Miljoona-tietokilpailu

No nyt vihdoin tietokilpailu liittyen blogin 10-vuotiseen historiaan ja miljoonan käynnin ylittymiseen. Mietin kauan millaisen kilpailun rakennan, ja päätin lopulta, että kun tänä kesänä jäi kesäkuvakisa pitämättä, niin tämä on nyt yhden sortin versio siitä. Siis ”matka blogiin”. Vakiseuraajille ja tutuille tämä on varmasti aika helppo, mutta ei pitäisi olla mahdoton ei-oululaisille, eikä sellaisille, jotka eivät minua ”livenä” tunne. Blogia kyllä tarvitaan vastauksiin. Googlea, sukulaisia, kavereita ja kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää. Ja KAIKKIEN osallistuneiden kesken arvotaan yksi kolmesta palkinnosta (kuvat palkinnoista tulevat myöhemmin…).

Ensimmäinen palkinto arvotaan siis kaikkien osallistuneiden kesken. Ja se on 10 kappaletta postikortteja kuvistani.

Kaksi muuta palkintoa ovat

  1. palkinto: joko kalenteri Oulusta tai ruokavuosi-kalenteri. (Tämän palkinnon postittelen vasta joskus joulukuun alussa, jolloin nuo valmistuvat. )
  2. palkinto: joko viinin lämpömittari tai 10 kappaletta postikortteja kuvistani.

Alla 12 tehtävää, joiden kuvat eivät ole  missään aikajärjestyksessä. Mukana on ihan poikkeuksellisen paljon kuvia minusta ja perheestä, mutta olkoon kuvakavaldi myös matka näihin blogivuosiin..

Tiedätkö tai arvaatko, 1) mistä kuvat ovat ja 2) mitä kuvassa on? Siis paikka ja rakennuksen ja/tai henkilöiden nimet tai mitä nyt kysymyksessä kuvan yhteydessä lukeekaan. Jos kysytään ajankohtaa niin riittää arvioksi esim. ”kesä 2016”.

Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 2 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään.  Maksimipistemäärä on 21.

Lähetä vastauksesi viimeistään lauantaina 22.9. minulle osoitteeseen reija at satokangas.fi. Ja laita samalla tämän postauksen alle kommentti osallistumisestasi, jotta kaikki näkevät, ketkä osallistuvat. Äläkä ota turhan vakavasti, osallistuminen on tärkeintä. Minulle mukava juttu jos yritätte vastailla…

Jäänpä innostuneena odottelemaan vastauksia!

Miljoona-kilpailu on julkistettu!

Kuvakaruselli alla. Voit pysäyttää kuvan klikkaamalla tai II-nappulaa, ja sitten edetä tai palata nuolilla. Ja tässä kysymykset ja niistä saatavat pisteet.

Tässä kysymykset:

1) Mikä ja missä? (2 pist.)
2) Missä ja mikä reissu? (2 pist.)
3) Missä ja milloin?  (2 pist.)
4) Missä ja mikä reissu? (2 pist.)
5) Missä? (1 piste)
6) Missä? (1 piste)
7) Missä ja milloin? (2 pist.)
8) Missä ja milloin? (2 pist.)
9) Missä ja mitä tapahtuu? (2 pist.)
10) Ketkä, missä ja milloin? (2 pist.)
11) Missä? (1 piste)
12) Missä ja miksi kuvattu? (2 pist.)

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Matkalla kotiin, ja takauma eiliseen

Istun lentokoneessa, Bulgarian ilmatilassa, iho vielä muistaa viikon lämmön, se tuntuukin siinä. Lentokoneen käytävän toisella puolella Pehtoori torkkuu, takana nuokkuu pikkuperhe; Apsu unessa, vanhempansa surffailevat, Norwegianilla se on lennollakin mahdollista.

Tänään aamiaisella olimme vain nuoren parin kanssa, heidän kun oli lähdettävä ennen meitä kohti Rodoksen kenttää – Helsingin kone lähti kolme tuntia ennen kuin meidän Oulun kone. Ja taas iso ilon tunne tämän reissun sujuvista aikatauluista…

(Tämä kuva eiliseltä Lindoksen reissulle lähdöstä…)

Meillä (minulla) aikaa vielä ennen kentälle lähtöä kulkea rannalla, vuorten juurella, hotellin puutarhassa. Mietin että onkohan tämä minun viimeinen aamuni Kreikassa – koskaan. Tässä iässä miettii tällaisia yhä useammin. Keikka on ollut minulle, meille, useimmiten hyvä, niin nytkin. Mutta. Ehkä emme ihan heti lähde Kreikkaan uudestaan. On vielä niin paljon paikkoja, joissa haluan käydä… Seuraavaksi, mihin?

Lähdimme hotellilta hyvissä ajoin kohti Rodoksen lentokenttää, ajatuksena käydä kaupungin laitamilla olevalla hautausmaalla, tankata vuokra-auto, palauttaa se, ja ehtiä vielä tax-freehen. Reissulla kun ei ole juuri shoppailtu (eilen pieni pöytäliina ja valkoiset, löysät puuvilllahousut), joten edes lentokentältä jotain herkkuja kotiin vietäväksi.

Hautausmaa unohdettiin – syystä että? Sattuipa Apsulle pieni pahoinvointi kesken automatkan. Eipä hätää: mukana kaksi isoa pulloa vettä, Savetteja, vaihtovaatteet ja reipas poika. Tien laidassa voi pojan ”suihkutttaa”. Ja mikä myös mukavaa, autovuokraamossa eivät olleet moksiskaan sotkusta: ”Don´t worry, no problem”, eikä mikään siivouskustannuksia. Kättelivät ja halasivat Apsun ja toivottivat hyvää kotimatkaa. Viikon aikana kyllä havaittiin moneen kertaan, että etelässä lapsiin suhtaudutaan edelleen vallan mukavasti. Ja kun Apsu osasi vielä kaikille sanoa ”helou” ja ”kiitos”, joten sai muidenkin kuin matkaseurueemme sydämet sulamaan.

Kaiken kaikkiaan matkalla on ollut iso, ehkä isoin, riemu kokea kaikkea pojanpojan kautta. Niin minä oletin ja toivoinkin jo lähtiessä, ja niin on käynyt: Apsun silmin Rodos oli vielä elämyksellisempi kuin jos olisi oltu kahden hengen reissulla.

Rodoksen lentokenttä ja sen toiminta ei ollut ihan toimivimmasta päästä, mutta olihan meillä aikaa. Sen verran, että ostin itselleni uuden parfyymin, ensi perjantain vieraille fetaa, oliiveja ja pistaaseja. Voi kunpa olisi voinut vielä ostaa laatikollisen tomaatteja ja pienen ämpärillisen kreikkalaista jogurttia.

Tähän loppuun vielä kuvia eiliseltä. Läppäri kun kuitenkin täyttyi (mistä voi johtua?), eikä kuvien lataaminen onnistunut enää ollenkaan… Ja kun illalla vielä netti pätki, vain kännyllä pääsin nettiin. Reissubloggaajan olot ovat kyllä vuosien varrella parantuneet. Ei tarvitse enää iltamyöhällä hipsiä hotellin aulaan saatikka respan takahuoneeseen lähettämään postausta. Sellaista oli vielä esim. Lissabonin reissulla ja Agadirissa… Ja New Yorkin toisella reissulla… Nyt sujui eiliseen iltaan asti ongelmitta.

Mutta siis; eilen toinen Lindoksen käynti. Nyt kapuaminen Akropolille. Eipä voi väittää turvalliseksi sitä reittiä. Se oli lyhyempi ja ehkä vähemmän jyrkkäkin kuin nousu Tsampika-luostarille toissapäivänä, mutta kaiteeton, ruuhkainen ja kivet kovin liukkaita. Onneksi koko Teletappi-ryhmämme ei sinne lähtenytkään.

Tulipa taas muistoja menneestä. Nyt olin kyllä tosi huonosti perehtynyt kohteeseen etukäteen. Mutta maisemat! Tällä reissullahan olen kuvaillut ihan tavattoman vähän, mutta tuolla tuli kuvatuksi.

Ja sitten: tämän viikon yksi kuvahaasteista on ”vanhus”. Kuinka ollakkaan! Mikä on sitten aiheuttanut sen, että olen ihan poikkeuksellisen usein asettautunut kameran eteen, ja ajattelinpa, että Akropolis, temppelin rauniot ja minä olisimme yhdessä hyvä aihe tähän teemaan. Ja  Esikoinen oli kyllä parempi kuvauskohde.

Kello alkoi olla yli puolenpäivän kun laskeuduimme, ja crepes-paikka tuorepuristettuine appelsiinimehuineen houkutti erityisesti pikkuperhettä. Minulle siinä hyvä hetki käydä sillä aikaa kiertelemässä ja kuvailemassa valkoiseksi kalkittujen talojen välissä, ja löytämässä Festaan uusi liina.

Iltapäivän aluksi palasimme hotellille: oli aika altaalle. Hotellialueella oli myös ns. ”rauhoitettu alue”, jossa ei saanut melskata, ja totta puhuen sinne eivät lapset olleet kovinkaan tervetulleita. Apsun päiväunien aikana me olimme nuorenparin kanssa siellä tunteroisen, josta minä tosin olin ison ajan meressä: oikein snorklailinkin. Mitään muuta kuin sameaa merivettä näkeneenä. Mutta meressä uiminen, kelluminen, on ihanaa! Se on niin ihanaa.

Iltapäivän loppu sitten taas meidän ”partsilla”. Minä ja tyär kävimme vielä vesipuistossa kokemassa liukumäet, ja niinhän siinä kävi, että olin ainoa, joka sen korkeimman laskin. 😉 Tietysti!

Aperitiivi nautitiin vielä ”oman altaan” reunalla. Vävykokelaan tarjoama samppanja maistui viikon aikana koettujen kreikkalaisten viinien maistelujen jälkeen aivan tavattoman hyvälle. Aurinko paistoi, ja kaikki oli hyvin.

Ja illaksi meillä oli varaus resortin ”erikoisravintolaan”. All Inclusiveen kuului kaikki: loputon, runsas, Thalassa-ravintolan tarjonta, sekä allasbaarin ja Snack Barin ”välipalat”. Ja All Inclusiveen kuului myös yksi illallinen joko italialaisessa Trattoriassa, kreikkalaisessa Tavernassa tai aasialaisessa Lagoonissa. Varaussysteemi oli kovin vaikea ja paikkoja vähän, mutta me kuitenkin eiliselle illalle saimme pöydän Tavernasta. Ja huh huh. Olipa hyvää ruokaa, ja paljon. Kaikkia kreikkalaisen keittiön klassikkoja ja uusiakin testattavia. Ei mättöbuffaa vaan pöytiin tarjoiltuna makoisia annoksia. (Koostettu ruokapostaus on vielä tulossa — )

Nuoren parin kanssa vielä cappuccinolle aulan loungeen ja viimeinen synttäriviikon päivä oli ohi. Yöllä tuuli kovasti, joku kolisi terassin nurkkaan, painajaiset palasivat, mutta lopultakin ihan hyvin nukuttu yö.

Aamulla aurinko taas niin hieno, että pieni toive muutamasta lisäpäivästä häivähti mielessä.

Mutta eipä täällä aurinkoisessa Oulussakaan mitään vikaa ole.

Miten viikko voi kulua niin nopeasti?

Juhlaviikko on lopuillaan. Huomenna on aika lähteä, palata.

Ja meidän seitsemän hengen seurueemme hajaantuu, on aika palata koteihimme.

Moni meistä heräsi tähän aamuun ukkosen jyristessä – en kuulunut ”useimpiin” sillä olin täälläkin yöllä – kuviteltujen ja todelllisten – huolten takia ollut hereillä eräänkin tovin, eräänkin tunnin, joten ukkonen ei minua herättänyt.

Sade oli tauonnut aamukahville mennessämme, ja tuoksu oli huumaava! Yhteispäätöksellä lähdimme ”aamupäivän autoretkelle” eli ajelimme toistamiseen Lindokseen. Puolisen tuntia ja olimme maailmanperintökohteen pienillä kujilla matkalla Akropoliille. Doorilainen temppelialue huokutti vain minua, Pehtooria ja tyärtä. Maisemat olivat taas mitä hienoimmat, meri turkoosi, historian havina todellista.

Luulenpa että linnoitukselle pääsymaksu (12 €) karkoitti monet, ei sentään meitä. Kannattihan se.

Sitten toki shoppailua ja osalle porukasta crepes-nutella -tauko.

Kaikkinensa parituntinen vierähti nopeasti. Kuvia ja juttuja on vielä paljon, myös loppupäivän uinneista ja illallisesta ( tässä hotellissa! Ja laadukasta oli… )

Kuvien liittäminen ei nyt onnistu, mutta palaan huomenna asiaan ..

 

Pienen kanssa suuri päivä

Kun tänään palasimme aamupäiväretkeltä (joka kyllä venähti puolikahteen), totesin Pehtoorille, että voisi tänne jäädä vielä toiseksikin viikoksi kaksistaan: käveltäisiin (vielä enemmän) ja oltaisiin vaan. Mikä ehkä kertoo siitä, että tänäänkin on ollut hyvä päivä, ja paluu kotiin on jo lähellä.

Aamu avautui kauniina, lämpimänä, liki helteisenä ja Pehtoorin kanssa olimme (poikkeuksellisesti) aamiaisella ennen muita ja ilmoittelimmme vain, että olemme lähdössä autolla aamupäiväretkelle, – onko muita lähtijöitä? Ja kaikki ilmoittautuivat!

Siispä starttasimme retkelle koko porukka  ja ajelimme kohti etelää; eilisen vuoren huiputuksen taakse tai oikeastaan viereen, jos katselee meidän terassilta (huomenna laitan kuvan tähän). Siis kohti Tsampikan luostaria. Sinne ei hotellilta ole kuin reilun viiden kilometrin matka,  – luulin, että autolla pääsee huipulle asti, – ei päässyt.

Vaikkei tiedetty, kuinka paljon matkaa parkkipaikalta Santa Marian (hylätyn) nunnaluostarin luo olisi, päätimme Pehtoorin, Juniorin ja Apsun kanssa lähteä kapuamaan ylös. Ja sitä kapuamistahan riitti. Ettekä ehkä usko, mutta niin vain Apsu, the Patikoija, nousi vuoren huipulle. Vain vähän papan ja isin avittamana. Hoplaa!

Mutta poikahan on jo ennen syntymäänsä ollut mukana patikkareiteillä Välimeren alueen vuorilla: Mallorcan syksyssä 2014 Miniä odotti esikoistaan ja vaelsi vuorelta toiselle melkein viikon, vain yhden aamun pahoinvointi piti poissa patikkaretkiltämme.

Tänään parinkymmenen minuutin nousun jälkeen ainoa, jolla EI huipulla ollut hiki, oli Apsu. Mutta kylläpä kannatti.

Tsampikan nunnaluostarin kirkko on pyhitetty Neitsyt Marialle. Legendan mukaan luostari on pyhitetty hänelle nimenomaan siksi, että lapseton pariskunta sai lapsen viimein kun Neitsyt Maria ilmestyi näillä vuorilla vaimolle liekkien loimussa (tsambika ~liekkien loimu). Niinpä paikka on edelleen lapsettomien pyhiinvaelluskohde. Ehkä sekin oli syynä, että kapuaminen vuoren huipulle miehen, pojan ja pojanpojan kanssa oli minulle ihan erityisen merkityksellistä. Ja me kävimme Apsun kanssa sytyttämässä pienen kirkon aulassa kynttilän sekä Maisalle että isopapalle, jota Apsu ei koskaan ole tavannutkaan.

