Juhannusruokaa? Tuntuu vähän hassulle suunnitella sitä, kun ulkona sataa vettä kuin syyskuussa, kun ainakaan toinen lapsista ei pääse mökille töiden takia, ehkä toinenkaan ei tule, koska tyttösystävänsä on duunissa juhannuksen, kun itsellä kaikki työt ovat äärimmäisen kesken, ja loma tuntuu olevan jossain hyvin kaukana, kun sekä kotona että duunissa työhuoneen järjestelyt ovat liki kaaottisessa tilassa!

Mutta niinpä vain eilen ehtoolla leivoin tomaattipiirakan (taas koesapuska kesän ruokahaasteeseen, jossa siis aiheena tomaatti). Piirakan resepti on Hans Välimäen uudesta kirjasta “Ruokaa Ranskasta”. Kirja poikkeaa Välimäen aiemmista opuksista – pipertämistä, grammoja, puolen asteen lämpötilatarkkuuksia ei ole, vaan rehtiä bistroruokaa, joka onnistuu oikein hyvin kotosalla. Samaisesta opuksesta myös jo pari kertaa mainostamani Kuhaa Meunière. Kopsailenpa molempien reseptit tähän alle, ja molempia voin suositella juhannuspöytään. Piirakkaa huoneenlämpöisenä lounaalle salaatin kanssa tai ilta/yöpalaksi viinilasillisen kera. Ja kuhaa söimme lauantaina salaatin ja rieskan kanssa, uudet perunat olisivat varmasti ihan passeli lisuke.

Tomaattikuvaan olen kummallisen tyytyväinen, sillä punaista on mielestäni kovin vaikea kuvata.
Punainen vääristyy ällöttäväksi – usein. Nyt tomaatti on oikean värinen.
Alla oleva piirakka ei ole erityisen herkullisen tai esteettisen näköistä, mutta hyvää se on.

Tänään aion vielä laittaa jääkellerin lohta tekeentymään: ehtii vielä aatoksi kun tänään tai huomenna tekee. Sitä söimme jouluna, mutta sopii kyllä juhannuspöytään vallan hyvin. Semminkin kun nyt on Norjan lohta on edullisesti saatavilla. Tällä tavalla lohesta lähtee paljon rasvanmakua pois, ja kalasta tulee kiinteämpää. Erinomaista. Ei lisättävää.

Paitsi että resepti siihen on täällä: http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulu_2010/Joulureseptit%202010_RS.pdf

Kuhaa Meuniére (eli myllärin tapaan)

100 g kirkastettua voita
4 kuhafilettä (150 g/kpl)
vehnäjauhoja ja suolaa
20 g kylmää voita
3 rkl hienonnettua persiljaa
1 sitruunan mehu

Sulata 120 g voita miedolla lämmöllä, kaada korkeaan lasiin ja kun hera on laskeutunut pohjalle, kaada kirkas keltainen osa toiseen astiaan. Kääntele kuhafileessä vehnäjauhoissa ja suolassa. Kuumenna kirkastettu voi paistinpannulla ja paista fileitä kaksi minuuttia puoleltaan: ota fileet pannullta, lisää pannuun kylmä voi ja persiljasilppu ja freesaa nopeasti, minuutin verran. Lisää sitruunamehu ja anna liemen kevyesti ruskistua. Kaada kuuma persilja-sitruunavoi kuhafileiden päälle ja tarjoa heti.

Tomaattipiirakka

100 g kylmää voita
1½ dl emmentaljuustoraasteta
3 dl vehnäjauhoja
1-2 rkl kylmää vettä.

2 rkl punaista pestoa
4 tomaattia
punasipuli
100 g chevrejuustoa
suolaa ja mustapippuria

Kuumenna uuni 175 asteeseen.
Kuutioi voi. Laita auhot, juusto ja  voi yleiskoneenseen ja anna koneen pyöriä niin kauan että taikina on pallona.
Vuoraa “irto)pohja)vuoka leivinpaperilla. Kauli taikinasta sopivaksi, myös reunoille yllettävä.
Viipaloi tomaatit, sipuli ja vuohenjuusto ja asettele limittäin peston päälle.

Uuniin keskitasolle, noin 35 minuutiksi. Jäähdytä, koristele basilikalla ja tarjoa.

Kesä. Kerralla.

Sen kunniaksi varasin meille matkankin. Lähdetään Alpeille patikoimaan. Eipä olla ennen käyty. Nyt mennään. Kitzbüheliin mennään (www.alpit.fi), ja yksintein varasin vaelluspaketinkin. Ei huiputetakkaan enää pelkkiä Lapin tuntureita. Huiputetaan Kitzbühelhorn (1996 m)!

Kesän tekee myös helle +28,5 C. Jeeee! Paitsi että historiatieteiden käytävällä infernaalisen kuuma. Luovutinkin jo kolmen kieppeissä, moni luovutti jo paljon ennen minua. Poljin kaupan kautta kotiin; hain kurkkuja ja paprikaa. Meidän vuorikiipeilijöiden on syötävä terveellisesti, heh!

Tein kurkkukeittoa tai tsatsiki-keittoa. Ihan miten vain.

Kaksi kurkkua raasteeksi ja teelusikallinen suolaa sekaan ja sitten siivilään valumaan. Sillä aikaa silppua kolme valkosipulinkynttä ja laita ne kulhon pohjalle, kaada päälle ruokalusikallinen, pari hyvää oliiviöljyä ja rouhi mustapippuria. Sekoita 2 dl turkkilaista paksua jukurttia joukkoon, hae kasvimaalta (meillä on mahdottoman paljon, melkein pensaina) ruohosipulia ja silppua sekaan.

Sitten litran purkillinen laktoositonta, rasvatonta valio-jukurttia. Sekoita lopuksi sekaan valunut kurkkumassa ja anna makuuntua jääkaapissa vähintään puolisen tuntia. Parasta tulee jos tekee aamulla ja nauttii illalla, mutta eihän se tämmöisenä ekstempore-työpäivä-sapuskana sillä lailla onnistunut.

Tarjolle silputtu paprika, sipuli ja krutoneita. Rieskaa ja patonkia.

 Kesä maistuu hyvälle…

Miten ihmeessä pysyn hereillä lätkämatsin? Tuskin mitenkään. Eilen ryhdyin määrätietoisesti (viinilasi vieressä, kudin käsissä, vakaa aie mielessä) katselemaan euroviisuja ja jo yhdeltätoista olin täysin kypsä ja luovutin. Tänä aamuna (pyhäpäivästä huolimatta) olen noussut turhan varhain, aamuseitsemältä Kalevan kolumni oli jo pitkällä… joten ennuste hereilläpysymiseksi on aikas olematon.

Mikä halavattu siinä on, etten osaa nukkua kun on vähänkään ylikierroksia. Tai jos nukun, näen mielettömästi unia niin, että olen ihan simahduksissa koko aamupäivän, koskapa yö tullut seikkailtua. Unissani siis

Kun sain artikkelin valmiiksi, lähdin piiiiitkälle pyörälenkille. Ja sitten iltapäivällä riemastuin laittamaan ruokaa. Molemmat lapset kun olivat odotettavissa ruokapöytään tein vähän kuin molemmille mieliksi: sekä lihaa etttä kasvista pääruoaksi. Ja yhtä sun toista lisuketta ja sitten vielä jälkkäriä, josta juniori jaksoi valittaa suunnilleen koko ajan ja söi ison kipollisen. Otti lisääkin. Valittamiselle pitäisi tehdä jotain, kukahan kasvattaisi…

Juniorista puheenollen: jokohan huomenna tulisi yo-tulokset. Tässä on kolme viikkoa aikaa mahdollisiin lakkiaisiin joten olisi jo kyllä aika… Vaivihkaa olen kakkureseptejä jo valinnut. Jollei tule lakkiaisia vietetään jotkut kevätjuhlat kuitenkin. Jännitystä riittää.

Eikö kukaan opeta historiaa tässä maassa? Voi hyvä tavaton!
http://www.iltalehti.fi/mmlatka2011/2011051513717149_jm.shtml

_____________________________________________________________

Perjantaisten savuporoherkkusienten-reseptin lupasin kirjoitelle tänne.

Savuporotäytteiset herkkusienet

paketti jumbo/grilliherkkusieniä
½ pkt savuporosiivuja
½ pkt savuporosulatejuustoa
1 purjo silputtuna
parmesan- tai muuta juustoraastetta
pippuria

Irrota sienistä jalka ja koverra sisus.
Pilko jalat, silppua poro lastuiksi, pilko purjo ja sekoita niistä juuston ja rouhitun pippurin kanssa tasainen tahna, jolla täytät sienet.  Laita sienten päälle juustoraastetta ja pistä kuumaan uuniin noin 10 minuutiksi. Tai grillaa. Siinä koko monimutkainen ja makoisa juttu.

*

Bon appetito!

Meille parsa on varma merkki kevään alkamisesta. Parsa on meille kevätruokaa, vappuruokaa, arkiruokaa, juhlaruokaa — ihan kuten monille uudet perunat on juhannuksen merkki, meille parsa kuuluu vapun (vappuviikon) ruokapöytään.

Nyt kun tähän hätään ei ollut kotona tuoretta parsaa, tyydyin makrokuvailemaan uusia Tampereelta ostamiani lautasliinoja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ja sitten makrokuva pääsiäisenä tehdyistä parsoista ja bonuksena vielä reseptikin. Makrokuvattunakin on kaunista. Ja hyvää oli.

Tälle keväälle on kokeiltu jo kahtakin uutta reseptiä. Ja tässä  parsaa ja maissihiutaleita?

Parsa A la Corn Flakes

Ohje on uusimmasta Viini-lehdestä, ja vain hieman mukailin siitä.

4 annosta (me söimme kaksistaan )

2 l vettä
4 rkl merisuolaa
1 rkl sokeria
12 vihreää parsaa

Kuorrute

2 dl Corn Flakes –muroja
½ sitruunan mehu
100 g pecorino-juustoa
½ dl rypsiöljyä
2 rkl ruohosipulia hienonnettuna

Lisäksi voisulaa, jossa ruohosipulia runsaasti

Kiehauta vesi, suola, sokeri. Kuori parsat.
Leikkaa tyvestä kuiva kanta pois. Lisää parsat kiehuvaan veteen ja keitä rapsakoiksi (6 minuuttia riitti)
Nosta keitetyt parsat kylmään veteen ja jäähdytä.
Murskaa murot ja sekoita kaikki kuorrutteen ainekset.
Asettele parsat uunivuokaan ja ripottele kuorrute niiden päälle.
Gratinoi kuorrute kuumassa uunissa. Valuta päälle ruohosipulivoisulaa…

Vuosia sitten, ensimmäistä kertaa Roomassa pääsiäistä viettäessäni, ihmettelin, mitä ovat pienet pahvisalkut, joita varsinkin naiset näyttivät kantavan kaupoista, useampiakin mukanaan. Selvisi, että niissä on italialaista pääsiäiskakkua/pullaa, jota kutsutaan colombaksi. Nimi tulee kakun muodosta: kakku on leivottu kyyhkyn (colomba) muotoon.

Colomban kanssa hyvin samankaltainen panettone – italialaisten joulupulla – tunnetaan hyvin Suomessakin. Colomba-taikinaan ei panettonen tavoin laiteta rusinoita vaan säilöttyjä sitrushedelmien kuorisuikaleita. Lisäksi olennaista on, että hiivataikinaan lisätään reilusti voita ja kananmunia, ja pullan pinnalle kuuluvat raesokeri ja mantelit.

Legendojen mukaan kakun syntyvaiheet ulotetaan keskiajalle, mutta todellisempi taitaa olla kertomus, jossa kakun takana ovat italialaiset leipurit ja kondiittorit; kakun teollisen valmistuksen ja myynnin on 1900-luvun alkupuolella lanseerannut milanolainen leipuri Angelo Motta.

Suomeen colomba ei panettonen tavoin ole vielä levinnyt, ehkä siksikin, että täällä on oma pääsiäispullansa. Suomalaiseen (erit. ortodoksiseen) pääsiäisperinteeseen ja pöytään kuuluva leivonnainen on kulitsa, joka on samaa pullaperhettä colomban kanssa. Siinä missä colomba tarjoillaan zabaionen tai mascarponen kanssa, siinä kulitsan keralle tuodaan pashaa.

Euroopassa on muitakin pääsiäiskakkuja, esimerkiksi ranskalainen baba. Se paistetaan korkeassa, sylinterimäisessä muotissa, mutta se ei kuitenkaan saisi nousta reunojen yli, kun taas kulitsan kuuluukin pullistella, kohota kokinhatun näköiseksi.

