Komisario Brunetti -dekkaria ennen  oli yöpöydällä Stieg Larssonin trilogian toinen kirja. Siitäkin pidin, mutta en niin paljon kuin ensimmäisestä Miehet, jotka vihaavat  naisia. Kolmas on – mieheni mukaan – toistakin vaatimattomampi, mutta katsotaan ensi kesänä.

Mutta nyt on edessä myös uusi Suuri Luku-urakka.  Sinuhen jälleen haikeasti hyvästeltyäni (olivatkohan nämä jo viimeiset jäähyväisemme? luenkohan (kuuntelenkohan) sen taas 30 vuoden päästä? ) olen ajatellut lukea Don Quijoten. Jostain merkillisestä syystä olen aina sivuuttanut sen. Se ei ole koskaan ollut loputtoman pitkässä, koskaan päättymättömässä luettavien kirjojeni listassani. Mutta nyt ystävä, kollega kertoi sen kesällä lukeneensa ja totesi: “Kui koska mittä muit kirjoi on tarvint kirjotakka?” Ja sitten vielä sain sähköpostissa tällaisen lukuohjeen:

Mielestäni tärkein asia Don Quijoten lukemiseen on lukea sitä riittävän verkkaisesti eli kaikessa rauhassa, luku kerrallaan. Jos opuksen yrittää lukaista, on yritys tuhoon tuomittu. Muista tämä, niin hyvä tulee. Mielevän hidalgon mainiot seikkailut odottavat.

- J.

P.S. Jokaisessa meissä asuu pieni Don Quijote jos kohta Sancho Panzakin.

Odotukseni ovat korkealla.

Eikä luonnollisestikaan ole kyse mistään vapaaehtoisesta siivousvimmasta tai toisen kesälomaviikkonsa tekemisenpuutteesta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että poika haluaisi ostaa huoneeseensa telkkarin. Eikä siihen ole varaa, sillä kesälomatienestit ovat menneet ja menevät pääasiassa bensaan. Tammikuun alusta asti poika on ajanut autollaan liki 20 000 kilometriä, ja maksanut itse löpöt. Paljonkohan ois ajanut jos me oltaisiin maksettu tankkaukset. Eikä koulu- tai työmatka ole kuin muutaman kilometrin! Mie lupasin Festan ikkunoiden pesusta, mun kirjahyllyn (koko työhuone on vuorattu kirjoilla) siivouksesta ja pojan huoneen (joka on koko kesän muistuttanut enemmän jotakin romuvarastoa kuin nuoren miehen huonetta) raivaamisesta virallisen taksan mukaisen siivoustyöntekijän tuntipalkan. Ja poika siivoaa! yesh!

Muutenkin tänään ollut mukava päivä. Monin tavoin mukava.

Ja jatkuu: lähden nyt kasvohoitoon ja sieltä tullessa istahdan telkkarin ääreen: Pilcherin romaanien perusteella tehty laadukas brittisarja “Vuodenajat” sopii minulle nyt. Kartanoromantiikkaa minisarjassa, jossa maisemat ja sisustukset ovat nautinnollista katseltavaa. Onkin suunnilleen ainoa ohjelma, joka koko kesänä on saanut minut telkkarin ääreen.  Lauantaisin tullut Mma Ramotswe meni sivu suun, vaikka senkin olisin mieluusti nähnyt. Melkein kaikki kirjat kun olen lukenut, ja kovasti niistäkin pidin.

- – rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana – -
- – ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen tunne voinut sille vertoja vetää.

Minun mielenliikkeeni ovat olleet kovin kaukana näistä suomalaisten talonpoikien mieltäylentävistä tunteista kun olen ollut maatöissä!  Minua ei elähdyttänyt maahenki, eikä edes ajatus elokuussa “vihannoivasta” kasvi-, kukka- ja yrttimaasta saanut minua romantisoimaan takapihan muutaman vaivaisen neliön kylvöpuuhia. Sääsket, kompostin viereen pesänsä laittanut vihainen varispariskunta, ja taas sääsket saivat kihisemään kiukusta. Eivät Runeberg ja Alkio kirjoita mitään sääskistä!

