Parahiksi jouluksi saatiin Festan oveen “rullaverho”. Viime kesän Italian matkalla pienessä Toscanan kylässä otin valokuvan, jonka muokkailin sopivaksi Festan “pikkuoveen”.

Oven isosta ikkunasta on näkymä meidän mattotelineelle ja muutenkin takapihan tylsään nurkkaan, joten olemme miettineet, miten ikkunan “verhoilisi”. Kesällä siinä olikin sellainen oviverho, mutta ei ollut kätevä.

Nyt ovessa on kuvasta rullaverhokankaalle painettu kuva, joka on tarranauhalla kiinni. Maksoi 70 euroa ja värit ja kuvan tulostuslaatu on hyvä.

Klikkaa kuva isommaksi, näet paremmin millainen juttu se oikein on. Tällaistakin iloa valokuvauksesta voi olla.

___________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 17

Tonttulan ikkuna – vähän edellistä talvisempi ikkuna

Luulen että joulu on lähellä. Sen huomaa  - monestakin asiasta …

Meillä on PALJON ihania kortteja keittiön pöydällä. Ja olemme saaneet jo muutaman lahjankin, hieman yllättävästikin. Mukavaa, hämmentävää — Mökille viemisiä on  Pehtoorin edellisessä elämässä tähän aikaan vuodesta virtasi kukkia, suklaata, viiniä, poroa, kyniä ja kirjoja  — ne kaikki olivat tervetulleita: kyllähän meillä juuri noista asioista pidetään ja tarvitaankin, mutta nyt saadut lahjat tuntuvat kuitenkin paremmilta. Omemmilta. [kummallinen sana: onkohan tuo ihan oikeinkaan? Omemmilta?]

Ja meillä on siistiä. Ei, emme ole itse kuuranneet koko taloa – vähän sieltä sun täältä on putsailta mutta meillä on käynyt siivooja-S. joka on tuulettanut ja luutunnut huushollin puhtaantuoksuiseksi ja siistiksi. Sellainen on ihanaa ylellisyyttä, josta nautin kovasti.

Joulun tulon huomaa siitäkin, että olen käynyt ostoksilla. Olen ostanut monta joululahjaa. Tuosta vaan shoppaillut. Enkä Akateemisesssa ostanut itselleni YHTÄÄN kirjaa. En yhtään. Siellä olisi kyllä ollut yksi mielenkiintoinen kartasto mutta minähän olin tiukkis ja ohi menin. Ja sitten: kuinka hullun hauskaa onkaan kun keksii muutamille ihmisille – joille ei välttämättä edes “kuuluisi” hankkia mitään – keksii aivan huippujutun annettavaksi. Antamisen ilo on huippujuttu!

Joulun tulon huomaa siitäkin että on mahdollisuus miettiä, miten aikansa käyttää… Nyt käytän paketteja tehden ja musiikkia kuunnellen …

__________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n;o 17

Se Pihan Pienempi Joulupuu

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä.  Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään.  Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää.  Tai jos juhlaillallisilla  pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis “aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on “elämänura” valinnasta kiinni: “olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää  haastateltavaa ja vain noin puolelle “opeputkeen”  pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin “kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Meillä oli nuorison kanssa pikkujoulut, tai ainakin yhdessäolo. Ennen kuin löytyi ilta, jolloin meille, molemmille nuorille ja molempien seurustelukumppaneille löytyi ilta, jolloin me kaikki voitiin porukalla istahtaa yhtäaikaa ruokapöytään, oli totisesti soviteltava menoja, töitä, tenttejä, koulua jne. Ja sittenkin Juniorin oli “uhrauduttava” ja jätettävä koulu tältä illalta väliin; “mutta mitäpä en perheen eteen tekisi” totesi poika, jolle ei mikään olisi voinut olla mieluisampaa kuin lintsata ruotsin tunnilta.

Ja olihan meillä kuudella ihan hyvä tovi, hetki. Tyttären ja myös poikaystävänsä vaihtarikevättä ja sen aikatauluja vähän pohdittiin, Juniorin yo-kevättä (jotta josko ne kirjoitukset, ja jotta josko juhlat (edelleen olen äärimmäisen skeptinen, ihan ylimainostettua ja -arvostettua koko ylioppilastutkinto)). Me saamme kuulemma mennä Strassbourgiin (jonne siis tytär menee, poikaystävänsä toiseen Ranskan yo-kaupunkiin), – ei , en ole vielä varannut sarjalippua… Ja saan järjestää yo-kestit jos sellaisiin on aihetta

Hieman olen huolissani tyttären opiskelu- ja työtahdista, siihen päälle treenaaminen. Eikö nuo pennut olis voineet jotenkin tasata tuota tekemistä ja suorittamista? Eikö tytär voisi vähän vähempään tyytyä… Poika tehdä vähän enemmän. Toisaalta ihan sama: hyviä pentuja molemmat – ehkä vain minun mielestäni ovat mutta se riittääkin minulle… 

_________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 15

Joulutähtitiffany

Minä olen. Jouluihminen. Mikä ei jääne epäselväksi tämän blogin ulkoasuakin katsellessa. Tonttuja ja jouluruokia ruutu tulvillaan. Tuossa ylhäällä on meidän Tomafoi. Tomafoi ja Iisakki, ne on olleet ne meidän tontut siitä lähtien kun lapset oli ihan pieniä. Lapsilla, nuorilla siis, niitä ei ehkä enää ole, mutta minulla on.

Vuosi vuodelta teen vähemmän, elän enemmän joulua. Laittelen valoja ja kuuntelen musiikkia. Ja jouluisesta maisemasta nautin. Tänä vuonna kun siihen taas on mahdollisuus. Huomasitteko, kuinka tänäänkin on ollut kaunista! Kävelin Norssille (siis kampuksella muutaman sata metriä) keskellä päivää (aineenopettajahaastattelut) ja oli vaikea palatessa tulla takaisin sisälle – oli kovin kaunista kun puut pehmeästi huurassa, siniharmaa päivä kovin viehättävä, tunnelmallinen, pakkasesta huolimatta lämmin .  Ja radiossa on uusi (?) kanava pelkkää joulumusiikkia (joulu.fi), sitähän sitten duuni- ja muut matkat kuuntelen.

Kaikille vain Joulu ei ole oikein mikään juttu. Osaa selvästikin häiritsee sekin, että minulla on työhuoneessani kynttelikkö: sellaisestakin päässyt joku huomauttelemaan “kai edes itse maksoit tuon?” ja kaiken muun pahan lisäksi oven pielessäni  on pieni enkeli (“onkos tämä joku talismaani?”, työpöydän nurkalla jouluämpärissä konvehteja kaikille piipahtelijoille ja pitempäänkin viivahtäville. Esimies viivähti tänään pitempään kun läheteltiin oppiaineen perinteiset joulukortit. Esimieskin on jouluihminen. Ja niinpä korttien äärellä vierähti pitkä tovi kaikesta joulunvieton historiaan liittyvästä höpöttäessä. Siinä tuli kummasti mieleen, kuinka isänikin oli jouluihminen: hänen kanssaan meillä oli joulun aikaan paljon yhteistä. Tein hänelle monena vuonna jouluruokia, yhdessä valittiin jouluviinejä, käytiin kauppahallissa kaloja ostamassa, järjesteltiin joskus kestejäkin. Hän kävi helpottamassa lasten joulunodotusta tuomalla aatonaatonaatoniltana videoita tai legopaketin, “ettei ihan niin hirveesti jänskätä”.

