Eilen iltasella oltiin vielä lämpimimmissä tunnelmissa: viinikerho oli meillä ja teemana Sisilia. Sicilia est insula. Sen verran me kaikki osaamme italiaa.

Ja viinikerhomme on oppinut pitämään italialaisista viineistä. Ja sisilialaiset siis maistuivat, olimme tuoneet ne pari vuotta sitten Taorminan reissulta. Etnan rinteillä kasvaneista rypäleistä puristetut punkut olivat olivat vähintäänkin kelpo viinejä. Ja vielä paremmin maistuivat pari toscanalaista IGT-viiniä (Tignanello ja lahjaksi saatu Antinorin Badia – jos joskus sattuu kohdalle niin kannattaa ostaa pois ja ikäännyttää kymmenvuotiaaksi: perfetto!). Sitten me nautimme kerhomme oppi-isän, 20 vuotta sitten meidät yhteen yhyttäneen latinistin (minunkin latinan opettajani) ja Italian viinien tuntijan, meille suositteleman marsalan. Voimallista, sisilialaista jälkiruokaviiniä. Kerhon juhlavuonna (oikeesti 20 vuotta aktiivista viiniharrastusta!) ei niin huono maistelu…

Meillä oli kaikenlaista pientä syötävääkin. Uusi, helppo salaatti oli sisilialainen tomaattisalaatti: rasiallinen kirsikkatomaatteja, puntti tuoretta minttua, yksi (puna- tai roscoff-)sipuli, oliiviöljyä, mustapippuria, sitruunanmehua, pecorino tai parmesan-lastuja. Puolita tomaatit, silppua sipuli ja minttu. Sekoita keskenään, kaada joukkoon öljy ja sitruunamehu, rouhi päälle mustpippuria, ripottele vähän (sormi)suolaa, ja päälle juustolastut. Anna vetäytyä jääkaapissa tunteroinen. Kesäistä, kevyttä, kaunista.

Tänään sitten vielä eilisen “siivoilua”.

Ja soitin tyttärelle: viikon päästä nähdään!!

________________________________________________________

Oletteko koskaan ajatelleet, kuinka hurjan hieno ääni Sunrise Avenuen Samulla on? Minä olen ajatellut, – ja pitänyt! Nytkin soi – ja isosti soikin!  Onhan ihan hurjan hieno ääni!

&

Pyhimyksestä apua grillin ääressä?

Kokkaajien suojelupyhimys on Pyhä Laurentius. Siinä missä Pyhä Nikolaus on merenkulkijoiden ja lasten tai Pietari kalastajien suojelupyhimys, siinä Pyhä Laurentius on kokkaajien oma pyhimys. Miksi juuri hän?

Pyhän Laurentiuksen (San Lorenzon, Saint Lawrencen, Pyhän Laurin) marttyyrikuolema tai tarkemmin ottaen tapa, jolla hänet tapettiin, on tehnyt hänestä kokkaajien ja leipureiden, myös palomiesten ja muiden tulen kanssa tekemisissä olevien suojelijan.

Laurentius oli kristillisen alkukirkon aikana Roomassa diakonina, jonka keisari Valerianus määräsi teloitettavaksi kristittyjä vainotessaan. Legendan mukaan Laurentius joutui poltettavaksi, – halstarilla paistettavaksi. Laurentiuksen kerrotaan vielä halveeranneen teloittajiaan : ”Olen jo kypsä, syökää!”

Roomassa teloituspaikalla on kirkko (San Lorenzo in Panispera, kuvassa alla), toisessa Rooman kirkossa (San Lorenzo in Lucina) on halstari ja kolmannessa (S.L. fuori de Mura) hänen hautansa. Pyhiinvaelluspaikkoja keittiömestareille?

Maailmassa on ehkä tuhansia Laurentiuksen kirkkoja; Suomessakin esim. Isonkyrön vanha kirkko, Lohjan ja Perniön kirkot. Myös Hailuodon vanha kirkko oli Pyhän Laurin kirkko. Eikä Laurentius ole antanut nimeään ja suojelustaan vain kirkoille: Firenzessä on San Lorenzon kokkikoulu ja pitkin Italiaa on kymmeniä ristorante ja pizzeria San Lorenzoja.

Laurentius kärsi marttyyrikuolemansa Roomassa 10.8.258, joten elokuun alkupuolella on hänen muistopäivänsä (Suomessakin Laurin päivä). Lorenzon päivän iltana (puhutaan myös Tähdenlentojen yöstä, La Notte delle Stelle cadenti)  Italiassa väki kokoontuu rannoille polttamaan tulia, nostamaan maljoja tähdille ja syömään yhdessä. San Lorenzo on myös monien italialaisten kaupunkien suojeluspyhimys, joten tuolloin kaupungeissa järjestetään ilotulituksia, historiallisia kulkueita, yömessuja ja – naturalmente! – syödään hyvin.