Samaa mietin kun eilen sain luetuksi Sillanpään 1930-luvulla ilmestyneen Ihmiset suviyössä. Ei ollut Sillanpäänkään kesäyössä sääskiä. Muutoin aika viehättävä “minun aikakauteni” opus, tutkimusaikakauteni miljöö ja mentaliteetti siinä on kovin elävä. Ja niin kovin erilainen kuin Sillanpään Hurskas kurjuus, joka oli minulle aikanaan ravisuttava lukukokemus.

Jollei Sillanpäänkään kesässä ole sääskiä, niin Rantapellossa on! Nekin ovat saaneet minut kovin matkakuumeiseksi (mistä osoituksena mm. blogiasun muutos, mihin on vaikuttanut myös välähdykset Etelä-Afrikasta… taustakuva, otsikkokuva ja valokuvatorstain kuva siis sieltä) ja kaipaamaan mökille. Viikko enää…

Töissä alkaa olla todella motivoitumisongelmia. Tosin tänään taas niitä pieniä onnenrippuja kun oli publiikkipäivä: valmistuneita kandeja ja maistereita kävi heittämässä hyvästit ja kiittelemässä, … On se vaan mukava kun käyvät heippaamassa. On se. Ja vähän haikeaakinhan se on.

Pöydällä on Irja Virtasen Kenttäharmaita naisia, josta on sanottu että se on lottien Tuntematon sotilas. Katsotaanpas nyt … ja toinen opus on Joutilaita iloja. Tarttui eilen Akateemisesta mukaan. Ja minunhan ei pitänyt kirjoja ostella. Mutta kesällä pitää olla luettavaa… Mikäs se on se Sillanpään kesäkirja? Ihmisiä kesäyössä? Sellaistakin on suositeltu. Ja Katse avartuu -blogissa kehuttu Jukka Mannerkorven Ranskalaisia makupaloja näyttää minullakin olevan hyllyssä, taidan lukea uudelleen kun en siitä mitään muista. Jatkotutkijoiden käsikirjoitukset ja kanditutkielmat väistykööt yöpöydältä! On kesälukemisten aika!

“Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle.  - – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on,  oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”

Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä.  Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.

Klikkaamalla suurenee. Näet tekstitkin. Kannattaa nähdä.

Mutta se Herlinin elämäkerta; se on vähän poikkeuksellisesti kirjoitettu, ei vain sen kaiken takia, mitä julkisuudessa asiasta on kirjoitettu, vaan biografisen teoksen “normaalista” tavasta poiketen. Henkilöhistorioihinhan sitä työssään törmää tuon tuostakin, muutamaa sellaista olen joutunut ihan arvostelemaankin, mutta tässä oli jotain uutta. Kronologiasta oli luovuttu, selittämisestä oli luovuttu; lukija saa ihan itse ajatella. Ihan itse muodostaa käsityksensä…

Siis miksi ei esitelmätilaisuuteen tänään? Perjantai-ilta ei ole esitelmiä varten, varsinkaan kun on tullut illatkin värkättyä työhommia aika lailla. Ja eilen! Just kun oli illalla kunnon into ja draivi vääntää luentoa ja etsiä uusia materiaaleja, paternalismin syvin olemus tuli “käännettyä” opetettavaksi asiaksi ja sen sellaista, niin nettiyhteys simahti totaalisesti: siis kirjoita kaikki alusta lähtien! Ei mitään copy-paste-lerppuilua! Ei yhteyttä työkoneelle, jossa materiaalipohjat!

Noh, nyt maanantain opetus kuitenkin jotensakin kasassa. On perjantai-ilta. Nuoriso oli syömässä. Meillä on avattuna punaviini. Oivallista. Tämä Gnarly Head Old Vine Zin tuli testattua viime lauantaina viinikerhon kanssa; tuli arvosteltua hyväksi. Etiketti ei houkuttele, eikä luonnehdintakaan, mutta me kaikki kahdeksan viiniä maistanutta pidimme siitä kovasti. Ei ole tyyristäkään. Siis suosittelemme. Perjantaita, hyvät blogivieraat!

