Tauolta palanneen valokuvatorstain haasteen aiheena lupaus

Näissä maisemissa sitä ei ole vaikea pitää…

Lisää lupauksia täällä

Maanantaiaamuna herään kahdeksan jälkeen: kandiseminaarin aloitus! Sekunnin murto-osan mielessä käy ajatus tekemättömistä aloitusistunnon powerpointeista, päivittämättömistä www-sivuista ja seminaaritöiden aihelistan keskeneräisyys, mutta pian, hyvin, hyvin nopeasti tajuntaan tulevatkin tilalle ajatukset kivuttomasta kurkusta, mökistä, liikkumaan ja ulospääsystä, naantalilaisten tapaamisesta, edellisen yön kuutamosta, levosta. Ah, onnea, sanoisi Lin Jutang. Niin sanon minäkin, olen levollinen ja  käännyn vielä hetkeksi uneen.

Päivän aurinkoisen hetken olemme ulkona, ajelemme Saariselälle tapaamaan naantalilaisia. Viimeksi tapasimme Kiinassa. Siellä tutustuimmekin. Kävelemme yhdessä uutta reittiä Kaunispäälle, olemme Huipulla juuri kun aurinko nousee Kiilopään taakse. Ja tänään se näkyy! Tänään se oli horisontin yläpuolella jo reilun tunnin. Kevättä kohti kohisten…

Kaarnikkamehun äärellä vaihtelemme kuulumisia, ja sitten laskeudumme hissuksiin takaisin kylille. Sovimmme huomisesta ja heippaamme.

Pehtoori lähtee vielä ladulle, minä sytyttelen mökkipihan lyhdyt, köksäilen, lueskelen. Hiljaa pienessä mielessäni kuiskailen itselleni: “On lukukauden aloitusmaanantai…”  ja hymyilen.

Nyt väsyttää. Viime yönä venähti reilusti yli puolenyön nukkumaanmeno, sillä oli lähdettävä keskiyöllä vielä kuvaamaan. Kuutamo oli taianomainen. Vain kuun kirkas valo valaisi pakkasmaisemaa. Kerran ennenkin olen täällä nähnyt samankaltaisen yön. Nyt vain oli niin kylmä, etten puolta tuntia kauempaa pihapiirissä tarjennut kuvia räpsiä. Aika haastavaakin oli tallentaa kuviin yön kirkas valo, jota kaupungin tai maanteiden valosaaste ei häirinnyt. Oli vain kuu ja kimmeltävät hanget.

Kuvat on siis otettu puolenyön aikaan! Klikkaile isommiksi! Tällaista on Lapin kaamos.

Aamulla [edelleen kurkkukipuisena!] herätessä pakkasta muutama aste, sininen hämärä ja täysin tyyntä. Kirjoittelen, kummastelen. Ja kiroan, etten voi lähteä kunnolla ulkoilemaan, hiihtämään tai lenkille. Kiukuttelen itsekseni, ja sitten koetan samalla tupista, että tämähän on vain flunssa, siis? —  turha valittaa.

Aamupäivän aikana pakastuu, nopeastikin.

Kuitenkin hyvissä ajoin ennen puoltapäivää olen Kaunispään huipulla [autolla siis] kameran, uuden joululahjaksi saamani oivallisen kameralaukun ja koko objektiiviarsenaalin kanssa valmiina kuvaamaan, kun aurinko nousee. Kun se etelästä kuukauden kaamoksen jälkeen taas näyttäytyisi. No?

Etelän pilvet (hitto!) peittivät tunturin yläpuolisen taivaan, joten aurinko oli vain ymmärrettävä. Kyllä sen oikeastaan ymmärsikin. Kiilopään päällä näkyy ensin pilvijono ja sitten sen takaa ORANSSI… siellä se ON! Auringonvalo!

Illansuussa sisar tuli hakemaan meidät kylille. Mentiin porukalla syömään. Petronella kun oli kiinni, ajelimme Kaltioon. Tämä oli kolmas kerta Kaltiossa, mikä kertonee, että emme olleet aiemmin kovastikaan pettyneet. Päinvastoin. Ja positiivista oli tänäänkin, että ravintolassa oli muitakin: parissa pöydässä japanilaisia, sohvilla ranskalaisia, yhdessä pöydässä suomalaisia ja me. Ei ollenkaan tyhjää, mikä on jo hyvä merkki. Toinen hyvä merkki, että meillä kolmestaan oli ihan mukavaa, ihan kuin olisimme tehneet tätä ennenkin.

Ruoka? Ruoka oli hyvää, ei ihan maailmoja syleilevää, paitsi se prässätty hirvi tyrnikastikkeen kanssa. Se oli äärimmäisen hyvää. Ja tarjoilija. Teki illallisesta mukavan, ei ollut persoonaton ruokien kantaja vaan hanskasi asiakaspalvelun. Nuori mies yritti ja osasi. Ja sen mitä ei tiennyt (Grand Marnier olisi minua kolumnin takia kovasti kiinnostanut) kävi välillä googlettamassa. Niinhän me kaikki teemme, nykyisin. Googletamme siis.

No nyt olen kolumnini tehnyt, aurinkoa ja kuuta kuvannut. Huomista säätä googlettanut. Ja onkohan se niin, että toivon pakkasta? Niin se taitaa olla, se saattaisi taata, että tapaisimme Naantalin tuttavat jo huomenna… Huomiseen, pakkasen toivossa.

(Alakuvassa uusi (syyskuussa?), vanhan muistoksi  pystytetty kolmiomittaustorni Kaunispään huipulla. Taustalla tie Ivaloon. Kuva siis pohjoiseen, auringon noustua valo tekee kuvista sinisiä, kovin sinisiä, kauniin sinisiä. Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla…)

Aurinko ei vieläkään nouse. Vasta ensi sunnuntaina se on näillä leveysasteilla horisontin yläpuolella, ensimmäistä kertaa kuukauteen. Tänään taivas on ollut pilvessä, mutta yön mökin seinissä pyörinyt myrsky laantui aamuun mennessä. Kimmeltävät hanget kauniita, ihan hiljaista. Ruotsalainen historioitsija Peter Englund kirjoittaa mikro- ja mentaliteettihistoriaa käsittelevässä esseekokoelmassaan, että lumisateen voi kuulla. Ei Englund ole väärässä: lumisateen voi kuulla.

Voimapuu voi talvellakin hyvin …

Aamukahvipöydässä (aamu?? klo 10 on aamupäivä!) totuuden hetki: tänäänkö hiihtämään? Tänään hiihtämään. Laanilasta Piispanojalle. Sprintti . No vauhti ei ihan sprinttivauhti, mutta minä hiihdin. Sehän olikin ihan mukavaa. Eikä ainakaan voi pistää välineiden syyksi, jollei suksi kulje. Karhu Spectrat, sellaiset pitopohjasukset, pitivät. Ja luistivatkin.

Tänään minun saunanlämmityshukini. Ja ruoanlaittohan on minun yksinoikeuteni. Siinähän se päivä on taas kiireesti kulunut.

Enkö minä jo jouluna sanonut (kirjoittanut) että tonttuherra Routalempi kaipaa pohjoiseen: katsokaahan nyt, kuinka hyvin se viihtyy tuossa tuvan nurkassa.

Mistä minä tämän nuhan oikein sain?

Huonosti nukutun yön jälkeen kovin aikaisin ylös, ja ennen kuin lähdettiinkään oli jo huono omatunto, kun lähdettiin ja ikävä kun nuoret eivät ole mukana ja kaikinpuolin kummallinen olo. Riemuhan se pitäisi olla: tähän aikaan vuodesta (lue: lukukauden alussa) vuorotteluvapaalainen lähdössä Lappiin, ei palaamassa sieltä… ja sitten ei olekaan sellainen juhlaolo kuin voisi luulla. Ja jo Rovaniemen jälkeen tulikin ensimmäinen “työhälytys”. Miksi minä olin kuin vähän arvellutkin tällaista…

Hyvässä talvisäässä hyvin vähäliikenteisillä (Sodankylän jälkeen tosin venäläisiä paljon, kymmenittäin, tuli vastaan) teillä. Iltapäivän sinisenä hetkenä oltiin perillä ja purettiin auto. Miten ihmeessä tällä kertaa oli niin valtavasti rompetta mukana? Ja mitä? Sukset tietysti, kotona pesulla olleita talvikamppeita ja sitten ruokaa. Kuivamuonaa. Koko tonttuarmeija ja yksin herra Routalempi vei melkoisesti tilaa. Ja uudet sänkypeitot Tuulentuvan kamariin (vuoden vai kaksiko niitä olen ollut hankkivinani? No nyt on Ikeasta löytyneet oikein passelit punaiset). Yleensä ei ole juuri minkään vertaa roudattavaa sillä täällä on kamppeet ulkoiluun ja oleiluun. Ruokaa on tavallisesti kaapeissa pienen komppanian ruokkimiseksi helpostikin. Nyt kuitenkin toisin.

Kun kaikki oli sisällä, pehtoori lähti ladulle. Kunhan sain kaiken järjestelyä ja saimme syödyksi, pääsin pihalle. Alle kymmenen asteen pakkasessa lumityöt hiljaisessa lumimaailmassa, hämärässä, yksikseen. Ei hassumpaa. Meidän tienhoitokunnan palkkaama puuhasetä ei ollutkaan puuhannut ja aurannut pihalle asti, kuten sovittu on, joten lingottavaa ja lapioitavaa riitti, ja riittää toki huomiseksikin. Saunalle – saatikka purolle – en edes aloittanut vielä puskeutumaan hankien läpi. Sytyttelin lyhtyjä, pistin jäälyhtyjä jäätymään. Tästä on huomenna hyvä jatkaa.