Joulun tienoilla on mukava pukeutua punaiseen, edes huiviin. Tähän aikaan vuodesta puhun itsekseni enemmän kuin tavallisesti, kaikkinensahan olen muuten kovin hiljainen. Heh! Joulukuun päivinä soisin voivani jäädä aamuisin kotiin, lämmittelemään pehtoorin kanssa leivinuunia, leipomaan limppuja, sytyttelemään pihalyhtyjä, tekemään valokuvista joulutauluja, lähtemään päivänvalon aikaan ulos.

Lukukauden lopputohinat vain sattuvat juuri samoihin aikoihin kun olisi kiva olla kotosalla.  Tosin tänään töissä oli kumman kevyt päivä, pitkästä aikaa kevyt olo ja naurua. Iloista, ymmärtäväistä naurua, se tekee hyvää ja sen luulisin, soisin kantavan kauemmaskin kuin jouluun…

____________________________________________________________________________________________

Joulukalenteri n:o 14

Jouluntunnelmaa

Lukukauden lopussa työ kantaa hedelmää. Aika monelle ainakin.

Kunhan töistä pääsin, oli ajeltava suoraan hammaslääkärille, vaihteeksi. Selvisin hengissä ja sitten jouluostoksille.

Nyt on jo kolme lahjaa hankittu. Huh! Ja pipolangat. Minähän en saa kutoa, mutta nyt on vaan saatava.

_________________________________________________________________

Joulukalenterikuva N:o 13

Mökin saunatonttu – Iisakkki

Etsin ja etsin, eikä vanha joulumuisti/muistokirjani löydy. Hätäännyn.  Miten voin tehdä lanttulaatikon,  jollei kirjaa ja siellä olevaa Murmelin reseptiä löydy? En muista porkkalaatikonkaan reseptiä ulkoa! Ei tule joulua, jollei ole laatikot tehty oikean makuisiksi. Mietin jo, miten soitan sisarelle ja äidille että ei, ei meillä sittenkään ole jouluaattona ruokaa tarjolla… Teidän on mentävä jonnekin ravintolaan syömään.

Mietin, että joulusta ei tule mitään, mutta sitten yhtäkkiä keksinkin, että jos ostan sittenkin pojalle tämän toivoman läppärin ja tyttärelle jotain lämmittävää kun kerran on lähdössä sinne Ranskaan vaihtoon. Siellä ei kuitenkaan lämmitetä opiskelija-asuntoloita. Kyllä nämä lahjat korvaavat ruoan puutteen…Varmasti niiden myötä joulutunne tullee. Mutta pian huomaankin, että nämä ratkaisut eivät oikeastaan, eivät sittenkään rauhoita  minua, . . .

Ja sitten vielä kauhukseni muistan, että joulukirjassani on kuvat lapsista kaikkina jouluina. Ei missään muualla ole niitä kaikkia kuvia, eikä missään muualla ole, ei kopionakaan lasten joulupukinkirjeitä! Eikä kirjaa löydy, – - ahdistaa… ahdistaa niin että sattuu,  … ja sitten onneksi herään!

Painajaisen jälkeen teen jouluksi laatikot pieteetillä, kirjoitan reseptit myös reseptitiedostoihin, skannaan lasten kuvat. Varmentelen, yritän estää pahinta.

Puolen päivän jälkeen lähden ulos ja unohdan ahdistuksen. Tänään on hieno sää ulkoilla; auringon valo heijastuu puiden latvoihin, varjot ovat pitkät, mutta niitä edes on. IPodisssa Christmas Lights (by Coldplay) …

Tummenevassa iltapäivässä minusta on jo hyvä olla, hyvä olla kotona ja touhuta kaikenlaista.

_____________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 12

Joulumuistokirja  - tallessa

Eilen ehtoolla oli opiskelijoiden kanssa puhetta siitä, kuinka kekseliäs filosofian ylioppilas voi olla kun täytyy miettiä, miten vältellä tenttiinlukemista tai esseiden kirjoittamista. Kuulin aivan ylivertaisista suorituksista, joita opiskelijat kertoivatkaan saaneensa aikaiseksi (koko oman asuintalon kerroksen ikkunoiden pesu, myös naapureiden, norjalainen kirjoneulevillapusero, kolmen tunnin (kolmen!) kuntosalitreeni ja niin edelleen…)

Kuin jatkona tälle opiskelijoiden ainejärjestön pikkujouluissa käydylle keskustellullemme olen tänään tehnyt  jos vaikka ja mitä, mutta en lukenut maanantain seminaariin tulevia massiivisia kanditutkielmia. En vaikka molemmat ovat erittäin mielenkiintoisista, aika vaikeistakin aiheista tehtyjä töitä. Toinen käsittelee Parkkilaiva Helioksen vuosia kestänyttä purjehdusmatkaa maailman merillä 1870-luvulla ja toinen sitä,  kuinka rahasäästämistä ryhdyttiin suomalaiselle rahvaalle ja säätyläistölle markkinoimaan 18o0-luvun viimeisellä neljänneksellä. Hämmästyttävää, kuinka sekin oli kytketty kielikysymykseen ja suomalaisuusliikkeen palvelukseen.

Huomiseen siis jää näihin paneutuminen, sillä tänään olen nukkunut yhdeksään. Yhdeksään vaikka kotiuduin pikkujouluista jotensakin heti kun Tiiman mieskuoro (jossa on myös nuoria naisia) oli esittänyt laadukkaan repurtuaarinsa. Opiskelijoiden tiernaversio ei satiirissaan yltänyt ihan viime viikonlopun henkilökunnan pikkujoulussa olleen esityksen tasolle, mutta ajatuksia ja ajattelua herättävä oli tämäkin versio. Ohjelman jälkeen oli mahdoton kiusaus jäädä omieni kanssa höpöttelemään vielä yöhön asti, kampukselta pois oltaessa kommunikointi kun on henkilökohtaisempaa, palaute suorempaa, oleminen välittömämpää, jutut mukavampia, mutta toisaalta oli onni, että onnistuin repäisemään itseni nuorten seurasta jo kymmenen kieppeissä. On ollut sitten tänään energiaa…

Olin taas kerran lenkillä kaupungilla. Kameran kanssa kuvailin pakkasessa kipristelevää Oulua. Minusta tarkeneminen on periaatteesa vain pukeutumis- ja asennekysymys, mutta kyllä tänään paleli. Ihan hitosti. Lenkki päättyi Kauppahalliin: hain porkkanat ja lantut – huomenna laatikot leivariin.

Mutta tänään tein jotain niinkin merkillistä kuin joulukarkkeja. Enpäs ole vuosikausiin tehnytkään. Sellaisia riisimuro-suklaita, tiedättehän. Muistan, kuinka pentuna tehtiin niitä alakerran poikien kanssa alaluokilla ollessa. Me ei vain ikinä saatu niitä tarjolle asti tai edes naposteluannoksiksi, söimme massan suoraan kattilasta.

