Perjantai

Pitkästä aikaa perjantai on tuntunut perjantailta.

Tänään on ollut ”suihkepullo-keli” kuten kuulin tänään päivää sanotuksi. Juuri sellainen ilma: kuin suihkepullolla olisi suihkuteltu.

Niinpä onkin ollut sisällä kuvailun ja kaupoissa käynnin päivä. Ja kalentereiden toimitusta kotioville. 😉

Ja tänään sitten vihdoin!! Minäkin kävin Puuilossa. Kun Puuilo avattiin Ouluun (about 6 – 8 v. sitten?) niin yksi työkaverini, rintamiestalon uudelleen rakentaja, puhui kaupasta lämmöllä ja ilolla. Usein kahvipöytäkeskusteluissa M. tuli maininneeksi Puuilon. Ja myöhemmin myös Pehtoori on löytänyt kaupan. Siinä missä minä tykkään käydä Digitarvikkeessa ja Bauhausissa, niin Pehtoori käy usein Puuilossa – mielummin siellä kuin K-Raudassa.

Olihan minulla asiaakin: öljykynttilöitä, edelleen tontun etsintää, valkoista taustamateriaalia, – – ja löysin kaiken tuon ja paljon muuta. Mm. oivallisen pussukallisen tarpeita joulukalenteria varten. Tänä vuonna en tee erikseen kalenteria kuten viime vuonna, vaan palaan aiempien vuosien tapaan, että kalenterikuva (ja ehkä juttu) on tavallisen postauksen alla täällä Tuulesta-juttujen alla.

Kyllä oli Puuilo edullinen ja monipuolinen kauppa. Ja siellä oli sellainen mukava koti- ja rakentajaihmisten meininki.

Ja lähimarketissa oli kampasimpukoita! Ja tuoretta tonnikalaa. Jos viikolla onkin ollut jotenkin epäonnisia ja mauttomia kokkailuja, niin kyllä tänään oli hyvää. …

Ohessa oleva kurkkumössö ei ole tsatsikia vaan eka kertaa tein tuollaista: kurkkuhakkelusta, purjoa, ruohosipulia, (kevyt)majoneesia, valkopippuria ja ripaus suolaa. Se oli hyvää tonnikalan kanssa. Lisukkeena oli vielä paistettua nuudelia. Vasta viime aikoina olen oppinut, että siihen pitää käyttää nimenomaan munanuudelia. Silloin tulee hyvää, vähän rapeaa ja makoisaa.

Hyvä cava meillä oli. Juuri kun eilen olin Juniorin asiakkaana Alkossa totesin kuohuviinipullohyllyn edessä, että mitä värikkäämpi, erikoisempi pullo, etiketti ja väritys on, sitä skeptisemmin suhtaudun, vahvasti epäilen, että kauniilla pullolla peitetään huono maku. Ja samaan hengenvetoon sitten kuitenkin pistin koriin tämmöisen uutuuden: Vilarnau. Alkon luonnehdinta on ”erittäin kuiva”, mutta Pehtoori epäili puolikuivaksi. Siis makua on.

Ruokapäivä

Pitkästä aikaa hyvin nukuttu yö, ja sen jälkeen mahtavaan lokakuiseen sunnuntaiaamuun lenkille. Ja minä sinnittelin enkä ottanut kameraa, vaan pelkät sauvat. Ja kyllähän pakkaskimmeltävien rantaheinien, jäätyvän, huikean sinisen merenrannan äärellä kirosin kameran jättämistä kotiin. Mutta lenkki oli hyvä ja reipas. Reipas oli olokin sen jälkeen.

Kuten tavallista, tänäänkin ruokapäivä, mutta osan tekemisestä hoiteli Pehtoori. Tornion opintojeni jälkeen on jäänyt hyväksi tavaksi että suunnilleen kerran kuussa mies tuunaa sapuskan. Ja tänään sitten se kerta. Hirvipaistirullia ”tekaisi”.

Ne on hyviä. Muhivat täytteiden ja pekonin ja yrttien ja sipulien ja tomaattien sekä punaviinin kanssa monta tuntia leivinuunissa. Minä tein oheen salaatin ja tattirisoton. Ja olenpa oppinut tekemään samalla kertaa myös nakkirisottoa. Sitäkin siis tänään, mistä Apsu erikseen mainiten piti kovastikin. Paitsi riisistä. 😀

Noh jälkkäriksi paistamani letut sitten upposivat kaikille. Mikseipä. Vieläkin meinaa olla kylläinen olo.

Olen saanut systerin kautta lainaksi tällaisia ihania vanhoja lautasia, – kuvausrekvisiitaksi. Lettu on ihan oikea, ei rekvisiittaa.

Hirven seurana meillä oli punaviiniä, mutta eilen nautimme pullollisen ”Christmas Edition” proseccoa: Casa Canevel. Voidaan kyllä suositella. Vaikka se on kuiva, siinä on paljon hedelmäistä makua, sopivasti happoa mutta mukavan pehmeä.  (tässäkin kuvassa lainalaseja… 😉 )

Eilisessä postauksessa mainostamaani kalenteria on tilailtu ihan mukavasti, kiitos kaikille tilaajille. Nyt lähden katsomaan Tansseja ja sen jälkeen teen tilauksen, joten vielä ehdit, jos kiinnostaa….

Päivät lipuvat

Onko blogin lukijoissa rössyn ystäviä? Reseptien kehittelijöitä? Tai vaikka äidiltä perityn hyvän reseptin käyttäjiä ja kilpailuun valmiita. Tänään julkistettiin Tuunaa rössy -kilpailu! Se on paistinkääntäjien, PPM:n keittiömestareiden, Viskaalin, Rössypottuseuran järjestämä kilpailu, joka avattiin tänään iltapäivällä kauppakeskus Valkeassa. Minähän en ole mikään rössyn ystävä, päinvastoin, joten en aio osallistua, vaikka kilpailussa on ihan hyviä palkintojakin. Mutta JOS sinä olet, mikset lähtisi mukaan. Ks. tarkemmin täältä.

Me olimme avaustilaisuudessa (pressellä oli kuvaushomma), jossa oli aika rutkasti yleisöäkin. Kyllä rössy saa oululaiset liikkeelle. Joskin on todettava, että keski-ikä oli vähintään 50 vuotta. Tuunaa rössy -tapahtuman vuoksi monessa oululaisessa ravintolassa oli tarjolla erilaisia rössy-ruokia, mutta eipä niihin sitten kuitenkaan menty. Menimme Pakkahuoneenkadun thaimaalaiseen

Ollaan käyty kerran aiemminkin (enkä nyt löydä sitä postausta… ) , ja se oli hyvä kokemus, joten nyt mielellään ”Oulun etniset” -teemaan liittyen uudelleen.

Lounasbuffa maksoi 10,20 € ja siinä näytti oleva valinnan varaa ihan hyvin. Mutta: halusimme silti menusta jotain. Pehtoori otti hapanimelää possua ja minä paistettua riisinuudelia ja jättikatkarapuja.

Molemmat annokset 16,20 € ja hyviä olivat. Ja vaikka tuossa kännykuvassa annokseni näyttää jotenkin pieneltä, ei se sitä ollut. Päinvastoin. Tulisuuden sai valita itse. Leipää tai muita ”kattausruokia” ei juuri ole: niitä thaimaalaisia ”stryroxin palasia”, joita yleensäkin, eivätkä ne nyt ole huonoja mahdollisen tulisuuden lievittämiseksi. Tällä kertaa otin mausteasteen ”mieto”, viimeksi taisi olla tulinen. Ensi kerralla ymmärrän ottaa medium. Paikka on siisti ja raikas ja kuten edelliselläkin kerralla nytkin siellä (vaikka olimme vähän myöhässä (= kahden tienoilla) lounasajasta) oli monissa pöydissä asiakkaita.

Kyllä tämä parempaa keskitasoa näissä etnisissä on, aasialaisten parhaita tähän asti. Eli 3½ haarukkaa tälle.

½

Apsu oli tänäänkin aamupäivän mummin leikittäjänä ja piirustuskaverina, koska vanhempansa kävivät vaihteeksi äitipolilla: hepatoosi vaatii tarkkailua ihan kuten Apsunkin raskauden loppupuolella. Kaikki kuitenkin hyvin ja vauva kasvaa. Ja Apsu puhua pulputtaa ja pitää mumminsa intensiivisesti kiinni omassa maailmassaan niinä hetkinä kun on seurana. Ei ole minullakaan muuta ajateltavaa tai tekemistä silloin. Se on oikein hyvä se.

Valju lokakuinen päivä

Juuri tällaisesta säästä en pidä. Valju, paljas, tuulinen, sateinen, taivas-ei-minkään-värinen, kylmä, harmaa, väritön, viheliäinen – hyi, hitto!

En ole käynyt tänään ulkona portinpielen roskista kauempana. Jo aamulla se piipahdus riitti kertomaan minulle, että minun ei tarvitse edes yrittää olla reipas, saatikka lähteä lenkille tai ulos kuvailemaan tai mihinkään.

Niinpä olen sitten päivän tehnyt vähän tavallista parempaa, tai noh, ainakin isotöisempää, sapuskaa ja kuvannut sisällä. Muutama tutoriaalin Youtubesta katsellut ja siinä kaikki.

Pikkuperhe kävi syömässä, Miniä on jo melkoisen ”pyöriväinen”. Jos minulla oli noiden kahden muksun kanssa keskenään erilaiset raskaudet, niin on kyllä Miniälläkin ollut Apsun ja Taunon kanssa. Melkein ”puolet” pienempi on tämä toisensa kanssa, mutta kovasti vauva liikkuu ja ilmoittelee odotettavissa olevasta tulostaan. Mikä on ehkä osasyynä siihen, että Juniori on saanut Apsun huoneen pintaremontin etenemään hyvää vauhtia… Tai ainakin parempaa vauhtia kuin aiemmin.

Ei silti, minun iäisyysprojektiksi noussut paljon pienempi eteisen lamppuprojekti ei ole edennyt yhtään, ei yhtään. Josko ensi viikolla.

Tänään siis carnitas (meksikolainen nyhtöpossu) tortillojen täytteeksi ja kaikenmoista oheen (kotitekoinen guacamole ja salsa mm.).

Sunnuntai-ilta on usein ollut – paitsi TTK-ilta – myös lukuilta. Mutta nyt hieman arveluttaa… Olen yli puolivälissä Tommi Kinnusen uusinta ”Pintti” ja se on kyllä aika ahdistava kirja. Jotenkin. Mutta ehkä en kuitenkaan jätä kesken. Odotankohan Happy Endiä? – En oikein, mutta …

Syyslomaviikkohan se on

Viikko 43.

Sehän on meidän perheelle ollut usein ulkomaanreissun aika, – ainakin, jollei joku lento- tai linja-autoliikenteeseen kohdistunut lakko ole ollut uhkana tai toteutumassa. Viime vuosina, kuten viime vuonnakin, se on ollut mökkiviikko. Nyt se on kotiviikko.

Tänä vuonna olimme ”syyslomaviikon” kaksistaan mökillä jo pari viikkoa sitten, ihan varuiksi jo silloin. Ja hyvä niin. Nyt on hyvä

Tänään oli aamupäivällä ihan hillitön sumu. Sumu on valokuvaajan kaveri. Ja siksipä maltoin viettää parituntisen kierrellen ja kaarrellen pitkin rantoja ja siltoja.

