- Anteeksi vaan, mutta mitä se sinulle kuuluu?  …

- Tarvisin sen tiedon, jotta osaan oikeanlaiset laittaa…

- No ookoo. Lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä.  Riittääkö tuo tieto?

- Eiköhän. Entäs kuinka pitkä olet ja mihin tarkoitukseen, siis että aiotko harrastaa useinkin vai vain satunnaisesti?

- Pitkä? No vajaa 170 senttiä, enhän mie vielä ole luvannut mitään harrastaa…

-  Seisotkos tässä koko painolla, sitten toisella jalalla, ja sitten toisen jalan päkiällä…

-  -  - ihmettelen ja tottelen…. Ja siinä se tunti vierähtää.

Oli vain ennen paljon helpompaa! Kunhan kirjoitti joulupukille: Järviset.

________________________________

Ostin sukset. Murtsikat.

Olen hiihtänyt noin neljännesvuosisata sitten. Nytkään en siis ole hiihtänyt. Olen vasta ostanut sukset. Ja vasta AIKONUT hiihtää. Katsotaan nyt…

Minä en kertonut nuorelle suksimyyjäpojalle, että minä en oikeastaan halua hiihtää, minä olen laskettelija, minä olen lasketellut koko ikäni, lautaillut, skimpannut Alpeilla, osallistunut ja voittanut!! harrastajalasketteluskaboja. Oikeasti olen ollut mäessä paljon. Se on minun juttuni.

Ja hiihtänyt olen oikeastaan vain lapsuudessa ja sitten muutaman vuoden varhaisaikuisuuden ahkerina liikkumisen vuosina. Hiihdeltiin ennen lapsia suunnilleen kaikki Saariselän keskeisimmät reitit kerran tai useamminkin. Kymmeniä kilometrejä päivässä. Mutta eipä ole sittemmin hiihdetty. Tai siis minä en ole hiihtänyt, pehtoori on viime vuosina hiihtänyt satoja kilometrejä.

Mutta minä en ole hiihtänyt, en vieläkään. Mutta nyt on sukset! Katsotaan nyt, mitä tästä tulee… Tuleeko mitään muuta kuin isohko visa-lasku?

Ja sitten tänään olen muutoinkin puuhastellut kaikenlaista mökille lähtöön liittyvää. .

Ja kävellyt kaupunkiin leikkauttamaan hiukseni, kuvannut HDR-kuvia, joista yksikään ei ole julkaisukelpoinen, soitellut muutamia mukavia puheluja, joiden seuraukset tulette näkemään/kuulemaan. Kuorruttanut porkkanakakun. Valinnut mukaan viinejä. Järjestellyt työasioita (vuorotteluvapaalainen? ok) ja hiljalleen siirryn ajatuksissanikin pohjoisimmille leveysasteille…

Mutta kun iltapäivän alussa taivaan harmaa antoi periksi, sininen pilkahteli esiin ja näin vilahduksen auringonsäteestäkin, oli hyvä syy jättää tietokone ja lähteä ulos. Mutta minähän en tunnetusti pärjää juuri missään ilman jotain teknistä härpäkettä, joten luonnollisesti iPod taskuun ja puhelin.

Puhelin siksi, että olen ladannut siihen Sport Trackerin, joka on mukava sovellus. Vakavammin urheilua harrastavalle ja kunnostaan huolehtivalle siitä on varmasti vielä enemmän iloa kuin minulle, mutta olen minäkin siitä aika riemastunut.

Siis: se on pieni Nokia Ovi-palvelusta tai AppStoresta ja/tai kai jostain muualtakin ladattava pieni urheilusuoritteita mittaava juttu. Sillä voi mitata nimenomaan sellaisia urheilusuorituksia, joissa liikutaan paikasta A paikkaan B.  Punttitreeniä tai pilatesta sillä ei voi(ne) mitata. Mutta juoksu, kävely (valitettavasti ei ole erikseen sauvakävelyä), pyöräily, maastopyöräily, patikointi, rullistelu, hiihto, golf, soutu yms…

Ohjelma on äärimmäisen helppo käyttää. Eka kerralla teet asetukset (paino, ikä, sukupuoli) ja  sitten vain painat “aloita”-nappulasta. Voit välillä laittaa tauon päälle. Kun saavut “maaliin” elikkäs lenkki on tehty painat sammuta ja sen jälkeen ohjelma kysyy, haluatko lähettäää “suoritusmerkintäsi”  nettiin, omaan sähköpostiin, vaikka facebookiin. Ei ole lähetettävä mihinkään, se tallentuu SportsTrackerin päiväkirjaan, josta voit seurata oman kuntosi kehitystä. Paitsi että näkyviin tulee oheisen kaltainen näyttö, kertoo ohjelma myös nopeuden muutokset,  korkeuden muutokset (Alpeilla ollessamme muutamilla oli tämä puhelimessaan ja nähtiin kuinka korkeuserot patikointipäivänä vaihtuivat). Sykkeenkin ohjelma mittaa, mutta sitä varten on tietysti oltava (erikseen ostettavissa oleva) sykevyö.

