Hrvatska pošta

Hrvatskan postia vielä. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska. Siitä siis johtuu, että autojen kansallisuustunnuksena on RH (= Republika Hrvatska eli Kroatian tasavalta). Kroatian kieli on hyvin konsonannttistaHyvin slaavilaiseltahan se kuulostaa, mutta on jotenkin soinnillisempaa kuin venäjä.

Nyt kuvakansioita on yhteensä viisi, niiden ”kuvatekstit” on paljolti täällä blogissa. Kansioissa ei ole ollenkaan ruokakuvia, teen niistä sitten erillisen postauksen joku ilta.

KUVAKANSIOT TÄÄLLÄ

Kansioiden ”kuvatekstit” ovat oikeastaan viime viikon postauksissa, ja kansioissa on paljolti sellaisia kuvia joita en tänne blogiin laittanut, joten uusia näkymiä on.

Hautausmaakuvia siellä tietysti on. Kävimme yhteensä viidellä (?) hautausmaalla ja Bosnia-Hertsegoviniassa kuvasin niitä bussin ikkunastakin. Mostarin islamilaisella hautausmaalla huomioni kiinnitti tapaan joka poikkeaa krisitillisistä hautaustavoista: hautakivi on hautapaikan etuosassa, eikä takana. Se on ”julkisivu” jonka takana saattaa olla kukkia, ja tuolla aika usein olikin.

Mostarin kuvat 

Dubrovnikin kuvista on erikseen sanottava se, että kun kiersimme korkealla vanhan kaupungin muurilla, joka on noin pari kilometriä pitkä ja jonka varrella on paljon portaita, Pehtoori sanoi, että muut kuvaa täällä merelle päin ja sinä muurien sisälle. No tietysti! Pääsi korkealta näkemään kaupunkilaisten elämää, meri oli sinistä niin kuin muuallakin. 😉

Muurilla jäin kuvaamaan katselemaan pyykkejä, alhaalla käveleviä ihmisiä ja heidän varjojaan, kattoja, paljonko lopultakin oli uusittuja, enin osa. Ja sitten yhden koulun kohdalla en millään malttanut olla zoomailematta luokkaan, jossa näin opetuksen olevan menossa.

Dubrovnikin kuvat

Kahden viimeisen päivän ohjelmassa oli patikointi aamupäivällä, Makarskassa käynti ja ilapäivän loput biitsillä. Noiden päivien ja paluumatkan kuvat ovat viimeisessä kansiossa.

Loman viimeiset päivät 

Jokainen kansio taitaa päättyä auringonlasku kuvaan. Ne olivat kyllä hienoja, ja olimme nimenomaan varanneet huoneen merinäköalalla. Muuten hyvä, mutta meidän kohdalla kasvoi komeaakin komeampi sembra- tms. mänty. Niinpä sitten kuvailin tuolilla seisten ja puuta kiertäen, – parvekkeemme oli onneksi aika leveä. Ja parina iltana kapusin hotellin katollekin puoliseitsemäksi. Joten auringonlaskuvia on kymmeniä. 😀

 

Krotian matkan kuvakansioita…

Reissukuvia Kroatista olen perannut ja muokannut, melkein kaikki on jo jotensakin valmiina, mutta tänään julkistan vasta kaksi kansiollista. Keskiviikkona ehkä loput.

Igrane oli siis meidän hotellilta pari kilometriä pohjoiseen ja se sen lähiympäristö oli meidän tutustumiskohteina perjantaina mennessä ja lauantain lenkillä. 1990-luvun alussa pahoin tuhoutuneessa kylässä jäljeenrakennus oli pääosin tehty. Kylä on vuoren rinteessä ja muutaman sadan asukkaan talot ja pari hotellia ovat kiertyvät rannan ympärille.

Biokovon luonnonpuistossa oli vaarallisempaa ajaa autolla kuin patikoida. Kuvista ehkä välittyy tien jännityskertoimen korkeus.  Me emme ajelleen saatikka patikoineet ihan huipulle (yli 1700 mpy), mutta päivän saimme vuoristoreissulla kulumaan. Alla olevassa kuvassa näkyy Vosacin huippu, jonne kapusimme.

Istahda penkille, klikkaudu kuvasivustolle ja nauti Dalmatian rannikon valosta ja Biokovon vuoriston komeudesta.

KLIKKAUDU TÄSTÄ 

 

 

Puolimatkan ”krouvissa”

Kotiinpaluun päivä.