Tällaisia soisi patikkareittien useamminkin olevan. 🙂

Kunhan olimme takaisin vuorenrinteessä, jossa Ooppelimme oli parkissa ja muu seurue seuraamassa kilipukkien ja paikallisten elämää, lähdimme kohti Falirakia. Se mainitaan monissa oppaissa ja tiedoissa Rodoksen trendikkäimmäksi rantakohteeksi. Me päätimme ”kuitata” sen puolenpäivän proseccolla (lue: aperol sprizillä ja/tai jäätelöllä ja/tai smoothiella).

Löysimme mitä mukavimman rantakahvilan (Porto Bello), jonka isäntä oli silmin nähden vaikuttunut kamerastani: ”Oletko reportteri?” – Toki, tai ainakin jotain sinne päin. Ja sen jälkeeen saimme mitä mainiointa palvelua. Ja ehkä upeimmat aperolit, joita olen koskaan nähnyt ja nauttinut.

Kiertelimme vielä kylän kaduilla, rannalla. Sitten paluu hotellin lounasbuffan ääreen ja unosille. Aamukuudelta herääminen kun ei lomallakaan jätä rauhaan, aamulla on herättävä aikaisin.  Mutta päikkärit on sitten tarpeen, ja hyvää se muutenkin tekee  lomalla torkahdella.

Uintia ”omalla altaalla” ja kävelyä merenrannassa, Yatzya ja lukemista, höpöttelyä ja huilaamista.

Illalla taas välttelimme hotellin All Inclusivea, ja menimme lähitienoon tavernaan moussakalle, souvlakille ja horiatikille. Ja nauttimaan sirtakin soitosta ja sinivalkoisesta miljööstä. Kuvat siitä huomenissa. …

Nyt unille. Huomenna viimeinen Kolymbia-päivä, jolle on paljon aikeita…. Olisipa yhtä lämmin (+ 28 C plusmiinus neljä astetta) kuin tänään… Ehkä viikon lämpimin päivä on nyt ollut.

Mistä on synttäripäivä tehty?

Olemme juuri palanneet Lindoksesta, Lähdimme sinne iltapäivän lopulla, Juniori vei meidät Ooppelilla turvallisesti perille, ja järjesti jopa kuvausmahdollisuuksia matkalla …

Päivään on mahtunut paljon kun ajoissa aloittaa. … Liiankin aikaisin hereillä. Seitsemän jälkeen avautui ravintolan aamiainen,  ja sitä ennen ehdimme kierrellä hotellialueella. Aamu oli aurinkoinen.

Aamiaiselta liki kiireellä kohti vuorta. Synttärihuiputus alkoi merenrannasta; kerättiin pikkukiviä ”installaatiota” varten. Olinpa keksinyt, että haluan olla huipulla ”syntymäni hetkellä”. Siis: synnyin aamulla klo 9.05 tasan 60 vuotta sitten, ja tavoitteena oli olla lähitienoon korkeimmalla paikalla juuri tuolla kellonlyömällä. Jaksaisko vanha vielä? – Jaksoi. Eikä nousu kestänyt kuin sen tunnin, mutta oli siinä haasteensa.

Menimme vuoren huipulle oikeaa reunaa, mikä oli kyllä ihan kohtuu jyrkkää ja kivistä kapuamista. Irtokiviä, ja piikkipensaikkoa kapean polun reunoilla. Mutta eipä ollut aamulenkillä katupölyä! Salvia- ja oreganomättäät tuoksuivat, kostea ilma huikeaa hengittää ja vuohien määyntä saatteli kohti huippua.

Ja tasan klo 9.05 (syntymäaika) lavasteltiin tämä kuva. Skumppa jäi juomatta: vanha ei vuorilla uskalla askeltaa kuohuvissa,  … 😉

Kunhan reilun parin tunnin tiukalta, kuumalta, aika ainutlaatuisalta patikalta hotelliin palasimme oli ilo pulahtaa huoneen terassilta suoraan altaaseen, ja sitten lepoilemaan.

Päivään on kuulunut myös uinti meressä (ah onnea!) ja uinti Apsun kanssa.

Päivään on kuulunut onnitteluja, viestejä, – ystäviltä ja voitteko kuvitella entisiltä opiskelijoiltanikin!

Päivä kului nopeasti ja illansuussa kohti Lindosta.

Tyttären tehtävänä oli ollut etsiä saarelta ruokapaikka ja tehdä varaus, Juniori oli lupautunut kuljettajaksi ja niinpä suuntasimme Lindokseen. Ehdimme ennen dinneriä kierrellä, katsella, ostaa jääkaappimagneetit, kuvailla, käydä aperitiivilla…

Ja sitten mitä mainioimpaan ravintolaan. Palaan siihen toiste  …

Mutta oli siis juhlaviikkomme juhlaillallisen aika. … Meidän ”gruppomme” nimihän täällä on Teletapit. Sen taustalla on kreikan sana teleti τελετή ~ tilaisuus, juhlallisuudet, seremonia, juhla. Se tänään on ollut: ei seremonioita, ei suuria juhlallisuuksia, vaan yhdessä vietty synttäri, juhla.  Auringossa, liikkuen, leväten, kulkien, syöden, nauraen ja iloisena, vain pari kertaa kyynelehtien: aamulla kun kuuntelin vuoren rinteellä kun Apsu whatsapp-ääniviestissä laulaa mummille onnittelulaulun ja äsken ravintolassa kun perhe – saatesanoin – antoi lahjansa.

Ja suosiolla hotellille palattuamme (Lindos – Kolymbia (hotelli) väli noin ½ tuntia) päätimme, että jatkot ovat huomenna. Ei edes yömyssylle jaksettu …

Tänään vanheneminen ei  ole tuntunut ollenkaan hassummalta.

Yllätyksiä Kolumbia Beachilla

Kun olimme kaikki taas yhtäaikaa aamiaisella, auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, mietimme päivän ohjelmaa, eikä ollut vaikeaa päättää, että tänään on aurinkopäivä. Mutta ensin käytäisiin kaupassa, – hotellissa toki on mini-market, joka ei ole edes mini, mutta halusimme oikeaan supermarkettiin hankkiaksemme kaikkea pientä tarpeellista. Ei muuta kuin Oopppelin kyytiin ja menoksi. Kaupassa kaikki näytti olevan halvempaa kuin Suomessa, ja kuten tavallista, vieraassa maassa ja tuoreiden raaka-aineiden äärellä tekisi mieli kokkailla. No nyt en kokkaile.

Teimme autolla vähän saitteria lähitienoolla ja sitten palattua hotellille yhdentoista aikoihin, me lähdimme Pehtoorin kanssa lenkille. Lähdimme merenrantaan, vaikka ei se helppoa käveltävää ole, kuin lumisohjossa Saariselän talvikävelyreiteillä, mutta hyvä on, – vähän eri. 😀 Ihana, niin ihana. Kävelimme Kolymbia Beachin toiseen päähän, ja löysimme mutkan takaa pienen kappelin, pienen sataman kupeesta. Kuin postikortista. Kuinka elämä onkaan tänään tuntunut hyvälle.

Palalimme teitä pitkin takaisin hotellille, samalla tsekkasimme reittiä iltaa varten. Ja altaalta löysimme muun porukan; tyär oli lukenut pääsykokeisiin, Juniori kuunnellut nettiluentoa tms. ja Apsu houkutellut kaikkia seurakseen uimaan.

Tänään emme menneetkään isoon saliin myöhäiselle lounaalle vaan käytimme altaan lähellä olevaa Snack Baria. Olihan erinomaisen hyviä keftedesejä (kreikkalaisia lihapullia) ja muuta pientä syötävää.

Iltapäivän lopun vietimmme meidän swin-up-terassilla. Ja tänään lapset sitten tarjosivat minulle samppanjan, jonka Juniori oli huolella valinnut, tyär Helsingistä Arkadian Alkosta käynyt hankkimassa ja tänne rahdannut. Montagne (”vuori kuten  sankari”) ja ”varmasti tykkäät tästä” (85 % pinot noir). Ja todellakin se oli kuin vuori ja todellakin tykkäsin. Ja tykkäsin siitä, että lapset olivat sellaisen hankkineet.

Uimme kaikki, lepäsimme, nautimme, höpöttelimme.

Pieni lepo ja pesu ja pukeutumistauko ennen kuin lähdettiin Limanaki-ravintolaan Kolymbia-lahden toiseen  päähän. Emme siis tänään menneet edes illalliselle hotellin All Inclusiveen. Tyär soitti päivällä  ja varasi kalaravintola Limanakista pöydän ja nimenomaan terassille.

Kuinka siinä olikaan huikeaa istuskella, katsella (ja kuvailla) auringonlaskua, odotella (aavistuksen turhan kauan) ruokaa. Ja vastoin kaikkia ennusteita ja odotuksia, jossain alkoi  siinä odotellessa jyrähdellä, kuului ukkosta! Ei kai tänään? Eilenhän se piti olla? Kyllä sieltä vuorten takaa tummanpuhuvat pilvet nousivat ja me katselimme terassin bambukattoa ja varmistimme tarjoilijalta, että JOS sade tulee, onhan sisällä tilaa? – On toki. EIkä mennyt kuin reilu vartti kun ihan mieletön ulkonilma oli päällä, vettä tuli enemmän kuin muistan, ukkonen piti meteliä, salamoi. Kalaravintolan sisätiloissa nautimme mitä mainioimmasta sapuskasta, viikon parhaasta viinistä, ikimuistoisesta illasta. Apsu kysyi välillä: ”Mikä tuo ääni on?” EIkä onneksi pelännyt rajuna möyryävää ukkosta joka peitti näkyvän merelle.

Sekä Juniori että tyär totesivat että siinä on luonnonvoimat mukana kun vanhemmat täyttävät 60. Viime elokuussa Pehtoorin synttäri-iltana Tallinnassa juuri illallisemme aikana oli hurja ukkonen, ja täällä tänään synttärini aattona ihan mieletön sää.  Mutta kun olimme syöneet ja vähän ennen yhdeksää valmiita palailemaan hotellille (20 – 25 min. kävelymatka) oli sade  loppunut, ilma lämmin ja kostea. Ikimuistoinen ilta.

Retkipäivä Rodoksen kaupunkiin

Pitkien yöunien jälkeen kokoonnuimme hiljalleen resortin suuren aamiaissalin parvekkeen reunapöytään. Toisena aamuna jokainen löysi valtavasta tarjonnasta mieluistaan hyvää. Minä vasta tänään löysin sen saarekkeen, jossa on pelkkiä paikallisia herkkuja, kreikkalaista jukurttia (joka on ihan erilaista kuin Lindahlin (sinänsä hyvä) Suomessa myytävä. Ja löysin marinoituja kirsikoita ja rusinoita. Juustopiirasta. Loppuviikon syön aamiaisilla vain niitä. 😉

Ennen kymmentä lastauduimme meidän vuokra-Ooppeliin ja lähdimme kohti pohjoista. Ajatuksena että jos kerran on luvannut ukkosmyrskyä ja sadekuuroja niin ei ainakaan jäädä hotellille mököttämään. Lähdimme retkelle katselemaan saarta ja ehkä pakoon sadetta. Ja totisesti: aika hyvin onnistuimme. Sadekuurot ja ukkonen tulivat vasta kotimatkalla iltapäiväneljältä vastaan.

Olin suunnitellut reitin, josta oli varaa vaihtoehdoille ja aika paljon ehdimme nähdä.

Ihan ensimmäiseksi ajelimme (Juniori ajoi koko päivän, minä etupenkillä, Apsu halusi ehdottomasti viereensä ”Naanan”) Anthony Quinn´s Baylle. Sitä kehutaan yhdeksi Rodoksen kauneimmaksi biitsiksi, eikä turhaan. Quinn ihastui paikkaan kuvatessaan saarella elokuvaa ”Navaronen tykit” ja ostipa sen sitten itselleen. Vuonna 1982 Kreikan valtio on lunastanut kauniin poukaman takaisin omistukseensa.

Jossain vaiheessa tulee mieleen Anthony Quinn ja hänen huikea roolinsa elokuvassa ”Kerro mulle, Zorbas”. Pitäisi  katsoa se joskus uudelleen. Kirjakin on kotona hyllyssä … Miksihän se kolahti nuorena niin paljon? Oikeasti pitää  lukea se uudelleen. Kuten ehkä myös Theodoros Kallifatiksen ”Minun Kreikkani”. Oliko se kirjan nimi? – Pitää tarkistaa kotona. Sekin kirja on siellä. Ja sirtaki-musiikkia olen täällä kaivannut … missään se ei ole vielä kuulunut.

Rannalla suhteellisen rauhallista, niin kuin muillakin nähtävyyksillä. Moneen kertaan Pehtoorin kans todettiin, että ”Kuinka täällä olisi  ahdasta ja kuumaa elokuussa!”

Biitsiltä matka jatkui Koskineaun pieneen kylään: kaipasin ”aitoa” kreikkalaista maalaismaisemaa tai pientä kylää, joka ei olisi ihan turismin hapattama. Ja siellä tuota tunnelmaa oli.

Kylän kirkko käytiin katsomassa. Olimme aika ihastuneita.

Ja matka jatkui kohti Rodoksen  kaupunkia. Vastoin odotuksia se olikin tosi iso kaupunki. Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, ajoimme pitkin rantaa pitkään ennen kuin löysimme isolle autollemme parkin.

Matkalla vanhaan kaupunkiin katselimme kaupungin katuja ja paikallisten elämänmenoa. Sitähän oli tavattoman vähän nähtävissä kaiken turistielämän takaa. Rodos elää matkailulla, ja se ei jäänyt epäselväksi! Ja kuinka paljon suomalaisia ravintoloita ja myymälöitä – ja suomalaisia – katukuvassa olikaan. Minä en ole tiennyt, että Rodos on suomalaisille Teneriffan veroinen matkailukohde.

Tämä ei ehkä ole se, mitä tulimme hakemaan.  Niinpä menimmekin perikreikkalaiseen ravintolaan lounaalle. Kana-souvlakien, pizzojen, limpparien, oluen, retsinan (mitä muistoja!!!!) jälkeen lasku oli huikeat 56 euroa.

Niillä eväillä jaksoi kohti vanhaa kaupunkia.

Sieltä on paljon kuvia! Nyt vain nämä muutamat… kotona sitten lisää.

Maailmanperintökohde, keskiaikainen Rodos jäi aika lailla kaiken krääsän ja ravintoloiden alle ja piiloon, mutta muutamia viehättäviä, oikeasti vanhoja välähdyksiä näkymässä oli.

EIkä edelleenkään satanut! Toisin kuin oli Kolymbiassa tehnyt. Ja ukkosmyrsky oli poissaollessamme ollut tosiasia. Kotimatkalla pilvet vielä uhkaavia.

Ilta on kuitenkin ollut sateeton, ja kuinka mukava olikaan pulahtaa iltauinnille suoraan hotellihuoneesta ennen illalliselle menoa.  Swin-up on aika makee juttu.

Helioksen saarella auringossa, myrskyn uhatessa

Rodos on Helioksen saari. Ja Helioshan on antiikin kreikkalaisessa mytologiassa nimenomaan auringon jumala. Saarella on 300 päivää vuodessa aurinkoa.

Tänäänkin on ollut, vaikka säätiedotukset lupasivat tälle päivälle ja huomiselle ”rankkoja ukkosmyrskyjä”, ajoittain erittäin voimakkaita myrskyjä ja sadetta. Aamu oli kaunis ja aika lämminkin. Kun pikkuperheen kanssa olimme aamiaisen jälkeen kävelyllä lähistön pikkuteillä alkoi taivaalle kertyä tummia pilviä, jyrähtelikin. Ja tuli muutama tippa vettäkin.