Sitten olen leikkinyt Photoshopilla. Yritin tehdä tyttärelle joululahjataulua, mutta puuhastelinkin kaikkea muuta. Yhdestä lyhty-kuvasta kuvankäsittelyllä tämmöinenkin

_____________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 11

Sininen lyhty -kollaasi

1960-luvun suomalaista arkea käsittelevää tietokilpailua kohtaan ei kovinkaan isosti ollut kiinnostusta… vain Koivu ja Raila vastasivat. Heidän kommenttilootaan jättämät vastauksensa olivat tällaisia

Molemmilla on oikeakin vastaus. Siis Fazerin salmiakki ja Super Salmiakki eivät kuulu joukkoon, (paitsi että niissä ei ole nisäkästä rasian kuvassa) koska ne eivät “syntyneet” 1960-luvulla. Fazerin klassikko salmiakkiaski on tullut markkinoille jo ennen sotia, siis vuonna 1938 ja SuperSalmiakki vasta 1971.  Siis Railan perustelut lähempänä oikeaa. Palkitsen tämän sopivassa tilaisuudessa

Koskapa tänään julkistin koko kilpailun jo tiedekunnan sisäisessä postissa, niin pistänpä sen tähänkin liitteeksi. Lämpimästi suosittelen kaikille 60-luvulla eläneille ja arjen historiasta kiinnostuneille. Vastauksia saa toki posteilla, vaikka varsinaista kilpailua en julistakkaan. Oikeat vastauksetkin lupailen julkaisevani ennen joulua. Kilpailun viimeisellä sivulla on yhden 60-lukulaisen laulajattaren esitykseen videolinkki, joka johtaa Elävän arkiston sivulle. Kannattaa katsoa (erityisesti viidennen minuutin kohdalta alkava biisi, ja Koivistolaisten tanssiesitys! Purkkaa ja jytää kerrakseen!!

Klikkaile ja rullaile http://www.satokangas.fi/TUPLA%20TAI%20Kuitti.pdf

Kuten tiedoston viimeisestä kuvasta näette, kilpailun voittajalle palkintona oli Rex-kakku. Tein sen eilen. Lupaan palata asiaan. Enpä ole ennen moista tehnyt, saatikka maistanut. Hmmmm…. Arkeologit saivat kakun syödäkseen, ja tänään työhuoneeni ovella oli arkeologeja ihan ruuhkaksi asti kiittelemässä palkinnosta. Jännä se oli!

No mitä muuta?

Olin aamulla ilmoittanut Juniorille, että en ehdi töistä laittamaan sapuskaa niin, että hän ehtisi syödä ennen (ilta)kouluunsa menoa, vaan että keittelisi itse pastaa tai kävisi jostain pizzan hakemassa. Juniori on eilisen ja tämän päivän J:nsä kanssa siivoillut Festaa ja muutakin isompaa siivousta tehneet tienatakseen joulurahaa, joten olin vähän pahoillani, etten päässyt sapuskan tekoon. Ja sitten minulle tulee neljän jälkeen duuniin tekstari:

Jätän sulle lasagnea niin muistappas sitten syödä, ettei verensokeri laske liian alas! t. Huolehtiva poikasi. PS. Ruoka on uunissa.

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään ] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa “faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

“Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…

Itsenäisyyspäivänä .. kaikenlaista luettuani … tuli mieleen papat. … Merkillistä …

Äitini isä, Aleksanteri – Tuulen Ale –  jonka nimi kulkee tämän blogin nimessäkin. Häntä en koskaan nähnyt, en koskaan tuntenut. Hän hukkui Koivistolla välirauhan aikana (11.11.1943)  …

Isäni isä, Riku-pappa, jonka kanssa ehdin tutustua ja joka Nurmijärven mökillä opetti vuolemaan onkeen oikeanlaisen pään ja joka Nurkkilassa jaksoi varoittaa nokkosista, joissa silti poltin pohkeeni..

Mennyt minussa – miksi mennyt juuri tänään … Miksi juuri papat?

______________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 6

Kynttilälyhty – vaikka sitten aika yksinäinen sellainen.

Kalvakka joulukuinen sunnuntai. Kalvakan (aika kamala sana muuten, itse asiassa hyvin kuvaava) lisäksi pistävä, pureva itätuuli. Niinpä olikin liki sankari olo kun sain lenkille lähdetyksi. Tai ainakin annoin itselleni luvan olla sankari kun lähdin. . IPodin volyymit kohtuullisen kaakossa ja pitkin tyhjän kaupungin katuja (autolla ensin sinne ja Caritakseen, siis en todellakaan kotoa kaupungille kävellyt) ristiin rastiin tepastelin. Täytyy kävellä näin…   Jotain niinkin lälläriä kuin Tuure Kilpeläistä ja jotain niinkin outoa kuin Lady GaGan Bad Romance – se on ihan huippu kävelybiisi.

Aamupäivän jälkeen hoksasin, että  tänään en tarvitse särkylääkettä, hammasrooppi paranee vihdoin, antibioottikuuri ohi. Siis ihan tiedoksi kaikille, joilla joskus on edessä hampaanpoisto, särky kestää viikon, kaksi sen jälkeen. Näin minulle sanoi lääkärikin, mutta uskoinko? No, en. Tietenkään. Piti kokea tämäkin.

Jotenkin muutenkin kaikin puolin välipäivä – hulppean rauhallista.  Iltapäivällä jo Andrea Bocellin Carmen viihdytti.

Ja nyt mietitään pehtoorin kanssa, katsommeko Stieg Larssonin kirjoista tehdyn “Miehet jotka vihaavat naisia” -minisarjan. Olemme lukeneet (pehtoori lukee nykyään kaunokirjallisuutta PALJON enemmän kuin minä, mistä olen vähän kade) koko trilogian ja kovasti pitäneet, mutta — katsommeko tv-version? Ehkä hyvä pitää hyvä kirja kirjana. Toiselta tulisi Tali-Ihantala -elokuva. Historioitsijanhan se ´kuuluisi´ katsoa, mutta …

Ehkäpä sittenkin käytän illan joulureseptisivun värkkäämiseen.

Ai niin: jos mietit, hommaatko huomiseksi kaksi kynttilää ikkunalaudalle, katso miksi niitä yleensä sinne laitellaan… Itsenäisyyspäivän kaksi kynttilää.  (klik)

Tuli vain mieleen koskapa “kahden kynttilän” google-haulla on sivuilleni viime päiviä klikkaillut kymmeniä vieraita.

Meillä on kynttilät jo valmiina. Melkein joka ikkunalle.

____________________________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 5

…. olkoon ilmoitussivu Pohjois-Suomi -lehdestä reilut 100 sitten (1905).

Suurenee klikkaamalla…

Onko elämää pikkujoulujen jälkeen? Toki!