Eilen iltasella, myöhään yöhön luin Cape Town and Winelands-, Olympian Afrikka- (matkatoimiston tuotos) ja Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjoja. Afrikassa on käyty kerran ennen: vuonna 2005 Marokossa (Agadirissa ja Marrakeshisssa) mutta ei koskaan Saharan eteläpuolella.

Merkillistä, miten noita kirjoja lukiessani palaan lapsuuteeni. Ehkä koska Lif ja Puff -aamiaismuropaketeista keräsimme Afrikan pieniä muovieläimiä (aina kun oli minun vuoroni saada paketista paljastuva ylläri sain harmaita möhkälemäisia virtahepoja ja veljeni sai aina kaikki kauniit seeprat ja harvinaiset leijonat). Ja lapsuudessa katseltiin ja luettiin Tarzaneita. Eivätkös Pekka ja Pätkäkin käyneet Afrikassa? Ehkä Afrikka vie lapsuuteen, koska alaluokkien maantiedon (vai ympäristöopin nimelläkö se silloin oli?) tunneilla oli kiehtovaa kuulla ja lukea Afrikasta, ehkä koska seurakunnan kerhossa meille kävi lähetystyöntekijä kertomassa elämästä Afrikassa. En tiedä. Kirjat vievät menneeseen. Taas kerran.

Blixenin kirja kyllä tuo mieleeni myös opintoni. Tein graduni Englannin 1700-luvun siirtomaapolitiikasta, ja merkillistä kuinka tanskalaisen 1910- ja 1920-luvulla  Keniassa eläneen naisen (sinänsä hieno) teksti tuo mieleen ne kirjeet, joita englantilaiset kirjoittivat Lontooseen 1700-luvun lopulla ja joita minä luin 1980-luvun alussa. Mennyt maailma.

Lukupiiri syntyi kun työpaikalla yksi jos toinenkin törmäsi jatkuvasti Raamattuun. Joutui käyttämään sitä luentoja tehdessään, seurakuntahistoriaa kirjoittaessaan, Suomen Japanin suhteita tutkiessaan (lähetystyö!), tehdessään taidehistorian väitöskirjaa alttaritauluista, lääketieteen historian esitelmää taustoittaessaan. Huomasimme usein keskustelevamme Raamatusta aamukahvilla ja monen suusta tuli lausuttua moneen kertaan, että pitäisi joskus lukea koko kirja.

Niinpä sitten jahkailujen jälkeen kokosimme porukan, jota yhdistävä tekijä oli kiinnostus kristinuskon perusteokseen, – jokaisella oli siihen oma näkökulmansa, omat kiinnostuksen syynsä ja kohteensa. Meitä oli kymmenkunta, useimmat humanisteja. Lukupiirissä oli yksi teologi, yksi kirjallisuuden tutkija, yksi historioitsija joka oli vaihtamassa teologiaan, taidehistorioitsija, muutama Suomen ja yleisen historian sekä aatehistorian tutkija. Joukossamme oli kirkkoon kuuluvia, kirkosta eronneita, uskovia ja ”kotoa asti pakanoita”.

Kokoonnuimme noin kolmen viikon välein. Tapaamisten välissä oli luettava 60–120 sivua Raamatun tekstejä, etenimme alusta loppuun, Vanhasta Testamentista Uuteen – järjestyksessä. Ei siis ollut kyse mistään perinteisestä raamattupiiristä, jossa saatetaan yhden luvun tai jakeen selittämisen ja pohdinnan parissa viettää pitkäkin tovi. Meille Raamattu oli ensisijaisesti lähde kertomassa menneestä. Toiseksi me haimme sieltä maalaustaiteen, ihmisten tieteellisen ja arkiajattelun taustoja, naisten aseman, ruokakulttuurin, antiikin maailman, kirjallisuuden symboliikan ja kymmenien muiden asioiden kuvausta ja perusteita.

