Näissä maisemissa sitä ei ole vaikea pitää…

Lisää lupauksia täällä

Päivän aurinkoisen hetken olemme ulkona, ajelemme Saariselälle tapaamaan naantalilaisia. Viimeksi tapasimme Kiinassa. Siellä tutustuimmekin. Kävelemme yhdessä uutta reittiä Kaunispäälle, olemme Huipulla juuri kun aurinko nousee Kiilopään taakse. Ja tänään se näkyy! Tänään se oli horisontin yläpuolella jo reilun tunnin. Kevättä kohti kohisten…

Kaarnikkamehun äärellä vaihtelemme kuulumisia, ja sitten laskeudumme hissuksiin takaisin kylille. Sovimmme huomisesta ja heippaamme.

Pehtoori lähtee vielä ladulle, minä sytyttelen mökkipihan lyhdyt, köksäilen, lueskelen. Hiljaa pienessä mielessäni kuiskailen itselleni: “On lukukauden aloitusmaanantai…”  ja hymyilen.

Nyt väsyttää. Viime yönä venähti reilusti yli puolenyön nukkumaanmeno, sillä oli lähdettävä keskiyöllä vielä kuvaamaan. Kuutamo oli taianomainen. Vain kuun kirkas valo valaisi pakkasmaisemaa. Kerran ennenkin olen täällä nähnyt samankaltaisen yön. Nyt vain oli niin kylmä, etten puolta tuntia kauempaa pihapiirissä tarjennut kuvia räpsiä. Aika haastavaakin oli tallentaa kuviin yön kirkas valo, jota kaupungin tai maanteiden valosaaste ei häirinnyt. Oli vain kuu ja kimmeltävät hanget.

Kuvat on siis otettu puolenyön aikaan! Klikkaile isommiksi! Tällaista on Lapin kaamos.

Aamupäivän aikana pakastuu, nopeastikin.

Kuitenkin hyvissä ajoin ennen puoltapäivää olen Kaunispään huipulla [autolla siis] kameran, uuden joululahjaksi saamani oivallisen kameralaukun ja koko objektiiviarsenaalin kanssa valmiina kuvaamaan, kun aurinko nousee. Kun se etelästä kuukauden kaamoksen jälkeen taas näyttäytyisi. No?

Etelän pilvet (hitto!) peittivät tunturin yläpuolisen taivaan, joten aurinko oli vain ymmärrettävä. Kyllä sen oikeastaan ymmärsikin. Kiilopään päällä näkyy ensin pilvijono ja sitten sen takaa ORANSSI… siellä se ON! Auringonvalo!

Illansuussa sisar tuli hakemaan meidät kylille. Mentiin porukalla syömään. Petronella kun oli kiinni, ajelimme Kaltioon. Tämä oli kolmas kerta Kaltiossa, mikä kertonee, että emme olleet aiemmin kovastikaan pettyneet. Päinvastoin. Ja positiivista oli tänäänkin, että ravintolassa oli muitakin: parissa pöydässä japanilaisia, sohvilla ranskalaisia, yhdessä pöydässä suomalaisia ja me. Ei ollenkaan tyhjää, mikä on jo hyvä merkki. Toinen hyvä merkki, että meillä kolmestaan oli ihan mukavaa, ihan kuin olisimme tehneet tätä ennenkin.

Ruoka? Ruoka oli hyvää, ei ihan maailmoja syleilevää, paitsi se prässätty hirvi tyrnikastikkeen kanssa. Se oli äärimmäisen hyvää. Ja tarjoilija. Teki illallisesta mukavan, ei ollut persoonaton ruokien kantaja vaan hanskasi asiakaspalvelun. Nuori mies yritti ja osasi. Ja sen mitä ei tiennyt (Grand Marnier olisi minua kolumnin takia kovasti kiinnostanut) kävi välillä googlettamassa. Niinhän me kaikki teemme, nykyisin. Googletamme siis.

No nyt olen kolumnini tehnyt, aurinkoa ja kuuta kuvannut. Huomista säätä googlettanut. Ja onkohan se niin, että toivon pakkasta? Niin se taitaa olla, se saattaisi taata, että tapaisimme Naantalin tuttavat jo huomenna… Huomiseen, pakkasen toivossa.

