorempana lähdin kuin tytär.

Olenhan minä nähnyt ystävien, sukulaisten ja tuttujen lasten muuttavan pois kotoa. Tosin olenkin hieman ihmetellyt, kuinka vähän kuitenkaan siitä puhutaan, millaisen surutyön moni vanhempi tekee lapsen muuttaessa pois kotoa. Vaikka toisaalta kun olen omaa ikävääni muutamille huokaillut, ovat hekin todenneet, että on se ollut kipeä paikka. Ikävän paikka.

Eikä meillä esikoinen muuttanut kuin kolmen ja puolen kilometrin päähän.  Näemmehän joka viikko. Nytkin on pakkasten aikana kuljettu yhtä matkaa kampukselle. Ainahan voisin soitella, mutta kun olen huono soittelemaan kenellekään, huono olemaan puhelimessa. Eikä minulla ole huolta, etteikö pärjäisi. Etteikö osaisi itsestään huolehtia. On osannut aina paremmin kuin äitinsä. Tolkun pentuhan se on.

Mutta ruokapöydässä ja näin illan opiskelu-/luku-/työnteko -hetkinä se ikävä humahtaa.  Tytär ei olekaan tuossa vieressä lukemassa. Ei tule ja mene. Salille. Leffaan. Kavereiden luo. Ei höpötä, ei ole.

Poika tulee ja menee. Ei lue. Onneksi sentään tuli viime yönä abiristeilyltä, sitäkin odottelin, – tyhmä kun olen, levottomasti nukuin, levottomasti valvoin.

Entäs sitten kun juniori lähtee – mitenhän minun (ja pehtoorinkin, on silläkin ikävä) sitten käy…?

Mutta taas kerran minä hämmästyn, kuinka kaukana nämä 1980-luvun lopussa syntyneet ovat Suomen historian peruskysymyksistä. Lukiossa Suomen historian opetus kun on jotensakin olematonta. Ja se vähäkin on poliittista-, sota- ja taloushistoriaa. Tavalliset ihmiset, varsinkaan pieneläjät, naiset ja lapset,  ja heidän elämänsä eivät kuulu kouluopetukseen. No esseet on nyt luettu, ja arvosteltu. Huomisen luento vaatii vielä vähän kertaamista…

Päivää on leimannut myös huoli: juniori lähti aamuyöstä abiristeilylle (jonka syvintä olemusta minä en ymmärrä, mutta ei kai minun tarvikaan…) ja bussimatka Oulu – Helsinki ei ole ollut mitenkään ongelmaton ja keli on ollut paikoin kohtuullisen vaarallinen.  Eikä botskin lähtökään ole ollut varmaa. Suomenlahdellakin kun kuulemma on huono keli. Enhän minä täältä käsin tietenkään voi kuin tekstailla ja koettaa olla kuin ei mitään…

Tytär ja poikaystävänsä olivat onneksi lupautuneet syömään, ja niinhän sitten vähän kokkasin. Lähti vähän lapasesta, tein kaikenlaista kaapintyhjennysruokaa, salaatteja, marinoituja vihanneksia, hullun hyvää italialaista lohta ja  sen sellaista. Noh  hyvä kun huomiseksi ja tiistaiksi on aika lailla valmiina lämmiteltäviä eineitä… Oli mukava istuskella ja jutskailla nuorten kanssa.

Ensi viikonlopun Tampereen pyrähdystäkin varten pitäisi vähän tehdä valmisteluja. Onko kellään kokemusta Finlaysonin tehdasalueen opastetuista historiakierroksista? Kannattaako sellaista harkita? Ovatko Vapriikin museot vierailun väärti?

Eikä siinä vielä kaikki! Päivän toinen iso uutinen: Oulun yliopisto aloittaa YT-neuvottelut! Tämäpä minua ei oikeastaan isommasti hämmästytä, mutta että 160 henkilöä on irtisanottava, on aika rankka juttu. Tosin ei koske historiatieteitä. Mutta moni muu näinä päivinä esille tullut asia koskee meitä kovastikin. Tai ainakin pitäisi koskea. Ja minua huolettaa se, että kaikki eivät näe, kuinka paljon meidän pitäisi tehdä, eivät halua ajatella, mitä meidän pitäisi tehdä… Paljon olisi pelastettavissa jos vain ryhdyttäisiin toimiin NYT. Miksei ryhdytä?

Uutinen tänään oli myös se, että  yliopiston kaiken surkean taloudellisen tilanteen keskellä saan sittenkin uuden pöydän! Joskopa tie olkavarren tervehtymiseen olisi nyt avoin…  Hieman olen skeptinen, mutta taas on toivoa!