Uni tehnee hyvää, – Lapin levollinen uni.

Ja minä tomppeli pakkasin kamerani vetolaukkuun, jonka sitten laitoin Eskelis-bussin tavaratilaan, kun aamusella viittä vaille yhdeksän Jäämerentien varresta kyytiin nousimme. Ei olisi kannattanut sinne alas jättää, kameraa siis. Porttipahdassa ja Yläpostojoella ja Torvisessa ja Olkkajärvellä ja pitkin matkaa olisi ollut paljon kaunista kuvattavaa. Aurinko ja sen säteet veden yllä. Aamupäivän kirkas valo. Auringon lämmittäessa sulavan kuuran, kimmel metsien reunassa, vihreiden metsien syvä väri.

Torstaina. Marraskuun torstaina. Arkitorstaina. Paino sanalla arki. Siinä virkanainen istui bussin takapenkillä matkalla pohjoisesta etelään ja katseli maisemia. Ja mietti arkea ja virkaa.

Ja Rovaniemellä mietittiin nurmen vihreyttä: eihän sen kuulu tähän aikaan enää auringossa vihreänä hehkua. Ei kuulu, mutta hehkuipa kuitenkin. Ja vihreät olivat rautatieaseman lipputoimiston ja vessan kaakelitkin, samanväriset kuin OYS:ssa on  leikkaussaleissa ja synnytyssaleissa. Ei oikeastaan olisi kannattanut samanvärisiä laittaa. Ei olleet viihtyisät; leikkaus- ja synnytyssaleissa kun nyt ei varsinaisesti viihdytä.

Rovaniemellä vaihdettiin bussista junaan. Ja kuvatoimitusta jatkoin …  Junalle vastaantullut tytär vei minut suoraan Linnanmaalle. Sikäli ei poikkea “normaalielämästäni”, että suoraan kampukselle, mutta sikäli poikkeaa, että vasta torstai-iltapäivällä, eikä maanantaina puolenpäivän jälkeen, eikä suoraan seminaariin.

Etelään on tultu.

____

PS. Eilisessä postauksessa, joka mökin yhteyksien takia jäi vähän torsoksi alkuillasta, on kysely. Katso vaikka

http://www.satokangas.fi/blogi/2011/11/joulukuuta-kohti/

Kaamos.

Tämän marrastiistain agenda oli aika lyhyt: ottaa kaamoskuvia ja liikkua. Kahden tunnin lenkin (viimeinen patikka tälle satojen kilometrien patikointivuodelle?) aikana kuvia kertyi yli viisikymmentä. Yksi (yllä) on niistä hyvä kaamoskuva. Tuota ei ole käsitelty kuvankäsittelyohjelmalla mitenkään. Otin sen vastavaloon, reilusti alivalottaen, pienellä iso-arvolla, siksi näyttää iltakuvalta. Paitsi että illalla täällä ei enää aurinkoa näy. Keskipäivällä se paistoi, juuri ja juuri sen parituntisen kun olimme kävelemässä. Yllättävän paljon kävelyreiteillä muitakin liikkujia.

MInä pidän kyllä enemmän joulu- ja tammikuun kaamoksesta, jolloin aurinko ei näyttäydy ollenkaan. Silloin kun aamu vaihtuu illaksi vain hämärän kautta. Silloin kun on lunta, paljon. Silloin kun on sinisenmustaa mutta taianomaisesti kuitenkin valoa.

Tänään meillä  kerrankin oli oikein kahvit mukana… 

 Ja nyt rantasaunan jälkeen, kulutettuamme noinkin valtaisan määrän kaloreita (klikkaa vasemmalla oleva Trackerin raportti isommaksi ) , ja kun pääruokana oli lähinnä kaappientyhjennysoppaa, niin jälkkäriksi nautimme eilen Kaunispään Huippu -kahvila/ravintolasta mukaan ostamamme kaarnikkakakun palaset. Ja kovasti minä koetin analysoida, mitä siinä on. Resepti kun – luonnollisesti – on salaisuus. Ja kakku – luonnollisesti – on vähintään yhtä hyvää kuin miltä se näyttääkin.

Retkeilyn näkökulmasta Koilliskairan kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisin merkitys on kuitenkin itse eräretkeilyn kehityksessä. 1930-luvulta alkaen oli Suomessa alettu harrastaa tyhjänkulkemista.  – - harrastajajoukko oli vielä pieni, mutta  – - Saariselkä nousi yleiseen tietoisuuteen [1950-luvulla] eräretkeilyn ihanneseutuna ja retkeily yleensä sai suurta nostetta.

(Jouni Laaksonen, Erämaaat. Pohjoisen Lapin vaelluskohteet. Porvoo 2010.)

Muistanpa jokunen vuosi sitten kun mökin rakentaminen oli vielä kesken ja kun olimme italian tunnilla, meidän opettajamme (nuori viehättävä Ouluun muuttanut roomatar) kysyi kummissaan, mitä ihmettä te siellä mökillä teette? Moni Lapin kävijä jättää moisen kysymättä, mutta kyllä moni on kummastellut kuitenkin, että mitä te marraskuussa siellä teette!

Täällä voi tyhjänkulkea! Moni hiihtääkin jo, mitä me emme ehkä ihan ymmärrä, mutta eihän meidän tarvitsekaan. Me lähdimme patikoimaan kun toiset kiersivät Saariselän ensilumen latua. ( Muistathan, kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Lähtiessämme reitillemme aurinko paistoi laskettelurinteen huipulle.

Noh, rinteessä ei ihan tarpeeksi lunta laskemiseen, joten lähdimme patikkareitille Luttojoen vartta Palo-ojan tulistelupaikalle, ja siitä sitten tunturiin. Kaunispään huiputus tavallisesta poikkeavasta suunnasta. Vain kerran aiemmin on ko. reitti (vajaa 10 km) kävelty.

Reitin jälkiosan neljän kilometrin hiipuva nousu alkoi patikoinnin lopussa todella tuntua jaloissa.

Etelässä paistoi aurinko. Ihan selvästi paistoi…

Matkalla näimme tutut muurahaisten yhdyskunnat: näitä kekoja on kymmeniä …

Reitillä alkoi myös tuntua, että talvi tulee; pohjoistuuli tunturin takaa vihmoi. Ja se oli ehtinyt vihmoa vaivaiskoivua jo aiemmin. Niiden oksissa jäätä. Ja kun tunturituuli näitä oksia heilutti, kuului soittoa, kuului tuulikellojen ääni. Jäät helisivät. Jotain ihan ennenkokematonta. Siinä me kaksin seisoimme tunturin reunalla ja kuuntelimme jäisten oksien soittoa.

Pitääkö täällä keksiä muuta tekemistä? Tunturituulessa tyhjänkävely ja vaivaiskoivujen soitto… ei tarvita muuta tekemistä. Ei tarvita.

Vähän töitäkin, kuitenkin. Saunottu, syöty, siivottu. Kaikkea sitä, mitä kotonakin. Ei tarvita muuta. Nyt ei tarvitse mennä ulos. Marrasmyrsky nousee, kuuluu tuvan nurkissa. Siksikin on hyvä sytyttää takkaan tuli, ottaa esille kirja tai kudin tai torkahtaa.

Tyhjänkulkeminen, oleminen, on hyväksi.

Rauha. Täällä on syvä, hiljainen rauha. Hangasojalla ei ole ketään muita kuin me kaksi.

Tänään täällä on jo vähän luntakin, tai siis kuuraa. Herättyä unisin silmin purolle, pienikin valkoinen huntu tekee luonnon kauniiksi.

Tänään otetuissa kuvissa ei juurikaan värejä, kuin olisi ottanut mustavalkokuvia. Rönkönlammelle vain kävelimme, mutta kävelimme sentään. Nollakelissä, mutta tänään on sininen hämärä, juuri se, jota olen kaivannut. Heti kun maassa ja puissa on vähänkään valkoista, niin valossa on sitten sinistäkin.

Ei muuta.

Täällä vähän on paljon.

 Lauantaiaamu marraskuussa mökillä sumuinen, usva estää näkemästä purolle.

Eihän meillä paljon mitään aamiaistarpeita täällä ollut. Puuron ja kahvit keitimme. Mitäpä sitä muuta —

Kauppaan lähdimme. Ostimme Culinarian aura-poromakkaraa aika reilusti, Kuukkelin savupororieskaa aika reilusti,  piccolokuohuvia aika reilusti.  Oli nimittäin päässyt käymään niin, että olimme kutsuneet paistinkääntäjiä meille ulkoilemaan ja makkaranpaistoon. Ja kaikki kutsutut tulivat! Makkarabrunssi piccolokuohuviinien kera Hangasojan notskipaikalla!

Kampanisujakin olin kotosalla leiponut, joten kahvitkin vielä keitimme. Kovasti tuntuivat tykkäävän Hangasojan hostista. Oiskohan mennyt jo ylisanojen puolelle… ["ei moitittavaa" ] mutta oli kyllä meistäkin mukavaa. Ja taas tutustuttiin uusiin ihmisiin. 

Kun lounastajat lähtivät, me lähdimme rantasaunaan. Kahden kuukauden tauon jälkeen – taas kerran – ihan ylivertaista. Ei ole sen parempaa.

Ja johan se jo nälkä olikin! Vuorossa Lapin keittiömestareiden 20. herkkupöytä Saariselällä!

Viime vuotisen (ks. menu ja yms.) perusteella tiesimme, mitä odottaa. Odotimme paljon, saimme vielä enemmän.