Sitten Suuri Pyykki- (ja Manklaus) Päivä. Ja muita pieniä kodinhoidollisia toimia + ruokaa meille. Sellainen viimeisen päälle kotilauantai.

Ja kuten yleensäkin syyslomaviikolla, niin nytkin glögikauden avaus. Kun tänään nyt ei pakkasessa, saatikka lumessa, ole tullut tarvottua, oli oikein hyvä kokeilla uutta, uudenlaista glögiä, kylmää glögiä: Blossan 2018 -glögiä kun on suositeltukin nautittavaksi jäiden kanssa. Ja niinhän me sitten teimme. Ja kyllähän se oli hyvää. Raikasta, sitruunaista, kanelistakin, yrttistä, – kaiken kaikkiaan miellyttävä kokemus. Jäisenä ei ollut liian jouluinen näin lokakuussakaan. Ja sitten käytin aika lailla aikaa tällaisen kuvan tekemiseen …

Vielä me testaamme sen lämpimänä ja proseccon kanssakin. Onhan jouluun vielä, enää, kaksi kuukautta. Siihen liittyen kalenteriprojektitkin tänään työn alla…

Viinisuosituksia ja elämänmenoa

Viinisuosituksista olen lupaillut jo monta kertaa, joten josko nyt.

Tuo sudenkorento-Pizzolaton Prosecco on hyvää, siinä on paljon makua ja hedelmää, mutta ei jää kuplattomaksikaan. Ja vasemmalla oleva Pasquan piirroksen näköisellä etiketillä varustettu on ihan erilaista, kevyttä ja raikasta, mutta sellaisena miellyttävää. Hinnat 12 – 15 euroa. Sitten kaksi kelpoa punaviiniä

El Senat del Montsant oli pitkästä aikaa oikein löytö. Se on aika kevyt, mutta siinä on hyvällä tavalla marjainen maku. Ei oikeastaan ihan tyypillinen espanjalainen viini. Siinä ei ole tiukkoja tanniineja, muttei myöskään pehmeitä ja mehukkaita (liki karkkisia makuja kuten tuossa seuraavassa: Italian Z Zinfandel, josta minulle tulee mieleen opiskelijaelämä Torniossa. Siellä sitä meillä oli asuntolassa muutamankin kerran lauantain pitkän opintopäivän jälkeen. Tuntuu että siitä on jo hirmu kauan aikaa… Mutta siis tuota sai aiemmin vain Systembolagetista, nyt Suomestakin. Ja kyllä: se on yksi monista hyvistä italialaisista ”mehevistä ja hilloisista”.

Hieman tyyriimpi (19 €?)- ja ehkä vähän huonosti saatavissa oleva – oli tämä.

Albariño on minulle usein ollut mieluinen rypäle, ja tässä se kyllä hedelmäisenä hyvin ja ”kauniisti” tuotteistettu.

Ja olenkohan jo tätä suositellut? Zaccagninin Pecorino-rypäleestä (ei juustosta!) tehty valkoviini. Saman talon punaviiniä olen maistattanut ja suositellut, mutta myös tämä valkoviini on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Ja jollei omassa Alkossa ole, niin kyllä kannattaa tilausvalikoimasta tilata. Tätä ja muitakin mieluisia viinejä. Helppoa eikä maksa yhtään enempää kuin kaupan hyllyltäkään.

Blossan uusi italialaisviritetty glögi, joka kuulemma on makoisaa jäiden kanssa, on kaapissa. Ehkä jo huomenna? Onko joku jo maistanut? Kommentteja?

Tänään on ollut merkillinen päivä. Olin aika aikaisin liikenteessä.

Pienellä happihyppelyllä, ja hallissa ja kaupassa.

Meillä kun oli lounasvieraita tänään. Pehtoorin ekstyökavereita, joiden kanssa yleensä käyvät ”työlounailla” jossain kaupungilla pari, kolme kertaa vuodessa, olivatkin tänään minun ruokapöydässäni. Eivät valittaneet. 😉 Ja olipa minunkin mukava tavata heitä pitkästä aikaa, toki tunnen heidät minäkin vuosikymmenien ajalta. Kuinka ollakkaan juteltiin menneistä, ja vanhenemisesta. Omasta ja muiden.

Ja yhtä aikaa tietoja niin Caritaksesta kuin Taunon odotuksestakin. Odotusta, huolta, tietoja ja tietämättömyyttä. Tädin kanssa diskuteerattiin pitkään, mukava tuokio. Sellaistahan se elämä on. Vaihtelevia tunnelmia.

Lakua, auraa, jätskiä – vielä kerran

Syntisen hyvä makupari. Muistattehan? Keväällä kerroin siitä.  Ja kehittelin sitten vielä oman jätskijälkkäriversion. Ensin siis Valiolla Aura-juustoa ja lakua (ja punaviiniä) ja sitten tein herkusta oman version: jälkkärin jossa vaihdoin punaviinin vaniljajätskiin. Ja sitten tuunasin jälkkäriversion vielä ylemmälle levelille: lisäsin kastikkeen ja kompotin (hopeatoffeekastike ja päärynäkompotti ohje täällä). Ja kaikilta, joille sitä tarjoilin, tykkäsivät kovasti: niin perhe, kalaasiystävät kuin viinikerhokin. Hyvä combo – tai kompo oululaisittain – totesi moni.

Ja sitten tässä kuukausi sitten sain Valion Jäätelöfabriikista sähköpostia, että he haluaisivat lähettää minulle ja perheelle maistiaiseksi uutuusjätskejä: SuperVaniljaa ja AuraLakua!! Aura-laku-jäätelöä. Wuhuu! Ja nyt on useampi purkillinen jo nautittu. Hyvää on.

Tuunasin jätskistä tällaisen kuvausversionkin: laittelin Laku-aura-jäätelön oheen vielä pehmeää Kouvolan lakua ja Aura Murua. Ja pipareita. Ettei tarvitse miettiä, onko tässä varmasti tarpeeksi kaikkea hyvää (lue: kaloreita). Niiiiin hyvää. Aura ei maistua kovin voimakkaana, mikä ehkä oli syynä että Apsukin tykkäsi – ison kulhollisen verran kolmivuotiaallekin upposi. Ja minulle Aura-murujen lisääminen vain lisäsi nautintoa.

Tätä annosta kootessa ja kuvatessa tuli sitten mieleen vielä yksi versio tähän uuteen jäätelömakuun liittyen.

Tähän ei tarvinne reseptiä kirjoitella. Sen verran voin todeta, että ihan tavalliset kaupan ohuet piparit kelpaavat, mutta Anna´s Pepperkakoreiden kausimaku lakritsi on tähän enemmän kuin sopiva! Eikös olisi sellainen pikkujoulujen pieni välihyvä tämä? Kokeilehan.

Leiskuvia värejä, ulkoileva perjantai

Ihana, ihana syksy!

Tykkään kyllä syksystä(kin). Varsinkin kun se on tällainen kuin tänään. Olkoonkin, että aamupäivälenkillä oli vähän vilpoista. Toisaalta onneksi uskoin mittaria: +1,7 C  tarkoitti lämpimästi pukeutumista ja reipasta tepastelua. Oli niin hyvä. Toisin kuin Helsingissä tänään kotimaisemissa kunnon kengät, ulkoilukamppeet ja tarve vain liikkua. Hyvällehän se tuntui. Ja sai punaiset posket.

Pikkuperheen – ja meidän – aikataulujen vuoksi meidän ”sunnuntaipäivällinen” olikin tänään ja vielä aika varhain. Ja Pehtoori on jo pitkään toivonut ruoaksi poron fileitä, joten niistäpä sitten sapuskan tein. Ja ihan tradition vuoksi korvasienikastiketta ja puikulaperunoita oheen. Perjantain myöhäinen lounas melkein kuin jouluruoka. 😉  Jälkkkäriksi oli jätskiä, ihan kotiovelle isolla kuokkurilla toimitettuna. Kerron joku päivä lisää… 😉

Lenkin lisäksi ulkoilua myös kotipihalla: on puutarhan alasajon aika. Vaikka kyllä Oulussa on nyt ihan poikkeuksellisen komea kaupunkiruska. Kauniin ja lämpimän kesän jälkeen puut ja pensaat vaipuvat talveen komeissa väreissä, ei mitään vetistä ruskeaa vaan hehkuvia värejä.

Muistattehan, hyvät blogiystävät, että nyt on menossa vielä yksi ”miljoona-arvonta”. Onko blogista jäänyt joku ruoka tai vaikka joku muu elämys (viini, elokuva, kirja, kuvaamisidea, kauppa, ravintola)… mieleen? Oletko testannut? Kerrohan, ja ole mukana arvonnassa. ..    KLIKS 

Jo pitkään äitinä

Synttäriaamuun heräsimme vähän turhan aikaisin…

Palatakseni eiliseen: Kinky Boots -musikaali Helsingin Kaupunginteatterissa, tuossa pienen kävelymatkan päässä oli meidän molempien mielestä hyvä, erinomaisen viihdyttävä. Ensimmäisen puolen tunnin aikana en ollut oikein vakuuttunut, mutta sitten esitys ja laulut lähtivät kulkemaan. Muutamista lauluista molemmille jäi vähän sellainen olo, että käännökset olivat jotensakin kökköjä (”Sielukas mies”) mutta molemmilla miespääosan esittäjillä on kyllä ”estradikelpoinen”, voimakas ääni.  Varsinkin Lolan/Simonin roolin tehneestä drag queenista pidin kovasti.

Täyteen myydyn valtavan katsomon noustessa  lopussa antamaan seisten aplodejaan mietin, etten ole tainnut ennen Helsingin teattereissa moista nähdä ja kokea. Aplodeja tuli myös usein pitkin esitystä. Mikä kertonee, että kovasti musikaalista yleisö piti. Minulle ehkä enemmän kolahti kolme vuotta sitten Peacockissa nähty Billy Elliot.  Mutta kyllä Kinky Boots oli suuren luokan musikaali, joka toki kannattaa käydä katsomassa.

Kunhan aamiaisen olimme nauttineet ja minä laittautunut kaupunkilookkiin, jäi tyär värkkäämään esseeta ja tekemään muita harkkoja, kun minä lähdin kaupungille. Aamupäivällä ei vielä satanut. Ja kiertelin (ihan vanhasta muistista? – onhan tämä syyskuun loppu ollut entisessä elämässäni Helsingin arkistoekskursion aika – Unioninkadun huudeilla. Tällä kertaa en opiskelijoiden tai tietokoneen kanssa vaan Canonia mukana raahaten.

Kylläpä Kansallisarkistossa tuoksui tutulle, ja tuli muistoja. Mutta eipä aineistojen digitointien myötä ole tutkijasalissa enää ruuhkaa…

Kuinka monta kymmentä tuntia olen tuossakin salissa tullut viettäneeksi esimerkiksi Maataloustilastojen (1880, 1890, 1900, 1910 …) parissa?!

