Siispä päätän, että lähden vielä lenkille. Kun ei tarvitse odotella, että muut heräävät ja kun ei tarvitse tehdä aamiaista, niin keksin: lähden Kulta-Jaskan mökille, Kuivakuruun aamukahville. Keitän kahvin termariin, teen poroleivän Kuukkelin rieskalle ja pakkaan pikkurepun.

Otan pyörän liiteristä, ajan mökkitietä ja nelostien yli kohti Kuivakurun kultavaltauksia (kartta), kohti paikkaa, jossa Hangasoja laskee Tolosjokeen. Matkaa on muutama kilometri, mutta se on kovin kivikkoinen. Pohjoisen suvinen, hiljainen sunnuntaiaamu on hieno, – ei vielä tarvi lähteä Ouluun. Matkaan Kerkelän kentälle ja siitä Kuivakuruun ei mene pyörällä kuin puolisen tuntia.Viimeinen kilometri on käveltävä, kivinen tie muuttuu jyrkähköksi poluksi.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, nyt myös edellisten päivien kuvat suurenevat klikkailemalla – maisemat näkyvät paremmin.  )

Ja siinä se sitten on Kulta-Jaskan mökki ja pihapiiri. Etualalla sauna, oikeassa reunassa mökki.

Asuinmökki ulkoa

ja edestä

Ovessa on kuva Jaskasta mökkinsä ovella.

Sisältä mökki näytti tänä aamuna tältä

Kulta-Jaska (Jaakko Mäkinen) asui tuossa mökissä 30 vuotta! Jaska asui mökissään 3 – 4 kilmometriä nelostieltä surkean metsäautotien päässä vuodesta 1974 vuoteen 2004. Viimeisen elinvuotensa hän vietti kullankaivajien “vanhainkodissa” Sodankylässä ja Ivalon sairaalan vuodeosastolla. Ei ollut Jaskalla maastopyörää, mönkkäriä, moottorikelkkaa, luistelusuksia. Oli vanha naistenpyörä ja lautasukset. Niillä kulki jos oli tarvetta.

Jaska oli ollut nuorena miehenä Amerikassakin, osasi englantia ja seurasi maailman tapahtumia, – ja oli kovin kärkäs mielipiteissään. Jaskalle naiset olivat ilmaa. Olen kerran istunut mökissä, jossa oli Jaska, minä ja kaksi miestä. Jaskalle mökissä oli vain kolme ihmistä. Koetin osallistua keskusteluun en muista tarkkaan mikä maailmanpoliittisen kysymys (Romanian kansanmurhat? Nuorison käytös? ) oli keskustelussa aiheena, mutta Jaskalle mielipiteeni oli “kärpästen surinaa korvissa”  (myönnetään Sinuhen sanonnat jääneet minulla päälle). Jaska kävi mökkiläisellekin puita pilkkomassa (oiskohan meidänkin vaatimattomista puuvaroista osa vielä Jaskan aikanaan pilkkomia. Meillä kun on noita vuosikertaklapeja :)).

Legenga kertoo, että Jaska on vaskannut Hangasojasta (tai Lemmenjoelta tai Amerikasta) ison kulta-aarteen, mutta kukaan ei tiedä, missä se on.

Minullakin on Hangasojasta vaskattu isohko hippu (joululahja 2007 pehtoorilta ), mutta Kulta-Jaskan  aarre on kuulemma ISO. En etsinut aarretta tänä aamuna. Istuin Tolosjoen rannassa, nautin aamiasta yhdeksältä yksikseni, lämmintä yli + 20 C, ei itikan itikkaa, -  luonnonkin ollessa ihan hiljaa.

Mökille palattua laitoin rantasaunan vielä lämpiämään. Mökin imurointia, pakkailua, istuskelua… Kun sitten föönäilin hiuksia citykuntoon, kuulin mökin terassilta kolinaa ja ajattelin, jotta naapurit tulevat varmaan vielä heippaamaan näkemiit. No, eiköhän seisokin poro avonaisen ulko-oven kynnyksellä! Kameraa hakiessa se ehti livahtaa liiterin eteen.

Kun sitten saan saunan ja liiterin suljettua, kaikki lähtötoimet tehtyä ja kamat  kannettua autoon ja lähden yhden maissa kohti kotia, on tämä sama  kaunis poro vielä “luotsaamassa” minua – mökkitieltä pikitielle asti läntysteli edessä.

Paljon muita poroja ei sitten tarvinnut matkalla nähdäkään. Liikennekin sujuvaa. Ukkoskuurot vähän vetistivät tuloa, mutta rapiat viisi tuntia ja olin Rantapellossa. Hyvä reissu oli. Kultahippu!

Tästä se lähtee. Takana näkyy tunturin huippu.

Sikäli helppo tunturi  (n. 540 mpy) huiputettavaksi, että melkein koko reilun kahden kilometrin nousu on katettu; portailla, pitkospuilla ja liuskekivillä.

Puolivälissä matkaa on seita.

Leppeä tuuli vilvoittaa. Jo aamupäivällä oli lämmin, iltapäivällä nousi täälläkin hellerajalle (+ 24 näytti tuvan ikkunanpielessä oleva mittari varjossa, jotta yhtä hieno keli kuin viime vuonna näihin aikoihin kun Amerikan serkku miehensä kanssa olivat käymässä).

