Syksyn myötä kuvia ja kalentereita

Tuiranrannasta kohti Myllytullia

”Saariselkä kuvissa 2022” -kalenteri tuli tänään viimeisteltyä valmiiksi ja ladattua painettavaksi. Sellaista en ole ennen (myyntiin) tehnytkään, saapa nähdä miten tämän kanssa käy. Toivottavasti Saariselkä FB-ryhmässä muutaman kuvani saama suosio enteilee, että kuvakalenterilla saattaa olla kysyntää.

Tankasuolla ottamani otos on saanut melkein 8000 tykkäystä, paljon kommentteja ja jakoja. Eipä somessa mikään aiempi kuvani ole saanut tuollaista ”äänivyöryä”. Muutaman kerran Oulu tutuksi -FB-ryhmässä on tullut yli 1200 tykkäystä, samoin tuossa Saariselkä-ryhmässä, jossa kukaan ei ole aiemmin tainnut päästä yli 1500. Mutta että 7700! Katsellaan, kuinka kalenterille käy.

Tänään aloin vihdoin koota ja muokata myös perinteistä (nyt JUHLAvuosi = kymmenes) Oulu kuvissa -kalenteria. Viime vuonna myin niitä yli 50 kpl, ja nyt olisi samanlainen erä tarkoitus tilata. Kuvia on vuoden varrella tullut tätä varten otetuksi, kevättalven kuvakansioissa on valittavaksi asti otoksia, mutta hoksasinpa aamusella aloittaessani, että lokakuullehan ei vielä ole oikein hyvää kaupunkiruskakuvaa.

Niinpä päivän pitkäksi aiottu pyörälenkki vaihtui vain ajeluksi ristiin rastiin kaupungilla, mikä oikeastaan sopi minulle paremmin. Kamera satulalaukkuun ja etsimään kalenterikuvaa: tuo ylhäällä oleva Tuiranrannan kuva on mieleiseni, tyylikkäästi lokakuisen ankea, paljas, mutta kyllä tämä kuva Heinätorin koulusta taitaa lopulta olla se lokakuun kalenterikuva. Siinä on jotain perustavanlaatuista Oulua. 🙂

Ouluun perustettiin kansakoulu 1874 ja tämä ensimmäinen, komea koulurakennus valmistui 1876. Siinä oli myös Oulun ensimmäinen (kansan)kirjasto 1800-luvun lopulla. Myöhemmin koulussa oli opettajana mm. Fanni Luukkonen, joka tunnetaan paremmin Lotta Svärd -järjestön johtajana. Hän syntyi Helsingissä, mutta valmistuttuaan kansakoulunopettajaksi (1906) hän toimi muutaman vuoden tässä koulussa. Sodan ja Lotta Svärd -yhdistyksen laukkauttamisen jälkeen hän eli aika yksinäisenä, sai sydäninfarktin vuonna 1947 ja haudattiin Iihin, Kruununsaaren hautausmaalle sukuhautaan (postauksessani kuvakin haudasta).

Syksykin on ihana vuodenaika. Tällaisina päivinä ainakin.

Kaupunkiruskaa kuvailemassa

Tänään vuorossa kaupunkiruska.

Nallikarin kautta Hietasaareen ja Mustasaareen ja niiden välissä olevan Mustasalmen sillalla tuli tovi vietettyä. Olis sen verran kaunista.

Seuraavaksi Pikisaareen, jonka uimahuoneen viereinen vaahtera hehkui ja loisti. Torilla ja Kauppahallissa taas kerryttämässä niihin liittyvän kuvatoimituksen kansiota. Mieluinen toimeksianto kun voin sitä täydennellä hissuksiin, eri tunnelmia, tuotteita, valoja, vuoden- ja vuorokaudenaikoja. Silloin kun sopii ja on otollinen tilanne.

Ainolassa viivyin aika kauan, kävin sitten polkemassa nauttien Oulujokivarrenreitistä. Sellainen pieni yksinolon tarvekin tässä retkeilyssäni oli, joten kunhan vain kuljin. Keskustaan palatessa oli tämä kuvakulma hyödynnettävä: Åströmin pihan väri-ilottelua.

Kaupungin kautta ajelin Caritakseen hakemaan äidille muutamia tavaroita, tarkistamaan postin ja tapasin pihalla yhden tutun kotihoidon työntekijän, joka oli kait tulossa työvuoroon. Ei hänellä ainakaan ollut vielä työkamppeita päällä. Siinä tuli mieleen, että on todella hyvä että muutamissa ammateissa ja tehtävissä on univormut/työasut/haalarit. Tällä nuorella naisella kun oli päällään sellainen Saatanan tunarit -Urkki-paita: ei varmaan vanhusten huumori riittäisi, jos siviileissään saisi töitään tehdä.

Jatkoin vielä hautausmaalle, sielläkin värit loistivat kirkkaina ja kesäkukat isän haudalla kuosissaan, joten ehdin vasta ensi viikolla käydä callunat laittamassa.

Lounascroissantille ajelin EspressoHouseen, jossa oli käteviä pieniä mukitermoksia myynnissä. Laitoinpa tarjottimelleni sellaisen (äidille vastedes hyvä viedä kahvit tuollaisessa – mahtuu pikkureppuunkin) ja myyjä kysyi, ”minkä juoman otat siihen”.

Sanoin, etten nyt tarvitse mitään, vesi riittää croissantin kanssa.
– Mutta kun sen lämpimän juoman saa tuohon termomukiin kaupan päälle. Kahvia tai teetä, vaikka cappuccino?
– Joo, kiitti vaan, mutta en nyt taida ottaa.
– Muttaku se on ilimane. Ota nyt joku!
– Muttaku ei nyt pysty.

Tuntui että otti melkein henk.koht. loukkauksena kun en mitään huolinut. 🙂 Oli kuitenkin aika mahtavaa istahtaa vielä patiolle, nauttia + 16 asteen lämpötilasta, katsella Rotuaarin elämää. Taisi olla viimeinen ulkokahvilatuokio tälle kaudelle. Pyöräilykelit taitavat sentään vielä jatkua.

Syksykin on hyvä vuodenaika, myös kaupungissa.

Kotikaupungissa kulkien

Kun aamun vitkuttelultani ja tupuloinniltani, kovin verkkaisella startilla vihdoin sain itseni tien päälle, oli jo ihanan lämmin. Yli 10 astetta lämmintä ja aika leppeästi puhalteleva tuuli tekivät kulkemisesta mieluisaa. Riddari on tällaisella kelillä mitä mainioin vaate. Lähdin rantaviivan myötäisesti kohti pohjoista, ei mitään määränpäätä, kunhan nyt vaan liikuin. Pateniemenrannan uudella asuinalueella kiertelin ristiin rastiin ja katselin uusia kauniita valmiita ja tekeillä olevia taloja. Olisi ihana asua ihan merenrannassa. Tänään oli kamera mukana ja tänäänkin halo, muttei sivuaurinkoja. Johonkin halloween kuvaan otoksista voi saada jännittävän taivaan… 🙂  Ehkä palaan asiaan.

Matkalle sattui Taskiperän (Pateniemen) venesatama. Sen pitkään kestänyt kunnostustyö on valmis ja siellä on nyt kyllä hienoa, siistiä ja kaikki järjestyksessä. Tulispa sinne ens kesänä joku pikkuinen kioski, sellainen kuin on Kellon Kiviniemessä.

Aika vihreänä on luonto vielä. Pihoilla jokunen vaahtera, pihlajat, virpiangervot ja aroniat jo hehkuvat oranssina, mutta muutoin ei vielä juuri ”kaupunkiruskaa”. Saariselällä  webbikameroiden ja Saariselkä FB-ryhmän kuvien perusteella näyttävät tuntureiden rinteet, paljakat ja kurut jo vaihtaneen väriä, kirkkaan keltaista ja syvänpunaista väriloistoa on mökkimaisemissa. Meillä oli tarkoitus olla juuri tämän viikko ja ens viikonloppu Hangasojalla, mutta eipä se nyt onnistunutkaan, mutta toiveissa on, että josko parin viikon päästä?

Alunperin silloin oli tarkoitus olla (vihdoin) Helsingissä, mutta kun Elton Johnkaan ei tule Stadiin, niin ei sitten mekään. Eltonin Europa Tour on tällä kertaa siirretty kahdella vuodella eteenpäin, ja me siirrämme Helsinkiin menon jonnekin tuleviin kuukausiin. Näin ollen kahden viikon päästä voisi sitten suunnatakin pohjoiseen – olkoon ruskaa tai ei, mutta sulan kelin patikoille ja Hangasojan huolettomaan huomaan soisin pääsevämme. Mutta katsellaan, kuulostellaan. Kuljetaan nyt täällä kotimaisemissa – eihän niissäkään mitään vikaa.

Turistina kotikaupungissa vol. X

Hyvä päivä tänään.
Taas turistina kotikaupungissa. Puolensataa kilometriä pyörällä pitkin poikin. Aamupäivällä yksikseen enempi kuntoillen, iltapäivällä Pehtoorin kanssa viettämässä ”kulttuurikierrosta”.

Keskikaupungilla, Laaniskan (Plaanaojan) varressa, Letkunpuiston laitamilla on tällainen hieno terassi. Usein olen miettinyt eikö siitä voisi tehdä jotenkin huomiota herättävämmän. Vaikka penkki ja joku koristepuu siihen? Pieni keidas keskellä kaupunkia.

Nyt kun viereinen Snellmanin puisto alkaa remontin jälkeen olla todella kaunis ja viihtyisä, tämä terassi kadun toisella puolella olisi kuin piste iin päälle.

Hupisaarilla oli kaunista, ruusutarhassakin vielä paljon kukkivia. Paljon ihmisiä oli kyllä jo aamupäivällä liikkeellä.

Möljältä Nallikariin kulkevan rannan myötäisesti kulkevan polun varrella on kaunis koivukuja, vielä vihreää sielläkin. Suomen luonnon päivän hetki juuri tässä kohtaa. 😀

Iltapäivällä kotona pari tuntia. Tein ja nautimme oikeinkin hyvää kesäkurpitsapastaa (palaan reseptiikkaan lähipäivinä). Söimme pihalla, auringossa, lämmössä.