Apsuhan tuntee suunnilleen kaikki automerkit, ainakin ne joita Suomessa eniten on.  Täälläkin niitä on kerrattu liikenteessä ja hotellin parkkipaikalla. Sitten tänään tulin paikalle kun Apsu ja pappa olivat katselemassa autovuokraamon mainostaulua, josta poika luetteli autoja ja sitten siinä oli hieno kerman värinen Beetle Cabriolet. Minullahan on Beetle, tosin vanhempaa mallia (kuusvuotias se jo on) kuin tuossa kuvassa, eikä mikään avomalli  ja minun on graniitinharmaa, mutta Apsu hihkuu kuvan ääressä: ”Avomummin auto”!  Olemme tässä koettaneet porukalla pohtia, mikä oikein on ”avomummi”. 😀

Puolen päivän jälkeen oli kuitenkin jo niin hyvä ilma että lähdimme (minun ja Apsun päikkäreiden jälkeen) hotellin isolle allasalueelle. Välillä pilviä sen verran, että oli aurinkotuolissa hetkeksi vedettävä rantapyyhe lämmittämään.

Ja Apsu oli lasten lämmitetyssä altaassa, ja voi sitä riemun määrää! Poika oli oikeastaan eilen eka kertaa kunnolla uimassa, ja tänään jo uskalsi ja osasi renkaalla ja kellukkeilla ihan itsekseen polskia. Ei mitään vesipelkoa.

Päivä siis mennyt enemmän vähemmän auringossa kelliessä.

Sentään vähän kiertelin hotellialueen viheralueilla. Oleanterit jo kukkivat. Luonnollisesti. Ja sitten tällainen jännä pulloharjan näköinen kukka kasvaa meidän oven pielessä.

Huomenna oli myrskyä tai ei, olemme ajatelleet lähtevämme ajelulle ja katsomaan saarta vähän Kolymbian ulkopuolellekin.

 

 

Juhlamatkalle koko perhe

Täällä Kolymbia, Rodos!

Olkoonkin että Norvegianin koneellinen oli täynnä oululaisia tai ainakin pohjoissuomalaisia, ja puolet matkustajista lapsiperheitä (isovanhempineen monet muutkin kuin me) niin kyllä suora lento kohteesta kotikenttä kohteeseen lomapaikka on jo sekin juhlaa. Ja varhaisaamussamme kaikki sujui hyvin ja helposti.

Jo matkalla lentokentälle ja -kentällä Apsulla oli niin monta kummasteltavaa ja hämmästeltävää asiaa, että voin vain kuvitella, miten tuleva viikko on meille täynnä ”oho”-, ”kato, mummi”- ja ”voi jeehu” -huudahduksia.

Kalsean, kolean Oulun ja neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Rodoksen kentälle etuajassa, ja sitten etsimään laukkuja, rattaita, Helsingin nuortaparia ja vuokra-autoa. Kaikki löytyivät! Ja kuinka matkatavarahihnalla kulkevat laukut, ja Apsun vetolaukku viimeisenä!, olikaan jännä juttu.

Seuraava jännityksen paikka olikin, ovatko huoneet toiveiden ja tilausten mukaiset: pikkuperheelle terassillinen, nuorelle parille parvekkeellinen ja meille terassillinen, jossa on swim-up! Ja onko huoneet vierekkäin ja auringon puolella. Melkein kaikilta osin toteutui, nuori  pari on meistä aika etäällä, mutta eiköhän me täällä viikko pärjätä.

Matkaa Rodoksen lentokentältä tänne meidän hotellille on reilut 20 km ja kylän nimi on Kolymbia. Hotelli on ihan rannalla ja valtavan vesipuiston vieressä. Meillä on vesipuistoon ilmainen sisäänpääsy, eikä hotellistammekaan altaita puutu. Joten eiköhän uitua tule. Sikäli kuin sää suosii … Hotellin vieressä on myös pieni ”vuori”, ensimmäinen huiputettava kohde tälle reissulle?

Iltapäivällä lämmintä riitti hellerajalle asti. Kuinka se tuntuukaan hyvälle.

Sitten majoittumisesta ja päivien kulusta täällä vielä sellainen juttu, että matkavarausta tehdessä päädyin lopulta myös siihen, että meillä on täällä All Inclusive. Sekin vastoin minun ”reissufilosofiaani”. On meillä sellainen ollut joskus aiemminkin (Agadirissa Marokossa ja Playa del Carmenissa Meksikossa, joihin molempiin oli syynsä 😉 ) ja nyt ajattelin, että kun meidän porukassa on pari nuorta miestä, jotka tarvitsevat ruokaa aika tiuhasti, meissä on patikoijia ja kulkijoita jotka eivät aina ole yhtä aikaa lähdössä syömään muiden kanssa, on pääsykokeisiin altaalla lukija, on Apsu, jonka päikkärit on usein juuri meidän muiden lounasaikaan etc.  niin aina ei niin helposti porukkaa yhteen saada syömään…

Ja valittu majapaikka on aika syrjässä mistään ravintolahoukutuksista, joskin toki varmasti sekä Lindoksessa että Rodoksessa käydään joku ilta syömässä, ja – viime kädessä – tämä All Inclusive taitaa tulla kaikkein edullisimmaksikin. Ja niin paljon kuin tykkään kokata (myös reissuissa) niin nyt minulla on siitäkin loma.

Tänään olemme jo myöhäisen lounaan ja äsken myös illallisen valtavasta buffasta nauttia. Odotusten mukaista. En usko, että jäämme nälkäisiksi, mutta varmasti käymme myös jossain hotellin ulkopuolella syömässä.

Ja me olemme uineet. Me kaikki. Minä ja Apsu uitiin aika pitkään meidän swin-up-altaassa! Niitä riemun kiljahduksia ja sitä iloa! Oi että!

 ¨¨¨

Ja me muistimme kuin muistimmekin! Apsu oli jo lähtenyt vanhempiensa kanssa nukkumaan, mutta me nuorenparin kanssa menimme vielä yhteen monista ulkoravintoloista yömyssyille ja arvonta yhdeksän (MS, Sini, Satu, Kati, Leena, Hissu, Anneli, Tiina, Marketta) arvontaan osallistuneen kesken suoritettiin. Ja voitto meni ANNELILLE! Onneksi olkoon. Lähetätkö minulle jossain välissä osoitteesi, niin postittelen tuliaisien kunhan täältä kotiudumme.

Ja matkamme kohteena on?

Italia? Niinhän kaikki ovat arvelleet. Ja niin arveli perhekin silloin kun tietokilpailukysymyksiin vastasivat.

Mutta kerronpa ensin vähän matkan valintaperusteista. Kohteen valinnassa kolme tärkeintä perustetta olivat lämpö, matkanteon helppous ja sujuvuus sekä paikan ja maisemien kauneus. Ja majapaikan valintaan vaikuttivat edullinen hinta, uima-allas ja myös tasokkuus (tässä iässä ei enää retkeilymajoissa asuta 🙂 ) .

JOS olisin saanut valita hinnalla millä hyvänsä (= halvalla) ja hyvillä, nopeilla lennoilla, niin silloin olisin varmaankin varannut matkan Sisiliaan. Siis Italiaan 😉 . Ja vuokrannut sieltä ison talon isoine pihoine ja uima-altaineen ja vuokrannut meille auton. Mutta kun seitsemälle hengelle sellainen tulee jo tosi kalliiksi ja yhteydet eivät ole mitenkään nopeat (= olisi yövyttävä välillä Helsingissä ja/tai lennettävä öiseen aikaan),  niin siirryin etsimään muita vaihtoehtoja, ja Kroatia alkoi viime syksyn ihanan kokemuksen jälkeen kiehtoa, mutta … onko varmasti uima-allaspäiviä? Onko tarpeeksi lämmintä? Onko meille kaikille hyvät mahikset viihtyä, olla ja liikkua?

Ei siis kaupunkilomaa, ei patikkalomaa (ainakaan koko aikaa), ei vuokratalolomaa. Siis ei ollenkaan minun tyyliseni valinta.

Eikä me lähdetä Espanjaan, ei Kataloniaan, ei Kroatiaan, ei Irlantiin, ei Floridaan, ei Barcelonaan, ei Mallorcalle, ei Itävaltaan, ei Teneriffalle, ei Milanoon, ei Champagneen, ei Caprille, ei Korsikalle, ei Provenceen, eikä edes Firenzeen. Kaikkia noita paikkoja on arvauskisassa ehdotettu, ja kaikki nuo kiehtovat, ainakin puolessa niista on jo käytykin, mutta ei me mennä mihinkään noista.

Eikä edes mihinkään Italiassa. Me lähdemme huomenna Kreikkaan!

Erittäin painava tekijä matkan valinnassa oli sen helppous. Lennämme aamupäivällä suoraan Oulusta Rodokselle, ja viikon päästä lauantaina iltapäivällä takaisin Ouluun. Ilman välilaskuja, ilman jatkolentojen tai väliyöpymisten hintoja. Tytär ja vävykokelas tulevat Helsingistä suoraan Rodokselle, jossa tapaamme huomenna puolenpäivän jälkeen. Lento Oulusta perille 4½ tuntia. Vuokra-auto Rodoksen lentokentälle koko poppoolle on jo viikoksi varattu.

Me emme asu vuokratalossa, emmekä missään pienessä idyllisessä boutique-hotellissa, joita olen muutaman kerran suosinut ja jotka ovat olleet mitä viehättävimpiä, vaan meille on varattuna kolme huonetta valtavasta ****+  rantahotellista aika lailla keskellä-ei-mitään, Rodoksen rannikolla ja merenrannassa. Aivan: ei ollenkaan minun tapaistani. Mutta onneksi koko perheestä tämä olikin aikas hyvä valinta. Ja tänään onkin ollut meidän Teletappi-ryhmällä vilkasta keskustelua, (Miniä kirjoitti: ”A. kuunteli kun mun puhelin kilkatti näitä wappeja:”voi jeehu, täjän tunnee postia” ”) – olen aistivinani matkan odotusta muillakin kuin minulla.

Parakalo, hyvät blogini seuraajat! Huomisesta lähtien kuulumisia Välimereltä!

EPILOGI

Tämä on nyt sitten kuudes matka Kreikkaan (jos lasketaan Kyproskin kreikkalaiseksi, vaikka itsenäinen valtio onkin). Ensimmäiseni tein heti reippaasti matkanjohtajana: 24-vuotiaana melkein maisterina kahden viikon matka Kreikkaan. Ei mikään turistireissu jonnekin pikkusaarelle, vaan historian laitoksen ekskursio, jolle osallistui 40 henkeä ja jonka aikana kierrettiin Peloponnesoksella, saaristossa (Mykene, Mykonos), Delfoi, Olympia, Sparta, … ja tietysti Ateenassa muutamia päiviä. Onneksi minulla oli kollega, niistä päivistä ystäväksi tullut, toisena matkanjohtajana, ja kihlattunikin mukana. Seuraavat reissut Kreeta, Kypros, Santorini, Halkidiki – noista vähän juttua ja kuviakin täällä. Lapsetkin jo mukana…

Kaupunkireissulta Kreikkaan

Vaikka ensi viikko lienee itäisellä Välimerellä viileämpi kuin tämä tai reissumme jälkeinen, niin olen varma, että siellä on lämpimämpi ja vähemmän räntäsateinen kuin Oulu tänään.

 

 

Kuvat kotipihalta iltapäivällä… Lähetän huomenna verrokit. 😉

καληνύχτα

Kalinihta! Hyvää yötä …

 

 

Lähtölaskenta jo aluillaan

Alan olla pian valmis tasavuosireissulle. Lääkärintodistus poliisilaitokselle ajokortin voimassaoloksi hankittu ja toimitettu, passikuvat kärsitty, passi tilattu ja saatukin, ripset ja kulmat on huollettu ja värjätty, läppärin virustorjunta, tallennustila ja kuvankäsittelyn päivitykset kunnossa, parikin raitapuseroa (sini-valkoisia, surprise) hankittu, Balmurin huiviin investoin, hierojalla nettiroikkunan ja kuvankäsittelyn turmeleva vaikutus ainakin toistaiseksi taas korjattu, …

Ensi viikko onkin sitten kituviikko, jolloin ”on tehtävä, mitä on tehtävä”: veroilmoituksia, jäsenkirjeitä, ainakin yksi pienen pieni kuvaussessio, Caritaksessa tarpeellisia toimia, postikorttikaupan avaus … Eli ”kunhan Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä”. (Mistähän tuo sanonta tulee?* ) Kyllä jo kovasti odotan.

Olisiko villejä arvauksia, mihin olemme lähdössä? Ne, jotka eivät ole saaneet kohdettamme tietoon jotakin kautta, voisivat arvailla. Arvanneiden kesken arvon pienen palkinnon, jonka tuon ”kohteesta”. Siis tuliaisarvonta. Kaikki halukkaat saavat esittää kaksi arvausta. Suoritamme arvonnan 6.5., kunhan olemme kunnolla asettautuneet lomapaikkaan. Ja mikähän se on?

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

  • Wikipediassa oli tällainen selitys:
    Mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä” on sanonta, joka yhteiseurooppalaista fraasiperintöä. Sanonta viittaa kiittämättömyyteen, jota auttaja saa osakseen autetulta. Lause on peräisin Friedrich von Schillerin näytelmästä Fiesco. Maurilla tarkoitetaan mauri Hassania, mutta sanontaa käytetään Mauri-nimisten miesten yhteydessä.
    Enpä sitä nyt ihan noin ajatellut. 🙂

Hrvatska pošta

Hrvatskan postia vielä. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska. Siitä siis johtuu, että autojen kansallisuustunnuksena on RH (= Republika Hrvatska eli Kroatian tasavalta). Kroatian kieli on hyvin konsonannttistaHyvin slaavilaiseltahan se kuulostaa, mutta on jotenkin soinnillisempaa kuin venäjä.

Nyt kuvakansioita on yhteensä viisi, niiden ”kuvatekstit” on paljolti täällä blogissa. Kansioissa ei ole ollenkaan ruokakuvia, teen niistä sitten erillisen postauksen joku ilta.

KUVAKANSIOT TÄÄLLÄ

Kansioiden ”kuvatekstit” ovat oikeastaan viime viikon postauksissa, ja kansioissa on paljolti sellaisia kuvia joita en tänne blogiin laittanut, joten uusia näkymiä on.

Hautausmaakuvia siellä tietysti on. Kävimme yhteensä viidellä (?) hautausmaalla ja Bosnia-Hertsegoviniassa kuvasin niitä bussin ikkunastakin. Mostarin islamilaisella hautausmaalla huomioni kiinnitti tapaan joka poikkeaa krisitillisistä hautaustavoista: hautakivi on hautapaikan etuosassa, eikä takana. Se on ”julkisivu” jonka takana saattaa olla kukkia, ja tuolla aika usein olikin.

Mostarin kuvat 

Dubrovnikin kuvista on erikseen sanottava se, että kun kiersimme korkealla vanhan kaupungin muurilla, joka on noin pari kilometriä pitkä ja jonka varrella on paljon portaita, Pehtoori sanoi, että muut kuvaa täällä merelle päin ja sinä muurien sisälle. No tietysti! Pääsi korkealta näkemään kaupunkilaisten elämää, meri oli sinistä niin kuin muuallakin. 😉

Muurilla jäin kuvaamaan katselemaan pyykkejä, alhaalla käveleviä ihmisiä ja heidän varjojaan, kattoja, paljonko lopultakin oli uusittuja, enin osa. Ja sitten yhden koulun kohdalla en millään malttanut olla zoomailematta luokkaan, jossa näin opetuksen olevan menossa.