Tämmöinen “jätinkirkon” tekelekin rinteessä on. Ja sitten reilun puolen tunnin jälkeen. Huippu. Sokostiin asti näkyy. (ja katsokaapas noita pilviä, miten hienosti ne onkaan!)

Ja “kokenut” kairankiertäjä – ei väsyttänyt, ehei, mutta Lapin luonnon lumoissa! Tuulestatemmattu tunturin tuulessa, – hih! Onneksi oli niin varhainen aamu, ettei huipulla vielä ollut muita katselemassa kuvaussessiotani.

Jo vain on korkein auringonottopaikka, jossa mie olen ollu.

Voi kunpa osaisin kertoa, kuinka hieno tunne se on tuolla tunturissa. Eikä vain se huiputus, tunturin laelle pääsy, vaan se kun on siellä. Sitä on jotenkin niin pieni ja silti on hurjan hyvä olla. Haluaisi jatkaa polkua “kohti ääretöntä ja sen yli”. Taivaankanteen luulee yltävänsä.

Iltapäivän mökin pihapiirissä. Liiteriä ja meidän niukkoja (niitä riittää vaikka ydinsodan varalle, – kerron joskus, miksi niitä on niin paljon) polttopuuvaroja järkkäilin, tein syttöklapeja (löysinhän minä sen isomman kirveen!) ja ikkunanpesua,  lähimetsästä kävin – turhaan – etsimässä karvarouskuja. Istuin puronrannassa ja luin “Siirin kirjaa”. Sitä kuuluu täällä lukeakin.  Tulilla polttelin roskia ja oksia.Olin vain. En tosin kovin kauan osaa, mutta yritin edes. :)

Millään en olisi malttanut tulla sisälle, ja taidan vielä lähteäkin puronvarten kävelylle…

Eikä millään malttaisi huomenna laskeutua kohti kotia ja duunia. Tälläisena päivänä tuntuu, ettei voi olla mitään turhempaa asiaa kuin yliopistonlehtorin virka!

Toisaalta oli minulla hyvää matkaseuraa. Matkaseuranani nuori mies. Oppinut mies. Jatkoimme siitä, mihin keväällä jäimme. Toisaalta meidän suhteemmehan on aika pitkä. Hänen elämänkokemuksestaan oppii aina vaan. Ja tapa, miten hän kertoo asioista! Että hän osaakin sanoa ja kirjoittaa hienosti. Ja tokihan meitä yhdistää historia. Se on jo paljon. Se auttaa ylittämään sukupolvien välisen kuilun.

Sinuhe! Sinuhen äänikirja jäi minulla kesken  keväällä. Tänään mukanani, matkassani oli toisen kirjan CD-levyt. Lars Svedbergin lukiessa Sinuhea ajellessani pohjoiseen, yksinolon viikonloppuuni en edes hoksaa kunnolla kun liki 500 kilometriä on hurahtanut, kun  jo olen Hangasojalla. Äänikirjat on yksinajellessa ihan huippuja. Suosittelen.

Täällä Hangasojan varressa on monessa mökissä asukkaita, mm. molemmin puolin Myötätuulta palaa valot. Täällä on vehreää, niin vehreää kuin näillä raukoilla rajoilla nyt voi olla, – vähän niin kuin oletinkin. Hiljaista, mikä ei hämmästytä, mutta mikä viehättää, — aina vain. Purossa on paljon vettä, saunan puoleinen pikku uomakin on taas ihan lirisevä. Tänään en vielä jaksanut rantasaunaa lämmittää, enkä notskiakaan sytytellä, – tuossa edessäni kuitenkin takkatuli.

Taidanpa hakea kirjan seurakseni. ;)

Matkan alussa tulemme miettineeksi, mitä tarkoittaa aarniometsä? Meistä metsä oli aarniometsää…
Isoja vanhoja puita, valtavia siirtolohkareita, naavaisia oksia.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen tajusimme, että matka käy kovin hitaasti.
Korkeuseroja reitillä ei ole juurikaan, mutta kiveliö, rakka, puiden juuret pakottavat patikoimaan varovaisesti, katsoen eteen ja jalkoihin.
On mietittävä, mihin kenkänsä pistää, jottei kompastu.

Puolentunnin jälkeen näemme ensimmäisen kerran vettä. Tulemme Puntsijärven rantaan. On aivan hiljaista.
Ei edes tuulen huminaa kuulu. On ihan tyven.
Kunnes pienen kosken solina kuuluu.

Taival muuttuu vähän helpommaksi, – vähäksi aikaa.
Mutta samaan aikaan alkaa vähän ripsiä vettä, mikä onneksi loppuu pian.
Jatkamme matkaa.
Löydämme ennennäkemättömiä kukkia.

Kellosinilatva (Polemonium acutiflorum):

Ja sitten vähän tutumpia: puolukkaa näyttää tulevan.

Ja hillankukkia oli paljon.

Ja kaipaamiani kulleroitakin löytyi.

Kun tulimme Pikku Pielpajärven rantaan, luulimme jo olevamme perillä.
Olimmehan kävelleet hyvinkin melkein tunteroisen.
Muutamat pitkospuut veivät yli kannaksen, jonka rannalla kasvaa raatetta, paljon raatetta.
Tässä vaiheessa tajusin, että Pielpajärvi on vielä jossain edessä …

Ja matka jatkui…

Yhtäkkiä polulla melkoinen järkäle. Ei siirtynyt… Kuntoni on kovasti lopahtanut. :)

Kasvillisuus muuttui yhtäkkiä.
Koivikko (tuli mieleen yksi tietty taulu :)) enteili, että olisimme vihdoin jo lähellä.
Reilusti toistatuntia oli tepasteltu.