(Alakuvassa uusi (syyskuussa?), vanhan muistoksi  pystytetty kolmiomittaustorni Kaunispään huipulla. Taustalla tie Ivaloon. Kuva siis pohjoiseen, auringon noustua valo tekee kuvista sinisiä, kovin sinisiä, kauniin sinisiä. Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…)

Voimapuu voi talvellakin hyvin …

Aamukahvipöydässä (aamu?? klo 10 on aamupäivä!) totuuden hetki: tänäänkö hiihtämään? Tänään hiihtämään. Laanilasta Piispanojalle. Sprintti . No vauhti ei ihan sprinttivauhti, mutta minä hiihdin. Sehän olikin ihan mukavaa. Eikä ainakaan voi pistää välineiden syyksi, jollei suksi kulje. Karhu Spectrat, sellaiset pitopohjasukset, pitivät. Ja luistivatkin.

Tänään minun saunanlämmityshukini. Ja ruoanlaittohan on minun yksinoikeuteni. Siinähän se päivä on taas kiireesti kulunut.

Enkö minä jo jouluna sanonut (kirjoittanut) että tonttuherra Routalempi kaipaa pohjoiseen: katsokaahan nyt, kuinka hyvin se viihtyy tuossa tuvan nurkassa.

Mistä minä tämän nuhan oikein sain?

Hyvässä talvisäässä hyvin vähäliikenteisillä (Sodankylän jälkeen tosin venäläisiä paljon, kymmenittäin, tuli vastaan) teillä. Iltapäivän sinisenä hetkenä oltiin perillä ja purettiin auto. Miten ihmeessä tällä kertaa oli niin valtavasti rompetta mukana? Ja mitä? Sukset tietysti, kotona pesulla olleita talvikamppeita ja sitten ruokaa. Kuivamuonaa. Koko tonttuarmeija ja yksin herra Routalempi vei melkoisesti tilaa. Ja uudet sänkypeitot Tuulentuvan kamariin (vuoden vai kaksiko niitä olen ollut hankkivinani? No nyt on Ikeasta löytyneet oikein passelit punaiset). Yleensä ei ole juuri minkään vertaa roudattavaa sillä täällä on kamppeet ulkoiluun ja oleiluun. Ruokaa on tavallisesti kaapeissa pienen komppanian ruokkimiseksi helpostikin. Nyt kuitenkin toisin.

Kun kaikki oli sisällä, pehtoori lähti ladulle. Kunhan sain kaiken järjestelyä ja saimme syödyksi, pääsin pihalle. Alle kymmenen asteen pakkasessa lumityöt hiljaisessa lumimaailmassa, hämärässä, yksikseen. Ei hassumpaa. Meidän tienhoitokunnan palkkaama puuhasetä ei ollutkaan puuhannut ja aurannut pihalle asti, kuten sovittu on, joten lingottavaa ja lapioitavaa riitti, ja riittää toki huomiseksikin. Saunalle – saatikka purolle – en edes aloittanut vielä puskeutumaan hankien läpi. Sytyttelin lyhtyjä, pistin jäälyhtyjä jäätymään. Tästä on huomenna hyvä jatkaa.

Uni tehnee hyvää, – Lapin levollinen uni.

Torstaina. Marraskuun torstaina. Arkitorstaina. Paino sanalla arki. Siinä virkanainen istui bussin takapenkillä matkalla pohjoisesta etelään ja katseli maisemia. Ja mietti arkea ja virkaa.

Ja Rovaniemellä mietittiin nurmen vihreyttä: eihän sen kuulu tähän aikaan enää auringossa vihreänä hehkua. Ei kuulu, mutta hehkuipa kuitenkin. Ja vihreät olivat rautatieaseman lipputoimiston ja vessan kaakelitkin, samanväriset kuin OYS:ssa on  leikkaussaleissa ja synnytyssaleissa. Ei oikeastaan olisi kannattanut samanvärisiä laittaa. Ei olleet viihtyisät; leikkaus- ja synnytyssaleissa kun nyt ei varsinaisesti viihdytä.