Vaikka Pyhän Laurentiuksen muistoksi, grillikauden lopettajaisiin tee pihville uudenlainen maustevoi: sekoita puolikkaaseen voipaketilliseen desi maustesinappia (rakuunasinappia tai Provencen sinappia…) ja puntti yrttejä (rakuunaa). Lisää loraus oliiviöljyä ja sekoita sauvasekoittimella. Muotoile pötköksi ja pakasta, tarvittaessa voit leikata sopivan määrän voinappeja.

____________________________

San Lorenzosta on tullut meille tärkeä pyhimys. Ei ainoastaan siksi, että Lorenzo on keittiössä kokkaavan apuna, vaan olemme “törmänneet” tähän pyhimykseen monessa muussakin yhteydessä.

Ollessamme kesällä 2007 Toscanassa, Arezzossa, oli meillä siellä suuri juhla juuri San Lorenzon päivänä (ks. kuvapäiväkirja matkalta). Arezzon kaupunki, josta vuokrasimme linnan 22 hengen porukallemme, on San Lorenzon suojeluksessa. Me vietimme La Notte delle Stelle cadentia Toscanan elokuisessa, tummenevassa illassa ja katselimme San Lorenzon  yön huikeaa ilotulitusta.

Oli väistämätöntä, että porukkamme ristittiin Gruppo San Lorenzoksi.

Arezzossa kävimme syömässä suuren Suomen ystävä Bucan ristorantessa ja hän teki meille viinipulloihin omat etiketitkin. (Vahingossa tämän Bucan löysimme. Vahingossa vai San Lorenzon johdattamana?)

Ylimpänä olevassa San Lorenzon tai paremminkin Pyhän Laurin kuvassa pyhimyksellä on halstari kädessään, ja juuri siitä hänet erottaa muista pyhimyksistä. Otin ko. kuvan Lohjan kirkossa taidehistorian ekskulla ja  olen vakuuttunut johdatuksesta:  ko. kirkossa satuin vahingossa istahtamaan juuri sille kohtaa, jossa Pyhä Laurentius on kuvattuna kattomaalauksessa.

(klikkaa kuvat suuremmiksi..Kannattanee)

Aamulla heräsimme Civitavecchian aamuun hyvin nukutun yön jälkeen. De La Ville -hotellin ruuhkainen (meitä oli tasan kuusi ihmistä klo seitsemän paikalla) aamiainen oli pian nautittu ja olimme on the road again klo 7.20. Hetken olimme huolissamme, että olimmeko sittenkään ajoissa… Maanantain aamuruuhka kohti Roomaa hidasti matkaamme lentokentälle.

Mutta nou hätä. Olimme hyvinkin ajoissa, palautimme vuokra-auton, johon oli kertynyt 800 kilometriä ja terminaali kolmosen check in -tiskillä olimme – yllätys, yllätys – japanilaisten kanssa jonottamassa ihan ajoissa, hyvinkin ajoissa. Aika nopeasti homma japanilaisten massiivisista matkatavaroista huolimatta kuitenkin hoitui. Eikä meillä ongelmia: ostin kuitenkin hyvin vähän mitään. Nuorisolle tuliaisia, itselle muutaman kesävaatteen ja pikkuisen ruokia. Joten ei ylipainoja. Matkalaukuissa. Ei ylipainoja matkalaukuissa. Jossakin muussakin kylläkin!

Kun kerran olimme ajoissa – hitaan turvatarkastuksen jälkeenkin olimme ajoissa, joten minulle jäi aikaa, – jäi aikaa kohtalokkaat 90 minuuttia. Ostin laukun. Ei lisättävää.

Meidän oli kuitenkin kukkulakaupunki jätettävä ja suunnattava Fiattimme kohti Roomaa, tai ainakin lähelle Fiumicinon lentokenttää, josta huomenna kohti Suomea. Mutta koska matkaa Montepulcianosta ei olisi kuin alle 200 kilometriä, päätimme ajella pieniä maaseututeitä. Ja se kannatti.

Sunnuntaiaamun seesteisessä helteessä matkasimme. Vaikka jo edellisellä Toscanan käynnillämme (elok. 2007) kävimme pikaisesti Montalcinossa  pysähdyimme tänään sen juurelle, ja “huiputimme” (kaipasin tänäänkin vaelluskenkiäni) tämänkin keskiaikaisen viinikaupungin. Kirkonkellojen soittaessa pyhäaamun messun päättymistä, me istahdimme piazzan reunalle ja nautimme due espressi, per favor. Kun jälleen tepastelimme näin yhdessä boutiquessa kauniit lilat pellavahousut, mutta … sinne jäivät. Jo nyt vähän harmittaa…

Montalcino on minusta jotenkin miellyttävämpi, familiäärimpi, pehmeämpi kuin Montepulciano. Ja nyt puhun kaupungeista, en viinistä. Sunnuntaiaamun lenkki sujui kaupungin kapeita, idyllisiä katuja kiivetessä ylös, alas ja todetessa että kyllä tämä aina Toppilanrannan sunnuntaiaamujen räntäsateet tai sääskiparvet voittaa.