Ja jatkoin Kansalliskirjastoon, Kauppatorille, espressolle Espalla, muutama mahdollinen lamppukauppa Fredalla, ja piipahdus Laura Ashleylla. Sielläpä olikin loppuunmyynti: 150 euron housut 52 eurolla! Ylläriostos. Nehän ne on yleensä parhaita.

Sitten jonottamaan Amos Rexiin. Noin sadan hengen jono, puoli tuntia jonotin, puolet siitä tihkusateessa, puolet sisällä. Kyllä kannatti. Jotain ihan erilaista kuin ennen…  Vaikea kuvailla..

Vielä kiertelin, etsin lamppuja, kylpuytakkia, – turhaan, mutta Taunolle löytyi jotain pientä  (62 cm 😉 ) . Kahden aikaa tuli vettä ja tuuli jo siihen malliin, että päätin palautua tyttären kotiin. Hyvä niin.

Synttärisankari oli pyynnöstäni varannut meille ravintolasta paikan, mutta sitä ennen meillä oli etkot: tein pieniä cocktail-paloja (tapaksia tms.) ja M. jonka minäkin tunnen jo aika hyvin, kävi kanssamme nauttimassa lasilliset samppanjaa. Tytär oli saanut keväällä läksiäislahjaksi Almalta Taittinger-pullollisen ja sen nyt 29-vuotissynttärinsä kunniaksi aukaisi. Johan oli hyvää,…

Kuudeksi menimme Vinkkeliin.

Pitkän illallisen, neljän ruokalajin menun, kaksin nautimme. Ja olimme oivallisen asiantuntevan tarjoilijan huomassa. Samppanja ei unohdu. Niin vain tytär vietti synttäreitään kaksin kanssani, mistä olin oikeinkin mielissäni ja meilläpä oli oikein hyvä ilta. Paljon asiaa ja höpötystä, yhteisymmärrystä tulevasta ja menneestä.

Sadekin loppui, ja kun maksoin synttäri-illallista Esikoinen ehdotti jotta ”mennäänkö vielä yhille?”. Pienen etsinnän jälkeen huomasimme olevamme Tornin huipulla vadelma-mojitolla. Oli muuten hyvää sekin. Ja meillä oli vielä juttuja…

Minulla olisi illastakin paljon kuvia, mutta tämä läppäri …. siispä huomiseen.

Hyvä päivä tänään, niinkuin 29 vuotta sittenkin.  Se oli yksi elämäni tärkeimmistä.

Arvontaa arvonnan perään

Tuulestatemmatun laskuri näytti (tosin vuoden verran jälkeenjäänenä) miljoonan käynnin tulleen täyteen muutama viikko sitten. Siihen liittyen oli arvonta ko. ajankohdasta, ja nyt on menossa tietokilpailu liittyen kuviin ja nyt laitan vielä yhden arvonnan pystyyn – sekin liittyy tähän 10-vuotiaaseen, miljoonan kävijän Tuulestatemmattua-”elämäntapaani”. 🙂

Ennen kolmannen arvonnan julkistamistaensin kuitenkin pieni tietokilpailun väliaikatilanteen kartoitus. Tähän mennessä vastauksensa ovat lähettääneet Satu ja MS, ja sitten Jarin, Anna P. ja Mannu ovat osallistuneet vastailemalla suoraan kuvien alla oleviin kenttiin… En sellaista mahdollisuutta itse edes hoksannut aluksi, joten laitoin kuvat vähän väärin sivulle. Se lataustapa oli sikälikin huono, että kysymykset eivät olleet helposti nähtävissä.

Nyt olen laittanut kuvat ja kysymykset selkeämmin tietokilpailu-sivulle, ja samalla onnistuin poistamaan kaikkien näkyviltä jo annettuja vastauksia, ettei muille tule niistä vihjeitä. (Te kolme sinne jo vastannutta, ei hätää, teidän vastaukset olen poiminut kuvien alta,  – siis no problem). Hyviä vastauksia on jo tullut, yhtään täyden 21 pisteen suoritusta ei ole. Ja muistatha että edes vähän vastailemalla, lähettämällä vastauksesi minulle sähköpostilla, olet jo mukana arvonnassa. siispä KLIKS

Kolmas ja tällä erää viimeinen arvonta liittyy seinäkalenteriin, jota olen puuhaamassa. Teen siis seinäkalenterin, jossa on joka kuukaudella jonkin ruoan kuva ja resepti. Kaikki eivät ole keittoja: ”Jokaviikkoinen soppamme” ei siis jatku täällä, vaan tarkoitukseni on laittaa kalenteriin vuodenkiertoon ja ehkä vuotuisjuhliin liittyviä ruokia ja leivonnaisia.

Aika monta ruokaa ja leivonnaista on jo valikoitunut mukaan, mutta monen kuukauden sivu on vielä tyhjä. Nyt siis tarvitsen apuanne.

Kerro mikä/mitkä reseptit olet löytänyt blogistani, vanhoilta joulusivuiltani tai keittokirjoista ja nimenomaan kerro, mikä on ollut hyvä ohje ja sen innostamana tehty ruoka tai kakku tai leipä tai lisuke tai… Oletko kenties saanut täältä jonkun jouluherkun vinkin tai jäikö viime vuoden soppaprojektista joku arkiruokiesi valikoimaan? Ehkä kalaasien runsaista ohjepostauksista on tarttunut teidän perheen ruokapöytään jotain meksikolaista, italialaista tai lappilaista hyvää, jonka juuret ovat tässä blogissa tai noissa kirjoissani… Keittokirjat tämän linkin takana.

Jokainen tämän postauksen alle aiheesta kommentoinut, omat HYVÄN 😉 reseptikokemuksen tai vaikka useammankin kertonut on mukana arvonnassa. Arvontaan voi osallistua tämän kuun loppuun asti. Eli sunnuntai-iltana 30.9. on viimeinen mahdollisuus kirjoitella hyvästä blogi/keittokirjalöydöstä. Ja jollet vielä ole tehnyt mitään, niin sinullahan on aikaa kokeilla jotain ja kertoa sitten siitä. 😉

Tämän kolmannen arvonnan palkintona on sitten se kalenteri, joka valmistunee joulukuun alussa.

Syyssunnuntai syöden ja liikkuen

Sunnuntai: ulkoilupäivä ja ruokapäivä. Lenkiltä palattua päivä on kulunut ruoan laittamisessa, kuvaamisessa ja nauttimisessa, ja siinä ohessa Apsun kanssa Festan lattialla istuskellessa ja leikkiessä.

Joku merkillinen etiäinen iski loppuviikosta ja ilmoitti, että sunnuntaina olisi hyvä pitää fonduepäivä. Ja toki se pikkuperheellekin sopi.

Niinpä sitten Pehtoori kävi eilen Kauppahallissa (kun se vielä meitä palvelee!!!) Torin Lihamestarin tiskillä kauppalapun kanssa: ”3 x 200 g lihaa fondueta varten”. Tänään sitten avattiin paketit: 200 g picanhaa, 200 g vasikan ulkofilettä ja 200 g meat flap. Ja fonduepadassa Puljongin lihalientä. Ja ohessa asianmukaisia tykötarpeita: kolme erilaista soosia ja spaghettikurpitsalisuketta ja salaattia ja sen sellaista.

Ja sitten avasimme – vihdoin ”Lähes naapurin” mökille tuoman liki kymmenvuotisen portugalilaisen Douron alueen punaviinin. Se vastasi oikeastaan odotuksia, ja siten sopi hyvin lihafonduen oheen. Alkon myyjä, Juniori, joka myös lasillisen nautti, piti siitä meitäkin enemmän: ”Tässähän on mukava syvyyttä maussa”. Kiitos siis, A.! Olipa mukava tämä(kin) yllätyslahjasi.

Viinissä olikin oltava voimaa, sillä yksi komponentti olivat ”kesytetyt valkosipulit”. Leikkaa valkosipulista ”lakki”, ripottele pinnalle suolaa, ja valuta päälle oliiviöljyä. Uuniin puoleksi tunniksi. Folio alla suojaa öljyn valumiselta uunin pohjalle.

Samalla kertaa uunissa oli kokonainen spagettikurpitsa. Enpä ole ennen sellaista laittanut. Ja tällaista auringonkeltaista spaghettia siitä tuli. Ohje, jota mukailin on täältä. Teen toistekin, vähän soveltelen sitten.

Ja jälkkärinä oli sitten niitä toissapäivänäkin tekemiäni pullajälkkäreitä; moderni, erilainen versio köyhistä ritareista.

Ja nyt on sitten kuvakin.

Eihän näihin koko omenasatoa saa uppoamaan, mutta yksi mukava syksyn ruoka kuitenkin.

Ja tämän sunnuntain kruunaa TTK, kyllä tanssit tulevat olemaan syksyisten sunnuntaiden ilon aihe. Ehdottomasti. Ihan kuten Vain elämääkin perjantaisin. Minäkin olen taas telkkarin ääressä kaksi kertaa viikossa. Sinne siis.

Leppoisa lauantai

Kuinka on ollutkaan mukavaa vietellä lauantaita ihan vaan omassa rytmissä. Tehden ihan mitä huvittaa. Ja tänään on huvittanut pyöräillä (aika pitkästi!), käydä kaupassa, kuvailla, laittaa ja syödä hyvää ruokaa, nukkua päikkärit ja taas kuvailla ja nauttia punaviiniä – ja ihan vaan kuvausrekvisiitaksi oli aukaistava myös pieni portviini… 😉

Latailen siis edelleen kuviani tuonne Vastavaloon, … saapa nähdä kuinka kauan viitsin yrittää sitä kautta myydä kuviani.

No mutta päivän menu?!

Jo tänään kokeilimme niitä viime lauantaina systerin luona saatuja karitsankyljyksiä. Eilen marinadiin (BTW: marinadiin merkitty Hartwallin kettu-siideri maistettiin eilen, ja hyväksi todettiin: makua eikä liikaa makeutta)  ja tänään Pehtoori grillasi (alkup. ohjeessa oli paisto pannulla, mutta kyllä grilli on parempi…) Oheen tein uunifetaa ja palsternakkamuusia. Tarkoituksena oli tehdä kreemiä, mutta tuli pyreetä tai jotain sellaista. Joka tapauksessa se oli ihan tavattoman hyvää.

Ja sen tein suunnilleen tämän ohjeen mukaan..

Palsternakkamuusi

4 palsternakkaa
2 rkl kasvisfondia
1 dl kuohukermaa
(½ tl suolaa)
mustapippuria

Kuori ja pilko palsternakat. Keitä kasvisliemessä kypsiksi (noin 10 min.). Soseuta ja lisää joukkoon kerma ja tarvittaessa keitinlientä ja suolaa sekä mustapippuria.

Kas vain, Pehtoori sanoi syödessä, että ”parempaa kuin pottumuusi vaikka sekin on hyvää.”

Kotilauantai on ollut mukava.

Rapujuhlien herkkuja

Rapujuhlat olivat meillä 90-luvun jälkipuoliskolla- ja 2000-luvun eka vuosina jokavuotinen perinne. Viinikerhon kanssa pidettiin meillä, ja useana vuonna systerin kanssa vuorotellen järjestettiin ne – eikä ainakaan vähiten siksi, että ne olivat tuolloin äidillemme oikeastaan vuoden kokokohta. Nyt on mennyt ainakin puolenkymmentä vuotta, ettei olla rapupöytään päästy. Monestakin syystä ovat olleet pois meidän kaikkien vuosikalenterista.