Tänään tein tuon vakkarilenkkini, ja tätä postausta varten vielä räpsin kamerakännyllä kuviakin: kuten hoksaatte karttaan tulee merkki kuvauspaikoista. Tein kehnohkoista kuvista kehnohkon kollaasin, mutta klikkamalla  suurenevat kuvat näkyvät vähän paremmin.

Karttaa pystyy puhelimessaan suurentamaan niin paljon että kujatkin näkyy. Toimii siis GPS:llä. Lapin tuntureilla karttapohjaa ei näy, mutta reitti  ja korkeuserot tallentuvat. Odotan, että pääsen Shanghaissa tätä testaamaan.  :) Näen miten paljon kävellään ja missä!

Sports Tracker´n voi ladata myös osoitteesta www.getstt.com/download?id=208126614   ja täällä on ohjelman virallinen kotisivu  http://www.sports-tracker.com/

Nyt kun on tullut kulutetuksi 198,1 kcal onkin hyvä syy lähteä Slow Food -tapaamiseen ja syömään Antell´lle.

Illansuussa putsailin kesäkukat kompostiin. Alkoi pihan feng sui olla enemmän ahdistava ja masentava kuin seesteisiä mielenrauhan tuntemuksia tuottava. Rupsahtaneet auringonkukat, harvaksi käyneet ja mustiksi menneet pelakuut ja japaninkellojen raadot ikkulautojen alla ja portinpielissä oli aika kantaa pois pilaamasta pihan tunnelmaa. Jos viikonloppuna hakisi jo callunat tai kanervat.

Ja äsken olin pilateksessa. Semmoisen olen aloittanut kokeeksi.  Olin eka kertaa ryhmätunnilla. Ennen kuin sellaiselle pääsee, täytyy käydä yksityisopetuksessa 2 -4 tuntia. En ollut yksityisopetuksessa, olin duo-opetuksessa. Pehtoorin kanssa kaksistaan se alkujakso tehtiin. Hankin sellaisen aloittelijan paketin pehtoorille  synttärilahjaksi; mies kun on kauan puhunut että tarvisi 3 – 5 kertaa viikossa harrastamalleen salitreenille jotain vastapainoa, venytystä yms.

Systeri kun kerran meille omia positiivisia pilates-kokemuksiaan kertoi, päätimme jotta kokeilemme. Minäkin silläkin uhalla, että se on ryhmäliikuntaa ja sidottu tiettyyn päivään ja tiettyyn kellonaikaan, mikä minulle ei ole hyvä juttu noissa liikkumisasioissa. Ja sitten vielä pelkäsin, että siellä on hoikkia, urheilullisia, notkeita, nuoria naisia  joiden kanssa tunnen itseni tavallistakin isommaksi ja kömpelömmäksi. Ryhmätunnillakin on vain viisi-kuusi henkeä, ja ainakin tänään olivat suunnilleen meitsin kaliberia, joten no problem siltä osin. Miesten ryhmässä oli ollut vähän sekalaisempaa seurakuntaa.

Neutraali asento, imprint, hengitykset, sataset, perusasiat jo tiedän. En vielä osaa. Enkä tiedä opinkokaan koskaan. Sisäistä ryhtiä kaipaan. Venytykset erityisesti hartiaseudulla, ikikipeässä olkapäässäni ja patikoinnista pinkeissä pohkeissa tuntuivat erinomaisen elvyttäviltä. Ehkä siitä tulee mun juttu. Ainakin nyt tuntuu mukavammalta kuin salitreeni, johon olen lopen kyllästynyt. Mutta jotain on olkapään ja muunkin lihaskunnon takia tehtävä. Pilatestakinhan on montaa sorttia: matolla tehtävää, pilates-joogaa, vai onko se jooga-pilatesta, ja ties mitä. Tämä jossa kävin on ns. reformer Pilatesta (Stott Pilates on kai rekisteröity juttu). Body and mind -treeniä on. Katsotaan nyt mitä tästä tulee.

Iso Pölly (326 mpy) huiputettu!

Yksi Kainuun reissun tavoite oli tehdä siellä pieni patikointilenkki Vuokatinvaaralle. Kesävaellusreittien karttaa katseltuamme valitsimme Eino Leino -reitin.

 (kuten tavallista, kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilu puolitoista tuntia seitsemän kilometrin reittiin kului. Saariselän ja UKK-puiston hyvin merkittyihin luonto- ja kävelyreitteihin tottuneilla olisi ollut sanottavana pari valittua sanaa Vuokatin viitoitusmestarille tai mikä viskaali lieneekään noita reittien merkkaamisia hallinnoi. Mutta emme sentään eksyksikseen joutuneet, vaikka välillä oli vähän hakemisessa, mihin suuntaan jatkettaisiin.

