No tänä aamuna ei tällaisia mafia-kuvauksia tullut mieleen, mutta hieman nihkeä tunne tuli, kun avainkortilla avasin salin eteisen oven. Ensinnäkin siellä oli jo valot, vaikka kello ei ollut ihan kuuttakaan. Ja sitten kenkätelineiden edessä oli tolkuttoman rumat, isot miesten piikkikärkiset kengät, jollaisilla treenaamaan tulevat ihmiset eivät yleensä liiku. Ja radiosta kuului suht suuresti  – ei saksalaista mättöheviä, jota todella inhoan ja joka joskus “rautapuolen” mörssäreiden treenatessa raikaa – vaan kotimaista tanssilavamusiikkia. Pian näinkin taljalla miehen – noin nelikymppinen – sukkasillaan, farkut jalassa, suhteellisen virttynyt mutta siistihkö paita päällä. Hieman lasittunut katse ja ainakin kuvittelin viinan haisevan. “Tervhe!” sanoo tämä alfauros. – Vastailin vaisusti ja kuljin ohitseen kohti kuntopyöriä.

Alkuverryttelyni jälkeen siirryin jalkaprässille ja tämä uusi treenaajaa tulee viereiseen laitteeseen ja ilmoittaa, että “Onh hiton hieno aamu, eikös vaan olekin?”. – Niin on, ja yritän olla hänestä piittaamatta. Ja tässä vaiheessa olen aivan varma, että mies on sievoisessa aamukännissä.  Kun kolmen sarjan jälkeen vaihdoin reisiojennusvempaimeen, tämä niljake seuraa taas viereiseen laitteeseen. Tässä vaiheessa alkoi jo ahistaa. Onneksi melkein samalla hetkellä salille tuli yksi tuttu, hiljainen, kreikkalaiskasvoinen nuori mies ja tervehti. Oloni kävi turvallisemmaksi. Siirryin sitten tämän tutumman miehen perässä “rautapuolelle” nostelemaan käsipainoja, eikä oluthuuruinen sukkamies enää seurannut. Huh! Mutta jäipä vähän nihkeä olo.

Sitten ennen töihin menoa ajelin vielä kampaajalle. Matkalla oli pakko pysähtyä kuvaamaan. Pikisaari suurenee klikkaamalla. Tiistain tyyni aamu.

Luottokampaajani ensi töikseen ilmoittaa: “Ihana että just sinä olet tänä aamuna täällä. Meillä oli eilen amerikkalainen kouluttaja opettamassa, ja nyt voin sinun paksuihin hiuksiisi kokeilla uusia tuulia! Ne on just hyvät tähän malliin!”  Ja minähän nyökkäilen luottavaisesti “anna mennä vaan”. Ja nyt olen kuin uitettu koira! Yhyy! Siitäpä ei sitten sen enempää.

Mutta muutoin kerrassaan kelpo päivä. Kaiken opinto-ohjaamisen jälkeen kollegan kanssa pidettiin kandiseminaarin avausistunto ja luulen, että dialogi voisi olla hyvä opetusmuoto luennoimisessakin, – meillä ainakin saattaisi simahtaa. Ainoa vaan, että mistäs me luennoitaisiin yhdessä?  Kollega Japanin miehitysjan hallinnon poliittisesta elämästä ja minä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisesta muutoksesta? Siinäpä sitä riemullista vuorovaikutteista, keskustelevaa opettamista olisi kerrakseen. Mutta ehkäpä metodiopintoja?

Pojan kanssa kotiuduimme töistämme verraten myöhään ja riemullista se oli meidänkin dialogi ruokapöydässä. Heh! Että voi poika olla kuin äitinsä! Joskus. Ainakin joissakin asioissa.

Nyt on mielevän hidalgon (Don Quijoten) vuoro.