Oli eilen mukava. Ei ihan natsannut kaikki: ruoka ei ollut kovinkaan erityistä. Ei, ei mikään pilalla, mutta eihän se mitään makujen ilotulitusta ollut. Mätivaahto-palttoonnapit olivat ehdoton top. Ja niinpä sitten kävin keittiömestarilta ohjetta kyselemään: sainkin. Laittelen huomenissa joulureseptisivulle. Tein niitä nimittäin tänään. Melkein yhtä hyvinä kuin eilen. Eilen tuli taas kerran todettua että alkupalat ovat yleensä buffet-pöydän parasta antia: varsinkaan kun  mie en jaksa ravintoloiden laatikoista ja paistista innostua.

Mutta ohjelma: humanistit rulettaa. Tiernapoikaesitys, jossa Aalto-yliopisto sai sille kuuluvan ylenkatseen ja 60-luvun teeman mukaisesti Koivistolaiset ja Danny sekä kollegan kokoama “Tunnista taideteosten  väärennökset” olivat ylivertaisia. Minun 60-luvun arjen historian tuntemusta kartoittava skabani sujui – ehkä mallikkaasti, mutta en ollut ollut tajunnut/tiennyt että pikkujouluun tuli pääosin tiedekunnan nuorta väkeä:  eivät voineet tietää vastauksia…

Sapuskan ja ohjelman jälkeen soittonsa aloittanut bändi oli sekin kovin nuorista koottu, mutta soittivat oivallista tanssimusiikkia. Olihan mukava rokkailla pitkästä aikaa. Mitä tekemistä sillä on taidehistorian kanssa? Paljonkin .  Ennen puolta yötä oppiaineen toisen professorin kanssa hidas, ja sitten lupauduin – vai ettenkö sittenkin tyrkyttäytynyt? – kyydille. Siispä ajoissa kotona, ei mitään pikkujoulujen taksitolpalla aamuyöstä riekkumista.

Niinpä ei ollut aamulla vaikeuksia treffata systeriä Oulu-opiston ovien takana heti kymmeneltä kun Naisten messujen ovet avautuivat.

Muutoinkin päivä sujunut enemmän vähemmän joulunodotuksen merkeissä. Ruoan merkeissä. Nuorempi nuoripari oli kanssamme syömässä pidemmän kaavan mukaan. Hyvä niin.

Nyt väsy.

__________________________________________________________

Joulukalenteri n:o 4

Naistenmessuilta Festaan

Pikkujouluun lähdössä – minun hommakseni on niissä ennen riittänyt kuvaaminen. Ja tietysti ruoasta, seurasta ja ohjelmasta nauttiminen, mutta nyt on iskenyt huki tehdä tietokilpailu. Pilheiden teema on 1960-luku (toiset 60-luku kekkerit tälle vuodelle, – kertoo mistä?) ja erityisesti televisio. Siispä skaba on Tupla tai kuitti.

Siihen formaattiin en ryhtynyt/voinut kilpailua tehdä, vaan jotain jättänyt pois, jotain ottanut Uutisvuodosta, jotain ihan perinteisistä visailuista. Mietin vähän, että julkaisisinko kilpailun huomenissa täällä  Temmatussa? Toisaalta isotöisen kilpailun voisi uusiokäyttää jollakin porukalla ja kun tämän blogin lukijakunnassa on sellaisia, jotka saattaisivat olla kilpailutettavia joskus toiste niin, …?  Toisaalta viime vuonnakin minulla oli joulukilpailu täällä …

Joka tapauksessa ensimmäinen kysymys on tämä (suurenee klikkaamalla).

Mitkä kaksi eivät kuulu joukkoon? Ja miksi eivät kuulu?

Jos tehdäänkin niin, että mittaan tietokilpailuintoa tällä yhdellä kysymyksellä:

jos tähän kysymykseen tulee vastauksia tiistai-iltaan mennessä enemmän kuin tusina,

pistetään sitten kisa pystyyn täälläkin…

Sovittu.

_______________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 3

(mökille on niiiin ikävä, eikä tänä itsenäisyyspäiväviikonloppuna ollut mahiksia lähteä…)

Tänään eilistä seesteisempi päivä. Työteliäs.

Huomenna tiedekunnan pikkujoulut, ja sinne lupauduin ohjelmaa tekemään, joten nyt sitten ilta mennyt ja menee vielä sen parissa.

Tänään Kalevassa taas kolumnini. Aiheeseen liittyen sekin. Siis pikkujoulujen historiaa. Lyhyesti.

(PS. jos lainaat tekstiä niin laitathan viitteen (Kaleva 2.12.2010, nimeni ja artikkelin nimi). On kurja nähdä omia tekstejään käytetyn, plagioidun kuten jo yhdelle pikkujutulleni näin käyneen…  Pöllimistähän se sellainen on…

___________________________________________________

Puurojuhlasta glögikesteiksi

Suomalaisissa sanomalehdissä ensimmäiset maininnat pikkujouluista ovat 1870-luvulta. Tuolloin pikkujoulu tarkoitti nimenomaan ja ainoastaan ensimmäistä adventtisunnuntaita; pikkujoulun vietto oli vielä kaukana siitä karnevaalimeiningistä tai työpaikan porukoiden yhteisistä jouluaterioista, jollaiseksi se nykyään mielletään.

Pikkujouluissa ei ruoalla ollut aluksi mitään tekemistä. Enimmäkseen oli kyse Hoosiannan veisaamisesta yhdessä. 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä kansakouluissa ryhdyttiin pitämään kuusijuhlia, joissa – paitsi laulettiin – myös jaettiin koulukkaille omenoita ja joskus pipareitakin.

Ruoan merkitys osana pikkujoulujen antia lisääntyi huomattavasti, kun joulunalusjuhlia ryhdyttiin viettämään erityisesti yliopistokaupungeissa: ylioppilaat kokoontuivat yhteen puuropadan äärelle ennen kuin lähtivät kotimaakuntaansa joulunviettoon.

Ylioppilasosakunnista puurojuhlat levisivät viimeistään 1920-luvun kuluessa myös koulu- ja akateemisen maailman ulkopuolelle, monenlaisiin yhdistyksiin ja järjestöihin. Työpaikkapikkujouluja järjestettiin aluksi lähinnä vain konttori- ja virastoväen kesken.

Ohjelmalliset illanvietot, joissa syötiin jouluruokia, olivat jo ennen sotia yleisiä ja kieltolain kumoamisen (1932) jälkeen alkoholi tuli vahvasti mukaan pikkujouluihin. Hoosianna ja puuro olivat tässä vaiheessa jo toissijaisia.

1970- ja 1980-lukujen usein hyvin vahvasti glöginhuuruisten pikkujoulubileiden jälkeen firmojen pikkujoulukulttuuriin on tullut mukaan kultivoituneempia piirteitä: käydään teatterissa tai konsertissa, ehkä sen jälkeen mennään syömään jonnekin etniseen ravintolaan. Pikkujouluruoka ei välttämättä ole se perinteinen kinkku ja laatikot, vaan pikkujouluissa voidaan kokeilla uusia makuja, poiketa perinteistä.

Varsinkin pikkujoulubuffettiin, mutta myös joulun suureen ruokajuhlaan,  moni mieluusti  kokkailee jotain uutta. Minun jouluruokakokeilujani, reseptejä niihin ja kaksi nettikeittokirjaanikin ovat www-osoitteesta  www.satokangas.fi .

