Elokuun ensimmäinen, ensimmäinen vuorotteluvapaapäiväni.

Aloitin sen juomalla aamukahvit purolla. Kylmä oli vielä aamukahdeksalta, yöllä oli vain neljä astetta, mutta päivällä lämpeni leppeäksi elokuun päiväksi. Mökkiterassilla iltapäivällä yli + 20 C.

Ei mitään erikoista tänään. Iisakkipäälle kapusin, eiväthän nämä tunturit mitään Alppien vuoria ole, mutta  ovat kauniita, hyvä oli liikkua. Melkein kotituntureita ovat. Sininen taivas, siniharmaa, syvän sinivihreä Saariselän tunturijonojen silhuetti levollinen.

Oli ilo hoksata että kunto on juhannuksesta noussut; liki päivittäinen lenkki, pyöräily, rullaluistelu, salilla käynti,  - parhaana kaksikin ja viikko patikoimassa Kitzbühelissa ovat sentään jotain vaikuttaneet, vaikka paino ei olekaan pudonnut.

Iltapäivällä hyvin tietoisesti yritin vältellä mökin ikkunoiden katselua; en millään viitsisi ryhtyä niitä pesemään.

Niinpä tein vielä heinätöitä (ja ihan vain itseäni saan syyttää kun on nenä tukossa ja silmiä kirvelee), ja taisinpa lounaan jälkeen torkahtaa auringossa lukiessa. Sieniä kävin lähimetsistä etsiskelemässä. Turhaan.

Maanantai!!

Meillä on ollut pitkään ajatuksena, suunnitelmissa, että tänään tai viimeistään huomenna ajelllaan mökille. Yritimme saada mukaan murmelin, systeriäkin kyselin, josko kyydillä lähtis pohjoiseen, molemmilla syynsä olla lähtemättä. Ja sitten viime viikolla pehtoori osoitti  – jälleen, niin kuin joskus tekee :D – omaavansa tunneälyä ja sanoi, että ”mee eeltä, lähe sunnuntaina, tuun sitte viikolla perässä, – jäi sulla se pääsiäisretriitti viettämättä, jotta  mee viettämään se nyt!”

Täällä olen. Heinäkuun viimeinen. Aamuvarhain lähdin, Sodankylään asti liikennettä ei juuri nimeksikään. Kuuntelin radiota – isolla. Ajoin – no joo, aika lujaa. Sodankylän jälkeen poroja, virolaisia rekkoja (sunnuntaina jo ennen puoltapäivää??!!), asuntoautoja, taas poroja, turisteja, porotokkia, pieniä autoletkoja. Sodankylän jälkeen! Sunnuntaina. No joka tapauksessa kahvi/vessatauosta huolimatta olin reilusti alle viidessä tunnissa mökillä.

Pehtoori tulee perässä (jos, ja jos ,…. appi ei voi oikein hyvin :( ) ja systerikin taitaa tulla mökilleen… mutta en voi väittää, ettenkö nyt viihtyisi yksikseni. Joskus vain on niin hyvä saada olla yksin. Kuunnella kun puro solisee…

Toisin kuin radiossa sanottiin täällä on ollut + 20 C ja aurinkoa! Ja heinää. Mökkitontti täynnä heinää!

Heinätöissä ja yhden hengen piknikkiä Hangasojan varrella olen viettänyt, välillä poikennut metsään, istunut mökkiterassilla ja blogannut ja samalla istumalla kuvannut poroja

 kantanut saunalle puita, kuunnelllut tuulen huminaa, viettänyt yhden hengen piknikkiä. On piknikkejä ja on piknikkejä Tänään tämmöinen notskipaikalla!

 Retriittini on alkanut.

Huomenna tunturiin.

Elämä on!

Aurinko paistoi mökin ikkunasta kun ensimmäisen kerran silmät sain auki… ja yöunia vain riittää. Kuinkahan kauan sitä jaksaa nukkua yhdeksän-kymmenen tunnin unia, tuntuvat ihan mielettömän pitkiltä, tarpeellisilta. Kuinka paljon minulla oikein on univajetta!?

Seurailtiin pojan pakkaamista, auton imurointia,  jonkinlaista mökin siivoamistakin, lähtöä. Puolelta päivin lähti kohti kotia, aikoi ajella Kemijärven ja Ranuan kautta, – nuorella miehellä vielä intoa kierrellä. Lähdimme kyydillään Kutturan tielle, josta alkaa Laanilan kultareitin maastoreitti: olemme kerran menneet sen toisin päin pyörillä, nyt kävelimme.

Aurinko paistoi, hiljaisilla mäntykankailla, metsäautoteitä kävellen oli hienoa. Sellaiselta kuin Lapissa parhaimmallaan on. Sunnuntailta tuntuikin. Hiljaista, puhdasta, kaunista, edelleen itikatonta … ei kylläkään tuntureiden huiputusta, sikäli vähemmän vaativaa patikointia, mutta liikkumista kuitenkin.

Kuivakurussa oli tuttujakin. Kullankaivajien leirissä tapasimme J:n ja E:n. ja J. näytti meille valtauksen tai siis paikan, mistä minun Länsituulen väreeni on löytynyt. Hippu pääsi siis käymään löytösijoillaan… Huom. kaivannon reunalla sileäksi hioutuneet seinämät.. ne kuulemma ovat merkki vesimassojen virtaamisesta, hippujen kulkeutuminen pohjalle mahdollista.. ja tässä kvartsijuonteessa on ollut enemmältikin hippuja..

Ihan lähellä on myö Kulta-Jaskan mökki, josta kerroin viime kesänä (klik, klik). Ja lähelle on mökkinaapurimme ja muutaman muun asianharrastajan toimesta viime syksynä laitettu muistotaulu. Se on paikalla josta on löytynyt isomus Aleksi (klikkaa kuva isommaksi, näet tarinan).

Iltapäivän kruunasi rantasauna. Luonnollisesti.

Tänään – kun saimme pojankin hereille,
- ei niin että itsekään oltaisiin aamuvarhain oltu hereillä
- aamupäivällä ehdimme -
ennen iltapäivän massiivisia sadekuuroja  ja aamun sateenräpsyjen välissä -
käydä korvasieniapajan tsekkaamassa.

Melkein parin tunnin tepastelun aikana ehti sataa, paistaa,
olla helle ja puottaa vettä oikein kunnolla.
Sieniä? Tasan yksi! Yksi!

Muutoin juhannusaatto kulunut kolmistaan oleillen. Minäkin olen oleillut.

______________________

Ja tehnyt eilisestä Otsamotunturin huiputuksesta matkakuvakertomuksen:
minivaellus tässä, olkaapas hyvä!

Otsamotunturille pääsee joko suoraan Siidan edestä lähtevää patikkareittiä pitkin tai sitten voi ajaa Inarin keskustan ohi,
Kaamasentietä puolenkymmentä kilometriä pohjoiseen, kunnes tulee viitta Angeli ja Rovajärvi.
Sitä sitten ajettava tovi.
Auto parkkiin ja kohti tunturin lakea (418 mpy).

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Alussa oli aika tasaista.

Sääskiä? Koko reissulla enemmän sopuleita (3) kuin sääskiä (2).

Vähitellen alkoi olla korkeuseroja.

Ensimmäiseen kahteen kilometriin meni puoli tuntia, viimeiseen kilometriin saman verran.

Inarinjärvi jalkojen juuressa …

Ja Hammastunturille päin melkein yhtä huikeaa…

Kohti ääretöntä ja sen yli … tai johonkin …

Tuulessa Temmattu…  taustalla Juutuanjoki ja Ritakoski.

Taivas kattona.

Hilla kukassa,  ja Lapin orvokki ja merimarja ja suopursu ja kurjenkanerva … Kaikki kovin kaunista.

Tunturin huipun puuceen edessä on kivi, jossa on näin hienot “kerrokset”.

Metsänvartijan torppa huipulla.

Tämä oli varmaan ensimmäinen huiputus,
jossa alastulo oli vaativampi, vaikeampi kuin ylöspäin kapuaminen.

Kotimatkalla vastaantulijan kaistalla tällainen pariskunta.

Ja sitten mökkitiellä jo paistoi kauniisti kun kotiudutttiin vai pitäisikö sanoa mökkiydyttiin…

Met huiputimma Otsamo-tunturin tänhään. Sole, poika, homma, eikä mikhään, kiivetä sinne päälle, mutta tuuppa alas!

