Pirttipäivä pieniä puuhastellen, nämä päivät tuntuvat niiiiin pitkiltä.  Kituviikko tuntuu olevan ja odottelin sitten illansuuhun asti, että räntä- ja lumisade tokenisi, jotta voisin lähteä lenkille.
Kotoa lähtiessä aurinko pilkisti hieman, ajattelin että se on hyvä merkki, merkki keväästä.
Mutta ennenaikainen oli aatokseni…

Ei olleet jätskikitskat auki…

Toripolliisin takana oleva haamu kyllä tuntui vetävän väkeä puoleensa niin kuin joka kevät, ja syksy.

Pikisaaren rannassa oli vielä heikkoja jäitä. Ja sulaakin, jäätävän näköistä sulaa.

Minua paleli, rakeita ja räntää tuli ja sitten jouduin kyllä taas miettimään,
että säähän on vain pukeutumiskysymys.

Kun tämä paidaton, laulava lenkkeilijä, joka Oulun kevyenliikenteen väylillä on nähty jo monta vuotta,
tuli sitten myöhemmin minua vastaan, kysyin, etteikö palele?
Sanoi, että on tilastollisesti mahdotonta ja jatkoi kevyttä juoksuaan.
Hän lenkkeilee samalla varustuksella myös kunnon pakkasilla,
joten tuskin sitten tänäänkään paleli.

___________________________________________

Tämmöisen linkin löysin FB:sta:

http://vivas.fi/mahtavia-ja-uskomattomia-kuvia-maailmalta-pakko-katsoa/ 

Jukra! Ihan järjettömän hienoja maisemia, ilmiöitä ja kuvia.

Hienon hieno pakkaspäivä tänään. Olin taas pari tuntia liikkumassa kaupungilla. Ehti sinä aikana vilahtaa aurinko, hetken ihmeellinen sininen hetki ja lopuksi kummallinen talvisumu. Kaikenmoista. Jatkoin eilistä “uusien kohteiden” kuvaamista. Moniko tietää missä päin Oulua on tämä?

Sitten iltapäiväksi olin varannut kaikenmoista hyvää kokattavaa, mutta nuoripari ei tullutkaan syömään, kun miniäkokelas on keuhkoputkentulehduksessa. Pehtoori on myös ollut  vähän flunssainen pohjoisesta palattua, mikä ei onneksi pelottanut tytärtä, joka tuli kotikotiin iltapäiväksi. Räätälöinkin sitten sapuskan mieleisekseen: sienijuttuja, uudenlainen fenkolivuoka, pähkinäsalaatti ja niiden kanssa karitsankyljyksiä. Ja sitten jälkkäriksi tuoreananasta – ne on tähän aikaan vuodesta  erityishyviä. Ja tämä kyseinen yksilö kun oli vielä tehnyt edestakaisen matkan Lappiin, niin olihan se kypsää ja makeaa.

Mutta olennaista oli soosi: purkki maitorahkaa, purkki kondensoitua maitoa, pari teelusikallista vaniljasokeria ja glögeihin käyttämättä jääneet mantelilastut (about desi). Ne siis sekaisin keskenään ja hyvin hyvä, eikä ainakaan rasvainen vaikka vähän sokerinen (maito on sokeroitua),  jälkkäri oli valmis. Mantelilastut siivittivät ananasta hienosti. Helppoa, halpaa ja hyvää.

Sitten taas kuvatoimitusta  . . . “minä voin kyllä tehdä, minullahan on nyt aikaa– ” Kuka minun suustani aina tuollaisia päästelee?

Martti on saanut villatakin ylleen ja avaimen kaulaansa.

Kuka on Martti? Käy katsomassa toissa kesänä kuvaamaani Marttia  (siellä on myös selitys):

http://www.satokangas.fi/blogi/2010/06/veistoksellinen-lauantai/ 

Kaikkea muutakin tulin tänään aamupäivän kestäneellä reissullani  kuvanneeksi.

Tammikuinen Oulu tarjosi uusia kuvakulmia, hyytävää tuulta, aurinkoa, ulkoilua.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Laanaojassa kermavaahtohöttösiä.

Pikisaareen paistoi aamuaurinko

Toripolliisi oli saanut valkoisen karvakauluksen.

Oulun keskustassa on tällainenkin rakennus, joka usein jää huomaamatta.