Ja lopulta edessä Pielpäjärven kirkon kenttä.

Kullerokenttä, jossa on 1700- ja 1800-luvulla ollut kymmeniä kirkkotupia.
Kun inarialaiset tulivat kirkolleen,
oli suvuilla tällä kentällä omat pienet kirkkotuvat,
joissa yöpyä kirkonmenojen ja markkinoiden aikana.
(Wikipediassakin kerrotaan jotain Pielpajärven kirkosta: Klik)

Opastustaulussa kerrotaan näin:

Nykyinen kirkko on valmistunut vuonna 1760.

Karussa kirkkosalissa pidetään edelleen joka juhannus kirkonmenot
ja joka kesä kirkossa on myös vihkitoimituksia.
Pohdittiin, ettei kyllä frakkia ja kovin pitkälaahuksista huntua
kannata kirkolle mennessä päälle pukea. …

Kirkon eteisessä on vieraskirja,
josta näemme, että meitä ennen kirkossa oli eilen puoli viiteen mennessä
käynyt kymmenen henkeä.
Ei erityisen ruuhkainen nähtävyys. :)

Hetken huilasimme Pielpajärven rannassa, jossa on retkeilijöille päivätupa, puuceet ja tulistelupaikat.
Meillä ei ollut mukana edes kunnon eväitä, vähän energiajuomaa vain.
Onneksi Siidassa oli syöty lohipiirakkapalaset.
Samaa reittiä takaisin. Erämaajärvet kauniita.
Eikä edelleenkään itikoita. Ei vaikka metsän suojassa oli tyven.
Ei erityisen lämmin (n. + 12 C), mutta ei myöskään itikoita.

Toiset puolitoista tuntia takaisin. Kannatti. Oli hieno reitti.

Rantasauna, ruoka ja uni maittoivat.

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla, ja voit siirtyä kuvasta toiseen kuvan reunaan tulevan nuolen avulla.)

___________________

Tänään ei ole patikoitu.
Siivoiltiin mökki, saunottiin ja ajeltiin kotiin.
Rovaniemellä lounastettiin.
Ei ollut kiire.
Kotona kaikki hyvin.

Aamulla mökin lämpömittari näytti huikeat +5C. Lämpöasteiden lisäksi oloa riemastuttivat puiden latvojen tasolla roikkuneet pilvet, jotka enteilivät sadetta. Lähtökohdiltaan hieman arveluttava aamu ei lannistanut: päätimme ryhtyä turisteiksi. Mökki jääköön, met lähdemme kohti Inaria.

Jo ennen Ivaloa alkoi sataa. Aika lailla. Siispä käydään ensin Ivalossa kaupassa, ja sitten: on aika tutustua kovasti kehuttuun vaatekauppaan. Ivalon apteekin vieressä on liike nimeltä Kenkä-Asu. Ja vaikka vuosikymmeniä on näillä seuduin tullut liikuttua, ei kyseiseen kauppaan ole tullut mentyä. Tänään mentiin. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ehkä jo julkisivu kertoo aika paljon. Ikkunassa lukee isolla “Retroa”.

Ja sitä sieltä sisältä löytyy! Teryleenitunikoita ja -housuja (joissa on metalliset vetoketjut), farkkuja, joissa on polven kohdalla sellainen V-laskos (minulla on ainakin kahdet sellaiset vuonna 1972!!), yksiosaisia laskettelupukuja paksusta toppakankaasta, hiihtohousuja, joissa on ommellut prässit ja harmaa kuminauha jalkaterän alle. Kernitakkeja ja (teko)silkkisiä miesten paitoja, joissa on pieni kapea pystykaulus.

Ja mikä hienointa kaikissa vaatteissa on hintalaput, joissa on hinnat myös markoissa. Entäs kauppiaspariskunta? About 80 v. molemmat. Ja vireitä ja virkeitä ovat, mutta mitään pankkikorttihömpötystä ei kauppaan ole otettu. Mistäkö tiedetään? Pehtoori osti hienon flanellipaidan, ja käteisellä oli maksettava.

Tämän kulttuurinähtävyyden jälkeen ajelimme kohti Inaria ja Siidaa (saamelaismuseota), jossa on käyty edellisen kerran 10 vuotta sitten. Matkalla pysähdyimme kauniilla Inarinjärven reitillä Myössäjärvellä, jossa on maailman ainoa synnyinpaikaltaan siirtynyt hiidenkirnu. Joka kaiken lisäksi on väärinpäin. Komea kivi se oli, ja kiven taakse kun kiivettiin, näkyi Inarinjärvi sumuisesta kelistä huolimatta kauniisti. Kansallismaisemaa siinä missä Kolikin, sanoisin. Sadekin tokeni.

Inarissa meidän turistireitillä oli Siida. Siellä oli parahiksi Elina Helander-Renvallin Noitarumpu-näyttely. Ja luontovalokuvanäyttely. Ja poronluusta ja -nahasta tehtyjen (nyky)käsitöiden näyttely. Ja tietysti äärimmäisen hyvin toteutettu saamelaisten elinkeinojen ja historian perusnäyttely.