_______________________________________________________________________________________________

Joulukalenterin kuva n:o 2

Hangasojalta tonttupartio jo lähdössä…

Jokaisella itseään kunnioittavalla työryhmän kokoonkutsujalla on kakkulapio mapissaan, paperien välissä. Jotta sellainen päivä tänään.

Tästä se lähti: ensimmäiseksi koristeltava ja kuvattava manteli-suklaa-kirsikka -kakku. Sitten mietittävä kenelle sen syöttäisi? Perheen miehet eivät kuulemma kaikkia kokeilujani enää ehdi/jaksa syödä. Siispä. Kolmannes töihin: lounaskokouksen jälkiruoka-asia järjestyksessä ja kaksi kolmannesta Pehtoorille & pojalle mukaan kun menivät viikottaiselle Jäälin mummula-piipahdukselle.

Sikäli hyvä järjestely, että samalla tulee testautetuksi vähän laajemmalla porukalla näitä viritelmiäni. Annoin itseni ymmärtää – Uotisen sanoin – : “Ei ollut huono.”

Aamupäivällä kandisemmalaisten kanssa hoppua. Miksi kaikki (mukava) tapahtuu samana päivänä, ja sitten en muista olla hiljaa ja cool, vaan höpöttelen kaikenlaista. Hölmö. Kokouksessa höpötyksestä huolimatta hiljaa mielessäni mietin, jotta hyvähän tämä on näin. Joskus hyviäkin ideoita, minullakin. Edes.

Sitten kinkerit. Historiatieteiden kinkerit. Aiemmin ko. tapahtuman nimi oli palautepäivä, sitten info- ja palautepalaveri, ja vastikään järjestetyn nimikilpailun jälkeen joka lukukauden loppuun kuuluvan henkilökunnan ja opiskelijoiden keskinäisen neuvonpidon nimeksi on tullut – yllätys, yllätys – kinkerit. Ensimmäiset syyskinkerit olivat kelpo tilaisuus, jossa keskustelu asiallista ja rakentavaa. Suurin ongelma tuntui olevan, että roimaa palautetta ei puolin, eikä toisin ollut. Yritin esittää, jotta johtuisikohan tuo siitä, että asiat on aikas hyvin.

Muistanpa palautepäivät 10 vuotta sitten! huh! Olin silloin vielä oktr:n (opetuksen kehittämistyöryhmän) pj.  (kuten olin toistakymmentä vuotta, huh!) ja tuntui melko tuskaiselta se ristiveto, jota välillä käytiin opiskelijoiden ja opettajien kesken. Tänään kovin konsensus-henkisiä oltiin. Palaute syksyn info-rumbastani lämmitti, ja muutakin minkä jälkeen mietin, aionko sittenkään keskittyä tutkimukseen, luopua yhdestä tai toisesta asiasta.

Hopusti kotiin. Jääkellarin lohta, katkarapu-coctailia ja uuniananasta. Sellaistahan meillä aina keskiviikkona sapuskana. Heh, ja varmasti. Ei, vaan kuvattavia ruokia edelleen pöytään. Systeri onneksi joululahjaostostensa jälkeen piipahti ruokapöytäämme ja taas kuvattiin ja syötiin. Höpöteltiin, taas. Olinko minä kuulevinani ironiaa hämmästyksessä, että en ole vielä hankkinut iPadia, vaikka jo toista päivää on myynnissä? Etteivät vaan aukoisi minulle päätään nämä perheen miehet?

Nyt olisi kasattava sitä joulusivua. Edes koottava selitys työn viivästymisestä… Paljon muuta ei ehdi kun alkaa Taivaan tulet. Minä joka en juuri sohvalla viihdy, katson tämän sarjan. Aivan ehdottomasti.

__________________________________________________________________________________________

Oliskohan se joulukalenterin ensimmäisen kuvan aika. Makoisaa adventtiaikaa, hyvät blogivieraat!

Tapaninpäivän aamuna herään ikävään.  Nousematta sängystä tiedän, että tyär on jo lähtenyt: salille, töihin ja poikaystävän luo.  Kaksi päivää tyttö oli kotona ja kuinka se olikaan minusta mukavaa…

No tiedänhän minä, että töihin on mentävä ja ymmärrän, että poikaystävä on tavattava ennen kuin tämä lähtee kuukauden Japanin turneelle, mutta silti… Olisin suonut, että vielä Tapanin esikoinen olisi kotikotona ollut.

No onhan onneksi juniori. Saatuani juniorin hereille lähdimme kauppaan: ostamaan meille mökille evästä ja ostamaan pojalle evästä kun tämäkin jää Ouluun… Sinkkuuntunut poika (minä ikävöin vähän tyttöystäväänsäkin, olihan H. kuitenkin 1 ½ v. osa meidänkin elämää, ja piti pojalle jöötä ),  ja kuukauden “Japanin-leski” duunaritytär jäävät Ouluun kun me pehtoorin kanssa lähdemme kohti pohjoista. Mökille. Vihdoin.

Olen viimeksi ollut mökillä ruska-aikaan. Poikkeuksellisen pitkä aika pois sieltä. Työt muka estäneet … nyt otan vähän töitä mukaankin, mutta pääasia että päästään pohjoiseen. Ikävä on ollut sinnekin. Miksei muka missään ole ikävätöntä?

Vasemmalla “valokakkutolppa” . Ottaisinkohan mökille kakkumuotit mukaan, sielläkin kun pakkasta riittänee.

Joulukalenterikuvista koottu kollaasi suurenee klikkaamalla…

Ihanaa Joulua blogivieraani,

tulkoon sinullekin hyvä Joulu.

Laita koneeseesi äänet päälle, klikkaa play ja odota hetki

Make a Smilebox photobook

Olen yrittänyt saada junioriin vähän puhtia, joulupuuhiin avuksi ja pojan heti loman aluksi umpisekaisin hurahtaneen unijärjestyksen kohilleen.

Olen yrittänyt saada äärimmäisen realistisen, ei-niin-jouluihminen tyttären ymmärtämään sitä,  kuinka minusta on mukavaa laitella vähän kynttilälyhtyjä pihalle, tonttuja keittiöön, suklaakakkusia pakkaseen, lahjoja jemmaan,  punaisia pikkuliinoja pöydille,  kuinka ihanaa on kuunnella Andrea Bocellin uutta Christmas CD:tä (suosittelen).

Veimme joulukukkia ja joululimppuja naapuriin, ystäville, Jäälin mummulaan.  Joulua kohti siis mennään, mutta perhe vain nauraa minun tonttujutuilleni. Merkillistä.

Insinöörimiehen ja nuorten kanssa on joulutunnelman luominen välillä vähän repimisessä. … Väittävät ettei tonttuja muka ole! Pah!

________________________________________________________________

Insinööri kertoo lapselleen joulupukista
1. Maailmassa on noin kaksi ja puoli miljardia alle 18-vuotiasta. Joulupukin tuskin tarvitsee käydä ei-kristillisissä kodeissa (ehkä Japania lukuun ottamatta), joten jäljelle jää 350 miljoonaa alaikäistä.