Kävimme siis tänään Inarissa ja kapusimme Otsamo-tunturin laelle. Korkean paikan leiri ennen parin viikon päästä olevaa reissua Kitzbüheliin ja sen vuorille, on hyvässä alussa. Kyllä kannatti kiivetä. Kuvia ja kertomusta huomenissa tai lauantaina (nyt ei malta, kun on niin kaunis ilta Hangasojalla).

Päivä suunnilleen tuohon reissuun kuluikin. Ennen lähtöä kävimme Saariselällä Partioaitassa ja ostimme sitten ne Lekit, vaellussauvat siis. Löysin sen kameralle jalustaksi (monopodiksi) passelin vaellussauvan, josta olin haaveillut ja joka oli tällä korkean paikan leirillä hyvä testata. Oli hyvä kuvatessa. Ja vaellussauvana  myös, varsinkin alastullessa. Nuppi lähtee irti ja siihen voi ruuvata kameran kiinni. Olen tyytyväinen hankintaan.

Eipä ollut reitillä kun yksi pariskunta meidän lisäksemme. Jotta ei tunkua.

Mökille palattua makkarawokkia. Ette usko, mutta lappilaista perinneruokaa: makkarawokkia. Tulomatkalla kuulimme kun Lapin radiossa  Marttojen ihminen neuvoi tekemään lappilaista juhannusperinneruokaa: makkarawokkia! Minä siitä idean poimin.. Erityisen hyvää siinä oli parsakaali. Ja helppous. Minulla kun nyt ei ollut mitään erityisiä kunnianhimoja kokkailuun: kaksistaan kun nälkäisinä pöytään istahdimme. Ei VMP (varamiespalvelu), ei nuoret, ei ketään kerallamme syömässä.

Saunan lämmittelimme vastikään. Pehtoori pulahti purossa, minä jätin huomiseen tai elokuulle

Ja nyt juuri Juniori tuli tänne. Poika otti ja ajeli työpäivän jälkeen meidän seuraksemme, iloksemme, tänne. Tyttöystävänsä kun on juhannuksen duunissa, poika otti Maisan (tyttöystävän koiran) ja ajaa hurautti tänne. Johan met olemma mielissämme kun tänne tuli…

Lapissa koivunlehti on keskikesälläkin näin pieni. Vaivaisen. Koivun siis. Makroviikon haasteena on kesä. Se on meillä tääll mökillä nyt!

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan “infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa “läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – -
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa “aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus “en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa “uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Nyt sataa räntää! Paljon! Tuiskuaa. Paljon. Aamupäivällä olimme autonhakureissulla. Eilen illalla innostuimme lähtemään kylille syömään. Olisimme menneet taksilla, mutta kun puoli seitsemältä taksiin soittelimme, sieltä kerrottiin, että kaikki autot olivat Ivalossa: Helsingin kone kun oli tulossa. Joten oli mentävä omalla autolla, ja jätettävä se ravintolan pihalle yöpymään.

Ravintolavaihtoehtojahan Saariselällä on vaikka ja kuinka: me menimme Petronellaan. Ajattelimme että saamme siellä varman päälle hyvän illallisen: ja niin saimmekin. Ei turhaan ole ravintolalla Rotisseur-kilpiä. Eturuokana prässättyä hirveä ja pääruoaksi ruijanpallasta. Täällä melkein ”perinneruokana” on kuningasrapu, jota tuodaan Jäämeren rannalta, ja siitä tehty kastike pallakselle oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Siinä on merkillinen riistainen maku. Rapu, jossa on riistainen maku? Hmmm. taitaa olla oma luonnehdintani, mutta sellaista se minusta vaan on. Ja sellaisena siitä pidän kovasti.

Meillä – ilman nuoria ja vieraita liikkuvilla – oli vakaa aie mennä vielä jonnekin tanssiravintolaankin, edes Panimolla käydä (minä kun en ole koskaan siellä käynyt, vaikka se on Saariselällä jotensakin must-paikka). Panimon ovella piipahdimme: paikka oli iltakymmeneltä ihan täys. Siis siirryimme uuteen hotelli Giellakseen; josko sen baarissa olisi menoa. Heh! No ei ollut, mutta tilasimme päivän nostalgia-fiiliksen täydennykseksi drinksut nimeltä ”Lumikenttien kutsu”. Vuosikymmenten jälkeenkin se maistui erinomaisen hyvälle. Kokeile jos ko. baariin joskus piipahdat.

Ja sitten? Sitten tilasimme taksin: ei ollut meistä baarikierrosta jatkamaan.

Tänään oli auto kyliltä haettava. Hyvä syy lähteä kävelylle. Muutoin käytetty päivä kaikenlaiseen pieneen huolto- ja järjestelytoimintaan. Makrokuvaushaasteen innostamana olen päivän aikana kuvaillut mökkiä ”makrosti”. Laittelen joskus kuvia, kunhan jotensakaan toimiva nettiyhteys on käytettävissä.

Ja sitten. Vaikkei meillä ole nuoria, ei ystäviä, ei ketään täällä meidän seuranamme, olen tehnyt vähän mahdottoman paljon ruokaa. Kolmen ruokalajin illallisen söimme taas kaksistaan. Täällä kun löytyi kaupasta aivan ekssellenttia pororouhetta (ei Kylmäsen, vaan Culinari Ivalosta) Ja mökin keittiönkaapista löytyi pappardellea (leveää nauhapastaa jonka kanssa Italiassa useimmiten tarjotaan kanikastiketta). Siispä LappItalia-hengessä uusi ruoka: pappardellea pororouhekastikkeella. Makeaa sipulia kuullotetaan öljyssä. Maustetaan paprikalla, chilillä, basilikalla, kuivatulla persiljalla, valkosipulilla, grillimausteella ja sitten 2 dl ruokakermaa (15 %) ja 150 g pororouhetta. Sekoittele ja anna makuuntua sen aikaa kun pasta kiehuu. Perfetto, vaikka itse sanonkin.

Sitä minä mietin, että mitenkäs jos tänne muuttaisi pidemmäksi aikaa… Kuinkahan kauan minä viihtyisin? No joka tapauksessa huomenna ei huvittaisi kotiin lähteä, mutta tämähän ei ketään yllätä.

 Maaliskuun viimeisenä aamuna herätään mökillä. Pääsiäinen? Ei, ei ole kiirastorstai vaan on arki, jolloin olen mökillä. Pehtoori tuli tänne jo maanantaina, minä eilen juna-bussi –kyydillä.

Ennen kahta lähdin duunista, poika kävi heittämässä rautatieasemalle: ja juna on myöhässä 50 minuuttia! Ei muuten huolta, mutta miten ehdin Rovaniemellä Ivalon bussiin. Eskelinen lähtee klo 17.20 eikä juna näytä ehtivän Rolloon ennen puolta kuutta. Tässä vaiheessa – kun konduktööri kuuluttaa että juna on myöhässä Kokkola  -  Oulu -välisen rataosuuden routavaurioiden takia – päätän, että katson tarkkaan, ketkä vaaliehdokkaat aikovat tehdä jotain pohjoisen liikenneolojen parantamiseksi.

Tervolan jälkeen tulee tieto, että bussi odottaa junalta tulevia matkustajia. Huh! ja lopultakin bussi oli ihan ajallaan mökkiten varressa. Ehdin katsomaan TOP Chefin loppuottelun: ja sen voitti oikea mies. Minun mielestäni ainakin.

Tänään siis arki, ja koskapa olin itselleni (ja esimiehellekin) perustellut tänne tulon keskellä viikkoa, sillä että vetäydyn rauhaan lukemaan yhden ohjattavani väitöskirjan käsikirjoituksen, oli aamusella kiltisti istuuduttava 400-sivuinen kässäri sylissä nojatuoliin ja aloitettava ahkerointi.

Yhdeltätoista kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja pehtoori puuhaili pihalla, minäkin luovutin. Lähdettiin mäkeen. Iltapäivällä lämpeni lähelle nollaa. Edes minä en palellut mäessä. Rinteet erinomaisen hyvässä kunnossa, oli tosi mukava laskea. EKA kertaa tälle vuodelle. Parin tunnin jälkeen oli pakko hakea autosta kamera. Semminkin kun rinteen reunalla oli pieni poroparttio….