Helander-Renvallin rumpuihin miellyin kovasti. Niissä oli shamanismin, historian, Lapin aiheita toteutettu hienosti. Monta hienoa rumpua pysäyttivät meidät… Esimerkiksi tämä Elämän polku -rumpu.

Inarissa käytiin vielä hopeapajalla ja kirkossa, tietysti. Ainoa alttaritaulu ikinä, jossa olen nähnyt poron!

Kaiken muun turisteilun jälkeen päivän pääkohteeseen: patikkaretki Pielpajärven erämaakirkkoon. Ennen kokematon reitti, luonto matkalla monimuotoinen, kaunis ja karu. Eikä ollutkaan mikään pikku tepastelu! But we did it!

Palasimme vasta muutama tunti sitten. Laitan huomenna kuvakertomuksen. …

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.
F. E. Sillanpää, Ihmisiä suviyössä

Pitkän yöunen jälkeen hieno aamu, aurinkoa, kuruissa kävelyä, korvasienien etsimistä (löydettiinkin, vähän tosin), itikatonta aurinkoa, nuoremman nuorenparin kanssa Kuukkeli-kaupassa, saunan lämmitystä ja ruoanlaittoa yhdessä, puron rannalla oloa, kuvaamista, notskilla myöhäinen lounas, vanhempi nuoriparikin tuli – iloksemme. Rauhallinen illallinen – maistuihan se. Pian alkanee peli-ilta.

Meillä on täällä nuoret, Lapin luonto ja loma. 

Ei meiltä mitään puutu.

Rovaniemen jälkeen ei juuri liikennettä, Vuotson jälkeen poroja. Eikä ollenkaan  kulleroita tienvarsilla, ei vaikka niitä viimeiset viisi juhannuksen seutua on tapana ollut olla.

Kunhan saimme kassit puretuksi (sen jälkeen kun nuoriso ilmoitti tulevansa tänne, olen keräillyt ruokaa kasseihin ja kylmälaukkuun, Rovaniemellä käytiin vielä kaupassa, niin että pienen komppanian, tai ainakin joukkueen, voisin aika keposesti muonittaa) sytyttelimme tulet puron rantaan.

Istuskelimme. Tämä taivas, tämä maa … ei tätä voi kertoa, tämä täytyy elää…

Ei mitään mukavampaa olisi voinut soittaa! Voi kuinka iloinen olen kun tulevat!

Tässä olen vähän pakkaillut, ruokaa lähinnä. Ja sitten tulostellut kuvia – kamarin seinän kehyksiin vielä pitäisi jotain kuvia laitella. Selatessa kuvakansioita löysin kuvan noitarummusta joka on Myötätuulen (uuden mökin) seinällä ja jonka eksnaapurimme toivat meille tuliaisena käydessään mökillä. Naapurin isännän veli tekee näitä puhdetöinä, matkamuistoiksi. Suurenee klikkaamalla.

Keksimme teetättää rummun kahdesta kuvioista takorautaiset “reliefit” mökkien ulkoseiniin. Tuulentuvan nurkassa on tuo vasemmanpuoleinen ja Myötätuulen puronpuoleisella seinällä toinen. Kuinkas moni tietää mitä symbolit tarkoittavat?

Joka tapauksessa noita kohti huomenna, loman aluksi Hangasojan hiljaiseen pihapiiriin, tuntureille ja tupaan.

Kaikki alkoi siitä, kun toissailtana ennen nukkumaanmenoa kävin vielä purolla – se on sellainen mökille kuuluva iltarituaali, rutiini  -  ja jo silloin kuului puron yläjuoksulta  merkillistä kohinaa… mikä ihmeen ääni? Hain miehen sisältä mukaan ja lähdimme vielä pienelle kävelylle ja kyllä: Alahangan risteyksen siltarumpujen kohdalla jo vesi noussut! Noussut aika paljon.

Eilen aamulla kohina oli kuitenkin jo vaimennut, ja aamupesulla puronrannassa kuului vain alli-pariskunnan parkaisu, kun säikähtivät tuloani ja lähtivät saman tien lentoon.

Sitten aamupäivällä, lähtiessämme patikkaretkelle,  purossa oli vain yksi uoma jäästä ja lumesta vapaana. (ei näy kuvassa)

Palattuamme minivaellukselta, alkuiltapäivästä, jo näkyi ja kuului, että puron -  mökkiä lähinnä oleva – uoma on varmastikin iltaan mennessä auki. Oikealla näkyy kuinka vesi jo tulee kohti pientä siltaamme…

Lounasmakkaralle kutsuttu mökkinaapuri, joka on Hangasojalla ollut vuosikymmeniä kaikkina vuodenaikoina, muisteli, ettei näin lämmintä helatorstain seutua ole aiemmin ollut.

Kun luntakin on ollut poikkeuksellisen paljon, niin ei oikeastaan ole ihme, että tuntureilta lumet valuivat kurun pohjille, puroihin ja alaville paikoille ennätysnopeasti, – poikkeuksellisella voimalla ja määrällä. Tuntui että vesi vyöryi alas muutamassa tunnissa.

Yläjuoksun kohina siirtyi alemmas, ja mökin rannassa vesi alkoi nousta 10 sentin tuntivauhdilla.

Meidän puro, josta loppukesästä on saunavedet melkein rapsuteltava, muuttui muutamassa tunnissa vuolaaksi virraksi.

Vähän vain avitan…

Kevään ja kesän tulo konkretisoitui ja oli tavattoman kiehtovaa seurattavaa.