]]> http://www.satokangas.fi/blogi/2010/09/monenlaista-miesseuraa/feed/ 0 http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/aamulenkki-vai-iltakavely/ http://www.satokangas.fi/blogi/2010/05/aamulenkki-vai-iltakavely/#comments Wed, 26 May 2010 17:25:46 +0000 Reija http://www.satokangas.fi/blogi/?p=7302 Aamulenkki on kilometrejä, sykettä, toistuva suoritus, sauvakävelyä olkapään kuntouttamiseksi, reipasta askeltamista, kalorinkulutusta, terveyden takaamista. Aamulenkillä kuunnellaan iPodista Sinuhea tai italian sanoja. Aamulenkillä otetaan läksyvalokuvia. Aamulenkillä ajatellaan (jos ajatellaan mitään) tehokkaita ajatuksia, suunnitellaan tulevaa, mietitään mahdollisuuksia. Aamulenkille lähdetään vaikka sää ilmiselvästi on ulkoilua vastaan, pakkaseen ja sateeseen, aamulenkille lähtemättömyyttä ei saa anteeksi sään vuoksi.

Iltakävely on harvinainen, se on poikkeus, se on  ylellisyyttä, se on elämän leppoistamista. Iltakävelyllä kuunnellaan lintujenlaulua, meren kohinaa, lehtien kahinaa tuulessa. Iltakävely voi olla pitkä, koska ei ole kiire, mutta toisaalta kävelyllä voi viivähtää vain hetken. Iltakävelyllä haaveillaan, kerrataan jo kerran sanottuja sanoja, muistikuvien annetaan tuoda kasvoille hymyn, joka ulottuu silmiin asti. Iltakävelyllä istahdetaan rantakiville ja otetaan kuvia auringonlaskusta, tai annetaan kameran olla laukussa. Iltakävelylle lähdetään vain kun ilma on leppeä, kun tuuli hyväilee kasvoja ja kun illan valo rauhoittaa.

Tästä huolimatta minä olen aamulenkkeilijä, en iltakävelijä.
Tänään oli sellainen päivä että oli hyvä tehdä iltakävely.
Tänään on ollut hyvä päivä.

“Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle.  - – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on,  oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”

Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä.  Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.

Klikkaamalla suurenee. Näet tekstitkin. Kannattaa nähdä.

Jutun kuvitus on tuolla. Klikkaa, ja sitä ennen äänet koneeseen!

http://www.youtube.com/watch?v=CiFWZ8MC2cE

Huomenna lähden liikkumaan; liikkeelle ja liikkumaan.  Nyt pakkaamaan.

Tosin jopa näppiksen käyttö meinaa tuntua käsivarsissa, spaghetin pyörittäminen haarukan ympärille sattuu hauikseen ja nauraminen tuottaa kipuilua vatsalihaksissa. Eikä pitkän paikallaanolon jälkeen seisomaan nousukaan mikään kivuton operaatio ole. On tullut vähän tehtyä ylilyöntejä salilla. Reissun ylenpalttinen syöminen ja päivittäinen viininlipittely ilman sanottavaa liikuntaa kun sai olon vähintäänkin ahtaaksi, joten tällä viikolla on sitten aamuvarhain tullut tehtyä katumusharjoituksia reippaammanlaisesti: “Jos-vieläyksi-sarja-ojentajille” ja “kiertokoneessa-ei-alle-25 kilon-painoja-lasketa” ja “jalkaprässi-on-edellytys-omantunnon-rauhoittamiseksi”. Sellaista iloista liikkumisen meininkiä tällä viikolla!

Pääsiäisestä juhannukseen tietoisella diettaamisella, ajoittaisella ahistavalla alakulolla ja hitonmoisilla hammassäryillä ja -rempoilla aikaansaatu viiden kilon painonpudotus on juhannuksen mökkievästelyn, Katalonian kurmeiden ja kotimaan kartanokierroksen aikana – valitettavasti – kohta palautettu. Ainainen jojoiluni … Heikko on ruoanystävän vastustuskyky!