Kun Murmeli (äiti siis) oli systerille haikaillut, että kun hän vielä kerran elämässään oli sisar sanonut, että hän voi kaverinsa kanssa järjestää rapukestit luonaan Iissä. Ja niinpä vain äiti ilmoitti jaksavansa lähteä sinnekin ”vielä kerran elämässäni” (ei ole tainnut käydä viiteen vuoteen Iissä asti). Ja niinpä meillä oli lauantaina viiden hengen mukavat, ja ah niin makoisat, rapukestit.

Ja jos minä tykkään kattaa ja koristella juhlapöytiä, niin sisareni on kyllä vielä ”pahempi”. Plaseeraus”kortit” ovat hyvä osoitus hänen askartelutaidoistaan ja -innostuksestaan.

Ja huom. nämä oli kaksipuoleiset, ettei vastakkaiselle puolelle näy ikävää valkoista läikkää. …

Menu alkoi kukkakaalicappuccinolla. Hyvää, lempeää juhlavaa keittoa alkuun, ettei rapuseremonian aikana nälkä riuduta.

Juhlava kukkakaalicappuccino

pala (n. 5 cm) purjon valkoista osaa
500 g kukkakaalia
1 rkl voita
5 dl kana- tai kasvislientä
1 dl kuohukermaa
suolaa ja valkopippuria
50 g voita
2 dl maitoa
2 tl persiljaa hienonnettuna

Pese ja pilko purjo ja kukkakaali pieniksi paloiksi.
Kuullota vihannekset voissa kattilassa. Lisää kana- tai kasvisliemi.
Keitä vihannekset kypsäksi, noin 10 minuuttia.
Lisää kerma ja mausteet, kiehauta. Lisää lopuksi voi ja maito, soseuta kuohkeaksi.
Ripottele pinnalle persiljasilppua ja tarjoa leivän kera.

Ja sitten rapuja! Jokirapuja ei saa, mutta vadillinen tuoreita täplärapuja oli meillä nautittavana kaikkine asianmukaisine tykötarpeineen ja lauluineen. Ja kaunis, kaunis auringonpaiste ja -lasku Iijoen rannalla.

Ravut oli keitetty perinteisellä reseptillämme. Se löytyy Riemusta ruoanlaittoon -kirjastani (sivulta 18).

Ja sitten pääruoan aika! Kertakaikkisen hyviä grillattuja karitsankyljyksiä, jotka yleensäkin ovat minun sekä Pehtoorin suurta kesäherkkuruokaa. Ja nyt ne oli marinoitu kertakaikkisen hyviksi.

Grillatut karitsan- tai lampaankyljykset (alkup. ohje täältä)

karitsan- (tai lampaan)kyljyksiä (600 g)
öljyä paistamiseen

Marinadi

1 ½ dl Hartwallin Kettu-siideriä  (Orchard Thieves -omenasiideri)
1 dl soijakastiketta

2 murskattua valkosipulinkynttä
1tl raastettua inkivääriä
1 prk (70 g) tomaattisosetta
2 rkl öljyä
1 tl mustapippuria
½ dl (kookos)sokeria
½ tl tuoretta rosmariinia hienonnettuna

Sekoita marinadin ainekset keskenään ja kaada kyljysten päälle.
Anna marinoitua kylmässä ainakin 3-4 tuntia, mielellään yön yli.
Nosta lihat lämpimään tuntia ennen paistoa.
Paista kyljykset pannulla noin 2 minuuttia puoli.

Ja minähän hoksasin kuvata vasta sitten kun lähes kaikki oli jo syöty. 🙂 Mutta ehdottomasti kannattaa kokeilla!

Ja näiden kanssa oli uunifetaa, kasvispastaa, tomaattisalsaa… Ja makuja sopuisasti täydentävää Yalumban syrah-viognier -huippupunaviiniä.

Ja jälkiruokana de luxe omenapiirakkaa ja calvadosmaustettua omenahyydykettä (omppuina Paula Red). Meidän viinikerho voi olla varma, että tulevat tätä joskus meillä saamaan. Niin hyvää. Systeri on hyvä ruoanlaittaja yleensä ja aina, mutta nyt kyllä oli suurenmoisin makumatka, jonka pöydässään olemme nauttineet.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Systerihän voitti viime viikolla ratkenneen ”Miljoona-arvonnan” ja palkinnoksi olin luvannut 10 kpl postikortteja kuvistani. Jo silloin mainitsin, että hänelle ei oikeastaan kannattaisi kortteja viedä, koskapa on itse erinomaisen taitava askartelija, joka tekee tilauksesta paitsi kortteja, myös vieraskirjoja, muistilehtiöitä yms. skräppäys/askartelutöitä.

Ja uusimpana ovat tällaiset. Näitä systeri tuunasi yksille kesäjuhlille 11 kappaletta! Aika hienoja, eikö? 😉

Lämmin lauantai

Ihan liian paljon sisällä tänään. Olisi pitänyt lähteä metsään, Virpiniemeen, Rokualle, Sangille … any way, mihin tahansa ulos ja sieneen.

Kaikenlaista oli muka tehtävää, että vain pyörälenkki kaupunkiin ja vähän kauemmas.

Noh, kuitenkin aikaansaannoksia. Reilummasti ruoanlaittoa, mökkiruokaa varastoon.

Ja illansuussa edelleen käsittämättömän ihanassa lämmössä kohti Pakkahuoneenkadun viininmaistiaisia. Olipa kyllä maistiaiset parhaasta päästä pitkään aikaan: Australia versus Ranska. Arvostelujen keskiarvo 8.5, mikä on kyllä meidän kertsille korkea.

Ja saimme myös syödäksemme.

Oletteko tienneet, että savunieriä ja mango sopivat hyvin yhteen? Sopivat ne!

Mutta meidän oli lähdettävä ajoissa… On aika unille.

 

Kansainvälinen kantarellipiirakka

Tässä koneella istuskelen, muokkailen ja latailen kuvia Vastavaloon, kuuntelen ukkosen nousua, ja todellakin toivon, että kohta sataisi kunnolla. Se antaisi minulle hyvän omantunnon, sillä en millään viitsisi/haluaisi nyt lähteä kuvailemaan Nallikariin. Siellä olisi Venetsialaiset: kauniita valoja ja juhlanäkymää pihallakin. On nimittäin toimeksianto kuvailla niitä venetsialaisvaloja. Ja kun juuri se on yksi syy, miksi emme jo tänään lähteneet Syötteelle, jonne on kutsu kuulunut. Siis haluaisin ja en lähteä Nalskuun… mutta. Katsellaan tässä vielä.

Merkittävin aikaansaannos tänään on ollut kantarelli-pekonipiiras (ja se tosiaan kirjoitetaan yhdellä teellä, vrt. eilinen postaukseni 😉 ). Kävimme eilen Kauppatorilla, jossa on nyt menossa Kansainväliset markkinat. Ostimme sieltä hyviä kirkkaankeltaisia, kotimaisia, kansainvälisiä 😉 sieniä ja niistä tein piirakan.

Niin,  ja niiistä markkinoista piti sanomani; kävimme siellä viime vuonnakin. Silloin, ja eilenkin, ostimme 24 kk:n ikäistä, kallista, aitoa, hyvää parmesaania kunnon kimpaleen (riittänee melkein jouluun asti), balsamicoa – todella lämpimästi suosittelen, vaikka se ei aivan edullisinta olekaan, mutta sitä ei salaattiin tarvita paljon. Pullo riittää monta kuukautta.

Eilen vähän (= päivän ruoka) söimmekin siellä, piadinit molemmille olivat hyviä. Mutta tänään kävin sitten aika suunnattomassa sateessa ostamassa Jukan. Tai siis Yucan. Markkinoilla on hollantilaisten kukkarekallinen ihania orkideoja ja muita kukkia, mutta myös erinomaisen edullisia viherkasveja. Yli metrinen komea, 2-haarainen Yucca maksoi alle 40 euroa. Kukkakimpun verran! Nyt on Festassa talveksi vihreää, olisipa ollut poutakeli ja auto lähempänä, niin olisin ostanut toisenkin.

Kantarelli-pekonipiirakkaan palatakseni … Ohje on täällä (mitään en muuttanut ja hyvää tuli!)

Grand Diner 2018

Kaksipäiväinen ruokajuhlaviikonloppu ”Kiss of Fire – Tulella, savulla ja rakkaudella” on eletty ja nautittu.

Jyväskylän Suurkapitulista on palattu kotiin. Paistinkääntäjän vuotuinen kohokohta on takana; hyviä makuja ja muistoja jäi tästä viikonlopusta. Onhan ilo, että mekin pääsimme mukaan!

Eilinen Grand Diner 350 hengelle Jyväskylän Paviljongissa oli huikea. Tämä oli yhdestoista kapituli, jossa me Pehtoorin kanssa olimme mukana. Eihän kapituleita varsinaisesti mitenkään rankata, mutta eilisen illallisen menu on yksi parhaista, ehkä paras, jonka paistinkääntäjäkäädyt kaulassa olen tullut syöneeksi, – tai paremminkin nauttineeksi.

Illan annokset eivät olleet ainoastaan makuaistia helliviä ja kiitossanoja aikaansaavia, vaan myös kauniita katsella (ja kuvata). Enkä ole ainoa, joka mainesanoja dinneristä jakoi. Meidän kahdeksan hengen pöytäseurueemme, jossa oli sekä ammattilaisia että harrastajia, oli kyllä yksimielisesti mielissään ja ihastunutkin makumaailmasta.

”Pyykkipoika”amunen oli ensimmäinen kapituliteeman ”Savulla, tulella ja rakkaudella” mukainen pöytään tarjoiltu annos, – hento savun maku oli nimenomaan kylmäsavustetussa muikunmädissä. Menuun merkitty ”koivunlehti” ei maistunut, mutta vihreä puuteri suupalan pinnalla oli visuaalisesti pieni hyvä lisä. Ja Pehtoori keräsi pyykkipojat naapurilautasiltakin: pyöräilijällä on käyttöä niille. 😀

Seuraavaksi ankkarillette (rillette = ylikypsä, revitty liha (vähän kuin nyhtö), joka on prässätty levyksi) oli sydämen syrjässä ja olihan sekin makoisaa; ankan rasva toi mehevyyttä ja annos oli sopivan kokoinen. Joskus tuntuu, että tämä kylmä alkuruoka on turhan pieni piperrys, mutta nyt siitä tuli mieleen, että se oli ”lujasti lempeä”. Siinä oli syömistä. Ja taas kaunis asettelu, kaunis annos. Ja tämä valokuvaaja kirosi, ettei sittenkin ollut tunkenut pieneen juhlakäsilaukkuunsa ainakin yhtä ylimääräistä vaihto-objektiivia, jolle olisi ollut käyttöä myös illan lopussa… Mutta annoinpa itselleni luvan vain nauttia.