Leipominen vie kipua, joten lähden jatkamaan; tyttärellä on huomenna tuparit ja minut on kelpuutettu leipomaan amerikkalaisia muffineja ja parmankinkkurullia. Siitä olen iloinen.

Nyt ollaan lähdössä Torilla-ravintolaan. Ei mikään ekstempore-juttu, vaan murmelin ja systerin kanssa on sovittu jo aika päiviä sitten: ensin syömään ja sitten leffaan katsomaan Havukka-ahon ajattelija. Pehtoori – yhden sortin havukka-ahonajattelija hänkin – lähtee mukaan. Juniorikin lähtee syömään, mutta kun koeviikko painaa päälle, niin ei leffaan enää lähde.

Huominen ja perjantainen koe syynä pojalla leffasta laistamiseen? Hah! Ei noita kokeita varten mikään muukaan lukemista mukavampi ole jäänyt tekemättä. Että nuori mies osaa olla – edelleen – hullun huoleton. Meidän äiti-poika -suhteemme kriisiytyy aina koeviikoilla, muuta merkitystä tai vaikutusta koeviikolla ei meidän perheen arkielämään ole.

Yläasteikäisenä osoitti olevansa perheemme ainoa iltavirkku ja aamutorkku. Tosin ei pahantuulinen aamuisinkaan, vaikka kuinka lyhyen unen jälkeen herätti. Ja entäs nyt täysi-ikäisenä? Varsinkin näin lomajakson vaihtuessa en edes näe poikaa – hereillä ainakaan. On juuri tullut kotiin kun minä lähden (salille ja) töihin. Ruoka-aikana (viideltä) kun olen kotona ja tehnyt meille kolmelle jotain päivällistä, siis arkisapuskaa, pojalla on lounasaika, jonka jälkeen häipyy taas jonnekin. Kouluten aamuyöllä kotiin, ja jääkaapille.

No tänä aamuna olinkin sitten kohtuullisen ihmeissäni kun poika oli jättänyt keittiön pöydälle lapun, jossa luki “nukkumatti unohti minut, lähdin Shellille”! Just. Kuudelta poika oli hermostunut odottelemaan unta ja lähtenyt aamukahville Shellille! Aika vilkkaasti osasin minäkin tekstaria naputella heti aamutuimaan: “Just tuut kotia ja ryhdyt roudaamaan unijärjestystäsi kuntoon!”

Buona notte! Yritämme nukkua…

______
Ai niin se pojan tiistai-illan paras juttu. Kun mummu oli kyselly tyttärenpojalta, jotta millaisia numeroita sinä nykyään saat koulussa, oli tämä meidän ahkeruuden perikuva paukaissut, jotta numerot menee kuten meidän puhelinnumero: 664 8055*

(*numerot on kuten lankapuhelimessamme,  järjestys vain vähän eri.. ei siis kannata tuohon soitella… :))

No tiedänhän minä, että töihin on mentävä ja ymmärrän, että poikaystävä on tavattava ennen kuin tämä lähtee kuukauden Japanin turneelle, mutta silti… Olisin suonut, että vielä Tapanin esikoinen olisi kotikotona ollut.

No onhan onneksi juniori. Saatuani juniorin hereille lähdimme kauppaan: ostamaan meille mökille evästä ja ostamaan pojalle evästä kun tämäkin jää Ouluun… Sinkkuuntunut poika (minä ikävöin vähän tyttöystäväänsäkin, olihan H. kuitenkin 1 ½ v. osa meidänkin elämää, ja piti pojalle jöötä :)),  ja kuukauden “Japanin-leski” duunaritytär jäävät Ouluun kun me pehtoorin kanssa lähdemme kohti pohjoista. Mökille. Vihdoin.

Olen viimeksi ollut mökillä ruska-aikaan. Poikkeuksellisen pitkä aika pois sieltä. Työt muka estäneet … nyt otan vähän töitä mukaankin, mutta pääasia että päästään pohjoiseen. Ikävä on ollut sinnekin. Miksei muka missään ole ikävätöntä?

Vasemmalla “valokakkutolppa” :). Ottaisinkohan mökille kakkumuotit mukaan, sielläkin kun pakkasta riittänee.

Joulukalenterikuvista koottu kollaasi suurenee klikkaamalla…

- Mitä haluaisit viedä tarhakavereille kun sulla on huomenna nimpparit? Pipareita, karkkia vai jätskiä? Vai leipoisinko taas nallekakun?

- En halua mitään viedä…

- No? Onhan ennenkin viety, ja muutkin tuo silloin kun niillä on synttärit tai nimpparit.