Jälkkärille, pienelle makealle, ajelimme Taidemuseon Kaari-kahvilaan. Se on viehättävä, tyylikäs, ja tarjolla olevat baakkelsit etc. ovat jotenkin hienostuneita – ei kylläkään niin hienoja kuin silloin kun Taidemuseon kahvila oli toisessa kerroksessa, en muista sen nimeä, mutta siellä joskus erityistapauksissa kävimme esimiehen kanssa kahvilla. Meidän työhuoneet olivat silloin (joskus 1980-luvun lopulla) tuossa yllä olevan kuvan  rakennuksessa. Siis vastapäätä Taidemuseoa.

Jälkkärin jälkeen kiersimme Supernatural-näyttelen. Pehtoori ei ollut sitä vielä nähnyt, minä kylläkin. Edelleen se on vaikuttava.

Seuraavaksi ajattelimme perehtyä viinikulttuuriin ja tänään ajella Winenbar Kurkelaan nauttimaan ne eilen väliin jääneet samppanjalasilliset, mutta siellähän olikin yksityistilaisuus. 🙁 Poljimme Nallikarin patiolle. Hyvähän se meren äärellä, lämmössä, melkein tyvenessä oli istuskella ja lasilliset nauttia.

Kotimatkalla vielä Toppilan Satamaan viettämään ”venetsialaisia”. Oulu-laivalla oli tänään avoimet ovat, erityisesti kai lapsille suunnattu tapahtuma, mutta minähän käytin tilaisuutta hyväkseni ja pääsin vihdoin paljon kuvaamani laivaan sisälle. Tapahtuma oli juuri lopuillaan (klo 18) mutta sain kapteenilta yksityisesittelyn.

Hytit, pentterin, kapyysin ja messin sekä salongin näin. Kuulin toiminnansta, näin simulaattorin, kokoustilat, historiastakin puhuttiin.

Hyvä päivä tänään.

Elokuun syvä vihreys

Elokuun vahva vihreä, vielä lämmittävä aurinko ja kirkas, kuulas ilma, jonka tuulenvireessä saattoi aistia häivähdyksen syksyä. Kevytuntuvatoppa ei pyöräillessä ollut yhtään turhaa, kun kiertelin kaupungilla ja sen laidoilla. Ainolan puistossa harmittelin, ettei ollut lounaseväitä mukana, olisin voinut hyvinkin pitää oman piknikin Rapumajalla*. Kävin sitten lääkärissä käynnin jälkeen Rotuaarin Espresso Housessa: smoothie ja croissant maistuivat sisätiloissakin todella hyvin.

* Dammisaaren Rapumaja on kaikille avoin toimintapaikka, jossa yhdistyvät mm. kaupunkiviljely, taide ja tapahtumat. Dammisaaren Rapumaja on kaupunkilaisille yhteinen ja avoin toiminta-, tapahtuma- ja oleskelualue Hupisaarilla, jonka toimintaa Dodo ry koordinoi kaupungin myöntämän luvan puitteissa. Rapumajan alueeseen kuuluu koko Dammisaaren itäinen kärki, jota rajaa Lasaretinväylä, Hupisaarille vievät purot ja Patosilloilta Kasarmintielle vievä pyörätie. (Lainaus yhdistyksen FB-sivulta.)

 

On menossa kansallinen puidenhalausviikko, ja näytti, että tämä puuvanhus oli tietoinen siitä ja ojensi käsivartensa vastaanottamaan halausta. Minähän olen kova halailemaan keloja mökkituntureilla, mutta tämä oli eka, aika häveliäs, nopea pikku halaus keskellä kaupunkia, keskellä elokuista Oulua. 😀

Iltapäiväkahville poikkesin äidin luona käymään ja sitten kotiin välttelemään kotipuutarhassa puuhastelua. 🙂

Shoppailemassa

Kuva ei ole tämänpäiväiseltä pyöräilyreissulta, vaan viime viikon massiivista kuvasatoa. Tänään ei  ollut kameraa mukanakaan; sateen uhatessa vain poljin vauhdilla ja kuuntelin ihan mahdottoman hyvää äänikirjaa. Se julkaistiin Bookbeatissa perjantaina, ja latasin heti. Mainiota kuunneltavaa myös kuvaeditointia tehdessä. Kuinkahan mones patikka/vaellus/reissukirja minulla tänä vuonna? Taidan tykätä tästä eniten.

Cheryl Strayedin ”Villi vaellus” ei sekään ole mikään sankaritarina, kuten eivät ne muutkaan tämän vuoden matka/vaelluskirjat, jotka olen kuunnellut, vaan hyvin inhimillinen kertomus nuoren naisen patikkareissusta Yhdysvaltain länsirannikolla, vaellus Meksikon rajalta Kanadan rajalle = PCT, Pacific Crest Trail. Kirja on myös elämäkerta, matka itseen, omaan menneeseen, persoonallisuuteen, – kaikkea muuta kuin pateettinen ”kasvutarina”. Hyvin kirjoitettu, monipuolisempi kuin odotin. Harmitti kun loppui, mikä on varma merkki että kirjan parissa oli ollut hyvä.

Iltapäiväkahvittelu äidin kanssa sairaalassa, paljon juttuja hänen matkoistaan, evakkoreissullakin taas oltiin.

Sitten ostoksille. Olin luvannut itselleni jotain mukavaa: ensimmäisenä Wilhelmiinaan katselemaan, olisiko jotain mukavaa kotiin, – nope. Sitten kirjakauppaan, etsimään muutamaa vanhaa kirjaa, yhtä runokirjaa, mutta eihän kirjakaupoissa enää ole vanhoja kirjoja. On vain askastelutarvikkeita, pelejä, kortteja, ja kaikenmoista toimisto- ja muuta tilpehööriä. Sitten Chocosomniaan. En shoppaamaan, vaan toimittelin sinnekin korttejani, heillä kun on paljon muutakin Oulu-aiheista myynnissä.

Lankaostoksille menoa pohdin, mutta kun se kesäneulekin – jo syksyn pian tullessa – odottelee vielä viimeisiä neulomisiltoja. 🙁  Vakavasti harkitsin ajelemista Verkkokauppaan hankkimaan jotain kamera- tai muuta teknistä mukavaa, mutta meninkin vaatekauppaan. Sokokselta löysin jotain todella mieluista! Leviksen suoralahkeiset, ainoan oikean väriset farkut. Tämä malli pitäisi kai hankkia nilkkapituisena, lyhyillä lahkeilla, mutta löysinpäs ”ylipitkät” = sopivat. 😀

Ja vielä Herkun kautta kotiin. Hemmotteluostoksia sieltäkin.

Arkikin on juhlaa

Onhan taas suotu kaunis, kesäinen perjantai. Kolmastoista päivä. Pikkuveljen 60-vuotispäivä. 60! Herää kysymys, kuinka vanha minä olen, jos nuorempi sisarus on jo noin vanha! 😀 Myös hyvällä ystävällä tänään tasavuosisynttärit. Ikääntymistä on tänään ollut pohdittava muutoinkin. Tänäänkin. Päivin, öin.

Tosin enin juhlinta, jota tänään on tullut harrastetuksi koskee Oulua. Oulun juhlaviikot saivat minut liikkeelle kameroiden kanssa myös tänään. Aamupäivällä ja vielä illalla kävin Pehtoorin kanssa pyöräillen kaupungilla katsomassa Kotiseutumarkkinoita, vielä Design-torilla, ja sitten Rotuaarille Sounds of Oulu -tapahtumaan.

Pitkän kierroksen ja 50 kuvan jälkeen istahdettiin Puistolan patiolle nauttimaan Campari Sodat. Oli lämmin, Teekkaritorvet soittivat, ihmisiä kulki ohitse, ravintola täynnä, kaduilla kesäisiä kulkijoita. Melkein kuin ulkomailla, melkein kuin ei koronaa olisikaan, melkein kuin kaikki olisi muutenkin kaikin puolin kuten ennenkin. Melkein.

Kuva-asioiden ohessa ehdin kokkailla. Toki vain kalapuikkoja. Mutta eivät kyllä olleet mitään ”vain”. Pehtoori meinasi, että aika monta astetta parempia kuin ne, joita joskus jossain lounasruokalassa muisti syöneensä. Jostain syystä en ole koskaan tainnut kotona tavallisia kokeillakaan. Tai ehkä silloin kun lapset olivat pieniä. Mutta kun meillä on tämä ”kytkös” suoraan Kauppahallin tuoreen kalan tiskiin, niin kovin harvoin tulee mitään puolivalmiita kalatuotteita kokeiltua. Tänään siis pankojauhoilla paneroituja ahvenfileitä miedon wasabimajoneesin ja uusien perunoiden kera. Vaatii vähän tuunaamista, mutta se kyllä maksaa vaivan. Koetan huomenissa muokkailla tähän reseptin.

Pankokuorrutetut ahvenfileet ja wasabimajoneesi

(ohje rotissööripiknikin satoa: chef Antille kiitokset!)

400 g ahvenfileitä
1 l vettä
1/2 dl merisuolaa
1 dl vehnäjauhoa
2 kpl kananmunia
2 dl pankojauhoa
1 1/2 dl majoneesia
2 tl wasabitahnaa

rypsiöljyä

Sekoita kunnon majoneesiin wasabi.

Paneroi ahvenet: pyörittele fileet tai niiden puolikkaat (kalapuikot) vehnäjauhossa. Sitten kananmunassa, ja lopuksi pankojauhossa. Jätä odottamaan paistamista.

Paista reilussa rypsiöljyssä kauniin ruskeaksi, käännä, pari minuuttia puoleltaan. Nosta fileet pannulta talouspaperin päälle kuivumaan ja pidä ne lämpimänä.

Tarjoile wasabimajoneesin ja salaatin tai perunoiden tai leivän kera. Tai kukkakaalimuusin keralla.

Haipakkaa kuvausta

Tänään on Oulussa ollut Korttelihaipakka-ostosilta.  Oulun liikekeskuksen ideana on ollut tarjota oululaisille iloinen ostosilta klo 22.00 saakka pidennetyillä liikkeiden aukioloajoilla. Samaan aikaan kaupungin ”juhlaviikoilla” juuri tänään ja viikonloppuna Oulusa on KotiseutupäivätTaiteiden yöLastenlaulukatu ja Tuttu-fest. Lisäksi Oulun Kauppahalli juhli 120-vuotisjuhlaansa. Ja minulla kuvauskeikka näiden tiimoilta. Iltapäivästä pitkälle iltaan kuljin kahden kameran kanssa kaupunkia ristiin rastiin.