Rovaniemellä vaihdettiin bussista junaan. Ja kuvatoimitusta jatkoin …  Junalle vastaantullut tytär vei minut suoraan Linnanmaalle. Sikäli ei poikkea “normaalielämästäni”, että suoraan kampukselle, mutta sikäli poikkeaa, että vasta torstai-iltapäivällä, eikä maanantaina puolenpäivän jälkeen, eikä suoraan seminaariin.

Etelään on tultu.

____

PS. Eilisessä postauksessa, joka mökin yhteyksien takia jäi vähän torsoksi alkuillasta, on kysely. Katso vaikka

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/11/joulukuuta-kohti/

Kaamos.

Tämän marrastiistain agenda oli aika lyhyt: ottaa kaamoskuvia ja liikkua. Kahden tunnin lenkin (viimeinen patikka tälle satojen kilometrien patikointivuodelle?) aikana kuvia kertyi yli viisikymmentä. Yksi (yllä) on niistä hyvä kaamoskuva. Tuota ei ole käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla mitenkään. Otin sen vastavaloon, reilusti alivalottaen, pienellä iso-arvolla, siksi näyttää iltakuvalta. Paitsi että illalla täällä ei enää aurinkoa näy. Keskipäivällä se paistoi, juuri ja juuri sen parituntisen kun olimme kävelemässä. Yllättävän paljon kävelyreiteillä muitakin liikkujia.

MInä pidän kyllä enemmän joulu- ja tammikuun kaamoksesta, jolloin aurinko ei näyttäydy ollenkaan. Silloin kun aamu vaihtuu illaksi vain hämärän kautta. Silloin kun on lunta, paljon. Silloin kun on sinisenmustaa mutta taianomaisesti kuitenkin valoa.

Tänään meillä  kerrankin oli oikein kahvit mukana… 

 Ja nyt rantasaunan jälkeen, kulutettuamme noinkin valtaisan määrän kaloreita (klikkaa vasemmalla oleva Trackerin raportti isommaksi ) , ja kun pääruokana oli lähinnä kaappientyhjennysoppaa, niin jälkkäriksi nautimme eilen Kaunispään Huippu -kahvila/ravintolasta mukaan ostamamme kaarnikkakakun palaset. Ja kovasti minä koetin analysoida, mitä siinä on. Resepti kun – luonnollisesti – on salaisuus. Ja kakku – luonnollisesti – on vähintään yhtä hyvää kuin miltä se näyttääkin.

Retkeilyn näkökulmasta Koilliskairan kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin merkitys on kuitenkin itse eräretkeilyn kehityksessä. 1930-luvulta alkaen oli Suomessa alettu harrastaa tyhjänkulkemista.  – - harrastajajoukko oli vielä pieni, mutta  – - Saariselkä nousi yleiseen tietoisuuteen [1950-luvulla] eräretkeilyn ihanneseutuna ja retkeily yleensä sai suurta nostetta.

(Jouni Laaksonen, Erämaaat. Pohjoisen Lapin vaelluskohteet. Porvoo 2010.)

Muistanpa jokunen vuosi sitten kun mökin rakentaminen oli vielä kesken ja kun olimme italian tunnilla, meidän opettajamme (nuori viehättävä Ouluun muuttanut roomatar) kysyi kummissaan, mitä ihmettä te siellä mökillä teette? Moni Lapin kävijä jättää moisen kysymättä, mutta kyllä moni on kummastellut kuitenkin, että mitä te marraskuussa siellä teette!

Täällä voi tyhjänkulkea! Moni hiihtääkin jo, mitä me emme ehkä ihan ymmärrä, mutta eihän meidän tarvitsekaan. Me lähdimme patikoimaan kun toiset kiersivät Saariselän ensilumen latua. ( Muistathan, kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Lähtiessämme reitillemme aurinko paistoi laskettelurinteen huipulle.

Noh, rinteessä ei ihan tarpeeksi lunta laskemiseen, joten lähdimme patikkareitille Luttojoen vartta Palo-ojan tulistelupaikalle, ja siitä sitten tunturiin. Kaunispään huiputus tavallisesta poikkeavasta suunnasta. Vain kerran aiemmin on ko. reitti (vajaa 10 km) kävelty.