- Mutta kun haluan viettää nimpparit kotona.

- Jos ei kuitenkaan kun joulukin on niin lähellä, ja äidillä on vähän kiire töissä ja kiire kotona, ja isilläkään ei ole vielä vapaata. Keväällä sitten on synttärijuhlat.

- Mutta kun haluan. En tarvi lahjoja, mutta nimpparijuhlat!

- No hyvä on. Ei lahjoja eikä karkkia tarhaan, mutta saat kutsua kavereita kotiin, pidetään pienet nimpparikekkerit.

- Jeee!

________________________

Iltapäivällä matkalla tarhasta kotiin.

- No ketä kutsuit?

- Kaikki.

- Kaikki?

- Niin. Marjatta ja Heidikin [tarhan tädit] sanoi että kiva.

- Kutsuit siis koko tarhan meille?!

- En minä pienten puolelta – kun ne ei kuitenkaan osaa olla.

- Montakos teitä siellä isoilla onkaan?

- En tiiä. Henriikka, Kaisamari, Niko, Hannu, Iina, Ville, Ossi, Maija,  en muista kaikkia. …Ja Samppakin tulee.

- Kuka on Samppa?

- Se on se uus ope, joka osaa taikoakin!

- No hyvä. Kekkereillä on siis ohjelmakin valmiiksi.

- Joo.

_________________________

Ja niinhän äiti sitten otti töistä aamupäivän vapaata ja päiväkodin isojen puolen 18 lasta, 2 tarhantätiä ja harjoittelija-Samppa kävelivät joulukuun 21. päivän aamuna yhdeksän jälkeen T:n nimppareille vajaan kilometrin matkan tarhalta tien kautta ja pienen metsän läpi, jonne tontut (tai sankarin isä aamulla ennen töihin menoa) olivat käyneet ripustelemassa puiden oksille pieniä lyhtyjä.

Nimppareilla tarjottiin lämmintä kaakaota ja porkkananpätkiä, joihin liittyi aika pitkä historiatarina, Samppa taikoi ja lopuksi leikittiin vielä piparkakku-ukkoleikkiä ja kaikki saivat palkinnoksi piparit, joihin sai itse taiteilla koristukset. Sen jälkeen sankari lähti tyytyväisenä vieraiden mukana tepastelemaan tarhaan iltapäiväksi.

_______________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 21
HYVÄ TUOMAS JOULUN TUOPI … (ja kaikki kaverinsa kotiin!)

Kuten sisareni on viisaasti kirjoittanut: kotoa tulisi saada siivet ja juuret. Toivottavasti esikoinen on ne saanut. Toivottavasti siivet kantavat, toivottavasti juuret tuovat aina kotiinkin…

Onneksi meillä on kutsu ystävien luo illaksi viininmaistiaisiin, en voi jäädä kotiin niiskuttamaan ja rypemään ikävässä.

Ai niin, aamuvarhain, yksin lenkillä oli mielettömän kaunista. Tyyntä.

(Klikkaamalla kuva suurenee.)

Kiertelemme illan, töiden jälkeen yhdessä kaupoissa. Olemme samaa mieltä siitä, että shoppailu on harvoin mikään nautinto, mutta tänään tunnuimme viihtyvän, ja vielä kaksistaan, mikä on meille aika harvinaista. Yleensä molemmat käymme erikseen, yksikseen. Tänään löydämme yhtä sun toista, mitä olemme etsimässäkin.  

Siirtymätaipaleilla liikkeistä toiseen höpöttelemme, vähän asiaakin ja syntyjä syviäkin sivuamme. Makumme käy yllättävänkin hyvin yksiin, – vaikkei edes tarvitsisi – ja auton takakontti alkaa täyttyä. Kahvinkeitin, matto ja lamppu. Fairya, “vastuullisen valinnan” moppi ja hengareita. Kynnysmatto ja lämpömittari. Sänkypeittoa ei löydetä, mutta ruokailuvälineitä puoli tusinaa … mitä se haittaa, että ovat samanlaiset kuin mökillä? Jos ne kerran on hyvät ja miellyttävät,  niin miksei?

Kolme tuntia vierähti ja helposti meni.  Homma hoitui, eikä turhia tupuloitu. Tämähän kuuluu elämään, tässä vaiheessa kuuluu tehdäkin näin. Sitä minä olen tässä koettanut itselleni hokea. Perjantaina on muuttopäivä. Aion olla silloinkin reipas. Tyttärenhän kuuluukin lähteä kotoa.