Pikisaaressa oli myös Design-tori. Sekin kuvauskohteena, ja piipahdin samalla Galleria Harmajassa, jossa on menossa Kristian Krokforsin näyttely.  Se on elokuun loppuun asti. Mieleisiäni teoksia. Teki hyvää katsella niitä.

Haipakkaa oli pitkä päivä muutenkin. Monenlaista mahtuu yhteen päivään. Huomenna minullakin paluu rauhaisampaan arkeen, mm. kuvaeditointipäivä.

Erilaisia hetkiä pitkin päivää

Monta kertaa tänään on  mieleeni tullut, liki jämähtänyt, ajatus: ”Tämä, tässä, nyt. Älä unohda.” Paljon muistettavaa, paljon koettua, pohdittavaa. Mutta päälimmäisenä ajatus: älä unohda!

Yksi niistä kerroista oli Oulujokivarressa minun vakkarilenkilläni, kun palasin Valkiaisjärven uinti-lounas-hengähdys-tauolta.

Olin jo aika varhain lähtenyt tekemään tälle erää viimeiset kuvaukset Kauppahallissa. Siellä tuntui olevan hyvä päivä, hyvä yhteistyö, paljon paloa, hyviä kohteita. Torilla ja rannassa vielä viivyin [tänään ”vanhoja” tuttuja, menneitä muistellen, tulevaa odottaen ja sitä hieman epäröiden, pohtien], minkä jälkeen (Lidlin kautta – lounascroissant) kohti Valkiaisjärveä. Päivän ensimmäinen ulkomailla-lomalla-olo -fiilis.

Aika pitkäänkin viihdyin Valkeisella, ja sitten kotiin purkamaan kuvia.

Matkalla vielä kaivoin pyörän satulalaukusta kameran, koska ”tämä – tässä – nyt”! Tätä ”ryteikköä” kuvatessani tuuli tuiversi lyhyttä tukkaani, heilutti pellavapaitaani, oli leppeä ja heinäkuinen. Niin hyvä. Oli vakuutettava itseäni, että muista tämä hetki, illalla, huomenna, syksyllä, muista marraskuun pimeässä ja tammikuun paksun jään aikaan. Muista, tunne. Ja elä NYT!

Täksi illansuuksi oli ystävän kanssa sovittu ”vertaistukipalaveri”, joka oli iloksemme myös yhteinen ruoka Puistolassa. Hieman myöhässä hospitaalista poljin paikalle, mutta kyllä kannatti nähdä. Ja syödä! Olen ennenkin nauttinut Puistolan Cobb-salaatin. Tänään se oli todella, todella mehukas, täyteläinen, hellepäivän iso kulhollinen hyvää salaattia. Ystävän suppilovahvero-parmesan-risotto myös perfetto!

Hyvän ruoan äärellä on hyvä pohtia elämänmenon mutkia ja seuraavia siirtoja, mutta olla myös kiitollinen niin monesta asiasta.

Taas kotimatkalla ajelin Rotuaarin ja Torinrannan kautta. Olihan väkeä, elämää, lämpöä ja leppoisaa oloa. Helle!

Tulkoon mitä on tullakseen

Ukkonen. Se herätti repaleisen yön jälkeen aamuseitsemältä. Herääminen ukkoseen kuuluu jotenkin lapsuuteen. Hassu tunne, mutta muistelen vai vain luulen, että lapsuudessa, varsinkin Nurmijärven mökillä heräsin useinkin ukkoseen. Johtuukohan muistikuvat siitä, että siellä ukkoset olivat alle 7-vuotiaalle AINA iso juttu, ei pelottava, mutta vaikuttava. Jänskä! Vai siitä, että siellä pienen järvenrannassa ne oikeasti tuntuivat isommille kuin kaupungin kivitalokodissa? Vai vain siitä, että minusta penskana kaikki dramaattinen oli jotenkin ”mahetsua” (auts mikä sana!).