Reitin jälkiosan neljän kilometrin hiipuva nousu alkoi patikoinnin lopussa todella tuntua jaloissa.

Etelässä paistoi aurinko. Ihan selvästi paistoi…

Matkalla näimme tutut muurahaisten yhdyskunnat: näitä kekoja on kymmeniä …

Reitillä alkoi myös tuntua, että talvi tulee; pohjoistuuli tunturin takaa vihmoi. Ja se oli ehtinyt vihmoa vaivaiskoivua jo aiemmin. Niiden oksissa jäätä. Ja kun tunturituuli näitä oksia heilutti, kuului soittoa, kuului tuulikellojen ääni. Jäät helisivät. Jotain ihan ennenkokematonta. Siinä me kaksin seisoimme tunturin reunalla ja kuuntelimme jäisten oksien soittoa.

Pitääkö täällä keksiä muuta tekemistä? Tunturituulessa tyhjänkävely ja vaivaiskoivujen soitto… ei tarvita muuta tekemistä. Ei tarvita.

Vähän töitäkin, kuitenkin. Saunottu, syöty, siivottu. Kaikkea sitä, mitä kotonakin. Ei tarvita muuta. Nyt ei tarvitse mennä ulos. Marrasmyrsky nousee, kuuluu tuvan nurkissa. Siksikin on hyvä sytyttää takkaan tuli, ottaa esille kirja tai kudin tai torkahtaa.

Tyhjänkulkeminen, oleminen, on hyväksi.

Tänään täällä on jo vähän luntakin, tai siis kuuraa. Herättyä unisin silmin purolle, pienikin valkoinen huntu tekee luonnon kauniiksi.

Tänään otetuissa kuvissa ei juurikaan värejä, kuin olisi ottanut mustavalkokuvia. Rönkönlammelle vain kävelimme, mutta kävelimme sentään. Nollakelissä, mutta tänään on sininen hämärä, juuri se, jota olen kaivannut. Heti kun maassa ja puissa on vähänkään valkoista, niin valossa on sitten sinistäkin.

Ei muuta.

Täällä vähän on paljon.

Eihän meillä paljon mitään aamiaistarpeita täällä ollut. Puuron ja kahvit keitimme. Mitäpä sitä muuta —

Kauppaan lähdimme. Ostimme Culinarian aura-poromakkaraa aika reilusti, Kuukkelin savupororieskaa aika reilusti,  piccolokuohuvia aika reilusti.  Oli nimittäin päässyt käymään niin, että olimme kutsuneet paistinkääntäjiä meille ulkoilemaan ja makkaranpaistoon. Ja kaikki kutsutut tulivat! Makkarabrunssi piccolokuohuviinien kera Hangasojan notskipaikalla!

Kampanisujakin olin kotosalla leiponut, joten kahvitkin vielä keitimme. Kovasti tuntuivat tykkäävän Hangasojan hostista. Oiskohan mennyt jo ylisanojen puolelle… ["ei moitittavaa" ] mutta oli kyllä meistäkin mukavaa. Ja taas tutustuttiin uusiin ihmisiin. 

Kun lounastajat lähtivät, me lähdimme rantasaunaan. Kahden kuukauden tauon jälkeen – taas kerran – ihan ylivertaista. Ei ole sen parempaa.

Ja johan se jo nälkä olikin! Vuorossa Lapin keittiömestareiden 20. herkkupöytä Saariselällä!

Viime vuotisen (ks. menu ja yms.) perusteella tiesimme, mitä odottaa. Odotimme paljon, saimme vielä enemmän.

Ehkä siihen vaikutti sekin, että tänä vuonna oli meitä muitakin oululaisia rotissöörejä pöydässä. Oli meidän porukka (ja sodankylätutut viime vuodelta). Ja omat jutut. Minulle ruoka on parhaimmillaan aina sosiaalinen tapahtuma, ja siksikin seura on tärkeä osa  nautintoa. Mistä keskusteltiin? Ruoasta! Luonnollisesti. Voiko parempaa keskustelunaihetta olla? Pieniä harharetkiä horoskooppien ja urheilun maailmaan, ja käätyihinkin (ei muuten mutta mikä sopii pukeutumiseen.  Heh!).