Kaikki sujui soljuen, hyvällä sykkeellä, kiireettä ja ajallaan, – aina Helsinki – Vantaalle asti. Täällä oltiin etuajassa puolineljän tienoilla, mutta sitten oli edessä pitkä ilta. Oulun kone lähtee vasta yhdeksältä. Meneehän se perjantai-ilta näinkin.

~~~~~~~~~~~~~~

Tänään oli ensimmmäinen pilviharsoinen aamu, ja täysi kuu möllötti aamuvarhain suoraan parvekkeelta katsellessa.

Lennon lähtöaika Splitistä oli puoleltapäivin, ja koskapa meillä oli mm. vuokra-auton palautus, olimme päättäneet lähteä varman päälle hyvissä ajoin. Lähdimme ennen kahdeksaa ajelemaan pohjoiseen. Makarskan jälkeen alkaa moottoritie pohjoiseen, ja menimme sitä, emmekä rantatietä. Hiljaisuus oli merkillistä, ei juurikaan liikennetä. Mikä oli tietysti hyvä.

Palautimme auton, ja kaikki jatkui edelleen sujuvasti. Kentän muutamasta pienestä duty free -shopista löytyi Apsulle tuliainen, BO:n seuraaviin juhliin mustaa tryffeliä ja kodin herkkuvarmuusvarastoon erinomaista kroatialaista suklaata (Bajadera) ja Maraschinoa. Nyt on jälkkärikastikkeisiin tulossa uutta makua.

(Tunneli läpi Biokova-vuoriston, 4280m)

Norwegianin lento lähti 20 minuuttia etuajassa ja lennolla vielä 10 minuuttia lisää aikataulun edelle. Ihan merkillistä; me ollaan kyllä totuttu melkoisiin myöhästymisiin (esim. vrk) ja nyt sitten lento kesti nippa nappa kaksi ja puoli tuntia. Kyllä Euroopassa reissaamisella on puolensa.

Ja kyllä, kyllä me voidaan lähteä Kroatiaan uudelleenkin. Se ON tavattoman kaunis maa, siellä on hyvää ruokaa, paljon nähtävää, ainakin nyt oli mitä mainioin sää, siellä on meri, siellä on vuoria. Palvelu oli joko todella ystävällistä tai sitten olematonta. Kaikki eivät tervehdi, mutta ne, jotka tervehtivä, tekevät sen lämpimästi. Se on edullinen, ainakin ruoan ja viinin osalta, shoppaamassahan me ei käyty. Mitä nyt jääkaappimagneetit, dieseliä (vuokra-autoon tuli yhteensä 700 km, litrahinta noin euron, kulutus meidän Skodalla 4,4, l dieseliä/100 km),  skumppaa ja hedelmiä hotellihuoneeseen, eipä juuri muuta.

Kyllä me oltaisiin samoissa keleissä saatu toinenkin viikko vielä kulumaan: olisi käyty saarilla ja Splitissä, Krkan putouksilla, menty toisen kerran Biokovoon, rusketuttu vielä lisää. Toisaalta tuntuu hyvältä, että ollaan jo matkalla kotiin.

Semminkin kun Kroatiassakin jo viilenee, ja Apsu on tulossa huomenna käymään.

Nyt portille, toivottavasti meillä on jatkolento.

Huomenna lisää kuvia! Adios.

Koko päivä Kroatiasta nauttimista

Olimmehan me ajatelleet tällä(kin) Adrianmeren rannan reissulla käydä tutustumassa Spilitiin, käydä siellä katsomassa historiallisia nähtävyyksiä, hankkimassa Apsulle tuliaisia ja muutenkin kiertelemässä ja katselemassa kroatialaista kaupunkielämää.

Jo eilen – aika lailla yhtä aikaa – olimme molemmat tulleet ajatuksiin, että miksipä lähteä autoon istumaan, kun kerran voi patikoida vuorilla, kävellä Makarskan rivieralla ja nauttia iltapäivän auringon viime tunneista hotellin biitsillä.

Näin siis viimeinen Kroatian viikkomme päivä on kulunut.

Patikkareitillä olimme jo ennen aamuyhdeksää ja meillä olisi kyllä muutama huomautus paikallisille patikkakarttojen tekijöille ja reittien merkitsijöille. Eivät ole ihan priimaa saaneet maastoon aikaiseksi.

Tänään kuten edellisinäkin päivinä totesimme, että ensin on itse löydettävä reitti jonnekin 200 mpy korkeudelle, ja sitten alkaa tulla viittoja ja merkkejä. Täällä merkit on maassa, kivissä. Jos niitä ylipäätään on.

Mutta kyllä me tänäänkin kolmisen tuntia saimme tepasteltua, noustua melko korkealle, ihan patikoinnin makuun pääsimme. Tänään reitillä vain yksi kiltti koira ja yksi käärme. Ja kesälomamökkiasutusta, jollaista on nähty vuorilla muinakin päivinä.