Ehkä siihen vaikutti sekin, että tänä vuonna oli meitä muitakin oululaisia rotissöörejä pöydässä. Oli meidän porukka (ja sodankylätutut viime vuodelta). Ja omat jutut. Minulle ruoka on parhaimmillaan aina sosiaalinen tapahtuma, ja siksikin seura on tärkeä osa  nautintoa. Mistä keskusteltiin? Ruoasta! Luonnollisesti. Voiko parempaa keskustelunaihetta olla? Pieniä harharetkiä horoskooppien ja urheilun maailmaan, ja käätyihinkin (ei muuten mutta mikä sopii pukeutumiseen.  Heh!).

No mikä tuosta (alla olevasta) huikeasta ruokalistasta oli parasta? Mahdoton sanoa. Minä ja moni muu meidän seurueesta piti lasimestarin raudusta, semminkin kun sillä oli nokkospestokastike. Hmmm… Ruohosipuli-inkiväärisiika ja nahkiainen dijonpannacottan kanssa olivat jotain sellaista, jota ei voi kuvitella saavansa muualla kuin täällä. Kovasti, kovasti pidin niistä. Poronvasanmaksaterriini sai meidän pöydältä jotensakin täydet kympit, ja ainakin minä ja vieruskaverini pidimme jänispikkelsiä oivallisena. (kuvassa “neliövohvelissa”). Pääruoista sorsamakkara oli ylitse muiden. Ainakin minusta, joka olen gourmet-makkarafriikki muutoinkin.

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Jälkkärilautasellinen ja lautanen, jonka saimme muistoksi ja lahjaksi ja joita meillä nyt sitten on neljä, –  kiitos L!, oli pelkkää makujen ilotulitusta. Myös tuo taustana näkyvä “mitali” oli syötävää.

Mustikka-vaniljamousse ja Lapin hillaa ja leipäjuustoa uutena virityksenä olivat minullle mieluisimmat: minä kun pidän vaniljasta ja tietty kaikista leipäjuusto/hillaviritelmistä. Tämäniltaisessa (oik. kesk.) oli rakennettu uusi kokoonpano, maku täyteläinen.

Ja sitten. Paraati! Uuh. Kylmät väreet kulki kun keittiömestareiden ja kokkien joukkue marssi keittiöstä kiitettäväksi ja kukitettavaksi. Kannatti kiittää ja kukittaa. Huippuilta.

 LAPIN KEITTIÖMESTAREIDEN 20. HERKKUPÖYTÄ LAUANTAINA 12.11.2011

Juhlavuoden menussa tullaan näkemään jälleen runsas määrä perinteisiä Lapin herkkuja, mutta myös hieman yllättävämpiä makuja.

MENU

ÄYRIÄISET JA MÄDIT:
KIRJOLOHEN-, SIIAN- JA VILLAKUOREEN MÄTEJÄ KRUSTADIKUPEISSA
SMETANAA JA SIPULIA
OSTEREITA
SAVUSIMPUKKATARTAR, avocado-limemajoneesi
VALKOSIPULIETANOITA
KAMPASIMPUKKAA JA RAPUVARIÉTÉ SIMPUKAN KUORESSA, timjamiöljyä

KYLMÄT KALAT:
HAUKI-KYLMÄSAVULOHIFRIKADELLIT
LASIMESTARIN RAUTUA
PUNAJUURI-LOHISASHIMI
RUOHOSIPULI-INKIVÄÄRISIIKA
HALSTRATTUA NAHKIAISTA, dijonpannakotta
VILLIRIISI-JASMINSALAATTIKAKKU

KYLMÄT LIHAT:
PORON SATULA, pekonipapusalaatti, caesarkastike
PORONVASANMAKSATERRIINI, tattigalantiini
HIRVENKIELI-KASVISVARRAS, sipuli-jukurttikastike
JÄNISPIKKELSSI

KYLMÄT LINNUT:
HYYTELÖITYÄ METSONRINTAA, rosmariinikarpaloita
HANHIGALANTIINI, viikuna-porkkanahilloketta

LÄMMIN:
TAIMEN-SIIKARUUSUKE, tomattisoitu yrttikastike
PORON KAREETA, puolukka-riistakastike
SORSAMAKKARA
HAPANKORPPUKUORRUTETTUJA  PUIKULAPERUNOITA
KASKINAURISTA, PORKKANAA JA HÄRKÄPAPUJA

JUUSTOT:
VALIO HIENOIN MUSTALEIMA (18kk), tummaa pistaasisuklaata
VALIO MÜNSTER), omena-sitrushilloke
VALIO AURA GOLD (3 kk), raparperi-vaniljahilloke

LEIVÄT:
ROUHEINEN REIKÄLEIPÄ
TALON LEIPÄÄ  KREIKAN- JA 7-VILJAN TAIKINOISTA
LAPIN RIESKAA
SÄMPYLÖITÄ
KATAJANMARJALEIPÄÄ

JÄLKIRUOKA:
MUSTIKKA-VANILJAMOUSSE
PISTAASI-MANTELIKAKKU
”LAPIN LEIPÄJUUSTOA JA HILLAA”
OMENA PETIT FOURS
TYRNI PETIT FOURS
SUKLAAPRALIINEJA
”ASIA STYLE”HEDELMIÄ

JÄÄTELÖT:
VALKOSUKLAA-MUSTIKKAJÄÄTELÖÄ
PERSIKKAJÄÄTELÖ
PUOLUKKASORBETTI

KAHVI:
TUMMA PRESIDENTTI
ESPRESSO ORIGINAL

_________________________________________

Minun on vaikea hengittää!

Mökillä. Eikä yhtään lunta.

Tänä viikonloppuna täällä on Lapin Keittiömestareiden 20-vuotisjuhla, ja sekä tänään illallinen että huomenna herkkupöytä. Siinäpä syytä riitttävästi  Oulun Paistinkääntäjien iskuryhmälle (10 henkeä, joka vielä vähän täydentyy huomenna)  lähteä pohjoiseen. Tulimme pikkubussilla, jolla muut sunnuntaina palaavat Ouluun. Me jäämme vielä alkuviikoksi, palaamme sitten Eskelisellä ja junalla kotiin.

Tänään oli ravintola Kaltiossa pöytiintarjoiluilllallinen: ei valittamista. Paitsi että muhennettu korvasieni (ei korvasienimuhennos, – olen oppinut taas jotain uutta) ei ollut ihan odotustenmukaista.

 11.11.11. klo 11.11  Missä Olit? Me oltiin Tervolan Kuksan pihalla ja nostimme maljan ”ajalle”. Aurinko paistoi. Harvoin tähän aikaan vuodesta näillä korkeuksilla paistaa. Ensimmäistä kertaa sataan vuoteen Sodankylässä ei ole tähän mennessä satanut ensilunta. Sataiskohan täällä ensi viikolla toisen lumen. Sataispa.

________________

Kiinan matkan kuvasivu Pekingistä on valmis. “Syömässä” ja “ihmisten keskellä” -sivujen julkaisu jää ensi viikonloppuun, sillä täältä tunturin kupeesta kuvasivustojen lähetys ei onnistu.

Aie ajella Jäämerelle, ajella katsomaan Pykeijaa, ehkä käydä Utsjoellakin on ollut olemassa jo kauan. Keväällä hoksin Saariselän Sanomista ilmoituksen, että sinne pääsisi bussikyydilläkin. Kun vielä luvattiin, että matkalla olisi opastus, pysähdyksiä juuri niissä paikoissa, jotka on ollut toiveissa nähdä, ja tiedossa olisi valmiiksi järkättyä evästystä paikoissa, joista olimme kuulleet mainesanoja, alkoi osallistuminen  valmismatka ”Jäämeren kierrokselle” olla päätetty.

Kierros meni näin: Saariselkä – Ivalo – Inari – Sevettijärvi – Näätämö – Pykeija – Varangerbotn – Utsjoki – Karigasniemi – Kaamanen – Saariselkä  ja sama kartalla ohessa.

(Kartta – kuten kaikki sivun kuvat – suurenevat klikkaamalla).

Kukkolan bussi oli Paukkulan levikkeellä aamusella varttia vaille kahdeksan, – kuten sovittu oli. Ja mekin olimme. Ja bingo: meidät poimittiin ekana reissuun, joten me saimme ensimmäisinä valita paikat. Etupenkit olivat meidän! Ylivertaisen hienot näkymät siitä koko kierroksen ajan. Laanilan ja Saariselän hotellien edestä haettiin lisää matkalaisia, kokonaisvahvuus oli sitten 22 + kaksi (Lissu oppaana ja Tapani saföörinä). Matka Euroopan reunalle ja viivähdykset Finnmarkenissa veivät aikaa enemmän kuin kellon ympäri, reilut 13 tuntia koko roundi, enemmän kuin 700 kilometriä.

Tyven aamu. Ilmassa tuntui lupaus kauniista kelistä. Jo tutulla Ivalo–Inari -välillä saimme aavistuksen siitä,  kuinka hieno päivä olisi edessä.

Keltaiset koivut, peilityynet lampien pinnat, Inarinjärven tumma levollinen pinta keltaisten ja syvän vihreiden tuntureiden kehystämänä.

Ennen kuin olimme Inarissakaan, olimme jo oppineet paljon saamelaisten maailmankuvasta, maahisista ja siitä, kuinka niitä ei kannata häiritä.