Tässä vaiheessa pöytäseurueessa tuli todetuksi, että päivälliselle tullessa ei oikeastaan ollut mikään erityinen nälkä, hyvästä ravitsevasta lounaasta kun ei lopultakaan ollut kuin muutama tunti, mutta illallisella oikeasti ”nälkä  kasvoi syödessä”; innostus ja odotus ennen jokaista ruokalajia oli hyvä ja iloinen.

Ja ruokia ei tarvinnut odotella turhan kauan; aikataulu piti hyvin, mikä ei kapituleissa, eikä muillakaan isoilla illallisilla ole ollut mikään itsestäänselvyys. Ja se, mistä minä pidin erityisesti, oli se, että jokainen annos ja siihen kuuluva viini, esiteltiin kunnolla, sopivan lyhyesti ja hyvin perustellen. Siinäpä oppikin ruoan ja juoman yhdistämisestä uutta, kun kuuli, miksi juuri se viini oli valittu ruoan makua täydentämään ja tukemaan. Ja kahden edellisen kapitulin (1/2018 ja kesä 2016) järjestävänä osapuolena osasin katsoa ja arvostaa monia pieniä ”huomaamattomia” asioita kuten esimerkiksi menun koostamaista, huolellista kattausta, juhlatilan valaistusta, ”verhoilua” ja akustiikkaa.

Seuraavana oli rapukeitto, jonka ohessa oli makea, rapea fenkoli. Tämä oli minulle ehkä kaikkein makoisin annos. Ui-jui, voisin viikon syödä tuollaista keittoa ainoana ruokanani.

Karitsantournedoksen oheen tuotiin kastikekulho! Sehän se on yleensä/aina/usein/toistuvasti toiveena, että ravintolassa saisi (varsinkin) pääruoan kanssa lisää/enemmän kastiketta. Ja me saimme jo lounaalla lupauksen, että niin tulee illalla käymään, ja voilà! Todellakin. Juuri kun karitsanliha alkoi ”huutaa” oheensa lisää hyväksi todettua timjamikastiketta, tarjoilija toi pöytäämme kastikekannun! Ah, onnea!

Tämähän se oli sitten se annos, josta Pehtoori eniten riemastui: pitää kokeilla kotonakin! Selevä!

Sitten vuorossa juustolautanen, joka oli sekin kaunis, väreiltään, maultaan monipuolinen ja uusi. Paikallinen cheddar oli aika kova, mutta mukavasti kiteinen, keskellä oleva olutbriossi meitä hieman mietitytti (miksi se oli mukana?), sinihomejuusto kuorrutteineen oli ihan silkkaa nautintoa, ja vadelmat! Ne sopivat tähän hyvin, erityisesti sinihomejuuston kanssa (tosin eivät olleet ihan lakritsin veroisia, – se on se meidän tämän kesän ”The Juttu”), mutta vadelmista kehkeytyi keskustelu, jonka lopputulemaksi ymmärsin, että piakkoin yhdessä oululaisessa kilpiravintolassa saadaan jälkiruokaa, jossa on ”aurinkokuivattuja vadelmia” muodossa tai toisessa. 😀

Ja sitten varsinainen makea jälkiruoka!

Vaniljaomenaa, kristallisoitua valkosuklaata, kauraa ja gini (Arctic Gin) sorbettia. Tämä oli jotenkin ristiriitainen annos: ”omena on luonnottoman värinen, mutta sittenkin kiehtova, sorbetti maistui saippualle, ei kun sittenkin ihanasti katajalle, valkosuklaa on ”so-last-season”, mutta kylläpä se taas maistui.” Ja lopulta kaiken söin isolla ilolla!

Paistinkääntäjissä on sekin hyvä puoli, että siellä muistetaan myös niitä, jotka ovat juhlaillan tehneet. Lopuksi kiitetään kaikkia niitä, joille kiitos kuuluu: keittiö- ja salihenkilökunta marssii illan lopuksi saamaan aplodit ja kuulemaan kiitokset.  Kaikki 350 paistinkääntäjää aveceinen taputtivat kun puolensataa illan makunautinnoista vastannutta nuorta! ammattilaista tulivat ison salin reunalle käteltäväksi ja kiitettäväksi.

Kyllä tämä Grand Diner jää mieleen, hyvillä mielin sitä tulee vielä usein yksin ja yhdessä muistelluksi.

Eikä vain ruoan takia. Tutustuimme taas uusiin ihmisiin, vanhojen tuttujen ”ruokahistoriasta” opimme uutta – intohimo ruokaan yhdistää. Illassa oli juhlavuutta, mutta ei turhaa pönötystä. Paljon kaunista ja lämpöä. ”Savua, tulta ja rakkautta!” Juuri niin.

(Lounaan ja eilisen Amicalin postaukset klikkausten takana.)

Paistinkääntäjyys on hieno asia!

Aamiainen (lähinnä kahvia ja viinirypäleitä), lenkki torille ja Harjulle, Polarn o. Pyretistä tuliaisia, lounas kilpiravintola Albassa, kampaaja ja Grand Dinner Paviljongissa. Niistä oli Suurkapitulin toinen päivä tehty. Aamukahdeksalta vielä satoi, mutta yhdeksän jälkeen lenkille lähtiessä se oli jo toennut, iltapäivällä kaunis kesäinen päivä, Jyväskylän paljon Oulua vilkkaammassa keskustassa tuntui kuin olisi ollut ulkomailla.

Ravintola Alba on Jyväsjärven rannalla, yliopistokampusta vastapäätä ja päälle päin ei olisi voinut arvata, kuinka viihtyisä ja valoisa ravintola ison hotellikompleksin sisällä on. Ja ruoka? Kaikille Jyväskylän neljälle kilpiravintolalle joihin meidät 350 kapitulivierasta oli jaettu, oli annettu neuvo siten, että alkuruoassa oli oltava savun makua ja pääruoka kirjolohta ja jälkkärissä mustikkaa ja juomissa oli oltava jonkun paikallisen pienpanimon olutta. Ja kyllähän Albassa olivat onnistuneet. Todellakin.

Pöytäseura oli mitä mainiointa, ravintola valoisa, ruoka hyvää, viini (ei olut) maistui. Erityisesti jäi mieleen eturuoka ja sen savupalsternakkakreemi. Ja se että kirjolohen voi paistaa ideaalikypsäksi ja nahan rapeaksi. Kyllä olivat minulle mieluisia lounasruokia.

Kävely Albasta takaisin hotellille (Alexandra) teki hyvää ja oli ilo. Kaunis järvenranta. Kaunis ilma. Hyvä elämä.

Ja sitten kampaajalle, pieni lepo, kuvienpurkua ja käsittelyä, ja sitten eiku  syömään!!!

Paviljonkiin puoliseitsemäksi. Iltapukuja, smokkeja, puheensorinaa, aurinkoa, odotusta,  ystäviä, ruokajuhlaa, yhteisöllisyyttä, kuplia, naurua, uusia tuttavuuksia,… Ja Grand Dinner! Nyt (lauantaina juuri ennen puolta yötä) voin todeta: olipa hieno päivä. Hieno lounas, vielä hienompi illallinen. Palaan huomenna yksityiskohtiin! Kiitos Jyväskylä, kiitos paistinkääntäjät!

Sadonkorjuun lasagne

Hirmu huonosti taas keskityn yhtään mihinkään… Merkillistä puuhastelua siellä ja täällä.

Aamulla yhdessä tyttären kanssa kävimme kauppa-asiat ja sitten äidin luo. Sen jälkeen vaihtoehtoja oli monia, ja enpä saanut oikein päätettyä mitään, vaan toimittelin taas kuvia Vastavaloon. Ja tein ohessa ruoan valmiiksi: minulla kun oli illansuussa kampaaja. Ja teinpä  – taas kerran – jääkaapintyhjennyslasagnen. Semminkin kun tyttärelle tiedän kasvisruokien maistuvan, kun kasvikset on nyt mitä parhaita ja kun nyt tällä erää oli viimeinen yhteinen safka täällä.

Ja tulipa siitä niin hyvää, että minun pitäisi kuulemma kirjoitella resepti. Ei mikään helppo tehtävä, mutta minäpä yritän.

Kasvislasagne (kolmelle tai neljälle)

2 – 3 rkl oliiviöljyä
2 valkosipulin kynttä murskattuna
1 isohko palsternakka
2 porkkanaa 
4 kesäsipulia 
2 – 3 tomaattia
suolaa (1 tl) ja pippuria myllystä
yrttejä (omalta kasvimaalta ruohosipulia, basilikaa, lehtipersiljaa — voi toki vaihdella. Näitä oli puolisen desiä silputtuna)
1 prk Kolmen juuston ruokakermaa
2 – 3 dl punaleima Emmental-raastetta

lasagnelevyjä (kymmenen?)

Kuori ja silppua vihannekset. Kuullota ensin sipulit öljyssä, lisää sitten palsternakka ja porkkanakuutiot, lopuksi tomaatit. Hauduttele ja sekoittele noin 5 – 10 minuuttia, lisää tomaatit ja suola ja pippuri. Taas vähän aikaa sekoittelua. Ja sitten kerma. Keittele miedolla lämmöllä varttitunnin verran. Lisää soosin sekaan emmental. 

Lado kerroksittain vuokaan soosia ja lasagnelevyjä, pinnalle vielä vähän juustoraastetta. 

Sitten 175-asteiseen uuniin puoleksi tunniksi. 

Jätin lasagnen uuniin tekeytymään siksi aikaa, että kävin kaupungissa raidoittamassa ja leikkauttamassa hiukseni – vihdoinkin! Kun palasin lämmittelin vielä lasagnen mikrossa kuumassa, ja oheen olikin salaattia. Hyvää oli! Kasvikset ja vihannekset rulettavat nyt.

Kuvaahan siitä en hoksannut ottaa.

Tämmöisen lyhyehköllä kaupunkikävelylenkillä. Jotenkin symboloi kesän hiipumista…

 

 

Kreikkalaista Oulussa

Kylmältä tuntuva ilma (+15 C) ja toistuva veden ripsuttelu ovat saaneet päivän tuntumaan kovin syksyiseltä, ja sallineet ulkoilun välttämisen. Enpä ole juuri koneen äärestä ja keittiöstä poistunut.

Lupasinpa tänään raportoida meidän eilisestä ravintola Crecianin kokemuksesta. Jo pian parikymmentä vuotta Crecian on ollut samalla paikalla Kirkkokadulla (toinen ravintola Zeppelinissä). Ja me on käyty tässä ihanan kreikkalaisesti, nimenomaan Kreeta, Santorini ja saaristotyyliin sisustetussa ravintolassa usein. Ennen eilistä ei kyllä pitkään aikaan. Se on niitä harvoja oululaisia ravintoloita, jotka ovat auki sunnuntaisin.

Olimme siellä neljän aikoihin, ja jos ottaa huomioon varatut pöydät, niin se olisi lähes täysi. Silti palvelu toimi ihan sopivaa tahtia, oli ystävällistä ja osasi ottaa huomion myös seurueen nuorimmaisen. Joka kyllä keskittyi lähinnä omenamehuun ja jätskiannokseen. 😉

Me muut (tytärtä lukuunottamatta, joka soi kasvispadan salaatin kera) söimme aika valtavan ison annoksen, jossa on monia kreikkalaisen keittiön pieniä herkkuja. (pahoittelen annoskuvien vähyyttä ja tämän ainokaisen surkeutta, mutta nyt kävi näin.)