Tänä aamuna lähtiessä näytti tältä

Entäs meidän pitkospuiden päässä oleva pulahduspaikka?

Normaalitilanne on tämä (viime juhannuksena kuvattuna)

Eilen päivällä tämä

Ja eilen illansuussa tämä. Hangasojassa (River Hangas) voi uida. Uinkin. Tuohon kelolle asti. Olisinhan uinut kauemminkin, mutta kun ei tullut uimalasit mukaan! Huh.  En varmasti olisi uinut vaikka olisi ollut mitkä lasit! Se oli NIIIIN kylmää. Tunturipurojen raikkautta – kirjaimellisesti.

Pitkospuiden päästä ylävirtaan – josta talvinen kuva näyttää tältä …. (joululahjakalenterissamme maaliskuun kuva)

Sama puron mutka näytti tänä aamuna tältä (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla , ja kuvan reunana nuolen kautta voit “rullata”  koko sarjan ilman välitekstejä)

Mutta – valitettava – tosiasia on se, että olemme tänään palanneet pohjoisesta. Pois rauhasta, hiljaisuudesta, tulvan kohinasta, pois mökkielämän auvoisuudesta, pois liki erakkomaisesta kahden hengen kevätretriitistä, jollaista tuskin enää tulee.

Mutta hyvääkin paluussa on: kotona odotti juniori ruoan kanssa. Ja huomenna on työ, joka sekään ei ole pahaksi. Ja täällä on lämpö, vielä isompi lämpö kuin Ultima Thulessa. On kevät. Täälläkin. Vaikka se ei kohisekaan.

(Useimmat kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reitti on helpohko (korkein nousu vain 340 mpy), eikä kovinkaan pitkä (kuutisen kilometriä), mutta latupohjan sohjoinen lumi tekee tepastelusta tavallista kuluttavampaa.

Ja matkan varren monet maisemat, tulvapaikat, kurun pohjien kauneus palkitsevat.

Puro ei solise jollei siinä ole kiviä.

Ei muita ääniä kuin vesi ja linnut. Ja välillä ei niitäkään. Tämä luonto, tämä elämä.

Kelot ovat kiehtovia, ja toisiaan tukevia :)

Lämpötila nousi jo reitin alussa (+ 20 C)… ja villapusero alkoi olla liikaa!

Poikettaisiinko Rumakurulle, ehkäpä ei. Kuru on oikeasti tosi ruma. Kuvassa taustalla Vahtamapää, jonka rinteille aurinko sulattaen paistoi …

Latupohjalta EI kannata astua sivuun. Lunta on vielä saappaanvarren verran!

Tauonpaikka.

No ei meillä ollut aikomuskaan tulille ryhtyä

Hiljalleen kohti kaivosta.

1900-luvun alun kultakuume sai aikaan tämänkin kaivoksen nousun ja tuhon…

Kun ei kerran ole sesonki … jätimme taas monotanssit väliin. Siis kolmituntisen reissun jälkeen mökille. Hieno reissu oli.

Ja iltapäivällä toinen hienon hieno elämys! Once in a lifetime! Tulva. Lumen Jättö Päivä – kuten paikalliset sanovat. Hangasojasta tuli HangasVIRTA. Vaadimme nimen muuttamista, River Hangas! Huomenna laittelen tähän tulvakuvat!

Tänään tässä maisemassa, tässä keväässä – ainoa mitä voin ajatella, on tämä Lapin luonto ja lumo.

(Klikkaamalla tänään aamulla Kaunispään rinteellä kello kymmeneltä otettu kuva suurenee)

“Askartelu sellaisissa yksinkertaisissa toimissa, jotka ovat loitolla itsekunkin vakinaisista virka- ja ammattitehtävistä, tuottavat lepoa ruumiille ja sielulle.  - – Se joka vuosittain voi viettää jonkin aikaa maaelämän hiljaisuudessa ja niin lähellä luontoa kuin suinkin, hän on,  oleskellessaan ulkona paljaan taivaan alla auringossa ja raittiissa ilmassa, tutkiessaan kukkien ja kasvien orastamista ja kukoistusta ja eläinten pienempiä yksityiskohtia myöten niin mielenkiintoista elämää, oppiva, että luonto on ystävä, jonka luokse voi paeta aina uudelleen löytääkseen voiman lähteen uudistumiseksi, terveydeksi ja nuoruuden ja elämänuskon säilyttämiseksi.”

Kunhan minulla on huomenna (läsnäoloa vaativat) työt tehty ja vastaanotto pidetty, on aika lähteä pohjoiseen. Aika lähteä Myötätuuleen. Maija Paavilaisen kirja Myötätuulta oli myös kaivettava esiin. En tiedä kuinka monta pientä runo- ja aforismikirjaa Paavilainen on julkaissut. Minä olen saanut lahjaksi/hankkinut puolenkymmentä.  Tämä Myötätuulta on tietysti nimensäkin takia läheisin. Ne ovat ylivertaisia, ylivertaisia pienessä suuressa sanomisessa.

Klikkaamalla suurenee. Näet tekstitkin. Kannattaa nähdä.

Lankalauantaina paistaa usein. Niin tänäänkin. Hissijonoja? Ei todellakaan. Rinteet puhkikuluneet ja solskeiset? Eivät todellakaan. Ihan huippukeli.