Sää suosi, ihan viimeiseen kilometriin asti. Sen ajan sitten puottikin vettä niin, että pehtoori, jolla ei ollut viittaa kastui aikas totaalisesti.

Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapuri­vaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkki­jyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta… Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylös päin.

Ei, ei tuo teksti todellakaan ole minun vaan Eino Leinon vuodelta 1893. Hän oli Sotkamon ja Kainuun luonnon ihailija, ja kirjoitti siitä monissa runoissaan. (ks. Reijo Heikkisen artikkeli aiheesta)

Mutta samanlaiselta se Vuokattilampi näytti reilut sata vuotta myohemminkin. Arvoituksellinen, hyvin syvän sininen.

 Reitti oli aika vaihteleva, alun “löysät pois” – nousun jälkeen edessä oli hütte!

Että ei ole Kainuussa hüttejä? ei olekaan. Tällä hirsimajalla on joskus laskettelureissuilla käyty kaakaolla, mutta nyt se ei ollut auki. Eikä me kyllä mitään olisi tarvittukaan.

Polku oli välillä hyvin pitkospuilla ja portailla katettua, mutta paikoin aika pahasti louhikkoinen, teräviä kiviä tiuhassa, alaspäin mennessä sellaisten kanssa on oltava aika tarkkana. Sieniä reitin varrellaolisi ollut vaikka kuinka, mutta nyt ei oltu sienireissulla. Ja kaikkinensa mukava reitti se oli. Ja tuli liikuttua niin paljon, että illallinen oli ansaittu.

Katinkullassa kun asuttiin, kuten ainakin puolenkymmentä kertaa aiemminkin (pentujen ollessa ala-asteikäisiä käytiin pari loppiaista, yksi itsenäisyyspäiväviikonloppu  ja pari muuta viikonloppua siellä kylpylässä, laskemassa, keilaamassa … etc. ja sitten muutama työseminaari/palautepäiväreissukin tullut sinne tehtyä) joten päätimme mennä hotellin ravintolaan syömään. En tiedä, onko sitä tullut niin ronkeliksi, onko viime aikoina saanut niin hyvää ravintolaruokaa, onko tullut käytyä vain ketjuttomissa ravintoloissa, joissa ruoka tehdään paikan päällä, eikä vain sulatella pakastimesta tai kastikkeita vispata jauheista, mutta perjantain kokemus ei välttämättä ansaitse kovastikaan kehumista.

Tilasin alkuun chili-katkarapuja. Sain pienen kipollisen häthätää sulatettuja pirkka-, tms. muita pieniä, vetisiä katkoja, joiden ylle oli lorauteltu ruokalusikallinen, pari Thai sweet chili -kastiketta. Tiedättekös: ne eivät olleet hyviä. Sitten tein taas sen, minkä aika usein ennenkin: tilasin pääruoaksi toisen alkuruoan. Sanoin tarjoilijalle, että haluan ne gratinoidut etanat pääruoaksi, sitten kun miehelle tulee pääruoka elikkäs nieriää. No minun etanat tulivat yhtäaikaa katkojen kanssa. Eturuoka eturuokana ja sillä hyvä. Oma vika?! Tarjoilija kyllä pyysi anteeksi.

No sitten kun pehtoorille tuotiin fisu, oli sitä tietty (nälkäisenä) maistettava: se maistui jääkaapille. Muoviselle jääkaapille. Tai kuten pehtoori sanoi, että ei yhtään tiedä, mikä kala on lautasella.  Muistuu vain epämääräisesti kala. Jossa on häivähdys pakastimen tai jääkaapin muovista makua.  No kun sitten oikeasti olin kahden aika anehittoman alkupalan jälkeen edelleen nälkeinen, tilasin vastoin tapojani vielä jälkkärinkin. Cremé brûleeta. Ja SE oli hyvää. Oikealla vaniljalla maustettu. Ja rakenne kohillaan. Ehkei edes pakastekamaa? Hyvää se oli.

Niin se maku muuttuu: ennen meistä Katinkullassa OLI hyvä ruoka. Tai sitten perjantaina sattui kokilla olemaan huono päivä. Mutta nou hätä. Olihan meillä tiedossa seuraavana aamuna kylpylähotellin runsas aamiainen, jolla sitten hedelmät olivat jäässä ja leipä kuivaa! Mutta graavilohi oli hyvää, samoin vihannekset tuoreita ja raikkaita.

Ja sitten muuten Katinkullasta on todettava, että se oli muutoin hyvin vähän kulahtanut, vaikka se ei enää ihan uusi olekaan. Huoneet siistejä ja aulatilat edelleen avarat ja kondiksessa.

Paljon patikkapolkuja jäi kiertämättä, joten ehkä joskus toistekin piipahdamme ihailemaan Kainuun vaaramaisemia, kuuntelemaan korpiemme kuiskintaa. Siellä on paljon muutakin nähtävää kuin Raatteentie ja Katinkulta. Paljon.