Dubrovnikin kuvat

Kahden viimeisen päivän ohjelmassa oli patikointi aamupäivällä, Makarskassa käynti ja ilapäivän loput biitsillä. Noiden päivien ja paluumatkan kuvat ovat viimeisessä kansiossa.

Loman viimeiset päivät 

Jokainen kansio taitaa päättyä auringonlasku kuvaan. Ne olivat kyllä hienoja, ja olimme nimenomaan varanneet huoneen merinäköalalla. Muuten hyvä, mutta meidän kohdalla kasvoi komeaakin komeampi sembra- tms. mänty. Niinpä sitten kuvailin tuolilla seisten ja puuta kiertäen, – parvekkeemme oli onneksi aika leveä. Ja parina iltana kapusin hotellin katollekin puoliseitsemäksi. Joten auringonlaskuvia on kymmeniä. 😀

 

Krotian matkan kuvakansioita…

Reissukuvia Kroatista olen perannut ja muokannut, melkein kaikki on jo jotensakin valmiina, mutta tänään julkistan vasta kaksi kansiollista. Keskiviikkona ehkä loput.

Igrane oli siis meidän hotellilta pari kilometriä pohjoiseen ja se sen lähiympäristö oli meidän tutustumiskohteina perjantaina mennessä ja lauantain lenkillä. 1990-luvun alussa pahoin tuhoutuneessa kylässä jäljeenrakennus oli pääosin tehty. Kylä on vuoren rinteessä ja muutaman sadan asukkaan talot ja pari hotellia ovat kiertyvät rannan ympärille.

Biokovon luonnonpuistossa oli vaarallisempaa ajaa autolla kuin patikoida. Kuvista ehkä välittyy tien jännityskertoimen korkeus.  Me emme ajelleen saatikka patikoineet ihan huipulle (yli 1700 mpy), mutta päivän saimme vuoristoreissulla kulumaan. Alla olevassa kuvassa näkyy Vosacin huippu, jonne kapusimme.

Istahda penkille, klikkaudu kuvasivustolle ja nauti Dalmatian rannikon valosta ja Biokovon vuoriston komeudesta.

KLIKKAUDU TÄSTÄ 

 

 

Puolimatkan ”krouvissa”

Kotiinpaluun päivä.