Rantakadulla

   Makasiinit ovat suosikkejani. Ne ovat niin kauniita, – ja vanhoja.

En poikennut, vaikka mieli teki. Kuitenkin kauppahallin kuppilaan kaakaolle menin lämmittelemään.

 Kirjaston ikkunoita kuvatessa tuli mieleen että HDR-kuviakin voisi taas joskus kokeilla…

Mitä torilta ja kauppahallista ja niiden läheisyydestä ei saa, on tarpeetonta.

Yksi Oulun parhaista ravintoloista.

Siinä ne Lyseon seinässä vielä ovat Pokkitörmällä käydyn taistelun ammusten jäljet.

 

Uusi uljas Raatti ja taustalla Toivoniemi aamuauringossa.

Näitä Oulu-kuvia alkaa täällä blogissani olla jo satoja, joten päätin perustaa niitä varten oman kategorian. Linkittelin jo joitakin vanhoja Oulu-postauksia, ja laittelen jossain välissä niitä lisää. Jos jotakuta kuvat Oulusta kiinnostavat, niin sieltä niitä löytyy joka vuodenajalta. Oikean reunan palkissa kategoriat ja tässäkin linkki uuteen Oulu-kategoriaan, jonka takana siis paljon Oulu-postauksia.

http://www.satokangas.fi/blogi/category/oulu/ 

Nallikarissa ja Hietasaaressa sekä Ainolan puistossa ja jokivarressa  (siis veden äärellä) on tullut oltua kameran kanssa  useinkin. Tänään oli torin tienoilla ja keskikaupungilla niin mukavaa ja avartavaa, että olen siellä vastaisuudessa varmasti useamminkin kuin ennen.

Tänään aamusella viimeinen tämän vuoden kuukausikuva.

Yläkanava oli merkillisen hiljainen, näytti ettei ole virtausta ollenkaan, mutta ahtojäitä jämähtäneenä. Ihan erilainen kuin koskaan! Ja olen sentään aika monta talvea (aikoinaan) kulkenut siitä joka aamu opiskelemaan/töihinkin.

(lisäys klo 18.28. Laitoin tuon tämän aamuisen kuvan Kalevan lukijakuviinkin… ja siellä olisi keskustelu tuosta “virtaamattomuudesta” ja J. Alatalo teki tiettäväksi että

Vesi virtaa jään alla niinkuin talvella yleensäkin joissa. kuvassa on suppojäätä.. Oulujoen virtausta on pienennetty jäätymisen ajaksi, jotta jokeen saadaa kattava jääkansi, eikä suppojäätä pääse muodostumaan, lauhat säät voivat vesittää kuitenkin jäädyttämisen onnistumisen, siihen tarvitaan yleensä noin viikon verran aikaa varsinkin Montta-Merikoski välillä jossa virtaama nopeus on suuri, myös pakkasta pitäs olla mielellään -10–15. Joen juoksutus nyt ma iltana oli noin 200m3.)

Nyt kun tämä sarja on täynnä (edelleen kesäkuun kuva hukassa), mietin teenkö ensi vuonna tällaista. Ensimmäinenhän oli rautasillalta Puutteenperälle päin, tämä vuosi Patosillalta voimalaitokselle päin, joten pitäisikö siirtyä vielä lähemmäs  merta, ihan jokisuuhun. Siis Merikosken sillalle? En taida. Tai tiedä häntä. Ja teenkökään edes kuvasarjaa ensi vuonna?

Mitähän ylipäätään teen ensi vuonna? Sekin pitäisi ratkaista.

Tässä tämä kulunut vuosi kuitenkin. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu

 

Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että ortodokseilla on myönteisempi, iloisempi ihmiskuva kuin luterilaisilla? Että läntisen kristikunnan kirkoissa, nimenomaan luterilaisten, mutta myös roomalaiskatolisten, kirkkojen  alttaritauluissa ja seinämaalauksissa, yleensäkin kirkkotaiteessa, viimeinen tuomio on hyvin korostetusti esillä, ja että ortodoksikirkkojen kuvissa, ikoneissa, kuvaohjelmissa viimeistä tuomiota ei kuvata.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta “ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Iltapäivällä blogissani piipahtaessani (en sitten kuitenkaan jaksanut osallistua Valokuvatorstain vaikeaan haasteeseen) kummastelin huikeaksi noussutta kävijämäärää: “Miksi blogissani on tänään käyty jo iltapäivällä yli 300 kertaa?” Ja kun katson, millä hakusanoilla tänne oli tultu, hoksin että Piparkakkutalo, Alakööki, Ainolan puisto ja päiväkoti  -sanojen kautta oli klikkauduttu sivulle, jossa oli keväällä ottamiani kuvia tuosta Alaköökistä. Ja uutissivulta löytyi selitys:

Oulun Hupisaarilla sijaitseva historiallinen Alakööki on tuhoutunut tulipalossa. Piparkakkutalona tunnettu rakennus oli aamulla ilmiliekeissä. Poliisi tutkii tulipaloa tuhotyönä. Jo varhain aamulla palon arvioitiin saaneen alkunsa talon ulkopuolelta, mikä viittaa tahallisuuteen.

Paitsi että Alakööki oli historiallisesti arvokas jugend-vaikutteinen piparkakkutalo, johon liittyy paljon oululaista perhe- ja lapsuushistoriaa (Oulun ensimmäisen lastentarhan keittiö ja paljon muuta) on siellä nykyään tehty merkittävää  työtä kestävän kehityksen kasvatustyössä. Ja nyt se on palanut. Poltettu.

Tämä toi nihkeästi mieleen ne tuntemukset joita oli kesällä 1996. Silloin Oulussa – täällä meidän perällä – oli tuhopolttojen sarja. Muutaman viikon aikana ihan tässä lähialueella oli puolen tusinaa tuhopolttoa. Öisin alkoi heräillä kuviteltuun savuntuoksuun ja harvase yö paloautot ajelivatkin Koskelantiellä. Se kävi oikeasti pelottavaksi. Ja sitten tuhopoltot huipentuivat meidän lasten tarhan polttamiseen 19.7. vasten yöllä. Koko uusi päiväkoti roihusi maantasalle. Esikoinen oli kesällä 1990 ollut ensimmäisiä sen tarhan pieniä (reppana oli vasta kymmenkuinen kun jo tarhauransa aloitti, tosin ei tarvinnut eka jaksolla olla kuin puoli vuotta. Pikkubroidin syntymä takasi esikoisellekin melkein kolme “kotivuotta”).

No tarhapalon jälkeisenä sunnuntaiaamuna me alueen pienten lasten vanhemmat seisoimme tuhkakasan vieressä itkimme ja ihmettelimme. Eikä oloa oikeastaan yhtään helpottanut kun tuhopolttaja sitten muutamien viikkojen päästä saatiin kiinni:  tuhotyöt oli tehnyt 16-vuotias poika.

Ikäviä muistoja.

Mutta muutoin melko mukava päivä.

Ja ehkä “kiskot vievät etelään” tai kisko kivuttomiin hampaisiin…

Siirryin sisälle joskus alkuiltapäivästä, pehtoori tuli tunteja myöhemmin todeten “siellä voisi olla koko päivän”.

Ei ihan eilisen veroinen päivä, mutta kerrassaan kaunista ja kuulasta kuitenkin.

Kävin aamusella kuvailemassa, kävelemässä, miettimässä Nallikarissa ja Möljällä*.

Seitsemän joutsenta oli tauolla, niitä(kin) yrittäessäni kuvata mietin, että jos joskus on muutetttava, jos joskus muutamme, jos joskus on mahdollista valita uusi asuinpaikka, niin haluan veden, mieluusti meren, äärelle. Haluaisin asua rannalla.

RANTApellossahan me nytkin asumme, eikä tästä ole linnuntietä kilometriäkään merenrantaan, mutta eihän tänne meri näy. Eikä kuulu. Eikä tuoksu. Välissä on vitikkoa, metsää, kaupungin puutarhan taimisto, – ja vedenpuhdistamon epämääräisiä ranta-alueita.

Olisi suurenmoista jos näkisi meren, veden.

Merenrannasta, suurista aatoksista, kotipihapiiriin. Koivut ovat kohta pudottaneet kaikki lehdet, niitä pussittelimme. Mietimme, kannattaako komeita koivuja pihassa pitää? Sotkevat ja siitepölyä ja urpuja ja kaikkea riesaa niistä on, mutta ne on meidän koivut. Ei niitä sitten ryhdytty kaatamaan.