Tänään, joka tapauksessa ja kuitenkin, ukkonen tuli liki, herätti ja hämmästytti.

~~~~~~~~~~~~

Minun ihan itse ”julistamani” kesäloma päättyi perjantaina tai noh, siihen tuli pieni katkos, kun sain kerralla kolme tarjouspyyntoä. Pitihän niitä pohtia ja laatia, jotta kuvauskeikat saisin. Ja kolmannen – isoimman – kuvaussuunnitelmineen ja -sopimuksineen (kyllä toivon kovasti, että sen allekirjoitukseen päästään 😀 ) tein tänään aamupäivällä. Samalla kun satoi oli pyhitettävä pyhäpäivä ja ”turmeltava” se koneella istuen. Totta puhuen, ei tuntunut turmelukselta. Mukava tehdä jotain.

Siihen liittyen sateen ja salamoinnin loputtua sekä taivaan sinistyttyä sykkelöin kaupungille ”harjoituskuvauksiin”. Taas kerran kaunista kotikaupunkia ihailin ja kuvailin.

Kovin oli hiljaista ja verkkaista elo – niin Rotuaarilla kuin Torinrannassakin.

Laajahkon mutkan kautta tämän katon alle.

Onko lasikatto vain naisilla? Yliopistomaailmassa, vuosia, vuosia sitten, se ainakin tuntui olevan. Muutaman kerran puhkaisin itseni siitä läpi. Sattuihan se, mutta onneksi rohkaistuin puhkaisemaan. Harmittaisi, jollen olisi niin tehnyt.

Tänään (kaupunginsairaalan) lasikatolla ihan eri merkitys. Enkä edes yrittänyt puhkoa. On vain katsottava ja odotettava mitä sen alla tapahtuu, minulla ei ole siihen mitään valtaa eikä vaihtoehtoja.

Illanssuussa Pehtoorin kanssa pizzapäivä. Illansuussa levollista kotona.

Myrskyn jälkeen

Oulujokisuulla, jokisuistossa, saarilla (Linnansaari, Raatinsaari, Pikisaari, Kiikkusaari, Kiikeli olivat – huolimatta jo illan ja yön aikana tehdyistä raivauksista – surullisen näköisiä. Kesäaamussa alakuloa kun kauniit, ylväät ja  vihreät puuvanhukset (ymmärtääkseni enimmäkseen poppeleita) oli kaatunut juurineen. Lisäksi oli varsinkin mäntyjä poikki kolmen, neljän metrin korkeudelta. Ahti-myrsky teki kaupunkikuvasta rujon, kaltoin kohdellun.

Jokirannoilla kulkeneena, niitä paljon kuvanneena, tuntuu, että melkoisia koloja maisemaan tuli, mikä tietysti surettaa. Erityisesti koskettaa kun toistasataa vuotta vanha, luullakseni Oulun viimeinen, berliininpoppeli Raatinsaaressa joutui sekin Ahti-myrskyn kaatamaksi. Se on ollut vaikuttava maamerkki Silloilla, seissyt sivustakatsojana vilkkaan liikenteen varrella, kolmella vuosisadalla seurannut oululaisten kulkua ohitseen, nähnyt monet kulkueet, marssit, kävelijät ja kulkijat, issikat ja onnikat. Kaikkina vuodenaikoina komea kuvattava. Olen täällä blogissanikin julkaissut siitä monia kuvia vuosien varrella, esim. marraskuussa 2018.

Nyt se rytisten kaatunut, pian kokonaan mennyt.

 

Hautausmaallakin, vanhan kappelin luona, aika lähellä isän hautapaikkaa oli kaatunut isoja kuusia, mutta ”uudella puolella” ison kappelin takana ja lähellä ystävän hautaa korkeat hongat olivat pysyneet murtumattomina.

Helteisen aamupäivän jälkeen iltapäivällä taas ukkoskuuro, mutta tavallisempi, tosin ukkosen jyly kesti kauan. Silloin oltiin jo pois pyörälenkeiltä, kesäruokaa pöydässä, vähän juhannusviikonloppua suunnitellen.

 

Taiteen äärellä

Tänään on Pohjoismaissa ”Luonnonkukkien päivä”. Minun tulkintani poikkeaa kuvavirran otoksista. Kuvatessani ajattelin, että jo parhaan kukintonsa ohittanut ja värinsä menettänyt voi harmaudessaan olla yksinkertaisen, tyylikkään kaunis, eikö vain?

Jotain taiteellista virettä tässä päivässä kyllä on ollut. Oulun jälleen avautuneessa Taidemuseossa on kahdessa kerroksessa ”Supernatural” -näyttely. Sinne poikkesin (lämmittelemään ja sateen rippusia pidättälemään) iltapäivällä. Olin jo katsellut näyttelyn esittelyä museon nettisivuilta ja kuullut sisareni kommentit hänen käytyään siellä. Vaikka oikeastaan siis tiesin, mitä odottaa, niin silti oli melkein vavahduttava kokemus.

Yli kolmenkymmenen taiteilijan teokset kysyvät ja ehdottavat omalla taiteellisella vapaudellaan: Keitä tai mitä meistä tulee? Miltä kehomme näyttävät tulevaisuudessa? Miten luonto reagoi? Mitä vaikutuksia teknologisella kehityksellä on henkiseen tilaamme?

Mieleen tuli sellaisia adjektiiveja ja ajatuksia kuin taidokas, inhorealistinen, pelottava, kiehtova, uskomaton, sadunomainen, elokuvallinen, turhan tekninen, … Joka tapauksessa ehdottomasti katsomisen arvoinen. Jos viimeinen näyttely, jonka ennen koronasulkuja ehdin nähdä oli hyväntuulinen, hyvän mielen tuova naivismi-näyttely niin tämä oli jotain ihan muuta. Ei tästäkään huono olo jäänyt, mietteliäs kylläkin. Museokortillisena taidan mennä katsomaan toisenkin kerran. Erityisesti ne ”lentokentällä istuvat tyypit”, joita ei saanut kuvata, olivat merkillisiä, kiehtoviakin. Museossa oli monia perheitä, myös teineineen, ja nämä nuoretkin olivat vaikuttuneita.

Patricia Piccinini on tehnyt veistoksia mielessään mm. bonono-apinat. Näihin teoksiin suhtautuminen on vaikeaa, mutta pistävät ne ainakin ajattelemaan. Ja sehän on yleensä hyväksi.

Anna Estarriolan ”Ihmisen tuhka” (3,5%) oli kaunis. ”Olen tilannut tuhkani sinisenä, haluan kuuhun asti ulottuvaa tähtisumua.”  Kauniisti kuvattu luopumista. Tai niin minä sen näin.

Toinen ”taidenäyttely” eli ympäristötaidepolku, jonka äärellä olin tänään, oli Pikinen poloku. Pikisaaren rantapolulla 14 taideteosta, joiden arvo ja taiteellisuus meni (taas kerran) ohi minun käsityskykyni. Mutta oli siellä muutama sellainen teos, joista paljonkin pidin, joiden ideakin kiehtoi.

Helena Kaikkosen ”Jotakin sinistä”.

Ja Kirsti Muinosen ”Kuu” olivat minusta kauniita. Tekivät ympäristöstä mielenkiintoisen, saivat pysähtymään.

Tunnelmia kotikaupungissa

Kevättalvella mietin, että on kyllä vähän turhaa ostaa mitään kevytuntavatoppaa. Että tarvitsenko sellaista? – Sehän osoittautui kuitenkin minun merkillisesti yltyneen hiihtoharrastukseni aikana vallan mainioksi kamppeeksi, joskin edelleen podin vähän huonoa omaatuntoa, että oisko sittenkin ollut turha ostos? – Tänään kesäkuisena lauantaina taas totesin, että kevyt untuva on mitä mainioin vaatakappele ulkoilmaihmisen repussa.

Lähdin aamupäivällä kohti perinteistä Turkansaaren kesäkuista pyörälenkkiä – ja onneksi pyörän tarakalla oli mainittu kevytuntavatakki. Menomatkalla se oli todellakin tarpeen.

Ja sitten. Turkansaari nyt vaan on!

Mikä siinä on, että siellä on levollinen olo? Ovatko ne nuo hirret vai historian havina?  – Minulle, jolla ei ole oikeastaan mitään lapsuuden kosketusta maaseutumiljööseen? Miksi maalaisidylli elähdyttää?

Nyt kyllä päällimäisenä hyvä olo päivällisestä: sisareni kutsui minut ja Pehtoorin ulos syömään. Valitsimme paikaksi De Gamlas Hemin – koska tunnetusti hyvä ruoka ja välitön tunnelma. Patiolle alias terdelle emme ryhtyneet: totta puhuen minä pyöräilin paikalle kevyt toppatakki ylläni, ja farkut jalassa (siis kylmä!). Perille päästyä suit sait sukkkelaan kävin ravintolan vessassa vaihtamassa kukkamekkohameen ylleni ennen ravintolaan astumista. Ei sinne kyllä tarvitsisi erityisesti pukeutua, mutta onhan se itsellekin mukava olla vähän juhlassa myös kamppeiden osalta. Luulen, että verkkareissa ruoka ei olisi maistunut yhtä hyvältä.

Nyt se maistui. Alkuun poroa, pääruoaksi risottoa ja jälkkäriksi mansikka-pannacottaa vailla vertaansa. Kaikki oli hyvää, – myös vuoden 2014 riesling Rheingausta! Leppoisa parituntinen.  Leppoisa kesälauantai – vaikka sitten untuvatakkia tarvittiinkin.

Pyöräillen vihreässä kaupungissa

[Taas kerran Oulujoen pappilan koivukujalla.]

Eilen oli kova ja kylmä tuuli ja muutenkin kylmä, eikä tänäänkään ennen iltapäivän loppua mitään kesähellettä, mutta kesäisen näköistä on. Eikä nyt ole satanut, joten hyvinkin on matkaa Helkaman kanssa taiteltu. Kylläkin hakeutuen pois pitkiltä vastatuulisuorilta, sivukatuja, suojaisia asutusalueiden teitä ristiin rastiin kulkien. Mikäpä siinä, meneehän se välillä näinkin. Vaikka kyllä tämä kesä tulee jäämään rutkasti jälkeen kahden edellisen kesän pyöräilysaldosta – ei ole enää sellaista vimmaa joka päivä veivata kymmeniä kilometrejä. Ainakin pidemmät päiväreissut ovat – monestakin  syystä – olleet harvinaisempia.

Pyöräteiden pientareita reunastaa koiranputkipitsi. Kauniita ovat ohikiitäessä.

Kunhan vähän ”työhommia” sain tehdyksi ja aika ihanaa katkarapupastaa nautittuamme lähdin vielä ilta-auringon aikaan käymään Kasvitieteellisessä puutarhassa. Onhan sielläkin nyt taas kaunista ja viihtyisää.

 

 

 

Tuiranpuiston alppiruusuja ihailemassa

Pyörälenkin aluksi ajelin postin kautta (ilo kun saa liki viikottain toimittaa Oulu-kortteja. Paketti ykkönen on kohta loppunut. 🙂  ) Tuiranpuistoon.

Se on tänä vuonna hienompi kuin koskaan. Sinne on istutettu uusia pensaita, – nyt niitä on paljon!

Ja monta eri väriä ja lajiketta.

Onhan meillä kotipihallakin komea rodo-penkki, ja sekin kukkii parhaillaan, mutta on tämä Tuiranpuiston kukkaloisto hyvä käydä pari, kolme kertaa kesässä ihailemassa, – turistina kotikaupungissa kulkea.

Katettuja polkuja on tehty lisää, joten vaikka rollaattorilla tai pyörätuolilla pääsee ihailemaan kukkaloistoa läheltä.