Kakkuvuoassa paistettaviin hiivataikinapohjaisiin kakkuihin  kuuluvat myös savariini ja kugelhopf, jotka eivät kylläkään ole vain pääsiäisherkkuja. Savariini on rengasvuoassa paistettava jälkiruokakakku, jonka taikinassa ei ole kuivattuja hedelmiä tai kuoriraastetta, mutta renkaan keskusta täytetään hedelmillä ja kermavaahdolla. Kugelhopf, jota Itävallassa ja Ranskan Alsacessa vierailleet ovat varmastikin hotellien aamiaispöydissä saaneet maistaa, on rusinainen hyvin kuohkea pulla. Yhtä kaikki, hyviä kaikki.

__________________________________

Viime viikolla tätä Kalevan pikkujuttua kirjoitellessani etsin monista italialaisista keittokeittokirjoistani ja netistä tietoa Colombasta, mutta eihän sitä ole suomeksi nimeksikään. Ylläolevat kuvat otin Stockalta ostamistani kakuista. Ainakin viime viikolla niitä siellä vielä oli.

Olin sitten puheissa Italiassa asuneen ruoanlaittoystäni P:n kanssa ja kyselin häneltä reseptiä. Sitä ei vielä viime viikon tiistaina ollut, mutta jo keskiviikkona sain maistaa hänen leipomaansa La Colombaa ja reseptinkin sain. P. on muokannut reseptin italialaisista ja englantilaisista resepteistä. Ja tällä reseptillä minäkin La Colombaa viime viikonloppuna leivoin. Minulla ei ollut tietenkään tuollaista oikeaa muottia, leivoin pyöreisiin papreivuokiin. Taikinasta tuli kolme pullakakkua. Kelpasisivat sekä töissä että kotona vaikka eivät ihan oikeanmallisia olleetkaan.

Columba-resepti

(Tämä on se P:n löytämä ja varioima resepti. Colomban  tekemiseen menee aikaa. Kannattaa aloittaa iltapäivällä, koskapa taikina vaatii pitkän (yön yli) kohotusajan. Mutta vaikka aikaa menee niin vaivaa ei juuri ole. Ja minulla ekakertalaisellakin onnistui ihan hyvin.)

noin  ½ kg vehnäjauhoja
200 g sokeria
4 munaa (taikainaan 4 keltuaista ja päälle 3 valkuaista)
2 dl vettä
120 g voita
½ pkt hiivaa
raastettu appelsiinin, limen ja sitruunan kuori
100 g hillottua appelsiinikuorta
2 tl vaniljasokeria
ripaus suolaa
60 g tummaa suklaata

Päälle kuorrutus
3 valkuaista
120 g tomusokeria
70 g mantelijauhetta
150 g manteleita (lastuja tai kokonaisia)
raesokeria

Liota hiiva lämpimään vesitilkkaa, lisää 120 g jauhoja, nostata 1 tunti.
Lisää puolet sokerista, 2 keltuaista, loput lämpimästä vedestä, 150 g jauhoja ja vaivaa hyvin. Nostata taas tunti.
Lisää loput jauhot, sokerit ja 1 keltuainen sekä suola ja 70 g pehmeää voita. Vaivaa erittäin hyvin. Peitä kulho kelmulla, nostata yön yli.
Vaivaa taas, lisää kuoriraasteet, hillottua appelsiininkuori, yksi keltuainen, vaniljasokeri, suklaa ja 50 g voita. Vaivaa tasaiseksi.
Laita taikina (paperi)vuokaan, kohota kolmisen tuntia ja tee päällys. Vatkaa valkuaiset kevyesti, lisää mantelijauhe ja tomusokeri ja levitä seos kohonneet pullan päälle, koristele manteleilla (tai mantelilastuilla) ja raesokerilla.
Paista 175-asteisessa uunissa noin 50 minuuttia.

Ahmija-blogissa on tämän kuun ruokahaaste. Ja aiheena on maltaiset maut. Minulle kovin vieras juttu, – sitten opiskeluvuosien ei ole paljon oluisiin tullut tutustuttua, saati niitä ruoanvalmistuksessa käytettyä. Mutta kun haaste on haasteellinen ja avaa uusia kokeiluja niin sehän on hyvä. Viime viikonloppuna kokeilin tehdä olut-lakritsikastikkeen pihville. Lakritsi ja stout sopivatkin vallan mainiosti yhteen.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Olut innostikin sitten soveltelemaan toistakin kastiketta. Palmusunnuntaina, pääsiäismenu mielessä kokkailin vanhan lammaspaistin kastikkeen stout-virityksin ja tarjosin sitä karitsanfileiden kanssa.

Tämä jälkimmäinen kokeilu onnistui paremmin, vaikka ei ensimmäinenkään huono ollut. Oluen lisäksi uuden, makoisan maun soosiin antoi musta valkosipuli (kuva suurenee klikkaamalla).

Kokeilin tätä Etelä-Koreasta tuotua, aika tyyristä, kuuleman mukaan antioksidanteiltaan ihan omassa luokassaan olevaa herkkua ensimmäistä kertaa. Eikä jää viimeiseksi. Mustan valkosipulin kahvinen ja lakritsainen maku sopi hurjan hyvin yhteen stoutista löytyvien samojen makujen kanssa. Makuöljyyn tästä saa varmasti huippuaromit. (ks.  mustasta valkosipulista täältä http://www.blackgarlic.co.uk/ lisää)

Maltaisen olutkastikkeen kanssa ohra-riisi-lisuke oli hyvä. Puljonki-lihaliemiä myydään nykyisin myös ½ litran tölkeissä, mutta minulla oli vielä tuollainen iso purkki, joten kun siitä meni vain puolet kastikkeeseen niin käytin toisen puolen ohraton liemeksi. Ja hyvää tuli. Keittelin myös palsternakkaa, mikä sekään ei ollut hullumpi idea tähän kokonaisuuteen.

Ja jälkkäri? Maltaisella pääsiäislinjalla kun ollaan niin mämmiä, loraus Amaretto-mantelilikööriä ja nokare vaniljajäätelöä.

Mutta siis asiaan: vastaukseni haasteeseen on karitsanfileet stout-kastikkeella.

Karitsanfileet (2 -3 filettä/ruokailija)

Sekoita marinadin ainekset keskenään ja laita fileet marinoitumaan yön yli. Ota huoneenlämpöön pari tuntia ennen valmistusta. Ennen paistamista pyyhi marinadi pois. Paista voin-öljyn sekoituksessa muutama minuutti. Anna vetäytyä viitisen minuuttia ennen tarjoamista.

Marinadi:

1 sitruunan mehu ja kuori
5 valkosipulin kynttä
1 tl rouhittua mustapippuria
3 rkl oliiviöljyä
2 dl maustamatonta jogurttia

Tee kastike ennen kuin paistat fileet.

Stout-kastike karitsalle tai lampaalle

0,5 l lihalientä (paistinlientä, fondista tai esim. Puljonki-liemi, kuvassa)
3 rkl sokeria
4 pikkusipulia
2 kynttä (mustaa) valkosipulia
1 rkl balsamiviinietikkaa
3 dl stout-olutta
2 oksaa timjamia
maizenaa
voita

Sulata sokeri kattilassa ja paahda hieman siihen väriä. Lisää lohkotut sipulit, myös musta valkosipuli viipaloituna, balsamiviinietikka ja lihaliemi. Anna kiehua noin puoleen.   Lisää stout (varo kuohuu helposti). Keitä hiljalleen noin 10 minuuttia. Lisää timjami ja anna rauhoittua toiset 10 minuuttia.

Siivilöi ja suurusta tarvittaessa vesitilkkaan liuotetulla Maizenalla. Vatkaa kylmällä voinokareella kiilto pintaan.

Tarjoa ohraton ja keittettyjen ja sitten voissa paistettujen palsternakkaviipaleiden – ja mustan valkosipulin – kanssa.

Jos haluat hyvän kokonaisen pääsiäislampaan marinointi- ja paisto-ohjeen se löytyy vanhasta nettikeittokirjastani sivulta 49. Senkin kanssa tämä kastike varmasti toimii.

Aurinkoa. Heti aamusta aurinkoa. Hieman harmitti kun oli aamupäivä käytettävä duunin tekoon, mutta alkuiltapäivästä lähdimme pyöräilemään. Käytiin hallissa pyörillä hakemassa huomiseksi karitsan filettä ja nautimmepa kauppahallin viinibaarissa lasilliset. Melkein kuin terassikausikin olisi aukaistu. Viime kesänä yritimme ko. paikkaan muutaman kerran, aina oli täynnä, mutta tänään ei ollut ketään, joten käytimme tilaisuutta hyväksi. Siinä olisi saanut kevyttä välipalaakin, mutta ei ollut nälkä, joten tyydyimme aperitiiviin ja teimme ostokset ja pyöräilimme kotiin. Ihan huippua kuin voi jo käydä hallireissulla pyöräillen. Kesää odotellessa …

Eilen nautimme parsaa ja koskapa maistui niiiin hyvälle, päätimme keitellä niitä tänäänkin. Kaksistaan kun syötiin niin puntti niitä lisukkeineen riittivät ruoaksi. Viime vuonna opin keittämään parsat paistokasarissa; ei tarvi hankkia mitään erillistä parsakattilaa, ja hyviä tulee.

Edelleen Knorrin kerrassaan oivallinen valmiskastike kelpasi. Viime vuonna jo mietin, että lämminsavuporo voisi olla passelia parsan kanssa, ja koskapa eilen saimme perinteisemmin prosciuttoa niin tänään sitten hallista ostimme 100 g porolastuja. Ja voila! Hyvin pelitti. Tosi hyvin, olisiko tässä pääsiäisen alkuruokasi?

Sitten olen leiponut La Colombaa… Palaan asiaan torstaina.

Vielä lohturuoasta… Muistui mieleen vanha juttu, joka edelleen elää meillä leivottavan pannarin nimessä.  Torstaihan on pannaripäivä, joten ehkä haluatte kuulla tämän jutun ja saada reseptini. — No ei se mitään, kerron silti.

Vuosia sitten, lapset olivat vielä tarha/eskari-ikäisiä ja oli heinäkuun loppu. Viimeisiä lomapäiviä. Meidän pihalla – kuten tavallista – koko kujan kakaraparvi, puoli tusinaa alle kouluikäistä pelaamassa jalkapalloa, leikkimässä väriä, ajelemassa kujalla pyörillä eestaas. Ääntä kohtuullisesti ja tasaisin väliajoin joku huutaa, oisko mehua tai saako jätskiä tai jotain…

Huomaan, että jääkaapissa on mansikka-aikana tavallisesti olevaa kermaa jäänyt käyttämättä. Viimeinen myyntipäivä jo jokunen päivä takana. Siispä teen pihan lapsiporukalle pannaria. Kun otan sen uunista, vien suoraan pihalle, katan pöytään lautaset, ruokailuvälineet, ison kannullisen mehua ja purkin hilloa ja sokeria. Muksulauma kerääntyy pöydän ympärille ja piha hiljenee. Vain veitsien ja haarukoiden kilkatus kuuluu, kukaan ei puhu mitään, pellillinen pannaria hupenee hopusti.

Ja sitten naapurin poika, ottopojaksikin olen puhutellut, toteaa vakaasti:

- Tämä on kyllä kujan parasta pannaria!

- Yhy, totean tyytyväisenä kommentista, mutta samalla jo kaihertaa, että onko kilpailijoita ja kenen leipomuksia olisi ryhdyttävä tarkkailemaan, ja kysyn

- kuka tekee toiseksi parasta?

- Eihän täällä kukaan muu koskaan tee!

Jotta alla olevalla reseptillä syntyy ainakin tämän kujan paras pannari! Lohturuoaksikin passeli,  ja kelpaa vielä,  jo armeijan käyneelle ottopojallekin.

Kujan paras pannari

4 dl jauhoja
1½ dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
1 tl vaniljasokeria
8 dl kermamaitoa
2 munaa
50 g voita

Sulata voi, anna jähtyä. Sekoita kuivat aineet keskenään.
Sekoita munat kermamaitoon, ja siihen sitten kuivat aineet ja viimeiseksi voi.
Ja sitten uuniin, jonne lämpötilaksi 225 C.
Suunnilleen puolisen tuntia riittää paistoajaksi.

Sokeria ja hilloa sekä kylmää maitoa tarjolle tuotaessa ja menestys on
taattu.

Nyt sataa räntää! Paljon! Tuiskuaa. Paljon. Aamupäivällä olimme autonhakureissulla. Eilen illalla innostuimme lähtemään kylille syömään. Olisimme menneet taksilla, mutta kun puoli seitsemältä taksiin soittelimme, sieltä kerrottiin, että kaikki autot olivat Ivalossa: Helsingin kone kun oli tulossa. Joten oli mentävä omalla autolla, ja jätettävä se ravintolan pihalle yöpymään.