Kaikki sujui soljuen, hyvällä sykkeellä, kiireettä ja ajallaan, – aina Helsinki – Vantaalle asti. Täällä oltiin etuajassa puolineljän tienoilla, mutta sitten oli edessä pitkä ilta. Oulun kone lähtee vasta yhdeksältä. Meneehän se perjantai-ilta näinkin.

~~~~~~~~~~~~~~

Tänään oli ensimmmäinen pilviharsoinen aamu, ja täysi kuu möllötti aamuvarhain suoraan parvekkeelta katsellessa.

Lennon lähtöaika Splitistä oli puoleltapäivin, ja koskapa meillä oli mm. vuokra-auton palautus, olimme päättäneet lähteä varman päälle hyvissä ajoin. Lähdimme ennen kahdeksaa ajelemaan pohjoiseen. Makarskan jälkeen alkaa moottoritie pohjoiseen, ja menimme sitä, emmekä rantatietä. Hiljaisuus oli merkillistä, ei juurikaan liikennetä. Mikä oli tietysti hyvä.

Palautimme auton, ja kaikki jatkui edelleen sujuvasti. Kentän muutamasta pienestä duty free -shopista löytyi Apsulle tuliainen, BO:n seuraaviin juhliin mustaa tryffeliä ja kodin herkkuvarmuusvarastoon erinomaista kroatialaista suklaata (Bajadera) ja Maraschinoa. Nyt on jälkkärikastikkeisiin tulossa uutta makua.

(Tunneli läpi Biokova-vuoriston, 4280m)

Norwegianin lento lähti 20 minuuttia etuajassa ja lennolla vielä 10 minuuttia lisää aikataulun edelle. Ihan merkillistä; me ollaan kyllä totuttu melkoisiin myöhästymisiin (esim. vrk) ja nyt sitten lento kesti nippa nappa kaksi ja puoli tuntia. Kyllä Euroopassa reissaamisella on puolensa.

Ja kyllä, kyllä me voidaan lähteä Kroatiaan uudelleenkin. Se ON tavattoman kaunis maa, siellä on hyvää ruokaa, paljon nähtävää, ainakin nyt oli mitä mainioin sää, siellä on meri, siellä on vuoria. Palvelu oli joko todella ystävällistä tai sitten olematonta. Kaikki eivät tervehdi, mutta ne, jotka tervehtivä, tekevät sen lämpimästi. Se on edullinen, ainakin ruoan ja viinin osalta, shoppaamassahan me ei käyty. Mitä nyt jääkaappimagneetit, dieseliä (vuokra-autoon tuli yhteensä 700 km, litrahinta noin euron, kulutus meidän Skodalla 4,4, l dieseliä/100 km),  skumppaa ja hedelmiä hotellihuoneeseen, eipä juuri muuta.

Kyllä me oltaisiin samoissa keleissä saatu toinenkin viikko vielä kulumaan: olisi käyty saarilla ja Splitissä, Krkan putouksilla, menty toisen kerran Biokovoon, rusketuttu vielä lisää. Toisaalta tuntuu hyvältä, että ollaan jo matkalla kotiin.

Semminkin kun Kroatiassakin jo viilenee, ja Apsu on tulossa huomenna käymään.

Nyt portille, toivottavasti meillä on jatkolento.

Huomenna lisää kuvia! Adios.

Koko päivä Kroatiasta nauttimista

Olimmehan me ajatelleet tällä(kin) Adrianmeren rannan reissulla käydä tutustumassa Spilitiin, käydä siellä katsomassa historiallisia nähtävyyksiä, hankkimassa Apsulle tuliaisia ja muutenkin kiertelemässä ja katselemassa kroatialaista kaupunkielämää.

Jo eilen – aika lailla yhtä aikaa – olimme molemmat tulleet ajatuksiin, että miksipä lähteä autoon istumaan, kun kerran voi patikoida vuorilla, kävellä Makarskan rivieralla ja nauttia iltapäivän auringon viime tunneista hotellin biitsillä.

Näin siis viimeinen Kroatian viikkomme päivä on kulunut.

Patikkareitillä olimme jo ennen aamuyhdeksää ja meillä olisi kyllä muutama huomautus paikallisille patikkakarttojen tekijöille ja reittien merkitsijöille. Eivät ole ihan priimaa saaneet maastoon aikaiseksi.

Tänään kuten edellisinäkin päivinä totesimme, että ensin on itse löydettävä reitti jonnekin 200 mpy korkeudelle, ja sitten alkaa tulla viittoja ja merkkejä. Täällä merkit on maassa, kivissä. Jos niitä ylipäätään on.

Mutta kyllä me tänäänkin kolmisen tuntia saimme tepasteltua, noustua melko korkealle, ihan patikoinnin makuun pääsimme. Tänään reitillä vain yksi kiltti koira ja yksi käärme. Ja kesälomamökkiasutusta, jollaista on nähty vuorilla muinakin päivinä.

Ja pääsimme kuin pääsimmekin 1000-luvulla tehdyn Pyhän Mihovilan kirkon eteen. Pieni keskiaikainen kappeli oli kiinni, oven ikkunasta kuvasin sisälle…

Ja sitten: ainakin minulle ennätys: kuka on onnistunut suomalaisella (tai missään muulla) maaseudulla kuvaamaan yhtä aikaa, yhteen kuvaan (toki laajakulmalla) neljä eri kirkkoa? Minä kuvasin tänään. Kunhan pääsen kotikoneelle muokkailemaan kuvia, laitan näytille. Neljä!

 

 

Puolenpäivän jälkeen piipahdimme hotellissa suihkussa, vaihtamassa turistikamppeet päälle ja lähdimme Skodallamme kohti Makarskaa. Kroatiassa on oma Rivieransa. Enpä sitäkään tiennyt ennen tätä reissua, ja Makarska on sen viehättävä pääkaupunki. Lomakaupunki, turistikaupunki, kalaruokaravintoloiden kaupunki. Meren ja vuorten katveeessa kaunis kaupunkin, jossa on pienvenesatamansa ja rantapromenadinsa.

Siellä vietimme iltapäivän (kuvasin paljon, mutta jostains syystä tämä reissu/mökkiläppäri ei pura kaikkia otoksia, joudutte odottelemaan ensi viikkoon….) Mutta sielläkin näkyi, että sesonki on lopuillaan. Hiipuvaa, leppoisaa lomatunnelmaa Kroatian Rivieralla.

Rannan tuntumasta löysimme hyvän Adriatic-ravintolan, jonka terassilla taisimme syödä reissun parhaan ruoan.

Ja illansuussa jäähyväiset Adrianmerelle. Uin pitkään, kelluin, katselin taivaalle, ja totesin, että onneksi sääennuste oli tänäänkin ollut turhan pessimistinen. Ei mitään iltapäiväkuuroja. Koko viikon on ollut ihan ideaali keli patikointiin, liikkumiseen, kaupunkiretkeilyyn, mutta myös rantaelämään. Selkeä taivas, tyyntä, +22 C – +24 C joka päivä. Ihan huippua. Opas kertoi kesällä viikkoja jatkuneesta helleaallosta, jolloin lämpötila ei laskenut alle +35 asteen. Sellainen ei ole kaupunkilomalle ja/tai patikoinnoille oikein otollista. Nyt on ollut. Kroatian syksy on ollut suosiollinen.

Tähän kaikkeen palaan vielä, nyt pakkaamaan. Aamulla ajelemme kohti Spilitiä, josta lento Helsingin kautta Ouluun.

Hotellipäivä – patikointia, auringonpalvontaa, hyvin syömistä

Loma alkaa olla lopuillaan.

Eilinen ja toissapäiväinen ovat kuluneet retkillä, eikä varsinkaan eilen juuri liikuttu. Ja me muka on tultu patikkalomalle tänne… Niinpä tälle päivälle tehtiin päätös, että on ”hotellipäivä”. Ollaan ja liikutaan tässä hotellin lähellä. Patikoidaan, vihdoinkin oikein otetaan aurinkoa ja syödään – jotain pientä – hotellilla, eikä lähdetä ajelemaan minnekään. Välipäivä monessa suhteessa.

Melkein hotellin pihalta lähtee patikkareittejä, ja olimme kyllä kuulleet, että opastinkilvet ja -merkit eivät ehkä ole ihan niin justiinsa, mutta rohkeasti lähdimme tarpomaan. Ja aamun parinkymmenen asteen lämmössä otimme heti ”löysät pois” ja nousimme aika tymäkästi pitkin Biokova-vuoriston mukavaa metsätaivalta. Hieman oli reitti hakusessa, mutta edessä vuori ja takana meri, joten tiesimme, ettemme kovin paljon olleet hävöksissä.

Paljon uudenlaisia kasveja, ihania tuoksuja metsässä, hiljaisuutta, liikkumisen riemua. Ja ennen kaikkea valoa ja lämpöä ja uusia maisemia.

Kaikki tuntui ihan täydelliseltä — paitsi yhtäkkiä: keskellä metsää joku iso betonibunkkeri, joka oli ohitettava kapeaa polkua pitkin ja josta alkoi kuulua monen erilaisen ison koiran haukuntaa ja mäjähtelyä häkkejä vasten… Aika kamalasti pelotti… varovasti mentiin, mietittiin, mitä tehdään jos joku koira hyökkää… ja taas betoniseinän takaa kuului kumea haukunta ja verkkojen helinä. Kyllä hiki tuli, eikä ainoastaan ylämäestä johtuen. Onneksi hurtat pysyivät häkeissään. En uskaltanut hidastaa edes kuvaamisen vertaa…

Noin 400 mpy korkeudessa edessämme oli yhtäkkiä hautausmaa ja kappeli. Nyt eilistä tavallisempi hautalehto edessä; meidän kylän hautausmaalle olivat leimaa-antavia valtavat graniittiset sukuhaudat, hautapaaseihin tehdyt kivipiirrokset, muovikukat ja monet, monet ristittömät haudat. Hieman yllättävää minusta.

Hautausmaa ei ollut iso, eihän kyläkään ole. Ja täällä, kuten eilisellä Bornia-Hertsegovinian retkelläkin, olen katsellut, että jokaisella, pienelläkin kylällä on oma hautausmaansa.

Matka jatkui, nyt alaspäin, ja kuten niin monta kertaa ennenkin alaspäin meno on niin paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa kuin kapuaminen kohti huippua. Ja kyllähän se olin tällä kertaa minä, joka yhdessä kohdassa valitsin ihan väärän reitin: siellä me oliivipuulehdoissa liki konttasimme, että pääsimme etenemään. Erätaidot ovat erilaisia Lapin tuntureilla ja Kroatian vuorilla.

Naapurikylä Igrane näkyi hautausmaan nurkalta.

Vuoristossa on paljon perhosia, tänään paljon enemmän kuin sunnuntaina yli 1000 metrissä, sumussa oli.

Alaspäin .. Igrane jo lähellä.

Kaikenlaisia kasveja, … niitä kuvatessa sain aina pidellä taukoja.

Vajaan kolmen tunnin patikan jälkeen olimme takaisin hotellilla, ehjänä ja hyvin liikkuneena.

Ja sitten biitsille. Nyt vihdoin oikein auringonpalvontaa. Rannalla aika vähän väkeä, minä tarkkailin kanssalomailijoita. Tämähän on vähän sellainen kummallinen hotelli, ettei tänne oteta lapsiperheitä, ja erityisesti ”for couples” on tämä. Joten lähes kaikki hotellivieraat ovat pariskuntia, ikähaarukka noin 25 – 80 vee, mutta lähes kaikki pariskuntia. Ehkä ei ole minusta kaikkein fiksuin konsepti, minulla ei olisi mitään lasten telmimistä vastaan, eikä haittaisi vaikka ravintoloissa olisi tenavia, mutta tämä nyt on tämmöinen. Ja varmasti noin 80 – 85 prosenttia on brittejä.

Enin osa hotellikompleksin asukkaista on ns. All inclusive -asiakkaita, – mehän ei olla. Vierastetaan sellaista, ja hyvin ollaan tälläkin viikolla syödäksemme saatu, ja edullisesti vielä, vaikka automaattikattauksiin ei ole paikkoja ollutkaan. Ja tänään olimme päättäneet pitää sellaisen kevyemmän syömisen päivän, ei lähdetä mihinkään, eikä ainakaan buffa-illalliselle mennä.

Ilmoittauduimme Food and Wine -tilaisuuteen, jonka oli määrä alkaa iltaseitsemältä. Söimme päivällä mandariineja, suklaata, viinirypäleitä, suolakeksejä, vähän juustoja ja ratkaisu tuntui hyvältä: mennään illalla viininmaisteluun, jossa on vähän ruokaakin. Ensi lauantaina on meidän viinikerhon Challenge, joten sellaista korkeanpaikanleiriä täällä olemme viettävinämme… 😀

Ja entäs kun sitten menemme hotellin Culinaria-ravintolaan ajatuksena ”pieni iltapala ja muutamien viinien maistelu”. Olimme lukeneet hotellin monipuolista ohjelmatarjontaa kovin huolimattomasti: tällä viikolla olikin ohjelmassa ”Timeless Dinner” ja huomasimme olevamme kuuden ruokalajin illallisen äärellä. Viiniä ei onneksi ollut monia, ei edes ”muutamia” vaan pärjäsimme paikallisella chardonnaylla oikein hyvin. Palaan tähän hyvään ja taas kovin edulliseen fine dining -illalliseen ensiviikon postauksessani. Olimme ihmeissämme, emme pahoillamme.

Nyt on kyllä niin täysi olo, – eihän se ihan näin pitänyt mennä. Mutta onneksi päivällä ei ollut juuri syöty, kuitenkin takana patikka ja pari pitempää uintikierrosta kirkkaassa Adrianmeressä. Kivipohjainen merenranta vaatii uimakengät (löysin Oulun Partioaitasta meille oikein hyvät), mutta vesi on todella, todella kirkas.

Luku noc (~ hyvää yötä), hyvät virtuaalimatkaajat! Huomiseen.

Mostar – bussiretki Bosnia-Hertsegoviniaan

Kuulin äsken kaskaan laulun.

Olimme lyhyellä iltakävelyllä rannan kävelyreitillä, oli vielä aika lämmin, tyven samettinen ilta. Siis vielä lämmin, vaikka lämpöä ei enää ihan helteeksi asti ole riittänytkään. Ja kaskaan laulu. Kroatian syksy on samettinen. Hyvälle tuntuu loma.

Tämän päivän ohjelmassa oli nuorten Pehtoorille tasavuosijuhlareissulla antaman lahjan lunastus: päivän retki Mostariin.

Retkibussi, jossa oli parikymmentä brittiä, tuli hakemaan meidät hotellilta kahdeksan jälkeen. Oppaana oli Verdan, ihan nuoren Tapio Rautavaaran näköinen nuorehko Zagrebissa (humanistisia aineita? historiaa ja englantilaista filologiaa?) opiskellut makarskalainen mies. Hyvä opas oli. Olen ennenkin sanonut  mielipiteeni näistä opastetuista retkistä, ovat ne sitten kaupunkikiertoajoja, Kiinan reissuja tai Alppi-patikoita: ne ovat hyviä! Olennaista on opastus, tarinat, faktat, tieto, kerronta! Varsinkin jos tuo kaikki tehdään hyvin kuten tänään.

Verdan ei saanut opastaa enää Mostarissa, koska oli vaihdettu maata, joten siellä meidän ryhmän otti haltuun bosnikki Almadalia, joka hänkin osasi asiansa. Meillä oli Mostarissa aikaa yhteensä 3½ tuntia, josta oppaan kanssa suunnilleen puolet.

Ja mennen tullen kolmen tunnin ajomatkanaikana Verdan selitti meille Jugoslavian ja Kroatian sekä myös Bosnia-Hertsegovinian historiaa, yhteiskuntaa, elämänmenoa, arkea ja juhlaa.

Ja hän kertoi myös tien rakennuksesta!! Autostrada! Ihan tyhjä! Aamuyhdeksältä ei siellä, eikä sen huoltsikalla ollut ketään. Oikeasti näimme suunnilleen aina yhden auton neljässä minuutissa, eikä huoltsikalla tosiaan ollut ketään!

Eikä onneksi (menomatkalla) tullissakaan. Siellä kun skannataan kaikkien passit (EU:n raja ja pakolaiset!) ja vaikka rajalla on kymmenkunta kopperoa virkailijoita varten, niin niistä vain yksi on käytössä. Politiikkaa tämäkin. Mennessä selvisimme vartissa, tullessa meni melkein tunti. Ja syypäänä italialaiset pyhiinvaeltajat! 😀  Tai siis ei siinä mitään huvittavaa, kerron joskus.

Paljon uutta opin Verdanin jutuista:  Balkanin kansojen ja valtioiden historian pikakurssi oli hyväksi. Illyrit, kreikkalaiset, roomalaiset, ottomaanit,  venetsialaiset, Itävalta-Unkari, natsit, Tito, Milosevic,  — kronologia on nyt suunnilleen tiedossa. Mennyt – ja nykypäivä!! – tulee ymmärrättäväksi kun tietää mitä ja miksi on tapahtunut. Mostarin asema jonkinlaisena solmukohtana, kulminaatiopisteenä, eheytymisen alueena, selvisi.

Sellainen pieni hyvä hyrinä tuli jossain välissä itselle: historiatutkimuksella on tehtävänsä, historiatietoisuus  auttaa ymmärtämään, ehkä antamaan anteeksikin.

Mostarin silta (Stari most) on se nähtävyys, joka Mostarissa kuuluu käydä katsomassa ja kuvaamassa: ihastella sen siroa kaarta, sillalta hyppääviä nuoria miehiä, sen siroutta, insinööritaidon ja arkkitehtuurin suuruutta jo vuosisatojen takaa. Sen sileäksi hioutuneet kivet, alla virtaava turkoosi vesi, islamin ja katolisuuden yhdistävä silta vai erottava raja, on nähtävä, kuvattava? Tokihan minäkin otin siitä kuvia, moniakin. Odotin jonkun miehistä hyppäävän, että saisin siitä kuvan.

Ja lisää turisteilua: Tabacican moskeija on 1500-luvulta. Mietimme, olemmeko ennen päässeet moskeijaan sisälle; islamilaisissa maissa olemme käyneet vain Agadirissa ja Arabi-Emiraateissa …  Agadirissa (2005) oli juuri silloin ramadan, ja siellä islamilainen kulttuuri oli minusta jotenkin ahdistavaa, ihan samoin kuin Dubaissakin.

Marrakeshissa olimme yhden yönkin ja sillä reissulla käväisimme moskeijassa. Tänään siis toinen käynti. Ei tullut minulle mitään pyhyyden tunnetta, ei mitään pyhän paikan kunnioitusta, jollainen saattaa tulla esimerkiksi pienellä, saamelaisten, pyhällä paikalla tai vaikka antiikin temppelin raunioilla. No, mutta nähty on, ja sekin kuului Mostarissa käyntiin. Uskontojen ja kansojen risteyksessä, taistelutantereella.