Ja pääsimme kuin pääsimmekin 1000-luvulla tehdyn Pyhän Mihovilan kirkon eteen. Pieni keskiaikainen kappeli oli kiinni, oven ikkunasta kuvasin sisälle…

Ja sitten: ainakin minulle ennätys: kuka on onnistunut suomalaisella (tai missään muulla) maaseudulla kuvaamaan yhtä aikaa, yhteen kuvaan (toki laajakulmalla) neljä eri kirkkoa? Minä kuvasin tänään. Kunhan pääsen kotikoneelle muokkailemaan kuvia, laitan näytille. Neljä!

 

 

Puolenpäivän jälkeen piipahdimme hotellissa suihkussa, vaihtamassa turistikamppeet päälle ja lähdimme Skodallamme kohti Makarskaa. Kroatiassa on oma Rivieransa. Enpä sitäkään tiennyt ennen tätä reissua, ja Makarska on sen viehättävä pääkaupunki. Lomakaupunki, turistikaupunki, kalaruokaravintoloiden kaupunki. Meren ja vuorten katveeessa kaunis kaupunkin, jossa on pienvenesatamansa ja rantapromenadinsa.

Siellä vietimme iltapäivän (kuvasin paljon, mutta jostains syystä tämä reissu/mökkiläppäri ei pura kaikkia otoksia, joudutte odottelemaan ensi viikkoon….) Mutta sielläkin näkyi, että sesonki on lopuillaan. Hiipuvaa, leppoisaa lomatunnelmaa Kroatian Rivieralla.

Rannan tuntumasta löysimme hyvän Adriatic-ravintolan, jonka terassilla taisimme syödä reissun parhaan ruoan.

Ja illansuussa jäähyväiset Adrianmerelle. Uin pitkään, kelluin, katselin taivaalle, ja totesin, että onneksi sääennuste oli tänäänkin ollut turhan pessimistinen. Ei mitään iltapäiväkuuroja. Koko viikon on ollut ihan ideaali keli patikointiin, liikkumiseen, kaupunkiretkeilyyn, mutta myös rantaelämään. Selkeä taivas, tyyntä, +22 C – +24 C joka päivä. Ihan huippua. Opas kertoi kesällä viikkoja jatkuneesta helleaallosta, jolloin lämpötila ei laskenut alle +35 asteen. Sellainen ei ole kaupunkilomalle ja/tai patikoinnoille oikein otollista. Nyt on ollut. Kroatian syksy on ollut suosiollinen.

Tähän kaikkeen palaan vielä, nyt pakkaamaan. Aamulla ajelemme kohti Spilitiä, josta lento Helsingin kautta Ouluun.

Hotellipäivä – patikointia, auringonpalvontaa, hyvin syömistä

Loma alkaa olla lopuillaan.

Eilinen ja toissapäiväinen ovat kuluneet retkillä, eikä varsinkaan eilen juuri liikuttu. Ja me muka on tultu patikkalomalle tänne… Niinpä tälle päivälle tehtiin päätös, että on ”hotellipäivä”. Ollaan ja liikutaan tässä hotellin lähellä. Patikoidaan, vihdoinkin oikein otetaan aurinkoa ja syödään – jotain pientä – hotellilla, eikä lähdetä ajelemaan minnekään. Välipäivä monessa suhteessa.

Melkein hotellin pihalta lähtee patikkareittejä, ja olimme kyllä kuulleet, että opastinkilvet ja -merkit eivät ehkä ole ihan niin justiinsa, mutta rohkeasti lähdimme tarpomaan. Ja aamun parinkymmenen asteen lämmössä otimme heti ”löysät pois” ja nousimme aika tymäkästi pitkin Biokova-vuoriston mukavaa metsätaivalta. Hieman oli reitti hakusessa, mutta edessä vuori ja takana meri, joten tiesimme, ettemme kovin paljon olleet hävöksissä.

Paljon uudenlaisia kasveja, ihania tuoksuja metsässä, hiljaisuutta, liikkumisen riemua. Ja ennen kaikkea valoa ja lämpöä ja uusia maisemia.

Kaikki tuntui ihan täydelliseltä — paitsi yhtäkkiä: keskellä metsää joku iso betonibunkkeri, joka oli ohitettava kapeaa polkua pitkin ja josta alkoi kuulua monen erilaisen ison koiran haukuntaa ja mäjähtelyä häkkejä vasten… Aika kamalasti pelotti… varovasti mentiin, mietittiin, mitä tehdään jos joku koira hyökkää… ja taas betoniseinän takaa kuului kumea haukunta ja verkkojen helinä. Kyllä hiki tuli, eikä ainoastaan ylämäestä johtuen. Onneksi hurtat pysyivät häkeissään. En uskaltanut hidastaa edes kuvaamisen vertaa…