No mikä tuosta (alla olevasta) huikeasta ruokalistasta oli parasta? Mahdoton sanoa. Minä ja moni muu meidän seurueesta piti lasimestarin raudusta, semminkin kun sillä oli nokkospestokastike. Hmmm… Ruohosipuli-inkiväärisiika ja nahkiainen dijonpannacottan kanssa olivat jotain sellaista, jota ei voi kuvitella saavansa muualla kuin täällä. Kovasti, kovasti pidin niistä. Poronvasanmaksaterriini sai meidän pöydältä jotensakin täydet kympit, ja ainakin minä ja vieruskaverini pidimme jänispikkelsiä oivallisena. (kuvassa “neliövohvelissa”). Pääruoista sorsamakkara oli ylitse muiden. Ainakin minusta, joka olen gourmet-makkarafriikki muutoinkin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Jälkkärilautasellinen ja lautanen, jonka saimme muistoksi ja lahjaksi ja joita meillä nyt sitten on neljä, –  kiitos L!, oli pelkkää makujen ilotulitusta. Myös tuo taustana näkyvä “mitali” oli syötävää.

Mustikka-vaniljamousse ja Lapin hillaa ja leipäjuustoa uutena virityksenä olivat minullle mieluisimmat: minä kun pidän vaniljasta ja tietty kaikista leipäjuusto/hillaviritelmistä. Tämäniltaisessa (oik. kesk.) oli rakennettu uusi kokoonpano, maku täyteläinen.

Ja sitten. Paraati! Uuh. Kylmät väreet kulki kun keittiömestareiden ja kokkien joukkue marssi keittiöstä kiitettäväksi ja kukitettavaksi. Kannatti kiittää ja kukittaa. Huippuilta.

 LAPIN KEITTIÖMESTAREIDEN 20. HERKKUPÖYTÄ LAUANTAINA 12.11.2011

Juhlavuoden menussa tullaan näkemään jälleen runsas määrä perinteisiä Lapin herkkuja, mutta myös hieman yllättävämpiä makuja.

MENU

ÄYRIÄISET JA MÄDIT:
KIRJOLOHEN-, SIIAN- JA VILLAKUOREEN MÄTEJÄ KRUSTADIKUPEISSA
SMETANAA JA SIPULIA
OSTEREITA
SAVUSIMPUKKATARTAR, avocado-limemajoneesi
VALKOSIPULIETANOITA
KAMPASIMPUKKAA JA RAPUVARIÉTÉ SIMPUKAN KUORESSA, timjamiöljyä

KYLMÄT KALAT:
HAUKI-KYLMÄSAVULOHIFRIKADELLIT
LASIMESTARIN RAUTUA
PUNAJUURI-LOHISASHIMI
RUOHOSIPULI-INKIVÄÄRISIIKA
HALSTRATTUA NAHKIAISTA, dijonpannakotta
VILLIRIISI-JASMINSALAATTIKAKKU

KYLMÄT LIHAT:
PORON SATULA, pekonipapusalaatti, caesarkastike
PORONVASANMAKSATERRIINI, tattigalantiini
HIRVENKIELI-KASVISVARRAS, sipuli-jukurttikastike
JÄNISPIKKELSSI

KYLMÄT LINNUT:
HYYTELÖITYÄ METSONRINTAA, rosmariinikarpaloita
HANHIGALANTIINI, viikuna-porkkanahilloketta

LÄMMIN:
TAIMEN-SIIKARUUSUKE, tomattisoitu yrttikastike
PORON KAREETA, puolukka-riistakastike
SORSAMAKKARA
HAPANKORPPUKUORRUTETTUJA  PUIKULAPERUNOITA
KASKINAURISTA, PORKKANAA JA HÄRKÄPAPUJA

JUUSTOT:
VALIO HIENOIN MUSTALEIMA (18kk), tummaa pistaasisuklaata
VALIO MÜNSTER), omena-sitrushilloke
VALIO AURA GOLD (3 kk), raparperi-vaniljahilloke