Ja minäkin kuvasin pommituksissa raunioituneita taloja, luotien ja kranaattien jälkiä seinissä. Ja kuvasin sen pienen kilven, jossa luki ”Don´t forget”.

Tällaisia matkamuistoja basaarin putiikeissa minä en ymmärtänyt. En todellakaan. 70-lukulaiselle humanistille Peace-merkit olisivat olleet paljon houkuttavampia.

Kun kävelimme Titon mukaan nimettyä, edelleen pahoin raunioitunutta, jälleenrakentamatta jäänyttä katua, sattui kohdalle hautausmaa. Pehtoorihan sen ensin hoksasi. Ja vaikkei aikaa nyt niin paljon ollutkaan, oli minun, tietysti, päästävä sinne.

En ole ennen islamilaisella hautausmaalla (pl. esim. Oulun hautausmaan pieni nurkkaus, Hietaniemen hautausmaa etc.), saatikka islamilaisten sankarihautausmaalla käynyt…. Nuorten miesten, enimmäkseen vuonna 1993 kuolleiden hautausmaa se oli. Paljon sellaisia hautoihin liittyviä juttuja, joita en ole ennen nähnyt.

Basaarialueen läpi kulkiessa paikallisopas näytti suositun ravintolan, sinnehän me. Myöhempään ruoka- ja viinipostaukseen siitä kuvat ja jutut. Sen verran voin todeta, että maksoi vain vähän enemmän kuin se Vuittonin  huivi, jonka samaiselta kujalta ostin. Alle 30 eurolla molemmat. 😀

Auringon laskiessa olimme Adriatic Beach -hotellimme pihalla.

Hämmentävä päivä.

Ja minä olen tänään kuullut kaskaankin.

Päivä Dubrovnikissa

Aurinko nousee täällä vähän ennen seitsemää. Idänpuolella on kuitenkin liki 2000 metriin kohoava vuoristo, joten hotellin rannassa aurinko näkyy vasta kahdeksan jälkeen. Olin siis ihan liian aikaisin aamu-uinnilla, mutta eipä se oikeastaan haitannut. Vesi oli lämmintä ja ilmakin jo sen 16 – 18 C. Uin meressä, luonnollisesti.

Eilen illansuussa palattuamme patikalta oltiin muutama tunti altaalla, eikä biitsillä kuten edellisinä päivinä, ja ajateltiin, että taidetaan vastaisuudessakin olla rannassa, eikä enää allasalueella. Rannassa on rauhallista, vain meriveden pieni liplatus kuuluu, eipä juuri muuta. Altaalla näytti allasbaarin viereisessä porealtaassa olevan ihan oma, remakka show´ nsa parilla brittiherralla, joilla toinen toistaan värikkäämmät drinksut kuluivat aika tiuhaan.

Aamiaisen, jossa on kyllä valinnan varaa puurosta ja hedelmistä pannukakkuihin ja valitsemistasi hedelmistä tehtyihin smoothieihin, jälkeen lähdimme ajelemaan kohti etelää. Matkaa rantatietä Dubrovnikiin on reilut 130 km. Liikennettä ei ennen satamakaupunki Plocea ollut nimeksikään, mutta kylä toisensa jälkeen sekä mutkainen, kapeahko, joskin varsin hyväkuntoinen, tie piti ajonopeuden maltillisena (60–70 km tunnissa). Matkaan menikin kaikkinensa pari tuntia yhteen suuntaan. Reitti meren ja vuorten välissä oli hyvin kaunis, joten melkein sen takia kannatti ajella. Tai siis minähän sain vain taas istua kyydissä.

Sesonkiaikana rantatie on kuulemma ihan tukossa, pienet kylät kun ovat täynnä apartementoksia ja B&B-paikkoja ja tustitibusseja ja matkailuautoja ja muita turisteja autoillaan, sekä tietysti paikallinen rekkaliikenne  ja ne kaikki kulkevat rannan ”kasitietä”. Tänään ei ollut tukkoista. Matkalla nähtiin kalanviljelyä ja viininviljelyä ja paikallisten maataloustuottajien myyntikojuja: on mandariinien sadonkorjuun aika. Pikku säkillinen ostettiinkin, –  maksoi sen huikeat 20 kunaa (2,80 €)

Saatiinpa tänään meidän ”käydyt maat” -listaamme yksi uusi valtiokin: Balkanin maiden rajojen järjestelyissä 90-luvun alkupuolella Bosnia- Hertsegovinia sai meriyhteyden, kun Neumin kaupunki ympäristöineen tulivat kuulumaan osaksi sitä. Muutama kymmenen kilometriä ajeltiin BH:n rannikkoa, ja kyllä hiuksen hieno ero Kroatiaan oli havaittavissa: vähän karumpaa, köyhempää, tunkkaisempaa oli näkymä… (ks. kartta yllä: meidän kylä on vähän Makarskasta alas ja siitä sitten rantaviivaa pitkin Dubrovnikiin, välissä pieni kaistale joka kuuluu BH:lle).

Dubrovnikissa olimme puolelta päivin, parkkihalli löytyi helposti ja sitten kohti vanhaa keskiaikaista keskusta. Meidän ”keskiaikakesä” (~ Visby, Tallinna, Dubrovnik) jatkui.

Päivän patikka siellä. Ensimmäiseksi kiersimme kaupunginmuurin, jonka päältä olikin hienot näkymät merelle ja kaupunkiin. Ja jolla reitillä oli eräätkin portaat!

Nyt tuli väistämättä otettua paljon myös niitä lähiksiä, kuvia yksityiskohdista; paljon kauniita yksityiskohtia oli paljon. Yleiskuvissa, erityisesti ylhäältä otetuissa näkyy, miten pahoin Dubrovnik kärsi sodan aikana (loka-joulukuussa 1991 piiritys ja pommitukset ~ yli 500 rakennusta tuhoutui). Uusia punaisia kattoja on enemmän kuin vanhoja.

Paljon nähtiin, katseltiin, kierreltiin ja sitten (vihdoin 🙂 ) hyvä kalaravintola! Meidän ”keskellä-ei-mitään-all-inclusive-hotelli-pikkukylä”-hoodeilla ei gourmet-ravintoloilla leuhkita, joten tänään sitten syömään Michelin-suosituksella varustettuun Dubrovnikin keskustan huippuravintolaan. Ja minulle ”Jokaviikkoinen soppamme” (joka muuten viime viikollakin jäi väliin, mutta korjaan asian kotiuduttuamme). Kermainen rapukeitto, ah, onnea. Ja pääruoaksi minulle lisää rapuja, Pehtoolille herkkuaan ´sea-bassia`. Paikka oli hieno, palvelu erinomaista, samoin ruoka ja viihdyimme hyvin, kunnes naapuriin tuli kahdeksan hengen amerikkalainen-risteily-botox-naiset-macho-miehet -seurue pitämään melkoisesti meteliä. Onneksi olimme jo lähdössä.

Paluu samaa reittiä, aurinko oli jo laskenut kun olimme hotellilla.

(Runsasta kuvasatoa perkailen ja julkaisen sitten kotosalla…)

 

Tämä ja muutamat muut pyykkinarulliset kiinnittivät huomioni: katsokaapas miten järjestelmällinen nuori (?) mies (tai äitinsä) pyykkien ripustuksessa! 😀

 

Morsian Stradulla. Kiiltäväksi kulunueella vanhan kaupungin pääkadulla.

 

Biokova(n Vosac 1442 mpy) huiputettu

Sunnuntaiaamuun herättiin hieman repaleisen yön jälkeen. Minähän se kuvailin yhden jälkeen yöllä kuuta. Mutta en kuitenkaan ollut se, joka ensimmäisenä häiriön aiheutin: pihalla, pari kerrosta alempana kun on pingispöytä ja neljä nuorta olivat baarista palatessaan keksineet ruveta pelaamaan… Heittäydyin kukkahattutädiksi, tai paremminkin pyjamapatikoijaksi, joka kävi parvekkeelta varovasti huhuilemassaa ”Hey you, we try to sleep!” Vähän auttoi ja muutama minuutti myöhemmein joltain toiselta parvekkeelta käytiin komentamassa reippaammin,… ja nuoret häipyivät jonnekin. Onnistuimme mekin nukahtamaan uudelleen.

Mutta minä – taas kerran – mietin, miksei kukaan opeta nuorille ja sitä kautta myös aikuisille, että hotelleissa on paljon ihmisiä, joista moni haluaisi nukkua, ja että käytävillä ja parvekkeilla – tai pihalla pingispöydillä toisten parvekkeiden alla – ei meuhkata yöllä. Tästä voisin kirjoittaa, kukkahattutäteillä, närkästyä, tapakouluttaa, kasvattaa paljonkin! Mutta nyt olkoot!

Aamulla reppujen pakkaus: meillä mitään karttoja ole, mutta kohti Bionovan vuoristoa! Onhan meillä kokemusta kartatta patikoinnista mm. Madeiralta. Huoh! EIkö ihminen koskaan opi!?

No mutta lähdimme jo yhdeksän aikaan, joten aikaa pieniin harharetkiinkin oli…

Siispä liki Makarskaan asti ajoimme ja sitten kohti Biokovan vuoria. Nyt kun olemme siellä käyneet, siellä ajelleet, siellä patikoineet on kunnioitus noita takana olevia vuoria kohtaan ihan erilainen kuin ennen tätä  päivää.

Näimme pahoja pensas/metsäpalojen jälkiä…

Toki täälläkin on jo ruska. Varsinkin jos noustaan yli tuhanteen metriin…

Mutta olihan siellä korkealla viljelyksiäkin. Ja muutama talo/viljelys, joita minä ihmettelin kovasti.

Ja sitten me vain tepasteltiin. Yhä ylemmäs, tavoitteena nähdä kauas, ehkä Italiaan asti. Tavoittehan täytyy olla, … pilvet hieman varjostivat tunnelmaa, mutta kylmä ei ollut, ei tuullut kuten usein tunturissa, oli hiljaista, hienoa. Olin iloinen, että olemme oppineet etsimään reitit vuorille, oppineet liikkumaan korkealla, oppineet arvostamaan mahdollisuutta liikkua ja nähdä. Kokea ja kavuta.

Matkalla tuonne puistoon tie oli hirveä, pelottava. Minä en käyttänyt ajo-oikeuttani.

Ihan annoin luottokuljettajan hoidella sompailut, totta puhuen, eipä hänkään ollut ihan rentona näillä teillä.

 Näköalapaikoilla pysähtelimme…

Sumu alkoi yli 1000 metrin korkeudessa jo olla läsnä.

Ja kun aloitimme varsinaisen patikan kohti Vosacin (1422 mpy) huippua, oli pilviä ja sumua jo paljon. Reitti ei huono, ja ylös pääsimme.

Me eihän me merelle asti nähty. Silti kannatti.

Kuvia on paljon lisää, myös ”kotimatkan” eksymisreitiltä, mutta nyt en enää kykyne mitään muokkailemaan ja liittelemään, joten matkakertomus paikkaantunee Oulussa ensi viikolla.

Huomenna aamu-uinnin jälkeen aie lähteä kohti Dubrovnikia…

Kylästä toiseen Adrianmeren rannalla

Kuvassa on Igrane. Tämä näkymä on meidän hotellilta päin, parvekkeeltamme tämä naapurikylä näkyy hyvin. Siellä on kolmisensataa asukasta, muutama kauppa, kuppila ja ravintola sekä TUIn toinen hotelli. Se on meiltä reilun kolmen kilometrin päässä, ja ylhäällä näkyvä kirkko vielä vähän kauempana. Kirkko on 1600-luvulta, ja se, kuten lähes koko kylä, vaurioitui sodan aikana. Punaiset uudet katot ja seinissä näkyvät uusien muurauksien jäljet kertovat jälleenrakennuksesta, tuhojen korjaamisesta.

Meidän tämän päivän omassa ohjelmassamme oli kävellä tuonne. Meidän kylän nimi on Zivogosce (mitään tajua miten se lausutaan). Ja hotellimme on Sensimar Adriatic Beach. Hotellin vieressä on fransiskaaniluostari, takana Biokovon vuoristo ja kansallispuisto, edessä Adrianmeri ja Bracin saari, joka tekee lahdenpoukamasta suojaisan. Iltapäivällä meri ihan rasvatyyni.

Lauantaiaamun lenkillä huomasimme että granaattiomenat ovat pian kypsiä….

Kirkkotarhasta oli kaunis näkymä pohjoiseen.

Kirkko on restauroitu, mutta viereinen ”pappila”? on vielä raunio.  Mutta rauniollahan mieheni on tottunut kanssani kulkemaan…. 😉

”… jos mietit, miten mut tavoittaa, se riippuu, mihin riippumaton ripustan.” Mikael Gabrielin biisi soi mielessä väistämättä tällä kohtaa.

Ignaren rantapromenadilla oli ”myymäläauto”. Miehellä oli peräkontissa hedelmiä, vihanneksia, sipuleita,… ja  äkkiä vaaka ja kassa etupenkiltä auton katolle, kun joku turisti innostui ostamaan reilut pari kiloa tuoreita, makeita, isoja viinirypäleitä. Satsi maksoi 40 kunea ~ noin 5,60 euroa.

Vähän täällä on jo sellainen off season -fiilis. Aika moni kuppila oli kiinni, mutta turisteja, englantilaisia, on sentään aika paljon.

Tämä kuva taas on otettu Igranesta kohti meidän hotellia. Ja takana näkyy luostari.

”Puolenpäivän prosecco” on meidän reissuilla jo käsite. Tänään oltiin jo reilusti iltapäivän puolella kun proseccon hotellin parvekkeella nautimme ennen kuin lähdimme rannalle viettämään biitsi-iltapäivää. Ja uimaan!

Rannalla mahtavan rauhallinen tunnelma, eikä vähäisin syy rauhaan ole siinä, että meri on tyyni.

Tälle illalle meillä oli varaus Grand Mare Grilliin, hotellikompleksin erilliseen ravintolaan, – eilisen buffaillallisen jälkeen halusimme jotain ihan muuta. Teen näistä kaikista ruokakokemuksista kotosalla erillisen postauksen, mutta jo tässä vaiheessa voin sanoa, että tänään oli parempi kokemus kuin eilen. Ja aamiainen tänään! Wuhuu!

Aurinko laskee täällä puoliseitsemän tienoilla, nopeasti. Ja meidän parvekkeen edessä on joku hiton puu! No ehkä se sittenkin sopii kuvaan…

 

Lennossa ja lentoon lähdössä

Eilen unohtui tuosta uudesta bannerikuvasta mainita. Se on yksi niistä monista, joita toissailtana otin kotipihalla: pensaiden juurilla kameran, makro-objektiivin, taskulampun, tuikkujen, jalustan ja salaman kanssa könysin ja opettelin ottamaan kuvia kasteesta. Tässä muutama vielä lisää…

Tänään olenkin sitten ottanut vastaan onnitteluja, ja ollut vieläkin kovin iloinen kuvakisan voitosta. Muutoin päivä liesussa ja lennossa, huolenpitoa ja hommia, ja kun viiden aikoihin olin kotosalla, tuli vielä pikkuperhe heippaamaan.

Nyt sitten puhelimen lomasovellus näyttää tällaista… Vähän puskista tämä lomalle lähtö nyt kyllä tulee. Mutta itsepä olen Pehtoorille synttärilahjamatkan antanut ja kutsunut itseni seuralaiseksi. 😀

Pikainen pakkaus on liki valmis, ja kylläpä on taas värikästä meitsin garderobi. Liki häiritsevän väriläikän muodostaa fööni ja lähes riemunkirjava huivinippu. Muutoin kyllä perinteisellä ´musta-valkoinen, ripaus sinistä´-linjalla lähden. Vielä kaikki digitaalinen välineistö matkustamokassiin ja olen valmis!

Adios, arrivederci tai mitähän sanoisi… Huomiseen.

Jäämeren retkellä (vol. II)

Sataa ja tuulee. Kovasti molempia. Oikein hyvä päivä olla sisällä ja muistella viime viikon aurinkoisia päiviä mökillä. Järjestellä kuvia, tehdä matkakertomusta ja kuvakertomusta Jäämeren retkestä.

Kuusi vuotta sitten olimme mökillä ja lähdimme ystävien kanssa mukaan Kukkolan bussien Jäämeren retkelle (vol I), ja sen jälkeen olen monta kertaa halunnut sinne uudelleen. Viime tiistaina se onnistui!

Tämä on jo 11. vuosi, jolloin näitä Saariselkä – Pykeija -reissuja tehdään, mikä osaltaan kertoo, että retket ovat suosittuja. En ollut noin 40-hengen porukasta ainoa, joka oli retkellä toistamiseen; parhaat olivat jo viidettä kertaa! Vuosien varrella ohjelma, pysähdyspaikat vähän vaihtelevat, mutta reitti on suunnilleen näin: Saariselkä – Inari – Sevettijärvi – Näätämö/Neiden – Pykeija – Varangerbotn –
Nuorgam – Utsjoki – Kaamanen – Inari – Saariselkä. Kilometrejä kertyy reilut 600 ja kellon ympäri reissulla menee, vaikkei se kyllä siltä tunnu.

 

 

Edellisellä kerralla, ja niin nytkin, minulla paikka etupenkissä, josta oli hyvä katsella ja kuvailla.

Vasta kuvia (liki 700 !!) kotikoneella purkaessani hoksasin, että aika uuden Setra-bussin etulasin yläreuna oli sävytetty, turkoosiksi tai siniseksi. Ainakin kuvissa on – itikoista lasiin jääneiden läiskien lisäksi – vähän kummallisia värejä. Mutta silti sain liki sata otosta kuvasivustolle valituksi, muokatuksi ja laitelluksi, joten tervetuloa virtuaalimatkalle!

Retkisää oli kirkas ja aurinkoinen, kuten kuulemma aina näillä retkillä. Mökkipihassa ja Saariselällä vielä jälkiä pakkasyöstä, mutta värejä luonnossa jo paljonkin. Koivuissa ei niinkään ruska, mutta ”ruostetauti” ainakin tänä vuonna aika kauniiin keltaista. Saariselän jälkeen kyytiläisiä tuli vielä Ivalosta ja Inarista asti ja melkein 40 reissulaista meitä oli.

Ensimmäinen kunnon pysähdys Toini Sanilan porotilalla, jossa saimme aamupäiväkahvin keralle makoisat isot poroleivät.

Ja siitä matka jatkui kohti Norjaa, kohti Nellimiä/Neideniä. Kauniit tunturimaisematkin olisivat ehkä riittäneet matkan ratoksi, mutta kyllä näiden – kuten yleensäkin reissuissa järjestettyjen retkien – iso anti oli mainion oppaan tarinat, jutut, historiat, paikalliset kokemukset. … Siksikin minä kannatan opastettuja reissuja, päiväretkiä, – onhan tästä ollut täällä useinkin puhetta. Ja näillä kahdella Jäämeren retkellä on ollut sama opas, onneksi. Paikallistuntemuksensa ja tarinoiva tapansa kertoa viehättävät minua kovastikin. Tiesittehän mm., että aurinko on ollut saamelaisten jumala, joka on pohjoisessa kuvattu pyöreäksi, etelässä neliöksi (ks. rumpukuviot). Ja Tuulimiehestä miekin vielä joskus teille kerron, onhan Tuulimies meidän mökin seinälläkin…