Noin 400 mpy korkeudessa edessämme oli yhtäkkiä hautausmaa ja kappeli. Nyt eilistä tavallisempi hautalehto edessä; meidän kylän hautausmaalle olivat leimaa-antavia valtavat graniittiset sukuhaudat, hautapaaseihin tehdyt kivipiirrokset, muovikukat ja monet, monet ristittömät haudat. Hieman yllättävää minusta.

Hautausmaa ei ollut iso, eihän kyläkään ole. Ja täällä, kuten eilisellä Bornia-Hertsegovinian retkelläkin, olen katsellut, että jokaisella, pienelläkin kylällä on oma hautausmaansa.

Matka jatkui, nyt alaspäin, ja kuten niin monta kertaa ennenkin alaspäin meno on niin paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin kapuaminen kohti huippua. Ja kyllähän se olin tällä kertaa minä, joka yhdessä kohdassa valitsin ihan väärän reitin: siellä me oliivipuulehdoissa liki konttasimme, että pääsimme etenemään. Erätaidot ovat erilaisia Lapin tuntureilla ja Kroatian vuorilla.

Naapurikylä Igrane näkyi hautausmaan nurkalta.

Vuoristossa on paljon perhosia, tänään paljon enemmän kuin sunnuntaina yli 1000 metrissä, sumussa oli.

Alaspäin .. Igrane jo lähellä.

Kaikenlaisia kasveja, … niitä kuvatessa sain aina pidellä taukoja.

Vajaan kolmen tunnin patikan jälkeen olimme takaisin hotellilla, ehjänä ja hyvin liikkuneena.

Ja sitten biitsille. Nyt vihdoin oikein auringonpalvontaa. Rannalla aika vähän väkeä, minä tarkkailin kanssalomailijoita. Tämähän on vähän sellainen kummallinen hotelli, ettei tänne oteta lapsiperheitä, ja erityisesti ”for couples” on tämä. Joten lähes kaikki hotellivieraat ovat pariskuntia, ikähaarukka noin 25 – 80 vee, mutta lähes kaikki pariskuntia. Ehkä ei ole minusta kaikkein fiksuin konsepti, minulla ei olisi mitään lasten telmimistä vastaan, eikä haittaisi vaikka ravintoloissa olisi tenavia, mutta tämä nyt on tämmöinen. Ja varmasti noin 80 – 85 prosenttia on brittejä.

Enin osa hotellikompleksin asukkaista on ns. All inclusive -asiakkaita, – mehän ei olla. Vierastetaan sellaista, ja hyvin ollaan tälläkin viikolla syödäksemme saatu, ja edullisesti vielä, vaikka automaattikattauksiin ei ole paikkoja ollutkaan. Ja tänään olimme päättäneet pitää sellaisen kevyemmän syömisen päivän, ei lähdetä mihinkään, eikä ainakaan buffa-illalliselle mennä.

Ilmoittauduimme Food and Wine -tilaisuuteen, jonka oli määrä alkaa iltaseitsemältä. Söimme päivällä mandariineja, suklaata, viinirypäleitä, suolakeksejä, vähän juustoja ja ratkaisu tuntui hyvältä: mennään illalla viininmaisteluun, jossa on vähän ruokaakin. Ensi lauantaina on meidän viinikerhon Challenge, joten sellaista korkeanpaikanleiriä täällä olemme viettävinämme… 😀

Ja entäs kun sitten menemme hotellin Culinaria-ravintolaan ajatuksena ”pieni iltapala ja muutamien viinien maistelu”. Olimme lukeneet hotellin monipuolista ohjelmatarjontaa kovin huolimattomasti: tällä viikolla olikin ohjelmassa ”Timeless Dinner” ja huomasimme olevamme kuuden ruokalajin illallisen äärellä. Viiniä ei onneksi ollut monia, ei edes ”muutamia” vaan pärjäsimme paikallisella chardonnaylla oikein hyvin. Palaan tähän hyvään ja taas kovin edulliseen fine dining -illalliseen ensiviikon postauksessani. Olimme ihmeissämme, emme pahoillamme.

Nyt on kyllä niin täysi olo, – eihän se ihan näin pitänyt mennä. Mutta onneksi päivällä ei ollut juuri syöty, kuitenkin takana patikka ja pari pitempää uintikierrosta kirkkaassa Adrianmeressä. Kivipohjainen merenranta vaatii uimakengät (löysin Oulun Partioaitasta meille oikein hyvät), mutta vesi on todella, todella kirkas.

Luku noc (~ hyvää yötä), hyvät virtuaalimatkaajat! Huomiseen.

Mostar – bussiretki Bosnia-Hertsegoviniaan

Kuulin äsken kaskaan laulun.

Olimme lyhyellä iltakävelyllä rannan kävelyreitillä, oli vielä aika lämmin, tyven samettinen ilta. Siis vielä lämmin, vaikka lämpöä ei enää ihan helteeksi asti ole riittänytkään. Ja kaskaan laulu. Kroatian syksy on samettinen. Hyvälle tuntuu loma.