Huiputuksia huippureissulla tehty. Ja matkasivulle (klik, klik) kuvakertomus tästäkin reissusta vielä tulee.

_____________________________________

Kirkkaan kuulaana sunnuntaiaamuna kirkonkellot soittavat messuun, samaan aikaan kun Harrikat starttailevat paluumatkalle ja me hotellihuoneen parvekkeelta vielä viimeisen kerran katselemme Hahnenkammin huipulle…

(kuvat kannattaa klikkailla suuremmiksi)

 Kitzbühelin kaunis keskusta jäi taakse …

Bussimatka Kitzbühelista Müncheniin kesti parisen tuntia, moottoritiet sunnuntaiaamusta huolimatta kohtuullisen täynnä.

Matkalla jostain syystä tuli mieleen, että toivottavasti lennonjohtajat eivät ole lakossa.

Meitä viikon vaelluksilla huipusti opastaneet nuoret naiset oli hyvästeltävä,  – mikä ei pehtoorille välttämättä ollut vain ikävä asia.     Ilman vaelluspakettia ei reissu olisi ollut puoleksikaan niin antoisa kuin oli. Sitä paitsi sarkasmi ja jutut passasivat meidän huumorintajuumme… Oppaiden lisäksi muukin porukka oli kelpo matkaseuraa, aina on mukava tutustua uusiin ihmisiin, eikä meitsin ei-niin-kovin-kovakuntoisen ollut vaikea pysyä patikoinnissa mukana. Haastetta oli, ja kun sen hanskasi, oli olo jokaisen patikkareissun jälkeen mahottoman mukava.

Lufthansa ei pelittänyt  ihan joka kohdassa, ja välillä jo epäilimme, että ehdimmeköhän Helsinki-Vantaalla syödäkään, mutta ehdimme sentään hopusti pastaa ja äyriäisiä “uudessa” Delissä käydä nauttimassa. K & M jäivät Hesaan sukulaisiin.

Me lensimme Ouluun ja laskeuduttaessa Oulunsaloon tajusin hyvin selkeästi, että lenkkimaastot ovat vastedes taas vähän tasaisempia (kuvan oik. yläreunassa on vakireittini) kuin perjantain Wilder Kaiserin rinteillä.

Vieläkin yllytän klikkaamaan kuvat isommiksi. …

Vaikka ei niissä siltikään saa korkeuseroja ihan näkyviin. Wilder Kaiserin huiput ovat n. 2200 mpy.

No me kuitenkin päätimme lähteä kaksistaan kylille katselmaan moottoripyöriä, ja etsimään alppitakkia. Kunhan kävelykadun päähän pääsimme hoksasimme, että Harrikka-väki oli lähdössä yhteisajolle. Kun 200 pyörää asettuu peräkkäin ja sireenin merkin jälkeen käynnistää moottorit, on jylinä ja tunnelma aika huikea. (otin tuhottomasti kuvia, laittelen sitten matka/kuvasivulle niitäkin).  Ei kahta samanlaista prätkää. Merkillepantavaa, että noin kolmannes osallistujista oli  naisia. Nuoria naisia, harrikkajengihän on muutoin suhteellisen iäkästä. Tai siis meidän ikäistä.  :)

Puoli tuntia katselimme pyöriä ja sitten Göesll´in kauppaan. Pehtoorille harmaa alppitakki, ja minä löysin villatakin ja siihen sopivan paidan. Olimme molemmat kovin tyytyväisiä. Sen kunniaksi prosecco Alpron.

Ruokakauppaan seuraavaksi. Ei, en ostanut kotiin mitään herkkuja, vaan ostimme mansikoita, pari pretzeliä (suolarinkeleitä, jotka kuvassa näyttävät lenkinpätkiltä) ja piccolokuohuvat. Piknikeväät!

Lähdimme kävelemään takaisin hotellille, viemään ostokset ja hakemaan ja pakkaamaan reppua. Ja sitten taas takaisin keskustaan (kävelmäänhän tälle lomalle on tultukin). Chizzossa olisi porukan läksiäislounas/tapaaminen/after bike, niille jotka olivat osallistuneet pyöräretkelle. Menimme siis sinne. M. oli myös kuntoutunut sen verran, että oli mukana.  Me emme lounastaneet, mutta katselimme ja kuuntelimme kun pari ”Lederhose”-miestä lauloivat, jodlasivat, ja jumppauttivat …

Jätimme muut syömään ja lähdimme Hahnenkammin ala-asemalle.

Kalle Palanderin lempirinteen huiputimme cabinilla. Käytiin seisomassa laskettelun maailmancupin lähtökopperrossa. Ja kyllä se oli todettava, että ei olisi minusta sitä rinnettä laskemaan.

Maisemat mahtavat. Sää paras mahdollinen. Wilder Kaiser, Kitzbühlerer Horn, Gaisthorn – kaikki avautuivat edessämme. Henkeäsalpaava? Jotain sellaista – ja  kyllähän sitä ymmärsi olla tyytyväinen, kun siellä sai olla. Suurenmoista.