Nämä matalat valkoiset, tämä sydänkin!, olivat minun mielestäni uusia. Tai edellisinä kesinä ne eivät olleet kukkivia kun kävin.

Osa rodoista on vielä nuppuasteella, joten hyvin ehtii käydä niitä ihailemasa.

Matkani jatkui kohti Oulunsaloa. Kuuntelin loppuun Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta sarjan viimeisen ”Kadonnut sisar”. En spoilaa, mutta sen verran voinen todeta, että tämä oli varsinkin alkupuolen osalta pettymys, ehkä liian ennalta-arvattava. Mutta kun 7-osaisen kirjasarjan päätös kuitenkin kiinnosti, niin en jättänyt kesken, ja jälkipuoli kirjasta olikin parempi. Loppuratkaisusta en totea muuta kuin että onnistui se yllättämään.

Minulla onkin rästissa postaus koskien pitkää listaa kirjoista, jotka Helmet-lukuhaasteen täyttymisen jälkeen olen kuuntellut. Ehkä tulevina sadepäivinä sen voisin laatia ja julkaista.

 

Kesän 2017 Tuiranpuiston rodoista kuviani täällä.

Parempia päiviä

Kylläpäs on mukavaa kun ei ole koko päivänä satanut, nyt jo paistaakin. Kuvan teeman mukaisesti punaisella Helkamallani olen parikin lenkkiä tänään tehnyt. Maikkulan kirjaston seinässä on tuollainen tilataideteos. Oulussa on paljon hienoja kuvia, mm. alikulkutunneleissa. Aliskojen maalauksia ja graffiteja on jo kuvattu ja koottu Instagramiin @oulugraffiti, mutta olisi kyllä mukava itse tehdä sellainen parin päivän muraali- ja alikulkutunnelien tilataide- kierros/maraton. Kuvailisi vain muraalit ja alikulkutunneleiden seinät. Siinä sais pyörälenkille kohdetta – toki kilometrejäkin. Pysähtely, kameran esiin kaivaminen ja kuvaaminen kyllä voisi ryhtyä tympimään, mutta voisihan sitä kokeilla.

Tänään runsaahkon pyöräilyn lisäksi olen saanut aikaiseksi paljon muutakin, minkä seurauksena olen voinut ilokseni ruksailla to-do-listalta yhden jos toisenkin jutun pois. Ja sellaisestahan tulee hyvä mieli.

Ilo on ollut myös valmistella lauantain juhlia. Tänään on tasan kuusi vuotta siitä kun minusta tuli mummi: on Apsun syntymäpäivä. Synttäreitä on juhlittu jo viime sunnuntaina toisessa kodissa, äidin luona Haukiputaalla ja ens viikonloppuna juhlitaan sitten täällä Taskilassa, isin luona ja mummilassa. Viime vuonna näihin aikoihin ei juuri juhlatunnelmaa ollut. Nyt on moni asia jo paljon paremmin.  ♥

Talvikauneutta kaupungissa

Aamulla pakkasmittarissa – 25 C. Reipasta.

Päätinkin, että päivän ulkoilman hankkisin kävellen. Ja pitkästä aikaa kameran kanssa Oulussa ulkona. Onnistuin vitkuttelemaan lähtöä iltapäiväksi, jolloin oli jo lämmin. Kiertelin, kaartelin, hautausmaallakin kävin. Enpä ole ennen sellaisena sitä nähnyt. Useimmat haudat olivat todellakin kumpuja. Eivät hauta- vaan lumikumpuja. Käytävät on ajettu lingolla, joten standardikokoiset, ns. matkalaukkuhautakivet, olivat jääneet lumen alle.

Siellä täällä hangesta pilkisti pieni (lyhdyn) risti.

Kaupungilla oli kovin hiljaista. Sulku ja hiihtolomaviikko vaikuttivat – vain Woltin ja Foodorin ruokalähetit kulkivat ristiin, rastiin Rotuaarilla. Minäkin hain noutoruokaa. Viime viikolla Novalla peräänkuuluttivat ihmisiä tekemään päätöksen tehdä jotain uutta, hyvää, erilaista elämässään (ainakin) kolmen sulkuviikon aikana, ja eräs kuuntelija kertoi päättäneensä huolehtia omasta ja perheen ruoasta tukien paikallisia ravintoloita (ja omaa jaksamistaan) tilaamalla kaksi kertaa viikossa jostain ravintolasta.

Siitä idea: päätin samoin. Paitsi että vain kerran viikossa ja haetaan itse. Olenpa lukenut ravintoloitsija-ystävien FB-seiniltä, että take-a-wayssa on se huono puoli, että 30 % katteesta menee juurikin joille ruokalähettifirmoille, ei paikallisille ravintoloille. Any way, me haemme itse. Ensi viikolla jotain muuta kuin aasialaista, vaikka ei tämänpäiväisessä ollut mitään vikaa. Päinvastoin. Hain Pakkahuoneen thaimaalaisesta (Pad Thai Baan Naa) kassillisen ruokaa. Tilasin kaksi annosta: Paistettua riisinuudelia isoilla katkaravuilla ja paistettua kanaa (ja riisiä) cashewpähkinöillä sekä rapeat salaatit. Annokset olivat valtavia. Yhdestä olisi riittänyt kahdelle. Ne maksoivat vähän yli 30 euroa, mutta lounasaikaan (klo 11 – 15) ala carte -annoksista saa 20 prosentin alennuksen, joten alle 30 eurolla tuo ravintolaruoka kotiutui meille.

Lähdin vielä illansuussa toiselle lenkille. Ajelin Nallikariin, auringonlaskua kuvailemaan, ja katselmaan ”jäätaidetta” – oululaisten tekemiä jäädytyksiä (vrt. mun iglukylä 😀 ).

Auringonlaskuun lisäkauneutta toi halopilari.

Melkein olisi ollut ulkomailla koko päivän. 🙂

Ulkoilun jälkeen uutta arkiruokaa

Olin tänään hankkimassa ruokahalua käveleskelemällä Linnansaari, Ainola, Keskusta, Raksila seuduilla. Pakkanen ei ollut kovinkaan pureva, ei vaikka sitä oli ihan riittävästi (-15 C – -20 C), mutta ei juurikaan tuullut. Mutta paistoi. Siniseltä taivaalta.

Raksilassa menneen maailman tunnelma. Talvinen puutaloidylli…, valkoiset, lumiset, koivujen reunustamat kadut, värikkäät talot, rauhallinen, hiljainen tunnelma. Liki autoton se on, tai siis siellä ei (enää) saa kadunvarsille pitkäaikaisesti parkkeerata.  Siis liki nostalginen häivähdys menneestä. Vain puulämmityksen tuoksua kaipasin, niin ja lasten ääniä puistosta.

Alemman kuvan vasemmassa reunassa keltainen talo, vihreät puitteet on Paavo Rintalan nuoruusajan kotitalo. Tänne Raksilaanhan hän sijoitti kirjansa Pojat (ohj. Mikko Niskanen).

Ulkoilun jälkeen …

Ihan täydellinen päivä kokeilla uutta arkiruokaa. Se on yksi variaatio ”yhden pellin sapuskoista”. Pikkuisen reilu puolisen tuntia kului aikaa koko touhuun. Aika kevyttä, mutta kätevää: proteiini, hiilarit ja salaatti samalla kerralla, samalle pellille. Vois olla aika soppeli mökkiruokakin. Eikä ole kovin kaloristakaan. Ainekset löytyivät meidän lähikaupasta = Toppilan K-market, joka on kyllä tavallista monipuolisempi, mutta eiköhän näitä saa kaikista Saleja isommista kaupoista.

Ihan heittämällä meni jatkoon meillä tämä!

Currybroilerpelti

(neljälle, kestänee lämmityksen seuraavana päivänä) 

600 g broilerin ohuita fileitä
2 – 3 tl curryjauhetta
1 tl suolaa
½ tl mustapippuria 

1 pkt perunagnoccheja (Molinaran gnocchit! ks. kuva) 
1 ps varsiparsakaalia (Bimi) 
1 rasia kirsikkatomaatteja
2 rkl oliiviöljyä
mustapippuria 

Ja tarjolla parmesaania 

Kuumenna uuni (225 C). Hiero suola ja pippuri broilerin pintaan (kulhossa hoituu hyvin). 
Laita broilerfileet ja gnocchit uunipellille leivinpaperin päälle, laita uuniin 10 minuutiksi.

Leikkaa kaalien tyvipäästä varret puoliksi. 
Ota pelti uunista, lisää päälle kaali ja tomaatit. Valuta päälle oliiviöljyä. 

Laita pelti takaisin uuniin, ja paista vielä 20 minuuttia. 

Pöydässä annosten päälle vielä mustapippuria, ja parmesaania,
jota ei alkuperäisessä ohjeessa(@Glorian Ruoka & Viini) ollut,
mutta joka todettiin oikein hyväksi. 

Tuntuu ihan perjantaille

Tänään oli – vihdoin, onneksi – aamukahdeksaksi kampaaja, joten oli joka tapauksessa oltava varhain liikkeellä; hyödynsin turhankin aikaista nousua ja muistin aikeeni kuvata Oulu-laiva kausivaloissa.. Lähdin hyvissä ajoin kohti kaupunkia ja parkkeerasin Toppilan sataman huudeille. Mutkan kautta Oulu-laivan luo, sarjakuvausta ja sitten äkkiä pakkasta pakoon liki juosten takaisin autolle ja kaupungille.

Kun uusi luottokampaajani oli saanut pehkoni ojennukseen, ajelin kotiin viimeistelemään toissapäivän kuvausprojektin ja jäin kuin jäinkin koneelle: aamun kuvasaalis innosti kokeilemaan. Oulu-laivasta tuli tarinan aihe, ja vakavasti harkitsen, josko tätä vielä jalostaisin ja ensi vuoden joulukorttia kehittelisin… Aika näyttää.

Kun Pehtoori oli jo eilen ilmoittanut, että hän voisi tehdä tälle päivälle jälkkärin (sitruunapaistos – jota olin itse jo monta kertaa netissä katsellut ja harkinnut), oli minun melkein velvollisuus kehitellä tälle päivälle varatuista kuhafileistä jotain vähän spesiaalia. Kun juuri sain kuunnelluksi Lasse Lehtisen ruoka(muistelu)kirjan tulin kaivaneeksi esille häneltä (vaihtoskina LappItaliaan) saamani keittiokirjan (Täyteläistä elämää). Ja sieltähän löytyi kuin löytyikin ohje (ja tarina) ”Kuha Walewskaan”.

”Kuha Walewska on Pohjolaan sovellettu klassisen ranskalaisen keittiön tuote. Alkuperäisessä ohjeessa käytetään merianturan fileitä, tryffeliviipaleita ja hummerinpyrstöjä.
Puolalainen kreivitär Walewska oli Napoleonin rakastajatar. Tämän ruuan mausta päätellen ei tainnut huono ollakaan. Puolalainen sananlasku sanoo: ”Jotta kala maistuisi oikealta, sen täytyy uida kolme kertaa – vedessä, voissa ja viinissä.” Siinä on sääntöä kerrakseen!”

Silloin kun Duchesse-peruna (kermalla, voilla ja keltuaisilla rikastettu perunamuusi) on tehty onnistuneesti, se on kaunis, mukava perunaruusukelisuke lautasen/tarjoiluvadin reunoilla. Minulla se ei ollut onnistuneesti tehty (liikaa kermaa?). Mutta hiiteen kaikki ulkonäköpaineet: muusi kuin myös kala oli hyvää! Oikein hyvää. Ensi kerralla voin sitten hifistellä myös ulkoisilla tekijöillä. 😀