Ensimmäinen jaloittelu/kuvauspaikka oli Tuulispää-nimisen vaaran laella, Inarijärven länsirannalla. Tämä Tuulispää-vaara eli  Bieggaoaivi on pyhitetty saamelaisten Tuulimiehelle. Nähtiin Inarinjärvi uudesta kulmasta. Kuvissakin kaukana näkyy Ukonkivi, jossa elokuun alussa kävimme katamariinireissulla. Tuulispäältä näkyi laajasti Lapinmaa. Tuulestatemmattu viehtyi ja viihtyi sielläkin

Inari ohitettiin pysähtymättä; eipä sinne nyt ollutkaan asiaa, ja vähän ennen Kaamasta käännos koilliseen, jatkoimme Inarinjärven pohjoispuolta kohti Varanginvuonoa. Aamusumun hälvettyä edessä sininen taivas, ruskaiset taipaleet, ehkä sanonta “henkeäsalpaava näköala” ei tässä yhteydessä ole ihan kohdallaan, mutta kaunista, karua, värikylläistä oli. Karun kaunista. Jääkauden muokkaama maisema hiekkadyyneineen, palsasoineen, tuntureineen, järvenselkineen, puroineen. Ja matkan taittuessa mitä ilmeisimmin työhönsä -  tai elämäntapaansa kuten hän itse totesi – intohimoisesti suhtautuva Lissu kertoi meille alueen historiasta, jääkauden jäljistä luonnossa, paikallisista ihmisistä, postin kulusta ja kulkemattomuudesta. Omista kokemuksistaan. Ei paperin- vaan elämänmakua opastuksessaan. Se ja syvällinen paikallistuntemus tekivät hänen levollisesta puheestaan vakuuttavaa ja kiinnostavaa.

Matka eteni, mukavasti oli kuvaustaukoja. Sevettijärven ortodoksisella hautausmaalla kävimme. Kolttasaamelaisten hautausmaa oli tavattoman kaunis. Sinnekin sopii se sama lause, joka pari viikkoa sitten luettiin Naantalin hautausmaalla: “Hautausmaa tukee elämää.” Valoisa. Valkoinen. Islannin jäkälillä peitetyt hautakummut olivat seesteisiä, lohdullisia jotenkin. Muutamien ristien päällä sielun lintu… K:lle tästä valkoisesta hautausmaasta tuli mieleen Verdun, joka mekin on sekin tänä vuonna nähty, mutta minulle se ei ollut mielessä. Sevettijärven hautuumaa oli jotenkin rauhan tyyssija, Verdun on sodan muistomerkki. Kun olimme siellä oli kylmä, Sevettijärvellä oli leppeä syksyinen lauantai. Miksihän minä niin pidän hautausmaista? Historioitsijalle mennyt maailma on  osa elämää?

Ennen kuin ylitettiin Norjan raja, oli aika kahville ja makoisalle poroleivälle Sanilan porotilalla. Muutama perinteinen kolttakotikin nähtiin vilahdukselta.

Neidenissä (Näätämö suomeksi) on kaunis kirkko, johon pääsimme sisällekin. Ja sen ympärillä kirkkotarha, joka taas kerran kiinnosti minua melkein enemmän kuin arkkitehtuuri tai puuleikkaukset. Mutta kaunis oli kirkkokin. Sen koristelussa käytetty ornamentiikka varsinkin viehätti.

Neidenistä matka jatkui kohti Varangin vuonoa. Kolttakönkäästä olen kuullut, mutta se on myös nähtävä. Se on kuultava.  Käpäläkalastusta olisi mukava päästä seuraamaan, ehkä joskus. Kuulosti kyllä aikas ainutlaatuiselta sekin. Matka jatkui. Ja onneksi pysähdeltiin välillä. On mahdotonta kertoa, kuinka kaunista oli. Ainakaan minä en osaa.  Eikä kuvakaan kerro kuin häivähdyksen.

Ja sitten näkyy jo Varanginvuono, jonka reunaa seuraillen ajelimme kohti Pykeijaa. Se oli merkillinen sekoitus lauantai-iltapäivän auringossa kylpevää idyllistä kalastajakylää ja kulahtunutta, piittaamatonta lappilaista (kveeniläistä?) elämisen meininkiä. Viehättäviä pikkutaloja ja vanhoja minereettipintaisia sodanjälkeisiä pytinkejä. Ehkäpä kuvasivulta edes vähän välittyy millaista. Ja sielläkin tietysti vähän syötiin. Matkan hintaan ei kuulunut jättirapuleipä, mutta toki me se kymppi siitä maksettiin. Erinomaista oli. Ja otimme neljästään pullollisen Sauvignon Blanciakin  - olihan VMP:lla hääpäivä. Ostinpa paikallisesta pikkuputiikista pussillisen jättirapua pakasteenakin, on nyt jo täällä kotipakastimessa. Pykeijassa ehdimme hyvin vielä käydä hautausmaallakin: hautakivien lisäksi siellä jotain ihan erityistä, Skandinaviassa ainutlaatuista: karvainen sinilatva. Sitä ei kasva Skandinaviassa missään muualla kuin Pykeijan hautausmaalla.

Puoli kolmelta jätimme Pykeijan. Matka jatkui yhä pohjoisemmas. (Hieman kyseenalaisen historian omaavan) Skipagurran kohdalla käännyimme Tenojokivartta alaspäin ja siirryimme takaisin Suomen puolelle. Teno oli minusta odotettua “vaisumpi”. Se oli leveä ja komea, mutta santapakat isoja ja leveitä. Mutta mikä oli hienoa, sää jatkui edelleen järjettömän kauniina. Lämmintä välillä +20 C! Ihan inkkarikesä Suomineidon päänupissa.

Kun saavuimme kohti Rastigaissia (tunturi  n. 1600 mpy) oli ensin pub-ravintola Rastigaissassa lohikeittolounaan aika. Tenon rannalla oletti saavansa hyvän sopan: saatiinkin.

Karigasniemeltä käännyimme takaisin kohti Inaria. Sulaveden lähteellä kävimme täyttämässä vesipullot ja Muotkan Ruoktun tunturikylän pöydässä oli isot vadilliset Hansin paistamia lättyjä. Ja matkalla Lissu kertoi Hansin saksan kielen taidosta, ja paljon muusta:  luonnonpuistoista, niiden eläimistä, kasveista, reiteistä. Iltasatu Tunturin tuulesta ja Uula-Matista viehätti Tuulestatemmattua ja Myötätuulen asujaa…

Hansin “ei krääsäisen” paikan jälkeen matkan hintaan kuuluvat eväät oli nautittu. Ja viimeistään tässä vaiheessa todettiin että 95 euroa on pantu paljon turhempaankin. Kyyti, Lissun loppumattomat, lohdulliset, lappilaiset tarinat, aamukahvi poroleivällä, lounassoppa salaatteineen ja jälkkäreinen ja iltapalaksi lättykahvit olivat hyvinkin hintansa väärtejä.

Muddusjärvellä kävimme vielä jaloittelemassa, kuvaamassa auringonlaskun jälkeistä sinistä hetkeä, katsomassa kuinka täysikuu alkoi nousta taivaalle. Loppumatkalla jo väsy alkoi painaa. Jäämeren kierros tehty. Hyvä reissu tehty.

___________________

Tänään  aamupäivällä  Hangasojalla saunan lämmitystä, pieni metsälenkki,  mökkisiivousta, ja runsaahko brunssi. Puolen päivän jälkeen matka maalikyliin.

Nyt tämä ja kuvasivu tehtynä. Jäämeren kierrokselta on satakunta kuvaa täällä (klik, klik) . Tervetuloa kuvamatkalle.

Perjantaiko tänään on?

Eilen iltasella, ennen puolta yötä VMP (= varamiespalvelu = K & M) tupsahti tänne. Tervetulleita olivat.

Aamu ei ollutkaan niin aurinkoinen kuin oletus oli ollut, mutta aamiaisen nautittuamme suunnitelman mukaisesti kohti Vuotsoa. Tankavaaraan ja UKK-kansallispuistoon samalle reitille kuin teimme kaksistaan kuukausi sitten. Nyt enemmän ruskaa. Ja ettehän te usko, mutta lämmintä! Pilvistä mutta lämminät (+1 7 C). Hyvinhän se Pikku Tankavaaran huiputus meiltä alppinisteilta sujui .

Mentiin rauhassa.  Hurjan hienoa. Hiljaista. Suo sykähdytti. Taas.

Tankavaaran saluunassa munkkia ja cavaa. After hike, you know. Ja sitten kultamuseon ulkoalueelle…

Paluu Saariselälle, ja Kuukkelin kautta notsikille myöhäiselle lounaalle: kyllä Culinarin aura-poromakkara äänestettiin parhaaksi. Lämmin, tyven, leppoisa, jo aurinkoinenkin,  ihan äärettömän mukava iltapäivän loppu. Ja kuukkelit!

Huilausta, tietotekniikkaa, ulkona oloa, illallisen tekoa, saunomista ja ennen kahdeksaa istahdimme hyvin kliseisen aterian äärelle. Lohileipiä, poron sisäfilettä tattimuhennoksella ja porkkana-lanttulisukkeella ja jälkkkäriksi hillaherkkua. No ei voi valittaa, vaikka itse sanonkin.

Illan lopuksi musiikkia; Juha Watt Vainio on pettämätön!

Nyt nukkumaan! Huomenna aamuvarhain kohti Jäämerta!