Etsimme passelin paikan: ja kivestä saatiin kaunein piknik-pöytä ikinä! (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Vaatimattomat eväät siihen levittelimme ja nautimme: mansikoista, seurasta, maisemasta, olosta.

K & M lähtivät cabinilla alas, me pehtoorin kanssa päätimme kävellä. Silläkin uhalla, että polvitukeni jäi hotellille. Kaksi ja puolituntia oli merkitty viittaan laskeutumisajaksi, olimme vähän nopeampia. Välillä taival tylsää soraista metsäautotietä, välillä kaunista metsäistä polkua. Vähän jälkeen viiden olimme takaisin Kitzbühelin keskustassa, kahden hengen After hike, ja sitten hotellille. Melkein heti päästiinkin illalliselle. 

Astorian ruokasalissa oli porukka vaihtunut, kovin oli hiljaista tämä uusi vierasjoukko. Me söimme. Yksi parhaista kokonaisuuksista tällä viikolla. Matkan hintaan kuuluu siis puolihoito, mikä tarkoittaa, että joka ilta klo 19 hotellin ruokasalissa meille on varattu sama, ”oma” pöytä, jossa saamme neljän ruokalajin illallisen. Alkupalat, keitto, pääruoka (valittavana liha, kala tai tarvis) ja jälkiruoka. Myös juustoja on tarjolla.

Minähän periaatteessa vastustan tällaista “pakkosyömistä”, mieluiten reissuissa haetaan paikallisten suosimia ruokapaikkoja tai jotain erikoista, eikä hotellien ravintoloissa syödä suin surminkaan, mutta tällä matkalla – kaikki? – on toisin. Vaelluksen jälkeen on oltu siinä kuuden maissa hotellilla, ja ihan kohtuullisesti liikkuneena, joten lähes kilometrin päähän keskustaan lähteminen olisi ollut vähän työlästä tai ehkä ei ainakaan kovin innostavaa.

Hotellin ruokasalissa oma pöytä ja erinomainen ruoka, joka kuuluu matkan hintaan, on ollut vallan hulppea juttu. Semminkin kun laskeskeltiin, että yhden illallisen sapuska vastaavantasoisessa a la carte -ravintolassa olisi yhdeltä maksanut about 50 euroa –   ja 7 x 50 egeä on jo paljon rahaa!

Jokainen pöytäkunta saa omat viininsä ”säilöön”, jos viiniä jää niin se viedään talteen ja pullo tuodaan seuraavana iltana uudelleen pöytään. Kätevää. Viini ei luonnollisestikaan sisälly hintaan, mutta pullollinen itävaltalaista kelpo Grüner veltlineriä tai punaista Zwilgtiä maksaa alle 20 – 30 euroa. Suomessa vastaavat viinit ravintolassa tuplasti. Muutoinkin ravintola/kahvila/hütte -hinnat reilusti alle Suomen.

Viimeisen illallisen jälkeen vielä istuskeltiin parvekkeella, … pakkaaminen jäi aamuun.

Maanantai – Kitzbühelhorn
Nousemme hissillä ylös Kitzbühelhornille (1996 m). Täältä avautuvat upeat maisemat yli koko Kitzbüheler Alppien aina Hohe Tauernin jäätiköille. Alppikasvitarhalta vaellamme läpi murmeliniittyjen lounaalle Sonnbergstubelle (1670 m). Paluu Kitzbüheliin helpohkoja polkuja pitkin. Vaellusaika noin 6 t.

Niinhän se viikko-ohjelmassa luki. Mutta, mutta lähdimme hotellista yhdeksältä ja palasimme puolikuudelta (8½ t. joo, myönnettäköön, että olimme melkein pari tuntisen lounaalla tai siis ainakin vuoristomajan aurinkoisella seinustalla nauttimassa juotavaa ja salaattia tai sitten toiset vähän enemmän ruokaa). Murmeleita emme nähneet, mutta niittyjä, havumetsätaipalaita, kapeita polkuja, kivikkoa, sorateitä, asfalttitietäkin, helpohkoja laskuja ja vähemmän helpohkoja nousuja. Jyrkät nousut helpompia kuin hiipuvat, hiivuttavat pitkät niittytaipaleet.

Palatkaamme aamuun: runsaan, makoisan, monipuolisen aamiaisen jälkeen kävelimme ensin cabiini-asemalle. Tarvittiin kaksi eri cabin-pätkää., jotta pääsimme Kitzebühler Hornille (melkein 2000 mpy). Siellä parinkymmenen hengen ryhmämme asettui jonoon ja lähti patikoimaan.

Maasto ja maisemat vaihtelivat: ainoa yhdistävä tekijä oli että kaikkinensa taivaltaminen oli aika suurenmoista. Maisemat, näkymät, tuoksut, sää, liikkumisen ilo, auringon paiste vastoin kaikkia säätiedotuksia (koko päivän – ylhäälläkin – lämpö parinkymmenen asteeen kieppeillä), Alppien kauneus, Hohe Tauernin edessä näkyvä silhuetti. 