Pehtoorin sitruunapaistos oli hyvää. Yhdessä totesimme, että jonkin keksin kanssa (ranskalaisia vohvelikeksejä?) varmaan perfetto. Eikä tilkka ”vuosikerta”limoncelloa sekään ollut hassumpi makuparin osa.

Kohti uusia haasteita! Huomenna hiihtämään?

Joulutervehdyksiä

Jouluinen tervehdykseni vanhasta Oulusta! 

Tai paremmin palasista kootusta Oulusta…

Näin tunnelmalliselta ei Kauppahallin tienoilla aamulla siellä käydessämme näyttänyt. Vesisateinen, pimeä päivä on nyt hiljalleen kuivahtamassa ja sade muuttumassa lumeksi. Jouluntunnelmaa on onneksi kotona.

Tänään on ollut myös joulutervehdyskäyntien aika. Poikkeusaikana, poikkeuksellisella kokoonpanolla kävimme vain kaksistaan äitiemme luona: Caritaksessa aamupäivällä ja Jäälissä iltapäivällä.

Nyt on huomisen pöytäliina silitetty, pöytä katettu ja koristeltu, lasit kiillotettu ja iso osa (hyvin perinteisistä) jouluherkuista jo tehty, vain viime hetken viimeistelyä vaille valmiiksi. Hiljalleen rauhoitun jouluun …

 

Ravintolassa – kaikkea muuta kuin jouluruokaa

Lasaretin joulumänty lauantaiaamun tyyneydessä. Makedonianmännyssä on 333 lamppua, – vieressä kuusessa ei yhtään.

Lasaretin historiasta olenkin kirjoitellut jo aiemmin aika pitkät pätkät: KLIKS

Onneksi heräsin hyvin varhain, otin kahvimukin mukaan ja lähdin Canonin kanssa kaupungille. Eipä ollut juuri muita. Ja mikä tärkeintä, siellä ei ollut jakeluautoja kaikkien keskustan talojen edessä, vieressä tai muuten tiellä. Eikä niiden keltaisena vilkkuvia valoja, jotka värjäävät rakennusten seinät oudon värisiksi, luonnottomiksi. En ole suinkaan varma teenkö vuoden 2021 jouluksi kortteja Oulun vanhoista kauniista rakennuksista, mutta varmuuden vuoksi olen niitä nyt taas kuvaillut. Jos maalis- tai lokakuussa päätän, että kyllä jouluinen Oulu on oleva korttien aiheena, ei silloin auta lähteä iltaisin tai aamuisin tai mihinkään muuhunkaan aikaan etsimään sopivia kuvakulmia ja kohteita. Materiaali on kerättävä nyt,seuraavan viikon tai parin aikana. Noh, mukavasti lumisessa, pikkupakkasaamussa vierähti parituntinen kymmeneen asti, jolloin jo ”liikaa” valoa. Kotiin saunaan ja sitten äidin joulu- yms. muille asioille.

Kun me  ei olla pitkään aikaan, eikä taas tiedä, milloin pääsee, ulkona syöty, päätimme jo viikolla, että tänään mennään ravintolaan päivälliselle. Ja kun mennään, niin sitten valitaan hyvä, takuuvarmasti erinomainen paikka: olisiko se tänään Hugo, Uleåborg vai Istanbul? Paikallisia tukien…  – Taas kerran valinta kohdistui Istanbuliin. Siellä oli muitakin, mutta turvallisen väljää kuitenkin. (Hassua että tällainenkin asia tulee erikseen mainituksi… Toisaalta se on aika olennaista. Kuinkahan kauan vielä?)

Ruoka oli erinomaista – kuinkas muuten. Karitsan kyljyksiä olisi riittänyt ehkä vähempikin, mutta hyvin jaksoin kaikki. Palvelu vähintäänkin ruoan veroista. Miljöö aina yhtä tunnelmallinen.

 

Ei mitään jouluruokiin viittaavaakaan, eikä mitään itse tehtyä. Sellaisia lienee tiedossa seuraavat pari viikkoa, joten tämä oli hyvä juuri nyt.

Joulussa parasta on odottaminen

Sataa lunta. Tasatahtia sen kanssa joulufiilis kasvaa. Semminkin kun meillä alkaa olla aika vähäiset jouluhommat jo valmiina. Tällaista se on näinä päivinä, tässä iässä. 🙂

Tänään on kimpassa siivottu, olipa oikeastaan ihan mukava, ja käyty roudaamassa auton peräkontillinen ruokaa kotiin, puutarhalla kukat kotiin, surutaloon, äideille – puutarhan joulupuodista löytyi mökille kaunis ”reliefi”.

Enää kalaa ja viime hetken tuoretavarat ensi viikolla. Nyt voidaan laskeutua joulun rauhaan, odottaa jälkikasvua käymään ja olemaan kotikotona. Voidaan hiljalleen puuhailla jotain pientä, ulkoilla ja koettaa saada ajatuksetkin lomalle. Nukkua ja nauttia. Katsella telkkaria tai siis suoratoistoa: vihdoin sain kytketyksi C Moren: mistähän aloittaisi.

Nyt on aikaa odottaa… Mitenkäs Nalle Puh sanoikaan: hetki ennen hunajapurkin avaamista on se paras. Ihanaa joulunalusviikonloppua kaikille!

Tiernapojat taas liikkeellä

Tiernapojat ovat olleet reissun päällä jo monta vuotta. Tämä on nyt kolmas paikka, jonne patsas on sijoitettu ja aina on keskustelu lainehtinut korkealle ja kuulunut kauas. Parempi paikka tämä on kuin edellinen. Se ensimmäinen oli ehkä historiallisesti eniten ”oikein”, siinä tiernapojat katselivat kohti kirkkoa ja olivat kaikkein lähinnä Hammarinkulmaa ja ”Tiernaristiä”. Oulun tiernaristi avattiin Kirkko- ja Saaristonkadun risteykseen vuonna 1950. Kyseisen risteyksen kulmissa toimivat Antellin tilat, Oulun Kauppa Osakeyhtiön Pohjoismaiden ensimmäinen itsepalvelumyymälä OKO, Hammarin Sähkö ja Kirjola-kirjakauppa (Kuva vuodelta 1961) Muistan oikeinkin hyvin Tiernaristin ja joulun avaukset siellä. Hämärä muistikuva on siitä, että yksi suuri hämmästykseni aihe oli se, että tiellä/kadulla sai kävellä, eikä autoliikennettä ollut tuossa kohtaa kun joulukatu avattiin. Olin ehkä niin liikenneorientoitunut jo alakouluikäisenä? 😀

Rotuaarin ”jatko-osa” Saaristonkadun ja Albertinkadun väliin on vastikään valmistunut ja tämäkin kävelykadun osa on  saanut jouluvalaistuksen – sekä nuo Tiernapojat. Sanna Koiviston teos on kovasti mieleeni. Sitä tänään kahdeksan jälkeen ihaillessani kohdalle sattui toinen valokuvaaja, ehkä minua hieman vanhempi herrasmies pikkuisen pokkarinsa kanssa, tovin jutustelimme, hyvät joulut jo toivottelimme. Muitapa ei paljon näkynytkään. 🙂 Jouluvalaistua Oulun keskustaa kyllä kannattaa käydä katselemassa, siellä on paljon viehättäviä ja tunnelmallisia kohtia ja kohteita.

Loppupäivä on sitten mennyt enempi vähempi keittiössä: onnistuen ja sitten ehkä en niinkään. 😀 Mutta yrittänyt olen. Leipää ja pullaa, pataa (jääkaapintyhjennyspataan tuli vihannesten lisäksi mausteita, vähän sokeria, suolaa, pippuria nuhjuisia yrttejä, Mutti-murskeprk ja kolme chorizo tuorenakkia, lopuksi ruokakermapurkin jämät. Se oli hyvää peltileivän ja pussi-Caesar-salaatin kanssa. Ison padallisen loput kävi Juniori juuri hakemassa samalla kun toi meidän jouluviinitilauksen. Sekin homma helposti hoidettu.

Päivä kerrallaan kohti joulua, ei mitään kiirettä, tämä alusaika on parasta.

Kolmas adventti

 

Adventtiaika

Onhan tästä ollut puhetta joka joulu: minulle kuten niin monelle muullekin, iso, melkein suurin, juttu joulussa, on joulun odottaminen.*  Ja siihen odottamiseen, joulun riemun tuloon ovat syntyneet joulukalenterit, ja niihin liittyvät myös adventtisunnuntait ja adventtisunnantaisin poltettavat kynttilät. Jokainen joulukuun pyhä, joka sunnuntai, sytytetään yksi kynttilä lisää, aiemmin sytytettyjen edellisten rinnalle.

Kirkollisessa perinteessä ensimmäinen adventtikynttilä sytytetään odotuksen, toinen ilon, kolmas rauhan ja neljäs rakkauden kunniaksi.

Monenlaisia joulukalentereita, nimenomaan adventtikalentereita on ollut kautta maailman sivu. Nyt on Oulussa yksi uusi, julkinen, kerran viikossa avautuva luukkukalenteri. Pikisaaren Merimiehenkotimuseon ikkunoista kukin avautuu vuorollaan: talossa avataan yhteensä neljä ikkunaa, yksi jokaisena adventtina. Nyt on avattu jo kolme luukkua. Tämä on niistä toinen. Merimiehenkotimuseo eli Matilan talo on Oulun vanhin koti, joka on siirretty paikasta toiseen. Nyt se on mukava kalenteri.

Vastaavia ikkunaluukkukalentereita on monissakin kaupungissa. Lähimpänä, yksi hienoimmista on Wanhassa Raahessa. ”Livenä” en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nytkin seuraan Instassa ja kyllä tekisi mieli joku päivä ajella luukkuja katselemaan ja samalla Langin Kauppahuoneelle lounaalle ja putiikkiin saippuaostoksille (kirsikkatuoksuinen marseillesaippua on ihana).

Joulukuun lauantai

Heräsin seitsemän jälkeen siihen, että jostain kuului pienten askelten läpsytys ja varovaisesti ”mummi, mummiii … ” Yökyläläiset, pienet olivat kuin olivatkin löytäneet takanreunuksen joulusukista tonttujen tuomat yllärit ja hihkuivat hiljaksiin… Aika pitkään kesti non-stop-aamiaistarjoilu meillä. 😉 Oli aamupiirrettyjä ja kaakaota, leipää ja juttuja, tonttujen tarkkailua, pukemista ja puhetta. Leppoisaa ja välillä vähän vauhtiakin.

Kun Juniori muksujen kanssa lähtivät oli kotimme kummallisen tyhjä. Sitä tyhjyyttä lähdin pakoon lenkille, mm. Pikisaaressa kiertelin. Olinpa iloinen, että en kummoisempia ajatellut. Elin ihan hetkessä. Olisiko niin, että olisin pieniltä jotain oppinutkin; kunpa edes hetken muistaisin ja vain nauttisin joulun odotuksesta. Minä yritän.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

*  Sanaa adventti käytti jo Mikael Agricola kirjoituksissaan. Sana on kulkeutunut meille ruotsin kielen kautta latinan kielestä, jossa adventus tarkoittaa Kristuksen tulemista ja alun perin tuloa, saapumista. Sana on johdettu verbistä advenire ’tulla luo, saapua’, joka koostuu etuliittteestä ad- ’luo, kohti’ ja verbistä venire, joka tarkoittaa tulemista.

          Kotus, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 

 

”Piparkakkutalo”

Alakööki 