2. Jos perheessä on keskimäärin 3,5 lasta, jäljelle jää 106 miljoonaa  kotia, joissa on vähintään 1 lapsi. Joulupukilla on 31 tuntia aikaa, kun ottaa huomioon aikavyöhykkeet ja maan pyörimisliikkeen. Se tekee  967,7 vierailua sekunnissa. Oletetaan, että kodit jakautuvat tasaisesti  ympäri maapallon, jolloin kotia kohden täytyy taivaltaa 1,17 kilometriä eli yhteensä 126,36 miljoonaa kilometriä. Pulkan täytyy siis kiitää 975 kilometriä sekunnissa tuhatkertaisella äänennopeudella.

3. Jos jokainen lapsi saa vaikka kilon painoisen nukkekodin, on kuorman paino 368 000 tonnia.

4. Jos lentävä poro kiskoo noin kymmenen kertaa enemmän kuin maassa hölkkäävä poro, tarvitaan 673 000 poroa pulkan vetämiseen. Yhteispainoksi saadaan 650 000 tonnia, jonka kiihdyttäminen ilmakehässä synnyttää niin paljon lämpöä, että porot palavat poroksi 3,46 tuhannesosasekunnissa eli kolmannen talon kohdalla.

5. Reen kiihdyttäminen 986 kilometriin sekunnissa synnyttää 18 000 G:n paineen, jolloin 115-kiloinen joulupukki muuttuu pulkan selkänojaa  vasten 2 142 627 kilon painoiseksi ja litistyy muodottomaksi mössöksi.

____________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 22
JOULURUUSU

Aamulla matkalla tarhaan

- Mitä haluaisit viedä tarhakavereille kun sulla on huomenna nimpparit? Pipareita, karkkia vai jätskiä? Vai leipoisinko taas nallekakun?

- En halua mitään viedä…

- No? Onhan ennenkin viety, ja muutkin tuo silloin kun niillä on synttärit tai nimpparit.

- Mutta kun haluan viettää nimpparit kotona.

- Jos ei kuitenkaan kun joulukin on niin lähellä, ja äidillä on vähän kiire töissä ja kiire kotona, ja isilläkään ei ole vielä vapaata. Keväällä sitten on synttärijuhlat.

- Mutta kun haluan. En tarvi lahjoja, mutta nimpparijuhlat!

- No hyvä on. Ei lahjoja eikä karkkia tarhaan, mutta saat kutsua kavereita kotiin, pidetään pienet nimpparikekkerit.

- Jeee!

________________________

Iltapäivällä matkalla tarhasta kotiin.

- No ketä kutsuit?

- Kaikki.

- Kaikki?

- Niin. Marjatta ja Heidikin [tarhan tädit] sanoi että kiva.

- Kutsuit siis koko tarhan meille?!

- En minä pienten puolelta – kun ne ei kuitenkaan osaa olla.

- Montakos teitä siellä isoilla onkaan?

- En tiiä. Henriikka, Kaisamari, Niko, Hannu, Iina, Ville, Ossi, Maija,  en muista kaikkia. …Ja Samppakin tulee.

- Kuka on Samppa?

- Se on se uus ope, joka osaa taikoakin!

- No hyvä. Kekkereillä on siis ohjelmakin valmiiksi.

- Joo.

_________________________

Ja niinhän äiti sitten otti töistä aamupäivän vapaata ja päiväkodin isojen puolen 18 lasta, 2 tarhantätiä ja harjoittelija-Samppa kävelivät joulukuun 21. päivän aamuna yhdeksän jälkeen T:n nimppareille vajaan kilometrin matkan tarhalta tien kautta ja pienen metsän läpi, jonne tontut (tai sankarin isä aamulla ennen töihin menoa) olivat käyneet ripustelemassa puiden oksille pieniä lyhtyjä.

Nimppareilla tarjottiin lämmintä kaakaota ja porkkananpätkiä, joihin liittyi aika pitkä historiatarina, Samppa taikoi ja lopuksi leikittiin vielä piparkakku-ukkoleikkiä ja kaikki saivat palkinnoksi piparit, joihin sai itse taiteilla koristukset. Sen jälkeen sankari lähti tyytyväisenä vieraiden mukana tepastelemaan tarhaan iltapäiväksi.

_______________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 21
HYVÄ TUOMAS JOULUN TUOPI … (ja kaikki kaverinsa kotiin!)

Aamun sarastaessa lenkille: uusi eilen ostamani halpis, reppuun mahtuva jalusta ja kamera mukana hautausmaalle. Pakkasta vaan niin paljon, että ei edes melankolinen mielentilani saanut minua kovin kauaa siellä viipymään. Kappelista otettua kuvaa oli mukava photoshopata. Yksi versio kalenterikuvana.

Laittelen tähän toisen vähän vähemmän apaattisen kuvan myös, jos sopii paremmin fiilistelyihisi. Jotta mansikoitako nuo punaiset? Eivät, vaan sellaisia mytteröitä, joita pyykkikuivurin suodattamista saa sen jälkeen kun on pessyt punaisia froteepyyhkeitä.

Lenkki jatkui: ensimmäistä kertaa ever kävin Oulun keittiömestareiden joulumyyjäisissä.  Enkä ollut siellä ainoa! Mökille vietäväksi ostin tuoremakkaroita, saaristolaisleipää, pari piirasta ja tämän päivän lounaaksi kaikkea pientä. Hyviä olivat. Ensi vuonnakin sinne, ehdottomasti.  Paljon ruokatuttuja tietysti.

Ruokatuttuja? Hmmm. Mitäs ne on? Minulla alkaa olla Oulun yhdistyselämässä enemmän ruoka- kuin historiatuttuja. Kertoo mistä? Harrastukset vievät enemmän aikaa kuin työ… ?

_____________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 20
JOULUKAPPELI

Ostoksilla kiertely eivät ole mun juttu, puhelimessa olo ei ole mun juttu. Mutta tänään olen ollut viisi tuntia – viisi tuntia !! – kaupungilla ostoksilla. Ja puhunut puhelimessa monta puhelua. Merkillistä.

Molemmat tuottivat tuloksia: joululahjat on hankittu ja monta uutta asiaa opittu. Monta merkillistä asiaa.

Ostimme pehtoorin kanssa joululahjan kotiimme. Olli Joen maalaus, jota olen Neliö Galleriassa käynyt kolme-neljä kertaa katsomassa, on nyt meidän Festamme seinällä. Taulun nimi on “Andalusian valo”.  Siitä on iloa pitkäksi ajaksi.  Andalusian valosta huolimatta ikävä mökin maisemiin kasvaa… Tiedän, että Hangasojalla on nyt pimeää, siellä valo on ihan erilaista kuin Andalusiassa, siellä on sinistä pimeää, mutta sinne on kova ikävä.

____________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n: o 19
Joulupuro
(klikkaa isommaksi jotta kuvasta näkyy valo)

Joulupullataikinaa tehdessä, kardemummaputkiloa avatessa hulvahdus lapsuudesta: kardemummaputkista tuli maailman parhaat (noin vaatimattomasti) hernepyssyt. Minun lapsuudessani kardemummanputkilot olivat lasia, eivät helposti sahattavaa muovia, eikä ihan jokaikinen kakara osannutkaan tehdä kardemummaputkilosta kunnon hernepyssyjä. Minä osasin. Erinäisten harjoituskappaleiden ja hyvän opetuksen jälkeen.