Meillä meni lukupiirissä vuosi. Kokemus oli vaikuttava. Koskaan en olisi – eikä kuulemma moni muukaan – saanut luettua Raamattua itsekseni, yksikseni. Oli hyvin opettavaista keskustella siitä taidehistorioitsijan ja teologin kanssa. Se, mistä olen pahoillani, on etten tehnyt kunnon muistiinpanoja prosessin aikana. Toisaalta en millään olisi ehtinytkään, sillä tahti lukea ja kokoontua oli niin nopea. Mutta kuinka paljon sain silti oppia!

Prosessin myötä minun lapsenuskoni rapisi aika murusiksi, samaan aikaan kun kollega teki päätöksen jättää historiantutkimus ja lähteä Kuopioon lukemaan teologiaa. Nyt hän toimii  seurakuntapappina.

Raamatun jälkeen yritimme samalla porukalla lukea Augustinuksen Tunnustukset, moni meistä lukikin, mutta lukupiirinä emme sitä enää saaneet onnistumaan. Harkitsimme myös Koraanin lukemista kollektiivisesti, mutta se ei edennyt edes kirjojen hankinta-asteelle. Kalevalan luku yksikseenkin saattaa onnistua…

Kalevalan ja matkaoppaiden lisäksi ehdolla on paljon muutakin kesälukemista: lukupäiväkirjassani on luettuja ja aiottuja…

Olen tässä pari tuntia odotelllut että alkaisi sataa, että olisi hyvä syy olla menemättä kasvimaalle kylvämään yrttejä ja istuttamaan sipuleita. Pehtoori – pääpuutarhuri – palaa huomenna pohjoisesta, enkä  ole hommiani tehnyt. Mutta ei sada, ei. Toisaalta enhän minä enää voi lähteä uloskaan.  On jo myöhä. :) Kehäpäätelmäkö? Ihan sama. Tänään ei vaan oikein simahda. Mikään. Raskas lääkityskö vai (taas!!) heikot yöunet vievät puhtia päivästä ja tehoa työstä.

Sellainen hassu juttu sattui, että käydessäni Akateemisessa ostamassa sisarelleni kirjaa, jonka pyysi tuomaan, sorruin (yllättävää, eikö?) katselemaan muitakin hyllyjä. Ja mitä ostinkaan? Kalevalan! Tämäkin on viime viikon taidehistorian ekskun syytä. Ateneumin Kalevala-näyttelyssä tuli keskiviikkona todettua, että olisi hyvä lukea Kalevala uudestaan (uudestaan? milloin olen sen kokonaan muka lukenut? Lukiossa?). Siispä nyt vakaana aikeena lukea kaksi runoa päivässä ja syksyn tullessa voin sanoa lukeneeni Kalevalan. Kuinka moni oikeasti on sen lukenut? Kysyn vaan.

Voisikohan perustaa sellaisen virtuaalisen lukupiirin?

Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta’alta käytyämme!

Odottakaapa vaan hyvät blogivieraani kun alan käytellä kalevala-mittaa täälläkin!

Mutta runoutta en osaa, en osaa harrastaa, harjoittaa sitä sillä lailla kuin muuta kirjallisuutta. Kuitenkin – olen ennenkin huomannut tämän –  on joitakin elämänvaiheita, joissa tarvin runoja. Etsin kirjahyllyistä ne muutamat  runokirjani, etsin niistä jotain, johon samaistua ja jotain, joka kertoo, miltä tuntuu. Etsin jotain, joka selkiyttää ajatukset ja sanoo kauniisti ja järjestyksessä sen, mitä en osaa pukea sanoiksi, en ajatella ajatuksiksi.

Nyt pöydällä on Juicen vanha (1989) hiirenkorville luettu, mieheltä joskus lahjaksi saamani,  runokirja “iltaisin, kun veneet tulevat kotiin”. Kirjan paras – minusta, minulle paras – runo on aina ollut tämä:

Hyvä on.