Mäestä ja ladulta tultua molemman puolen mökkinaapurit kutsuttiin mökkiterassille rahkapiirakalle ja kahville. Kuohuvakin nautittiin viidestään. Lasin pohjalle tilkka “lakkalikkööriä” tekee juomasta melkein paikalllisen :) Iltapäivän aurinko helli …

Nyt saunaan, sitten Se Parempi Villapusero ylle ja syömään kylille. Raportoin Petronellan tarjonnasta kunhan palaamme…

__________

Ravintola Petronella on koettu. (klo 22.10)

Kultamiesten muistoihin on nimensä jättänyt Sylvia Petronella van der Moer, hollantilainen lehtinainen ja seikkailijatar. Sylvia Petronella kuuli vuonna 1949 ensimmäisen kerran Lapin Kullasta ja kullankaivajista linja-automatkalla Rovaniemeltä Ivaloon. Kultakuume tarttui 26-vuotiaaseen Petronellaan: hän kulki Laanilan kultavaltausten kautta Sotajoelle ja Ivalojoen Kultalaan, ja sieltä edelleen kairan poikki Lemmenjoelle.

Ravintola Petronella on uusittu. Aiemmin  – jostain merkillisestä syystä – talonpoikaisrokokoolla sisustetusta ravintolasta on tehty enemmän “alppihenkinen”, kultavaltaustyylinen tai jotain. Meidän kaikkien kolmen (systeri seuranamme, tuskin olisimme pehtoorin kanssa keskenämme saaneet lähdetyksikään. Siis hyvä näin.) mielestä uudistus oli hyvä. Ja isohko ravintola oli täynnä. Siellä oli puheensorinaa, ja me viihdyimme muistellen vuosikymmenien kokemuksia Saariselästä, Laanilasta… kaikista menneistä Lapin matkoista. Tuntui niitä olleen. Meillä jokaisella oma näkökulmamme.

Mutta siis ruoka. Valitsimme valmismenuun. Odotuksia kohdistui erityisesti jälkiruokaan, josta listassa luki näin: “Karpaloparfait, lakkamantelileivonnainen ”financier” ja 24 karaatin kultaa”. Lapin kultaa?!

Sitähän tuon leivonnaisen päällä oli! Miltä maistui? Kultako? No ei miltään. Mutta kaikki muu oli hyvää, erinomaista. Alkuruoan graavattu rautu oli erityisen maininnan arvoista. Mutta siis kaikki oli hyvää. Voimme suositella. Kilpiravintolahan se on. Ja kilpensä ansainnut.

meitsi mäessä. Ei, en laskettelemassa, kävellen Kaunispään huipulle.

Taas yritin kuvata tuulta, nyt se jo näkyykin, eikö?

ja alas Suomen pisintä (1200 m) pulkkamäkeä…

Tykkylunta ja kaunista… ja Ransu?

Saariselän ja Hangasojan alue on tainnut tänään olla Suomen lämpimimpiä paikkoja. – 12 C. Kuruissa ja metsäteillä oli tyventä, Huipulla viima. Ulkoiltu on. Kameran kanssa (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla). Paljon. Ja saunottu.

Emme siis tänään vielä lähteneet kotiin, lähdemme huomenna aamuvarhain. Ja siinä minä olen luuseri. Olen luuseri lähtemään kotiin täältä. Enkä edes opi.

Ajaessamme Ivaloon hoksatttiin jotta lumi, tykkylumi puista loppui heti Kaunispään pohjoisrinteiden mentyä. Magneettimäessä oli raju muutos maisemassa. Mikä on Magneettimäki?

Magneettimäki on Kaunispään pohjoispuolella, matkalla Ivaloon, se on osa 1910-luvulla aloitetusta Jäämerentiestä ja kulkee nykyisen nelostien länsipuolella, museotienpätkä on noin kolme kilometriä pitkä. Talvisin tie on suljettu. Tie oli tosi tärkeä välirauhan aikana, jolloin sen kautta kulki ainoa väylä Petsamoon. Petsamossa oli avoin Liinahamarin satama – tuolloin Suomen ainoa ulkomaansatama,  mistä johtuen Petsamon liikeenteessä oli parhaimmillaan 2500 kuorma-autoa.

Magneettimäen jyrkkyys ja tuolloisten autojen tehot aiheuttivat sen, että usein oli mentävä “perä eellä”; takavetoisille autoille kun oli parasta kääntyä pakittamaan koska välitykset olivat pakissa pienemmät, – siten pääsi paremmin mäen ylös.

Miltä täällä muuten näyttää? Puroon ei oikeastaan houkutellut pulahtaa… Viheliäinen tuuli on tänään ollut esteenä monelle urheilusuoritukselle.

Rantasaunakin lämmitettiin – tietysti.  Kun on lääkärin kielto olkapään lämpöhoidoille niin minähän jätin saunan väliin? Hah! No, en todellakaan jättänyt. Tein “luomukylmäpakkauksen” – pyyhe ensin purokylmään (tosi kylmään!) veteen ja se olkapäähän ja sitten saunaan… Hyvin toimi. :)

Mökkitie meidän kohdalla näyttää tältä

Kaiken kuvaamisen ja ulkoilun jälkeen ruoka-aika: mietittiin, jotta lähdettäisiinkö kävellen kylille. Petronellaan, ja kun siellä on Tunturiblueskin! Just. Eihän meistä semmoiseen. Blinejä? (Resepti suoraan LappItaliasta.) Se helpompi, nopeampi sopi mökkioloihin oikein hyvin. Ja samppanjaa? Meillähän on täällä juhla!  Nuoriso osti pehtoorille 50-vuotislahjaksi hienot lasit, niistä oli iloa tänään. Hyvä päivä tänään, kaikkinensa!