Suvi Teräsniska Raikussa, Kaju Hyttinen kappelissa, Souvarit Laanihovissa, Maija Vilkkumaa Huipulla… Olishan sitä kaikenlaista. Ei vois vähempää kiinnostaa… Nyt kiinnostaa oleminen, ehkä lukeminen, omenapiirakan teko*, iltatulet nuotiolle, levollista musiikkia, historiaakin vähän …

Nukuimme yli kahdeksaan ja kunhan jouduimme lähdimme tahoillemme tunturiin. Pehtoori patikoimaan poroaidalle ja minä maastopyörällä kohti Laanilaa, ja kohti Prospektorin kaivosta. Välillä hyvä näinkin. Pehtoorin runkonopeus on paljon nopeampi ja kunto kovasti korkeampi kuin minun, sitä paitsi minun toistuva pysähtelyni kuvaamaan, keskeyttää reippaan kävelyn ja toisaalta minä en saa rauhassa kuvata kun pehtoori jo viuhtoo edellä, sitä paitsi yritän kuitenkin (periksi kun en hevin anna) pysyä perässä…

Siispä tänään molemmille oma tahti, oma reitti. Ja sää? Ihan mielettömän kaunis! Aurinkoa, kovaa, mutta lempeää etelätuulta. Valo ihan huikea, kirkas. Vihdoinkin alan oppia käyttämään alivalotusta, ja sitten leikin vielä uuden polarisaatiosuotimen kanssa. Halpa lysti, joka näköjään auttaa vastavaloon kuvatessa saamaan taivaasta sinisen.

 Ikinä ennen ei ole ollut mahdollista olla tähän aikaan täällä, joten kyllä nyt on nautittu. Samaan aikaan kun kuulee uutisista vuorotteluvapaiden rajoittamisesta ja korvausten pienentämisestä on jotenkin tuplatyytyväinen, että sittenkin rohkenin tämän tehdä. Mutta ei tämä ihan ongelmitta mene; kahtena viime yönä hirmuisesti unia opiskelijoista, ikäviä unia, unia ikävästä. Hölmöhän olen, mutta ei voi mitään. 

* (miksei kukaan kommentoinut aamun kommenttini rivien hyppelyä!! ihan hölmöjä tekstejä siellä oli… )

________________________________________________

Meillon metsässä nuotiopiiri …

11,5 km marssi  täysvarustuksessa (25–30 kiloa selässä), ja 1850 kcal takana, olo melko fresh Niin ja aikaa taukoineen semmonen pikkusen reilu 3 h.

Ei, ei tämä ole meidän patikointiraportti tältä päivältä, vaan poika lähetti viestin juuri kun meidänkin “marssi” alkoi olla ohi. Ei saatu lähettää noin hienosta suorituksesta paluuviestiä. Mutta kelpo kierros meilläkin oli.

Kunhan aamusella olin omantunnon rauhoittamiseksi tarpeeksi “ahertanut” lähdimme ulos.

Reitti kulki Kiilopään juurelta kohti Ahopäätä, ja sieltä takaisin, vajaa 7 km ja pari tuntia (yli 100 kuvaa veivät aikaa ).

Kovassa myötäisessä nousu, vain kurujen pohjalla vähän tyvenempää.

Eikä tällä reitillä sellaista trafiikkia kuin eilen, jolloin patikkapolun alku oli keskeltä Saariselän keskustaa. Vaikka kyllä tänäänkin monta kulkijaa oli reitillä.

Sesonki täällä on. Eikä ihme.

Lappi kauneimmillaan. Tai onhan se huhtikuussakin, ja elokuussa on puolensa, saatikka kaamosajalla… Milloinpa ei?

Tänään ei niin lämmintä (+ 16 C) kuin eilen (+20 C), mutta happea, hiljaisuutta, liikkumista, kaunista, karua, pieneksi taas itsensä tunsi.

Kovasti yritin ottaa kauniita kuvia riekonmarjoista…

Ja paljon muusta. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.)

Riekko vai kiiruna?

Patikoinnin jälkeen kaupan kautta mökille.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että pehtoori ne sembrat istutti. Olihan minun sitten ne ikkunat pestävä. Tasapeli ?

No mutta hyvä päivä. Hyvä päivä Lapissa.

En olisi ikinä uskonut. Että se olenkin minä joka täällä mökillä “laittelen pihaa” (lue: vielä niitä heiniä “deletoin”. Ai ettei heiniä deletoida, no any way leikkelin niitä) ja sitten kun illansuussa hurautin Ivaloon asioille (lue: ostamaan kännykkälaturin. Minkä halvatun takia joka ikinen luuri kaipaa omanlaisensa laturin!) niin ostin myös kaksi sembramäntyä. Ei muuten ole puuntaimet täällä napapiirin pohjoispuolella mitään ekstrahalpoja.

Minä ostin puita, ei pehtoori. On nimittäin käynyt niin että työkavereilta lahjaksi saamani, ja sille kaveriksi ostetut, pyhät pihlajat ovat Hangasojan poroparttion, -tokan tai jonkun yksinäisen laumasta karanneen nälän tyydyttäjinä tehneet tehtävänsä viime talvena. Ei ole kuin tyngät jäljellä.

Silloin kun mökkiä rakenneltiin pehtoori ehdotti, että laiteltaisiin vähän pensaita ja jotain tundra- , siperian-, arktisia- tms. perennoja seinustoille, mutta lasten kanssa ilmoitimme yhteen ääneen, että ei. Kotona saat, ja on suotavaa, hoidella puutarhaa, mutta ei mökillä. Luonnontilainen piha on ollut ajatuksena.

No myönnettäköön vähän on muokkailtu. Ja purolta, notskipaikalta mökille päin, mökin seinämä huutaa jotain. Siitä näkee, että kaivojen ja viemäreiden takia on pitänyt puita kaataa, katajia kiskoa… Siis maisemointia varten uudet sembrat istutamme huomenna. Miten se menikään: jos haluat olla onnellinen, istuta puu…

Mitäkö muuta? Aamuvarhain ylös. Koko luonto märkä, ankean näköistä, mutta sentään lämmintä. Ei kiirettä ulos. Lukemista, kommenteeraamista, sposteja. Ja vähän ennen puolta päivää sitten tunturiin.

Patikoida 10 km Alpeilla ja patikoida 10 km Saariselällä on eri asia. Mutta lämmin tuli tänäänkin. Reilut kaksi tuntia meni kun Iisakkipään reunaa lähdimme nousemaan, ja tavoitteena Vahtamapää.

Sinne mentiin, ja sitten pehtoorin “oikkari” vei kurun pohjalle, joka nyt sitten ei niin helppoa ollutkaan tepastella.

 Ja onko ruska? On. Kaunis keltainen koivuissa. Tunturien rinteet aaltoilevat keltaisena. Tai matkalla Ivaloon syvän tumman vihreät kynttiläkuuset luovat kauniin kontrastin keltaisille koivuille. Riekonmarja hehkuu. Ja mustikanvarvut ovat kirkkaanpunaisia. Auringossa, joka helli koko iltapäivän ja illan, kaikki värit näyttävät vielä syvemmiltä.

… tai totta puhuen ei ihan huipulle asti menty.

Mutta Tuulestatemmattu tahtoi tunturiin.

Se on kuin pontikkaa
tämä maa -
väkevää, salakavalaa.
Humalluttaa
tunturiin tohtivan!

Mehän tohdimme. Siispä ikkunat ovat edelleen pesemättä.  Olkoot! Aamuyhdeksältä starttasimme mökin pihasta kohti Kiilopään Tunturikeskusta; siellä auto parkkiin, reput selkään ja kohti Niilanpäätä.

Ei tule tuosta Saariselän tunturiketjun reunaa nousevasta patikkareitistä meidän lempparitaivalta. Reitin pituus passeli aamupäivälenkiksi (8 km), eikä korkeusero ollut paha (200 mpy – > 400 mpy + rapiat) mutta koko matka oli soraa, kivikkoa, hiekkaa… Joutui koko ajan katsomaan kenkiinsä, ettei kompastu irtolohkareisiin tai ettei laskeutuessa lähde kivet vierimään alta.

Vanhalla erotuspaikalla oli taukotupa, siellä termoskahvit pullan kera nautimma. Ja eikun sitten takaisin. Sää edelleen pilvipoutainen. Oikein hyvä tepasteluun. Eikä sada.

Ja taas muistan, että kuinka hyvä olikaan kun tuli hankittua kunnon reput! Ainoa vaan, että miksei niitä ole hankittu jo silloin, kun näitä patikkaretkiä ryhdyttiin tekemään. Kamera ei tunnu painavan juuri ollenkaan, sadeviitta, juomapullo, puukko ja kaikki muu tähdellinen kulkee mukana. Viistakkeet pitävät repun paikoillaan ja selkäpuolella pieni “ilmanvaihtokanava” estää repun liimautumisen selkään. Mutta kaikki kunnon vaeltajathan tämän jo tietävätkin. Me vasta nyt. Mutta onneksi edes nyt. On entistäkin mukavampaa patikoida…

Paluumatkalla teimme pienen sivupolun; tarkoituksena välttää kivinen reitti, mutta reippaanoloinen, liki silmänkantamattomiin ulottunut suo sai meidät palaamaan takaisin merkitylle polulle. Sopuleita, ja muutama sienikin nähtiin. Pitäisikö sittenkin jäädä ensi viikkoon…? Eipä se nyt oikein onnistu.

Iltapäivällä puheluita Ouluun ja sitten mökkinaapurin kanssa “historiaprojektin” ensimmäisen vaiheen valmistumisen juhlistaminen tulistellen Hangasojan varressa.

Rantasaunaa ja kaksinoloa, lukemista ja lauantaita Lapissa. Kuinkahan kauan tohtisin näin jatkaa? Toinen viikko menisi ihan kevyesti…

Aamu aurinkoinen, mutta kylmä.