Mutta en minä menneisyydessä elä,

vaan unelmat edeltä käsin.

On minussa se vika.

Ennen en ole huomannut tätä, – nyt tämä on merkillisen tärkeä:

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

Epäröinnin kynnyksellä

kysy kuinka paljon rohkeutta

uskallat tänään

jättää käyttämättä.

Ei mikään tyhjä päivä tänään, vaikka niin voisi luulla.

________________________

klo 21:49 New York -sivustolla on jo paljon kuvia….

*Magnafundafoobikot ovat yleensä naisia, joilla on “pelko siitä, että takamus näyttää suurelta tässä asussa”.

Senecafobiasta eli vanhenemiskammosta kärsivät “pukeutuvat nuorisofarkkuihin, mutta silittävät keskelle lahkeita tanakat, järkevät prässit. — Sairauden pahin ilmenemismuoto on lingua inventan eli nuorisopuheen omaksuminen tyyliin “jotain rajaa hei”, “toi ei niinku toimi, tieätsä”.”

Muita pelkoja, joita Lihoreau on 2000-luvun ihmisistä tunnistanut, ovat esim. anopin pelko, urheilutulosten kuulemisen pelko, yleisradiolaitoksen menettämisen pelko, amerikkalaisten pelko, pankkiautomaatin pelko juuri ennen palkkapäivää, saippuaoopperakammo,  palvelupuhelimessa jonottamisen pelko,  lentokentän matkalaukkuhihnan pelko ja  kosmetiikkakonsulenttien pelko.

Monta kammoa tunnistin itsestänikin, mutta kirjasta puuttuu yksi minua vaivaava paha kammo. Kirjan nimessäkin on kyllä  tammikuukammo, josta kärsivät Ianuarfoobikot “hädin tuskin pystyvät järjestämään itsensä töihin tänä kauheana, harmaana, Jumalan hylkäämänä kuukautena”, mutta kirjassa ei ole helmikuukammoa ollenkaan ja Februarfobia on se, josta minä kärsin. Minun puolestani helmikuu voitaisiin poistaa kalentereista.

Helmikuussa on usein kovia pakkasia, eikä ulkoilu ole mukavaa. Jos aurinko paistaa, se paistaa vaakasuorasti paljastaen likaiset ikkunat ja yhden sun toisen paikan nukkavieruuden. Helmikuussa vaatteet on kittanoita, housunliitinki ahistaa — ihokin on kumman väsynyt ja vaalea. Helmikuussa ei ole lomia, eikä mitään mukavia juhlia tai tapahtumia. Helmikuussa alkaa myös julkaisuluettelon täyttämisen ahdistus vaivata: pakko ryhtyä kirjoittamaan artikkelia tai ylipäätään saada tutkimustyössä jotain näkyvää aikaseksi. Helmikuun voisi poistaa.

Tätä helmikuukammoa systeri ja miehensä lievensivät viemällä meidät eilen Uleåborgiin syömään. Siellä on aina — helmikuussa varsinkin — ihana käydä. Henkilökunta on jo tutuksi tullut, mukava. Ruoka (tryffelillä maustettua perunakeittoa, siitakesienivaahtoa ja pääruoaksi rautua) oli paaston jälkeen enemmän kuin taivaallista. Teatteriinkin oli tarkoituksemme mennä, mutta näytös oli sairaustapauksen vuoksi peruttu! Tultiin sitten meille katselemaan reissukuvia ja höpöttämään. Helmikuu unohtui. :)

Vietyäni lapset mummulaan tai päiväkotiin ja ajettuani reilun toistasataa kilometriä saavuin Kemijoen itäpuolen komean, 1840-luvulla rakennetun talon pihalle: pohjoisen talvinen aurinko paistoi jo vaakasuorasti, pakkanen narskui kenkien alla ja nikkarityyliselle kuistille asti tuoksui ruismarjapuuro, joka minua aina siellä odotti “että jaksat sitte kirjottaa”. Pirttipäivään kuuluukin ehdottomasti leivinuunin lämmittäminen ja ruispuuro, Karjalanpaisti tai lihapata, jollainen meilläkin tänään oli.