Niitähän on vielä takapihallakin melkein kymmenkunta, … joten lehtiä riitti muutamaan säkilliseen!

Iltapäivällä laittelin ruokaa. Jotenkin nostalgia-einettä tuli kokkailtua: Spaghetti Bolognese, mustikkarahkaa ja pullaa. Eihän meitä sitten ollut kuitenkaan kuin kolme syömässä, ruokaa oli taas puolijoukkueelle ainakin. Mutta onpahan nuorille ja meille pakkaseen. Piiiiitkästä aikaa tein bolognesea pidemmän kaavan mukaan. Ja onhan se eri kuin jauhelihan pikapaisto teflonpannulla ja valmis Barilla-soosi sekaan.  Ja kun oli vielä omassa yrttitarhassa tuoreoreganoakin.

Tässä on sellainen italialaisten mammojen meininki, suosittelen. Alla resepti.

Ja sitten pullaa. Poika on armeijassa laihtunut 15 kg, – suunnilleen sen, minkä pikaisesti kotoa muutettuaan ennen inttiin menoa ehti massaa kerryttää, mutta kyllä solttupojalle pulla maistui. Ja meillekin. Onhan pulla hyvää.

____________________________________________

Suora lainaus LappItalia-keittokirjani sivulta 72:

Bolognese-kastiketta varten ei oikeastaan pitäisi olla reseptiä. Kaikkihan osaavat sitä

tehdä, mutta kun törmäsin tähän pitkän aineslistan kastikeohjeeseen, oli sitä testattava

ja hyvää se on. Tämä on niitä ruokia, joiden tekemiseen riittävä syy on se herkullinen

tuoksu, joka valmistuksen aikana leviää koko taloon. Pitkän haudutusajan ja pakastuksen

hyvin kestävää kastiketta kannattaa tehdä vähintään tupla-annos kerralla.

Bolognese-kastike

4 rkl oliiviöljyä

1 silputtu sipuli

1 murskattu valkosipulin kynsi

4 pekoniviipaletta

1 paloiteltu porkkana

1 paloiteltu sellerinvarsi

500 g naudan (paisti)jauhelihaa

1½ dl punaviiniä

1 ¼ dl maitoa

muskottipähkinää

400 g tomaattimursketta

1 rkl sokeria

1 tl oreganoa

suolaa

mustapippuria

Kuumenna öljy, kuullota siinä sipuli, lisää valkosipuli,

pekoni, porkkana ja selleri. Lisää jauheliha

ja ruskista sekin. Lisää punaviini ja kuumenna,

keittele matalalla lämmöllä niin kauan, että

suurin osa viinistä on haihtunut. Mausta suolalla

ja mustapippurilla. Lisää maito, ripaus muskottia

ja sekoita hyvin. Kun maito on imeytynyt lisää

tomaattimurske, sokeri ja oregano. Alenna

lämpö ja jätä kastike hautumaan (ilman kantta)

pariksi tunniksi. Väri muuttuu tummaksi,

voimakkaaksi ja tuoksu hyväksi. Keitä tarpeeksi

spagettia ja muista tarjota lisänä parmesanraastetta.

Halutessasi (minä useasti haluan) soseuta kastike

sauvavatkaimella sileäksi.

_____________

* Wikipediassa möljä selitetään näin: (merenkulku) satama-aallonmurtajaan liitetty satamalaituri, johon usein johdetaan myös junanraiteet. Möljällä saattaa olla myös tavarasuojia ja pienten alusten kunnostuspaikka.

Meni sitten puolitoista tuntia työmatkaan tänään. Normaalisti 13 – 14 minuuttia pyörällä. Pahasti en myöhästynyt, lähdin sen verran varhain, – uni kun oli taas tiessään.

Syy myöhästymiseen näkyy kuvissa (suurenevat klikkaamalla)

Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!

Sitten poljin torille aamukahville.

Haitarinsoittajan säestäessä …

ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…

(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)

Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.

Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…

Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.

Vielä oli pysähdyttävä

Omenapuut ohittamattoman kauniita.

Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.

Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – -
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …

Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.

Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa “suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.

Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.

Merkillinen alakulo, taas. Luopumista?