Ravintolavaihtoehtojahan Saariselällä on vaikka ja kuinka: me menimme Petronellaan. Ajattelimme että saamme siellä varman päälle hyvän illallisen: ja niin saimmekin. Ei turhaan ole ravintolalla Rotisseur-kilpiä. Eturuokana prässättyä hirveä ja pääruoaksi ruijanpallasta. Täällä melkein ”perinneruokana” on kuningasrapu, jota tuodaan Jäämeren rannalta, ja siitä tehty kastike pallakselle oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Siinä on merkillinen riistainen maku. Rapu, jossa on riistainen maku? Hmmm. taitaa olla oma luonnehdintani, mutta sellaista se minusta vaan on. Ja sellaisena siitä pidän kovasti.

Meillä – ilman nuoria ja vieraita liikkuvilla – oli vakaa aie mennä vielä jonnekin tanssiravintolaankin, edes Panimolla käydä (minä kun en ole koskaan siellä käynyt, vaikka se on Saariselällä jotensakin must-paikka). Panimon ovella piipahdimme: paikka oli iltakymmeneltä ihan täys. Siis siirryimme uuteen hotelli Giellakseen; josko sen baarissa olisi menoa. Heh! No ei ollut, mutta tilasimme päivän nostalgia-fiiliksen täydennykseksi drinksut nimeltä ”Lumikenttien kutsu”. Vuosikymmenten jälkeenkin se maistui erinomaisen hyvälle. Kokeile jos ko. baariin joskus piipahdat.

Ja sitten? Sitten tilasimme taksin: ei ollut meistä baarikierrosta jatkamaan.

Tänään oli auto kyliltä haettava. Hyvä syy lähteä kävelylle. Muutoin käytetty päivä kaikenlaiseen pieneen huolto- ja järjestelytoimintaan. Makrokuvaushaasteen innostamana olen päivän aikana kuvaillut mökkiä ”makrosti”. Laittelen joskus kuvia, kunhan jotensakaan toimiva nettiyhteys on käytettävissä.

Ja sitten. Vaikkei meillä ole nuoria, ei ystäviä, ei ketään täällä meidän seuranamme, olen tehnyt vähän mahdottoman paljon ruokaa. Kolmen ruokalajin illallisen söimme taas kaksistaan. Täällä kun löytyi kaupasta aivan ekssellenttia pororouhetta (ei Kylmäsen, vaan Culinari Ivalosta) Ja mökin keittiönkaapista löytyi pappardellea (leveää nauhapastaa jonka kanssa Italiassa useimmiten tarjotaan kanikastiketta). Siispä LappItalia-hengessä uusi ruoka: pappardellea pororouhekastikkeella. Makeaa sipulia kuullotetaan öljyssä. Maustetaan paprikalla, chilillä, basilikalla, kuivatulla persiljalla, valkosipulilla, grillimausteella ja sitten 2 dl ruokakermaa (15 %) ja 150 g pororouhetta. Sekoittele ja anna makuuntua sen aikaa kun pasta kiehuu. Perfetto, vaikka itse sanonkin.

Sitä minä mietin, että mitenkäs jos tänne muuttaisi pidemmäksi aikaa… Kuinkahan kauan minä viihtyisin? No joka tapauksessa huomenna ei huvittaisi kotiin lähteä, mutta tämähän ei ketään yllätä.

Tänään taas kolumnipäivä. Alla historia ja resepti tuolla linkin takana: http://www.satokangas.fi/Keittio/Reseptikansio/Crepes_suzette.htm

________________________________________________

Suzetten räiskäleet – kuka paistoi ensimmäiset?

Siinä missä helmikuun ruokakalenteriin kuuluvat slaavilaisen keittiön tattariletut eli blinit, siinä maaliskuuhun sopivat letut nimeltä Crêpes Suzette. Kuten kuuluisilla klassikkoruoilla yleensä, myös Suzetten hienoilla appelsiiniräiskäleillä on historiansa: syntytarinoita on useitakin.

Varhaisin kertomus sijoittuu 1760-luvulle. Kuningas Ludvig XV:n tuttavan tytär (ruhtinatar de Carignan) – tai sitten kuninkaan rakastajatar – Suzette olisi nimen takana. Tosin kuninkaan keittiömestari Moutier´n muhkeassa, suomeksikin käännetyssä ”Keittotaidon kannettavassa käsikirjassa” Crêpes Suzetteja ei edes mainita.

Toinen legenda kertoo, että krepsien nimeäminen nimenomaan Suzettelle olisi tapahtunut pariisilaisessa Marivaux-ravintolassa, joka sijaitsi kuuluisan teatterin Comédie-Francaisen naapurissa. Teatterin ohjelmistossa oli vuonna 1889 näytelmä, jossa saksalaisen näyttelijätär Suzanne (Suzette) Reichenburg´n roolihenkilö ilta toisensa jälkeen tarjoili lettuja ja niinpä teatterin jälkeen Marivaux´ssa illastavat halusivat hekin jälkiruoaksi ”Suzannen krepsejä”. Tässä versiossa lettuja ei liekitetä, joten oli kyse tavallisista appelsiinilla maustetuista letuista.

Kolmannessa tarinassa krepsien liekittäminen (flambeeraus) on keskeisessä osassa. Tarina sijoittuu 1890-luvun Monacoon, jossa Walesin prinssi, Englannin tuleva kuningas, Edvard VII oli Café de Paris -ravintolassa lounastamassa. Hänen seurassaan kerrotaan olleen hänen ystävänsä tyttärensä Suzetten kanssa.

Joka tapauksessa jälkiruoaksi oli krepsejä appelsiinikastikkeessa. Tarjoilijana ollut Henri Charpentier vahingossa kaatoi liköörin krepsien päälle ja kynttilän liekistä ruoka syttyi tuleen. Vahinkoflambeerauksen seurauksena tuoksu oli huumaava ja räiskäleet saivat ennen kokemattoman hienon maun. Prinssi kysyi Charpentierilta, miten hän aikoi uuden ruokalajin nimetä? Charpentier nimesi räiskäleet seurueen prinsessan mukaan: Crêpes Suzette oli syntynyt.

Yksi appelsiinivoilla täytettyjen, Cointreau-liköörillä liekitettyjen krepsien ohje on sivulla www.satokangas.fi/Crepes Suzette .

Jos ruokahaaste liittyy italialaiseen keittiöön ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin vastata haasteeseen. Ei vaikka haasteeseen on pantu lisävaikeutta rutkasti: italialaista ruokaa mutta ilman vilja- ja maitotuotteita. Santeri, joka voitti japanilaisen ruokahaasteen viime kuussa, pitää Sokrateen keittiö -blogia ja hän se tällaisen haastavan haasteen kehitti.

Minä vain mietin, miten teet italialaista ruokaa ilman juustoa tai pastaa? Ilman mascarponea tai leipää? Ensimmäisenä tuli mieleen Marinoitujen paprikoiden -ohjeeni, mutta olen sillä jo osallistunut (ks. täältä). Oli siis yritettävä jotain muuta. Ja siitähän tulikin kivaa ja hyvää! Molto bene!

Niinpä koko eilinen sapuska oli tähän haasteeseen vastausta etsivää: täytetty (aurinkokuivattuja tomaatteja, purjoa, sinappia, basilikaa, prosciuttoa) possunfile, täytetyt sipulit (jauhelihaa, munanvalkuaista, timjamia, prosciuttoa, sipulia) ja sitten munakoisotäytteiset paprikakääröt Involtini di peperoni. Sehän on aika tavallinen ruoka Italiassa, mutta yleensä täytteessä on myös joko mozzarellaa tai parmesaania, jotka oli nyt siis jätettävä pois. Halusin kuitenkin ruokaan jotain “särmää”, ettei maku olisi liian pehmeä: laitoin jokaiseen kääröön viipaleen prosciuttoa. Se antoikin mukavasti makua.

Reseptin pohja on Maarit Enkovaara-Astraldin kirjasta Intohimona Italia (josta löytyy myös tuo sipulien ohje), mutta vähän olen reseptiä oikaissut ja muuttanut.

Siispä Involtini di pereroni, per favor.

Involtini di peperoni

Munakoisotäytteiset paprikakääröt

2 isoa paprikaa
1 munakoiso
oliiviöljyä
1 sipuli
1 prk tomaattimursketta
2 rkl murskattuja kapriksia
10 oliivia paloiteltuna
suolaa, pippuria myllystä
viipale prosciuttoa (ilmakuivattua kinkkua) jokaisen käärön sisään

Puhdista paprikat, ja leikkaa ne 4 – 5 sentin viipaleiksi. Kiehauta niitä hetki, jotta pehmenevät hieman – rullattaviksi.
Leikkaa munakoiso pieniksi kuutioiksi (sentti kertaa sentti) ja kypsennä ne oliiviöljyssä. Lisää joukkoon sipuli, kuullota se. Lisää pannulle tomaattimurske, murskatut kaprikset, paloitellut oliivit, suolaa, pippuroi kevyesti ja anna soseen hautua kymmenisen minuuttia.

Laita jokaisen paprikaviipaleen päälle prosciutto-viipale ja sitten täytettä. Kääri rullalle ja kiinnitä hammastikulla. Laita kääröt uunivuokaan ja uuniin (180-astetta) noin 10 minuutiksi. Asettele tarjolle rucola-pedillä. Nämä riittävät pääruoaksikin (leivän kera ), annoksesta tuli 10 kääröä, mutta maistuivat possunfileen lisäkkeenä tosi hyvin. Ja seuraavana päivänä näitä voi syödä kylmänä salaatin keralla. Jos niitä jää. Meillä ei jäänyt.

Bon appetito!

Äänestää voi täällä.

Aamupäivällä lauloivat linnut! Ja on lauhtunut, – pitkän pakkasajan jälkeen aamulla näyttää nuoskaiselta, harmaalta, tylsältä, kaikkien kuulaiden, kirkkaiden, kristallisten päivien jälkeen —  on tuhnu. Mutta ah, keväältä tuntuu. Helmikuu on kohta kärsitty. Kevät!

Eilen iltasella oltiin vielä lämpimimmissä tunnelmissa: viinikerho oli meillä ja teemana Sisilia. Sicilia est insula. Sen verran me kaikki osaamme italiaa.

Ja viinikerhomme on oppinut pitämään italialaisista viineistä. Ja sisilialaiset siis maistuivat, olimme tuoneet ne pari vuotta sitten Taorminan reissulta. Etnan rinteillä kasvaneista rypäleistä puristetut punkut olivat olivat vähintäänkin kelpo viinejä. Ja vielä paremmin maistuivat pari toscanalaista IGT-viiniä (Tignanello ja lahjaksi saatu Antinorin Badia – jos joskus sattuu kohdalle niin kannattaa ostaa pois ja ikäännyttää kymmenvuotiaaksi: perfetto!). Sitten me nautimme kerhomme oppi-isän, 20 vuotta sitten meidät yhteen yhyttäneen latinistin (minunkin latinan opettajani) ja Italian viinien tuntijan, meille suositteleman marsalan. Voimallista, sisilialaista jälkiruokaviiniä. Kerhon juhlavuonna (oikeesti 20 vuotta aktiivista viiniharrastusta!) ei niin huono maistelu…

Meillä oli kaikenlaista pientä syötävääkin. Uusi, helppo salaatti oli sisilialainen tomaattisalaatti: rasiallinen kirsikkatomaatteja, puntti tuoretta minttua, yksi (puna- tai roscoff-)sipuli, oliiviöljyä, mustapippuria, sitruunanmehua, pecorino tai parmesan-lastuja. Puolita tomaatit, silppua sipuli ja minttu. Sekoita keskenään, kaada joukkoon öljy ja sitruunamehu, rouhi päälle mustpippuria, ripottele vähän (sormi)suolaa, ja päälle juustolastut. Anna vetäytyä jääkaapissa tunteroinen. Kesäistä, kevyttä, kaunista.

Tänään sitten vielä eilisen “siivoilua”.

Ja soitin tyttärelle: viikon päästä nähdään!!

________________________________________________________

Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka hurjan hieno ääni Sunrise Avenuen Samulla on? Minä olen ajatellut, – ja pitänyt! Nytkin soi – ja isosti soikin!  Onhan ihan hurjan hieno ääni!

&

Pakkasmaanantaina, jolloin vointi edelleen enemmän kuin puolikuntoinen, ei kotona ole kummoisia tapahtunut. Kolumnia kirjoitellut, ensi viikon esitelmätilaisuutta varten matskuja etsinyt, lueskellut… Eipä niistä paljon blogattavaa ole.

Siispä on aika penkoa kuva-arkistoista otokset juttuun nimeltä Tuote-esittelyä vol. 3 (aiemmat täällä).

Ja ruokaanhan nämä tietty liittyvät. Aloitetaan alkupaloista. Tai välipaloista, tai siis sipseistä. Nämä Linkosuon RuisSipsit ovat kaupoissa sipsihyllyissä, eivät Hapankorppujen, näkkäreiden ja Palttoonnappien joukossa vaan sipseissä. Jos minulta kysytään niin vääärässä hyllyssä. Mutta minultahan ei kysytä. Koukkuun näihin jää, kokeile vaikka. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Nämä on erinomaisia sellaisenaan, ne on hyviä täytettynä sienisalaatilla, raejuustolla, sipuli-smetana-mätimössöllä, lohitartarilla. Vrt. palttoonnapit, mutta ohuempia, mukavan, pehmeän valkosipulisia.