Pehtoori Alpeilla

Tarkkaan ottaen mehän huiputimme Kitzbühel Hornin cabineilla, mutta Hornköpflille me todellakin kapusimme ihan omin jaloin. Enkä edes pelännyt lehmiä! Täällä on Milka-lehmiä. Tiedättehän että Ruotsissa on Marabou-lehmiä ja Tertin kartanossa valkosuklaa-lehmä, mutta täällä on – tietysti – Milka-lehmiä. Ja kyllä lehmänkellojen kilkatus on idyllistä, lehmät ihan mukavia, mutta kyllä Lapin tuntureilla on sikäli kivempi patikoida, etttä porojen jätökset ovat jotensakin hajuttomia ja olennnaisesti pienempiä ja vähemmän liukkaita kuin näiden alppilehmien niityille ja patikointipoluille jättämät – etten sanoisi laajat – jätökset. 

Huiputuksen jälkeen kohti lounaspaikkaa: Rosi Schipflingerin alppimaja on iso “hytte”. Ei ihan rotissööri-paikka, mutta Rosilla itsellään on käädyt. Siispä pysytään normissa, ja kuin tähän liittyen alokas S. Kajaanin ensimmäisen erillisen autokomppanian tuvasta soitti. Nyt on Juniori astunut harmaisiin.

Me siis lounastimme monen tunnin patikoinnin jälkeen.

Laskeutuminen (melkein työläämpää kuin nousu, vanha lasketteluvamma polvessa vihoitteli tietyssä kulmassa tosi pahasti) kohti kylää jatkui.

Matkalla näimme alppiruusuja, ahomansikoita, mustikoita, villiviinimarjoja, vattuja, kaikenmaailman niittykukkia, joista ei tietoakaan… Kaunista. Ja sää mitä parhain, vilvoittava tuuli tuntui kovin hyvälle.

Ja sitten vielä kylässä “after hike” – meille ihan tuntematon käsite, mutta kyllähän se lasillinen prosessoa maistui vilvoittavalle. Arvoimme porukalla käveltyjä kilometrejä: askelmittarini näytti että melkein viisi tuntia oli tullut oltua liikkeessä, ja kilomertejä taivallettuna lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Mutta niistä viis, hienon hieno vaelluspäivä takana.

Eikä puhettakaan että olisimme jaksaneet enää lähteä kylälle (hotellista vajaa kilometrin päässä) illalliselle. Oli “tyydyttävä” hotellin tarjontaan. Matkaa varatessa luulin, että puolihoito tarkoittaa, että patikointireissuilla lounaat/eväät ovat ne “puolihoito”, mutta lounaat maksetaankin itse, ja viiden (kevyen onneksi) ruokalajin illallinen onkin se, joka kuuluu hintaan. Tänään jälkkäri näytti tältä

Vahvasti ennakkoluuloiset käsitykseni itävaltalaisesta keittiöstä ja keittotaidosta ovat vuorokaudessa muuttuneet aika lailla!

Syy myöhästymiseen näkyy kuvissa (suurenevat klikkaamalla)

Kotipihalla piti jäädä ihastelemaan rautatieomenapuuta joka eilen puhkesi kukkaan!

Sitten poljin torille aamukahville.

Haitarinsoittajan säestäessä …

ostin töihin aamukahville vietäväksi mansikoita…

(kun en muistanut että minullahan oli kokous klo 9 – 11,
joten en mihinkään yhteisaamukahville päässyt. Söin sitten mansikat eväinä. Eivät olleet oikein hyviä, edes.)

Jatkoin matkaa Ainolan kautta kohti Linnanmaata.

Ihastelin aamun valoa, kostean puiston tuoksua…

Lintujen laulua kuvissa ei kuulu, puistoissa kuului.

Vielä oli pysähdyttävä

Omenapuut ohittamattoman kauniita.

Enkä sitten lopultakaan paljon normaalia myöhemmin duunissa.

Eikä historiatieteiden käytävällä ollut vielä kukaan muukaan – -
Oman kopperooni vetäydyin, en ehkä ihan niin innostuneesti kuin marras- tai helmikuussa …

Ei ollut ihan parhaat nuo olosuhteet. No mutta ei palellut.

Mutta aamun pyörälenkki kannatti. Aina kuntosalitreenin voittaa tuollainen reilun tunnin pyörälenkki. Kesäaamut ovat ihania, Oulu kaunis kaunis… sää parasta mitä näillä leveysasteilla voi olla… Suurenmoista. Tiedättekö kuka kirjailija käyttää paljon sanaa “suurenmoista”? Minulle se on kesäsana. Se jäi kesäsanaksi opiskeluaikana, jolloin yhtenä kesänä luin monta, todella monta Hemingwayn kirjaa. Sellaisia äijäkirjoja. Nyt en ehkä niistä niin pitäisikään. Paitsi että Kenelle kellot soivat on yksi parhaista kirjoista ikinä. Se on niitä harvoja kirjoja joita olen lukenut useammin kuin kahdesti.