Näissä toscanalaisissa pikkukaupungeissaa oli huomiotaherättävän vähän ulkomaalaisia matkailijoita; eilenkin Montepulcianon illassa viinifestivaalista  nauttivat nimenomaan vain italialaiset. Ja sen kyllä huomasi; ainakin verrattuna suomalaisiin viinijuhliin, joita on tullut Oulussa ja Kuopiossa koettua. Italiassa ihmiset maistelivat (perheineen) viinejä, istahtivat välillä ristoranteihin, juhla loppui puolen aikoihin, yhtään humalaista emme nähneet, ja aamulla kaupungin läpi kulkeva corso, jonka varrella nuo toistakymmentä maistelupistettä olivat, oli täysin siisti.

Matkamme jatkui Montalcinon aamupäivän jälkeen. Vielä kauniita maisemia kuvaten, ihaillen. Tiedättekö miksi viiniköynnösrivin päässä on ruusuja? (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Ruusut houkuttelevat kirvat, joilloin viiniköynnökset niiltä säästyvät. Siis ovat syöttejä.

Iltapäivällä saavuimme Civitavecchiaan  (vanha satama?). Rooman satamakaupunki, jonne päätimme jäädä, koskapa Lido ei meitä houkuttanut (kolmen vuoden takainen kokemus ei ollut huono, mutta ei sinne nyt uudestaankaan ollut tarvetta mennä). Vähän kulahtanut tämäkin merenrantakaupunki on. Kun esimerkiksi vertaa Sitgesiin, joka “palveli” meitä viime vuonna Rosesin loman jälkeen (lähellä Barcelonan kenttää, viimeisenä yöpymispaikkana)  ja joka oli ihan hurjan hieno kohde, on tämä merkillisen pieni ja vaatimaton.

Mutta kun alkuiltapäivästä tulimme, oli hyvä lähteä rantaan auringonottoon! Tälle lomalle eka kertaa rusketusprojektia.  Tyrrhenianmeren aaltojen äänistä ja vilvoittavasta (edelleen lämpöä + 36 C)  merituulesta nautimme kunnes aika lähteä suihkuun, bloggaamaan (:)), pakkailemaan ruokatuliaiset ja vaivaiset!! kaksi pulloa viiniä turvatarkastuksen ulottumattomiin.

Ja sitten syömään. Pehtore halusi kalaruokaa, minä puu-uunipizzaa. Tälle reissulle kun on pizza minulla ollut syömättä. Kalaravintolaan sitten mentiin. Ja kuunneltiin naapurissa olleen screen-ravintolan ääniä: italialaiset kun seurasivat peliä… joka jatkuu … ja meillä aika yöunille. Arrivederci Italia! Huomenna aamulla lentokentälle…

Aamulla jätimme San Gimignanon, ja lähdimme kohti Chiantin kukkuloita. Kaunista. Heräileviä pieniä viinikyliä ja -kaupunkeja. Mutkaisia teitä, huikeita näköaloja. (kuvat suurenevat klikkaamalla)

Pysähtelimme matkan varrella, espressolla, kuvaamassa, Broliossa kävimme viinitilallakin. Ennennäkemättömiä viiniseutuja. Ei Chiantin eivätkä Montepulciano viinit varsinaisesti ole meidän kummankaan erityisiä suosikkeja, mutta Toscanan vauras maaseutu oli kaunista katsella.

Varhain iltapäivällä olimme Montepulcianossa. Vaihteeksi keskiaikainen kukkulakaupunki (yli 600 mpy, korkeammalla kuin Kiilopää!) jonne siis majoituimme. Viime viikolla varasin meille huoneen “palazzosta”.

Ja kuinka ollakkaan kaupungissa on prosecco/Nobile di Montepulciano -festivaali tänään. Pitihän meidänkin ko. festivaaliin (vrt. Weindorf) tutustua kun kerran kaupunkiin satuimme.

Duomossa tietysti kävimme. Tulimme jo eilen miettineeksi, että olemme varmasti käyneet enemmän eri kirkoissa Italissa kuin Suomessa. Vaikka laskettaisiiin kaikki Suomessa tehnyt kirkkovierailut/piipahdukset (jopa minun Ars longa -ekskursioni viimeinen, seitsemän kirkon päivä, jopa kaikki hautajais/hääkäynnit) niin silti Italian kirkoissa on tullut käytyä enemmän. Montepulcianon kirkko (Duomo) ei säväyttänyt, ei vaikka alttaritriptyykki on yksi renessanssiajan merkkiteoksia.