Jatkotutkijoiden seminaaripäivä tänään. Pitkä päivä, joka meni hurjan nopeasti. Innostuin, opin, hiljaisesti (heh!) tuohduin (miksi metodeista tehdään turhan vaikeita, miksi?), koetin kannustaa, kaipasin (jo nyt?!), kuuntelin, kummastelin, kommentoin, kiinnostuin.

Yhtäkkiä tajuan: tämä on minun maailmani. Historia. Se, se on. Minun juttuni.

Niinkö paljon päivää odotin, että olin taas viiden jälkeen hereillä? Varhain aamulla päätin, että en sittenkään lähde pyörällä Lasarettiin, – menen autolla. Ehdin ennen yhdeksää  melkein tunnin kävellä jokivarressa, Ainolassa. Oli kaunis aamu. Tavattoman. Mutta kylmä. Kuvasin jokisuistossa, puistossa. Lehtikuusen “hiirenkorva” on kuin päivän aihiot. Väitöskirjantekijöiden töiden alut: vihreitä mutta varmoja, vahvoja.

Klikkaamalla suurenevat.

Joskus soisin olevani vähemmän äänessä, soisin tietäväni asioista enemmän, soisin ajattelevani enemmän asioita kuin ihmisiä. Jokin kummallinen ristiriita tuntuu kun huomaan, että tusinan tohtorikoulutettavan  joukossa  puolet on sellaisia, joiden kanssa olen tehnyt töitä heidän fuksivuodestaan asti, sellaisia, jotka opiskelujen ensimmäisenä vuonna ovat ilmoittaneet hops-palaverissa “haluan tutkijaksi”.  Ovat nyt tutkijoita, “minun” opiskelijoitani tutkijoina .  Näinkö paljon aikaa on jo kulunut…

Mutta tänään keskusteltiin – toisin kuin silloin kun meitsi aloitteli väitöskirjan tekoa. Tänään keskusteltiin tutkimussuunnitelmien  äärellä, lounaalla, seminaarin jälkeen (ehkä en sittenkään ole menettänyt jotain? ).

Nyt on kummallisen tyhjä olo,  — ja lukemista pöydällä iso nippu, mutta jääkööt huomiseen! Nyt Oskar odottaa …

Eilisen city-kuvauslenkin jälkeen halusin tänään pois liikenteestä, pois rakennetusta maisemasta. Niinpä vietin aamupäivän Toppilansaaressa ja Nallikarissa. Kuinka kaunista, kuinka aurinkoista! Ja vielä  viikonloppuna, jolloin voi olla ulkona! Lahja on tämmöinen päivä!

Maailma on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan.

Muumipappa ja meri

Kollaasi  suurenee klikkaamalla.

Klikkaamalla alla olevaa  ensimmäistä kuvaa, aukenee koko setti. Kuvan oikean reunan nuolesta pääset eteenpäin.

Aamulla lähdin lenkille jokivarteen, vehähti parituntiseksi kuvakierrokseksi

Oulujokisuistossa, Hupisaarilla, Ainolan puistossa, Silloilla…

Liity seuraan.

Yritän tässä harjoitella gallerian tekoa tähän sivulle.

Klikkaamalla ensimmäistä pikkukuvaa pitäisi kuvasarjan aueta ja kuvien otsikoidenkin pitäisi näkyä.

Kuvan oikean reunan nuolesta pääset jatkamaan matkaa…

Nyt on Puutteenperän vuosikuvasarjani enää joulukuun kuvaa vailla. (kuva suurenevat klikkaamalla ja kuvan oikeaan reunaan tulevalla nuolella voi edetä – tai palata  - kuukaudesta toiseen.

Mikä on Puutteenperä? Vastaus täällä http://www.satokangas.fi/blogi/2010/01/puutteenpera-pakkasessa/

Miksi joka kuukausi kuva? Ihan huviksi. Opiksi. Opin kuvatessa vuodenajan valoistakin kaikenlaista. Ensi vuonna aion myös harrastaa samanlaista; kuvakohdetta en ole vielä lyönyt lukkoon. Muutama ehdokas on.. Vettä niissäkin. Ja Oulusta nekin.