Tämän päivän ohjelmassa oli nuorten Pehtoorille tasavuosijuhlareissulla antaman lahjan lunastus: päivän retki Mostariin.

Retkibussi, jossa oli parikymmentä brittiä, tuli hakemaan meidät hotellilta kahdeksan jälkeen. Oppaana oli Verdan, ihan nuoren Tapio Rautavaaran näköinen nuorehko Zagrebissa (humanistisia aineita? historiaa ja englantilaista filologiaa?) opiskellut makarskalainen mies. Hyvä opas oli. Olen ennenkin sanonut  mielipiteeni näistä opastetuista retkistä, ovat ne sitten kaupunkikiertoajoja, Kiinan reissuja tai Alppi-patikoita: ne ovat hyviä! Olennaista on opastus, tarinat, faktat, tieto, kerronta! Varsinkin jos tuo kaikki tehdään hyvin kuten tänään.

Verdan ei saanut opastaa enää Mostarissa, koska oli vaihdettu maata, joten siellä meidän ryhmän otti haltuun bosnikki Almadalia, joka hänkin osasi asiansa. Meillä oli Mostarissa aikaa yhteensä 3½ tuntia, josta oppaan kanssa suunnilleen puolet.

Ja mennen tullen kolmen tunnin ajomatkanaikana Verdan selitti meille Jugoslavian ja Kroatian sekä myös Bosnia-Hertsegovinian historiaa, yhteiskuntaa, elämänmenoa, arkea ja juhlaa.

Ja hän kertoi myös tien rakennuksesta!! Autostrada! Ihan tyhjä! Aamuyhdeksältä ei siellä, eikä sen huoltsikalla ollut ketään. Oikeasti näimme suunnilleen aina yhden auton neljässä minuutissa, eikä huoltsikalla tosiaan ollut ketään!

Eikä onneksi (menomatkalla) tullissakaan. Siellä kun skannataan kaikkien passit (EU:n raja ja pakolaiset!) ja vaikka rajalla on kymmenkunta kopperoa virkailijoita varten, niin niistä vain yksi on käytössä. Politiikkaa tämäkin. Mennessä selvisimme vartissa, tullessa meni melkein tunti. Ja syypäänä italialaiset pyhiinvaeltajat! 😀  Tai siis ei siinä mitään huvittavaa, kerron joskus.

Paljon uutta opin Verdanin jutuista:  Balkanin kansojen ja valtioiden historian pikakurssi oli hyväksi. Illyrit, kreikkalaiset, roomalaiset, ottomaanit,  venetsialaiset, Itävalta-Unkari, natsit, Tito, Milosevic,  — kronologia on nyt suunnilleen tiedossa. Mennyt – ja nykypäivä!! – tulee ymmärrättäväksi kun tietää mitä ja miksi on tapahtunut. Mostarin asema jonkinlaisena solmukohtana, kulminaatiopisteenä, eheytymisen alueena, selvisi.

Sellainen pieni hyvä hyrinä tuli jossain välissä itselle: historiatutkimuksella on tehtävänsä, historiatietoisuus  auttaa ymmärtämään, ehkä antamaan anteeksikin.

Mostarin silta (Stari most) on se nähtävyys, joka Mostarissa kuuluu käydä katsomassa ja kuvaamassa: ihastella sen siroa kaarta, sillalta hyppääviä nuoria miehiä, sen siroutta, insinööritaidon ja arkkitehtuurin suuruutta jo vuosisatojen takaa. Sen sileäksi hioutuneet kivet, alla virtaava turkoosi vesi, islamin ja katolisuuden yhdistävä silta vai erottava raja, on nähtävä, kuvattava? Tokihan minäkin otin siitä kuvia, moniakin. Odotin jonkun miehistä hyppäävän, että saisin siitä kuvan.

Ja lisää turisteilua: Tabacican moskeija on 1500-luvulta. Mietimme, olemmeko ennen päässeet moskeijaan sisälle; islamilaisissa maissa olemme käyneet vain Agadirissa ja Arabi-Emiraateissa …  Agadirissa (2005) oli juuri silloin ramadan, ja siellä islamilainen kulttuuri oli minusta jotenkin ahdistavaa, ihan samoin kuin Dubaissakin.

Marrakeshissa olimme yhden yönkin ja sillä reissulla käväisimme moskeijassa. Tänään siis toinen käynti. Ei tullut minulle mitään pyhyyden tunnetta, ei mitään pyhän paikan kunnioitusta, jollainen saattaa tulla esimerkiksi pienellä, saamelaisten, pyhällä paikalla tai vaikka antiikin temppelin raunioilla. No, mutta nähty on, ja sekin kuului Mostarissa käyntiin. Uskontojen ja kansojen risteyksessä, taistelutantereella.