Crecian on sellainen keskihintainen (tuo yllä oleva lautanen jossa liharuokana lammasta maksaa 23 euroa). Vihannekset olivat tuoreita, rakkaita ja hyviä ja kreikkalaiset spesialiteetit (tsatsiki, dolmades, pita, etc) olivat oikein hyviä.

Retsina ei maistunut niin hyvälle kuin helteisenä päivänä Rodoksen kaupungissa lounaalla, mutta punaviini oli oikein suunmyötäistä, pehmeää ja maistui lämpimältä. Nimenomaan maistui, ei tuntunut ylilämpöiseltä.

Menu on aika laaja, ja siinä on kyllä kaikki ne jutut joita Kreikassa käyneet varmasti haluavat vielä kotiin palattuaankin joskus maistella ja syödä. Talvisin Crecianissa on brunsseja viinkonloppuisin ja lounaslistakin on arkisin. Se on tietysti edullisempi kuin a la carte – tasoa ei olla testattu, mutta ei ole mitään syytä olettaa etteikö sekin olisi makoisa.

Kaikki me kuusi olimme sitä mieltä että paikkaa voi suositella. Ei se ole mikään fine dining – eikä kuulukaan olla, vaan ihana sinivalkoinen kreikkalainen taverna. Niinpä haarukoita tulee peräti neljä.

  

Erilainen sunnuntai

Erilainen sunnuntai. Minä en ole laittanut ruokaa, pikkuperhe ei tullut meille syömään, olen aamupäivän käsitellyt ja laitellut kuvia myyntiin ja sitten lähtenyt kävellen kaupunkiin, matkalla kuvaillen, luonnollisesti, ja muu perhe (joka oli jo ennen minua aiemmin kukin tahoillaan urheillut) tuli autolla Crecianiin.

Oulun ainoa kreikkalainen ravintola on vuosien varrella testattu moneenkin kertaan niin kaksistaan, perheen, ystävien kuin työporukoiden kanssa. Mutta nyt jatkettiin perheen kesken juhlaviikonloppua siellä, ja pidettiin ”matkantappajaisia”. Keväisen Rodoksen matkan jälkimainingeissa (3 kk:n jälkeen), kesän jatkuessa, perheen ollessa koolla (vain ”Pappikin” puuttuessa), minun sunnuntaikokkailuni vastapainoksi, välillä näinkin. Teen Crecianin ruoasta yms. (etnisten ravintoloiden listaan) postauksen huomenna, erikseen, nyt vain totean, että olipa hyvä idea mennä sinne tänään.

Kovin vähän on Oulussa, ja tietääkseni muuallakaan Suomessa, ravintoloita auki sunnuntaisin, mutta Crecian on, mikä tänään oli ihan huippujuttu.

Ja aurinko paistaa!

Yöllä valvotaan, päivällä nukutaan

Nukuin tänään ulkona päiväunet. Ihanassa ”Odensen tuulessa” – lämmin, voimakas, kesäinen tuuli on minulle ja Pehtoorille ”Odensen tuuli”. Kun olimme 41 vuotta sitten (!!!!) telttareissulla Tanskassa ja majoituimme pari yötä Odensessa, siellä tuuli juuri kuten tänään. Lämpimästi, lujasti mutta lempeästi.

Ja että nukuin päivällä! Siihenhän on tietysti syynsä; jos ei nuku yöllä (tarpeeksi), on hyvä nukkua päivällä, jos mahdollista. Juuri niin on nyt käynyt. Toissayö meni häneksi jostain tietämättömästä syystä, ja viime yö ihan omaehtoisesti.

Eilen illalla leffan ja blogipostauksen jälkeen lähdin vielä kuvailemaan: lamellipadon valaistuksesta olin luvannut ottaa tekijälle (Ari Tiilikainen) kuvia myös sulan aikana – talvisinhan olen sitä kuvannut useinkin. Toiveena oli heijastekuva ja eilen illalla oli tyven, lämmin ja ”ilmeikkäitä” pilviä, joten lähdin kymmenen jälkeen (jolloin ei ollut kyllä vielä tarpeeksi pimeää) pienelle iltakuvausretkelle.

Voimalaitoksen lamellipadolla otin hyvinkin puolensataa kuvaa, ja sitten ajelin vielä Nallikariin. Pilvet houkuttivat ottamaan kuvia ravintolasta, josta on todella vaikea saada näyttävää ulkokuvaa. Niinpä iltayövalokuvausretki jatkui sinne.

Kun sitten palauduin ennen puoltayötä kotiin, hiippailin vielä koneelle, ja ryhdyinpä minäkin metsästämään muumimukeja. Tytär kun oli lähtenyt kaverinsa luo ja tiesin, ettei miniä jaksa valvoa, ajattelin, että minäpä tilaan heille ja itselleni tämän paljon mainosta saaneen erikoismukin, annan sitten vaikka joululahjaksi näille mukien kerääjille, kuten joka joulu jonkun mukin annan. Ja voila, pääsin aika heti nettisivulle, ja jo vartin yli kaksitoista sain tehtyä tilauksen, ja siihen se sitten jumitti. Puolisen tuntia jaksoin yritellä, ja sitten annoin periksi. Jotenkin kokemus oli kaiken kaikkiaan kummallinen: en olisi uskonut, että tuollaiseen ryhdyn, ja että sitten annan vielä periksi.

Mutta eipä mitään: Juniori oli valvonut ja saanut ainakin yhden mukin tilatuksi, ja tytärkin palattuan joskus kahden aikoihin yöllä, oli vielä yrittänyt ja saanut jostain Arabian EU-storesta kolme mukia (itselleen ja parille kaverilleen). Kaikkea sitä.

Tänään sitten ulkoilua, huomisen (Lasarettiin ystävät hyvät!) ja lauantain (Pehtoorin synttärit perhepiirissä) valmistelua, kuvahommia, – ja päikkäreitä. Että ne olivat hyvä juttu. Pitäisikö ottaa tavaksi?

Hälsningar från Haparanda

Tällaisia postikortteja tehtiin ennen. Tai taitaa tällaisia olla myynnissä vieläkin. Vähän ylivärisiä, sinitaivaisia, kaupungintalot, koulut, kirkot ja muut komeat rakennukset kuviin ja sitten kollaasi ja päälle teksti. Ja jotenkin tuo pikku lippu kuuluu kuvaan, joskus se on kortin takapuolella. Retrojuttu.

Ehkä idea tuli siitä, että oli vähän retroreissukin. Aika lailla tasan 29 vuotta sittenkin oltiin kimpassa (ihan samaa pakettia 😉 )  juuri noilla huudeilla: aukiolla, jossa  tuo Kansankorkeakoulu, Kaupunginhotelli ja kaupungintalo (alh. oik. pieni kaistale) ovat, oli ennen myös Jalan kauppa. Se oli kemppari, karkkikauppa, muovi- ja keittiötavarakauppa, lelukauppa ja lastentarvikekauppa. Ja kun minulla elokuussa 1989 alkoi äitiysloma lähdettiin naapurin rouvan kanssa käymään Haaparannassa ja nimenoman Jalan kaupassa, sillä siellä myytiin Brion lastenvaunuja monta sataa markkaa halvemmalla kuin Suomessa. Ja sellaiset sitten syyskuussa syntyneelle tyttärelle ostin. Siniharmaat, samettiset, isorenkaiset. Ei ollut mitään yhdistelmävaunuja silloin. En minä ainakaan muista. Ja ne samat vaunut oli sitten hyvät vielä veljelleenkin.

Tänään emme olleet ostamassa lastenvaunuja, emmekä nyt paljon muutakaan. Kunhan olimme huviretkellä. Sekä IKEAan, Systemiin että ICA Maxiin saatiin kuhunkin kulumaan liki satanen. Ruokaa, viiniä (samppanjaa!) ja muutama säilytysrasia ja kuvausrekvisiittaa. Eipä kummosempia. Ja automatkoilla on mukava rupatella, ja perillä ottaa kuvia.

Ostoskierroksen jälkeen mietin ääneen, että mentäisiinkö syömään Tornion vai Haaparannan kiinalaiseen ja että olisipa jossain sushia. Harmittelin, ettei ainakaan silloin, kun koulua noilla seuduin kävin, sushia saanut mistään. Noh, tytär googletteli, ja niinhän sitten siinä Coopin ja Systemin välissä on entinen huoltoaseman baari (?) ja sittemmin thairavintola ZenZen, jonka paikalle on nyt avattu GOB´s restaurang.

Olimme siellä vielä lounasaikaan, ja buffa maksoi kahdelta yhteensä 190 kr (siis parikymmentä euroa yhteensä). Ja oli kyllä sen väärti. Buffassa oli paitsi sushia (ei nyt mitään Hanko-sushin veroista, mutta ei kuivaakaan ja erilaisia) myös pizzaa, wokkiruokia, paistettua nuudelia, kevätkääryleitä … Voidaan kyllä suositella.

Linnanmaalta Italian tunnelmiin

Aurinkoista elokuuta! 

Kovasti ukkonen iltapäivällä uhitteli, mutta eipä noussut päälle, eikä pisaraakaan vettä. Aamupäivällä muutama pilvinen tunti, joten sain sentään jotain aiottua tehtyä. Ja sitten Linnanmaalle lenkille Kasvitieteelliseen puutarharhaan. Vaikka kasvihuoneet on rempan vuoksi suljettu, on puutarha auki ja aika hyvin hoidettukin. Siellä on mukava kulkea ja katsella, toki kuvaillakin.

Sitten piipahdin muutamaa työkaveria tapaamassa; koko Humanistinen tiedekunta muuttaa kampuksen toiselle laidalle ja viimeisiä työpaikan yhteistilojen kamoja, mm. tauluja siellä, roudailivat pois, eivätkä olleet varmoja ovatko minun vai jonkun muun jo lähteneen, omaisuutta. Osasinpa jakaa ja kiertoon laittaa, mitään en omakseni tunnustanut. 😉

Eikä kyllä kateeksi käynyt kollegoita. Missään tapauksessa muutto ei merkitse työolosuhteiden parantumista. Vähän parempi ilmanvaihto kuulemma on uudessa paikassa. Mutta kovin ahdasta; hyvästi omat työhuoneet. Vain professoreille sellaiset on, muilla parihuoneita tai ”avokonttoreita”. Ei kyllä olisi sopinut minulle. Vaikka pakkohan se olisi ollut sopia, jos siellä vielä duunailisin.

Noh, reippaalla mielellä palauduin kotiin. Kukka- ja yrttipenkkien huoltoa, sisälle en halunnut. Ja sitten saikin jo ruveta laittamaan ruokaa. Tänään tein Sadun kommentissa vinkkaamaa vesimeloni-chilikeittoa. Ja olipas se hyvää, raikasta ja sopivan chilistä. Myös Pehtoorin mielestä, mikä tarkoittaa, että chili ei maistu tai polta liikaa.