Kohta saakin kaivaa kesäkirjat esiin. Pitäisiköhän etsiä kirjalaatikoista Heidit. Me vuoristokiipeilijät pidämme Alpeille sijoittuvista kirjoista. Heh! Uutena dekkarituttavavuutena on Xiaolong-dekkareita odottamassa. Saimme ystävältä lainaksi. Larssonit olivat viime kesän dekkarijuttu, edellisenä lukaisin Mma Ramotswet (dekkareita? no joo), Mankell´e ita meillä on hyllyssä monia, pehtoori lukee niitä, minä en ole edes aloittanut, Donna Leonit ovat kestosuosikkeja, nyt löysin niiden perusteella tehdyn keittokirjan (kerron juhannukseen mennessä kommentit). Maigreteista olen myös tykännyt, puolen kymmentä vuotta sitten kesän juttu olivat Outi Pakkasen kirjat. Dekkarit kuuluu kesään.

]]> http://www.satokangas.fi/blogi/2011/06/toihin-myohassa/feed/ 0 http://www.satokangas.fi/blogi/2011/01/pitaisi-osata-sanoa-ei/ http://www.satokangas.fi/blogi/2011/01/pitaisi-osata-sanoa-ei/#comments Fri, 14 Jan 2011 18:40:06 +0000 Reija http://www.satokangas.fi/blogi/?p=10269 Kieltää kolme kertaa? Juudas?

Minun olisi pitänyt osata. Kieltää kolme kertaa. Miten näitä juttuja nyt tulee näin monta yhtäaikaa? Ja minähän osasin välillä sanoa EI. Mihin se pitkään harjoiteltu taito on kadonnut? Tulette vielä kuulemaan/näkemäänkin (uuups!!) mitä tarkoitan. Minun olisi pitänyt tänään osata sanoa kolmelle, ei kun neljälle ihmiselle, ei, mutta osasinko? En. Mistä seuraa, että menen Tampereelle, menen Heinäpäähän, kirjoitan ja annan ottaa itsestäni valokuvan. Auts!

Jotain hyvääkin tänään. Aamulla salilla oli pitkästä aikaa erinomainen treeni. Johtuu mistä? Otin alkuverryttelyn ajaksi, kuntopyörälle, lehden mukaan. Kuntiksen aulan pöydällä oli Glorian uusin numero ja sen myötä polkemisen rasite unohtui, lehden jutut veivät mennessään. Kaikki ne loistavat reseptit, joita en tähän aikaan vuodesta voi kokeilla, olivat niin kiinnostavaa luettavaa aamukuudelta, että unohduin polkemaan kuntopyörää reilusti yli normiajan ja kunnon verryttelyn jälkeen kaikki muu harjoittelu sujui ja kulki kuin juna. Ja jo nyt tuntuu jaloissa, että jalkaprässissä on aamusella oltu. Mutta siis, salitreeni maistui.

Toinenkin mukava juttu tänään: nuorempi nuoripari oli syömässä. Joten onhan sitä tänään ollut paljonkin hyvää.  Joten ihan turhaa siis valittaa…

Hiljaisuus, mieleinen olosija, hymyilevät vainiot, pilvetön taivas, lähdevetten solina ja hengen rauha ovat niitä seikkoja, joiden vaikutuksesta hedelmättöminkin runotar osoittautuu hedelmälliseksi ja tarjoo maailmalle sikiöitä, jotka täyttävät ihmisten mielen mitä suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla.

(Miguel de Cervantes Saavedra Don Quijoten alkulauseessa)

Eihän se nyt tällä runottarella oikein ole artikkelin kirjoittaminen sujunut niin, että tuotos  ihmisten mielen täyttäisi ”suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla”. Ei vaikka olosuhteet ovat olleet jotensakin juuri tuollaiset kuin Cervantes  parhaaksi mahdolliseksi mainitsee. Ehkäpä juuri siksi artikkeli on edelleen vain muotoutumassa.

Pilvisen lauantain lenkki tehtiin Rönkönlammelle. Kurun pohjia kulkien. Metsissä humisi tuuli ja mielessä oli ulkoilmassa olemisen riemu. Ja mikä parasta Juniorikin ihan reippaana völjyssä. Aamulla herättämättä nuoret aamiaisella, ja sitten ulos. Kiviä keräämään. Siis mitä? Meillä on uusi juttu: aina kun käy tunturissa, huiputtaa tunturin, voi tuoda kiven Tuulentuvan kamarin ikkunan alle. Siinä ei kasva mikään (olen yrittänyt jäkälää ja sammalta siihen siirtää, turppaita on siihen kannettu, mutta aina se on ankean näköinen), joten nyt siihen kerätään kiviä. Rivissä on vasta elokuun alun jälkeen “tienatut” tunturikivet.