Suljen taaksein nyt arkiston
Avain viimeinkin teidän on
Mut huomatkaa vain mun tiedossain on
Tie tuulensuojaan
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Pois kiireistäin nyt vihdoin näin
Tuulensuojaan, tuulensuojaan

Mä paikan sain, kauas huolistain
Posti tuskin tietä tuntee,
Summerit ei soi ja pahat kielet
Miestä täällä haavoittaa ei voi,
Tuulensuojaan

Mökin nimihän on Myötätuuli. Mietimmä kyllä muitakin tuuli-nimiä (ks. ja vrt. Tuulestatemmattu, Tuuli, Myötätuuli).  Ja yks ehdolla olleista oli Tuulensuoja. Olishan sitten ollut Dannyn biisikin kuin tunnarina. Tuli vaan mieleen… Tuli tämä vaan mieleen kun olen juuri Tuulensuojaan, Myötätuuleen  tullut.

Tulin junalla ja Eskelisellä. Eka kertaa näin. Kahden jälkeen tytär vei töistä suoraan junalle, joka oli Rovaniemellä puoli viideltä ja Eskelisen Lapin Linjat starttasi Rollon Matkahuollon pihasta 17.20. Puolen tunnin lenkin ehdin tehdä pitkin Rovaniemen katuja, pakkasta oli mukavat puolenkymmentä astetta… Miehän taijan ruveta vallan käyttämään näitä menopelejä.

Joutusasti kulu aika. Minulla kun oli parisataa liuskaa opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja lukemisena. Eikä koskaan ole ollut niin eri tasoisia suorituksia. Jahka mie saan ne loputkin huomenna luetuksi kaikki niin kerron vähän vaikutelmia.

Nyt mie ruppeen nauttimaan iltapallaa jonka pehtoori täällon valmiiksi ootellessaan laittanut. Jo vain minun kelpaa.

Eiliseksikin oli sääennusteissa povailtu kovia pakkasia, mutta ei onnneksi niin ollut. Oli oikein sopiva sää kiivetä Kaunispään huipulle. Viimakaan ei  juuri tuntunut, pieni pakkastuuli vain. Tykkylumi kuusien oksilla teki puista hienoja veistoksia. Vaivaiskoivujen hennot varret taipuivat lumen alla, kovin kauniita nekin. Kävellen Huipulle menee suuntaansa puolisen tuntia ja sen aikana ehti jo pimeä laskeutua. Sinisiä kuvia tallentui kameroille melkoisesti. Tunturista laskeuduttua haettiin Kuukkelista savupororieskaa ja Kalevakin olisi ostettu, mutta johan ne olivat ehtineet loppua.

Saunan lämmitys ja ruoanvalmistuspuuhat sujuivat porukalla. Siulasta oli haettu – taas kerran – kotasavuporonpaistia ja sille vähän lisukkeita. Jälkkäri oli minulle uusi kokeilu: pistaasijäätelöä ja rommikirsikkakastiketta. Ystäville ja pehtoorille maistui, joten joskopa laittelen reseptin jakoon joku päivä…

Ja syötyämme oli Compatibilityn vuoro. Lautapeli, jossa yritetään oman parin kanssa olla samalla aaltopituudella, sai meidät jo toisen illan viettämään keittiönpöydän ääressä. Aattoiltana oli yksi peli ehditty aloittaa ennen kuin oli aika lähteä Kaunispään Huippuravintolaan Uuden Vuoden juhlaillalliselle.

Illallinen olikin hintansa väärti, hyvinkin. Rotisseur-kilvet saanut Huippu tarjosi lappilaisia herkkuja, joista tattihyytelö jäi ehkä parhaana mieleen. Kyllä avotulella liekitetyt poronselyksetkin toki maistuivat. Ja kaarnikkakakku. Se on jotenkin niin hienon väristäkin. Digestive- vai murokakkupohja? Chablis ja Montecillon gran reserva kruunasivat illallisemme (kiitos vain K & M). Kello ei ollut yhtätoistakaan kun olimme buffet-pöytien kaikki herkut ehtineet maistella ja nauttia.

Sitten: tilataanko viinipullo ja haetaan vielä vähän juustoja ja odotellaan vuodenvaihtumista ja raketteja? Vai taksi ja mökille jatkamaan peliä. Jo vain, met taksin saimma - ja mökillä peli jatkui. Pitkästi yli puolen yön höpöttelimme ja pelasimme. Taasko me suunnittelimme sitä Rooman matkaakin…?

Yhden jälkeen mentiin muka nukkumaan, mutta kuu valaisi kirkkaammin kuin päivänvalo. Kuuhullu ei voi nukkua. Ja niinpä pehtoorin kanssa puettiin uudelleen päälle ja lähdimme vielä ulos. Hanget kuin piirretyissä elokuvissa, ihan taikayö. Ihan ennen kokematon. Täysikuu tuntureiden päällä, Hangasojan rannalla taas kerran olo oli yhtäaikaa pieni ja suuri. Kovin nöyräksi siellä tuntee itsensä. Ei revontulia, mutta taikakuutamo.