Illansuussa sauna, ja työsähköposteihin (yritin!!) vastailua. Nettiyhteys SURKEA. Ja mökin vanha läppäri oireilee, – antaa merkkejä pian edessä olevasta lasahtamisesta. Mutta tässä sitä vain bloggaillaan.. Jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte mistä johtuu…

Ai niin, ruoasta piti vielä sanomani: ostimme Kuukkelista savustetun poron maksan ja purkillisen punasipulicumberlandia, ja jo vain! Kerrassaan huippu alkuruoka oli siinä.Pääruokana kasviksia (palsternakka varsinkin erityisen hyvää) ensin keittäen ja sitten pannulle pari ruokalusikallista hienoa sokeria ja kun se sulaa niin siihen al dento kasvikset, pari-kolme minuutttia glaseerausta. Ja pieni ulkofilepihvi voissa paistaen seuraksi. Ny olemma kylläisiä.

Kun napapiirin pitkän valottoman talven jälkeen aurinko vihdoin pilkistää vaaran takaa, tuntuu se ihmeeltä.

Jonakin pilvettömänä päivänä, jolloin vielä on hämärää kuin illalla, näkyy auringosta vain pieni kaistale, mutta hyvin käsittää, että siellä horisontin takana on suuri, punainen, hehkuva pyörölevy, joka säteilee lämpöä. Näin aurinko tekee viikon verran, kiusaten, piiloillen, ja sitten sattuukin tulemaan sumuisia pilvisiä ilmoja eikä aurinkoa näy ollenkaan ja sen unohtaa. Kunnes pilvet haihtuvat ja eräänä päivänä hämmästyksekseen näkeekin auringon kokonaan loistamassa jo sangen korkealla taivaalla. Iltaisien se laskee ruskoon, tulee pimeä yö tähtineen ja kuutamoineen, sitten aamu ja taas päivä. Vuorokauden ajat ovat silloin pohjolassakin järjestyksessä kuin etelässä.

Mutta tätä ei kestä kauan. On kuin aurinko ollessaan pimeässä olisi kyllästynyt nukkumiseen. Yhä vähemmän ja vähemmän se nyt tarvitsee unta, ja hämmästyttävän nopeasti tuleekin aika, jolloin ei enää ole yötä. Talvi on vielä parhaimmillaan, mutta yö on niin valoisa, että ihmissilmä erottaa valkean riekon valkealla hangella. Jokin tähti syttyy hetkiseksi taivaalle, mutta se poistuu kuin joulukuusen koriste, joka kevätsiivouksen aikana sattuu kaapin laatikoita järjestettäessä putoamaan lattialle ja pannaan pahvikoteloon toisten koristeitten joukkoon.

Yrjö Kokko, Neljän tuulen tie

* Jutaaminen tarkoittaa monissa yhteyksissä asuinpaikan vaihtamista: verbiä käytetään kun kerrotaan kuinka porotaloutta harjoittaneet saamelaiset siirtyivät kevättalvella talvikylistä tunturiin.

Meidän  jutajaisemme on nyt.

Ylempi kuva lomasen alussa keskiviikkona keskipäivällä

ja alempi lomasen lopulla viime yönä puolen yön aikaan.

Kumpaakaan kuvaa ei ole käsitelty mitenkään,

eikä alakuva ole mustavalkoisena otettu.

Sellaista elämä vaan joskus on. Valosta varjoon. Päivästä yöhön.

Klikkailemalla kuvat suurenevat.

Kotimatka kauniissa puuterilumen peittämässä, tavattoman kaunissa,

vähäliikenteisessä, vähäpuheisessa sunnuntaissa meni helposti.

Mökiltä lähtö ei mennyt helposti.

Minulta ainakaan.

Hangasojalla ulkoiltu ja saunottu. Puhelimessakin oltu poikkeuksellisen paljon: puhelimella Ouluun huolto vähän ontuu, mutta yritetty on. Poika on kyllä ollut korvaamaton tänään

Ystävät saatu tänne seuraksi, joten päivä hujahtanut… Perinteitä pidetty yllä; kolmannen kerran vaihdetaan vuotta tällä porukalla. Ja samppanjalla aiotaan piakkoin edetä; eikä vispilöidä kuplia pois.

Kakslauttasessa käytiin kummastelemassa iglukylää…  Japanilaiset ja kiinalaiset näitä kuulemma kovastikin käyttävät. Me kuvasimme ja mökille palasimme.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Ensi vuoteen!

Kävin kylillä päivällä. Saariselällä siis. Kuukkelin edessä oli enemmän venäläisten autoja kuin suomalaisten. Ja kaupassa oli vielä paljon japanilaisia, hengityssuojat joillakin. Mitähän varten? Saasteita, kylmää, lintuinfluenssaa, possunuhaa vastaan? En ymmärrä, mutta ei minun varmaan tarvikaan.

Kävin Kuukkelin jälkeen Siula Centerissä, se on sellainen pieni “ostoskeskus” – siellä on Petrillä Lapin herkkujen kauppa, jossa kannattaa käydä, poromakkaraa sieltä hain, ja sitten kävin Hippupuodissakin. Kuulin, että yläkerran Siwa on lähdössä ja että pitäisi siihen saada laadukkaiden ruokatarpeiden putiikki. Kerroin siitä mökille palattua pehtoorille ja sanoin, jotta josko perustaisikin herkkukaupan tänne. Käymässä ollut sähkömies (keittiön lattialämmityksen termostaatti vaihdossa) kummeksui, jotta “tänne pakkaseen ja viimaan muuttaisit?” Voisin minä vähäksi aikaa muuttaakin.

Tänään ei ole kyllä ollut niin hieno päivä kuin eilen. Tuullut ja tuiskunnut.

Kaupasta tullessa tuiskusi kovasti, ja olin vähän ajatuksissani, ja porokolari oli kyllä lähempänä kuin koskaan. Jo lähtiessä nämä Hangasojantien “kotiporot” haittona ja joku niistä sitten Ylähangan risteyksessä tulla pasahti eteen. Onnistuin just ja just jarruttamaan ja perässäni ollut pikku kuormuri joutui ajamaan toiselle kaistalle, ettei olisi tullut minun perääni. Huh!

Mökillä yöuni omanlaistaan. Ei malttaisi noustakaan, ei malttaisi nukkuakaan kun ympärillä kaunein luonto ikinä!

Pehtoori hiihti, minä en edes aikonut mäkeen. – 20 C. ja kun autolla menin Kaunispään päälle kuvaamaan olin tyytyväinen ratkaisuuni.  Ei mäkeen, mutta kuvaamaan. Huipulla tuuli pistävä, pureva, mutta kaunista…

Kaamos on pimeä, valoton aika?

Niinhän sitä moni etelän ihminen luulee. Ei kannattaisi luulla.

Tänään valolla satoja värejä, satoja sävyjä. Kaunista, taas erilainen Lapin valo – jo vain, eikä muuta tarvikaan, ehtiä siis.

Päivän kuvista osa, olkaapas hyvät!

Äsken lumitöitä tehdessä näin tummalla tähtitaivaalla pienet, vihreät – revontulet. Ne tuntuivat sellaisilta tervetuloa -revontulilta.

Pakkasta on, parikymmentä astetta. Lunta vähän. Ei puolta metriäkään, pehtoorin viime käynnin jälkeen tullut hyvin vähän uutta kevyttä pakkaslunta, joten reilussa tunnissa sain kolalla (en raskinut lumilinkoa ottaa metelöimään tai sotkemaan kauniita kimmeltäviä hankia) mökin pihan saunalle asti putsatuksi. Huomenna sitten vedenottopaikalle… Eikä palellut, …

Pehtoori ei uskonut, että karhunpennun jäljet näin pihapiirissä. Oravaksi sanoi… Muka partiolainen ja metsämies ollut… Ihan selvästi karhun jäljet, mutta minua ei pelottanut. Kolailin ja hyräilin hiljaisessa Lapin illassa. Oravan muka… hmph!

Olimme perillä ennen neljää. Keli sula, liikennettä vähän. Napapiirillä sininen hetki.

Ja sitten Roivaiseen asti, Sodankylän pohjoispuolelle katselimme hiljaa, kuinka merkillisesti purppuraisena hohtava maisema, vaaleansininen taivas, kristallisesti tuikkiva metsä, kuulas kirkas pakkassää voivat tehdä kaamoksestakin kauniin, ihan tavattoman kauniin. Kuvissa kauneus ei näy, mutta ihan ennennäkemättömän hienoa tulomatka oli.

Tällä viikolla Valokuvatorstain inspiksenä toimii Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden Alla kappaleen sanat ja/tai musiikki.

“Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla
Katson kauas kaukaisuuteen, tulet uniin uudestaan.
Täällä Pohjantähden alla, taivas täyttyy purppuralla
siitä suojakseni peiton minä itselleni saan. – - “

Kuinka monta kertaa mökin maisemissa tätä laulua olenkaan miettinyt, hyräillyt, liikutuksesta hiljaiseksi mennyt. Minäkin. En niin hiljainen muutoin.

Kuva on otettu uudenvuoden kuutamoyönä 1.1.2010 klo 01.48.

Suurenee klikkaamalla.

Aamupäivän työrupeaman jälkeen ulos. Edelleen muutama aste pakkasta. Alhaalla ei huomannutkaan kuinka pilvistä on, mutta tunturiin noustessa katosivat värit ja näkyvyys.

T:n & J:n kanssa sinne Huipulle kiivettin (pehtoori ladulla). Tietä pitkin mentävä, Suomen pisintä pulkkamäkeä tultiin kävellen alas kun ei ollut hoksittu ahkioita ottaa mukaan.

Otin kymmeniä kuvia, pihapiirissä myös. Josko tänäkin vuonna ehtisin/viitsisin joulusivuston tehdä. Nyt jo vanhoilla joulureseptisivullani (klik, klik)  on kymmeniä kävijöitä päivittäin.

Tänään en teekään ruokaa. Menemme kylille syömään, sillä täällä on mittava ruokatapahtuma. Se olikin yksi iso syy tulla juuri tänä viikonloppuna tänne.  Lapin keittiömestareiden vuosittaisessa yhteiskoitoksessa ovat myös Paistinkääntäjät vieraana, joten käädyt on mukana. Oululaisia rotissööreja on täällä muitakin maisemissa. Alla huikea ruokalista. Kerron huomenna mikä maistui; jos tuon kaiken jaksamme maistella…

Tunturihotellin sivulta:
“Lapin keittiömestarit esittelevät osaamistaan ja ammattitaitoaan jo 19. kerran herkkupöytätapahtumassa Saariselällä lauantaina 13.11.2010. Lapin Keittiömestareiden ja Saariselän Tunturihotellin yhdessä toteuttamasta isäinpäivän viikonlopun herkkupöytätapahtumasta Saariselän ensilumilla on tullut legendaarinen ja odotettu vuosittainen ruokatapahtuma. Pöytä antimineen kokoaa vuosittain yhteen n. 650 ruokavierasta.”

Lapin Keittiömestareiden 19. Herkkupöytä 2010

Äyriäiset Ja Mädit:
Kirjolohen Mätiä
Siian mätiä
Ostereita
Taskurapupaté, Appelsiini-Greippihilloke
Sammakonreisiä, Aioli
Kuorrutettua Sinisimpukkaa Kuoressa
Rapu-Mansikkahyytelö, Balsamico-Kristalli

Kylmät Kalat:
Paistettua Kiiskifileetä, Sitruunamarinoitua Porkkanaa
Limemarinoitua Piikkikampelaa, Limekastike
Tatti-Lohirulla, Papaija-Ananassalaatti
Ahven-Rosepippuritimbaali, Ruiscripsit
Taikinoitu Muikkupaté, Muikunmätikastiketta

Kylmät Lihat:
Kotasavustettua Hevosta, Pihlajanmarjahyytelö
Poron Kateenkorvaa, Kivitatti-Keltajuuriterriini
Hirvivoileipäkakkua, Punasipuli-Karpalohilloke
Ylikypsää Merilapin Karitsan Entrécôtea, Minttu Tzatsiki

Kylmät Linnut:
Kevyesti Savustettua Fasaanin Rintafileetä, Viinirypälekompotti
Ankanmaksa Canapé, Rosmariiniöljy

Lämmin:
Villisianfileetä, Madeira-Korvasienikastike
Rautumedaljonki, Yrttikastike
Pernodliekitettyjä Scampinpyrstöjä, Yrttikastike
Perunakakku, Raita-, Keltajuuri, Porkkana, Nauris

Juustot:
Valio Hienoin Mustaleima (18kk), Tummaa Suklaata
Valio Ritari (10 Kk), Vadelma-Vaniljahilloke
Valio Aura Gold (3 Kk), Mustaviinimarja-Inkiväärihilloke

Leivät:
Sämpylöitä
Talon Leipää Kreikan- ja 7-Viljan Taikinoista
Lapin Rieskaa
Maalaisreikäleipää

Jälkiruoka:
Karpalovispipuuroa, Vanilja-Limevaahtoa, Cookies-keksejä, Vadelmakristallia
Appelsiini-Mantelitorttua Kirsikkahillolla ja Kermavaahdolla
Täytettyjä Tuulihattuja
Passion-Suklaakakkua
Tyrnitartaletti
Sitruuna-Basilika Praliineja
Pernod Marinoituja Hedelmiä

Jäätelöt:
Pistaasijäätelö
Tiramisujäätelö
Limesorbetti

Kahvi:
Espresso Originale
Brazil

Nuorten nukkuessa, pehtoorin hiihtäessä tein aamusella muutaman tunnin reippasti töitä. Brunssin nautimme yhdessä ennen yhtätoista ja sitten pihalle. Neljästään tehtiin lumitöitä, laiteltiin saunaa illaksi valmiiksi,värkkäiltiin (joulu)valoja (pehtoori oli hankkinut taas uusia) ja lyhtyjä, kuvailtiin ja juoksutettiin Maisaa (J:n koiruli), joka nauttii elämänsä ensimmäisestä lumesta täysin rinnoin.

Onko täällä lunta? On! Yllin kyllin. Kovin on kaunista.

Allaolevassa kuvassa (suurenevat klikkaamalla) kehotan kiinnittämään huomiota erityisen hyvin, mutta stailatusti, erottuviin aurauskeppeihin (perhe nimittelee tukeiksi…Hö!)

Kylillä käytiin toteamassa marraskuinen Saariselkä varsin hiljaiseksi paikaksi. Niin hiljaiseksi, että Alkon myyjällä oli aikaa harrastaa hieman niuhottavaa virkaintoisuutta. Mentiin näet Kuukkeli-kaupan jälkeen saunakuohuvat/oluet ja ruokaviinit ostamaan, ja kun J:llä (19 v.) ei ollut henkkarit mukana,  ei meille muillekaan myyty. Ei edes minulle ja pehtoorille yhtä laatuviiniä “kun ei voi tietää jos me ostetaan alaikäisille”. Just. Alaikäisille 28 euron Amaronea (meillon tänään Laaninleikettä ja se vaatii Amaronea) ostellaan päntiönnään! Ja se myyjä on ollut siellä kaikki nämä vuodet kun me on siellä kuljettu!

Iltapäivällä lepoilua ja meitsi teki kuin tekikin pikku jutun ens torstain Kalevaan. Alta pois sekin.

Rantasauna on jo nautittu. Kohta syödään ja pelataan. Miksi muuttaa mökkeilyn hyväksi havaittuja rutiineja? Ja se viini? On, on meillä Amarone avattuna.

Mistä tämä kuusi saa voimansa?

On ylitettävä suo.
Kahlaa,
rakenna pitkospuut.
Tilaa silta, maalauta kaistat.
Lennä, ja kun olet kuivalla taas,
mieti.

(Juice Leskinen)

Juniorillakin oli kamera mukana.

Hiljaisuus, mieleinen olosija, hymyilevät vainiot, pilvetön taivas, lähdevetten solina ja hengen rauha ovat niitä seikkoja, joiden vaikutuksesta hedelmättöminkin runotar osoittautuu hedelmälliseksi ja tarjoo maailmalle sikiöitä, jotka täyttävät ihmisten mielen mitä suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla.

(Miguel de Cervantes Saavedra Don Quijoten alkulauseessa)

Eihän se nyt tällä runottarella oikein ole artikkelin kirjoittaminen sujunut niin, että tuotos  ihmisten mielen täyttäisi ”suurimmalla ihmetyksellä ja ilolla”. Ei vaikka olosuhteet ovat olleet jotensakin juuri tuollaiset kuin Cervantes  parhaaksi mahdolliseksi mainitsee. Ehkäpä juuri siksi artikkeli on edelleen vain muotoutumassa.

Pilvisen lauantain lenkki tehtiin Rönkönlammelle. Kurun pohjia kulkien. Metsissä humisi tuuli ja mielessä oli ulkoilmassa olemisen riemu. Ja mikä parasta Juniorikin ihan reippaana völjyssä. Aamulla herättämättä nuoret aamiaisella, ja sitten ulos. Kiviä keräämään. Siis mitä? Meillä on uusi juttu: aina kun käy tunturissa, huiputtaa tunturin, voi tuoda kiven Tuulentuvan kamarin ikkunan alle. Siinä ei kasva mikään (olen yrittänyt jäkälää ja sammalta siihen siirtää, turppaita on siihen kannettu, mutta aina se on ankean näköinen), joten nyt siihen kerätään kiviä. Rivissä on vasta elokuun alun jälkeen “tienatut” tunturikivet.