Kaupungissa on paljon muuta taidetta, josta pidimme enemmän: pehtore viehtyi pienoispatsaita täynnä olevan gallerian töihin ja minä olisin voinut tilata kotiin ison unikkotaulun, jonka idea oli, että unikot oli maalauttu lasille.

Nyt, buona notte! Kovasti jo nukuttaa …

Pienen hotellimme aamiainen oli meille aivan riittävä, eilen illalla oli syöty aika reilusti. Minulla alkuruokana ihania pieniä marinoituja kesäkurpitsaviipaleita ja pehtorella carpaccio. Pääruokana kania ja insalata pomodore ja pehtorella tagliatelle sienikastikkeella. La Cisterna -ravintola samannimisen aukion laidalla muutoin hyvä, mutta pääruoan odottelu (ilmeisesti tilauksemme oli välillä hukattu) meinasi hieman hermostuttaa.. Mutta kylläisinä siis poistuimme ja aamiaista ei tänään paljon tarvittu.Aamiaisen jälkeen lähdimme Fiatillamme kohti Sienaa. Mentiin pienten kyläteiden kautta; kuinka kauniita kukkivat auringonkukkapellot ovatkaan! Kuinka kauniita sypressikujat ja pienet kukkuloille rakennetut kylät.Sienassa parkkipaikan löytäminen vei aikaa, mutta kaupunginmuurin kupeesta löytyi lopulta parkkitalo, jonne menopelimme jätimme ja lähdimme kävellen vanhaan kaupunkiin. Tänään taas hyvinkin liki kymmenen kilometria tullut tepasteltua. Ja juotua ainakin kaksi litraa vettä!

Sienan Duomo on valtava. Se on taas niitä kirkkoja, joista väistämättä tulee mieleen ennemmenkin matkailu kuin uskonto. Jos eilen näkemämme Orvieton goottilainen, marmorimosaiikein koristelu Duomo oli kaunis, ja toi sellaisen varovaisen hiljaisen, ymmärrettävästi monille hartaan olon, niin Sienan mieletön pyhäkkö oli enemmänkin “näytös”. Kaunis sekin, mutta …

Piazza di Campo ja sen reunan keskiaikaiset palatsit, kaupungintalo, Campanile on toinen Sienan “must”-nähtävyys. Sinnekin mekin tietysti. Kieltämättä vaikuttava aukio. Ja kuinka laajakulma rulettikaan. Kaupunkikuvauksessa, arkkitehtuuria kuvatessa, laajempi kuvakulma on ehdottomasti hieno homma.

Lounastaukoa ei ollut erityisesti suunniteltu. Kunhan istahdimme hyvältä näyttävän Osterian ulkopuolelle. Mukava “vahinko”. Annoksia odotellessa hoksasimme paikan varsin suosituksi. Sisällä vessassa käydessä sali todettiin erittäin kauniiksi (oikeastaan kuin kirjastohuone ravintolasalina), ulkonakin valkoiset pöytäliinat, kukkia jne. Tarjoilu ystävällistä, asiantuntevaa, sopivaa tahtia etenevää ja ruoka! Söimme vain primit (lingue ja munakoisolla täytettyä pastasimpukoita) mutta maistuivat todella hyvälle.

Ja sitten Lorenzo! Kävimme enotecassa, jossa sai maisteluannoksia viiniä, ja paikan pitäjä Lorenzo osasi asiansa ja sai meidät eka kertaa ever kokeilemaan “shippaamista” (= viinien tilaamista kotiin). Kalaaseja, viinikerhoa ja rotissöörien vierailua varten on nyt laatikollinen viiniä tilattu! Saapa nähdä tulevatko Rantapeltoon asti?Ja itse asiassa vasta huomenna olemme menossa viinialuekierrokselle. Chiantin viinireitin kautta vaihdamme paikkaa: San Gimignanon kaunis kaupunki jääköön. Huomenna ajamme Montepulcianoon!

Mutta tassapa tata raporttia eiliselta:

Rooman aamu. Herään kellon soittoon kesken unen: taas, niin kuin aina, oltuani viikon tai pari lomalla, näen unta esimiehestäni. Herätessä mietin miksi kellon soittoon, miksi jo vartin yli kuusi? On aika jättää Roomalle hyvästit. Jättää ystäville hyvästit. He lähtivät Suomeen, me samalla kyydillä Fiuminicioon, lentokentälle josta oli Aviksen vuokraamosta haettavissa auto (Finnairin plussapisteet jälleen hyödyksi!). Puolikymmeneltä Fiat Bravon keula kohti Toscanaa.

Rooman yllä paljon pilviä, jatkuva kuumuus enteili sadetta, ukkosta, mutta pian Autostrada ykköselle päästyämme taivas kirkastui, ja mittari näytti +30 C. Liikennettä tavattoman vähän. Emme olleet siitä pahoillamme.