Kuva on otettu 1.1.2010 klo 1.40,41. Klikkaa kuva suuremmaksi, näet mitä kaamos voi olla!
(Otsikkokuvassa näkyy, että Sompiossa aurinko oli tänään puolen päivän jälkeen jo horisontin yläpuolella – ensimmäisen kerran tänä talvena.)

Aamupäivän puuhastelujen (töitäkin hetken harrastelin, ja oikeasti kyllä vähän kaihersi, että miten käy luentosarjan jos olkavarsi ei kuntoudu… Muistiinpanot ja Power Pointit pitäisi pystyä tekemään, mutta kuinkas onnistuu? ) jälkeen lähdimme Saariselän keskustaan, josta pehtoori hiihtäen Kakslauttaseen ja minä mäkeen.

Pakkasta ei ollut kuin kymmenisen astetta, mutta tuuli oli tunturissa kova. Niin kova, että Iisakkipään hissistä poisjäädessään kaksi aikuista lautailijamiestä ajautuivat päin hisssitolppaa. Aika pahasti toinen jämähti, ja minä mokoma menin kyselemään, jotta tarvitteko apua, johon toinen herrasmies totesi ykskantaan: “Ei sulta ainakaan!” Ei väkisin!

Vaikka näkyvyys oli vähän niin ja näin, ja varsinkin Iisakkipään rinne puolikuntoinen, viihdyin parituntisen. Olen usein sanonnut, että olen niin monta kymmentä !! vuotta Kaunispään ykkösrinnettä laskenut, että osaan tulla vaikka silmät kiinni sen alas. Tänään sain oikeastaan lunastella uhoamistani, sen verran pimeys, kristallinen pieni pakkaslumisade ja tuuli haittasivat näkemistäni.

Ehti tulla jo aika pimeä kun tultiin (puoli kolmen maissa)  mäestä ja ladulta,
naapurimökin pihassa on näin kaunis kynttiläkota. (klikkaamalla suurenee)

Mutta ennen joulua webbisivuillani kävi päivittäin parhaimmillaan melkein 700 surffailijaa! Se on kyllä ennätys. Joulureseptit ja LappItalia-keittokirja vetivät väkeä. Kirjan arvonta on vielä voimassa, joten osallistu ihmeessä … Arvon kaikkien halukkaiden kesken yhden LappItalia-kirjan. Ja lohdutuspalkinnoksi on belgialaista suklaata. Jos haluat kirjan nettiversion lisäksi oikean kirjan osallistu arvontaan:  laita alle blogin kommenttilootaan siitä viesti tai lähetä minulle suoraan sähköpostiviesti . Osallistumisaikaa on 1.1.2010 klo 12 asti.

Arvonnan palkinnot:  

Toinen minua koskettava “arvonta” tai enemmänkin kilpailu on myös menossa Melukylässä. Joulukuun ruokahaasteen äänestys on käynnissä… Käykäänhän katsomassa, millaisia herkkuja kisassa on mukana… Äänestääkin saa… :)  Täällä

________________________

No entäs elämä Itäkairassa vuoden lopussa? Kunhan huippupitkien yöunien jälkeen heräsimme, niin totesimme että a) on pimeää ja b) on pakkasta. Ilmatieteen laitoksen sivulla lukee “aurinko ei nouse eikä laske”. Olemme samaa  mieltä.

Huoltotoimenpiteitä (lakanapyykkiä, pakastimen sulatusta, saunan vesisäiliön korjausta, vesipaikan esiinkaivua, kylpytakkien pesua, keittiönkaappien järjestelyä) ennen ulkoilua. Niidne jälkeen pehtoori lähti ladulle, minä kameran (ja auton) kanssa Kaunispäälle.  Kuva on otettu noin puoli kolmen aikaan … Sinisestä hetkestä toiseen.

Huipulla ja Saariselän keskustassa paljon japanilaisia, venäläisiä, lappilaisia, mökkiläisiä. Kaikenlaisia asioita minullakin toimitettavana.

Pakkasta – 10 C – - 20 C. Kovasti on vaihdellut tunturin tuolla ja tällä puolen nuo lukemat.

Mökillä
- Tämä on niin hyvä paikka, meille niin hyvä.
- Vaikkei nuoret edes mukana, niin tämä on niin hyvä paikka. Olispa nuoret… Hyvä on, lopetan valittamisen…
- Hangasojalla ei ole muita kuin me.
- Hiljaista.
- Kaunista.
- Lunta.
- Pehtoori ladulle, minä saan lumityöt. Niistä minä pidän. Käsivarsi ei.
- Nyt on saunottu. Ja syöty.
- Ei valittamista, mutta ikävä … Hyvä on! Lopetan valittamisen!

Molemmat tuottivat tuloksia: joululahjat on hankittu ja monta uutta asiaa opittu. Monta merkillistä asiaa.

Ostimme pehtoorin kanssa joululahjan kotiimme. Olli Joen maalaus, jota olen Neliö Galleriassa käynyt kolme-neljä kertaa katsomassa, on nyt meidän Festamme seinällä. Taulun nimi on “Andalusian valo”.  Siitä on iloa pitkäksi ajaksi.  Andalusian valosta huolimatta ikävä mökin maisemiin kasvaa… Tiedän, että Hangasojalla on nyt pimeää, siellä valo on ihan erilaista kuin Andalusiassa, siellä on sinistä pimeää, mutta sinne on kova ikävä.

____________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n: o 19
Joulupuro
(klikkaa isommaksi jotta kuvasta näkyy valo)