Jotkut tytöt osasivat tehdä kardemummaputkiloista jotain nukkekotikapineita tai barbi-vermeitä. Minä en niitä osannut, en todellakaan, mutta hernepyssyn osasin. Tosin vasta – kotipihapiirssä olleen – korjaamon miesten Keinä-Erkin, Paavolan ja Sampan opettamana. Heidän avullaan minäkin opin leikkaamaan putkeen tasaisen huulia repimättömän reunan.

Joulupullataikinasta puheenollen: onko minulla joku erityisresepti? Ei, ei ole. Joulupullataikinan teon ensimmäinen ohje on tehdä se ajan kanssa. Ainekset lämpenemään ajoissa. Paljon kardemummaa. Sokeria soveliaasti, mutta voita kunnolla! Jos sairastuminen sydän- ja verisuonisairauksiin on joulupullasta kiinni, niin olkoon! Neljänneskilo voita, vähintään. Siis voita, eikä mitään leivontamargariinia. Silloin harvoin kun pullaa leivotaan, siitä tehdään hyvää ja voilla. Diettiieineet on erikseen.

En muista, miten kansakoulussa pullataikina tehtiin, mutta merkillisen pimeässä tilassa niitä pullatonttu-ukkoja väännettiin. Aina 4-6  oppilasta kerrallaan pääsi tekemään. Oliskohan ollut kolmannella luokalla, jolloin pullatontun omilla enemmän tai vähemmän likaisilla pikku kätösillä tein, enkä edes ehtinyt oman vuoroni aikana tehdä sitä valmiiksi. Ope vaihtoi ryhmää, mutta meitsi taiteili omaa tonttuaan aina vain uuteen malliin. Lopulta se oli varmaan niin lämitty ja leivottu, ettei olisi kannattanut edes maistaa. Mutta voi sitä hartautta, millä sen tein…

Samalla hartaudella olisin mieluusti tehnyt tämänvuotisen joulusivunkin, mutta nyt ei ollut mahdollisuuksia. Joulusivu on kuitenkin jotensakin valmis. Käykäähän katsomassa sieltä joulutaikinoiden ohjeita. On siellä kalapatee, sorbetti ja viinivinkkejäkin. Ja kuvia. Tietysti kuvia.  … Joulunodotusta toivottelen

Joulureseptit ja viinivinkit 2009

_________________________________________________________________

Joulukorttikuva n:o 19
Tonttu joulutaikina kainalossa

Töitä, nuorten joululahjoja ostamaan pehtoorin kanssa (nuoret mummun kanssa kaupungilla syömässä), kotiin, karitsankyljyksiä äkkiä uuniin ja Provencen vihanneksia pannulle, sitten joulusivun editointiin, välillä limpputaikina nousemaan, joulusivua …

Jos käsi kestää ja pysyn hereillä, niin huomenissa on uusia reseptejä joulusivulla. Siihen asti surffailkaapa vanhoilla …

Tai kannattaa piipahtaa vaikka Tunturisuden joulusivuilla. Siellä PALJON mukavia joulujuttuja. Esimerkiksi Kotiliesi-lehden vuosi 1932. Historiaa siis. Mutta myös tarinoita, linkkejä, kalentereita, pelejä ja perinteitä. Hienoja kuvia ja jouluruokalinkkejä.

_______________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 17
JOULUTÄHTI

Minulla on yöpöydällä lukemisena Koneen ruhtinas (Pekka Herlinin elämäkerta) ja Anna Lehtosen kerrassaan hurmaava pikku kirja  Aaminainen. Nautiskelijan ateria ja iPodissa salilla ja lenkillä kuunneltavana Täällä pohjan tähden alla -äänikirja sekä töissä luennon tekoa varten luettavana Verlan tehdasyhteisöä käsittelevä väitöskirja. Ei mitään määrää ja tolkkua niillä absurdeilla yöunilla, joita tuollaisen cocktailin jälkeen näkee!

Voisipa  unikanavat panna kiinni ja vain nukkua! Nukkua pimeää … Herätä aamulla virkeänä. Voisipa. Mökillä voi. Kahden viikon päästä…

__________________________________________________________________________________
Joulukalenterikuva n:o 16
PAKKASVALOJA
(Klikkaa isommaksi, tästä tulee aika mahtava taustakuva…)

Kalenterissa ei niin paljon, – enää, mutta siellä on kuitenkin joulu. Sekö vaiko lukukauden loppu tekee päivistä jotensakin täysiä. Ovenpielessä kävi moni opiskelija jo toivottelemassa jouluja, eikä aikaa kenellekään muuta kuin tarjota suklaata  ja sanoa että luehan lomalla … historiaa vaikka

Tyttären kanssa kulkemisia, kyytsäilyjä kampukselle ja pois, töihin ja pois, ja iltatuurinsa ajan olin asioilla ja sain ostaa hänelle Gore-Tex-housut!! Kun pakkasta on jo liki -20 C myöntyi tyär: on kylmä!

Kalenterimerkintä on myös joulukorttien postitus: taaskin jotenkin viime tingassa. Ja nettikalenterikortti on teon alla. Vielä. Etenee hitaasti. Odottakaahan … Tulee se  vielä. Ennen joulua toivottavasti.  Ja joulukorteista puheenollen: kortteja on tullut… kuten kalenterikuvasta näkyy.

Joulukalentereista puheenollen: sisaren toinenkin runo yo:n kirjaston kalenterissa. Kannattaa klikkailla: Joulukalenteriruno

Olettehan kaikki löytäneet jo Positiivareiden kalenterin? Siitä tulee joulumieltä kovastikin… Aukaise luukku tai pari...

____________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 15
Joulukorttipyykki?

Hoppupäivä. Mukavasti hoppu.

Opetus loppui tänään. Enää pari kokousta, muutama tentin valvonta, artikkelin loppurutistus ja pientä sälää, raportin tynkää ja julkaisuluettelon päivitystä ja syyslukukausi  2009 on pulkassa. Ensi viikolla työtunteja tähän aikaan enää vähän. Ei haittaa.

Tänään pääsin myös huippufysioterapiaan: käsi toimii. Veri kiertää olkapäässäkin. Mutta tiedättekös, mitä se ihminen sanoi minulle ensimmäiseksi? Se sanoi, että “olet ihan vino”. Ja sitten se sanoi, että “sinun lapaluusi on romahtanut”. Ei ole kiva olla ihminen, jonka lapaluu on romahtanut. Minä kuitenkin olen. Ja fysioterapia teki niiiiiin hyvää. Käsi toimii. Se on hienoa se. On hienoa, että on ihmisiä, jotka osaavat tehdä romahtaneille olkapäille hyvää.

Hyvää teki myös nähdä ystäviä. Nähtiin kalaasiystäviä. Sehän estää melkein kaiken romahtamisen. Ystävyys siis.  Istanbulin Topkapi-kabinetissa oli hullun hyvää ruokaa (meze varsinkin!)  ja ystäviä. Mitäpä sitä muuta kaipaakaan?