Pirttipäivänä on pakkasta ja silloin tehdään sisähommia, jotka leivinuunin kupeella sujuvat. Kemijokivarren isännän pirttipäivään kuului menneiden muistelu, kirjeiden kirjoittaminen (kirjoittipa hän kotiseutuhenkisiä runojakin), paljo lukeminen ja koko pitäjän perinneasioiden hoitaminen ja “maisterisihmisen” kanssa raataaminen. Hyvinkin meillä vierähti koko pakkaspäivä avaran, räsymatoin kotoisaksi tehdyn pirtin lämmössä, vanhoja papereita selatessa ja julkaistavia kuvia valitessa.

Pirttipäivänä, Pohjoisen paikallishistoria -luentoa jo värkätessäni ja tuon talonisännän juttuja vieläkin hyödyntäessäni, on yhtäkkiä pakko lukea ja luentoonkin tunkea Heikki Niskan runo “Pohojosen ihiminen”:

Pohojosen ihimisessa on ujua lasta:

aikusenaki sen tekkee mieli mennä

autotallin taka ko tullee vieraita.

Jähämiänä ja varruillaan se

tarkkailee ja haistelee,

tempautuu pikkuhilijaa mukkaan.

Äkkiä pajot murtuu,

silimäkki nauraa, pohojesen asukki

tarijuaa kahavit ja nisut.

Se puhhuu kovalla äänellä ko innostuu,

kahtoo aina silimiin ja pittää sanansa.

Kesken kaiken se muuttuu hilijaseksi,

toivoo sallaa, että vieraat jo lähtis.

Se himuaa yksin hangille ja mehtiin,

kojon rakkaaseen luontoon.

(Heikki Niska, Ulijasta väkiä. Runoja. 2003, s. 14)

Mieli tekisi jo töihinkin. Ennätyspitkän joululoman lopuksi kaivoin jo luentomateriaalit esiin, hieman uusia virityksiä suunnittelen jo kertaalleen pitämääni luentosarjaan. Loma lienee siis tehnyt jo tehtävänsä …

Vaaditaankohan Italiassa korkeakoulujen “dottoressoilta” ja “professoressoilta” (siellä periaatteessa jokainen yo-ope on professore tai professoressa joten olenkin harkinnut painattaa käyntikorttini italiaksi… ;) ) arvosanaa kasvatustieteessä tai auskultointia? Tuli vaan mieleen kun yöpöytälukemisena on parhaillaan Donna Leonin dekkari. Leonin kirjojen päähenkilö Guido Brunettin vaimo opettaa Venetsian yliopistossa englantilaista kirjallisuutta, ja hän vaikuttaa opettajanakin hyvin hyvältä. En vain ymmärrä, miten tämä kahden teinin äiti ja rikoskomissarion puoliso Paola ylipäätään ehtii tutkia ja opettaa, sillä hän tekee jumalisen oloisia, monen ruokalajin lounaita ja päivällisiä harva se päivä. Eikä Paola hermostu, vaikka miehensä jättäisi sitten tulematta jonkun niinkin vähäpätöisen seikan kuin murhan takia. Minunhan on jotensakin vaikea pysyä liitoksissani, jollei meillä perhe ole arkisapuskallakaan pöydässä silloin kun ruoka on kuumaa, salaatti raikasta ja juomat kylmiä. Mutta Paola onkin fiktiivinen henkilö, mikä on hyvä muistaa!

Donna Leonin dekkarit kuuluvat yleensä kesälomaan, ovat sen huippujuttuja, mutta tänä vuonna käännös ilmestyi vasta elokuun lopussa. Liekö lämmön ja auringon puute sitten syynä siihen, että tämä 15. dekkari (“Haurasta lasia”) ei minusta ole niin hyvä kuin monet edelliset?