Viilennetty vesimeloni-chilikeitto (4 annosta)

5 dl vesimelonin paloja ilman kuoria
1 tomaatti pilkottuna
puolikas kurkku kuorittuna ja pilkottuna
neljäsosa punasipulia hienonnettuna
0,5 tl tuoretta inkivääriä raastettuna
1 punainen chili siemenettömänä ja hienonnettuna
puolikkaan sitruunan mehu
2 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa
0,5 tl mustapippuria

Pinnalle: hyvää oliiviöljyä ja mintunlehtiä

  1. Laita vesimelonikuutiot, tomaatti- ja kurkkukuutiot, punasipuli, inkivääri ja chili tehosekoittimen kulhoon ja aja aivan hienoksi. Voit laittaa ainekset myös isoon kulhoon ja soseuttaa ne sauvasekoittimella.
  2. Lisää oliiviöljy, suola ja mustapippuri sekä oman maun mukaan sitruunanmehua. Aloita lisäämällä keittoon kaksi ruokalusikallista sitruunanmehua, sekoita ja maista. Lisää mehua tarvittaessa, jotta saat mieleisen happamuuden.
  3. Anna keiton viilentyä jääkaapissa. Sekoita sitä ennen tarjoilua. Koristele keiton pinta oliiviöljyllä ja chilihiutaleilla sekä mintunlehdillä.

Sen verran tuota alkuperäisohjetta täydentelin, että lisäsin joukkoon ison kuorettoman palan Paesano-leipää (maalaisleipää). Keitto vaikutti niin ohuelta, että soseutin vähän leipää mukaan.

Sitä oli sitten tietysti myös tarjolla. Ja lisäksi prosciutto & melone.

Buon appetito!

Jopas tuntui siltä kuin oltaisiin Umbriassa!

Rotissööripiknik vol. 8

Tänään oli Oulun voutikunnan paistinkääntäjien kahdeksas piknik! Teemana oli ”oma herkku”. Aiemmin on ollut teemoina Italiaa, Välimerta, Aasiaa, Karibiaa ja ties mitä.

Tänään meitä oli vähemmän kuin ennen (nyt alle 30) mutta maut olivat entistäkin parempia, tai noh, voiko olla… Joka tapauksessa rakkaudella ja taidolla laitettua hyvää ruokaa yllin kyllin.

Olimme Tuirassa Villa Lipporannassa, joka olikin hieno tila. Todella hieno. Olisi hyvä karonkka- tai joku muu juhlapaikka.

Ja mukavaa seuraa meillä oli. Luonnollisesti.

Qstock soi taustalla, ilma edelleen kesäisen lämmin, …

Se mikä tästä illasta jää kokeiluun ja tänne temmattuunkin testattavaksi on (ainakin) hedelmäsalaatti! Limellä maustettu hedelmäsalaatti. Palaan asiaan.

Nyt mietin kovasti, että jaksanko vielä valvoa, odottaa ja lähteä reilun tunnin päästä kuvailemaan: verikuu nousee…! Saapa nähdä.

Kesän perinteitä

Tämä päivä alkoi jokakesäisellä Papinjärven ”retkellä”. Tänään siellä oli sama lintuharrastaja-herrasmies, jonka olen siellä tavannut jo useana vuonna. Hän oli nähnyt tänään harmaahaikaran, mikä Oulun korkeudella on kyllä harvinaista. Minä olen nähnyt harmaahaikaroita Alsacessa, lienenkö muualla? Visbyssä viime kesänä? Enkä nähnyt sitten tänäänkään.

Mutta järvi ja maisema olivat hyviä ja kauniita. Jännä purppuran sävy aamussa.

Ihan kuin puutkin olisivat halunneet uimaan.

Iltapäivän helteessä pikkuperhe tuli salaattibrunssille ja mansikkajälkkärille. Eturuokana hellepäivän ehdoton perinneherkku: kylmä kurkkukeitto.

Mutta tärkein juttu oli kun pappa oli laittanut Apsulle puhallettavan uima-altaan! Muutaman tunnin aikana poika meni ainakin viisi kertaa ”uimaan” – ainakin. Periaatteessa oli koko iltapäivän lillumassa vedessä.

Muutoin minun päiväni on mennyt eilisten kuvien työstämisessä, ja sainkin ne nyt valmiiksi. Hyvä juttu!

Kokkailuja keskiajan hengessä

Perjantain keskiaikakalaasien eli Festuksen menu oli keskiajan keittiötä mukaileva. Ei ylimystön, ei rahvaan, mutta jotain niiden välistä. Muutamiin perin tavallisiin suomalaisiin ruokiin, meillä aika useinkin tarjottuihin ruokiin, koetin nimillä saada jotain keskiaikaan viittaavaa… Esim. tämä:

Katariina Jagellonican tuliainen
Juustoa Aurajoen rannalta ja milanolaisen Sforza-sukunsa renessanssiherkku

Tämän nimesin näin, koska jälkkärisavikipoissa oli mukana haarukat. Puolan prinsessa Katarina Jagellonica oli milanoista Sforza-sukua, ja hän avioitui Kustaa Vaasan pojan, herttua Juhana kolmannen, sittemmin kuninkaan, kanssa ja on kerrottu, että nimenomaan hänen myötään Turun linnan renessanssipitoihin tuotiin haarukat – Suomen ensimmäiset. Kipoissa oli Aurajuustoa ja pehmeää tuoretta lakua. Tätähän olen täällä jo aiemminkin markkinoinut, ja kehittänyt aineksista speliaalijälkkärin.

Sitten lisukkeista on mainittava tämä.

Kaupoissa on ollut myynnissä uudenlaisia (ainakin minulle uudenlaisia) valkoisia, pallomaisia nauriita ja niistä näitä hunajanauriita tein. Paitsi eilen, jolloin ei ollut kuin niitä ”vanhanaikaisia” keltaisia. Keltaisista ei tullut ihan yhtä hyviä, mutta kyllä niitäkin kulhollinen helposti hävisi.

Hunajanauriit

nauriita
voita
hunajaa
suolaa
pippuria
rakuunaa

Keitä paloitellut nauriit lähes kypsiksi. Siirrä nauriit paistinpannulle, paista voissa kauniin värisiksi. Lisää joukkoon hunajaa, mausta suolalla, pippurilla ja rakuunalla.

Tämä jää meidän lisäkevalikoimaan pysyvästi. Kotimaiset vihannekset voilla ja hunajalla höystettynä ovat kyllä ihan parasta.

Keskiajalla syötiin paljon kaalia. Niin näissä meidän juhlissakin. Mm. paahdetusta kukkakaalista tehtyä keittoa, joka oli yksi Jokaviikkoinen soppamme -projektini myötä saamistani huippuohjeista.

Sen ohje on täällä.

Toinen kaaliruoka oli yhdensortin coleslaw. Entinen ohjeeni on täällä mutta nyt olen tällä varhaiskaalikaudella tehnyt  toisella ohjeella (Hanna Jensenin). Mökillä meillä oli sitä tarjolla possugrilliruoan kanssa, jolloin maustoin sinapilla ja kalaaseissa currylla! Molemmat toimi. Tässä on jujuna kaalin notkistaminen ja ”kylmä ryöppääminen” limellä.

Kevyt ja helppo kaaliraaste varioitavaksi vaikka miten…

1 varhaiskaali ohuiksi suikaleiksi leikattuna
2 limeä
pari desiä turkkilaista jugurttia
1 rkl majoneesia
suolaa 
Ja sitten sinappia, currya, sweet chiliä, paprikajauhetta, mitä keksitkään, mistä pidätkään. 

Purista limeistä mehu ja sekoita kaalisuikaleiden joukkoon. Sekoita muut aineet keskenään ja sekoita kaalin joukkoon. Anna tekeytyä tunti, pari. Vielä seuraavanakin päivänä on varsin hyvää. 

Ehdottomasti suosittelen.

Hannele Klemettilä, jonka kirjasta Keskiajan keittiö, ovat seuraavat kaksi reseptiä, kertoo, että keskiajalla mantelimaito on tärkeä elintarvike. Sitä juotiin, käytettiin proteiinin korvikkeena, ruoanlaitossa ja leivonnassa. Minä en oikein saanut sitä ujutettua menuun, mutta mantelikerman kuitenkin.

Mantelikerma

2 dl mantelijauhetta
1 dl vettä
1 dl makeaa valkoviiniä
3 dl kermaa
2-3 rkl sokeria
1/3 tl suolaa

Keitä mantelijauhetta vedessä hetki sekoittaen. Lisää viini, suola, sokeri ja kerma ja keitä seosta miedolla lämmöllä sekoitellen, kunnes se sakenee kermaiseksi. Siivilöi seos lopuksi. Jäähdytä jääkaapissa, se sakenee siellä vielä lisää. 

Tätä tarjosin mansikoiden kanssa. Mantelit ja mansikat ovat oikein hyviä yhdessä. Viininä sekä kastikkeessa että sitten tilkkaset myös tarjolle tuotaessa oli Muscattia. Aika moni meistä muisti nuoruusvuosina maistaneensa, juoneensakin Patras Muscatellia. Eihän se pahaa ole.

Ruusuvanukas

muutama ruusu (luomu – kotipihan pensaista otin)
5–6 rkl riisijauhoa
2½–3 dl maitoa
50 g sokeria
3/4 tl kanelia
3/4 tl inkivääriä
5½–6 dl kermaa
hyppysellinen suolaa
10 kuivattua taatelia
1 rkl pinjansiemeniä

Irrota ruusun terälehdet. Kasta terälehdet kiehuvaan veteen kahdeksi minuutiksi, kuivaa ne varovasti talouspaperin välissä ja pane päälle litteä paino.

Laita kattilaan riisijauhot ja hieman maitoa, sekoita tasaiseksi seokseksi ja lisää loput maidosta. Kuumenna riisijauho-maistoseos sekoitellen, kunnes seos sakenee.
Ota seos pois liedeltä. Lisää sokeri, suola, mausteet ja kerma.
Laita takaisin liedelle ja sekoittele miedolla lämmöllä, kunnes seos sakenee jälleen, mutta älä anna sen kiehua.
Lisää pilkotut taatelit, pinjansiemenet ja pilkotut ruusun terälehdet. Hämmennä vielä pari minuuttia liedellä.
Kaada tarjoiluastiaan ja jäähdytä. Sekoittele jäähtymisen aikana, jottei pinnalle muodostu kuorta, ja laita vanukas jääkaappiin viilenemään.
Ennen tarjoamista koristele muutamilla taatelinpaloilla, pinjansiemenillä ja ruusun terälehdillä tai kokonaisella kukalla.

Tämä oli minusta vähän sellainen ”riisipuuro de luxe”. Ei tule minun ehdotonta herkkuani, mutta voisi se olla joulun tienoilla jonkun kevyen ruokailun jälkkäri. Mikseipä? Ja vieraista moni kyllä kehui tätäkin. Kohteliaita kun ovat. 😉

Ja kuten jo oli puhetta, ensi kesänä sitten ehkä Vol. II.

Keskikesän perhepäivällinen

Kesäinen sunnuntaiaamu  – hetken piti miettiä: ”missä, minkä jälkeen, mitä …” Puolitoista viikkoa on ollut vähän erikoisaikaa; ensin mökillä, jonne tytär kaverinsa kanssa tulivat, sitten tiistaina Ouluun, Apsu-päiviä, aurinkopäiviä, touhupäiviä, ja Festus, ja eilen vielä luokkakokous.