Sitten kun sipulista oli puhetta niin on muistettava sanoa Roscoff-sipulista. Se on ranskalainen sipuli (appellation Roscoff!) joka on makeaa, sitä voi herkemmätkin syödä raakana, siis salaattisipulina, blinisipulina, ja vaikka miten. Se myydään tertuissa. Sitä on ainakin Stockalla.

Sipulissa pitäytyäksemme: Persillade. Santa Marian mauste, jossa on kuivattua valkosipulia, persiljaa ja suolaa. Ei glutamaattia. Käytä esimerkiksi näin: keitä naposteluporkkanat al dente, sekoita kuumien porkkanoiden joukkoon ruokalusikallinen smetanaa ja ripottele pinnalle Persilladea. Tai keitä spaghetti ja laita sekaan nokare voita ja ripottele pinnalle Persilladea ja parmesania. Tai paista munakas ja ripottele pinnalle Persilladea. Siinäpä suunnilleen se mitä tyttäremme on äitinsä keittotaidosta opiskelijakeittiöönsä ominut. Onhan sitä siinäkin. Mutta oikeasti suosittelen. Vaikka kuivatusta valkosipulista en periaatteessa perusta.

Sitten voisikin hypätä jälkiruokaan. Suklaata. Valkoista suklaata, joka on kyllä jo vähän pois muodista, mutta jos teet jotain valkosuklaajälkkäriä, ja varsinkin jos suklaa on sulatettava, hanki tätä:

Useinhan valkosuklaassa sulatettuna on sellainen muovinen maku, ja vähän liisterimäinen rakenne, mutta tämä on toista! Saman tuottajan tumma suklaa ja minttusuklaa ovat myös laatutavaraa. Näitä saa Oulussa Punnitse ja säästä -liikkeestä. Se on Kauppurienkadulla vanhassa Liiton talossa. Samaisessa putiikissa on kaupungin parhaat ja tuoreimmat (para)pähkinät ja teet, raakasuklaat, luomukuivahedelmät etc. Siis sinne.

Makeista puheenollen: Heritage Palm Sugar, ja erityisesti kanelisokeri on jotain mainitsemisen arvoista. Etten sanoisi suurenmoista. Ei mitään tavalllista tavallista kanelisokeria, vaan herkkua. Tein eilen jälkkärin: kuorin hapokkaan omenan, makean päärynän, pirskottelin vähän sitruunamehua päälle, desi, pari turkkilaista jukurttia sekaan ja sitten tätä päälle. Nam. Tämä on hyvää – tietysti – viilin päällä.

Tammikuun ruokahaasteeseen osallistuminen jäi minulta väliin. Kisan voitti Katja Moments-blogista, joten hän sai asettaa helmikuun haasteen. Nyt en voi jättää vastaamatta: aiheena on Japani, jotakin japanilaistyylistä. Ja Katja vielä vinkkaa, että esteettisyys ei ole pahaksi. Japanilaisessa keittiössähän se on olennainen osa. Niinpä sitten oli yritettävä tehdä melkoisen värittömistä aineksista herkullista ja kauniisti esillepantua einettä.

Vanhan reseptin kaivoin esille, vähän vain muokkailin. Pähkinäkastike on  japanilaisessa alkuperäisohjeessa (Helppoa ja hyvää Japanista) tehty grillattujen munakoisojen kastiksi, mutta se sopii myös grillatulle possunlihalle ja broilerille erinomaisesti. Tein siis munakoisoja mutta myös broileria, jotta perheen nuorimieskin saisi mieleistään sapuskaa, munakoisot kun eivät ole pojan ykkösherkku.

Grillattua munakoisoa ja pähkinäkastiketta

Jos haluat tehdä myös broileria laita se marinoitumaan mieleiseesi kastikkeeseen. Kuvan Chicken-marinadi on tarkoitukseen oikein hyvä. Puoli tuntia riittää marinointiajaksi. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Leikkaa munakoiso noin sentin viipaleiksi, ripottele pinnalle suolaa ja “itketä” viipaleita puolisen tuntia. Kuivaa talouspaperilla. Sivele viipaleet rypsiöljyllä, myllystä mustapippuria ja vähän suolaa pinnalle ja sitten uuniin. Grillivastusten alle noin 8─10 minuutiksi.

Mittaa kattilaan
1½ dl vettä,
5 rkl sokeritonta maapähkinävoita,
2 murskattua valkosipulikynttä,
2 rkl soijaa,
1 rkl raastettua inkivääriä ja
vähän wasabia, wasabi-kastiketta tai cayennepippuria.

Kiehauta ja sekoita tasaiseksi.

Wokkaa broiler ja lisää lopuksi soijaa.

Munakoison ja broilerin sekä pähkinäkastikkeen lisäksi keitin villiriisiä ja sitten tein kurkku-retikkaraastetta.

Sitä varten tarvitset kokonaisen kurkun ja isohkon palasen retikkaa. Raasta ne molemmat, sekoita, ripottele ½─1 tl suolaa pinnalle. Valuta niitä jonkin aikaa lävikössä.  Lisää joukkoon pari ruokalusikallista sitruunamehua.

Pinnalle laittelin vielä merilevää, jonka olin kiehauttanut ja maustanut soijalla. Enpä ollut aiemmin kyseiseen tuotteeseen tutustunut, mutta sehän olikin erinomaista ja sopi hyvin salaattiin. Ja laittelin sitä myös riisin joukkoon.

Raikas raaste ja merilevä  sopivat täyteläisen ja pehmeän pähkinäkastikkeen kanssa samalle lautaselle jotensakin oivallisesti.

Lasillinen lämmintä sakea ei ollut sekään huono idea tämän kokonaisuuden keralle.

Juuston ja viinin – ja hillojen – oivaltavasta ja onnistuneesta yhdistämisestä pidetty juusto-viini-ilta eilen oli aikas onnistunut. Meitä oli paikalla viisitoista maistelijaa: Oulun Slow Food -konviumin jäseniä ja meidän “oman” viinikerhon puolikas. Illan asiantuntijana oli Oulun Stockan juustomestari, jolla on sana ja tietämys hallinnassa.

Juustot olivat (vas. ylh.) Juustoportin vuohenmaito Gruyere (6 kk), ranskalainen  Saint Agur, edelleen ranskalainen Brebirousseu d´Argental (oranssi kitti), sveitsiläinen luolakypsytetty lehmänmaidosta tehty Gruyere (10 kk) ja suomalainen uutuus Kolatun Valma valkohomejuusto. Kaikista pidettiin, mutta tuo Valma sai ehdottomasti eniten myhäileviä kommentteja, Valma loppui, – kaikkia muita juustoja jäi kotipaketteihin asti. Valman  pehmeä kitti oli ainutlaatuista ja juuston rakenne pehmeä, muttei lötky. Pähkinäisiä sävyjä. Sopi yhtä lailla puolikuivalle kuin puolimakealle valkoviinille ja punaviinille. Suuremmoista sanoisin.

Juustomestari oli valinnut meille viinitkin: Pfaffenheimin Pinot Gris 2008 (Alsace, jota meillä on nautittu vuosikausia ja muillekin suositeltu, joten se ei aiheuttanut mitään riemunkiljahduksia. Monelle maistelijalle olil yllätys kuinka hyvin puolimakea (Baron Heyl Estate Riesling sopi näiden juustojen kanssa. Semminkin jos pieni nokare hilloa (viikuna tai kirsikka-lakritsi, hmmm) oli vielä sitomassa makuja.  Minä pidin eniten argentiinalaisesta Kaiken-viinistä. Malbec-rypäleestä tehdyssä on kirsikkainen, jopa vähän lakritsainen maku. Se on hyvää. Viikunahillo ja Gruyre muodostivat viinin kanssa kolmiyhteyden, jota voi suositella kokeiltavaksi.

Vallan makoisaa ja mukavaa ja opettavaista oli.

Ja ruokajuhla jatkuu… Tänään sentään duunissa (pieni luopuminen?), mutta huomenna lähdemme Kuusamoon. Ruokakirjeenvaihtajanne yrittää ehtiä kaiken välissä raportoida, miltä karhu maistuu, miltä Koillismaan luonto helmikuussa näyttää, onko kuusamolaisia Runebergin torttuja olemassa ja mikä lauantain brunssipöydässä oli parasta. Ja miten OMGD-jäsenyyteni vahvistaminen installointitilaisuudessa sujuu…

Kakkupäivä tänään. Kalevan kolumnini aiheena Unohdetut kakut. Juttu alla. Ja yhden noista unohdetuista juuri teinkin. Reseptit täällä.

Huomenna on anopin kasikymppiset, joten pari kakkua tässä teon alla.

Unohdetut kakut

Aleksanterin leivokset ja sen seitsemän sortin pikkuleipävadit kuuluivat 1900-luvun alun Suomessa vain juhliin ja varakkaiden kotien kutsuille. Niin kaupunkilaiskodeissa kuin maallakin leivottiin nisua ja joskus piimäkakku tai vaikka kahvikakku. Valikoima ei ollut kovin suuri, mutta vähitellen kotien kakkureseptiikkaan tuli uutuuksia.

Yksi ensimmäisistä oli Tipsy-kakku (engl ´hiprakassa oleva kakku´). Englantilais-irlantilainen sokerikakku kostutetaan alkoholilla (esim. portviini) tai appelsiinimehulla ja kakun pinnalle levitetään paksua vaniljakreemiä, johon pistellään manteleita pystyyn. Tipsy-kakun resepti  on monissa vanhoissa suomalaisissa keittokirjoissa,  sen sijaan toinen vanha, nyttemmin harvoin mainittu, harvoin maistettu kakku on Rex-kakku (tai margareetankakku), joka tuli suomalaisiin keittokirjoihin ja koteihin vasta 1950-luvulla.

Alun perin ruotsalainen kakku sai nimensä nelikulmaisista Rex-kekseistä, joita kerrostetaan vuokaan kookosrasvasta, munista, suklaasta (tai kaakaojauheesta) ja sokerista tehdyn täytteen kanssa. Kakkua ei paisteta, mikä oli yksi peruste pitää kakkua modernina, uudentyylin kakkuna. Moni muistaa sitä tarjotun erityisesti joulunajan kahvipöydässä. Rex-kakku tunnettiin myös radiokakku-nimellä: suorakaiteen malliseen vuokaan hyydytetty suklainen keksikakku kun monien mielestä muistutti 50-luvun kodeissa ollutta ASA-radiota.

Kolmas unohdettu kakku on puhelinkakku, jonka resepti oli jo 1900-luvun alun keittokirjoissa.  On esitetty, että nimi olisi tullut siitä, että sentraalisantrat olisivat tätä mieluusti tauoillaan nauttineet, mutta mitä ilmeisimmin nimi johtuu kakun nopeasta valmistumisesta: sen ehtii yhden puhelinsoiton aikana tehdä. Puhelinkakku on sokerikakku, johon käytetään tavallisten ainesten lisäksi kermaa ja sitruunankuorta.

Sitruunaa laitetaan myös 1970-luvulla kakkujen listalla korkealle nousseeseen Ihannekakkuun. Ihannekakussa on olennaista kiehuvan veden käyttö ja keveys.

Kakkujen reseptit löydät täältä.

__________________________

Värkkäsin kokonaisen erillisen www-sivun noista kakuista.

http://www.satokangas.fi/Unohdetut kakut

Onko näistä muistoja? Onko muita unohdettuja, aikanaan suosittuja kakkuja?

Lussakkaa lauantaita yritellyt viettää.. Ei ihan turha yritys.

Nyt kun olen menossa kohti jokavuotista paastoviikkoani, oli aika blineille. Meillä oli feikkiblinejä (tiistaina tietänette, mitä tarkoitan) jo viime viikolla, mutta nyt oli aika oikeille. Eilen ehtoolla piti tehdä taikina ässehtimään, mutta – - . (Netti)Keittokirjassani (LappItalia) on parikin reseptiä, mutta kun se parempi taikina eilen jäi tekemättä (pitäisi tehdä valmiiksi, yön yli jne.) niin päätinkin tänään kokeilla Myllyn paras tattarijauhopaketissa olevaa resehtiä. Vähän sitä muokkailin, ja tämmöisellä sitten meille kolmelle ison pinon blinejä paistelin. Ja paistelin kaasulla. On vaikea ymmärtää, miten koskaan on tultu toimeen ilman kaasuliettä!