Marraskuu

Lokakuu

Syyskuu

Elokuu

Heinäkuu

Kesäkuu

Toukokuu

Huhtikuu

Maaliskuu

Helmikuu

Tammikuu

Minulla on sellainen kirja töissä kirjahyllyssä: “Tyhjän paperin nautinto”. Olen joskus ostanut sen toiveena, että siina neuvottaisiin, miten tyhjästä paperista saisi nautinnon. Minun kun on yritettävä opettaakin, miten aloitetaan kandityön kirjoittaminen. Tyhjästä. Miten aloitetaan jokin juttu. Mutta kirjassa ei neuvota sitä. Kirjoittaja vain vouhottaa, kuinka kätevästi se hänellä käy. Hänestä on ihana kun edessä on tyhjä paperi odottamassa tekstiä.

Outo tyyppi. Kirjan kirjoittaja siis. Tyhjässä paperissa ei ole mitään nautintoa. Minustakin on ihana kirjoittaa: kun artikkeli, juttu, kolumni, tutkimus,  jopa kirja on jo hyvällä alulla, on usein nautinnollista kirjoittaa. Tuottaa tekstiä. Ei välttämättä kovin luovaa tekstiä, mutta kuitenkin kirjoittaa.  Mutta ennen kuin siihen vaiheeseen on päästy, on koettu muuta kuin nautintoa! Aloittamisen tuskaa, joskus rankemmin, joskus lievemmin. Nyhjää tyhjästä -meininkiä, ahistusta, miettimistä, siirtämistä.

Tämän blogini kanssa olen vähän oppinut kirjoittamaan tyhjään ruutuun, joka päivä blogin “uusi artikkeli” laatikkoon tulee suollettua tekstiä, usein ajattelematta sen kummemmin, joskus postaus on pitkänkin miettimisen ja puntaroimisen tulos. Yleensä kyllä ei.

Mutta siis “tyhjän paperin nautinto”; minulla on ollut kolme viikkoa töissä sellainen yhden selvityksen tekeminen rästissä. On ollut hyvä syy opinto-ohjaus- ja lukukauden aloituskiireiden varjolla siirtää tuon tyhjän paperin täyttämistä. Mutta tänään ei ollut enää mitään verukkeita. Ja minä tein sen! Kirjoitin – tuosta vaan – kolme liuskaa ihan järjellistä, asiallista tekstiä.  Homma hoidettu. Yesh! kerrankin sujui – alusta asti melkein nauttien.

__________________

Galleriassa (tuossa yläpalkissa tai klikkaa tästä) on kuvia eiliseltä kaupunkiruskaretkeltäni. Jotenkin olen sählännyt niin, että kuvat eivät aukene kauniisti siihen tummaan taustaan kuten yleensä, mutta aukeanevat ne kuitenkin isommiksi.

Poikkeuksellisen pitkän yöunen jälkeen leppoisa aamiainen ja sitten pitkälle (pyörä)lenkille. Oulu on hyvä kaupunki, se pitäisi muistaa. Löysin kameran kanssa paljon uusia puolia kotikaupungista. Kerrankin aikaa ja halua pysähtyä kameran kanssa  “Ajan kulku” – veistoksen viereen. Kaupungintalon takana olevan 32 pienoisveistoksen sarjasta koostuvassa teoksessa on aina jotain uutta. Siinä on Oulun historia Kaarle IX:stä tähän päivään, viimeinen hahmo on Martti, pieni poika katsomassa tulevaisuuteen.   Siinä levollisen lauantaiaamun rauhassa kuvatessani veistoksen viereen tuli perhe (virolainen, ?), ja perheen poika halusi Martin viereen.

Äitinsä vastusteli, minä kannustin.

Hupisaarilla olin aika kauan.

Ja kun päivä oli alkanut veistosten parissa, sain kotiin palattua houkuteltua (lähettäiskö käymään Taidemuseolla? – lähetään vaan. …) pehtoorin mukaan.

Monta pientä näyttelyä. Naivistit  saavat hyvälle mielelle. Tuomas Mäntysen maalaus Pienet pyhät viehättivät erityisesti. Samoin kuin Kaarina Alstan Pingviinit sukeltavat. Ja Alstan toinen pieni taulu Lautalla. Se vaan oli niin hauska. Ajattelimme lähteä katsomaan myös Oritkarin satamasa olevaa maailman suurinta purjepaattia (Sedov) mutta jonot olivat niin pitkät, että skippasimme jutun ja ajelimme kotiin. Katsomaan prinsessahäitä. Monarkismi rulettaa (mitäs jos Suomen sota olisikin päättynyt toisin?) … Rakkausavioliitot rulettaa… Enkä paljonkaan kyynelehtinyt …

Jalkapallon MM-kisat, kepun puoluekokous, kokoomuksen puoluekokous, — eipä voisi vähempää kiinnostaa. Futis ehkä eniten, koskapa kisat käydään Etelä-Afrikassa, -  Cape Townin stadikan naapurissa asuttiin lokakuussa. Kisapaikkoja ja -huumaa nähtiin jo tuolloin, mikä on nyt ainoa pieni kipinä kisoihin.