Kunhan oli Norjan raja ylitetty, olimme pian Kolttakönkäällä. Mie voisin tuollaisena aurinkoisena päivänä olla siellä koko päivän. Luonto, sen voima, kauneus ja monimuotoisuus kiehtovat. Kosken kuohu oli melkein yhtä jylhä kuin Jäniskoskella, ehkä isompikin.

Ja sitten matka jatkui yhä karummiksi käyvissä maisemissa kohti Varangbottenia, kohti Pykeijaa. Ja aurinkoa ja maisemia, ja tarinoita!, riitti. Jäämeri alkoi iltapäivän aluksi häämöttää: Pykeija.

Kylän historia on kiehtova! Onko mikään muu kylä koskaan laittanut ”itseään myyntiin” valtakunnan valtalehden sivuille? Pykeijalaiset ovat! Se ja kuningasrapu heidät sitten pelasti kuolemasta sukupuuttoon. Ja kuningasrapua minäkin lähdin sieltä hakemaaan; sain sentään syödäkseni, mutta siinä kylän ainokaiseksi jääneessä (viimeksi oli kaksi) kaupassa sitä ei ollut myynnissä edes pakkasessa. Nyyh! Mutta onneksi retkellä oli mahdollisuus ostaa kuningasrapuleipä! Onneksi. Tietysti sellaisen halusin.

Toinen minulle tärkeä asia oli – luonnollisesti – hautausmaa. Siperian lisäksi suunnilleen maailman ainoat karvaiset sinilatvat kasvavat nimenomaan Pykeijan hautausmaalla. Viimeksi tarvitsimme oppaan sen löytämiseksi, nyt löysin itseksenikin, mutta kuinka ollakkaan! Sama paikallinen mies, viereisen kirkon suntio?, tuli yhtäkkiä selän taakse: ”No löytyykö niitä? – Sukulaisten hautoja tai sinilatvoja!” Hän siis tiesi, mitä turistit kamera kaulalla hautuumaalla etsivät. Varmaan hän tietää odottaa Kukkolan bussien väkeä tulevan hautausmaalle, ja hän on paikalla!

Mukava mies  (on yhdessä kuvasivuston kuvassakin). Sanoin, että löysin mie karvajalan, mutta hänen oli ainakin  omasta mielestään 😉 käytävä näyttämässä, kuinka ”ilkeät ämmit” karvajalan vielä tappaa sukupuuttoon.

Yhdellä haudalla oli sinilatva jäänyt muiden kasvien varjoon, alle… ”Kun ilkeät ämmit lannottavat!” Niinhän se varmasti on: lannoitus saa muut kasvit rehottamaan ja luonnonvarainen sinilatva ”tukehtuu”. Kaunis se kyllä on ..Kuvasivulla lisää kuvia… Ja oli siellä hautausmaalla muutakin kuvattavaa. Miehen murre kertoo kveenitaustasta, tai ehkä paremminkin peräpohjolaisesta taustasta. Ruijan polkuako esi-isänsä ovat Jäämeren rannalle kulkeneet…? Ehkä ensi kerralla kysyn.

Ja sitten minun oli äkkiä riennettävä rantaan! Jäämeren rantaan. Lämmintä vähintään sen kuin kesällä Oulussa parhaimmillaan (+ 20 C). Biitsilläkin olisin viihtynyt kauemmin. Jäämerenranta! Jäämeren!

Mutta että joskus ehtisimme takaisin, oli lähdettävä. Paluumatkan aluksi mahdollisuus kuvata Pykeija lahden toiselta puolen… kannatti.

Paluumatkallakin näimme paljon rangoiksi syötyjä koivkkoja. Niitä oli toissakesänä Norjassakin, siis Tromssan tienoilla etc., ollessamme. Tuhon aiheuttavat koivumittarimadot, jotka pääsevät kasvamaan ja tekemään tuhojaan siitä syystä, että alueella ei enää ole yli – 32 C-asteen pakkasia. Niitä vaadittasiin muutamaksi päiväksi, jotta mittamadot häviäisivät, mutta kun pakkasia ei ole, madot elävät ja voivat hyvin. Koivut eivät. Rankojen juurilta häviää myös heiniä lukuunottamatta kaikki muu aluskasvillisuus. Vain heinien vaaleanpunaisuus näkyy tuntureiden rinteillä.

Edellisellä kerralla minulle yksi hienoimmista nähtävyyksistä oli Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa. Minulle, hautausmailla kulkijalle, niitä ympäri maailmaa (Meksiko ja Japani kai kaukaisimmat, oudoimmat) kuvanneelle, se oli ainutlaatuinen kokemus, ja olinkin tietysti pettynyt, kun siellä pysähtyminen ei enää kuulunutkaan ohjelmaan, mutta kyllä sen melkein korvasi Mantojärven kirkkotuvilla pysähtyminen.

Edellisellä kerralla siellä ei käyty, mutta nyt oli onneksi pieni hetki aikaa tupiin tutustua ja viivähtää. Pielpajärvellä me on patikoitukin, ja siellä kirkkotupia on aikanaan ollut paljon Utsjoen kirkon tienoota enemmän, mutta Pielpajärvellä niitä ei nyt enää ole, ei edes entistettynä kuten Mantojärvellä on. Olipa siellä Aapo Helanderin turvekammikin, — melkein kuin tutun kammiin olisin astunut: Aapon historiasta kun oli juttua toimittamassani ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjassa juttua useammassakin kohtaa… Ja yhdessä tuvassa, Utsjoen käräjätuvassa, oli oikein viehättävä, monenlaisia paikallisia käsitöitä tarjoava Siella-putiikki. Ostinpa tyttärelle kirjan: Muumilaakson talvi pohjoissaameksi.

Sen jälkeen jo tuttuja juttuja, komeita maisemia, pohjoisen valoa, tuntureita… Nuorgamissa oli jo saatu hyvää, kirkasta lohikeittoa ja jälkkärin aika oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Kuka voisi vastustaa lettuja, lakkahilloa, mansikkahilloa kermavaahtoa ja nokaretta jäätelöä. Tällä reissullahan ei kalorivajetta tule…

Inarissa vielä muutama kuva (”katukuvausta”) ja sitten lasketellen kohti Ivaloa ja Saariselkää…

En ihmettele, vaikka lähtisin reissulle vielä kolmannen kerran. Ehkä sitä ennen Kukkolan kyydissä Lofooteille!

Reissun kuvat ovat täällä: KLIKS!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Puolille öin aikaa osallistua kesäkuvakisaan… voittomahdollisuudet on nyt mahtavat: osallistujia tähän mennessä alle 10…!!

Kohti Jäämerta!

Retkipäivä tänään.

Kuusi vuotta sitten olimme ystävien ja Pehtoorin kanssa kokopäiväretkellä Pykeijassa. Istahdimme Kukkolan bussin kyytiin ja koska noustiin kyytiin ensimmäisinä, saatiin etupenkkien paikat. Saimme kuunnella erinomaisen paikallisoppaan kertomuksia maahisista ja historiasta, saamelaiskulttuurista ja Lapinmaan ihmisten elannonhankinnasta vuosisatojen aikana. Välillä pysähdeltiin, paitsi katsomaan nähtävyyksiä, myös sopivin väliajoin pääsimme valmiiseen pöytään syömään.

Päivä oli hieno, muistot jäivät mieleen. Se oli niitä reissuja, joita halusi tehdä uudelleen. Monena vuonna on aiottu, mutta milloin mikäkin patikka, tattiapajat, myrskytuhojen raivaamista tontilta, vieraat tai pahimmoillaan työt ovat olleet esteenä retken toistamiseen.

Mutta tälle päivälle ei ollut mitään syytä jättää Jäämeren retkeä väliin.

Pehtoori ei sittenkään halunnut lähteä aurinkoisena syyspäivänä istumaan onnikan kyytiin yli 600 km:n matkalle, vaan aikoi painua tunturiin. Mutta minua ei pidätellyt enää mikään. Varsinkin kun sain tehdä oikein kuvauskeikan.

Eikä harmita, että lähdin. Hyvä päivä on ollut.

Kahdeksasta kahdeksaan ja muistikortilla on satoja kuvia. Ja matkakertomukseen on ainesta pienen tietokirjan verran. Mökkiläppärillä kuvasaaliin perkaaminen on työlästä, joten joudutte odottelemaan pari päivää. Viimeistään sunnuntaina on kuitenkin valmista.

Laitan sitten linkin kuviin ja matkakertomukseen paitsi tietysti tähän blogiin mutta sitten sille samalle sivulle, josta pääsee jo nyt edelliseen, kuuden vuoden retken takaisiin kuviin ja juttuun. Tänään retki oli hieman erilainen, ja toivottavasti kuvani ovat ainakin vähän parempia… 😉

 

Jäämeren rannalla oli biitsipäivä. +18 C.

Nyt mökillä. Olipa hyvä päivä.

Niksinurkka vol. 344

Ennen toissaviikon reissuun lähtöä pohdin – hieman ahdistuneena – että olisiko lähdettävä ostamaan uudes kesähousut, kun vanhat olivat kovin kulahtaneita. Vanhat ja tosivanhat mustat pellavahousut ovat olleet mieluisat, ja ulkonäkö on sitten sen mukaista. Sen lisäksi, että ne on aina ryppyiset, nämä oli jo pesty aneemisiksi, epämääräisen harmailta näyttivät. Ja yhdet tummansiniset puuvillafarkut tms. olivat väriltään kyllä jo kirppiskunnossa.

MUTTA: jokin etiäinen menneiltä vuosikymmeniltä iski! Voihan vaatteita värjätä. Pari pakettia Nitor All-in-One -tekstiiliväriä ja nyt! Onhan edellisten lisäksi Pehtoorillakin yhdet ”uudet” housut ja minulla yksi musta T-paita. Ja koko satsin värjäys noin 15 euroa.

Kun meidän mutikaiset olivat pieniä, värjäilin heille vaatteita aika useinkin. Varsinkin isosiskon ja serkkujen vaaleanpunaisista potkupuvuista ja collage-puseroista tuli Juniorille hyviä arkikamppeita värin vaihdon jälkeen. Silloin noiden värien käyttö oli kyllä jotenkin monimutkaisempaa kuin nyt.

Ja sitten teininä tehtiin niitä laamapaita-naru-paitoja. Ja sitä sotkun määrää! Silloin väriaine ja värjättävä kampe piti jotenkin keittääkin, eikö? – Mutta nyt! All in One! Suosittelen.

Toinen pitkään jemmassa ollut vinkki, josta on pitänyt sanoa, on kestopatterit – tai akkupatterit kai niiden oikea nimi. Minulla kuluu sormipattereita kohtuullisen paljon. Langaton hiiri (hiiret) tarvii patterin ja studiohommissa tarvitsen salamaa ja LED-valoa, jotka toimivat pattereilla. Koulukavereilta opinkin, että kannattaa hankkia Eneloppin latauslaite ja pari sarjaa ladattavia pattereita. Laite ja neljä patteria maksavat pikkuisen reilu kolmekymppiä. Aika äkkiä ”haukkuu hintansa takaisin”. Ja säästäähän tuolla touhulla vähän luontoakin.

”Raaka, orgaaninen ja vegaani”, yksikään noista ei ole mielestäni peruste minulle ostaa suklaata. Enkä nyt kovin paljon suklaata yleensäkään ostele. Mökillä kylläkin. Se on hyvä patikkareppuun, ja erityisesti silloin kun ollaan kaksistaan möksällä se on hyvää kahvin kanssa ja ruoan jälkeen silloin kun ei ole varsinaista jälkkäriä, mutta on vielä tilkka punaviiniä. Silloin pari tummasuklaapalasta, mieluiten ChocoDelin konvehti ovat ihan parasta.

Mutta olenpa kerran jostain(?) ostanut jemmaan levyn suklaata, joka vei mennessään:  lakritsi – tyrnimarja raaka-suklaa, – niin ja orgaaninen ja vegaani. Pohdin, mistä sen olin ostanut: halusin lisää ja kävin tässä vastikään Ruohonjuuressa etsimässä äidille diabeetikon suklaata, jota siellä ei ollut, mutta jossa oli tätä! Hillittömän hintaista se on: 50 gramman levy kuus euroa. Mutta tämä on niiiiiin hyvää.

Ja lakritsista puheenollen: Arlan (huom. ei Valion) lakritsirahka on melkein yhtä hyvää kuin Arlan (huom. ei Valion) mangorahka. Mangorahka menee erinomaisen hyvin jätskikieltäytymyksen (joka mm. nyt on päällä) aikana. Samettista, hedelmäistä.

Viimeinen vinkki liittyy kuvasivustooni. Ensinnäkin siellä on nyt loputkin Helsinki – Visby – Tallinna -reissun kuvat. Kaksi uutta kansiota: Turnajaiset ja Helsinki – Tallinna. Varsinkin jälkimmäisessä on paljon kuvia, mm. meidän hienosta Tallinnan hotellista (St. Petersburg), Toompean mäeltä. Vaikka siellä oli tällainen graffiti, en malttanut jättää kameraani käyttämättä.

Laivoista ei juuri ole kuvia: menimme Viikkarin XRPS-laivalla ja palasimme Tallink Shuttlella, joka on otettu käyttöön helmikuussa, ja palasimme noin kuukausi sitten käyttöön otettuun Hernesaaren uuteen Länsiterminaaliin. Molemmat olivat sarjassaan ihan ennennäkemättömiä. Laivassa on kahden kerroksen kokoinen ihan valtava tax-free -kauppa. Tavara- ja juomatalo oikeastaan. Ja terminaali oli tehty vetämään sujuvasti tuhansia suomalaisia ja muita Tallinnan matkaajia.

Kun me kävimme edellisen kerran oli Viron itsenäistymisestä kulunut parahiksi vasta puolenkymmentä vuotta ja turismi, uusi elämänmeno, restaurointi, kapitalismi, ravintolaelämä etc. vasta alullaan, nyt kaikki oli aivan toista. Vaikka olenhan siitä lukenut, nähnyt, muilta kuullut, olin aika hämmästynyt. Oli hyvä nähdä, ja vakuuttavaa oli. Mutta ei minun ihan heti taas tarvi Tallinnaan lähteä, Gotlantiin ennemminkin.

Joka tapauksessa kuvasivustolla on nyt vihdoin Helsinki – Visby – Tallina -reissun loput kuvat, ja kun avaat kuvasivustolla kansion, klikkaa ensimmäistä kuvaa (tai mitä tahansa kuvaa), siten se suurenee, näet sen kunnolla ja sitten voi edetä kuvan oikean reunan nuolilla koko reissun. Pukukuviinkin olen tainnut, sitten sen jälkeen kun viimeksi kuva-asian oli puheena, lisätä kuvia.

Sinne tästä ….

HELSINKI – VISBY – TALLINNA

Herkuttelua Itämeren rannoilla

Kerrataanpa vielä viime viikon herkutteluja, meillehän reissaamisessa yksi iso juttu on hyvin syöminen, ruokapaikkojen valinta, paikallisista sapuskoista nauttiminen, uusien herkkujen löytäminen, ehkä vinkkien saaminen kotikeittiöönkin. Ehkäpä näistä jutuistani voi olla vinkiksi muillekin…

Aloitanpa siis alusta. Viikko sitten sunnuntaina lennettyämme sateiseen Helsinkiin kävimme (lopulta syömässä vastikään ja vasta nyt paistinkääntäjien kilvet saaneessa Esplanadin Kappelissa. Kalaruoka oli hyvää, lasilliset samppanjaa ja pääruoka kolmelle, kaksi lasillista hyvää valkoviiniä jakaksi Irish Coffeeta (silloin satoi ja oli kylmä!! – reissun ainoa huono sää) maksoivat ihan hävyttömän paljon (liki 200 euroa)! Paikka on hieno ja tarjoilu ystävällistä.

Maanantaina olimme taas paistinkääntäjäravintolassa: Visbyn Stortorgetin reunalla, siis niin turistipaikassa kuin vain olla ja voi, on ravintola nimeltä Rosengården. Siellä Pehtoorin nieriäannos ja minun Toast Skagen olivat hyviä. Niiden oheen pullollinen hyvää chablista maksoi suunnilleen satasen. Seuraavana iltana nautimme melkein samanlaisen setin Visbyn parhaaksi ravintolaksi valitun Munkkällarenin kattoravintolassa ja hinta oli edellisiltaa halvempi, ruoka parempaa. Keskiaikamarkkinoilla me emme syöneet, mutta näimmepä, että ritarit ja pyhiinvaeltajat voivat syödä hampurilaisia…

Ja sitten Visbyn viimeisenä iltana, ehkä reissun paras ruoka: paikallinen lammas kesävihannesten kanssa Värdhusets Lingårdenissa ei hevin unohdu. Ihan ehdottomasti ykkösuositus, semminkin kun paikka oli mitä viehättävin.

(kuvia TÄÄLLÄ)

Torstaihan meillä meni lentokentillä, matkoissa niille ja niistä pois, sekä lennoilla, joten syöminen oli vähän mitä sattuu: lentokenttäruokaa siis.

Perjantaina lounas hoitui Kluuvikadun Fazerilla. Ja sitten illalla Trattoria Sogno Töölössä oli hyvä, meidän kaikkien mielestä. Hyvin italialainen, meteliä myöten. Menussa monenlaista hyvää, kaikilla annokset vähintäänkin runsaat. Ja hintataso ihan normisuomalaista bistrotasoa. Tarjoilija oli varsin ystävällinen, varsinkin kun Apsu osasi hurmata ja kiittää.

Lauantain laivamatkalle Pehtoori, joka muutenkin huolehti koko matkan kaikista kustannuksista, oli hommannut meille ”lounastiketit” Viking Linen XRPS-laivan Wine & Dine -ravintolaan, mikä takasi, että pääsimme istumaan ja saimme lounastaa. A la Carte -lista oli, mutta me tyydyimme salaatti- ja tapasbuffaan, johon kuului lasillinen viiniä. Lasillinen oli valtava. Ei kylläkään niin hyvää, että kaikkea olisimme juoneet, – olihan meillä päivän ensimmäinen samppanjakin jo avattuna. 😀

Lauantain Grande Dinner Tallinnassa on sitten se, mistä kannattaa erikseen hehkuttaa, sekä laadusta että hinnasta ainakin minä olin yllättynyt. Olimme varanneet hyvissä ajoin  pöydän 6 + 1. Matkalla hotellista (St. Petersburg) Domeniciin alkoi Klaara-myrskyn reunamilla ripsiä, mutta ehdimme hyvin sateen alta pois. Meidät ohjattiin vanhassa, vauraassa ja viehättävässä ravintolarakennuksessa kahden salin perällä olevaan tyylikkääseen, mutta kodikkaaseen kabinettiin, joka oli meille juuri soppeli. Saimme lisäksi ”oman” tarjoilijaherran, joka osasi vielä suomeakin.