Bliniresepti (blinit jugurttipohjaan)

Se pienempi purkki (500 g) turkkilaista jugurttia
30 g hiivaa
3 dl tattarijauhoja
1 tl sokeria
2 dl kuumaa maitoa
2 tl suolaa
2 rkl voisulaa
1 keltuainen
2 valkuaista

Lämmitä jugurtti kädenlämpöiseksi, liuota siihen hiiva ja sekoita joukkoon tattarijauhot ja sokeri. Anna taikinan kohota parisen tuntia huoneenlämmössä tai pidempäänkin viileämmässä (jääkaapissa).

Sekoita ennen paistamista taikinaan kiehuva maito, suola, voisula, keltuainen ja viimeisenä vaahdoksi vatkatut valkuaiset. Paista taikinasta blinipannulla suolattomassa voissa miedolla lämmöllä paksuhkoja blinejä.

Tarjolle siianmätiä, sipulisilppua ja vatkattua smetanaa.

Olivatpas hyviä. Eivät liian rasvaisia, olivat kuohkeita ja makoisia. Juniori pitää sipuli-smetana-mäti -jutuista yleensäkin (on sisarensa kanssa ostanut minulle jo vuosia sitten joululahjaksi paljon käytetyn astian niitä varten ja kortissa luki “Voisit paistaa blinejä”) ja niinhän me kolmisin saimme kaikki kulumaan.

Ulkoilua, tänään taas lenkki kaupungilla, näyteikkunaostoksilla … jotka johtivat ostoksiinkin.

Pehtoori on jo toissaviikonloppuna vihjaissut, että voisin jouluvalon ottaa takkahuoneen pöydältä, mutta olen jyrkästi kieltäytynyt. Pimeää on vielä, ja varsinkin öisin kulkiessani unettomana on mukava kun on joku valo palamassa. Niinpä tänään Spazion ikkunan ohi mennessäni tajusin, mitä takkahuoneemme ehdottomasti vaatii,  - jos kerran joulukynttelikkö on jo pois pakattava! Se vaatii Lotuksen!

Pöytälamppu on kuin tehty takkahuoneen pikkupöydälle…

Sen valoon lähden nyt.

Ja aloitan kutomaan uusilla langoilla, sellaisia liukuvärilankoja… Nekin tarttuivat mukaan kaupunkilenkillä… Pipo, jonka tässä joulun jälkeen olen kutonut, on niin iso, että mahdumme vaikka koko perhe sen suojaan. Teltta? No ei ainakaan ole liian tiukka pipo. Heh.

Sain tänään ystävältäni sähköpostin, jossa hän kiitteli joulukorttiKUORESTA. Ja tekstiviestin toiselta yhteistyökumppanilta/ystävältä, joka kiitteli KOLMESTA joulukortista, – joista oikeastaan vain yksi oli “ylimääräinen”. Hänelle kuuluikin lähteä oppiaineemme kortti töistä ja toinen minulta henk.koht. mutta että kolme! Ja ystävä perheineen, joka sai vain kuoren, olisi oikeastaan ansainnut ainakin kolme korttia.

Ja sitten paistoin neljä joululimppua jotensakin tummanpuhuviksi. Olin tehnyt taikinan kun sisareni tuli käymään, ja siinä dataillessamme ja höpötellessämme leivoin limput ja pistin uuniin, jotta voisin hänelle lämpimäisen antaa kotiin lähtiessään. Oli lämpimäisiä. En antanut. Mutta datailu onnistui. Nyt on systerinkin blogissa lumisadetta. Ja projektisuunnitelmankin virittelimme… Hih!

Sitten tein valkosuklaa-riisikakun vietäväksi huomenna Jäälin mummulaan. Sikäli kätevä kakku, että sitä ei paisteta,  en siis voinut sählätä sitäkin. Ohje on Maku-lehden joulunjälkiruokakilpailun voittajareseptin mukaan.

http://www.maku.fi/resepti/riisi-valkosuklaakakku (kuva lehden sivulta) Vielä ei voi tietää miltä maistui.

Muutamia joulujuttuja ehdin vielä kaupungista hakea. Ja ostin itselleni joululahjan. Uuden parfyymin. Syksyn kestänyt vanhojen tuoksujen loppuunkulutus sai nyt riittää. Halusin uuden tuoksun. Laura Biagiottin Mistero di Roma … Ihanaa… Kuinka olenkaan kaivannut jotain uutta, ihanaa tuoksua.

Jouluruukun reseptin lupasin. Söimme sitä tänäänkin. .. ja vielä jäi mökille välipäiviksi (K & M tiedoksi vain ) . Se on ihanan yrttistä ja juustoista. Makeaa juuresvuokaa. Lyhyellä vegetaristikaudellani tein tätä itselleni aina jouluksi ja sen jälkeenkin. Siinä on siis muistojakin. Ja tällaisena pakkaspäivänä se maistuu lohdulliselle.

Jouluruukku

1/2 kg porkkanoita
1/2 kg lanttua
200 g mukula/juuriselleriä
2 isoa sipulia
1/2 rkl suolaa
2 tl timjamia
1 tl salviaa
1 tl rosmariinia
1/2 tl mustapippuria
2 dl kuohukermaa
1 rkl vehnäjauhoja
150 g raastettua mustaleimaista emmentalia

Leikkaa kuoritut kasvikset ohuiksi viipaleiksi.
Sekoita mausteet keskenään. Kaada kerma kattilaan ja vatkaa joukkoon jauho.
Kuumenna sekoittaen. Lisää juustoraaste ja sekoita, jotta juusto sulaa.
Laita kasvisviipaleita, mausteseosta ja kastiketta kerroksittain voideltuun uunivuokaan.
Levitä päällimmäiseksi hieman kastiketta.
Peitä vuoka alumiinifoliolla ja kypsennä 175 asteessa reilut kaksi tuntia.
Poista folio kypsentämisen loppupuolella, että ruoan pinta ruskistuu.

_________________________________________________________________________________

Nyt lähden kattamaan Festaan pöydän aattoa varten. Tänä vuonna valkoisella on hopean väriä …

Minullako joulustressi? Höpö, höpö. Joululoma minulla on!

__________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o  22

Hangasojan Petteri

Joulukuun ruokahaasteen asettanut Elina kertoi olevansa tyrnireseptien tarpeessa, joten haasteessa ei ollut muuta sääntöä kuin, että raaka-aineena on käytettävä tyrniä.

Naisten messuilta siis lähti pullo Oulujoen tyrnimehua kotiin ja sitten miettimään, mitähän tekis?  Jääkaapissa ollut iso vuohenjuusto-pötkö tuntui olevan sopiva pari tyrnille. Ja jälkiruokaa niistä sitten päätin tehdä. Tässä tulos.

Paistettu vuohenjuusto tyrnikastikkeella

2 dl tyrnimehua
1 dl vettä
1 dl sokeria
1 tl vaniljasokeria (tai vaniljatanko)
1–2 rkl Maizena-suurustetta
mintunlehtiä

Kiehauta mehu, vesi ja sokerit. Vispaa kiehuvaan nesteeseen suuruste. Jäähdytä kastike.

Leikkaa vuohenjuustosta kaksi noin sentin paksuista viipaletta jokaiselle ruokailijalle. Paista viipaleet voinokareessa teflon-pannussa molemmin puolin.

Tee kylmästä kastikkeesta lautaselle peili, ja asettele kuumat, rapeaksi paistetut juustoviipaleet päälle. Mintunlehdet sopivat paitsi koriseeksi, myös maun puolesta annokseen hyvin.

Jollei pidä vuohenjuuston mausta, tämän voi tehdä vallan mainiosti myös briestä. Tulee lempeämmän makuista.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Tämä yllätti sekä itseni että perheen: hurjan hyväähän tästä tulikin!

Kylmä ja kuuma, suolainen ja makea — mukavasti vastakohdat täydentävät toisiaan.

Laittelin tämänkin reseptin sitten myös joulusivulleni:

siellä on paljon joulureseptejä ja ehdotuksia viinivalinnoiksikin.

Piipahdappa sielläkin: JOULURESEPTEJÄ

Joulusivun myötä toivottelen

makoisaa joulunodotusta ja herkullista joulua

ruokahaasteporukalle ja Elinalle erityiskiitos

uuden ruoka-aineksen äärelle herättämisestä.

Vihdoinkin perinteinen joulureseptisivuni on valmiina. Siellä on monta simppeliä reseptiä joulunajan ruokapöytään …

Ja kuvia, – muutama otos, joihin olen ihan tyytyväinenkin. Mutta edelleen tuo ruokakuvaaminen on minulle sikäli ongelmallista, että kun pitäisi yhtäaikaa tehdä se ruoka, kuvata se hetimiten ja sitten kuumana vielä tarjota syötäväksikin. En todellakaan tee koe-eriä vain kuvattavaksi, vaan yleensä perhe istuu jo pöydässä ja ilmoittaa, että “hyvä siitä kuvasta tuli, tuo jo ruoka pöytään”. No mutta tästä huolimatta …  käykäähän kurkkaamassa.

Joulusivulle: http://www.satokangas.fi/Keittio/Joulu_2010/index.html

Resepteistä on myös printattava reseptivihko olemassa. Vuosien varrella kokoamistani sivuista tulisi hyvinkin jo pieni jouluruokakirja, – josko ensi vuonna sellaisen puuhastelisi. Niinpä otankin tässä vaiheessa mieluusti palautetta vastaan: yhtä lailla kuvista, resepteistä kuin kaikesta muustakin …   Mikä toimi, mikä ei  (sähköposti: tuulestatemmattu (at) gmail.com tai sitten suoraan face-to-face tai kommentteihin). Toivottelen joka tapauksessa makoisaa joulunodotusta.

* * *

Pehtoori on pohjoisessa. Minullekin sopisi kaamos mökillä, – toisaalta kiva olla illat yksikseen kotona.

________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 8

Pohjoisessa kaamos

Nyt on joutilasta aikaa postailla osallistuminen marraskuun ruokahaasteeseen. Aiheena on ”Suolaista ja makeaa”. Noora, joka porkkanapiirakallaan voitti lokakuun haasteen, toteaa omassa haasteessaan, “tarkoituksena ei ole kuitenkaan valmistaa nyt sekä suolaista että makeaa syötävää vaan nimenomaan yhdistää nämä maut yhteen ja samaan ruokaan/leivonnaiseen/muuhun syötävään.”

Ensimmäiseksi ajattelin tehdä meksikolaista lihapataa, johon tulee tummaa suklaata, mutta vähän sen kaltaisella oli jo haasteeseen vastattu, joten päätin sittenkin leipoa päärynä-sinihomejuustopiirakan (sen resepti on netttikeittokirjassani, siis täällä), mutta seuraavaksi innostuin kehittelemään jotain uutta. Jotain joka sopisi tähän aikaan vuodesta erityisen hyvin. Siis aurajuusto ja piparit neljällä tavalla!

Näistä se lähtee! Ja näistähän lähtikin aika monenlaista herkkua. Yhdestä mausta moneen malliin…

Variaatioita sinihomejuusto-pipari -teemasta

Ainekset

1 pussi Aura-murua
10 – 15 piparkakkua murskattuna
2 päärynää
3,3 dl:n purkki kuohukermaa
(2 liivatelehteä)
koristeluun: karpaloita, tähtianiksia, lumikiteitä, pipareita

Kuori ja pilko päärynät pieneksi. Vaahdota kerma. Laita piparit muovipussiin ja murskaa ne. Yhdistä kaikki ainekset. Jos teet hyytelöversion liota kaksi liivatelehteä kylmässä vedessä, liota kiehuvaan vesitilkkaan, jäähdytä vähän ja sekoita massaan.

Sitten voit valita, haluatko tarjoilla herkun piparien päällä, sormin naposteltavina, vaikkapa glögin kanssa. Vai kenties jälkiruoka-astioista/laseista koristeltuna tähtianiksilla. Tai ehkä hyydytettynä kakkuna. Portviini toimii tämän suola-makea-herkun kanssa erityisen hyvin. Ja piparimurupedille kumotut jäädykkeetkin maistuvat, kunhan malttaa antaa niiden vähän sulaa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Glögin kera

Jälkiruoka-annoksina

Joulupöytään jälkiruoaksi …

tai ehkä sittenkin jäädykkeenä piparipedillä.

Lokakuun ruokahaasteena oli tehdä ruokalahja. Hyvä haaste, minusta on mukava viedä ja saada ruokalahjoja. Haaste kuuluu näin:

Niinpä haastan teidät kaikki tekemään lahjaruokaa – -  idea on siis tehdä jotain makeaa ja suussa sulavaa, jonka voisit viedä ruokalahjaksi vaikkapa parhaalle ystävällesi. Ja koska kyse on lahjasta, veikkaanpa että ulkoasulla ja esille panolla on iso merkitys tässä haasteessa.