Ja minäkin kuvasin pommituksissa raunioituneita taloja, luotien ja kranaattien jälkiä seinissä. Ja kuvasin sen pienen kilven, jossa luki ”Don´t forget”.

Tällaisia matkamuistoja basaarin putiikeissa minä en ymmärtänyt. En todellakaan. 70-lukulaiselle humanistille Peace-merkit olisivat olleet paljon houkuttavampia.

Kun kävelimme Titon mukaan nimettyä, edelleen pahoin raunioitunutta, jälleenrakentamatta jäänyttä katua, sattui kohdalle hautausmaa. Pehtoorihan sen ensin hoksasi. Ja vaikkei aikaa nyt niin paljon ollutkaan, oli minun, tietysti, päästävä sinne.

En ole ennen islamilaisella hautausmaalla (pl. esim. Oulun hautausmaan pieni nurkkaus, Hietaniemen hautausmaa etc.), saatikka islamilaisten sankarihautausmaalla käynyt…. Nuorten miesten, enimmäkseen vuonna 1993 kuolleiden hautausmaa se oli. Paljon sellaisia hautoihin liittyviä juttuja, joita en ole ennen nähnyt.

Basaarialueen läpi kulkiessa paikallisopas näytti suositun ravintolan, sinnehän me. Myöhempään ruoka- ja viinipostaukseen siitä kuvat ja jutut. Sen verran voin todeta, että maksoi vain vähän enemmän kuin se Vuittonin  huivi, jonka samaiselta kujalta ostin. Alle 30 eurolla molemmat. 😀

Auringon laskiessa olimme Adriatic Beach -hotellimme pihalla.

Hämmentävä päivä.

Ja minä olen tänään kuullut kaskaankin.

Päivä Dubrovnikissa

Aurinko nousee täällä vähän ennen seitsemää. Idänpuolella on kuitenkin liki 2000 metriin kohoava vuoristo, joten hotellin rannassa aurinko näkyy vasta kahdeksan jälkeen. Olin siis ihan liian aikaisin aamu-uinnilla, mutta eipä se oikeastaan haitannut. Vesi oli lämmintä ja ilmakin jo sen 16 – 18 C. Uin meressä, luonnollisesti.

Eilen illansuussa palattuamme patikalta oltiin muutama tunti altaalla, eikä biitsillä kuten edellisinä päivinä, ja ajateltiin, että taidetaan vastaisuudessakin olla rannassa, eikä enää allasalueella. Rannassa on rauhallista, vain meriveden pieni liplatus kuuluu, eipä juuri muuta. Altaalla näytti allasbaarin viereisessä porealtaassa olevan ihan oma, remakka show´ nsa parilla brittiherralla, joilla toinen toistaan värikkäämmät drinksut kuluivat aika tiuhaan.

Aamiaisen, jossa on kyllä valinnan varaa puurosta ja hedelmistä pannukakkuihin ja valitsemistasi hedelmistä tehtyihin smoothieihin, jälkeen lähdimme ajelemaan kohti etelää. Matkaa rantatietä Dubrovnikiin on reilut 130 km. Liikennettä ei ennen satamakaupunki Plocea ollut nimeksikään, mutta kylä toisensa jälkeen sekä mutkainen, kapeahko, joskin varsin hyväkuntoinen, tie piti ajonopeuden maltillisena (60–70 km tunnissa). Matkaan menikin kaikkinensa pari tuntia yhteen suuntaan. Reitti meren ja vuorten välissä oli hyvin kaunis, joten melkein sen takia kannatti ajella. Tai siis minähän sain vain taas istua kyydissä.

Sesonkiaikana rantatie on kuulemma ihan tukossa, pienet kylät kun ovat täynnä apartementoksia ja B&B-paikkoja ja tustitibusseja ja matkailuautoja ja muita turisteja autoillaan, sekä tietysti paikallinen rekkaliikenne  ja ne kaikki kulkevat rannan ”kasitietä”. Tänään ei ollut tukkoista. Matkalla nähtiin kalanviljelyä ja viininviljelyä ja paikallisten maataloustuottajien myyntikojuja: on mandariinien sadonkorjuun aika. Pikku säkillinen ostettiinkin, –  maksoi sen huikeat 20 kunaa (2,80 €)

Saatiinpa tänään meidän ”käydyt maat” -listaamme yksi uusi valtiokin: Balkanin maiden rajojen järjestelyissä 90-luvun alkupuolella Bosnia- Hertsegovinia sai meriyhteyden, kun Neumin kaupunki ympäristöineen tulivat kuulumaan osaksi sitä. Muutama kymmenen kilometriä ajeltiin BH:n rannikkoa, ja kyllä hiuksen hieno ero Kroatiaan oli havaittavissa: vähän karumpaa, köyhempää, tunkkaisempaa oli näkymä… (ks. kartta yllä: meidän kylä on vähän Makarskasta alas ja siitä sitten rantaviivaa pitkin Dubrovnikiin, välissä pieni kaistale joka kuuluu BH:lle).