Mutta turha tulla selittämään minulle, etteikö se sattuisi.

Tyttären kanssa meillä on jo reilun vuoden kokemus kimppakyydeistä. Yleensä tytär kyllä on muutaman  kilometrin matkan pyöräillytkin, mutta pakkasilla ja pyryssä, sateella ja sumussa on sumplittu kulkemisia ja hakemisia. See you at the car -tekstari sai ensimmäistä kertaa sen saadessani aikaiseksi mukavan tunnun: jokin läikähti sisällä. On vaan niin mukava kun tytärkin on lipastolla (Lipasto on aina parempi nimitys yliopistolle kuin koulu. Tästäkin olemme keskustelleet. Usein. Ja olleet toistuvasti eri mieltä. Mutta ei se haittaa. Yliopisto, lipasto tai koulu. Siellä me molemmat ollaan.) Ne muutaman minuutin yhteiset matkat aamulla tai päivän päätteeksi ovat tuntuneet mukavalle. Tänään räntäsateessa kampukselle mennessä lupailin talvella kiertää Tuiran kautta ja hakea kauppatieteen ylioppilaan kyytiin. Jo kuukauden päästä asumme eri osoitteissa. Sitten voin laittaa aamusella viestin C u @ the car.

Kyllä minä siihen totun. Totunhan?

Kaksikymmentä vuotta sitten olin haravoinut kaikki lehdet pihaltamme. Kaksikymmentä vuotta sitten tein koko päivän omenahilloja: isäni oli tuonut meille kilokaupalla omenoita ja minä tein niistä hilloa ja sosetta.

Kaksikymmentä vuotta sitten 25.9. oli maanantai ja toivoin kovasti, että mies olisi tullut töistä ennen aikojaan. Tuli sitten neljältä niinkuin yleensäkin, ja lähdimme Nallikariin lenkille.

Kaksikymmentä vuotta sitten oli melkein yhtä lämmin päivä kuin tänään.

Tänään on melkein 21 vuotta siitä kun kävin viimeisen kerran lapsettomuusklinikalla.

Klikkaamalla kollaasi suurenee ja näet pienet isompina.

Ja verbaalitykkityttären höpötyksiä ja lievästi sanottuna vanhemmille kettuilua, sarkastista sanailua oli ilo kuunnella. Entä sitten juniori: oli itsekin aivan hämmästynyt kun ei ole mitään kouluhommia rästissä. Naureskeli, että oispa joku joskus kertonut, kuinka hulppeaa on kun on esseet tehty ja läksyt duunattu. Olisipa tosiaan joku joskus kertonut!! Vallan veikeitä poikamme haastoi!

Ruokapöytä on hyvä paikka. Arkiruoka, ruoka kotona. Sitä ei meidän nuorisokaan ole onneksi koskaan kyseenalaistanut. Tupisematta kotiin hankkiutuvat ruoka-aikaan – jos suinkin mahdollista ja yleensä on. Se on minulle merkillisen tärkeä juttu. Nyt näissä arkisapuskoissa alkaa olla jo sellaista sisäänrakennettua haikeuttakin, sillä esikoisen muuttopäivä lähenee. … Onneksi tyär on luvannut viikonloppuisin kotiin tulla… ainakin syömään. :)

Työntäyteisen viikon jälkeen olin tänään kahdelta valmis lähtemään kohti kotia, ja kohti pohjoista. Simosta käännyttiin Ranuan tielle, välttääksemme Kemin ja ympäristön isoja tietöitä ja siksikin kun en ole sieltä kautta koskaan – ruska-aikaan ainakaan – Rovaniemelle ajellut. Ruskaa olikin. Ja takaviistosta paistava iltapäiväaurinko antoi keltaisille ja oransseille lehdille loistoa, joka vielä korostui kun pohjoinen taivas oli sadepilvistä tummansinisenä. Saimme ajella sateen perässä, auringon paistaessa. Kovin kaunista, ja lepoa ololle.

Nuoriso ei lähtenyt mukaamme; saammekin Myötätuuleen muuta seuraa. Ystäviä saapuu (on saapunut jo!)  viikonlopuksi tänne enemmältikin. Kalaasiväen ”ensimmäinen kokoontumisajo” Saariselällä on tosiasia! Siitähän me olemme hyvillämme.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin vanhempainilloissa ja vanhempainneuvoistoissakin (joissa olen lasten tarha- ja ala-asteaikoina istunut vuosikausia,) jouduin ihmettelemään, kuinka merkillisen nuoria meidän kakaroiden luokkakavereiden vanhemmat ovatkaan! Entäs sitten opet? No historian ope, joka on pojan rinnakkaisen ryhmän ohjaaja, on yksi meiltä valmistunut, tuntuu, että ihan vasta valmistunut (on siitä kuulemma kymmenkunta vuotta!) nuori mies.