No niin minähän päätin että nyt VIHDOIN teen niitä macaroonseja. Pakkaan ne kauniiseen itse tehtyyn kartonkirasiaan ja voila! hieno, suussasulava jälkiruoka on valmis. Ja päätin, että tällä kertaa teen niitä niin että onnistuvat. Teinkin niitä. Ja nyt totean, että  ihan yliarvostettuja, turhaan mainostettuja koko macaroonsit. Sitä paitsi ihan hyviä saa kaupastakin. Jotta ei sitten macaroonseja tähän skabaan.

Teen jotain, jota osaan, jotain jota olen monta kertaa vienyt tuliaiseksi, ruokalahjaksi, tarjonnut jälkiruokana – juustojen kanssa, josta pidän itse enemmän kuin yltiömakeista jälkkäreistä. Sitä paitsi haastaja Kirsikka on tunnustautunut leipäfriikiksi, joten siksikin …

Tein viemiseksi leivän. Leipä on hyvä lahja, sen voi viedä tupaantuliaisiin (suolaa mukaan; leipää ja suolaa on kautta maailmansivu viety uuteen kotiin), sen voi viedä jouluna naapuriin (joululimpun ohje on täällä), leipä on hyvää aamiaisella, brunssilla, piknikillä ja illallispöydässä juustojen kanssa.

Toscanalainen juhlaleipä sopii vietäväksi melkein milloin vain. Lahjan kanssa viedään Toscanasta, Chiantista ostettu liina ja Chiantin viini. Ja kimpale hyvää italialaista juustoa. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Toscanalainen rusina-pähkinäleipä

3 dl vettä
35 g hiivaa
½ dl öljyä
1 rkl suolaa
1 dl rusinoita
75 g pähkinärouhetta
(tai kokonaisia kuorittuja pistaasipähkinöitä)
2 dl grahamjauhoja
1 dl ruisjauhoja
4 dl vehnäjauhoja

Liuota hiiva haaleaan veteen.
Vatkaa mukaan öljy, suola, rusinat, pähkinärouhe ja graham- ja ruisjauhot.
Alusta taikina kimmoisaksi vehnäjauhoisilla. Anna kohota.
Leivo taikinasta kaksi pientä limppua ja kohota pellillä.
Voitele kohonnut leipä öljyllä ja paista ensin 250 asteessa noin 10 minuuttia,
ja sitten pudota lämpö 200 asteeseen.
Jatka paistamista vielä noin 25 – 35 minuuttia.

Lahja pakataan sellofaaniin ja asetellaan Pentikin leipälautaselle ja mukaan voiveitsi ja La Motte -voita. Voin suolaraidat näkyvät…

Voi, kuinka ihanan suolaista se on tämän makean leivän kanssa. Niin, eihän tämä ole ihan tavallinen jälkiruoka, eikä kovin makeaakaan, mutta lahja kuitenkin…

Pyysivät muistomerkinjulkistamistilaisuuteen. Opiskelijat siis. On Humanistisen killan 45-vuotisjuhlaviikko, jonka ohjelmassa tänään oli vuorossa muistomerkinpaljastus. Olivat keksineet, jotta noitavainojen uhreilla ei ole Suomessa ainuttakaan laattaa, joten nyt olis sitten aika sellainen aikaansaada. Kaupungilta olivat kinunneet “tontin” paikan (siinä se on Prisman ja Pörhön välissä) ja saaneet komean kiven laatan alustaksi. Meidän käytävältä professori julkistuspuhujaksi ja meille muutamalle “kutsuvieraalle” taksi kampukselta kaupungin toiselle laidalle. Siellä sitten puolenpäivän jälkeen värjöttelimme kostean kylmässä ja kalseassa lokasäässä. Kylmä kuohuviini ei varsinaisesti ilahduttanut, mutta osoitti, jotta protokolla oli hallussa.  Ei meitä ollut paikalla kuin parisenkymmentä, – opiskelijat kertoivat, etteivät monet olleet  uskoneet eivätkä olleet ottaneet todesta, jotta sellainen oikeasti paljastettaisiin.

Limingantullin valinta paikaksi perustuu historiallisiin tosiasioihin; siellä on ainakin yksi noidan mestaus (ei niitä Suomessa poltettu) tehtykin. Mutta miksi juuri Ouluun tällainen laatta? No siksi kun sitä ei missään muualla Suomessa ole. On Oulussa tai tarkemmin ottaen Oulun seudulla 1600-luvulla kourallinen noitia (useimmat miehiä, Iissä yksi pariskuntakin, oliko meidän Hailuodon kaivauksilla löytämämme “Justus Jäppinen” noita?) teloitettu, mutta Suomessa enimmät noitaoikeudenkäynnit on käyty ihan toisaalla (Ahvenanmaalla ja Etelä-Pohjanmaalla). Humanistien ajatuksena myös – tälläkin tavoin – muistuttaa suvaitsevaisuuden tärkeydestä, mielipiteen vapaudesta, yhtä lailla pyrkimyksenä ajojahtien ja ennakkoluulojen hälventäminen. Humanistien aatteellisuus on kovasti hiipunut ja keskustelun laineet laantuneet sen jälkeen kun killan toiminta 1980-luvun puolivälissä pääsi uuteen nousuun, mutta hienoa, että tällaisia tempauksia vielä – taas – järjestetään.

Kivessä kilven alla hienosti “juonne”, elämän lanka?

Liki tunnin värjöttelyn jälkeen olimme umpijäässä palattuamme takaisin Linnanmaalle. Töiden jälkeenkin vielä kylmäsi, joten tein kuuman sopan. Aika hyvä soppa tulikin.

Savuporo-sulatejuustosoppa

Litra Buljonki-riistalihalientä kiehautetaan, sekaan paketillinen paloiteltuna Koskenlaskijaa (savuporo), sipulihakkelusta (1 -2) , pieni pala mökkireissulta jäänyttä lämminsavuporoa palasiksi ja sekaan. Pienen tovin kiehuttelua ja sitten juuri ennen tarjolle tuomista purkillinen raejuustoa keittoon.

Höyryävä keitto rieskan kanssa maistui. Pehtoorillekin – joka oli päivän puutarhatöissä ollut, kesän jälkiä siivoillut. Ei ollut kuulemma palellut. Mutta eipä ollut ollutkaan nappaskengissä kylmää kuohuviiniä jalkakäytävällä lipittämässä.

Päivän ykkösasia on ollut ruoka, ruoanlaitto ja syöminen.

Katkaravuilla ja kylmäsavulohella kuorrutettua grillattua lohta

(tulostettava versio reseptistä täällä)

600 g tuoretta merilohta
100 g kylmäsavulohta
100 g kuorittuja katkarapuja
1 suolakurkku
1 prk smetanaa
1 dl silputtua tilliä
1 dl silputtua ruohosipulia
2 rkl currya
ripaus caynnepippuria
mustapippuria
4 rkl parmesan-raastetta

Leikkaa lohifileestä neljä viipaletta (jätä nahka pois).
Pariloi lohet kuumalla teflonpannulla nopeasti molemmilta puolin. Mausta pippurilla.
Tee kuorrute: silppua kylmäsavulohi ja sekoita kaikki loput aineet keskenään.
Sivele kuorrute lohiviipaleiden päälle ja ripottele vielä pinnalle parmesaania.
Grillaa lohet uunissa grillivastuksilla noin 10 minuuttia 220-asteessa kunnes pinta on rapea.

Tämän kanssa maistui se “Satavuotias hernevuoka”, jolla osallistuin elokuun ruokahaasteen, oikein hyvin. Herne ja lohi on ennenkin todettu hyväksi pariksi.

Jälkkäriksi oli uuniomppuja. Calvadouuniomenat on muutaman vuoden takaisella joulureseptisivullani (se resepti täällä, sivulla kolme). Tänään vähän oikaisin ja tein ne tämmöisenä. Ja maistuivatpa tällaisena oikaistunakin versiona.

Uuniomenat ja calvados-vaahto

4 hapokasta omenaa
100 g mantelimassaa

Calvadosvaahtoon

3 kananmunan keltuaista
¾ dl tomusokeria
1/2 dl calvadosia
2 dl kuohukermaa
Poista omenoista siemenkodat.
Leikkaa mantelimassasta tankoja,
jotka sopivat omenan koloihin.

Laita omenat uuniin (200 astetta, noin puoli tuntia).
Vaahdota keltuaiset ja sokeri. Lisää calvados.
Laita vaahto vesihauteeseen
(tai teflonkattilaan) ja vatkaa voimakkaasti
kunnes seos on sakeaa vaahtoa.
Jäähdytä vaahto.
Vatkaa kerma vaahdoksi. Yhdistä kermavaahto ja calvadosvaahto.
Tarjoa vaahto lämpimien omenoiden kanssa.

Eikö meillä ollut alkuruokaa? Toki! Tattikeittoa ja mätimousseleipiä. Se oli minusta paras osa koko sapuskasta. Tai parasta oli että oli ruoka”vieraita”.

Ja ruoanlaittovirettä on ollut. Eilen kokkaillessani pojalle ja pehtoorille tuli Novalta Mikko Kuustosen haastattelu. Mikko Kuustonen on hyvä tyyppi. Olen aina pitänyt hänestä, ajatuksistaan ja asenteistaan. Entäs Kuustosen musiikki? Ihan parasta. Tänään sitten kaivoin CD-kokoelmastani hänen musiikkiaan ruoanlaittomusiikiksi. Kaikki vanhat hyvät: Aurora, Jerusalem, Enkelit lentää sun uniin  ja Hyvällä tuulella… Tämän viikonlopun tuulissa …

älä tule myrskyn päällä, älä sateella, älä liiioin tyynellä -

tuu hyvällä tuulella,

.. tule hyvällä tuulella. ..

______________________________________________

Tänään hyvän  tuulen lisäksi räntäsadetta! Auts! Onneksi ehdin ennen sen alkua käydä lenkillä. Käväisin Linnanmaalla hakemassa muutaman tiedoston ja kopioimassa runonivaskan, jotta voin tehdä merkintöjä. Minä kun olen niin paatunut, uralleni uivahtanut, etten osaa arvostella mitään jollen saa kynä kädessä tehdä merkintöjä.

Tuomaroitavana on 33 Karjala-aiheista runoa. Olen raadin “maallikkojäsen”, mikä helpottanee arviointiani. Arvelen saavani puntaroida runoja mutu-tuntumalla. Arvioida niitä tunteella enemmän kuin taidolla. Ja runoja lukiessani huomasin, että suhteeni, positioni asiaan, vaikuttaa ihan selvästi. Runot, joissa kuvataan evakkoon lähtöä tai lapsuutta Karjalassa eivät saa minua kommentoimaan isommasti, ei suuntaan, eikä toiseen, mutta runot, joissa kuulen, aistin toisen polven karjalaisen äänen, merkillisen kaipauksen jonnekin, jossa ei ole koskaan ollut, saavat jonkin kareliaanisen minussa liikahtamaan, saavat aikaan jonkinlaisen elämyksen.  Tulee taas kerran  kummallinen tunne siitä, että isieni (tarkkaan ottanen äitieni ) maille, karjalaisten sukujuurteni maille haluaisin päästä, nähdä ne  Koiviston rannat, Karjalan kunnaat.  Haluaisin tuntea sukuni maiseman, nähdä edes sen mitä on jäljellä siitä, josta äitini evakkoon ja sotalapseksi lähti.

Hiljaisuus, mieleinen olosija, hymyilevät vainiot, pilvetön taivas, lähdevetten solina ja hengen rauha ovat niitä seikkoja, joiden vaikutuksesta hedelmättöminkin runotar osoittautuu hedelmälliseksi ja tarjoo maailmalle sikiöitä, jotka täyttävät ihmisten mielen mitä suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla.

(Miguel de Cervantes Saavedra Don Quijoten alkulauseessa)

Eihän se nyt tällä runottarella oikein ole artikkelin kirjoittaminen sujunut niin, että tuotos  ihmisten mielen täyttäisi ”suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla”. Ei vaikka olosuhteet ovat olleet jotensakin juuri tuollaiset kuin Cervantes  parhaaksi mahdolliseksi mainitsee. Ehkäpä juuri siksi artikkeli on edelleen vain muotoutumassa.

Pilvisen lauantain lenkki tehtiin Rönkönlammelle. Kurun pohjia kulkien. Metsissä humisi tuuli ja mielessä oli ulkoilmassa olemisen riemu. Ja mikä parasta Juniorikin ihan reippaana völjyssä. Aamulla herättämättä nuoret aamiaisella, ja sitten ulos. Kiviä keräämään. Siis mitä? Meillä on uusi juttu: aina kun käy tunturissa, huiputtaa tunturin, voi tuoda kiven Tuulentuvan kamarin ikkunan alle. Siinä ei kasva mikään (olen yrittänyt jäkälää ja sammalta siihen siirtää, turppaita on siihen kannettu, mutta aina se on ankean näköinen), joten nyt siihen kerätään kiviä. Rivissä on vasta elokuun alun jälkeen “tienatut” tunturikivet.