Dubrovnikissa olimme puolelta päivin, parkkihalli löytyi helposti ja sitten kohti vanhaa keskiaikaista keskusta. Meidän ”keskiaikakesä” (~ Visby, Tallinna, Dubrovnik) jatkui.

Päivän patikka siellä. Ensimmäiseksi kiersimme kaupunginmuurin, jonka päältä olikin hienot näkymät merelle ja kaupunkiin. Ja jolla reitillä oli eräätkin portaat!

Nyt tuli väistämättä otettua paljon myös niitä lähiksiä, kuvia yksityiskohdista; paljon kauniita yksityiskohtia oli paljon. Yleiskuvissa, erityisesti ylhäältä otetuissa näkyy, miten pahoin Dubrovnik kärsi sodan aikana (loka-joulukuussa 1991 piiritys ja pommitukset ~ yli 500 rakennusta tuhoutui). Uusia punaisia kattoja on enemmän kuin vanhoja.

Paljon nähtiin, katseltiin, kierreltiin ja sitten (vihdoin 🙂 ) hyvä kalaravintola! Meidän ”keskellä-ei-mitään-all-inclusive-hotelli-pikkukylä”-hoodeilla ei gourmet-ravintoloilla leuhkita, joten tänään sitten syömään Michelin-suosituksella varustettuun Dubrovnikin keskustan huippuravintolaan. Ja minulle ”Jokaviikkoinen soppamme” (joka muuten viime viikollakin jäi väliin, mutta korjaan asian kotiuduttuamme). Kermainen rapukeitto, ah, onnea. Ja pääruoaksi minulle lisää rapuja, Pehtoolille herkkuaan ´sea-bassia`. Paikka oli hieno, palvelu erinomaista, samoin ruoka ja viihdyimme hyvin, kunnes naapuriin tuli kahdeksan hengen amerikkalainen-risteily-botox-naiset-macho-miehet -seurue pitämään melkoisesti meteliä. Onneksi olimme jo lähdössä.

Paluu samaa reittiä, aurinko oli jo laskenut kun olimme hotellilla.

(Runsasta kuvasatoa perkailen ja julkaisen sitten kotosalla…)

 

Tämä ja muutamat muut pyykkinarulliset kiinnittivät huomioni: katsokaapas miten järjestelmällinen nuori (?) mies (tai äitinsä) pyykkien ripustuksessa! 😀

 

Morsian Stradulla. Kiiltäväksi kulunueella vanhan kaupungin pääkadulla.

 

Biokova(n Vosac 1442 mpy) huiputettu

Sunnuntaiaamuun herättiin hieman repaleisen yön jälkeen. Minähän se kuvailin yhden jälkeen yöllä kuuta. Mutta en kuitenkaan ollut se, joka ensimmäisenä häiriön aiheutin: pihalla, pari kerrosta alempana kun on pingispöytä ja neljä nuorta olivat baarista palatessaan keksineet ruveta pelaamaan… Heittäydyin kukkahattutädiksi, tai paremminkin pyjamapatikoijaksi, joka kävi parvekkeelta varovasti huhuilemassaa ”Hey you, we try to sleep!” Vähän auttoi ja muutama minuutti myöhemmein joltain toiselta parvekkeelta käytiin komentamassa reippaammin,… ja nuoret häipyivät jonnekin. Onnistuimme mekin nukahtamaan uudelleen.

Mutta minä – taas kerran – mietin, miksei kukaan opeta nuorille ja sitä kautta myös aikuisille, että hotelleissa on paljon ihmisiä, joista moni haluaisi nukkua, ja että käytävillä ja parvekkeilla – tai pihalla pingispöydillä toisten parvekkeiden alla – ei meuhkata yöllä. Tästä voisin kirjoittaa, kukkahattutäteillä, närkästyä, tapakouluttaa, kasvattaa paljonkin! Mutta nyt olkoot!

Aamulla reppujen pakkaus: meillä mitään karttoja ole, mutta kohti Bionovan vuoristoa! Onhan meillä kokemusta kartatta patikoinnista mm. Madeiralta. Huoh! EIkö ihminen koskaan opi!?

No mutta lähdimme jo yhdeksän aikaan, joten aikaa pieniin harharetkiinkin oli…

Siispä liki Makarskaan asti ajoimme ja sitten kohti Biokovan vuoria. Nyt kun olemme siellä käyneet, siellä ajelleet, siellä patikoineet on kunnioitus noita takana olevia vuoria kohtaan ihan erilainen kuin ennen tätä  päivää.

Näimme pahoja pensas/metsäpalojen jälkiä…

Toki täälläkin on jo ruska. Varsinkin jos noustaan yli tuhanteen metriin…

Mutta olihan siellä korkealla viljelyksiäkin. Ja muutama talo/viljelys, joita minä ihmettelin kovasti.