Itse asiassa Rönkönlammen lenkki on niin lyhyt (4 km) ja “matala”, ettei sieltä kiviä tuoda (ilmoitti pehtoori ). Joka tapauksessa lenkiltä toimme hyvän olon.

Iltapäivällä aurauskeppi-projektia (saa tulla lumisempikin talvi, ei meitsin kepit peity!), saunanlämmitystä, nuoriso kävi kaupassa ja kruisaili Saariselällä ja oli nähnyt pari isoa tokkaa Kaunispään rinteillä. Kirjoitusyritystä (minulla), lukemista (pehtoorilla).

Ja sitten kuvia vielä. Lupasin kääpäkuvia vielä. Torstain Pyhä-Nattasen reitin alkupuolella oli todella paljon kääpiä. Mutta enimmäkseen vanhoja tuttuja. Muutamassa koivussa kymmeniä taulakääpiä, kuin kulkusia. Sitten tällainen kaunokainen. Arinakääpä varmaankin?

Ja pökkelökääpä “vanhana”. Siis siitä purkkapallokäävästä tulee tämän näköinen kun se vanhenee.

Ja mökkinaapurin pihassa koivunkannossa oli tämmöinen, jota luulen vyökääväksi. Kaunis sekin.

Sitten kuvia vielä tuntureista. Nattaset Iisakkipäältä etelään päin.

Ja Suku- ja Terävä-Nattanen naapuritunturilta eli Pyhä-Nattaselta kuvattuna pohjoiseen päin.

Ja sitten meidän takan kipinäverkossa.

Takkaseinässä on mosaiikista tehty, pehtoorin sommittelema Hangasoja, jossa on yksi kultahippu.

Hangasojan alajuoksullahan on monta kultavaltausta ja yksi niistä on tuttumme Jannen valtaus. Janne löysi kolme vuotta sitten valtaukseltaan hipun, jota tarjosi pehtoorille ”osta joululahjaksi”. Ja pehtoori osti. Hippu sai nimekseen Länsituulen väre. 

Se on täällä mökillä aina ketjussa kaulallani, ja siitä tehty kopio on takkaseinän Hangasojassa … 

Illan ohjelmassa illallinen. Pitkästä aikaa Laaninleikettä. Ja sen kanssa viimeiset juhannuksena poimitut korvasienet kastikkeessa. Ja kesän 2007 Toscanan reissulta ostettu Banfin Alle Mura  Brunello di Montalcino 2001. Huippuviini, nyt sitä jo tilkka maisteltavana. Ja Laaninleike on jotain ihan speliateettia. LappItalia -keittokirjassani (sivulla 78) on siitä kerrottu ja sen reseptikin. Klikkaa 

Sapuskan jälkeen on sitten kuulemma peli-illan vuoro. Alias ja Compatibility odottavat …

Kymmenen tunnin yöunen jälkeen oli hyvä herätä mökkiaamuun. Erinomaisen hyvä.

Kun eilen illalla T:n & J:n (ei, ei Tommin ja Jerryn vaan poikamme ja tyttöystävänsä) kanssa sovittiin, että aamiainen on yhdeksältä ja kymmeneltä lähdetään patikoimaan, en hetkeäkään uskonut että meidän Jusu-Petteri herää ajoissa, mutta niinpä vain tapahtui. Kuinka paljon asiaan vaikutti Maisa, en tiedä. Maisa on J:n koira, joka on toista kertaa päässyt möksäilemään, viettämään vapaan koiran elämään Lapin tuntureilla, silmin nähden siitä nauttien. Noh, joka tapauksessa kymmenen jälkeen lähdimme.

Suuntana Iisakkipää. Vaihteeksi. Olemme sen huipulle melkein kaikki mökki”vieraamme” suostutelleet. Ja sen huippua kohti nuoret ja Maisa meidän kanssamme lähtivät. Tänään on ollut aurinkoinen lokakuun perjantai. Tunturissa tyven, toistakymmentä astetta lämmintä ja niin hienoa. Tunturin rinteen vaivaiskoivut jo lehdettömia, juolukoissa vain muutama oranssi lehti ja vain yhden pienen läiskän punaista riekonmarjaa löysin.

Ruskan hiipuminen ei  haitannut: maisemat jylhät, hyvä hengittää, liikkumisen siedettävä keveys, “omat” mukana, mitäpä sitä paljon muuta osaisi toivoa. Pojan kanssa kuvailimme …

Iisakkipään reitti on siitä mukava, että se on niin vaihteleva. Kuuden kilometrin lenkillä on jos jonkinlaista maisemaa, nousuja, tasaista, pitkiä laskuja. Puronpätkiä, isoja kuruja, siirtolohkareita, maisemaa silmänkantamattomiin. Ja tänään vielä aurinko!

Kuvissa ei paljon retkeilijöitä näy, mutta Iisakkipään reitillä oli melkein ruuhka: näimme reilusti parikymmentä patikoijaa. Eiliseen verrattuna  siis vilkasta. Eilen Pyhä-Nattasella näimme vain yhden pariskunnan ja sitten alarinteellä muutaman muun huipulle mielivän.

Tunturista tultua notskille:  lounasmakkaranpaisto. Mitä sitä perinteistä luopumaan?

Minulla meni tovi töitä tehden; sähköposti kun kulkee tänne kairan reunaankin asti. Saunottuamme aika lähteä syömään. Sisareni tuli meidät hakemaan. Riekonlinnaan oli sovittu menevämme: juniori tyytyväinen, että kummitätinsä on kuski, jotta hänkin voi ottaa oluet ja jälkkäriksi drinksun. Ja sitten kun mennään ravintolaan kysytään pojalta paperit. Eihän sitten tarjoilla kun ei ole ajokorttia mukana.

Riekonlinnan Jäämeren menu maistui meille “vanhoille”. Nuoret söivät kunnon pihvit! Minulle jäi matsutake-risotto parhaana mieleen. Creme bruleen pinta ei todellakaan ollut rapea, mutta haittasiko tuo? Mukava istua pöydässä ja nauttia seurasta ja siitä että jossain keittiössä joku köksää.

Nyt mökillä kynttilänvalossa, hyvin unillaan…

Sompion kansallispuisto on ennenkäymätön paikka ja sinne on ollut viime aikoina aie useankin kerran mennä. Tänään mentiin. Pakkasyön jälkeen aamulla maisema vielä usvainen, huurteinen, paikoin melkein kelmeä. Ajelimme kohti Vuotsoa. Pieni harharetki Vuotson kanavan reunaa pitkin, mutta sitten oikealle tielle. Siis Vuotsosta käännytään Sompiojärven tielle, ja ajetaan noin 15 km. Siinä on parkkipaikka ja tämmöinen opaste.*

Tuosta vasemman alareunan punaisesta pallukasta lähdimme liikkeelle. Ja menimme ensin hyvin (taula)kääpäisen (huomenna lisää kääpäasiaa) metsätaipaleen läpi laavupaikalle, josta jyrkkä käännös oikealle ja kohti Pyhä-Nattasta.

Kesäkuussa tehty patikkaretki Pielpajärven erämääkirkolle oli vertailukohtena: ja kyllä tänään oli selkeästi vaativampi reitti. Pyhä-Nattasen huippu on 508 mpy. Ja viimeisen kilometrin aikana korkeuskäyrät vaihtuvat tiuhaan. Ja rakkaa, isoa kivirakkaa riitti. Pahimmoillaan kivet olivat vielä liukkaita.(kuvat kai? suurenevat klikkaamalla)

Mutta kyllä kannatti kiivetä. Näköalat olivat ihan suurenmoiset, mielettömän hienot.

Pehtoorin ystävä, Lapista kotoisin, saamelainen syntyjään, tosin oululaistunut, oli todennut kuullessaan, että Pyhä-Nattaselle yritämme, jotta “lantalaisen unelma: Pyhä-Nattasen huipulla”. Moniselitteistä mutta hieno kokemus se oli.

Sukkulajärven takana näkyvät Terävä-Nattanen ja Suku-Nattanen. Niitä on totuttu katsomaan Kaunispäältä päin; siis pohjoisesta etelään, nyt kerrankin näin päin. Etelästä pohjoiseen.