Itse asiassa Rönkönlammen lenkki on niin lyhyt (4 km) ja “matala”, ettei sieltä kiviä tuoda (ilmoitti pehtoori ). Joka tapauksessa lenkiltä toimme hyvän olon.

Iltapäivällä aurauskeppi-projektia (saa tulla lumisempikin talvi, ei meitsin kepit peity!), saunanlämmitystä, nuoriso kävi kaupassa ja kruisaili Saariselällä ja oli nähnyt pari isoa tokkaa Kaunispään rinteillä. Kirjoitusyritystä (minulla), lukemista (pehtoorilla).

Ja sitten kuvia vielä. Lupasin kääpäkuvia vielä. Torstain Pyhä-Nattasen reitin alkupuolella oli todella paljon kääpiä. Mutta enimmäkseen vanhoja tuttuja. Muutamassa koivussa kymmeniä taulakääpiä, kuin kulkusia. Sitten tällainen kaunokainen. Arinakääpä varmaankin?

Ja pökkelökääpä “vanhana”. Siis siitä purkkapallokäävästä tulee tämän näköinen kun se vanhenee.

Ja mökkinaapurin pihassa koivunkannossa oli tämmöinen, jota luulen vyökääväksi. Kaunis sekin.

Sitten kuvia vielä tuntureista. Nattaset Iisakkipäältä etelään päin.

Ja Suku- ja Terävä-Nattanen naapuritunturilta eli Pyhä-Nattaselta kuvattuna pohjoiseen päin.

Ja sitten meidän takan kipinäverkossa.

Takkaseinässä on mosaiikista tehty, pehtoorin sommittelema Hangasoja, jossa on yksi kultahippu.

Hangasojan alajuoksullahan on monta kultavaltausta ja yksi niistä on tuttumme Jannen valtaus. Janne löysi kolme vuotta sitten valtaukseltaan hipun, jota tarjosi pehtoorille ”osta joululahjaksi”. Ja pehtoori osti. Hippu sai nimekseen Länsituulen väre. 

Se on täällä mökillä aina ketjussa kaulallani, ja siitä tehty kopio on takkaseinän Hangasojassa … 

Illan ohjelmassa illallinen. Pitkästä aikaa Laaninleikettä. Ja sen kanssa viimeiset juhannuksena poimitut korvasienet kastikkeessa. Ja kesän 2007 Toscanan reissulta ostettu Banfin Alle Mura  Brunello di Montalcino 2001. Huippuviini, nyt sitä jo tilkka maisteltavana. Ja Laaninleike on jotain ihan speliateettia. LappItalia -keittokirjassani (sivulla 78) on siitä kerrottu ja sen reseptikin. Klikkaa 

Sapuskan jälkeen on sitten kuulemma peli-illan vuoro. Alias ja Compatibility odottavat …

Muistan kuinka isäni soitti aamulla, ja sanoi, että hänellä on jätesäkillinen juuri Perniöstä tuomiaan omenoita. Sanoi, että saan ne kaikki, mutta sillä ehdolla, että teen hänellekin pakkaseen hedelmäsokerilla makeutettua omenasosetta. Lupasin.

Aloitin omenasouvin aamupäivällä, päivän keittelin soseita ja hilloja, tein piirakkaa, säilöin ja pakastin. Kun mieheni tuli illansuussa töistä, olin aivan läkähdyksissä ja minulla oli mielettömän kuuma. Lähdimme Nallikariin,  merenrantaan kävelemään. Illan viileys teki hyvää ja ylikierrokset tasaantuivat. Enkä enää edes tuskaillut, että laskettu aika oli jo 9 päivää sitten mennyt.

Ja olipahan sitten ristiäiskakkuun omenasosetta valmiina.  :)

Nämä muistot tulvahtivat aamulla mieleen kun mietin, millaisen kakun 21-vuotiaalle esikoiselle leipoisin. Omenakakkuhan sitä sitten oli tehtävä. Ei ollut Perniön omenoita, mutta kyllä luomuomput maistuivat hyville nekin. Lillutin viipaleita sitruunamehussa, jossa oli kanelia ja vaniljasokeria. Pysyivät pureskeltavina ja raikkaanmakuisina.

Ja mitäs muuta synttärisapuskaksi: poronfilettä ja sille musta-pippurilakritsikastiketta. Kastiketta oli vuosi sitten Oloksella Paistinkääntäjien kapitulissa, ja se oli mielettömän hyvää. Resepti (joka on kai Tapio Soinnun käsialaa) on kirjassa, jonka samaisessa kapitulissa saimme lahjaksi. Vain vähän reseptiä muutellen keittelin tänään tämän huippusoosin. Vävykokelastkin kehui, ja sanoi, ettei kehu ole vain kohteliaisuus …

Alla olevasssa aineskuvassa on lakritsia (kelt. rasia), jota Oulussa saa Puistolan bistrosta ja kuvassa olevat koivunoksan näköiset palaset ovat lakritsijuurta, jota olen ostanut Roomasta (ja saanut ystävältä lahjaksi) mutta jollei näitä erikoisjuttuja ole saatavissa, voi kastikkeen tehdä turkinpippurikarkeista. Tähän annokseen varmaan noin 5 – 8  karkkia riittää …

Mustapippuri-lakritsikastike

1 litra lihalientä
1 litra kanalientä
2 dl punaviiniä
½ dl punaviinietikkaa
½ dl tummaa balsamicoa
1 porkkana
1 palsternakka
1 sipuli
1 valkosipuli (solo)
pala juuriselleriä
2 rkl oliiviöljyä
mustapippureita
laakerinlehti
5 katajanmarjaa
½ rasiaa lakritsia tai pari lakritsijuurta
tai 10 kpl turkinpippureita (karkki)
timjamia ja rosmariinia
suolaa ja valkopippuria

Pilko juurekset ja kuullota ne kattilassa (saavat saada vähän väriäkin).
Lisää etikat ja punaviini ja keitä hetki.
Lisää liha- ja kanaliemet ja mausteet.
Keitä hiljalleen kokoon niin, että jäljellä on reilu puoli litraa.
Siivilöi ja suurusta kastikkeeksi.

Kastikkeesta tulee kiiltävää, melkein kuin suklaakastiketta. Ja se ON hienoa, hyvää, voimallisen makuista.

Meillä oli tänään  sen kanssa siis poronfileitä, mutta kerran olen keittänyt sen myös naudanlihapihville. Maistuu todella hyvin molempien kanssa.

____________________________________________________________________

Aamupäivän olin ulkona. Lähdin pyöräilemään tarkoituksena käydä haudallakin, mutta unohduin, innostuin puistoissa kuvaamaan (184 kuvaa reilussa kahdessa tunnissa) niin, etten enää ehtinytkään Intiöön asti,  kun liedelle hiljalleen kiehumaan jäänyt kastikepohja alkoi huolettaa… Pyörälenkistä tuli ruskaretki kaupungissa.

21 vuotta sitten koivut olivat 26.9. jo ihan lehdettömiä, nyt on vielä vihreääkin joukossa. Ilmaston lämpeneminen?

Laittelen huomenissa tai viikolla kuvia lisää…

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Näin kuuluu haaste:

Etsikää lähin metsä, puska tai pusikko riittävän kaukana autoista. Ottakaa mukaanne kuppi, koppa tai kippo ja mieleinen ase; sakset, noukkuri/poimuri, kivääri tai sieniveitsi. Menkää metsään vaikka viikonloppuna ja hengittäkää syyyyvään. Sitten katsokaa taivaalle, pensaisiin ja polunpientareille. Etsikää piiloleikkiä kanssanne leikkivä herkku, kesyttäkää se koriinne ja kantakaa kotiin.

Siskot kokkaa -blogi voitettuaan (taas) kuukauden ruokahaasteen oli haasteen heittovuotossa. Ja syyskuun haasteena on siis tehdä metsänantimista alkupala. Meitsi on aika vähän viime aikoina metsään ehtinyt/päässyt/mennyt, joten on turvauduttava syyskuun alussa kerättyihin aineksiin: Vaalan metsistä tuomisina oli yhteensä korillinen herkkutatteja, kangassieniä ja kehnäsieniä. Ja ah, niin hyvä mieli.

Tänään aamulla päätin ottaa pakastimesta rasillisen noita syyskuun alussa poimittuja sieniä: tekisinkö alkupalaksi herkkutatticrepsejä vai kehnäsienipiirasta, – vai sittenkin suolasienistä alkupalaleivän? Tai crostinon sienimuhennoksella? Ei kun haluan jotain uutta.

Siispä sovellus vanhasta korvasieni-poro-muhennosreseptistäni. Ei lämmintä leipää vaan timbaalia! Tattitimbaalia ja poroleikkelettä (lämminsavuviipale olisi ehkä ollut tähän vielä parempi, mutta ei nyt tähän hätään sitä ollut). Sellainen tavallinen keskiviikon alkupala, heh!

Tatti-porotimbaalit (kuudelle)

2 – 3 dl tatteja
1 makea sipuli
30 g + 30 g poroleikkelettä
tilkka öljyä tai nokare voita
1 muna
½ + ½ prk smetanaa
oksa timjamia
ripaus valkopippuria
vuokiin voita ja korppujauhetta
hillosipuleita ja salaatinlehtiä

Silppua sienet sekä sipulit. Kuumenna rasva pannussa ja lisää sienet sekä sipulit. Paista niitä, kunnes sipulit ovat pehmenneet ja sienistä on haihtunut kaikki neste. Anna seoksen jäähtyä.

Silppua puolet porosta. Sekoita keskenään muna, puolet smetanasta ja lisää seos sienten ja sipulin joukkoon, lisää siihen myös porosilppu. Mausta seos suolalla, valko- ja mustapippurilla sekä hienonnetuilla timjamilla.

Jaa seos voideltuihin ja korppujauhotettuihin pieniin vuokiin. Kypsennä 175 asteen uuninlämmössä 30 – 40 min, kunnes seos on keskeltäkin hyytynyt.

Asettele lautasille poroviipaleita, kumoa timbaalit päälle, laita nokare smetanaa mukaan ja muutama hillosipuli. Ne antavat mukavasti kirpeyttä annokseen.

Aineskuvassa on ruokakermaa, mutta päätinkin viime tingassa vaihtaa sen smetanaan, mikä olikin ihan hyvä ratkaisu. Smetana antaa sellaisen pehmeän happamen maun.

Annoskuvasta puuttuvat hillosipulit, mutta ne kannattaa ehdottomasti ottaa mukaan. Huoneenlämpöisenä nämä maistuvat parhaalta.

Italialaisten illallisten alkupalaksikin timbaalit sopivat vallan mainiosti kun vaihtaa poron prosciuttoon tai braesolaan. Silloin smetana kannattanee vaihtaa creme fraicheen.  Bon appetito!

Pian kuukauden päivät meillä on ollut menossa varmuusvarastojen tyhjennys. Minulla kun on merkillinen tapa kerätä erilaisia ruoka-aineita, ostella kastikkeita, mausteita, uudenlaisia pastoja, oliiviöljyjä, mauste-etikoita, kaikenlaisia suolaisia keksejä ja juustotankoja. Varsinkin reissuista roudaan ruokamatkamuistoja. Ajatuksena, että ne ovat paljon parempia kuin muoviset Vapaudenpatsaat kirjahyllyn reunalla tai turhanaikaiset, tyhjänpäiväiset poronkuvilla koristellut tyynyt tai  muu turistikrääsä, jolle ei kotona ole paikkaa ja jotka kotona näyttävät enemmän kuin typeriltä. Mutta kummastipa noita ruokatarpeitakin on kaappeihin ja hyllyille kertynyt!

Näiden hamstrattujen ruoka-aineiden (etupäässä kuiva-aineiden) määrää on nostanut sekin, että nykyään pehtoori käy meillä arkisin kaupassa, mutta haluan itse aina välillä käydä katsomassa, mitä uutta valikoimiin on tullut ja ostamassa muutakin kuin niitä “pakollisia”, siis muutakin kuin niitä juttuja, joita muistan lappuun kirjoittaa. Pehtoori kun nyt ei varsinaisesti kaupassa inspiroidu tai uutuuksista innostu. Siispä käyn ostamassa kaikenlaista mukavaa ja erikoista “varalle”, höysteeksi jne. Näiden seurauksena mm. pakastimessa on maustettuja scampeja ja monenlaisia sorbetteja, jääkaapissa erikoisia vihanneksia ja pororouhetta, neljänlaista soijaa ja tonnikaloja varmaan kaikki merkit mitä Oulussa on myynnissä, jauhokaapissa ohra-riisi-sekoitusta, pitkiä ja pätkiä, luomu- ja ruispastoja, villiriisiä ja muscovite-sokeria. Ja hillot, maustetut hunajat ja erilaiset teet sekä erikoiskahvit ovat osa tätä kaapintäytykettä ja kokeiltavia, joita on nyt kertynyt liiankin kanssa. Niinpä viikonlopun Helsingin reissulta (lue: Stockan herkusta ja Vanhasta kauppahallista) toin vain muutaman pikkiriikkisen purkin ja pussin.