Itse asiassa Rönkönlammen lenkki on niin lyhyt (4 km) ja “matala”, ettei sieltä kiviä tuoda (ilmoitti pehtoori ). Joka tapauksessa lenkiltä toimme hyvän olon.

Iltapäivällä aurauskeppi-projektia (saa tulla lumisempikin talvi, ei meitsin kepit peity!), saunanlämmitystä, nuoriso kävi kaupassa ja kruisaili Saariselällä ja oli nähnyt pari isoa tokkaa Kaunispään rinteillä. Kirjoitusyritystä (minulla), lukemista (pehtoorilla).

Ja sitten kuvia vielä. Lupasin kääpäkuvia vielä. Torstain Pyhä-Nattasen reitin alkupuolella oli todella paljon kääpiä. Mutta enimmäkseen vanhoja tuttuja. Muutamassa koivussa kymmeniä taulakääpiä, kuin kulkusia. Sitten tällainen kaunokainen. Arinakääpä varmaankin?

Ja pökkelökääpä “vanhana”. Siis siitä purkkapallokäävästä tulee tämän näköinen kun se vanhenee.

Ja mökkinaapurin pihassa koivunkannossa oli tämmöinen, jota luulen vyökääväksi. Kaunis sekin.

Sitten kuvia vielä tuntureista. Nattaset Iisakkipäältä etelään päin.

Ja Suku- ja Terävä-Nattanen naapuritunturilta eli Pyhä-Nattaselta kuvattuna pohjoiseen päin.

Ja sitten meidän takan kipinäverkossa.

Takkaseinässä on mosaiikista tehty, pehtoorin sommittelema Hangasoja, jossa on yksi kultahippu.

Hangasojan alajuoksullahan on monta kultavaltausta ja yksi niistä on tuttumme Jannen valtaus. Janne löysi kolme vuotta sitten valtaukseltaan hipun, jota tarjosi pehtoorille ”osta joululahjaksi”. Ja pehtoori osti. Hippu sai nimekseen Länsituulen väre. 

Se on täällä mökillä aina ketjussa kaulallani, ja siitä tehty kopio on takkaseinän Hangasojassa … 

Illan ohjelmassa illallinen. Pitkästä aikaa Laaninleikettä. Ja sen kanssa viimeiset juhannuksena poimitut korvasienet kastikkeessa. Ja kesän 2007 Toscanan reissulta ostettu Banfin Alle Mura  Brunello di Montalcino 2001. Huippuviini, nyt sitä jo tilkka maisteltavana. Ja Laaninleike on jotain ihan speliateettia. LappItalia -keittokirjassani (sivulla 78) on siitä kerrottu ja sen reseptikin. Klikkaa 

Sapuskan jälkeen on sitten kuulemma peli-illan vuoro. Alias ja Compatibility odottavat …

No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus “rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. “Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että “Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä “rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: “Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti “anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

]]> http://www.satokangas.fi/blogi/2010/09/monenlaista-miesseuraa/feed/ 0 http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/aamulenkki-vai-iltakavely/ http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/aamulenkki-vai-iltakavely/#comments Wed, 26 May 2010 17:25:46 +0000 Reija http://www.satokangas.fi/blogi/?p=7302 Aamulenkki on kilometrejä, sykettä, toistuva suoritus, sauvakävelyä olkapään kuntouttamiseksi, reipasta askeltamista, kalorinkulutusta, terveyden takaamista. Aamulenkillä kuunnellaan iPodista Sinuhea tai italian sanoja. Aamulenkillä otetaan läksyvalokuvia. Aamulenkillä ajatellaan (jos ajatellaan mitään) tehokkaita ajatuksia, suunnitellaan tulevaa, mietitään mahdollisuuksia. Aamulenkille lähdetään vaikka sää ilmiselvästi on ulkoilua vastaan, pakkaseen ja sateeseen, aamulenkille lähtemättömyyttä ei saa anteeksi sään vuoksi.

Iltakävely on harvinainen, se on poikkeus, se on  ylellisyyttä, se on elämän leppoistamista. Iltakävelyllä kuunnellaan lintujenlaulua, meren kohinaa, lehtien kahinaa tuulessa. Iltakävely voi olla pitkä, koska ei ole kiire, mutta toisaalta kävelyllä voi viivähtää vain hetken. Iltakävelyllä haaveillaan, kerrataan jo kerran sanottuja sanoja, muistikuvien annetaan tuoda kasvoille hymyn, joka ulottuu silmiin asti. Iltakävelyllä istahdetaan rantakiville ja otetaan kuvia auringonlaskusta, tai annetaan kameran olla laukussa. Iltakävelylle lähdetään vain kun ilma on leppeä, kun tuuli hyväilee kasvoja ja kun illan valo rauhoittaa.

Tästä huolimatta minä olen aamulenkkeilijä, en iltakävelijä.
Tänään oli sellainen päivä että oli hyvä tehdä iltakävely.
Tänään on ollut hyvä päivä.