Torniosta Ouluun muuttaneet Åströmin veljekset Hemming ja Karl Robert perustivat Koskenniskaan 1860-luvulla nahkatehtaan, joka toimitti mm. Venäjän armeijalle lähes kaiken nahkatavaran (satulat, saappaat, valjaat, vyöt, …) minkä vuoksi tehdas menestyi ja laajeni. Monialaiseksi laajentuneesta Åströmin yrityksestä on alueella on jäljellä paljon monia rakennuksia ja jälkiä Åströmien ajasta.

Veljeksistä Hemming avioitui Maria Snellmanin kanssa ja he saivat vain yhden lapsen: (Jo)Hanna Helena Åström syntyi Oulussa helmikuussa 1879.  Kauppaneuvoksen ja hänen vaimonsa ainokainen Hanna matkusteli paljon, ja vanhempiensa tukemana kouluttautui. Hän opiskeli lastentarhaopettajaksi Berliinissä Pestalozzi-Fröbel Hausissa ja Helsingin Ebeneser-seminaarissa, joista valmistui vuonna 1900.

Palattuaan Ouluun hän perusti kaupungin ensimmäisen lastentarhan, ja rakennutti sitä varten omin varoin upean, ison kansallisromanttisen talon (1913) Ainolan puistoon. Tarhan keittiö ”alakööki” oli vieressä. Talvisodan pommituksissa iso päärakennus tuhoutui, mutta Alakööki säilyi. Se säilyi aina vuoteen 2011 asti, jolloin se tuhopoltettiin. Kuvassa oleva Alakööki on rakennettu aiemman paikalle samoin piirustuksin.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään aamusella yksikseni Alaköökin tienoilla.

”Piparkakkutaloksi” sitä nykyään kutsutaan.

Toisenlaisia piparihommia illansuussa…

(Joulu)posti

Postikonttori - muutama vuosisata sitten

Liljeblomin talo

Liljeblomin talo  Torikadulla on Oulun vanhimpia puurakennuksia, tosin vuoden 1822 palon jälkeinen. Sen rakennutti (1831) nahkuri Tornberg. Empiretyylisen päärakennuksen pihapiirissä oli lisärakennuksia, ihan kuten missä tahansa 1800-luvun puolivälin kaupunkitalossa. Rakennuksissa oli muun muassa leivintupa, liiteri, navetta, talleja, nahkurinverstas ja heinälato. Nahkurin jälkeen talon omisti kauppiass ja laivanvarustaja Toussaint Liljeblom. Tuolloin elettiin Oulun laivanvarustuksen ja tervakaupan vaurainta aikaa. Liljeblomin jälkeläisten jälkeen, 1960-luvun puolivälissä, rakennus siirtyi kaupungille, mutta 90-luvulla taas yksityiseksi asuintaloksi; entisöintityö tehtiin niin pieteetillä ja hienosti, että se ansaitsi Viiskanta-palkinnon.

Liljeblomin talon jouluinen (toissa-aamuinen) julkisivu ja se, että talossa toimi 1800-luvulla vähän aikaa myös postikonttori, johdattelvat päivän aiheeseen. 🙂

Posti kulkee – moneen paikkaan 

Postikonttorit tai ainakin Posti (ent. Itella, ent. Posti) on tärkeä palvelu juuri näin joulukuussa, joulun tullessa. Ja onpa sen toiminnassa ollut taas kömmähdyksiä.

Esimerkki 1: tilasin Ifolorilta ”jatkotilauksen” kalentereita, yhteensä kahdeksan kappaletta. Jostain, edelleen selittämättömästä syystä, postin kulku kesti kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti = melkein kaksi viikkoa. Sitten tuli kännykkääni ilmoitus, että Ifolorilta on paketti Tuiran postissa. Minä kiirehdin seuraavana aamuna hakemaan jo odotettuja kalentereita, paluumatkalla postista kotiin tulee viesti, jossa todetaan, että Ifolorilta on tullut minulle paketti – Tuiran Lidlin pakettiautomaattiin. Ihmettelin kovasti, että mitä ihmettä? Minähän juuri hain sen postista. Ajan kuitenkin Lidliin, ja naputtelen koodin automaattiin ja tsädäm: lokerossa on Ifolorilta minulle paketti, ihan saman kokoinen kuin se postista hakemani. Ovatko lähettäneet tuplasti kalentereita?

Kotona avaan paketit ja molemmissa, aika isoissa pahvipakkauksissa, on neljä kalenteria. Olisivat mahtuneet yhteen pakettiin, ja olisivat varmasti molemmat mahtuneet samaan jakelupaikkaan: joko Tuiran postiin TAI Lidlin automaattiin. Jos Ifolorilla on edelleen tapana tuhlata (olen ennenkin moista tuhlausta kritisoinut) ja lähetellä saman tilauksen tuotteita eri paketeissa, niin miksi posti sitten vielä jakaa ne kahteen eri noutopisteeseen. Okei, ei iso vaiva minulle, mutta silti, ja entäs jos olisin jo rollaattorimummo tai muuten vaikeasti liikkuva?

Esimerkki 2: Lähetimme Pehtoorin kanssa postikortit mökiltä ystäväpariskunnalle: sellaisia meidän sisäpiirijuttuja nämä korttien postittelut. Kaksi korttia, samanlaiset merkit, osoitteet oikein ja selkeästi, samasta paikasta (Saariselältä) samaan osoitteeseen (Oulun Koskitielle). Ja kuinka ollakkaan: kortit saapuvat perille eri päivinä.

Joulukortit kulkee

Ja sitten esimerkki siitä, että tänä vuonna lähetellään joulukortteja. Niin iloisena ja ylpeänä voin kertoa, että olen myydyt melkein 2000 joulukorttia! Suoramyynnillä, tilimyynnillä, ”tukkumyynnillä” liikkeisiin ja museoihin. Minulla ei ole enää kuin pari 10 kappaleen nippua kortteja jäljellä. Jos joku vielä kaipaa, niin kannattaa käydä vaikka Tuuma & Tikissä, Muoriprivaatin Pop-Up-kaupassa, Taitoshopissa, Kukkakauppa Kanervassa, Aleniuksen puutarhalla, Kauppahallin SaagaShopissa, Toripakan kioskilla, LifeStyleNordicissa – ainakin niistä pitäisi löytyä… Kalenteritkin (70 kpl!!) on jo loppuunmyyty. Tuntuu kyllä mahdottoman mukavalle, että kuvaustuotoksistani on tykätty. Ihan kuin olisin tehnyt hyvästi hommia, – sellaisesta tulee hyvä mieli.

Puistossa muistoissa

Nyt kun Oulukin on jo muutaman viikon ollut korona leviämisvaiheessa, ja rajoitukset ja suositukset ovat antaneet luvan siirtää kuntosalikassin takaisin eteisen vaatehuoneen perimmäiselle hyllylle, josta se jo pyöräilykauden päätyttyä oli hetkeksi esille otettukin, olen hyvällä omalla tunnolla vain kävellyt ja jättänyt salitreenit(kin) odottamaan suotuisampia aikoja. Eikä minua kyllä haittaa: hyvä syy vältellä salia, mielummin tepastelen. 🙂

Tänään jätin kameran pois, ja kävelin pitkähkön lenkin Pateniemen rantaan – ilman kameraa vauhti ja reippaus on parempi kuin kameran kanssa. Eilen aamulla olin kameran kanssa kuvailemassa kaupunginvaloja, #lumoilmiötä, joten askelmäärä jää väistämättä vähäisemmäksi kuin tänään.

Eilen Mannerheimin puiston sinistä valotaidetta kuvaillessa hoksasin, että minulla on puistosta – yllättävänkin – paljon muistoja eri elämänvaiheista. Joskus 60-luvun alussa oltiin perheen kanssa siellä ”sunnuntaikävelyllä” tai oisko ollut vappu tai äitienpäivä? Joka tapauksessa veljeni nukkui lastenvaunuissa ja minut taas kerran puettu mekkoon vai vekkihameeseen(?), mistä en tykännyt. Toisen kerran oltiin vuosia myöhemmin kesähelteellä ja pääsin kahlaamaan puiston keskellä olleessa matalassa altaassa.

Teininä ja jo ajokortin saatua käytiin kavereiden kanssa puiston reunalla olleella grillillä, Kinon grillillä, leffan jälkeen. Myöhemmin grillistä tuli ”Dookunin grilli”, mutta siihen aikaan en enää sitä harrastanut.

1980-luvulla tutustuin puiston 1920-luvun historiaan kun kirjoitin Oulun linja-autoliikenteen historiaa. Puiston paikalla ollut puutalokortteli paloi vuonna 1916 ja parisataa oululaista jäi kodittomaksi. Taloja ei enää paikalle rakennettu, vaan alueesta puhuttiin pitkään ”palotonttina”. Sen laidalla oli pirssiasema, moni auto-omnibussi piti tonttia ”seisontapaikkanaan” ja yksi Oulun ensimmäisistä puhelinkioskeista rakennettiin tontille. Sisällissodan jälkeen puiston keskelle pystytettiin muistopatsas eteläpohjalaisten valkoisten puolella kuolleiden sotilaiden muistolle, mutta Mannerheimin puistoksi se nimettiin vasta marsalkan 75-vuotispäivän kunniaksi (4.6.1942).

Toukokuussa 2006 sain taas yhden henkilökohtaisen muiston puistossa: oli Oulun yliopiston tohtoripromootion päivä, ja kaupungin läpi kulkeva promootiokulkue kokoontuu aina tähän puistoon. Sielläpä minäkin mustassa pitkässä puvussa, tohtorin hattu päässäni muutaman sadan muun kanssa odottelin kulkueen lähtöä… Meitä oppiaineen porukassa ei ollut kuin kuusi, yksi heistä oli Lasse Lehtinen, joka nälissään kävi puiston reunalla olleesta jätskikioskista hakemassa pikku pussillisen tuutteja ja jakeli niitä oppiaineen porukalle. En uskaltanut riskeereta jätskin syönnillä mustaa pukua etc. mutta oppiaineen promovoidut herrat frakeissaan ehtivät mansikkatuutit nauttia ennen kulkueen liikkeelle lähtöä.

Viime vuosina puiston muistot liittyvät Apsuun. Siellä me on monta kertaa kaksistaan humputtelupäivinä käyty – ja sitten Mäkkärille.

Aamusta asti reippaana

Kun kuu pitää huolen, että aamun parhaat valot eivät edes joulukuussa jää kokematta: oli aika lähteä aamuvarhain Canonin kanssa liikkeelle. Kuuhulluudesta ilonsakin.

Merikosken voimalaitos ja lamellipato 

Merikosken voimalaitoksen kyljessä olevan lamellipadon valotaideteos on tänä syksynä ollut poikkeuksellisen kaunis aamuin illoin, sillä patoluukut ovat olleet avoinna lähes joka päivä: vesi tulvii Ainolan puistossa ja jokisuistossa on vesi virrannut – toisin kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Lamellipadon valoille on ollut kaunis heijastuspinta koko syksyn.

Voimalaitoksen rakentamisesta on Kalevan kuvagallerioissa hieno kuvasarjakin (KLIKS)