Ennen puolta päivää olimme Umbriassa, jossa Orvieton keskiaikainen kaupunki linnavuorella houkutti. Ja kun meitä ei mikään estänyt, ajelimme sinne. Viehättävä pieni keskiaikainen kaupunki, jonka Duomo oli kerrassaan vaikuttava. Emme olleet siitä lukeneet, emmekä kuulleet etukäteen, mutta kerrassaan vaikuttava goottilainen kirkko.

Kävelimme centro storicossa, istahdimme cappuccinoille katselemaan orvietolaisten keskipäivän arkielämää, amerikkalaisten ja englantilaisten turistien lomaelämää ja pukeutumista. Lämmintä riitti.

Matka jatkui kohti San Gimignanoa.

Toscanan kaunis maaseutu, sypresseineen, keltaisine kukkuloiden päällä olevine villoineen, palatseineen, auringonkukkapeltoineen on kaunis, levollinen, – ja se tuo muistoja. Kolme vuotta sitten vietetystä viikosta Arezzon linnassa, pehtoren juhlaviikolta. Kauniita muistoja.

Tama San Gimignano on Toscanan yksi parhaiten säilynyt keskiaikainen kaupunki, jonka muurien sisäpuolella ei saa ajella autolla ja jonka muurien sisäpuolella on kuitenkin paljon taidegallerioita, museoita, kauppoja, enotecoja, hotelleja ja ristoranteja. Ja jonne olen varannut meille hotellihuoneen Bel Soggiornesta. Tämäkin rakennus on keskiaikainen, paksut kiviseinät ja linnakaupungin pääkaudun varrella. Parasta on näköala. Ikkunastamme näyttää tänään tältä. Ja amminta talla hetkella (n. klo 18.30) edelleen +36 C.

Siitä tulikin mieleeni että eilinen Rooman illallinen on vielä kertomatta. Paikka oli ristorante Polese, jossa ystävämme asuessaan Villa Lantessa oli käynyt syömässä ja mekin pehtoren ja lasten kanssa uudenvuoden aatonaattona 2006. Polese on Corso Vittorio Emmanuellen varrella. Istuimme ulkona. Kuusi henkeä antipastit ja/tai primit ja secondit contorneineen ja vielä dolcet (tartuffo-jätskiä ja pannacottaa) sekä kaksi pulloa viiniä teki yhteensä 190 euroa. Suomessa ei edes alvin laskemisen jälkeen syödä niin hyvin niin edullisesti. Bon appetito!

Mutta palataanpa taas eiliseen. Siis aamulla Piazza Barberinilta Via Sistinaa pitkin kohti Espanjalaisia portaita ja Trinita di Montia. Monta pientä putiikkia sai meidät matkan varrella piipahtamaan, jotain pientä löytyikin: pellavainen salsahame on aina tarpeen. 

Dolce far niente – mitääntekemättömyyden ihana nautinto (chillailu? nuorison sanavarastossa) jatkui kulkien kohti Pincion näköalapaikkaa. Aurinkoinen vanha Rooma kauniisti panoraamana edessä. Kuvaamme Roomaa, maisemaa ja toisiamme. Ja vesipullo kioskista kolme euroa. Olemme lähellä turismin syvintä olemusta.

Laskeudumme alas Pincion kukkulalta Piazza del Popololle. On kuuma. Eikä Santa Maria del Popolon restaurointityö ole vieläkään valmis. En siis tälläkään matkalla vielä sinne pääse.  Tästäpä hyvä syy tulla vielä joskus uudelleen Roomaan. On ylläpitoproseccon aika, ja istahdamme katselemaan aukion ihmisvilinää, höpöttämään.

Tauon jälkeen kohti Augustuksen mausoleumia ja sen viereen valmistunutta uutta Ara pacis -museota. Augustuksen rauhanalttari on saanut suojakseen rakennuksen, jonka arkkitehtuuri on jakanut roomalaisten mielipiteen. Me kyllä pidimme kontrastia onnistuneena. Alttari kylpi valossa.

Via Ripettalta siirryimme Via della Crocelle – il pranzo! Lounas enotecassa, jossa ihanan viileää, jossa hyvää ruokaa ja erinomaista viiniä. Lounaan jälkeen hajaannumme: pehtoren kanssa me lähdimme kävelemään kohti Via Venetoa. 1950- ja 60-luvun La Dolce Vitan näyttämöä. Kadulla on vieläkin sellainen ylellinen, porvarillinen häivähdys julkkisten elämästä. Miksikö me sinne? Hard Rock Cafe, naturalmente. Nuorisolle tuliaiset.

Viiden jälkeen, pitkästi toistakymmentä kilometriä kävelleinä hotelliin, ja vuorossa hetken huilaus.