LEIVÄT:
ROUHEINEN REIKÄLEIPÄ
TALON LEIPÄÄ  KREIKAN- JA 7-VILJAN TAIKINOISTA
LAPIN RIESKAA
SÄMPYLÖITÄ
KATAJANMARJALEIPÄÄ

JÄLKIRUOKA:
MUSTIKKA-VANILJAMOUSSE
PISTAASI-MANTELIKAKKU
”LAPIN LEIPÄJUUSTOA JA HILLAA”
OMENA PETIT FOURS
TYRNI PETIT FOURS
SUKLAAPRALIINEJA
”ASIA STYLE”HEDELMIÄ

JÄÄTELÖT:
VALKOSUKLAA-MUSTIKKAJÄÄTELÖÄ
PERSIKKAJÄÄTELÖ
PUOLUKKASORBETTI

KAHVI:
TUMMA PRESIDENTTI
ESPRESSO ORIGINAL

_________________________________________

Minun on vaikea hengittää!

Tänä viikonloppuna täällä on Lapin Keittiömestareiden 20-vuotisjuhla, ja sekä tänään illallinen että huomenna herkkupöytä. Siinäpä syytä riitttävästi  Oulun Paistinkääntäjien iskuryhmälle (10 henkeä, joka vielä vähän täydentyy huomenna)  lähteä pohjoiseen. Tulimme pikkubussilla, jolla muut sunnuntaina palaavat Ouluun. Me jäämme vielä alkuviikoksi, palaamme sitten Eskelisellä ja junalla kotiin.

Tänään oli ravintola Kaltiossa pöytiintarjoiluilllallinen: ei valittamista. Paitsi että muhennettu korvasieni (ei korvasienimuhennos, – olen oppinut taas jotain uutta) ei ollut ihan odotustenmukaista.

 11.11.11. klo 11.11  Missä Olit? Me oltiin Tervolan Kuksan pihalla ja nostimme maljan ”ajalle”. Aurinko paistoi. Harvoin tähän aikaan vuodesta näillä korkeuksilla paistaa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Sodankylässä ei ole tähän mennessä satanut ensilunta. Sataiskohan täällä ensi viikolla toisen lumen. Sataispa.

________________

Kiinan matkan kuvasivu Pekingistä on valmis. “Syömässä” ja “ihmisten keskellä” -sivujen julkaisu jää ensi viikonloppuun, sillä täältä tunturin kupeesta kuvasivustojen lähetys ei onnistu.

Aie ajella Jäämerelle, ajella katsomaan Pykeijaa, ehkä käydä Utsjoellakin on ollut olemassa jo kauan. Keväällä hoksin Saariselän Sanomista ilmoituksen, että sinne pääsisi bussikyydilläkin. Kun vielä luvattiin, että matkalla olisi opastus, pysähdyksiä juuri niissä paikoissa, jotka on ollut toiveissa nähdä, ja tiedossa olisi valmiiksi järkättyä evästystä paikoissa, joista olimme kuulleet mainesanoja, alkoi osallistuminen  valmismatka ”Jäämeren kierrokselle” olla päätetty.

Kierros meni näin: Saariselkä – Ivalo – Inari – Sevettijärvi – Näätämö – Pykeija – Varangerbotn – Utsjoki – Karigasniemi – Kaamanen – Saariselkä  ja sama kartalla ohessa.

(Kartta – kuten kaikki sivun kuvat – suurenevat klikkaamalla).

Kukkolan bussi oli Paukkulan levikkeellä aamusella varttia vaille kahdeksan, – kuten sovittu oli. Ja mekin olimme. Ja bingo: meidät poimittiin ekana reissuun, joten me saimme ensimmäisinä valita paikat. Etupenkit olivat meidän! Ylivertaisen hienot näkymät siitä koko kierroksen ajan. Laanilan ja Saariselän hotellien edestä haettiin lisää matkalaisia, kokonaisvahvuus oli sitten 22 + kaksi (Lissu oppaana ja Tapani saföörinä). Matka Euroopan reunalle ja viivähdykset Finnmarkenissa veivät aikaa enemmän kuin kellon ympäri, reilut 13 tuntia koko roundi, enemmän kuin 700 kilometriä.