Ja katsellaanhan noiden tuntureiden silhuetteja mökilläkin: pehtoori nimittäin rakennusvaiheessa keksi, että mökin takan kipinäverkkoon laitetaan tuntureiden profiili. Ja verkossa on alareunassa on Hangasoja. Laitan huomenna kuvan siitäkin…

Sompiojärvi ja sen takana Lokan allas. 

Kolmen tunnin patikoinnin jälkeen tuntui, että oli oltu liikkeellä, liikuttu oikeasti.

Kun kerran olimme Vuotsossa, mentiin siellä kauppaan. Ja jo vain se kannatti. Siepin K-kauppa oli näkemisen arvoinen. Pehtoori tankkasi auton. minä poimin tarpeellisia eineitä. Ostosten ohessa huomasimme että kaupassa on myös baari, posti, veikkauspiste. ja sitten siis huoltsikka ja kauppa. Mitä muuta tarvitaankaan? Eikä ollut mikään ABC-hirvitys… Kun pääsimme kassalle ja ryhdyimme maksamaan, kauppias ynnäsi ostokset ja tankillisen bensaa ja kun vanhanaikainen kassakone laski summan, totesi kauppias: “Mehän saimme tästä kauhian summan!” (=116 euroa)  Oikeasti oli vaikea pitää hymynkare piilossa.

Vuotsosta ajelimme mökille. Saunan jälkeen tulivatkin jo nuoret. Juniori ja tyttöystävänsä tulivat. Sehän on meille ilo. Iso ilo.

Nyt terve väsy.

______________

* Sompion luonnonpuiston www-sivulla lukee näin:

Pyhä-Nattasen polku kulkee luonnonpuiston länsiosassa. Reitille pääsee Sompiojärven metsäautotieltä luonnonpuiston rajalta. Rengasreittinä kuljettaessa reitin pituudeksi tulee yhteensä 7 km. Polku käy Pyhä-Nattasen huipulla kulkien osan matkaa Nalijokivartta. Reitillä on jyrkkä nousu Pyhä-Nattasen päälle ja lasku sieltä alas, joten reitti ei sovellu huonokuntoisille. Reitti on merkitty maastoon vihreillä tolpilla.

Erinäinen määrä sähköposteja, puheluja, vastauksia projektiimme ilmoittautuneille, yksi pieni strategia-palaveri, vastaanotto (yksi lupaava  opinnäytetyön aloitus, taas kerran yksi vaihto  ja yksi lupaava päätös ), esimiehen kanssa hyväntuulinen yhteisymmärrys, yhden ohjattavan doktorandin väitöskirjan naulaus ja hieman odottamaton puheenvuoro ja kaiken tämän liki hengästyttävän työpäivän jälkeen istahdin autoon ja matka kohti pohjoista alkoi.

Meillä on vakiintunut tapa, että meitsi ajaa Oulu - Rovaniemi välin ja pehtoori Roi-mökki välin. Tällaiseen järjestelyyn on monta syytä: Oulu – Kemi välillä on PAKKO ajaa hiljaa. Se on niin ruuhkainen, että on vaikea ajaa ylinopeutta. Siis minulle hyvä rajoitin. Ja Kemi – Roi välillä on “peltipolliiseja”. Ja jos lähdetään aamusta pehtoorille jää hyvää aikaa lukea Kaleva kun minä ajan. Talvikelillä Oulu-Rovaniemi on yleensä sula tai muuten parempi ajettava kuin Rovaniemi-Hangasoja. Pohjoisessa on usein liukasta, poroja ja mahdollisuus ajaa ylinopeutta. Ei siis minulle passeli. Yleensä tämä vuosien mittaan hioutunut järjestelymme sopii hyvin, eikä siitä tarvitse edes keskustella… Kotoa lähtiessä minä aloitan, mökiltä lähtiessä pehtoori.

Mutta. Tänään olisi kyllä kannattanut olla ajovuorossa vasta Rovaniemen jälkeen. Syystä että…  maisemat, auringon lasku, valo, … ne kaikki olivat sellaisia että mieluusti olisimme - mukanamme omalle mökilleen tulleen sisareni kanssa – kuvanneet. Jos olisin ollut ratissa olisimme pysähtyneet usein ja kuvia olisi kymmeniä.

Yläpostojoella oli veden pinta kuin sulaa lyijyä. Tyven, taivaankansi heijastui kauniisti  joen pinnasta. Vuotson eteläpuolella auringonlasku ainutlaatuisen hieno: oranssin värit sekoittuivat siniseen taivaanrantaan ja pimenevään iltaan. Sodankylän jälkeen ei enää juuri ruskaa, mutta niin kaunista muuten.  Ja mitä tekee pehtoori? Huristelee rauhassa ja toteaa lakonisesti:  “Kannattaa tallentaa muistikuvia”. Pikkuisen tupisimme. No kun emme saaneet kuvata, niin meitsi surffaili, sähköposteili, (kauan eläköön Mokkula!!),  järjesteli kuvatiedostoja ja sitten sisaren kanssa höpöteltiin ja suunniteltiin pidennetyn viikonlopun ohjelmaa.

Nyt täällä mökillä mietin taas kerran: parasta mitä pitkään aikaan olen tehnyt:  ollaan tultu tänne.  Huomenna kohti Pyhä-Nattasia. Ja huomenna otan kuvia!

Sunnuntaiaamu. Unianäkemättömän, levollisen yön jälkeen herään aurinkoiseen aamuun: aurinko paistaa korkealta jo puoli kahdeksalta. Toiseksi tajuan, että on kotiinlähdön päivä. Mutta en halua – vielä ainakaan. Kun yksin ollessa ei ole tilaa kotiinlähdön mökötykselle (lue: en puhu ennen Rovaniemeä!) tai kiukuttelulle niin on yritettävä käyttäytyä fiksummin. Mökötykseltä menee terävin kärki, jos joutuu vain itselleen mököttämään .

Siispä päätän, että lähden vielä lenkille. Kun ei tarvitse odotella, että muut heräävät ja kun ei tarvitse tehdä aamiaista, niin keksin: lähden Kulta-Jaskan mökille, Kuivakuruun aamukahville. Keitän kahvin termariin, teen poroleivän Kuukkelin rieskalle ja pakkaan pikkurepun.

Otan pyörän liiteristä, ajan mökkitietä ja nelostien yli kohti Kuivakurun kultavaltauksia (kartta), kohti paikkaa, jossa Hangasoja laskee Tolosjokeen. Matkaa on muutama kilometri, mutta se on kovin kivikkoinen. Pohjoisen suvinen, hiljainen sunnuntaiaamu on hieno, – ei vielä tarvi lähteä Ouluun. Matkaan Kerkelän kentälle ja siitä Kuivakuruun ei mene pyörällä kuin puolisen tuntia.Viimeinen kilometri on käveltävä, kivinen tie muuttuu jyrkähköksi poluksi.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, nyt myös edellisten päivien kuvat suurenevat klikkailemalla – maisemat näkyvät paremmin.  )

Ja siinä se sitten on Kulta-Jaskan mökki ja pihapiiri. Etualalla sauna, oikeassa reunassa mökki.

Asuinmökki ulkoa

ja edestä

Ovessa on kuva Jaskasta mökkinsä ovella.

Sisältä mökki näytti tänä aamuna tältä

Kulta-Jaska (Jaakko Mäkinen) asui tuossa mökissä 30 vuotta! Jaska asui mökissään 3 – 4 kilmometriä nelostieltä surkean metsäautotien päässä vuodesta 1974 vuoteen 2004. Viimeisen elinvuotensa hän vietti kullankaivajien “vanhainkodissa” Sodankylässä ja Ivalon sairaalan vuodeosastolla. Ei ollut Jaskalla maastopyörää, mönkkäriä, moottorikelkkaa, luistelusuksia. Oli vanha naistenpyörä ja lautasukset. Niillä kulki jos oli tarvetta.

Jaska oli ollut nuorena miehenä Amerikassakin, osasi englantia ja seurasi maailman tapahtumia, – ja oli kovin kärkäs mielipiteissään. Jaskalle naiset olivat ilmaa. Olen kerran istunut mökissä, jossa oli Jaska, minä ja kaksi miestä. Jaskalle mökissä oli vain kolme ihmistä. Koetin osallistua keskusteluun en muista tarkkaan mikä maailmanpoliittisen kysymys (Romanian kansanmurhat? Nuorison käytös? ) oli keskustelussa aiheena, mutta Jaskalle mielipiteeni oli “kärpästen surinaa korvissa”  (myönnetään Sinuhen sanonnat jääneet minulla päälle). Jaska kävi mökkiläisellekin puita pilkkomassa (oiskohan meidänkin vaatimattomista puuvaroista osa vielä Jaskan aikanaan pilkkomia. Meillä kun on noita vuosikertaklapeja ).