Illallinen Isola Tiberinan, Teverejoen keskellä olevan saaren, ”sillankorvassa”. Ristorante Sora Lellassa meillä on juhlaillallinen; porukkamme nuorinkin on vihdoin! puolenvuosisadan iässä, mistä saimme hyvän syyn syödä pitkän kaavan mukaan, pitkään. Perinteistä roomalaista keittiötä edustavan ravintolan listalta kukin valitsimme mieleistämme. Minun pääruokani oli Trippa alla romana. Kaikkea on kokeiltava. Lehmän mahalaukkua! Se oli hyvää! Kastikkeessa paljon tomaattia ja parmiaggianoa, mutta ei minun tarvitse toista kertaa trippaa tilata. Varmaankin roomalaisen keittiön antimista löytyy minulle muuta makoisaa …

Lazion punaviiniä ei ole koskaan tullut nautittua. Sora Lellassa nautimme Mater Matuta 2007 Vino Rosson ja pidimme siitä hyvin paljon, ja taisimme pitää olostammekin, … Dolce far niente.

Juhlaillalliselta Lungotevereä pitkin hotelliin. Rooman lämmin yö, valot heijastuivat jokeen, jossa yllättävän paljon vettä  ja kaikki hyvin.

Tänään keskiviikkona: edelleen liian lyhyen yöunen jälkeen päätämme aamiaisella, että kuljetaan aamupäivä pareittain; kolmessa päivässä on näkemiset priorisoitava, kaikki eivät ehdi kaikkea. Me pehtoorin kanssa suuntasimme Campo di Fiorille.

Fiorin torilta (kuvassa kesäkurpitsa kukkineen, vrt. ma illan antipasti) Largo Argentiinalle, jossa oli kaivaukset menossa, niin kuin siellä kai aina on, mutta ei ollenkaan kissoja. Toisin kuin aina ennen on ollut. Antiikin rauniot kun ovat olleet Rooman kulkukissojen ”hotellina”. Kuvatessani siellä pehtore meni pankkiautomaatille ja hetken nihkeä huoli: automaatti nielaisi kortin! Noh, saatiin pois kuitenkin. Huh!

Campodigliolle noustessa oli jo kuuma! Mielettömän kuuma. Vittorio Emmanuelle -pytingin portailta seurasimme mielenosoitusta joka järjestäytyi Piazza Venetsialla ja joka sai aikaan valtaisan metelin. Carabinierit ja polizia huudattivat torvia ja autojen töötit soivat. Näytelmä sinänsä.

Fontana di Trevillä meillä on meeting ystäviemme kanssa: kolikot lähteeseen ja lounaalle. Spaghetteria, jossa on tarjolla 50 erilaista kastiketta spaghetille (toki siellä on muutakin ruokaa), tarjosi meille oivallista einettä.

Lounaan jälkeen yritimme porukalla mennä Pasta-museoon, mutta se on suljettu (toisin kuin nettisivut kertovat). Mitäs sitten? Pehtore ja meitsi päätimme lähteä katsomaan San Lorenzon kirkkoa. Olisi nähtävä se (palaan asiaan myöhemmin). Mutta helteisen kävelyn jälkeen jouduimme toteamaan: ”Chiuso”. Kiinni. Jonkin matkan päässä Santa Maria Maggioren kirkon ovet olivat auki. Sekin oli ennennäkemätön kirkko, ja kovin kaunis se oli.

Tässä vaiheessa päivän kilometriluku askelmittarissa jo yli 10 km ja lämmintä varmasti lähemmäs 40 C  ja lisäksi ukkosta ilmassa (muutama pisara vettä tulikin), joten otimme taksin. Sen takapenkillä saimme hyvän saitterin (Colosseumin satojen metrien mittaiset jonot ja Circus Maximus tuli ”kaupanpäällisenä” nähtyä. Lungoteveren ruuhkassa ihmettelimme – taas  kerran – roomalaisen liikenteen sujuvuutta ja sitä kuinka tööttäily on liki loppunut (kielletty?). Ja skootterit upeiden Ferrareiden ja Lancioiden ja Alfa Romeoiden välissä pujottelevat niin, että heikompia hirvitti.

Ja mitäs nyt? Arvaattekin! On aika ryhtyä valmistautumaan La Cenalle. Viimeinen yhteinen illallinen, viimeinen illallinen Roomassa. Huomenna muut lähtevät Suomeen, me pehtoren kanssa kohti Toscanan keskiaikaisia pikkukaupunkeja ja Chiantin viinireittejä. Arrivederci!

Palaanpa vielä siihen eiliseen.