Eikä siinä vielä kaikki! Töissä tänään yksi nuori opiskelijaneitokainen (josta puolustukseksi on sanottava, että oli kirjallisuuden siirto-opiskelija) heittäytyi teitittelemään minua. Kohteliaaksihan varmasti kasvatettu, mutta että teitittely särähti.

Minä kun aina kaikille selitän, että pysyn nuorekkaana (heh!), koska saan tehdä töitä ja viettää aikaa nuorten opiskelijoiden, nuorten aikuisten kanssa. Ehkä sekään ei sitten enää riitä pitämään minua automaattisesti sinuteltavana. Pitänee koettaa huomiseen fuksien esittelyyn etsiä jotain rentoa kampetta. Farkut ja joku huoliteltu neule? Vakosammarit ja farkkutakki? Pellavahousut, löysä paitapusero ja joku huivihurtuuki? Burberryt ja Gerry Weberit on nyt unohdettava! Täteily ei sovi kuvioon!

Pojan kanssahan minulle ei sellainen tietämätön olo yleensä tule. Tämä kun soittaa abouttirallaa viisi kertaa vuorokaudessa, ja soiton syyt ovat lähtemättömän tärkeitä: “Moi-ehdin-tänään-kouluun-enkä-myöhästyny” tai “monelta-meillon-ruoka,-ja-mitä-ruokaa?” tai “ilmoittelen vaan että oon H:lla ja tuun huomenna”. Varsin oivallista että ilmoittelee. Entäs sitten tytär? Esimerkin voisin kertoa: oltiin pehtoorin kanssa muutaman päivän reissulla (Karhula, Porvoo, Rantasalmi, Vierumäki) ja pistin tekstiviestin tyttärelle, joka oli ollut Tampereella kaverin kanssa pari päivää, jotta: “Oothan jo kotona, oothan jo palautunu, oothan hengissä?” Ja kyselen muutaman – vain muutaman muun – oleellisen kysymyksen siten, että viestin pituus on vaatimattomat 480 merkkiä, mihin tyär vastaa: “Oon. :)”. Mitäs siinä huolehdit!

No polvileikkaus on ohi. Poika kulkee keppien kanssa ja nauttii saamastaan huomiosta. Kavereita piipahtelee, vanhemmat kantavat potilaalle limpparia ja evästä. Sisarkin on isommasti aukomatta päätään. Pojasta polvi paranee.

Pojan isä, elikkäs pehtoori, on myös ollut hemmoteltavana. Ainakin nyt ehtoolla. Söimme ikääntyvän mieheni kunniaksi vähän (…) tavallista paremmin. Ja eihän sille mitään voi, mutta meistähän oli mukavaa kun oltiin neljästään, niinkuin vain perheen kesken, neljästään. Välillä niinkin.

Olen ehkä vanhanaikainen, ja vielä kypsymätön siihen, että lapsemme ovat jo aikuisia, tai ainakin täysi-ikäisiä, mutta sen takia, – siitä huolimatta – on vaan niin hiton mukava, että ovat täällä meidän kanssamme. Miniäkokelas mukaanlukien. Eivät ole RMJ:ssä Porissa, eivät kaupungissa, eivät jossain muualla, vaan täällä Lapin raukoilla rajoilla, meidän kanssamme. Ehdoin tahdoin pitkän matkan tänne ajoivat – ja täällä ovat. Jo vain, onhan hyvä juttu.

Kävin sitten Bauhausin naapuriliikkeessä: Iittala Outletissa. Kun yritän hiljalleen tottua siihen, että tytär syksyllä muuttaa pois – kun koetan kasvaa luopumiseen – ostin hänelle pastakauhan ja kastikelusikan. Ne saadessaan tytär totesi, etteipä enää tarvikaan kuin kattilan ja siivilän, ja voila! keittiö alkaa olla sitten kuulemma varustettu: kippoja ja laseja sai lakkiaislahjaksi ja Muumi-lusikoita, -haarukoita ja -veitsiä on vuosien varrella kertynyt niin paljon, että parillekin spaghetin syöjälle riittää niistä ruokailuvälineiksi. Jotta sellaisia kodinrakentajia meillä.

Ai niin, mitä itselleni? En mitään, kunhan nyt kävin Verkkokauppa.comissa katselemassa uusia tietokoneita, isoja näyttöjä… En VIELÄ ostanut mitään.