____________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 14
Kynttilän valossa

Mihin kaikki aika kuluu? Mitään ei ehdi, paitsi laittaa ruokaa ja ottaa valokuvia. No molemmathan on mukavia puuhia. Ja kun tänään vielä molemmat lapset olivat kotosalla ja syömässä yritin tehdä jotain erityishyvää. Ja kieltämättä: bataattivuoka ja parmankinkkuun kääritty possunsisäfile (Hesarin ruokatorstai on taas luettu) olivat makoisia. Jälkkäriä ei näin ennen joulua kovin paljoa kannata harrastaa, mutta kun sitä ei ollut, niin sorruimme avaamaan tryffelirasian, tuo tumma oli paras. Onneksi oli sentään pitkä lenkki tehtynä ennen ruokaa…

____________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 13
Konvehtikausi avattu

On aika vastata joulukuun ruokahaasteeseen. Ja vinkata kaikille blogivierailleni nettikeittokirjasesta. Olkoon se lukijalahja teille kaikille. Ja huomatkaapas että postauksen alareunassa on arvontakin…

__________________________________________________________

Joulukuun ruokahaasteen julkaisi Krisu voitettuaan marraskuun haasteen tulisella broileri-reseptillään. Blogissaan Merkintöjä Melukylästä Krisu kirjoittaa, että joulukuun haasteruoassa on käytettävä alkoholia. Sen jälkeen minulla ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä tämä: Zabaione freddo, prego!

Haastesivun kuvassakin on yksi versio samaisesta jälkiruoasta. Zabaiglione, Zabaione, Sabayon, Sabaione, Viinivaahto, tällä klassikkojälkiruoalla on monta nimeä. Eri ruokakulttuureissa eri nimillä ja vähän eri versioina. Monta kertaa olisin halunnut tehdä zabaionea jälkiruoaksi, mutta kun minusta ei ole mukavaa kesken illallisen enemmälti vispailla mitään ja kun keittiöpiikaa ei ole, riemastuin tähän versioon, johon yhdessä Italiasta ostetussa keittokirjassa törmäsin: tämä tehdään jo edellisenä iltana.

Vuosien varrella resepti on vähän muuttunut. Vain vähän. Kyllä tästä on tullut yksi suosituimmista jälkkäreistäni. Zabaione sopii kesän jälkiruokaherkuksi, mutta myös joulupöytään, – kaneli makuuttaa sen jouluiseksi.

Zabaione freddo – viinivaahdon uusi tuleminen

6 munankeltuaista
1,5 dl sokeria
1½–2 dl marsalaa
puolikkaan sitruunan raastettu kuori
1–2 tl kanelia
muutama tippa vaniljaesanssia
2 dl kuohukermaa

Ensimmäiseksi on tietysti mentävä ostamaan Marsalaa. Sitä ei myydä pienemmissä pulloissa, mutta se säilyy hyvin, joten ei huolta. Zabaionen lisäksi sitä voi käyttää mm. kalkkunan marinadiliemeen ja marsala-loraus sopii moniin kastikkeisiinkin.

Vatkaa kaikkia muita aineksia paitsi kermaa vesihauteessa (tai teflonkattilassa) kunnes vaahto on kuohkeaa, sakeaa ja kermamaista. Jäähdytä seos jääkaapissa. Vatkaa kerma tanakaksi vaahdoksi, kääntele se munavaahtoon. Jaa annoslaseihin ja anna tekeytyä yön yli.

Tätä zabaionea ei tehdä vieraiden odotellessa pöydässä vaan mieluusti se kannattaa tehdä edellisenä iltana. Maku pehmenee ja täyteläistyy yön yli levättyään. Merkillisesti makuun vaikuttaa myös se, että vaahto on annosteltu laseihin valmiiksi (klikkaa kuva suuremmaksi).  Jos tätä jää (ihmettelen kyllä ) niin voit pakastaa sen ja saat oivallista zabaione-jäädykettä.

Olen julkaissut tämän reseptin aiemminkin: pari vuotta sitten tein pienen omakustanteisen keittokirjan, ja resepti on myös siellä.

Tiedoksi kaikille ruokabloggaajillekin: olen juuri  laittanut 135-sivuisen kirjan pdf-versiona nettiin.

Käykäähän katsomassa LappItalia – à la Carte …   Kirjassa on ideoita lappilaisesta ja italialaisesta keittiöstä – makumatka tuntureilta Toscanaan. Mukana on omia kehitelmiä ja toisilta lainattuja reseptejä. Kuvia ja juttuja reseptien lomassa. Ruokaa ja leivonnaisia arkeen ja juhlaan.

Sivulla on arvontakin, jossa on muutama pieni ruoka-aiheinen palkinto. Ja joulureseptisivullakin on ehkä jotain asianharrrastajia kiinnostavaa…

_______________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o 12
Tällä kertaa kuva on tuolla LappItalia -sivulla…

No nyt se on minun virkaurani ohitse. Valtion pitkä ja kapea leipä, jota on sanottu varmaksi, on nyt taaksejäänyttä. Melkein 20 vuotta ehdin olla viranhaltijana (ja sitä ennen kymmenen vuotta virkojensijaisina ja ties missä pätkätyösuhteissa) yliopistossa amanuenssina, lehtorina ja yliopistonlehtorina. Mutta nyt on virkaura ohi.

Ei, en ole irtisanoutunut, eikä minua liioin ole potkittu pois. Yliopistolaitos vain muuttuu ja virkajärjestelmä lakkautetaan. Olen tänään kirjoittanut alle työsopimuksen.

Työpäivä meni muutenkin yliopiston uuden hallinnon parissa: on kokoustettu koko päivä. Ja mitä on jäänyt käteen ja mieleen? Se, että rahat on vähissä, se, että kukaan ei tiedä, mitä tästä tulee ja se, että yliopistojen demokraattinen päätöksenteko on mennyttä. Ei niin lohdullista.

Ja tämän päälle mennään ja syödään viimeiset rahat, joita humanisteilla on ja joista itse saamme päättää.  Pikkujoulukutsussa on humanistista ironiaa reippaammanlaisesti:

“Täten ystävällisenä kutsuna ilmoitamme, että rakkaamme

Wanha ”Alma ” Yliopisto
o.s. Mater
(1958-2009)

Syödään, juodaan ja tanssataan historiaan.

Koska vainaja on lähes varaton, osallistujien edellytetään kartuttavan peijaiskassaa – - ”

Kutsussa toivotaan myös, että mahdollisimman moni oppiaine jättäisi viimeisen tervehdyksensä edesmenneelle ja pukukoodista todetaan näin: “Saattoväen toivotaan pukeutuvan soveliaaksi katsomaansa suruasuun”.  Siis ei ongelmia pukeutumisenkaan suhteen: liituraita silitettävä ja se on siinä.

*****

Lupailin tälle illalle sitä yllätystä. Ei pysty, ei millään. Mutta huomenna. Viimeistään viideltä huomenna.

____________________________________________________________________

Joulukorttikuva n:o 11
Petteri ja apujoukot ovat jo valmiina lähtöön
(klikkaamalla kuva on parempi, ei erinomainen sittenkään, mutta parempi)