Kun puolenpäivän jälkeen astuimme Via Giulialle oli hyvin lämmin, eikä meillä   ollut tarkkaa suunnitelmaa mihin mennään. Meistä viidestä ystäväni dottoressat, opiskelukaverit ovat asuneetkin Roomassa, minä käynyt usein, mutta ei meillä kellään mitään ehdotonta ensimmäistä kohdetta. H. on roomatar, ollut aina sielultaan roomatar, ja mikä meidän matkaseuralaisten kanssa mukavinta hän puhuu italiaa! Direttoreista (direttore merkitsee toimitusjohtajaa, johtajaa, sellaista joka ylipäätään tekee yhtään mitään, joten herrasmiehemme ovat siis direttoreja) seureemme miehistä yksi ei ole koskaan käynyt Roomassa, mutta ei hänellekään ole sellaista “pakollista” nähtävyydeltä toiselle juoksemista. Colosseumin jonot voinemme jättää suosiolla väliin; ideana on vain kierrellä ja nauttia atmosfääristä. Käydä katsomassa mitä kohdalle sattuu, mihin mieli tekee.

Eilen ensimmäisenä pranzo! Lounas tietysti. Johdattelin porukan pienelle Del Fico -piazzalle, jossa paikallisten suosima trattoria Da Fransesca  oli minulle tuttu keväältä 2003; tyttären kanssa olimmme siellä käyneet ja siihen viehtyneet. Nyt paikan padre raivasi meille pöydän ja oli aika proseccolle. Benvenuto a Roma! Epätodellinen tunne että me tämä(kin) matka saaatiin aikaseiseksi. Että me todella olemme Roomassa.

Miehet ottavat puu-uunissa paistetut pizzat (ohut pohja, tuoretta artisokkaa, ja tatteja ja – -,) meidän naisten lautasilta löytyivät insalta caprese, , pinaattiravioleita ja zuppa verdure. Lazion alueen valkoviini maistui raikkaalta ja olimme kovin tyytyväisiä.

Kohti Piazza Navonan pönäkkää barokkia, kohti Pantheonia, kaikkien jumalten pyhättöä, jonka viileydessä muistelimme arkeologian oppejammae, luentojemme muistikuvia.  Oculuksesta heijastuva valo on hienovarainen, silti merkillisen kirkas. Pantheon minulle yksi Rooman hienoimmista  jutuista. Niin italialainen jäätelökin. Della Palmaan oli mentävä.

Ennen kuin menemme espresson valmistuksesta ja nauttimisesta loputtomiin kiinnostuneen mieheni pyhiinvaelluuskohteeseen Tazza d Oroon, käymme Santa Maria sopra Minervan kirkossa, joka on yksi suosikeistani tämän kaupungin sadoista, tuhansista (?) kirkoista. Hihitellessämme Michelangelon “Ylösnnousseen Jeesuksen” pronssiselle  lannevaatteelle, joka on vastauskonpuhdistuksen aikana patsaan vyötäiselle jälkeenpäin siveellisyyssyistä!! puettu ja kuvatessamme yhtä kirkon kappelia, jossa Suomen  kristillistäjän piispa Henrikin (Hessun? ) muistolaatta vuodelta 1985 mikä oli minulle uusi tieto, tulemme väistämättä muistaneeksi viime maanantain: patikkaretki Pielpajärven erämaakirkolle luo melkoisen kontrastin näille pyhätöille, tälle kulttuurille, tälle atmosfäärillle. Että meillä on mahdollisuus kahteen tällaiseen “pyhiinvallukseen” viikon sisällä tuntuu  etuoikeutetulta. Vielä yksi kirkko Chiesa Nuova, joka ei säväytä. jotenkin merkillisen likainenkin.

Illansuuksi hotelliin suihkuun ja pikkulevolle.

Puolikahdeksalta olemme valmiita illalliselle. Andreo Larssenin kirja Rooma ikuinen illallinen on tullut luetuksi hiirenkorville (ja nautittua lukiessa tavattomasti) ja Larsenin suosittelema kävelemme läheiselle Piazza Farneselle, jonka nurkassa on Osteria ar Galletto. Tavolaa per sei, per favore. Saamme pöydän kuudelle ja istahdamme. Perfetto!

Koskaan en ole maistanut friteerattuja ja täytettyjä kesäkurpitsan kukkia. Nyt niitä tilasimme! Kuinka hyviä ne olivatkaan. Juustoa ja anjovista, loraus valkoista balsamicoa? ja kevyt friteeraus. Pääruokina oli Saltimbocca alla romana ja (miekka- ja tonni)kalaa ja äyriäisiä. Samettinen ilta pimeni, viilenikin hiukan. Tai noh, helle helpotti. Istuimme ja pohdimme kolmekymmentä vuotta kestäneen ystävyytemme vaiheita ja tulevaisuutta. Kahden vuoden päästä Toscanaan? Aina löytyy joku hyvä syy.

Illallisen jälkeen hiljalleen, väsyneinä, tyytyväisinä kohti hotellia. Unta ei tarvinnut odotella.