Ja sitten me vain tepasteltiin. Yhä ylemmäs, tavoitteena nähdä kauas, ehkä Italiaan asti. Tavoittehan täytyy olla, … pilvet hieman varjostivat tunnelmaa, mutta kylmä ei ollut, ei tuullut kuten usein tunturissa, oli hiljaista, hienoa. Olin iloinen, että olemme oppineet etsimään reitit vuorille, oppineet liikkumaan korkealla, oppineet arvostamaan mahdollisuutta liikkua ja nähdä. Kokea ja kavuta.

Matkalla tuonne puistoon tie oli hirveä, pelottava. Minä en käyttänyt ajo-oikeuttani.

Ihan annoin luottokuljettajan hoidella sompailut, totta puhuen, eipä hänkään ollut ihan rentona näillä teillä.

 Näköalapaikoilla pysähtelimme…

Sumu alkoi yli 1000 metrin korkeudessa jo olla läsnä.

Ja kun aloitimme varsinaisen patikan kohti Vosacin (1422 mpy) huippua, oli pilviä ja sumua jo paljon. Reitti ei huono, ja ylös pääsimme.

Me eihän me merelle asti nähty. Silti kannatti.

Kuvia on paljon lisää, myös ”kotimatkan” eksymisreitiltä, mutta nyt en enää kykyne mitään muokkailemaan ja liittelemään, joten matkakertomus paikkaantunee Oulussa ensi viikolla.

Huomenna aamu-uinnin jälkeen aie lähteä kohti Dubrovnikia…

Kylästä toiseen Adrianmeren rannalla

Kuvassa on Igrane. Tämä näkymä on meidän hotellilta päin, parvekkeeltamme tämä naapurikylä näkyy hyvin. Siellä on kolmisensataa asukasta, muutama kauppa, kuppila ja ravintola sekä TUIn toinen hotelli. Se on meiltä reilun kolmen kilometrin päässä, ja ylhäällä näkyvä kirkko vielä vähän kauempana. Kirkko on 1600-luvulta, ja se, kuten lähes koko kylä, vaurioitui sodan aikana. Punaiset uudet katot ja seinissä näkyvät uusien muurauksien jäljet kertovat jälleenrakennuksesta, tuhojen korjaamisesta.

Meidän tämän päivän omassa ohjelmassamme oli kävellä tuonne. Meidän kylän nimi on Zivogosce (mitään tajua miten se lausutaan). Ja hotellimme on Sensimar Adriatic Beach. Hotellin vieressä on fransiskaaniluostari, takana Biokovon vuoristo ja kansallispuisto, edessä Adrianmeri ja Bracin saari, joka tekee lahdenpoukamasta suojaisan. Iltapäivällä meri ihan rasvatyyni.

Lauantaiaamun lenkillä huomasimme että granaattiomenat ovat pian kypsiä….

Kirkkotarhasta oli kaunis näkymä pohjoiseen.

Kirkko on restauroitu, mutta viereinen ”pappila”? on vielä raunio.  Mutta rauniollahan mieheni on tottunut kanssani kulkemaan…. 😉

”… jos mietit, miten mut tavoittaa, se riippuu, mihin riippumaton ripustan.” Mikael Gabrielin biisi soi mielessä väistämättä tällä kohtaa.

Ignaren rantapromenadilla oli ”myymäläauto”. Miehellä oli peräkontissa hedelmiä, vihanneksia, sipuleita,… ja  äkkiä vaaka ja kassa etupenkiltä auton katolle, kun joku turisti innostui ostamaan reilut pari kiloa tuoreita, makeita, isoja viinirypäleitä. Satsi maksoi 40 kunea ~ noin 5,60 euroa.

Vähän täällä on jo sellainen off season -fiilis. Aika moni kuppila oli kiinni, mutta turisteja, englantilaisia, on sentään aika paljon.

Tämä kuva taas on otettu Igranesta kohti meidän hotellia. Ja takana näkyy luostari.

”Puolenpäivän prosecco” on meidän reissuilla jo käsite. Tänään oltiin jo reilusti iltapäivän puolella kun proseccon hotellin parvekkeella nautimme ennen kuin lähdimme rannalle viettämään biitsi-iltapäivää. Ja uimaan!

Rannalla mahtavan rauhallinen tunnelma, eikä vähäisin syy rauhaan ole siinä, että meri on tyyni.

Tälle illalle meillä oli varaus Grand Mare Grilliin, hotellikompleksin erilliseen ravintolaan, – eilisen buffaillallisen jälkeen halusimme jotain ihan muuta. Teen näistä kaikista ruokakokemuksista kotosalla erillisen postauksen, mutta jo tässä vaiheessa voin sanoa, että tänään oli parempi kokemus kuin eilen. Ja aamiainen tänään! Wuhuu!

Aurinko laskee täällä puoliseitsemän tienoilla, nopeasti. Ja meidän parvekkeen edessä on joku hiton puu! No ehkä se sittenkin sopii kuvaan…