Mutta liikunnantarve ei ole vain painoasia. Se, ettei reissussa juuri tullut liikuttua, merkitsee minulle myös puutumista, sellaista epämukavaa veltostumista. Riippuvuus liikunnastahan on oikeastaan sellainen juttu, että siitä on melkein tyytyväinen. Ainakin tämän kaltaisina päivinä, jolloin kävelylenkille lähteminen – niin takkuista kuin se taas olikin!! – kannatti. Kyllähän merenrannassa oli kaunista, hyvä hengittää, hiljaista.

Nuoretkin tänään läsnä. Sellainen on hyväksi. Minulle. :)

Salilla on kaksi isohkoa hallia: vempainpuoli ja rautapuoli. Häthätää ehdin vempainpuolella aukaista radion, kuunnella aamukuuden uutisia ja Kimmo Vehviläisen huomenentoivotuksia polkien kuntopyörällä alkuverryttelyä kun hoksin, että joku ennennäkemätön mies meni rautapuolelle, jossa hänkin avasi radion: infernaalista mättöheviä nupit kaakossa! Muistin taas kerran, miksi minusta on mukava käydä aamuisin (sopivan aikaisin), rauhassa, useimmiten yksin treenaamassa. Saksalainen raskas metallimusiikki ei sovi minun elimistölleni, eikä herra varjelkoon ainakaan aamukuudelta. Pikkusen kaipasin niitä kuulokkeita, jotka olisin voinut tunkea korviini ja kuunnella Rasmusta tai vaikka Suurlähettiläitä, Vain hullut selviää…

Ne harvat, jotka salin aamutuurissa käyvät, eivät – Luojan kiitos – ole mitään mättömörssäreitä. Harvoin sinne tatuoituja lihaskimppuja aamulla raahautuu. Vaikka aika monenkirjavaa porukkaa siellä on tullut puolenkymmenen vuoden aikana nähtyäkin. Ehkä sinnikkäimmin pehtoorin ja meitsin lisäksi ovat käyneet ”vanhat pojat”. Itsekin sanovat nimenomaan käyvänsä salilla. Heillä kun tahtoo mennä hyvinkin tunti kuulumisia vaihdellessa, säätä ja töitä kelatessa. Jokunen nosto ja kuntopyöräkilometri siinä ohessa kuitenkin hoituu. Talvikaudella ahkerasti ovat jaksaneet käydä kaksi naista, jotka ovat niin toistensa vastakohtia kuin mahdollista: toinen pitkä, hoikka, tumma, ujonoloinen ja toinen lyhyt, pyöreä ja vaalea, puhelias. Mutta treeni on kovaa, meitsi on ihan höyhensarjalainen heihin verrattuna.

Jokunen vuosi sitten yksi nuori mies liittyi aamujengiimme, katseli vähän kulmien alta, mutta ymmärsi olla huudattamatta RockRadiota. Aikansa käytyään toi pienen ja pullukan tyttöystävänsäkin mukanaan. Tyttö oli kuin nukkuneen rukous, mutta loi unisilla silmillään palvovia katseita omaan adonikseensa. Liekö treeni vai rakkaus laihduttanut, mutta puolen vuoden jälkeen tyttö oli 16 kiloa hoikempi kuin aloittaessaan. Kesän tullen sekä poika että ex-pullukka tyttö lopettivat salilla käymisen. Seuraavana syksynä poika aloitti taas yksikseen, eikä mennyt kuin joku viikko kun toi jo toisen tytön mukanaan. Tyttöystävä kakkonen ei ollut pyöreä, vaan oli ilmiselvä “pissis”. Kajalit ja huulipunat ordningissa ja kutrit kiharilla tyttö käytteli varovasti taljaa ja soutulaitetta. Jalkaprässiin saatikka rautapuolelle neitokainen ei uskaltautunut. Moneltakohan oli joutunut heräämään meikintekoon? Montaa kuukautta ei kyllä siten jaksanutkaan heräillä… Poikakin lopetti.

Ja minä ja minun 560 toiston jälkeinen liki kosketusarka kroppani toivomme, ettei tämänaamuinen hevimieskään jaksaisi kovin usein herätä!