Mutta aamulla sitä ei todellakaan riittänyt aamuviittä kauemmaksi. Seitsemältä lähdimme pehtoorin kanssa lenkille. Lenkille ulkomaille: valtiovierailu Vatikaaniin aamuvarhain oli hurjan hienoa. Pietarin kirkkoon ei jonoja. Ei yhtään. Oli käytävä Pieta katsomassa. Tällä kertaa en kyynelehtinyt.

Aaamulenkin jälkeen suihkuun ja aamiaiselle. Kymmeneltä pikkubussi numero 116 vei meidät Tritonelle. Piazza Barberínilta kohti Espanjalaisia portaita, ja siitä edelleen…

Kerron huomenna lisää, nyt taas aika valmistautua illalliselle.

Olemme Roomassa. Rooma on ikuinen. Rooma on lämmin (+ 35 C). On kuin kotiinsa olisi tullut!

Puoli neljältä herätys muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen. Kuudelta Oulusta Helsinkiin, hyvin ehdittiin Rooman koneeseenkin. Laukutkin ehtivät!

Ongelmallinen vuokra-Fiattimme saatiin kuin saatiinkin jättää Aviksen talliin torstaihin asti. Siis ystävien kanssa samalla Minivanilla kohti Via Guiliaa, kohti hotelliamme. St George on tämän kunnia-arvoisan hotellimme nimi. Seuraavat kolme vuorokautta sopii majapaikaksemme vallan mainiosti. Siistiymistä, laukkujen tyhjennystä ja kohti Centro Storicoa.

Pantheon, Piazza navona… tämä kaupunki on niin kaunis, niin vanha,. Ehkä juuri näiden ihmisten kanssa tästä saa vielä enemmän irti. Tai ainakin taas eri puolia…

Nyt kaikki viisi odottavat jo minua: La Cena. Illallinen odottaa. Huomiseen…

Nyt kun ollaan taas vain kaksistaan (tai siis kaksi ystäväpariskuntaa myös) lähdössä on pakkaamainen paljon monimutkaisempaa. Onko iällä ja ajalla tekemistä asian kanssa? Kamerat, kännykät, miniläppäri, latureita repullinen, muistikortteja, piuhoja, pattereita, adaptereita, rillit, aurinkolasit vahvuuksilla, pussillinen lääkkeitä – varalta, valtaisa nesesssääri (pelkästään hiukseni vaativat ainakin viiden purkin roudaamista), ja vaatteet! Aina niitä on liikaa. Nyt tein periaatepäätöksen: otan vain mustia ja valkoisia. No hyvänen aika eihän minulla paljon muita olekaan! Mutta silti niitä tuntuu kasautuvan taas aivan liikaa. Ja kengät ovat aivan oma ongelmallinen luku sinänsä.

Minulle merkittävä osa matkalaukun sisällöstä on kaikki kirjallinen materiaali (matkaoppaat, kartat (meillä kun ei ole TomTomia (minusta ei ole sopuisaksi eläjäksi sellaisen kanssa samassa autossa, joten mennään ihan vanhaan malliin, kartat ovat ihania!kartat eivät väitä vastaan, eivät käske ajaa pellolle, kuten minun viime kesäinen kokemukseni Katalonian reissulta on,) ruokakirjat, Italian viinireitit (chiantia ristiin rastiin, luulisin), sanakirjat.

Uno, due, tre, quattro, cinque, sei, sette…

Buongiorno, Quanto costa la borsa piccola?

Non ho capito, scusi.

Jotta lenkillä on taas kerrattu sanoja…   Nyt vielä kasteltava pihakukat, kilpuri kylvetettävä, pojalle vähän ensi viikon sapuskoja valmiiksi, muutama puhelu, unen yritystä…

Ei, ei tämä lähteminen ole riesa, tämä on riemu! A domani!

Nieriää, tsatsikia, uusia perunoita ja muita vihanneksia grillinyytissä. Salaattia ja rieskaa. Huippu Mersault (Vaucher Père & Fils, Nuits Saint Georges, 2006, korkea aika nauttia pois. Ihan syvän keltaista, melkein ruskeaa. Tavattoman voimallista, melkein kuin punaviiniä. Savunieriän arvoinen viini). Mansikoita ja kahvimaitoa, eiku vaniljakastiketta. Voiko sitä suven sydämenä parempaa ruokaa olla? Yksinkertaista ja hyvää.

Nyt: Roomaan maanantaina! Pyykkiä lisää. Erinäisiä varmisteluja.

Tämä on kuudes matkani Roomaan. Edellisestä käynnistä on neljä ja puoli vuotta. Edellisen kerran uutena vuonna 2006. Nyt kolmeksi vuorokaudeksi ja sitten pidennetty viikonloppu Toscanassa. Pysykää linjoilla. Ci vediamo!