Legenga kertoo, että Jaska on vaskannut Hangasojasta (tai Lemmenjoelta tai Amerikasta) ison kulta-aarteen, mutta kukaan ei tiedä, missä se on.

Minullakin on Hangasojasta vaskattu isohko hippu (joululahja 2007 pehtoorilta ), mutta Kulta-Jaskan  aarre on kuulemma ISO. En etsinut aarretta tänä aamuna. Istuin Tolosjoen rannassa, nautin aamiasta yhdeksältä yksikseni, lämmintä yli + 20 C, ei itikan itikkaa, -  luonnonkin ollessa ihan hiljaa.

Mökille palattua laitoin rantasaunan vielä lämpiämään. Mökin imurointia, pakkailua, istuskelua… Kun sitten föönäilin hiuksia citykuntoon, kuulin mökin terassilta kolinaa ja ajattelin, jotta naapurit tulevat varmaan vielä heippaamaan näkemiit. No, eiköhän seisokin poro avonaisen ulko-oven kynnyksellä! Kameraa hakiessa se ehti livahtaa liiterin eteen.

Kun sitten saan saunan ja liiterin suljettua, kaikki lähtötoimet tehtyä ja kamat  kannettua autoon ja lähden yhden maissa kohti kotia, on tämä sama  kaunis poro vielä “luotsaamassa” minua – mökkitieltä pikitielle asti läntysteli edessä.

Paljon muita poroja ei sitten tarvinnut matkalla nähdäkään. Liikennekin sujuvaa. Ukkoskuurot vähän vetistivät tuloa, mutta rapiat viisi tuntia ja olin Rantapellossa. Hyvä reissu oli. Kultahippu!

Eilen kuruissa ja metsänsuojassa – tänään halusin korkealle. Jo varhain lähdin liikkeelle. Kiilopäälle pitkästä aikaa.

Tästä se lähtee. Takana näkyy tunturin huippu.

Sikäli helppo tunturi  (n. 540 mpy) huiputettavaksi, että melkein koko reilun kahden kilometrin nousu on katettu; portailla, pitkospuilla ja liuskekivillä.

Puolivälissä matkaa on seita.

Leppeä tuuli vilvoittaa. Jo aamupäivällä oli lämmin, iltapäivällä nousi täälläkin hellerajalle (+ 24 näytti tuvan ikkunanpielessä oleva mittari varjossa, jotta yhtä hieno keli kuin viime vuonna näihin aikoihin kun Amerikan serkku miehensä kanssa olivat käymässä).

Tämmöinen “jätinkirkon” tekelekin rinteessä on. Ja sitten reilun puolen tunnin jälkeen. Huippu. Sokostiin asti näkyy. (ja katsokaapas noita pilviä, miten hienosti ne onkaan!)

Ja “kokenut” kairankiertäjä – ei väsyttänyt, ehei, mutta Lapin luonnon lumoissa! Tuulestatemmattu tunturin tuulessa, – hih! Onneksi oli niin varhainen aamu, ettei huipulla vielä ollut muita katselemassa kuvaussessiotani.

Jo vain on korkein auringonottopaikka, jossa mie olen ollu.

Voi kunpa osaisin kertoa, kuinka hieno tunne se on tuolla tunturissa. Eikä vain se huiputus, tunturin laelle pääsy, vaan se kun on siellä. Sitä on jotenkin niin pieni ja silti on hurjan hyvä olla. Haluaisi jatkaa polkua “kohti ääretöntä ja sen yli”. Taivaankanteen luulee yltävänsä.

Iltapäivän mökin pihapiirissä. Liiteriä ja meidän niukkoja (niitä riittää vaikka ydinsodan varalle, – kerron joskus, miksi niitä on niin paljon) polttopuuvaroja järkkäilin, tein syttöklapeja (löysinhän minä sen isomman kirveen!) ja ikkunanpesua,  lähimetsästä kävin – turhaan – etsimässä karvarouskuja. Istuin puronrannassa ja luin “Siirin kirjaa”. Sitä kuuluu täällä lukeakin.  Tulilla polttelin roskia ja oksia.Olin vain. En tosin kovin kauan osaa, mutta yritin edes.

Millään en olisi malttanut tulla sisälle, ja taidan vielä lähteäkin puronvarten kävelylle…

Eikä millään malttaisi huomenna laskeutua kohti kotia ja duunia. Tälläisena päivänä tuntuu, ettei voi olla mitään turhempaa asiaa kuin yliopistonlehtorin virka!

Ei, ei ole myrskyä Lapissa. Eikä juuri sadakaan. Muutama tippa silloin tällöin. Mutta tullessa! Iistä Sodankylään satoi niin, että oli välillä oikeasti hiljennettävä vauhtia. Tuulilasinpyyhkijöiden vauhti ei meinannut riittää. Isoja lätäköitä varsinkin Tervola – Roi välillä. Vesiliirto oli varmasti mahdollinen. Ja kuinka surkeita olivatkaan ne muutamat (en kaivannut enempää!)  porot, jotka litimärkinä kovin uuvahtaneen oloisina tienposkessa näin. Vajukosken kohdalla oli ollut myrsky juhannuksen jälkeen, siellä oli puita kaatunut paljonkin. Noh, Peurasuvannossa jo häivähdys sinistä taivasta, unohdan työasiat. Mutta ”ei-mene-kuin-Strömsössä” nämä minun pohjoiseen ajeluni tänä vuonna. Vaikka niin odotin jo ajomatkaakin.

Toisaalta oli minulla hyvää matkaseuraa. Matkaseuranani nuori mies. Oppinut mies. Jatkoimme siitä, mihin keväällä jäimme. Toisaalta meidän suhteemmehan on aika pitkä. Hänen elämänkokemuksestaan oppii aina vaan. Ja tapa, miten hän kertoo asioista! Että hän osaakin sanoa ja kirjoittaa hienosti. Ja tokihan meitä yhdistää historia. Se on jo paljon. Se auttaa ylittämään sukupolvien välisen kuilun.

Sinuhe! Sinuhen äänikirja jäi minulla kesken  keväällä. Tänään mukanani, matkassani oli toisen kirjan CD-levyt. Lars Svedbergin lukiessa Sinuhea ajellessani pohjoiseen, yksinolon viikonloppuuni en edes hoksaa kunnolla kun liki 500 kilometriä on hurahtanut, kun  jo olen Hangasojalla. Äänikirjat on yksinajellessa ihan huippuja. Suosittelen.

Täällä Hangasojan varressa on monessa mökissä asukkaita, mm. molemmin puolin Myötätuulta palaa valot. Täällä on vehreää, niin vehreää kuin näillä raukoilla rajoilla nyt voi olla, – vähän niin kuin oletinkin. Hiljaista, mikä ei hämmästytä, mutta mikä viehättää, — aina vain. Purossa on paljon vettä, saunan puoleinen pikku uomakin on taas ihan lirisevä. Tänään en vielä jaksanut rantasaunaa lämmittää, enkä notskiakaan sytytellä, – tuossa edessäni kuitenkin takkatuli.

Taidanpa hakea kirjan seurakseni.

Eilisen turistipäivän alun (Ivalon Kenkä-Asu, Karhunpesäkivi-hiidenkirnu, Inarin kirkonkylä, Siida) jälkeen olimme kahdelta valmiina lähtemään patikkaretkelle kohti Pielpajärven erämaakirkkoa. Edessä 4,5 km suuntaansa. Noh, pehtoorille ei juttu eikä mikään, ja enköhän minäkin jaksa.  Siis ei muuta kuin kamera reppuun ja kohti Pielpajärveä.

Matkan alussa tulemme miettineeksi, mitä tarkoittaa aarniometsä? Meistä metsä oli aarniometsää…
Isoja vanhoja puita, valtavia siirtolohkareita, naavaisia oksia.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen tajusimme, että matka käy kovin hitaasti.
Korkeuseroja reitillä ei ole juurikaan, mutta kiveliö, rakka, puiden juuret pakottavat patikoimaan varovaisesti, katsoen eteen ja jalkoihin.
On mietittävä, mihin kenkänsä pistää, jottei kompastu.