Tyttären poikaystävä kun on “kiinni” tänä viikonloppuna, niin meitsi suostui treenikaveriksi. Se, mistä olen aamuisessa suorituksessani ylpeä, on, ettei paukut loppuneet kesken. Tunnin jaksoin juosta ja yrittää, eikä ollut edes pahasti hiki. Mutta suunnilleen sata nolla hävisin silti! Rohkeat verkolle nousuni ;) aiheuttivat lähinnä sen, että olin jokaisen niiden jälkeen lentää selälleni kun yritin pakittaa takakentälle seuraavan vastalyönnin tultua. Yläpalloihin en aina osunut, vaikka periaatteessa ehdin: en yksinkertaisesti nähnyt. Yritin selittää, että kaksteholinssien takia tulee “kuollut kulma”, mihin tytär kohteliaasti hymyili: “Niin varmaan!” Sitten kun muutaman kerran onnistuin palauttamaan pallon vastustajani vasemmalle puolelle, niin kuin muka vaikeasti vastattavaksi, niin tämä vasenkätinen esikoinen vaihtaa lennosta mailakättä oikeasta vasemmalle ja taas minä saan juosta. Tunnin jälkimmäisellä puolikkaalla tyttärelläkin jo hieman hiki ja sanoo sentään, että enemmän joutuu liikkumaan minun kuin veljensä kanssa pelatessa. Siitä minä sitten revin riemua ja tunnustusta niin, että onnistuin muutaman kerran palauttamaan pallon saaden pojon tai pari itsellenikin. Muutaman. Ja kuinkahan kipeä minä huomenaamulla olenkaan!

Mutta oli mukava. Tosi mukava.  Ens viikolla uudestaan.

Ei ihminen voi itseään enää paljon idiootimmaksi tuntea kuin seistessään maanantaiaamuna klo 5.48 kuntosalin teräsportailla odottamassa, että ulko-ovi aukeaisi. Onneksi tänään ei satanut räntää, joskus on tehnyt sitäkin. Onneksi kello ei ollut 4.48. Kerran se on ollut kun siellä seisoin. Kukaan tervejärkinen ei seiso kuntosalin oven edessä aamuyöstä. Mutta minä seisoin – taas kerran.

Innokkuuteni ei johtunut uusista salikengistä, jotka lauantaina sain vihdoin hankittua. Itse asiassa koko salitreenamiseen ei ole mitään erityistä intohimoa. Enää. Reilut viisi vuotta siellä kulkeneena siitä on vain pahasti riippuvainen. Uusilla kengillä ei intoa siis paljon nostettu. Tänäänkin vain kävi kuten muutaman kerran aiemminkin: heräsin paljon ennen kellon soittoa ja lähdin hissuksiin… Salin avainkortilla pääsee sisälle periaatteessa mihin aikaan vain, mutta uloimmaisen oven sähkölukko aukeaa vasta viittä vaille kuusi. Siis siellä seisot vanhan teollisuushallin seinustalla kun koiran pissattajat ja vastapäisen talon aamunikotinistit parvekkeelta vilkuttelevat aamuvirkulle saliriippuvaiselle tollolle, joka ei ymmärrä pysyä kotona siihen asti, että kuntikselle tosiaan pääsisi sisälle.

Miksikö sitten on ennen kukonlaulua sinne raahauduttava? Siksi että töiden jälkeen on sata hyvää ja kaksisataa keksittyä syytä perustella laiskuus ja jättää treeni väliin. Aamukuntoilusta saa kummasti jäntevyyttä päivään, ryhtikin on parempi. Aamulla salilla on sitä paitsi rauhallista: usein saan olla yksikseni.

Elokuussa meidän perhe yksin vastasi kuntiksen aamutuurista. Kun minä lähdin suunnilleen kolmen vartin jälkeen kohti kotisuihkua, pehtoori tuli tekemään oman harjoituksensa ja kahdeksan aikoihin tytär tuli vuoroon. Juniori ei tullut. Nukkui. Ei vaan vahingossakaan haksahda mihinkään aamukuntoiluun. Terve nuori mies!

Voi kunpa liikkuminen olisi aina sellaista riemua kuin tänään!