Mitäs tänään? Tänään olkoon Inari-päivä, koukataan systeri mukaan mökiltään.

Ivalossa kauppa- ja apteekkiasioita ja yhden uuden pikku puodin ihastelu ja sitten Inariin. Yhdeksi ehdimme Siidan rantaan, josta lähti Inari III  kohti Ukonkiveä.

Katamariini on ihan uusi, siihen mahtuu 120 henkeä. Ei meitä ihan niin paljon ollut, mutta monta kymmentä turistia kuiteskin. Matka suuntaansa vei tunteroisen. Tarjoiluakin olisi ollut, mutta skippasimme kahvittelut ja oluset ynnä muut pienet, mitä olisi ollut myynnissä.

Esikristillinen saamelainen muinaisusko pohjautui luontoon. Koko maa oli pyhä. Erityisen pyhiä paikkoja olivat mm. tunturit, lähteet ja isot kivet. Luonnonvoimia kuten aurinkoa, vettä, tuulta ja ukkosta palvottiin.

Sen verran näillä raukoilla rajoilla on tullut aikaa vietettyä ja elämää elettyä, että muinaisusko on hyvin ymmärrettävää…

Ja  siellähän se sitten jo näkyikin: Ukonkivi.

Ja kun kerran tilaisuus tarjottiin, olihan se tämä 30 m korkea pyhä paikkakin huiputettava. Ja siinä se oli Inarinjärvi koko kauneudessaan jalkojen juuressa. Hetkessä. Hetken.

Paluumatka meinasi vähän uuvuttaa, tekemisen puute

Inarissa olimme neljältä ja nälkä jo hyvinkin vaivasi. Vihjeen jälkeen (kiitos Taije!) hakeuduimme hotelli Kultahovin ravintolaan. Aanaar on sen nimi.

Kannattaa pitää mielessä jos nälkäisenä tai makumuistoja pohjoisesta etsivänä on Inarin suunnalla.

Ravintolassa on viehkoa retroa, siellä on vielä jotain Kekkosen ajan henkeä, siellä on käynyt kuninkaallisia ja tänäänkin siellä oli kovin kansainvälistä porukkaa kun menimme. Ikkunoista avautuu näkymä Inarin läpi virtaavan Juutuanjoen Alakoskelle, jossa oli nytkin kalastajia. On kuulemma perhokalastajien vakioapajapaikkoja.

Tarjoilu ravintolassa on mukavan välitöntä, hassusti kökköä, mutta vain viehättävästi. Koko kolmen ruokalajin valmistuminen ja tarjoilu sujui juuri sopivassa tahdissa.

Mitä sitten söimme? Me kaikki otimme saman, kolmen ruokalajin menun: eturuokana Toast Skagen Inari (perinteinen katkarapuleipä,  jossa oli upeasti graavattua siikaa katkarapukeon alla ja kaiken huipulla siian mätia, mmmmmm olihan se raikasta, tuoretta ja hyvää!!), pääruokana poronfilettä timjami-ruiskorppujauhokuoressa ohra-matsutake lisukkeella (erinomaista sekin) ja jälkiruoan nimi oli Savusauna.

Siihen suhtauduin äärimmäisen skeptisesti. Tervajäätelöä, hilloja ja koivunlehti-sorbettia. Mutta kuinka se olikaan hyvää; maut täydensivät ihanasti toisiaan. Ja yhtäkkiä hoksaamme, miksi ruoan nimi on Savusauna. Okei, hieman hidas sytytys, mutta joka tapauksessa se koivunlehtiuutteesta tehty sorbetti vei tervajäätelöstä sen vahvan maun (johon en välttämättä ole kovinkaan tykästynyt) ja hillat olivat hyviä, eivät mitään harmaata mössöä kuten joskus ravintoloissa näkee…

Eivätkä hinnat olleet mitenkään kohtuuttomat, päinvastoin. Ja pehtoori otti kolmen viinin – menuun suunnitellun – paketin, joka oli erinomaisen edullinen: 15 euroa koko kelpo setti.

Voimme suositella. Lämpimästi. Siis Aanaar.

Kunhan mökille päästiin, lämmitettiin sauna, nautimme perjantaikuohuvaa ja nyt jo taas nukuttaa. Mihin huomenna? Pehtoorille annoin tehtäväksi miettiä uuden patikkareitin, – tai sitten pestään ikkunoita. Luulen, että patikoimme.

Pikku Tankavaara ennen kokematon. Tänään sen vuoro. Kuukkeli-kierros soppeli meille.

Lämpömittari ei näytä kuin sen + 10 C mutta tunturiin noustessa kylmä katoaa.

Eikä sada. Muutaman kilometrin jälkeen jo paistaa. Patikkareitti on mukava, onko oikeastaan aika helppokin? Meille vuorikiipeilijöille tunturit eivät enää ole niin haastavia  Heh, oikeasti reitti on sopiva, hyvä tepastella. Ja kun pääsemme vähän ylemmäs on tunturissa jo ruska! Elokuun alussa tunturin laella mustikanvarvut jo punertavat. Kaikkinensa kovin kaunista oli.

Pikku Tankavaarasta maisemat kauniit, eivät kovin jylhät, mutta kauas tänään näki. Taas kerran tunsi olonsa kovin pieneksi, kovin tyytyväiseksi siitä, että voi kokea ja nähdä sen, mitä tunturissa on, miltä siellä tuntuu ja näyttää. Näinä päivinä jotenkin tavallista enemmänkin merkitystä.

Alla kuvassa Pyhä Nattanen (508 mpy) ja etualalla Purnunnenä (420 mpy), jonne valo lankesi kauniimmin kuin kuvassa. (kaikki kuvat suurenevvat klikkaamalla)

Alaspäinkin meno mukavaa …

 Luontoakin tarkkailtiin. Pupu!

Ja  joku öttiäinen.

Aikas kuninkaallisen näköinen! Siinä se pitkospuilla huilaili…

  Suokin voi olla kaunis. Ja pitkospuut helpottavat suon ylitystä.

Patikoinnin jälkeen menimme vielä Koilliskairan luontokeskukseen ja Tankavaaran kultamuseoon. Kerronpas niistä huomenissa…

Tunturissa meillä oli repuissa makkarat ja sinapit, jotta olisimme voineet tulistella laavuilla, mutta lopultakin päätimme kantaa makkarat Hangasojan rantaan,  siellä siis “after hike” [turhaan olla Itävallassa asti käyty, hih!]  tai siis  perinteiseen tapaan notskilounas. Naapurikin tuli kun näki tulet, siinäpä tulistelimme [ehkä sittenkin parempi sana näihin maisemiin] ja taas Laanilan ja koko Kalotin historiaa kertasimme.

Hyvä päivä tänään. Aikas hyvä.

Nyt niitä tulee! Sieniäkö?

Ei kun muitakin tänne mökkimaisemiin. Naapuri tuli juuri, pehtoori jo iltapäivä-Eskelisellä ja systeri tulee iltabussilla.

Ja vettäkin on tullut. Tuli sittenkin aamun aikana aika reilusti. Tulvaojassakin on taas vettä! Eilen ei ollut.

Sateella oli oltava sisällä, joten yritin VIELÄ luoda nopeaa nettiyhteyttä, vastailin työsähköposteihin, joita on PALJON, suurimman osan voin vain skipata, osan välittää, mutta osa on hoideltava henk. koht. Kirjoittelin kolumnia ja lueskelin. Kun sade lakkasi lähdin tepastelemaan, Laanilaan voimalinjaa pitkin ja mutkan kautta. Kauppaan oli mentävä autolla tänään; pyörällä ei enää systerin, siipan ja omat eväät kulje. Kyllä oli Kuukkelissa porukkaa. Ihan mahdottomasti norjalaisia. ja kaikkia turisteja. Tai vuorotteluvapaalaisia?

Saunan lämmittelin, pulahdin purossakin (+ 10 C) ja makrokuvailin. Onhan niitä Lapin vuokkoja Lapissakin, eikä vain Alpeilla.

Iltapäivällä jo laitoin ruokaakin saapuvia varten: onkin pari päivää mennyt makkara- ja  salaattilinjalla. Sienilasagnea (kaupan sienistä) tein kuin ainakin puolijoukkueelle. (Sieni- ja /tai poronkäristys)lasagne on mökkiruokaa, ja nimenomaan mökkiruokaa silloin kun on nuoria. Joten selkäytimessä on, että sitä on tehtävä suurehko määrä.

Ruokaa tehdessä koetin asennoitua jo puhumattomuuden, hiljaisuuden loppumiseen.

Pieni iltalenkki vielä isontien varteen, jotta puhelinyhteys murmelille toimisi. Ja poroja!!

Ja siinäpä se päivä vierähti. Kiirettä on pidellyt! Tämmöistä tapahtumarikasta touhua se on kuulkaa vuorotteluvapaalaisen elämä Hangasojan varressa!

Tuliskohan niitä nyt? Sieniä.

Sataa mahdottamasti. Mökin katttoon ei vain ropise, melkein kolisee. Vettä tulee, ja paljon. Niin kuin Lapissa kaikkia luonnonilmiöitä: valoa, pakkasta, aurinkoa, talven pimeyttä, kesän leppeää lämpöä, - kaikkea on aina reilusti.  Ja nyt ukkostaakin. Reilusti. Viilenee. Päivällä oli helleraja lähellä, mutta nyt melkein näkee kuinka mittarin lukemat laskevat.