Juuri kun saimme lasilliset samppanjaa eteemme ja kilistelimme päivänsankarille, alkoi sade ja ukkonen kuulua ulkoa. Isosta avoimesta ikkunasta näimme salamoinnin, mutta se ei häirinnyt illallistamme. Ruokalistalta valitsimme (pl. tyär ja Apsu) mieluisat alkuruoat (kuningasrapua, savulohta, siikatartaria…) ja pääruoaksi melkein kaikki otimme vasikanfilettä (saako Suomen ravintoloissa vasikanfilettä?) hanhenmaksalla ja muilla erinomaisilla lisukkeilla (kuva jäi tietysti ottamatta 😉 ).

Pääruoan jälkeen, ja samaan aikaan kun sade ulkona loppui, oli aika luovuttaa pehtoorille lahjat. Minun lahjani oli palapeli; unohdin (tietysti!!) ottaa lahjakortin mukaan, mutta kylläpä Pehtoori osasi pikaisesti kyhäämästäsi palapelistä ratkaista, mihin lahjakortti veisi… Ja nuorten lahja oli sivupolku minun lahjaani. 😀

Jälkiruoat maistuivat vielä. Ja koko illan tarjoilu, ruokien ja viinien esittely, erityistoiveiden (Apsulle tehtiin tilauksesta ihan omanlainen ruoka) täyttäminen sujuivat leppoisasti mutta tyylikkäästi.

Kuuden aikuisen huikea kolmen ruokalajin illallinen, hienolta viinilistasta valittuna pullo samppanjaa, hyvää Banfin Pinot Grigiota ja pullo Ironstonen pehmeää, mutta luonteikasta Old Vine Zinfandelia + Apsun ruoat ja juomat maksoi— arvaatkaas? – Jotensakin tasan 400 euroa!

Viimeistään tuossa vaiheessa ymmärsin, miksi Tallinnaan matkustaa tuhansia suomalaisia päivittäin.

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat kuvasivustolla… Annoskuvien lisäksi myös miljöistä ja ruokaseurasta on kuvia TÄÄLLÄ

Kun menet kuvasivulle, klikkaa ensimmäistä kuvaa ja etene oikean reunan nuolilla, siten näet kuvat isoina, kokonaisina. 

 

Kotona kuvien parissa

Visbyn, Tallinnan ja Helsingin lämmön jälkeen Oulun aamu tuntui hyytävältä.

Kotiinpaluun jälkeisiä puuhasteluja, posteja, puheluita, pyykkejä, puutarhaa, kaupassakäyntiä, – lenkillekin tarkenin puolenpäivän lämmössä.

Ja nyt olen jonkun tunnin jo perannut kuviakin. Ja hokenut, ettei tarvitse niitä kouluun tai näyttöä varten hioa ja säädellä loputtomiin, joten olenpa saanut jotain aikaiseksikin.

Nyt ensi alkuun kaksi kansiollista kuvia Visbystä, johon ihastuin ikihyväksi. Maanantai-illan ja tiistain vietimme aurinkoisessa keskiaikaisessa kaupungissa ja sen markkinoilla, lähes koko päivän muurien sisäpuolella ja ulkosalla. Kuvasin paljon pukuja, joten toinen kansio on niistä ja toisessa on yleiskuvia kaupungista. Siinä on myös kuvia hotellistamme, hotelli Slottsbacken on vanhassa kaupungissa, sen eteläpäässä. Jykevä ja hyvä hotelli, jonka kellarikerroksessa (myös terassi) tarjottu aamiainen oli ainakin meidän tarpeisiimme ihan riittävä. Croissantit parempia kuin Lidlissä ja se on jo paljon se. Sisäkuvia kuvasivustolla.

Lähde iltakävelylle Visbyn keskiaikaviikolle…

klikkaudu tästä KLIKS

 

Paluumatkallakin oli mukavaa

Viikko reissussa: kuusi lentoa, kaksi laivamatkaa, paikallisbusseja, ratikoita, useita tilatakseja, lentokenttäbusseja, pyöräilyä, paljon kävelyä … Seitsemän yötä neljässä eri paikassa: tyttären luona 1, Visbyn Slottsbacken hotellissa 3, Hakaniemen Strand Hiltonissa 2 ja Tallinnan St. Petersburg 1 yötä.

Ainahan reissusta on mukava tulla kotiin, mutta nyt jo oikeasti laukkujen roudaaminen ja eri kulkuvälineissä kulkeminen tai oikeastaan niihin jonottaminen saivat minut jo aamulla – taas kerran pakatessamme – toteamaan, että onpa mukava asettua illalla kotiin. Niin olikin.

Mutta toisaalta: oli kyllä tosi mukava tehdä roundtrip, vaihtaa paikkoja,  matkaseuran kokoonpanoa, tunnelmia, tekemisiä,…

Ehdimme tänään aamupäivällä Tallinnassa huiputtaa Toompean, iltapäivällä palata Tallink Mega Starilla Helsinkiin, käydä Hagiksessa tyttären luona hakemassa isot laukut, hyvästellä tyttären ja P:n, syödä Helsinki-Vantaalla ja lentää Ouluun. Ja Apsu teki tuon kaiken ilman päikkäreitä (pl. 10 min. taksissa lentokentälle). Ihan on reissugeeni pojalla. 😉 Ja kuinka paljon oppikaan uusia sanoja tämän pidennetyn viikonlopun aikana! C´mon, mummi!

Nyt on jo vanhoilla, viikon juhlamatkan tehneillä, väsy, joten paljon kerrottavaa ja vinkattavaa jätän huomiseksi, jolloin alan purkaa myös reilun 1300 kuvan saalista.

Pehtoorin juhlaviikonloppu

Juhlaviikko on jo lopuillaan.

Teemana ollut ”ruusuja ja historiaa” jatkui elokuun kauniina perjantaina Helsingissäkin. Kunhan myöhään herättyämme ehdimme aamiaiselle, oli sen jälkeen aika lähteä liikkeelle, ”lenkille”.

Ensimmäisenä kohteena Kaisaniemen kasvitieteellinen puisto. Viime vuotisen remontin jälkeen se oli oikein kaunis.

Juuri tänään tasavuosia täyttänyt Pehtoori löysi kaikenmoista mielenkiintoista katseltavaa. Ehkä inspiraatiota meidänkin pihalle. Jään odottelemaan… 😀

Matkamme jatkui radan vartta ja sitten kohti Musiikkitaloa, jossa oli Kukkasidonnan SM-kisojen finalistikukkakimput esillä. Reilu tusina toinen toistaan komeampia kukkakakkuja, kakkukukkia…

Aikamme kukka-asetelmia ihasteltuamme siirryimme Mannerheimintien toiselle puolelle Kansallismuseoon, jossa on valokuvaajille ja kaikille suomalaisille hieno näyttely: Julkinen ja kätketty Suomi. Suomi 100 -teemaan liittyen valokuvia itsenäisyyden ajan Suomesta. Ehdottomasti katsomisen arvoinen näyttely. Muutamat kuvat kolahtivat: sekä kuvina että historiallisesti että inhimillisesti. Tässä yksi niistä.

Kuvien valinta ja tekstitys oli vähintäänkin onnistunut, hyvin oli kiteytetty Suomen historia, sen arki ja kätketty karuus.

Myös Pehtoori piti näyttelyä varsin onnistuneena, ja myös Kansallismuseon uusi Museokauppa sai meiltä pisteet. Mielenkiintoisia esineitä, eikä juurikaan krääsää. Esihistorian uusi näyttely jäi tälläkin kertaa katsomatta – – Sen ehtii varmasti myöhemminkin.

Meillä kun oli tärkeä tapaaminen: Kluuvikadun Fazerilla oli pikkuperheen kanssa ”lounasmeetingin”. Apsu taisi olla ainoa, joka söi oikeasti jotain ”kunnolla”: Me muut nautimme herkkuja, jätskiä ja sen sellaista.

Iltapäivällä pientä shoppailuyritystä, – onnistumatta. Ja sitten tyär oli luvannut karata töistä niin, että ehtisimme luonaan nauttia aperitiiviksi samppanjan, joka oli kesälomareissultaan Pariisista tuonnut. Ja pientuottajan kuplajuoma maistui liki helteisessä kaksiossa, synttärisankarille maljoja nostellen.

Seuraavaksi ohjelmassa hakeutuminen päivällisen äärelle: olimme Pehtoorin kanssa valinneet ravintolaksi Trattoria Sognon Töölöstä. Mutkaton, aidon oloinen italialainen ravintola, jossa söimme hyvin, Apsukin viihtyi. Meidän seitsemän hengen seurue ei ollut se, jonka myötä ravintolan melutaso nousi sellaiseksi, että jo ennen kahdeksaa lähdimme kohti Hakaniemeä.

Pehtoorin kanssa saimme vielä nuorenparin (tyär + vävykokelas) seuraksemme ”yömyssyille” Oslo-pubiin. Siellä oli hyvä tovi rupatella ennen vetätytymistä hotelliin ja lepäämään ennen huomista, joka me on lopultakin nimetty varsinaiseksi ”grande jubileum” -päiväksi. Matka jatkuu uuteen kohteeseen….

Turnajaiset, hyvää ruokaa ja paluu Helsinkiin

Eiliseen palatakseni …

Turnajaiset. Visbyn keskiaikaviikolla oli ritariturnajaiset, joihin saimme kuin saimmekin liput. Emme tienneet yhtään mihin menimme, ei ollut kokemusta, ei edes telkkarista nähtynä.

Turnajaisspektaakkeli oli perhetapahtuma, ruotsalaiseen tapaan välitön, hyvin tehty, perheille passeli, ei kaljatelttoja vaan karamelliomenoita ja yhteistä iloa ja pukeutumista teeman mukaisesti.

 

Heti tapahtuman aluksi turnajaisareena jaettiin kahtia, ja vastakkaisista katsomoista tehtiin kannattajat ”Gotlannin liigalle” ja ”Tanskan kuninkaalle”. Eikä kestänyt kauaakaan kun areenan molemmille puolille oli saatu aikaan omien kannattajajoukot: huuto, aplodit, buuaukset ja tömistykset nostivat tunnelmaa. Tapahtumalla oli juontaja, juontajat, joiden hauskuuttamisesta, lauluista, yms ei meidän ruotsin kielen taito riittänyt saamaan irti sitä kaikkea tietoa ja huvia, joka olisi ollut tarjolla.

Mutta kyllä me ymmärsimme kilpailusta ja sen kulusta paljonkin.

Illan hämärtyessä, meren tyventyessä, yhdeksän jälkeen esitys päättyi, ja meillä oli vielä  käytössä aamulla vuokraamamme pyörät joten oli mukava ajella rantabulevardia hotellille. Turnajaiset olivat vanhan kaupungin muurin ulkopuolella, pohjoisessa ja meidän hotellimme taas ihan vanhan kaupungin eteläpäässä, joten matkaa oli melkein pari kilometriä. Pyörävuokraamo oli hotellimme Slottsbackenin lähellä, ja jätimme pyörät sinne, lukkoon pihalle ja avain postilaatikkoon, joten palautus iltamyöhällä onnistui mainiosti.

Ennen turnajaisiin menoa kävimme syömässä.  Ei keskiaikaista, ei husmanskostia, ei mitään erityistä, vaan ihan vaan erinomaisen hyvää ruokaa oikeinkin miellyttävässä lehmusgardenissa, ulkosalla. Olihan eillenkin lämmin ilta. Ja oli jo korkea aika – viimeinen mahdollisuus tällä reissulla – syödä paikallista, gotlantilaista  lammasruokaa, jota kaikissa ravintoloissa näytti olevan listoilla. Kesävihanneksien kanssa ja pehmeän kermaisen vuohenjuustokastikkeen kanssa ruoka oli pitkään aikaan parasta mitä olemme syöneet. Ja myös Kalifornian Cabernet Sauvignon oli täyteläisyydessään, pehmeine tanniineineen alkuviikon katkarapuleipien kanssa nautittujen valkoviinien jälkeen tavattoman hyvää.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja sitten tänään.

Visby – Bromma – Arlanda – Arlanda – Arlanda ~ loputtomiin Arlandaa – ja sitten vihdoin Helsinki-Vantaa – ja Hakaniemi.

Aamuseitsemältä hotelliaamiaisen jälkeen taksilla ajelimme Visbyn pienelle lentokentälle, josta lähdimme (ajoissa!) kohti Tukholmaa ja siellä nimenomaan Bromman kentälle. Kentältä bussilla no 152 Sundbybergsin keskustaan, josta vaihto lentokenttäbussiin. Sen kyydissä matkasimme kolme varttia Arlandaan. Tästä lentokenttäsiirtymästä huolimatta tiesimme, että joutuisimme odottamaan vielä iltapäivään ennen kuin Finnair lentäisi Helsinkiin.

Lähtöaika oli klo 14.25 (+ tunti Suomen aikaa lisää). Piti olla Stadissa klo 16.25. Oltiin kaksi tuntia myöhemmin. Myöhästymistä, teknistä vikaa, tms. Näin ollen matka Visbystä Helsinkiin kesti liki kellon ympäryksen.

Helpomminkin Visbyyhyn pääsee, laivalla tai suorilla (ruotsalais)lennoilla, mutta kun meillä oli käytettävänä niitä Japanin matkalta jääneitä hyvityksiä. Niillä ostettiin tämän matkan lennot; oli ”pakko” käyttää Finnairia.

Roundtrippimme on nyt siinä vaiheessa, että olemme siis taas Helsingissä ja taas Hakaniemessä, mutta emme kuitenkaan asu nyt tyttären luona, vaan hotellissa (Strand Hilton, josta melkein näkee tyttären luo). Asutaan hotellissa? Syystä että?

Syystä, että tyttären kaksiossa bunkkaa seuraavat pari yötä pikkuperhe. Apsu vanhempineen on tänään lentänyt Oulusta Helsinkiin. Heidänkin matkansa Pehtoori maksoi Japanin (Nagoyan vuorokauden myöhästyneen) lentomatkan hyvityksillä.

Kävimme juuri Vetehisenkujalla moikkaamassa elämänsä ensimmäisen lentomatkan tehnyttä pojanpoikaa, joka selitti ihan omin ”sanoin” huikeaa kokemustaan. Uutta oli myös kerrostalo”asuminen” parveikkeineen, ja mummi ja pappa ihan oudossa paikassa. Olemme siis kaikki Helsingissä: Juniori ja Miniä järjestivät töistä vapaan viikonlopun, ja tytär ja poikaystävänsä ovat tietysti muutenkin täällä. Koko perhe koossa.

Pakomatkasta, roundtripistä, huomenna taas lisää…

 

Gotlannissa ulkona koko päivä

Eilen käytimme lähes koko päivän ja illan Visbyn linnanmuurien sisäpuoliseen, keskiajan maailmaan tutustuessa. Kävelimme vanhan kaupungin, joka ei ole pieni, sekä keskiaikamarkkinat, ristiinrastiin. Luulenpa, että kävelimme melkein kaikki kadut ainakin kertaalleen.

Tänään vaihtoehtoja päivän ohjelmaksi ei ollut suinkaan lyöty lukkoon, eikä edes kovin tarkkaan suunniteltu, mikä ei ole kovinkaan ominaista minun tavalleni matkustaa. Mutta hotellin kelpo aamiaisen äärellä pohdimme, että voisimme vuokrata auton, ja lähteä ajelemaan saaren ympäri, – istumaan autoon koko kauniiksi päiväksi … Tai voisimme lyöttäytyä mukaan jollekin saarikiertoajolle, tai valita paikallisista bussilinjoista reittejä, joiden kyydissä voisimme seikkailla. Tai ihan hyvin voisimme ottaa eilisen toisinnon; kyllä tätä kaupunkia tällä säällä toisenkin päivän voisi tepastella.

Päädyime lopulta pyörien vuokraukseen. Pehtoorin selälle ja meidän molempien ulkonaololle se oli paras ratkaisu. Eikä maksanut paljon: 140 kr (~ 14 €) koko päivän vuokra kolmivaihteisesta, etukorillisesta pyörästä. Yhdeksältä starttasimme kohti etelää.

Vastatuuleen, mutta auringossa poljimme pyöräteitä ja maaseututeitä pitkin, kylläpäs taas tuli deja vu -fiiliksiä juuri niistä telttareissuista joita jo viime viikonloppuna muisteltiin. Pieniä kantateitä, maalaismaisemia, ruotsalaista idylliä, siistejä pihapiirejä, lammasmaatiloja, maatilamatkailua, merenranta-huvila-asutusta…

Ensimmäinen kohteemme oli Kneppsby, jossa on Huvikumpu!

Peppi Pitkätossun Huvikumpu ja valtava vesipuisto, leirintäalue, resort etc. on muutaman kilometrin päässä Visbystä etelään. Olisin kovasti halunnut nähdä Pepin talon ja pihapiirin, olihan Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu minun lapsuuteni sankarihahmo. Minulle kun eivät nuket ja prinsessat oikein kolahtaneet. Lettipäiseen, aika räväkkään Peppiiin oli helppo samaistua. Mutta, mutta pääsymaksu koko huvialueelle olisi ollut 33 euroa ( x 2), joten jätimme tutustumatta lähemmin.

Jatkoimme kohti seuraavaa kohdetta, vähän mutkan kautta kylläkin ja huiputimme Högklintin (huikeat 48 mpy)! Olipa komea paikka. Sieltä näkyi Visby, kallioita, rantamäntyjä, meri! Minipatikka. Ja ihan vain perinteiden vuoksi oli kallionkielekkeelle mentävä.

 

Puoleltapäivin palailimme takaisin Visbyyn keskustaan. Ja olipas reilun 15 km pyörälenkin jälkeen hyvä mieli, ja hiki. Hotelliin ajelimme. Suihkua, hetken huilaus, ja lähdimme seuraaksi polkemaan kaupungin pohjoispuolelle. Siellä maisemat eivät olleet ollenkaan niin hienot kuin eteläpuolella, joten kolmen vartin jälkeen käännyimme ja palasimme takaisin.

Oli taas aika kuville, päikkäreille, pesuille (hotellin kylppärin ”sadevesisuihkun” kylmä vesi tuntui ihan hurjan mukavalle!) ja sitten taas kohti keskiaikaista keskikaupunkia, etsimään ruokapaikkaa ja turnajaisia!

Ruokapaikka (ja viini) oli pakomatkan tähän asti paras, ja paljon uudenlaisia keskiaikapukuja kuvailin. Edelleen oli lämmin, edelleen oli epätodellinen olo. Palaan näihin huomenna kuvien kera. Kuten myös turnajaisiin, joissa olimme illan!

Keskiaikaviikolla täällä on paljon tapahtumia ja jos jonkilaisia esityksiä (olisi ollut yhden ruotsalaisen, kerran tapaamani kollegan luentokin). Meillä oli kaupungin matkailutoimistosta haetut liput, suunnilleen viimeiset mahdolliset saimme, ja pääsimme kuin pääsimmekin näkemään keskiaikaisen turnajaisen. Olipas sekin hieno kokemus. Siihenkin palaan huomenna…