Sitten on vielä kerrottava, että ei ole mitään määrää lautasliinoilla, joita olen ostanut kun olen “saanut halvalla” tai  “tällaisia ei löydy mistään muualta” tai “näitähän tarvitaan aina” tai “juuri nämä ovat aivan täydelliset kalapäivällisille” jne. On siis juhlavia, punaruutuisia, pihakalusteisiin sopivia, viininmaisteluihin, italialaisiin illallisiin, vihreitä, raidallisia, Afrikasta ostettuja, rapuaiheisia, liinoihin sävytettyjä ja Tampeeen Keittiöelämästä roudattuja. Siis niitä on. Ja sitten on niihin sopivia kynttilöitä, ohuita, paksuja, kukkakynttilöitä, tuikkuja, tonttuja,  tuoksuvia ja tuoksuttomia. Ostettu Helsingistä, Napapiiriltä ja Roomasta. Pentikiltä ja Tiimarista. Epäilemättä monesta eri paikasta.

Kesän vieraskestikauden päätyttyä tein päätöksen, että uusia erikoispurkkeja, lautasliinoja ja kynttilöitä ei ole lupa ostaa ennen kuin olen kuluttanut vanhat loppuun. Sillä seurauksella, että meillä on viime aikoina syöty mitä merkillisimpiä ruoka-aineyhdistelmiä. Aina olen harrastanut sellaisia kaapintyhjennysruokia (mitään kun ei raskisi heittää pois niin mieluusti sullon patoihin kaikenlaista; aurinkokuivattuja tomaatteja tai anjoviksia, sämpylöihin vaikka viiden jauholaadun sekoitukset ja lisäksi vielä aamuisen puuron jämät, ehkä vähän pähkinöitä tai vaikka tummasuklaalevyn loput). Meillä on perhe jo aika päiviä sitten lopettanut kyselyn tyyliin “mitä tässä jälkkärissä on kun maistuu niin erikoiselle ja hyvälle?” –  Todennäköisesti siinä on rahkaa, ehkä sitä Tertin kartanosta ostettua ruususokeria vai sittenkin vanilja-aromia jota oli Stockalla joulumyynnissä, … marjoja tai sitten ei, hedelmiä, ehkä. Mitä hedelmiä? Heaven knows.

Tänäänkin yksi tällainen koottu ruoka. Ostin viime viikolla pieniä mini-kesäkurpitsoja (sellaisia sormen kokoisia) ja kiehautin ne suolalla maustetusssa vedessä. Valutin ja kääräisin ympärille viipaleen pancettaa (viimeinen myyntipäivä kun siinä paketissa näytti umpeutuneen jokunen aika sitten). Pancetta on tähän parempi kuin pekoni, on miedomman makuista, eikä niin rasvaista. Ja sitten vuoka hetkeksi (n. 5 min. ?) kuumaan uuniin. Maistuivat bataattisoseen (jonka sekaan olin sekoittanut vuohenjuuston jämät, vinkki saatu Karilta, kiitos vain) ja ruokaisan salaatin kanssa. (kuva suurenee klikkaamalla)

Ruoasta puheenollen – jos kiinnostaa – klikkaile Rotisseur-sivulle, jossa on kuvat viikonloppuna nuori kokki -kilpailuun osallistuneista  ja kaikkien ruoka-annoksista. Kovin ovat samannäköisiä maailman eri laitojen kokkien tekemät annokset. Trendejä voit näistä kuvista katsella KLIKKAA

Ja sitten vielä tuohon tapaani ostaa  ”varalle”: sama koskee huulipunia ja parfyymejä (miten tuo sana taipuu!! ???). Lentokenttien tax freet saavat minut aina sekoamaan tuoksujen kanssa. Minulla on ainakin puoli tusinaa aloitettuja (useimmat Giorgio Armanin) parfyymeja ja ainakin kymmenen huulipunaa. Niitä on käsilaukussa, repussa, salkussa, töissä ja kotona kirjoituspöydällä, mökillä, meikkipussissa. Näitäkin koskee sama ostokielto: ei uusia ennen kuin entiset on finito! Ei siis tarvitse ihmetellä jos tuoksun jollekin sekamelskalle ja hymy on merkillisen värinen.

Kapitulin installaatio-tilaisuuden aluksi oli nuorten kansainvälisten kokkien palkintojenjako. Yli 20 maasta kansallisen kisan voittaneiden nuorten kokkien joukosta Rotisseur-järjestön tuomaristo oli valinnut parhaaksi Etelä-Afrikan, Saksan ja Kanadan  edustajat. Kaksi kolmesta oli nuoria naisia. (ks. lähemmin täältä)

Kokkikilpailun tulosten jälkeen alkoi melkein sadan käädyn saajan instsallointi. Crowne Plazan juhla/kongressisali oli liian pieni tilaisuutta varten, ihmisiä joutui seisomaan ja happi oli loppua jo alkumetreillä. Vaikka installointikaava oli lyhyempi kuin Oloksella viime vuonna, tuntui että kestää aika kauan… Kun me emme salin perältä (ei auditoriota – siis ei päästy näkemään pukuja) juurikaan nähneet mitään, livahdimme ulos tilaisuudesta heti kun ystävämme M. oli ritariksi lyöty.

Installoinnin jälkeen oli cocktail-tilaisuus, jossa  ehdimme vihdoin hetken ystäviä tavata ja jutella. Taittingeria ei tarjoilussa säästelty, mutta meillä jo edellinen ilta ja lounas juhlittuna ja koko ilta edessä joten oli jopa lisäshampanjasta kieltäydyttävä!

Illallisella plaseeraus oli tehty voutikunnittain, joten olimme tuttujen oululaisten  kanssa gourmetista nauttimassa. Oulun voutineuvoston Bailli  (= puheenjohtaja) ja puolisonsa, joiden kanssa kapitulissa tuli paljonkin yhdessä oltua ja kuljettua, olivat lähimpänä pöytäseurana. Pehtoori ja Baillin puoliso, jotka olivat jo eilen ryhtyneet miettimään, miten saisivat hekin käädyt ja minkä arvoiset heille kuuluisivat, jatkoivat kehittelyä. Avustava väki voisi saada Vileda tai Wettex -käädyt?  Joku käytti sanaa säälikäädyt? Ei, ei sellaista… Mutta lystiä meillä oli.

Illallisen aluksi pohdimme myös, kuinkahan lähes viidensadan hengen illallistarjoilu sujuu; ovatko ruoat lämpimiä? Miten viinienkaadon ja viiden ruokalajin rytmittäminen onnistuu?  Hienosti onnistui! Oli merkillisen juhlavan näköistä kun parikymmentä tarjoilijaa yhtäaikaa lähtivät keittiön ovesta jonossa jakamaan juomia ja sitten lautas- ja annostatarjoiluna kaikkia ruokalajeja. Timing toimi loistavasti. Illallinen oli kolmessa tunnissa ohi.

Ja mitä söimme? 60-luku teema jatkui. Jääkellarin lohta sinappikastikkeen kanssa. Luulen, että kastike oli Eero Mäkelän  resepti graavikalalle. Kovin tutun oloinen se joka tapauksessa oli. Ko. resepti* on meillä ollut vuosikausia (vuodesta 1999?)  käytössä, liki kyllästymiseen asti. Mutta jääkellarin lohi oli hyvää, erilaista kuin Oloksella, jossa siihen ihastuin ikihyväksi, mutta hyvää oli Helsingissäkin. Ja yksi parhaista ruoista koko viikonloppuna oli lampaankääpäkeitto. Harvinaista herkkua, liekö olen koskaan ennen syönyt? Pääruokana oli tournedos. Ei erikoista, mutta se oli kypsä, kuuma ja murea. Peruspihvi ja sen kanssa tarjottu Château Angludet 2005 Margaux oli aatelisviini, jossa oli luonnetta ja hienostunutta voimaa. Koko kapitulin paras viini.

Pala mustaleima-emmentalia ja lopuksi valkosuklaamousse hillakastikkeella ja suklaajäätelöllä takasivat sen että vielä tänäänkin on umpikylläinen olo. Valtavassa ravintolasalissa iloinen puheensorina ja maljojen nostelu kertoivat iloisesta ruoanystävien ja -ammattilaisten juhlavasta mutta välittömästä tapaamisesta.

Illallisen jälkeen oli vuorossa tanssit 60-luvun tyyliin. Hetken mietimmekin, mutta toisaalta…. Kävimme hyvästelemässä tuttuja, kiersimme porukasta toiseen, kutsumassa rotissööri-ihmisiä pohjoiseen. Seuraava kapituli on helmikuun alussa Kuusamossa ja Oulun voutikunnan jäseninä me tietysti markkinoimme tapahtumaa. Toivottavasti mahdollisimman moni Helsingin kapitulissa ollut tuttu paistinkääntäjä tulisi myös Rukalle, jossa teemana on karhu.

Me siis lähdimme juhlasta jo kymmenen jälkeen, mistä toisiamme pehtoorin kanssa aamulla pitkän hyvän – kylläisen!! – yöunen jälkeen kiittelimme. Nälkä ei ollut vielä aamullakaan, mutta hotellin aamiaisella kahvilla kävimme (brunssikin olisi ollut puolelta päivin Finlandia-talossa, mutta ei koskenut meitä) ja sitten kävelylenkille Töölönlahden rantaan ja kohti kasvitieteellistä puutarhaa. Raitis ilma ja liikkuminen oli hyväksi. Ja vihdoin minulla oikea kamera mukana. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Kapitulin tapahtumiin otin vain pikkukameran (iso ei todellakaan mahdu iltalaukkuun!) ajatuksella “saahan tälläkin kelpo otoksia”. Höpö., höpö, minä ainakaan en osaa ottaa. Siis harmittaa aika lailla että ei ole illoista ja eilisestä lounaasta kunnon kuvia (esim. tuolla ylhäällä!). Ei kapitulivieraista (-ystävistä) eikä niistä monista herkuista, joita maistelimme.

Eilisen lounaan jälkiruoka. Lounaan paras juttu. Kuohkea vadelma-charlotte ja sen kanssa Asti Cancia. Hmmm… Perfetto!

Perjantai-illan buffeen kohokohtia olivat hummeriterriini ja kurkkurelish sekä hyytelöity hanhi.

No niin, tänään iltapäivällä Finnairin kuljettamana laskeuduimme kovin sateisen Oulun lentokentälle. Juniori oli vastassa ja nälkäinen: “Laitatko poronkäristystä ja pastaa?” Todellakaan minua ei olisi huvittanut ryhtyä kokkaamaan saatikka syömään, mutta mukava kun nuoret ruokaa odottivat ja heille se maistui. Siinäpä se iltapäivä kului. Nyt orientoiduttava hiljalleen kohti arkea. Juhlan jälkeen arki on taas hyväksi.

________________________________________________________________

*Sinappikastike graavilohelle ja salaateille
2½ dl sinappia
1 dl sokeria
1 dl valkoviinietikkaa
suolaa & valkopippuria
½ l maissi- tai auringonkukkaöljyä
Sekoita muut aineet paitsi öljy. Anna seistä puolisen tuntia, jotta sokeri
sulaa. Vatkaa sauvasekoittimella. Lisää lopuksi öljy nauhana sekaan.

Kalaasit ohi. Väsyneitä, mutta tyytyväisiä olemme. Ruoka maittoi kaikille. Ja viini ja seura. .

Kalaa suolakuoressa oli menestys. Tässäpä resepti:

Kalaa suolakuoressa

1 kg karkeaa merisuolaa
3 munanvalkuaista
1 kokonainen siika suomustettuna
tillinippu, valkopippuria
1 sitruuna

Vispaa munanvalkuaisiset kevyesti ja sekoita merisuola joukkoon. Laita tillinippu kalan vatsaan ja mausta kala valkopippurilla. Viipaloi sitruuna. Laita uunipellille parin sentin kerros suolaa, sen päälle sitruuna viipaleet, sitten kala ja taas sitruunaviipaleita ja peitä kala lopulla suolalla.  Kypsennä kalaa 220 c kiertoilmauunissa 40 minuuttia. Riko suolakuori ja nauti. Tarjoile yrttikastikkeen kanssa.

Yrttikastike

1 ruukku rucolaa
2 ruukkua basilikaa
2 dl rypsiöljyä
2 tl merisuolaa myllystä

Hienonna ainekset sauvasekoittimella tasaiseksi kastikkeeksi.

Yrttikastikkeen vaihtoehtona oli Minttusalsa. Sen resepti oli torstain Hesarissa, löytyy myös linkin takaa. Molempi parempi.

Vielä yhdet kesäruokajuhlat on edessä. Mutta huomenna töihin, – hyvä niin.