Täällä ukkonen tuntuu olevan merkillisen matalalla. Jylisee maata pitkin. Jos merenrannassa katselee ukkosta, se on taivaalla, salamat viuhuvat korkealla ja äänet tulevat jostain pilvistä, mutta täällä tuntureiden kupeessa, puronrannassa ukkonen on alhaalla. Maa järähtelee, salamoita ei näy, vain silloin tällöin välähdys jossain puiden latvoissa.

Sade alkoi juuri kun iltapäivällä lähdin kyliltä polkemaan takaisin mökille. Olin saanut ajella tuntureiden kautta, lopuksi Viskipolkua pitkin Saariselän keskustaan kauniissa, melkein painostavassa hellesäässä. Mutta paluumatkalla sadeviitta oli jo tarpeen. Metsäreitillä oli paljon poroja. Todella paljon. Pyöräporokolari ei olisi ollut ihan mahdoton juttu…                                                                                                                            

Ja poro säikäytti minut aamusellakin: olin kuvaamassa naapuritontilla. Jakkara tienvarressa oli minusta “kuvauksellinen”.

Otin kuvia, erääänkin. Siinä keskityin hommaan niin, että olin oikeasti huutaa säikähdyksestä, kun kuulin poron hirnahduksen, korahduksen (mikä sen äänen oikea nimi on???)  parin metrin päästä.

Tämä on nyt kolmas vuosi peräjälkeen kun olen täällä tähän aikaan ja uskottava se on: poroja on pihalla, kylillä keskustassa, tiellä, purolla, ja ne ovat niin rumia kun räkkäaika on vielä osalla päällä.

Elokuun ensimmäinen, ensimmäinen vuorotteluvapaapäiväni.

Aloitin sen juomalla aamukahvit purolla. Kylmä oli vielä aamukahdeksalta, yöllä oli vain neljä astetta, mutta päivällä lämpeni leppeäksi elokuun päiväksi. Mökkiterassilla iltapäivällä yli + 20 C.

Ei mitään erikoista tänään. Iisakkipäälle kapusin, eiväthän nämä tunturit mitään Alppien vuoria ole, mutta  ovat kauniita, hyvä oli liikkua. Melkein kotituntureita ovat. Sininen taivas, siniharmaa, syvän sinivihreä Saariselän tunturijonojen silhuetti levollinen.

Oli ilo hoksata että kunto on juhannuksesta noussut; liki päivittäinen lenkki, pyöräily, rullaluistelu, salilla käynti,  - parhaana kaksikin ja viikko patikoimassa Kitzbühelissa ovat sentään jotain vaikuttaneet, vaikka paino ei olekaan pudonnut.

Iltapäivällä hyvin tietoisesti yritin vältellä mökin ikkunoiden katselua; en millään viitsisi ryhtyä niitä pesemään.

Niinpä tein vielä heinätöitä (ja ihan vain itseäni saan syyttää kun on nenä tukossa ja silmiä kirvelee), ja taisinpa lounaan jälkeen torkahtaa auringossa lukiessa. Sieniä kävin lähimetsistä etsiskelemässä. Turhaan.

Maanantai!!

Meillä on ollut pitkään ajatuksena, suunnitelmissa, että tänään tai viimeistään huomenna ajelllaan mökille. Yritimme saada mukaan murmelin, systeriäkin kyselin, josko kyydillä lähtis pohjoiseen, molemmilla syynsä olla lähtemättä. Ja sitten viime viikolla pehtoori osoitti  – jälleen, niin kuin joskus tekee :D – omaavansa tunneälyä ja sanoi, että ”mee eeltä, lähe sunnuntaina, tuun sitte viikolla perässä, – jäi sulla se pääsiäisretriitti viettämättä, jotta  mee viettämään se nyt!”

Täällä olen. Heinäkuun viimeinen. Aamuvarhain lähdin, Sodankylään asti liikennettä ei juuri nimeksikään. Kuuntelin radiota – isolla. Ajoin – no joo, aika lujaa. Sodankylän jälkeen poroja, virolaisia rekkoja (sunnuntaina jo ennen puoltapäivää??!!), asuntoautoja, taas poroja, turisteja, porotokkia, pieniä autoletkoja. Sodankylän jälkeen! Sunnuntaina. No joka tapauksessa kahvi/vessatauosta huolimatta olin reilusti alle viidessä tunnissa mökillä.

Pehtoori tulee perässä (jos, ja jos ,…. appi ei voi oikein hyvin :( ) ja systerikin taitaa tulla mökilleen… mutta en voi väittää, ettenkö nyt viihtyisi yksikseni. Joskus vain on niin hyvä saada olla yksin. Kuunnella kun puro solisee…

Toisin kuin radiossa sanottiin täällä on ollut + 20 C ja aurinkoa! Ja heinää. Mökkitontti täynnä heinää!

Heinätöissä ja yhden hengen piknikkiä Hangasojan varrella olen viettänyt, välillä poikennut metsään, istunut mökkiterassilla ja blogannut ja samalla istumalla kuvannut poroja

 kantanut saunalle puita, kuunnelllut tuulen huminaa, viettänyt yhden hengen piknikkiä. On piknikkejä ja on piknikkejä Tänään tämmöinen notskipaikalla!

 Retriittini on alkanut.

Huomenna tunturiin.

Elämä on!

Aurinko paistoi mökin ikkunasta kun ensimmäisen kerran silmät sain auki… ja yöunia vain riittää. Kuinkahan kauan sitä jaksaa nukkua yhdeksän-kymmenen tunnin unia, tuntuvat ihan mielettömän pitkiltä, tarpeellisilta. Kuinka paljon minulla oikein on univajetta!?

Seurailtiin pojan pakkaamista, auton imurointia,  jonkinlaista mökin siivoamistakin, lähtöä. Puolelta päivin lähti kohti kotia, aikoi ajella Kemijärven ja Ranuan kautta, – nuorella miehellä vielä intoa kierrellä. Lähdimme kyydillään Kutturan tielle, josta alkaa Laanilan kultareitin maastoreitti: olemme kerran menneet sen toisin päin pyörillä, nyt kävelimme.

Aurinko paistoi, hiljaisilla mäntykankailla, metsäautoteitä kävellen oli hienoa. Sellaiselta kuin Lapissa parhaimmallaan on. Sunnuntailta tuntuikin. Hiljaista, puhdasta, kaunista, edelleen itikatonta … ei kylläkään tuntureiden huiputusta, sikäli vähemmän vaativaa patikointia, mutta liikkumista kuitenkin.

Kuivakurussa oli tuttujakin. Kullankaivajien leirissä tapasimme J:n ja E:n. ja J. näytti meille valtauksen tai siis paikan, mistä minun Länsituulen väreeni on löytynyt. Hippu pääsi siis käymään löytösijoillaan… Huom. kaivannon reunalla sileäksi hioutuneet seinämät.. ne kuulemma ovat merkki vesimassojen virtaamisesta, hippujen kulkeutuminen pohjalle mahdollista.. ja tässä kvartsijuonteessa on ollut enemmältikin hippuja..

Ihan lähellä on myö Kulta-Jaskan mökki, josta kerroin viime kesänä (klik, klik). Ja lähelle on mökkinaapurimme ja muutaman muun asianharrastajan toimesta viime syksynä laitettu muistotaulu. Se on paikalla josta on löytynyt isomus Aleksi (klikkaa kuva isommaksi, näet tarinan).

Iltapäivän kruunasi rantasauna. Luonnollisesti.

Tänään – kun saimme pojankin hereille,
- ei niin että itsekään oltaisiin aamuvarhain oltu hereillä
- aamupäivällä ehdimme -
ennen iltapäivän massiivisia sadekuuroja  ja aamun sateenräpsyjen välissä -
käydä korvasieniapajan tsekkaamassa.

Melkein parin tunnin tepastelun aikana ehti sataa, paistaa,
olla helle ja puottaa vettä oikein kunnolla.
Sieniä? Tasan yksi! Yksi!

Muutoin juhannusaatto kulunut kolmistaan oleillen. Minäkin olen oleillut.

______________________

Ja tehnyt eilisestä Otsamotunturin huiputuksesta matkakuvakertomuksen:
minivaellus tässä, olkaapas hyvä!

Otsamotunturille pääsee joko suoraan Siidan edestä lähtevää patikkareittiä pitkin tai sitten voi ajaa Inarin keskustan ohi,
Kaamasentietä puolenkymmentä kilometriä pohjoiseen, kunnes tulee viitta Angeli ja Rovajärvi.
Sitä sitten ajettava tovi.
Auto parkkiin ja kohti tunturin lakea (418 mpy).

(kuvat suurenevat klikkaamalla)

Alussa oli aika tasaista.

Sääskiä? Koko reissulla enemmän sopuleita (3) kuin sääskiä (2).

Vähitellen alkoi olla korkeuseroja.

Ensimmäiseen kahteen kilometriin meni puoli tuntia, viimeiseen kilometriin saman verran.

Inarinjärvi jalkojen juuressa …

Ja Hammastunturille päin melkein yhtä huikeaa…

Kohti ääretöntä ja sen yli … tai johonkin …

Tuulessa Temmattu…  taustalla Juutuanjoki ja Ritakoski.

Taivas kattona.

Hilla kukassa,  ja Lapin orvokki ja merimarja ja suopursu ja kurjenkanerva … Kaikki kovin kaunista.

Tunturin huipun puuceen edessä on kivi, jossa on näin hienot “kerrokset”.

Metsänvartijan torppa huipulla.

Tämä oli varmaan ensimmäinen huiputus,
jossa alastulo oli vaativampi, vaikeampi kuin ylöspäin kapuaminen.