Rakentaminen aloitettiin välirauhan aikana, 80 vuotta sitten. Välirauhan aikana työt edistyivät, mutta seuraavina vuosina sota hidasti rakennustöitä; työmaalla olivat silloin naiset ja vanhat miehet sekä venäläiset sotavangit.  Suunnittelukilpailun (1941) jälkeen Alvar Aalto sai suunniteltavakseen Oulujoen suistoalueen (mm. Toivoniemen) asemakaavan laatimisen, ja voimalaitos on arkkitehti B. Strömmerin suunnittelema. Sodan jälkeen työt pääsivät vauhtiin ja Ouluun ja Oulujokivarteen tuli väkeä rakennustyömaalle kaikkialta Suomesta. Voimalaitoksen eka generaattori saatiin toimintaan vuonna 1948, mutta vasta vuonna 1954 viimeinen kone kytkettiin valtakunnan sähköverkkoon.

Edesmennyt appeni oli Kemijoen Karihaaran voimalaitostyömaalla sodan jälkeen ja hänen kanssaan, kuten monen muunkin siellä olleen kanssa, tuli joskus juteltua työstä ja olosuhteista… Ei ollut valotaideteoksista aavistustakaan… Anno domini 2020 meillä on kaunis valotaideteos, jonka suunnitteli Ari Tiilikainen. Hän voitti vuonna 2014 Oulun Energia -konsernin 125-vuotisjuhlan valotaideteoskilpailun tällä teoksella, jonka nimi on ”m³s”.  Se jaksaa minua aina vaan viehättää…

Kuvauslenkiltä kampaajalle ja kauppoihin

Kahdeksaksi oli ajanvaraus Virholle: todellakin oli aika. Ja mennessä sellainen älytön juttu, joka ei ollut ensimmäinen kerta ”näinä aikoina”. Niinhän minä ensin rajaan ja punaan huuleni ja SITTEN laitan maskin. Voisi ajatella että näinä aikoina huulipunan käyttö vähenisi, mutta eipä tunnu minulle menevän perille. Niin on piintynyt tapa, että kun mennään ihmisten ilmoille – vaikka mitään muuta meikkiä ei olisikaan – niin huuliin on väriä laitettava!! Ja sitten maski paikalleen. Tekeehän joku muukin näin?

Hiukset leikattuna ja kuosissa oli hyvä lähteä tyhjiin kauppoihin ostelemaan jouluksi lahjoja, lapsille ja pienille tietysti. Kirjakaupassa viivyin kauan ja lähdin kassi täynnä ostoksia ulos. Itsellekin pikkujoululahja. 🙂 Palaan siihen…

Pehtoori oli samoilla asioilla päivällä ja tahoiltamme kotiuduttuamme olimme reippaita ja vielä siivosimme kodin aika huolella. Ja sitten noutoruokaa. Toin Kaakkurin K-marketin sushibaarista erinomaiset siivouspäivän ruoat meille.

Hyvä päivä tänään.

Joulukalenterin avaus

Piispantalo, tai Piispala

Siinä on ikkunoita melkein kuin joulukalenterissa – tai kun on kyse kirkollisesta rakennuksesta – on kai sanottava adventtikalenterissa. Joulu- ja advnettikalenterista ja niiden historiasta pieni artikkeli muutaman vuoden takaa…

Piispala on Oulun kauniin, hyvin säilyneen Rantakadun ja Ojakadun kulmassa. Rakennuksen monta osaa täyttävät liki koko korttelin.

Tänä aamuna lumisade oli lähinnä rännänsekoista vesisadetta, mikä teki kuviin hienoja (?) linssiheijastuksia.

Joulukalenterin aika

Joulukuun ja kalenterin avajaiskuvaksi tämä sopii vallan hyvin siksikin, että kertoo samalla siitä, millaisena tämänvuotisen joulukalenterini olen ajatellut toteuttaa. Postauksen otsikkokuva kertokoon/kertonee jostain jouluisesta aiheesta, josta kirjoittelen. Varmaankin ”Oulu kuvissa” ja ”Oulun vanhat, kauniit rakennukset” -projektini sekä ”Jouluinen Oulu” (jo ensi vuoden joulukortit tekeillä? 🙂 ) toistuvat, ehkä liitän vähän paikallishistoriaa tai oululaista joulun viettoa näihin juttuihin. Mutta mukana on myös jouluruokia, leipomuksia, lahja-asioita, linkityksiä, muistoja, kaikkea tavallisia juttujani; ensi viikonloppuna on tavoitteena koota jouluviinisuosituspostaus. Valmistautumista taas uudenlaiseen jouluun, eivätkä uutta ole vain koronan mukanaan tuomat jutut, vaan moni muukin asia on muuttunut. Ja lisää kuvia. Jouluisia kuvia. Niistä kaikista on joulukuun tuulesta temmatut jutut koottu.

Toisin sanoen blogini jatkuu tutuilla teemoilla. Tosin joulupainoitteisena nyt kalenterin ajan. Niin kuin kaikkina edellisinäkin joulun vartoomisaikoina.

Piispantalosta vielä

Rantakadun nurkkakorttelin ensimmäinen talo oli käsityöläisen, karvarimestari Alfred Lundin kaksikerroksinen kivitalo, joka tuhoutui pahoin marraskuussa 1882, Oulun suurpalossa.  Lundin talosta säilyivät kiviseinät, joiden varaan tehtiin uusi rakennus: juuri kuvassa näkyvän rakennuksen kiviosan rakennutti kauppaneuvos J. G. Bergbom. Uusrenessanssirakennuksen (huom. parveke) suunnitteli Oulun läänin vt. lääninarkkitehti Johan Ludvig Lybeck vuonna  1884.  Hän suunnitteli myös Hallituskadun puoleisen kivisen piharakennuksen 1890-luvulla. Kannattaa katsoa sitäkin tarkkaan kun ohi kuljet. Kuvassa oikealla näkyvän nikkarityylisen puuosan (1883) ehti suunnitella Lybeckin edeltäjä lääninarkkitehti Frans Fredrik Wilhelm Lüchou.

Bergbomien aikana talo oli asuintalo, ”Päripumin” kaupunkikartano (ks. Bergbomin Oulun kiinteistöistä täältä), mutta puurakennuksessa oli myös insinööri Karl Löfhjelmin rautakauppa. Bergbomin jälkeen (1896) merikapteeni Henrik Wilhem Snellman osti tontin kiinteistöineen Bergbomin perikunnalta ja siitä lähtien talo oli “Snellmanin talo”.

Merikapteeni Snellman oli Johan Vilhelm Snellmanin serkun poika. Hän oli suurimman Oulussa rakennetun laivan, fregatti “Toivon”, kapteeni, se maineikas oululaisten “Toivonherra ja kommesrootin poika”. Hän oli jo 1881 ryhtynyt rautakauppiaaksi, ja varusti nyt talonsa Rantakadun suuntaisen puuosan suurimmaksi osaksi rautakauppansa päämyymäläksi. Tämä oli se kuuluisa “HooVee”. Liike suljettiin 1903 merikapteeni Snellmanin kuoleman jälkeen ja jatkoi toimintaansa muualla. Snellman perheineen asui Ojakadun puoleisessa kiviosassa, jossa ainakin ajoittain oli muitakin asukkaita.
(lainaus Tuomiokapitulin sivuilta)

Myös Snellmanien aikana talossa oli liiketoimintaa: Oy Alko AB toimi kieltolain jälkeen aina vuoteen 1952 Ojakadun puolella (Ojakatu ykkönen), jossa ovat nykyiset Oulun tuomiokapitulin hallintotilat. Vuonna 1952 valtio osti talon Snellmanin perikunnalta, minkä jälkeen talossa oli tuomiokapituli ja piispan asunto.

Arvonnan kohde ja tulos

Toissapäiväisessä postauksessani (ja Insta-stoorissa) arvuuttelin ja asetin arvonnan:

Mikä talo ja missä? (klikkaamalla kuva suurenee)

Noh, tämä on Piispalan piharakennus. Otsikkokuvan oikeassa reunassa näkyy rakennuksen julkisivu. Tässä pihakuvassa takana näkyy Radisson Blun katolla oleva ”häkki”. Otin kuvan seisoen melkein seimiasetelman keskellä. Piispalan pihassa on tänäkin vuonna jouluseimi (josta tulette näkemään kalenterikuvan jonain päivänä. 🙂 ).

Eli tämä on niitä harvoja sisäpihoja, joihin oikein toivotetaan tervetulleiksi. Mannu arveli Raksilaan sijoittuvaksi: todellakin olisi voinut olla. Pihakellari ja kaikki, – jos kadunpuoleinen julkisivu olisi ollut näkyvissä se olisi varmasti paljastanut sijainnin. Myös Franzenin talon tyyliin tämä olisi sopinut. Arvontaan osallitui kuusi, ja AK tiesi oikean vastauksenkin, mutta arvonnan voitti kuitenkin Jarin! Onneksi olkoon!

Luulenpa, että vielä yksi arvonta tämän vuoden puolella on tulossa, joten olkaahan valmiina. Ja tervetuloa iltaisin ”aukomaan” joulukalenterin luukkuja.

Ensimmäinen adventti – tänä merkillisenä vuonna

Ensimmäisen adventin aamuna juuri sopivaan aikaan hereillä, ja aika varhain kaupungillekin. Siellä ei aamupuoliyhdeksän ja kymmenen välillä ollut kovin montaa muuta … bussit kulkivat, muutama koiran ulkoiluttaja, siinä kaikki. Mutta jouluvaloja oli jo monessa talossa, ikkunoissa, niiden pihoilla, Piispalassa seimikin, kaupungin joulukuusi kauniina valoineen, Tiernapojat-veistos uudessa paikassa (kolmas paikka jo!), Rotuaari valaistuna perinteisesti.

Tuomikirkon vieressä, Kajaaninkadun toisella puolella on useassa vaiheessa rakennettu, empire- ja uusrenessanssipiirteinen Öbergin talo. Sen ulkoasu on arkkitehti Johan Oldenburgin 1800-luvun alkupuolella suunnittelema. Kivijalan ja kellarin muurit ovat mahdollisesti jo Oulun vuoden 1822 paloa edeltävältä ajalta. Siinä on aina joulun aikaan jokaisella ikkunalla kynttelikkö, siksikin kuvauksellinen. Taustalla näkyy Franzenin talo.

Jossain vaiheessa kuvaillessani, kulkiessani, joulukuuta jo miettiessäni, ajattelin, että ehkä sittenkin – luonnollisesti – laitan taas tänne blogiinkin jonkinlaisen joulukalenterin. Ehkä se tänä vuonna on ns. artikkeli/otsikkokuva. Ja sitä varten sitten jo otin kuviakin. Tässä ehkä eka luukku. Tai joku johdatus asiaan.
Kuka arvaa/tietää, missä tämä on? Kuvasin tänään aamusella, siis on Oulusta, mutta mistä? Arvanneiden kesken arvon korttipaketin… (arvonta myös Insta-stooreissa).
Aika symbolinenkin on tämä kuva: Oulukin sulkeutuu nyt. Himmennetyin lyhdyin kohti joulua!
Iltapäivällä pienet olivat syömässä, ja Apsu sai sytyttää ensimmäisen adventtikynttilän. On saanut jo parina edellisenäkin vuonna, mutta ei oikein muistanut juttua… Ensi vuonna varmaankin jo muistaa. Mummin joulukalenteri (sen kyllä muistaa!) on jo avattu, sillä joulukuun alussa ei nähdä, joten aloitettiin hyvissä ajoin, että kaikki pienet kalenteripussit ehditään ennen joulua aukaista. Eevikin tietää jo homman! Ja hihkui tänäänkin ”Vau”! 🙂
Siis kaikesta huolimatta hyvää adventtiaikaa, kotoillaan, pidetään huolta …