Eilen meitä oli Lasaretin Merikoski-salissa (vain) 15. Kaksi vuotta sitten meitä oli 22 niistä reilusta kolmestakymmenestä, jotka yhtä aikaa lukiossa olimme. Tässä välissä meistä on kaksi kuollut. Sellainen on aika pysähdyttävää, kuten myös se, että eilen paikalla olleista puolet olivat kokeneet (ainakin yhden) avioeron ja meistä naisista useammalla kuin puolella oli ollut rintasyöpä. Tässä iässä.

Kuitenkin oli mukava tavata, ihan mahdottoman mukava. Varsinkin kun oli mukana iloisiakin uutisia: me emme enää ole Pehtoorin kanssa ainoat siltä luokalta, jotka olemme pari. Tuli ihan mahdottoman hyvä fiilis, kun saatiin kuulla että edellisen luokkakokouksen jälkeen muutama luokkakaveri ovat nyt löytäneet toisensa. Tässä iässä. Niin mukava juttu!

Tänä vuonna – toisin kuin kaksi vuotta sitten – emme lähteneet illallisen jälkeen enää kaupungille baarikierrokselle, vaan tyär haki meidät jo ennen kymmentä kotiin, mikä on tänään tuntunut oikein hyvältä ratkaisulta. Kolmisin istuimme vielä pihalla, lasilliset punaviiniä nautimme ja höpöttelimme. Oli hyvä olo.

Tänään aamupäivällä tyär lähti kaveriksi kauppareissulle/lenkille: oli noudettava mansikoita ja kaupan valmista pullaa, jotta sain tehdyksi jälkkärin, jollaista Juniori oli jo joku viikko sitten toivonut saavansa. Köyhäritarikakku! Sopisi mökkijälkkkäriksikin. Ja mustikathan voi vaihtaa vaikka lakoiksi. Omenoistaskin voisi tulla hyvää… Ohje linkin takana. Kyllä suosittelen. Ja perhe tykkäsi.

Toinen hyvä uutuusjuttu tänään ruokapöydässä oli mansikkasalsa. Sen puolestaaan oli Pehtoori bongannut Viini-lehden sivuilta. Ohje täällä.

Olihan se hyvää grillatun Black Angus -vartaiden ja kaikkien muiden (herkkusienet, maissi, paprika, sipuli, haloumi) grilliherkkujen kanssa. Grilliruokaa oli toivonut nimenomaan tytär, joka ei Helsingin Hakaniemen kerrostaloelämässä paljon grilliherkkujen äärelle pääse.

Siinä me sitten auringon helliessä ja hyvän sunnuntaipäivällisen äärellä viivyimme oikeastaan monta tuntia ennen kuin Juniori perheineen lähti viemään sisartaan Helsingin koneelle. Ennen kuin minulle taas iski ikävä.

Säätiedotus kuitenkin hellii … Kyllä kaltaiseni auringonpalvoja nauttii jo ennusteesta. Siitä että nytkin on työhuoneen ovi auki, ja on ihanan kesä, ei öttiäisiä, että huomenna ei ole töitä, että on olleet nämä päivät. Lappi, lapset, ystävät, kesä, perhe, luokkakaverit, loma, lepo, liikkuminen, lämpö – – hyvä elämä.

Paluu Lapin kesästä kaupungin vehreyteen

Aamu ja aamupäivä olivat Hangasojalla helteiset, – ja paarmaiset! Joten pitkä aamiainen nautittiin mökkipöydän ääressä. Lähdön tekemistä, ja kävin vielä lähimetsässä etsimässä kuusenkerkkiä, – annosten koristeluunpa tietysti. Eipä löytynyt. Meidän lähitienoilla on vain katajia, mäntyjä ja koivuja, ei kuusia. No mutta metsässä on ihana kävellä, helteelläkin.

Samaan aikaan tyär kävi viemässä ystävänsä Ivalon kentälle ja Helsingin koneelle, minkä jälkeen lähdimme puoleltapäivin kolmisin ajelemaan kohti Oulua. Lämpöistä oli matkan teko. Auton mittari näytti hellelukemia (+28,5 – 25,0 C) koko matkan, ja kun aurinko paistoi suunnilleen koko ajan edestä päin, oli lämpöistä vaikka kuinka autossa on ilmastointi.

Rovaniemellä myöhäinen lounas: Kauppayhtiö-ravintolaa on moni (paistinkääntäjä)ystävä kehunut, joten sinnepä siis. Se on siitä hauska paikka, että on kaikki myynnissä, paitsi ruoka myös huonekaluja ja pientavaroita voi ostaa. Ja ruokaa lukuunottamatta kaikki on aikalailla retroa, kasaria, kulahtanutta – ei tullut pieneen mieleenkään ostaa, mutta kivaa reksvisiittaa sellainen oli.

Mutta tyttäen kanssa nauttimamme lounassalaatit (vuohenjuustoa ja pulled porkia) ja Pehtoorin pekonihampurilainen olivat oikeinkin hyviä. Ja matka jatkui kohti Oulua.

Kuuden aikoihin oltiin Rantapellossa, ja vielä oli minulla pieni ajorupeama edessä, kun vein tyttären ja ystävänsä patiolle torinrantaan. Ihan oli Oulun aittatorin terassit täynnä helteestä (ja juomista) nauttivia. Koilliskairan rustiikkisesta, karusta ja kauniista Lapinmaasta palanneelle kaupunkielämä näytti kovin vilkkaalle, värikkäälle ja kyllä vähän vieraallekin. Tovin. Huomenna jo kotoisalle.

Nyt sitten on edessä hellettä Rantapellossa.

Eino Leinon päivä: Lapin kesä

Tänään Lappi on näyttänyt parhaintaan.

Pehtoorin mainion ehdotuksen jälkeen lähdimme aamupäivällä kohti Tankavaaraa… vanha tuttu pikkupatikka Pikkutankavaaran huipulle. Lämmin, leppeä tuuli, ei sääskiä, välillä paarmoja, mutta eivät käyneet iholle. Ja minun lempisuoni sillä reitillä: Tankasuo. Aina sykähdyttävä. Ja yhtäkkiä meillä molemmilla tuli mieleen Maisa, ikävä.

MIkä tuo savu on?

Palatessa kaupan kautta mökille, ja saunaan. Ja pulahdus puroon. Tiedän, että painoni on nousussa, mutta että tikkaat puroon romahtivat alta! Olihan mulskahdus, ja sainpa sääreni mustaksi ja verta vuotavaksi. Auts. Mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Ja puron vesi oli aika lämmintä. 🙂

Kunhan kevyesti söimme, kuvailin vähän ”tuotekuvia” ja Pehtoori lähti Ivaloon hakemaan kakkosnelosia uusia puroportaita varten ja hakemaan lentokentältä tytärtä ja kaveriaan. Tytöt olivat mökillä seitsemän kieppeissä. Oli lapasten aika.

 

Illan pöydän ääressä nautittuamme ja kuulumisia päivitettyämme, lähdettiin käymään pienellä ”yöttämän yön” – lenkillä, ja yhtäkkiä hoksasin olevani kahden pokemon-metsästäjän kanssa Kultareitillä. 😀 Kaikkea sitä!

Kuva otettu suunnilleen puolikymmenen aikoihin, valoisaa on. Ja lämmintä, hiljaista, tyyntä. Niin hyvä.

– – – – – – – –

 

Eino Leinon päivä: Lapin kesä

Leino julkaisi runon vuonna 1902 … Ja kyllähän siinä Venäjän vallan sortokausi on taustalla ja ”protestirunoksi” olisi myöhempinä aikoina nimetty.

”Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin

– –

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit’ aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.”

 

Leinon Lapin kesä

Matkailua kohti pohjoista

Mökkimatkaa ei tehtykään yhden pysähdyksen taktiikalla, vaan kiertäen ja harrastellen tutustumista uusiin paikkoihin sekä vierailua ennen käydyissä kohteissa. Oulu – Haaparanta – Kukkola Forssen – Övertorneå – Rovaniemi – Potkuriparkki – Sodankylän K-kauppa ja Hangasoja.

Kesäkelillä mökkimatka kestää yleensä rapiat viisi tuntia, tänään reilut kahdeksan. Ja tänään ei lähdettykään heti aamutuimaan; puutarha kondikseen, tarpeellisia sähköposteja ja sopimisia, pakkaaminen ja vasta kymmeneltä starttasimme.

Haaparannalla oli toimitettava kaksi asiaa: veikeiden suojatiemerkkien uudelleenkuvaus ja Systembolaget.

 

Pidennetyn mökkiviikonlopun viinit – ja ennen kaikkea kalaasijuhlan viinit – hankittiin Norrbottenin puolelta; muutaman tietyn viinin takia, ja ennen kaikkea selkeästi halvemman hinnan takia.

Toinen hyvä syy kiertää Ruotsin kautta, ajella Väylän vartta, Tornionjokivartaa ylävirtaan, oli Kukkolaforssenin lounas. Kerran kesässä mökkireissulla on käyty siellä, ja tänään oli sen kerran vuoro. Nyt ei ollut sellaista kalapöytää kuin joskus ennen, mutta salaatit ihanan makoisia, monenlaisia, tuoreita, kaiken kaikkiaan hyvänmakuisia. Ja puolukkaleipä! Lämmin ruoka (lohi ja uudet perunat) maistuivat erinomaiselle. Kaunis miljöö ja hieno näkymä koskelle ja Suomen puolelle ovat tärkeä osa paikan viehätystä. 16 euron hinta on vähintäänkin kohtuullinen tuosta kaikesta.

Sitten Väylänvartta pohjoiseen Ruotsin puolta; mukavia maisemia, idyllisiä ja aika vauraita kyliä – jos kohta myös tylsää vitikkometsätaivalta Övertorneålle asti, siinä rajan yli Aavasaksalle ja kohti Jäämerentietä eli Muurolaan. Loppureitti sitten tuttua.

Paitsi että pysähdyttiin vielä kahville ja jätskille: Potkuriparkkiin.

 

Siitä on vuosikausia, kymmeniä, kymmeniä kertoja ajettu ohi, ja aina vähän naureskeltu: turistihoukuttimet pihassa ovat vähän arveluttavia, tai noh, kummallisia. Ja  ko. paikka on meille vähän ”huonossa paikkaa”: harvoin, tuskin koskaan on tarvetta pysähtyä 50 km Sodankylän eteläpuolella. Tänään päätimme toisin. Ja paikka olikin sisältä aika viihtyisä, eikä lakattua mäntypanelia ja haalistuneita tekokukkia seinillä, kuten olen aina ajatellut. Sitä paitsi siellä oli oikein mukava henkilökunta.

Matka jatkui, taivas selkeni siniseksi ja lämpötila nousi +20 asteeseen ja minusta oli koko ajan mukavampaa, että oltiin matkalla mökkiviikonlopunviettoon. Melkein laulatti. Mutta enpä sitten Pehtoorin päivää järkyttänyt, enkä laulanut, enhän minä laula. Hiljaa mielessäni vain. Hyvän hyrinän tunnelmassa aurinkoisella Hangasojalla iltakuuden jälkeen. Hangasojan varressa jo vihreää, eikä sääskiä, mutta lämmintä. Kaikki hyvin.