Kotimatkalla vastaantulijan kaistalla tällainen pariskunta.

Ja sitten mökkitiellä jo paistoi kauniisti kun kotiudutttiin vai pitäisikö sanoa mökkiydyttiin…

Met huiputimma Otsamo-tunturin tänhään. Sole, poika, homma, eikä mikhään, kiivetä sinne päälle, mutta tuuppa alas!

Kävimme siis tänään Inarissa ja kapusimme Otsamo-tunturin laelle. Korkean paikan leiri ennen parin viikon päästä olevaa reissua Kitzbüheliin ja sen vuorille, on hyvässä alussa. Kyllä kannatti kiivetä. Kuvia ja kertomusta huomenissa tai lauantaina (nyt ei malta, kun on niin kaunis ilta Hangasojalla).

Päivä suunnilleen tuohon reissuun kuluikin. Ennen lähtöä kävimme Saariselällä Partioaitassa ja ostimme sitten ne Lekit, vaellussauvat siis. Löysin sen kameralle jalustaksi (monopodiksi) passelin vaellussauvan, josta olin haaveillut ja joka oli tällä korkean paikan leirillä hyvä testata. Oli hyvä kuvatessa. Ja vaellussauvana  myös, varsinkin alastullessa. Nuppi lähtee irti ja siihen voi ruuvata kameran kiinni. Olen tyytyväinen hankintaan.

Eipä ollut reitillä kun yksi pariskunta meidän lisäksemme. Jotta ei tunkua.

Mökille palattua makkarawokkia. Ette usko, mutta lappilaista perinneruokaa: makkarawokkia. Tulomatkalla kuulimme kun Lapin radiossa  Marttojen ihminen neuvoi tekemään lappilaista juhannusperinneruokaa: makkarawokkia! Minä siitä idean poimin.. Erityisen hyvää siinä oli parsakaali. Ja helppous. Minulla kun nyt ei ollut mitään erityisiä kunnianhimoja kokkailuun: kaksistaan kun nälkäisinä pöytään istahdimme. Ei VMP (varamiespalvelu), ei nuoret, ei ketään kerallamme syömässä.

Saunan lämmittelimme vastikään. Pehtoori pulahti purossa, minä jätin huomiseen tai elokuulle

Ja nyt juuri Juniori tuli tänne. Poika otti ja ajeli työpäivän jälkeen meidän seuraksemme, iloksemme, tänne. Tyttöystävänsä kun on juhannuksen duunissa, poika otti Maisan (tyttöystävän koiran) ja ajaa hurautti tänne. Johan met olemma mielissämme kun tänne tuli…

Lapissa koivunlehti on keskikesälläkin näin pieni. Vaivaisen. Koivun siis. Makroviikon haasteena on kesä. Se on meillä tääll mökillä nyt!

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan “infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa “läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – -
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa “aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus “en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa “uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Nyt sataa räntää! Paljon! Tuiskuaa. Paljon. Aamupäivällä olimme autonhakureissulla. Eilen illalla innostuimme lähtemään kylille syömään. Olisimme menneet taksilla, mutta kun puoli seitsemältä taksiin soittelimme, sieltä kerrottiin, että kaikki autot olivat Ivalossa: Helsingin kone kun oli tulossa. Joten oli mentävä omalla autolla, ja jätettävä se ravintolan pihalle yöpymään.

Ravintolavaihtoehtojahan Saariselällä on vaikka ja kuinka: me menimme Petronellaan. Ajattelimme että saamme siellä varman päälle hyvän illallisen: ja niin saimmekin. Ei turhaan ole ravintolalla Rotisseur-kilpiä. Eturuokana prässättyä hirveä ja pääruoaksi ruijanpallasta. Täällä melkein ”perinneruokana” on kuningasrapu, jota tuodaan Jäämeren rannalta, ja siitä tehty kastike pallakselle oli juuri sitä mitä kaipasinkin. Siinä on merkillinen riistainen maku. Rapu, jossa on riistainen maku? Hmmm. taitaa olla oma luonnehdintani, mutta sellaista se minusta vaan on. Ja sellaisena siitä pidän kovasti.

Meillä – ilman nuoria ja vieraita liikkuvilla – oli vakaa aie mennä vielä jonnekin tanssiravintolaankin, edes Panimolla käydä (minä kun en ole koskaan siellä käynyt, vaikka se on Saariselällä jotensakin must-paikka). Panimon ovella piipahdimme: paikka oli iltakymmeneltä ihan täys. Siis siirryimme uuteen hotelli Giellakseen; josko sen baarissa olisi menoa. Heh! No ei ollut, mutta tilasimme päivän nostalgia-fiiliksen täydennykseksi drinksut nimeltä ”Lumikenttien kutsu”. Vuosikymmenten jälkeenkin se maistui erinomaisen hyvälle. Kokeile jos ko. baariin joskus piipahdat.

Ja sitten? Sitten tilasimme taksin: ei ollut meistä baarikierrosta jatkamaan.

Tänään oli auto kyliltä haettava. Hyvä syy lähteä kävelylle. Muutoin käytetty päivä kaikenlaiseen pieneen huolto- ja järjestelytoimintaan. Makrokuvaushaasteen innostamana olen päivän aikana kuvaillut mökkiä ”makrosti”. Laittelen joskus kuvia, kunhan jotensakaan toimiva nettiyhteys on käytettävissä.

Ja sitten. Vaikkei meillä ole nuoria, ei ystäviä, ei ketään täällä meidän seuranamme, olen tehnyt vähän mahdottoman paljon ruokaa. Kolmen ruokalajin illallisen söimme taas kaksistaan. Täällä kun löytyi kaupasta aivan ekssellenttia pororouhetta (ei Kylmäsen, vaan Culinari Ivalosta) Ja mökin keittiönkaapista löytyi pappardellea (leveää nauhapastaa jonka kanssa Italiassa useimmiten tarjotaan kanikastiketta). Siispä LappItalia-hengessä uusi ruoka: pappardellea pororouhekastikkeella. Makeaa sipulia kuullotetaan öljyssä. Maustetaan paprikalla, chilillä, basilikalla, kuivatulla persiljalla, valkosipulilla, grillimausteella ja sitten 2 dl ruokakermaa (15 %) ja 150 g pororouhetta. Sekoittele ja anna makuuntua sen aikaa kun pasta kiehuu. Perfetto, vaikka itse sanonkin.

Sitä minä mietin, että mitenkäs jos tänne muuttaisi pidemmäksi aikaa… Kuinkahan kauan minä viihtyisin? No joka tapauksessa huomenna ei huvittaisi kotiin lähteä, mutta tämähän ei ketään yllätä.

 Maaliskuun viimeisenä aamuna herätään mökillä. Pääsiäinen? Ei, ei ole kiirastorstai vaan on arki, jolloin olen mökillä. Pehtoori tuli tänne jo maanantaina, minä eilen juna-bussi –kyydillä.

Ennen kahta lähdin duunista, poika kävi heittämässä rautatieasemalle: ja juna on myöhässä 50 minuuttia! Ei muuten huolta, mutta miten ehdin Rovaniemellä Ivalon bussiin. Eskelinen lähtee klo 17.20 eikä juna näytä ehtivän Rolloon ennen puolta kuutta. Tässä vaiheessa – kun konduktööri kuuluttaa että juna on myöhässä Kokkola  -  Oulu -välisen rataosuuden routavaurioiden takia – päätän, että katson tarkkaan, ketkä vaaliehdokkaat aikovat tehdä jotain pohjoisen liikenneolojen parantamiseksi.

Tervolan jälkeen tulee tieto, että bussi odottaa junalta tulevia matkustajia. Huh! ja lopultakin bussi oli ihan ajallaan mökkiten varressa. Ehdin katsomaan TOP Chefin loppuottelun: ja sen voitti oikea mies. Minun mielestäni ainakin.

Tänään siis arki, ja koskapa olin itselleni (ja esimiehellekin) perustellut tänne tulon keskellä viikkoa, sillä että vetäydyn rauhaan lukemaan yhden ohjattavani väitöskirjan käsikirjoituksen, oli aamusella kiltisti istuuduttava 400-sivuinen kässäri sylissä nojatuoliin ja aloitettava ahkerointi.

Yhdeltätoista kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja pehtoori puuhaili pihalla, minäkin luovutin. Lähdettiin mäkeen. Iltapäivällä lämpeni lähelle nollaa. Edes minä en palellut mäessä. Rinteet erinomaisen hyvässä kunnossa, oli tosi mukava laskea. EKA kertaa tälle vuodelle. Parin tunnin jälkeen oli pakko hakea autosta kamera. Semminkin kun rinteen reunalla oli pieni poroparttio….

Illansuussa sauna, ja työsähköposteihin (yritin!!) vastailua. Nettiyhteys SURKEA. Ja mökin vanha läppäri oireilee, – antaa merkkejä pian edessä olevasta lasahtamisesta. Mutta tässä sitä vain bloggaillaan.. Jollei huomenna kuulu mitään niin tiedätte mistä johtuu…

Ai niin, ruoasta piti vielä sanomani: ostimme Kuukkelista savustetun poron maksan ja purkillisen punasipulicumberlandia, ja jo vain! Kerrassaan huippu alkuruoka oli siinä.Pääruokana kasviksia (palsternakka varsinkin erityisen hyvää) ensin keittäen ja sitten pannulle pari ruokalusikallista hienoa sokeria ja kun se sulaa niin siihen al dento kasvikset, pari-kolme minuutttia glaseerausta. Ja pieni ulkofilepihvi voissa paistaen seuraksi. Ny olemma kylläisiä.