Puolentunnin jälkeen näemme ensimmäisen kerran vettä. Tulemme Puntsijärven rantaan. On aivan hiljaista.
Ei edes tuulen huminaa kuulu. On ihan tyven.
Kunnes pienen kosken solina kuuluu.

Taival muuttuu vähän helpommaksi, – vähäksi aikaa.
Mutta samaan aikaan alkaa vähän ripsiä vettä, mikä onneksi loppuu pian.
Jatkamme matkaa.
Löydämme ennennäkemättömiä kukkia.

Kellosinilatva (Polemonium acutiflorum):

Ja sitten vähän tutumpia: puolukkaa näyttää tulevan.

Ja hillankukkia oli paljon.

Ja kaipaamiani kulleroitakin löytyi.

Kun tulimme Pikku Pielpajärven rantaan, luulimme jo olevamme perillä.
Olimmehan kävelleet hyvinkin melkein tunteroisen.
Muutamat pitkospuut veivät yli kannaksen, jonka rannalla kasvaa raatetta, paljon raatetta.
Tässä vaiheessa tajusin, että Pielpajärvi on vielä jossain edessä …

Ja matka jatkui…

Yhtäkkiä polulla melkoinen järkäle. Ei siirtynyt… Kuntoni on kovasti lopahtanut.

Kasvillisuus muuttui yhtäkkiä.
Koivikko (tuli mieleen yksi tietty taulu ) enteili, että olisimme vihdoin jo lähellä.
Reilusti toistatuntia oli tepasteltu.

Ja lopulta edessä Pielpäjärven kirkon kenttä.

Kullerokenttä, jossa on 1700- ja 1800-luvulla ollut kymmeniä kirkkotupia.
Kun inarialaiset tulivat kirkolleen,
oli suvuilla tällä kentällä omat pienet kirkkotuvat,
joissa yöpyä kirkonmenojen ja markkinoiden aikana.
(Wikipediassakin kerrotaan jotain Pielpajärven kirkosta: Klik)

Opastustaulussa kerrotaan näin:

Nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1760.

Karussa kirkkosalissa pidetään edelleen joka juhannus kirkonmenot
ja joka kesä kirkossa on myös vihkitoimituksia.
Pohdittiin, ettei kyllä frakkia ja kovin pitkälaahuksista huntua
kannata kirkolle mennessä päälle pukea. …

Kirkon eteisessä on vieraskirja,
josta näemme, että meitä ennen kirkossa oli eilen puoli viiteen mennessä
käynyt kymmenen henkeä.
Ei erityisen ruuhkainen nähtävyys.

Hetken huilasimme Pielpajärven rannassa, jossa on retkeilijöille päivätupa, puuceet ja tulistelupaikat.
Meillä ei ollut mukana edes kunnon eväitä, vähän energiajuomaa vain.
Onneksi Siidassa oli syöty lohipiirakkapalaset.
Samaa reittiä takaisin. Erämaajärvet kauniita.
Eikä edelleenkään itikoita. Ei vaikka metsän suojassa oli tyven.
Ei erityisen lämmin (n. + 12 C), mutta ei myöskään itikoita.

Toiset puolitoista tuntia takaisin. Kannatti. Oli hieno reitti.

Rantasauna, ruoka ja uni maittoivat.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja voit siirtyä kuvasta toiseen kuvan reunaan tulevan nuolen avulla.)

___________________

Tänään ei ole patikoitu.
Siivoiltiin mökki, saunottiin ja ajeltiin kotiin.
Rovaniemellä lounastettiin.
Ei ollut kiire.
Kotona kaikki hyvin.

Tuulimiestä ja maahisia (rumpukuvia) kävimme katsomassa. Myös hienoja luontokuvia Lapista. Ja historiaa. Saamelaisten elinkeinojen historiaa ja arkipäivää. Siis kävimme Siidassa. Kävimme myös kerrassaan huikeassa vaatekaupassa ja Myössäjärvellä. Ja iltapäivä kului patikoidessa Pielpajärven erämaakirkolle. Olemme olleet turisteja katselemassa nähtävyyksiä! Mutta aloitetaanpa alusta.

Aamulla mökin lämpömittari näytti huikeat +5C. Lämpöasteiden lisäksi oloa riemastuttivat puiden latvojen tasolla roikkuneet pilvet, jotka enteilivät sadetta. Lähtökohdiltaan hieman arveluttava aamu ei lannistanut: päätimme ryhtyä turisteiksi. Mökki jääköön, met lähdemme kohti Inaria.

Jo ennen Ivaloa alkoi sataa. Aika lailla. Siispä käydään ensin Ivalossa kaupassa, ja sitten: on aika tutustua kovasti kehuttuun vaatekauppaan. Ivalon apteekin vieressä on liike nimeltä Kenkä-Asu. Ja vaikka vuosikymmeniä on näillä seuduin tullut liikuttua, ei kyseiseen kauppaan ole tullut mentyä. Tänään mentiin. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ehkä jo julkisivu kertoo aika paljon. Ikkunassa lukee isolla “Retroa”.

Ja sitä sieltä sisältä löytyy! Teryleenitunikoita ja -housuja (joissa on metalliset vetoketjut), farkkuja, joissa on polven kohdalla sellainen V-laskos (minulla on ainakin kahdet sellaiset vuonna 1972!!), yksiosaisia laskettelupukuja paksusta toppakankaasta, hiihtohousuja, joissa on ommellut prässit ja harmaa kuminauha jalkaterän alle. Kernitakkeja ja (teko)silkkisiä miesten paitoja, joissa on pieni kapea pystykaulus.

Ja mikä hienointa kaikissa vaatteissa on hintalaput, joissa on hinnat myös markoissa. Entäs kauppiaspariskunta? About 80 v. molemmat. Ja vireitä ja virkeitä ovat, mutta mitään pankkikorttihömpötystä ei kauppaan ole otettu. Mistäkö tiedetään? Pehtoori osti hienon flanellipaidan, ja käteisellä oli maksettava.

Tämän kulttuurinähtävyyden jälkeen ajelimme kohti Inaria ja Siidaa (saamelaismuseota), jossa on käyty edellisen kerran 10 vuotta sitten. Matkalla pysähdyimme kauniilla Inarinjärven reitillä Myössäjärvellä, jossa on maailman ainoa synnyinpaikaltaan siirtynyt hiidenkirnu. Joka kaiken lisäksi on väärinpäin. Komea kivi se oli, ja kiven taakse kun kiivettiin, näkyi Inarinjärvi sumuisesta kelistä huolimatta kauniisti. Kansallismaisemaa siinä missä Kolikin, sanoisin. Sadekin tokeni.

Inarissa meidän turistireitillä oli Siida. Siellä oli parahiksi Elina Helander-Renvallin Noitarumpu-näyttely. Ja luontovalokuvanäyttely. Ja poronluusta ja -nahasta tehtyjen (nyky)käsitöiden näyttely. Ja tietysti äärimmäisen hyvin toteutettu saamelaisten elinkeinojen ja historian perusnäyttely.

Helander-Renvallin rumpuihin miellyin kovasti. Niissä oli shamanismin, historian, Lapin aiheita toteutettu hienosti. Monta hienoa rumpua pysäyttivät meidät… Esimerkiksi tämä Elämän polku -rumpu.

Inarissa käytiin vielä hopeapajalla ja kirkossa, tietysti. Ainoa alttaritaulu ikinä, jossa olen nähnyt poron!

Kaiken muun turisteilun jälkeen päivän pääkohteeseen: patikkaretki Pielpajärven erämaakirkkoon. Ennen kokematon reitti, luonto matkalla monimuotoinen, kaunis ja karu. Eikä ollutkaan mikään pikku tepastelu! But we did it!

Palasimme vasta muutama tunti sitten. Laitan huomenna kuvakertomuksen. …

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.
F. E. Sillanpää, Ihmisiä suviyössä

Pitkän yöunen jälkeen hieno aamu, aurinkoa, kuruissa kävelyä, korvasienien etsimistä (löydettiinkin, vähän tosin), itikatonta aurinkoa, nuoremman nuorenparin kanssa Kuukkeli-kaupassa, saunan lämmitystä ja ruoanlaittoa yhdessä, puron rannalla oloa, kuvaamista, notskilla myöhäinen lounas, vanhempi nuoriparikin tuli – iloksemme. Rauhallinen illallinen – maistuihan se. Pian alkanee peli-ilta.

Meillä on täällä nuoret, Lapin luonto ja loma. 

Ei meiltä mitään puutu.