Tyven aamu. Ilmassa tuntui lupaus kauniista kelistä. Jo tutulla Ivalo–Inari -välillä saimme aavistuksen siitä,  kuinka hieno päivä olisi edessä.

Keltaiset koivut, peilityynet lampien pinnat, Inarinjärven tumma levollinen pinta keltaisten ja syvän vihreiden tuntureiden kehystämänä.

Ennen kuin olimme Inarissakaan, olimme jo oppineet paljon saamelaisten maailmankuvasta, maahisista ja siitä, kuinka niitä ei kannata häiritä.

Ensimmäinen jaloittelu/kuvauspaikka oli Tuulispää-nimisen vaaran laella, Inarijärven länsirannalla. Tämä Tuulispää-vaara eli  Bieggaoaivi on pyhitetty saamelaisten Tuulimiehelle. Nähtiin Inarinjärvi uudesta kulmasta. Kuvissakin kaukana näkyy Ukonkivi, jossa elokuun alussa kävimme katamariinireissulla. Tuulispäältä näkyi laajasti Lapinmaa. Tuulestatemmattu viehtyi ja viihtyi sielläkin

Inari ohitettiin pysähtymättä; eipä sinne nyt ollutkaan asiaa, ja vähän ennen Kaamasta käännos koilliseen, jatkoimme Inarinjärven pohjoispuolta kohti Varanginvuonoa. Aamusumun hälvettyä edessä sininen taivas, ruskaiset taipaleet, ehkä sanonta “henkeäsalpaava näköala” ei tässä yhteydessä ole ihan kohdallaan, mutta kaunista, karua, värikylläistä oli. Karun kaunista. Jääkauden muokkaama maisema hiekkadyyneineen, palsasoineen, tuntureineen, järvenselkineen, puroineen. Ja matkan taittuessa mitä ilmeisimmin työhönsä -  tai elämäntapaansa kuten hän itse totesi – intohimoisesti suhtautuva Lissu kertoi meille alueen historiasta, jääkauden jäljistä luonnossa, paikallisista ihmisistä, postin kulusta ja kulkemattomuudesta. Omista kokemuksistaan. Ei paperin- vaan elämänmakua opastuksessaan. Se ja syvällinen paikallistuntemus tekivät hänen levollisesta puheestaan vakuuttavaa ja kiinnostavaa.

Matka eteni, mukavasti oli kuvaustaukoja. Sevettijärven ortodoksisella hautausmaalla kävimme. Kolttasaamelaisten hautausmaa oli tavattoman kaunis. Sinnekin sopii se sama lause, joka pari viikkoa sitten luettiin Naantalin hautausmaalla: “Hautausmaa tukee elämää.” Valoisa. Valkoinen. Islannin jäkälillä peitetyt hautakummut olivat seesteisiä, lohdullisia jotenkin. Muutamien ristien päällä sielun lintu… K:lle tästä valkoisesta hautausmaasta tuli mieleen Verdun, joka mekin on sekin tänä vuonna nähty, mutta minulle se ei ollut mielessä. Sevettijärven hautuumaa oli jotenkin rauhan tyyssija, Verdun on sodan muistomerkki. Kun olimme siellä oli kylmä, Sevettijärvellä oli leppeä syksyinen lauantai. Miksihän minä niin pidän hautausmaista? Historioitsijalle mennyt maailma on  osa elämää?

Ennen kuin ylitettiin Norjan raja, oli aika kahville ja makoisalle poroleivälle Sanilan porotilalla. Muutama perinteinen kolttakotikin nähtiin vilahdukselta.

Neidenissä (Näätämö suomeksi) on kaunis kirkko, johon pääsimme sisällekin. Ja sen ympärillä kirkkotarha, joka taas kerran kiinnosti minua melkein enemmän kuin arkkitehtuuri tai puuleikkaukset. Mutta kaunis oli kirkkokin. Sen koristelussa käytetty ornamentiikka varsinkin viehätti.