Sitten tulin äsken – tilastoja ja tilannetta tuntematon – miettineeksi, miten on Italian mahikset loppupeleihin tänä vuonna? Ollaan näet MM-kisojen viimeisellä, semi- ja finaaliviikolla Italiassa, joten onko pienintäkään mahdollisuutta, että olemme keskellä suurta urheilujuhlaa. (Arkeologian) kollega oli Roomassa vuonna 2006, jolloin Italia voitti MM-skaban. Oli ollut hulvatonta! Onko siihen nyt mahiksia 11.7.,  jolloin me olemme Roomassa tai ainakin sen liepeillä?

Puoluekokouksia ja fudista keskeisempää on tänään ollut oma liikunta. Aamusella merenrannassa lenkillä (sivupalkissa pieni kuva matkalta sinne, sekin suurenee klikkaamalla). Ensimmäistä kertaa aikoihin, vuoteen? näin kun kaikki (Nalskussa, Varjakassa) tuulimyllyt pyörivät. Puolenpäivän jälkeen tuuli vain yltyi, – kuinka ollakkaan pehtoorin kanssa meillä molemmilla tuli mieleen telttaretkeily Tanskassa: Odensen tuuli!  :).

Tuulesta huolimatta, tai sen takia, lähdimme puolen päivän jälkeen pyöräilemään. Nallikariin,  - ja Hannalaan. (ks. tiistain postaukseni) Kannattaa poiketa. Lohikeittokin tuoksui hyvälle. Meillä vain oli  kotona ruoka viimeistelyä vaille valmiina odottamassa… Keitto jäi testaamatta.

Tänään siis jotain hyvää ruokaa. Eilenkin. Joskopa huomenna reseptiikka-päivä…? Voisin kirjoitella muutaman reseptin ja viinivinkin. Ehkä.

Nyt nojatuoliin, lasillinen yllättävän hyvää portugalilaista rose-kuohuvaa (Mateus) ja Andreo Larsenin, Rooma – ikuinen illallinen. Olen lukenut sen ennenkin, mutta nyt siinä on jotain erityisen kiehtovaa.

Ostin jonkin aika sitten valokuvauksen opetusDVD:n. Katsoin sen eilen illalla. Olen lukenut parikin valokuvauskirjaa ja ottanut satoja, jollen tuhansia kuvia viimeisen kuukauden aikana. Pääasiassa ulkona. Sisäkuvia kun en vieläkään saa edes välttäviksi. Olen ilmoittautunut Oulun seudun ammattiopistoon maaliskuun puolivälissä alkavalle digikuvauskurssille, joko se on kolmas minulle? Vierailen puoliammattilaisten valokuvajaajien www-saiteilla ja blogeissa. Enkä opi.

Tänäänkin yritin kuvata liikettä: Tuiranrannan lintuparvi, voimalaitokselle virtaavan joen pinta, porot (!!) torilla, … eikä kuvista ole paljon mihinkään. Joitakin asioita kyllä osaan, mutta miksen opi uusia asioita!  Minulla pitäisi olla kirja ulkona lenkillä mukana. Tai oikeastaan tarvisin yksityisopettajan. Sellaisen, joka kulkisi mukana ja opastaisi kuvaushetkellä. Luokassa ja kotona kirjan, netin tai dvd:n äärellä saan tiedon, mutten taitoa! Mistähän saisin yksityisopen?

Tämän blogin galleriaan laittelin eilisen ja tämän päivän harjoitusten tuloksia. Paikallaan pysyviä juttuja, auringossa onnistun väillä jo jotenkin kuvaamaan, mutta ei sisäkuvia, ei liikettä.

Alla on Oulun tori vuonna 1900 ja tänään. Ei mitään uutta auringon alla?

(Tänään Poroferia-tapahtuma)