Neidenistä matka jatkui kohti Varangin vuonoa. Kolttakönkäästä olen kuullut, mutta se on myös nähtävä. Se on kuultava.  Käpäläkalastusta olisi mukava päästä seuraamaan, ehkä joskus. Kuulosti kyllä aikas ainutlaatuiselta sekin. Matka jatkui. Ja onneksi pysähdeltiin välillä. On mahdotonta kertoa, kuinka kaunista oli. Ainakaan minä en osaa.  Eikä kuvakaan kerro kuin häivähdyksen.

Ja sitten näkyy jo Varanginvuono, jonka reunaa seuraillen ajelimme kohti Pykeijaa. Se oli merkillinen sekoitus lauantai-iltapäivän auringossa kylpevää idyllistä kalastajakylää ja kulahtunutta, piittaamatonta lappilaista (kveeniläistä?) elämisen meininkiä. Viehättäviä pikkutaloja ja vanhoja minereettipintaisia sodanjälkeisiä pytinkejä. Ehkäpä kuvasivulta edes vähän välittyy millaista. Ja sielläkin tietysti vähän syötiin. Matkan hintaan ei kuulunut jättirapuleipä, mutta toki me se kymppi siitä maksettiin. Erinomaista oli. Ja otimme neljästään pullollisen Sauvignon Blanciakin  - olihan VMP:lla hääpäivä. Ostinpa paikallisesta pikkuputiikista pussillisen jättirapua pakasteenakin, on nyt jo täällä kotipakastimessa. Pykeijassa ehdimme hyvin vielä käydä hautausmaallakin: hautakivien lisäksi siellä jotain ihan erityistä, Skandinaviassa ainutlaatuista: karvainen sinilatva. Sitä ei kasva Skandinaviassa missään muualla kuin Pykeijan hautausmaalla.

Puoli kolmelta jätimme Pykeijan. Matka jatkui yhä pohjoisemmas. (Hieman kyseenalaisen historian omaavan) Skipagurran kohdalla käännyimme Tenojokivartta alaspäin ja siirryimme takaisin Suomen puolelle. Teno oli minusta odotettua “vaisumpi”. Se oli leveä ja komea, mutta santapakat isoja ja leveitä. Mutta mikä oli hienoa, sää jatkui edelleen järjettömän kauniina. Lämmintä välillä +20 C! Ihan inkkarikesä Suomineidon päänupissa.

Kun saavuimme kohti Rastigaissia (tunturi  n. 1600 mpy) oli ensin pub-ravintola Rastigaissassa lohikeittolounaan aika. Tenon rannalla oletti saavansa hyvän sopan: saatiinkin.

Karigasniemeltä käännyimme takaisin kohti Inaria. Sulaveden lähteellä kävimme täyttämässä vesipullot ja Muotkan Ruoktun tunturikylän pöydässä oli isot vadilliset Hansin paistamia lättyjä. Ja matkalla Lissu kertoi Hansin saksan kielen taidosta, ja paljon muusta:  luonnonpuistoista, niiden eläimistä, kasveista, reiteistä. Iltasatu Tunturin tuulesta ja Uula-Matista viehätti Tuulestatemmattua ja Myötätuulen asujaa…

Hansin “ei krääsäisen” paikan jälkeen matkan hintaan kuuluvat eväät oli nautittu. Ja viimeistään tässä vaiheessa todettiin että 95 euroa on pantu paljon turhempaankin. Kyyti, Lissun loppumattomat, lohdulliset, lappilaiset tarinat, aamukahvi poroleivällä, lounassoppa salaatteineen ja jälkkäreinen ja iltapalaksi lättykahvit olivat hyvinkin hintansa väärtejä.

Muddusjärvellä kävimme vielä jaloittelemassa, kuvaamassa auringonlaskun jälkeistä sinistä hetkeä, katsomassa kuinka täysikuu alkoi nousta taivaalle. Loppumatkalla jo väsy alkoi painaa. Jäämeren kierros tehty. Hyvä reissu tehty.

___________________

Tänään  aamupäivällä  Hangasojalla saunan lämmitystä, pieni metsälenkki,  mökkisiivousta, ja runsaahko brunssi. Puolen päivän jälkeen matka maalikyliin.

Nyt tämä ja kuvasivu tehtynä. Jäämeren kierrokselta on satakunta kuvaa täällä (klik, klik) . Tervetuloa kuvamatkalle.